Zobeyden kaivo.
Yö oli suloinen ja ihana Abdallahilla, useita kertoja näki hän unissaan
tuon kummallisen nelilehtisen apilan; myös tahtoi hän herättyänsä
pidättää luonansa sitä ystävää joka oli antanut hänelle toivon jälleen,
mutta juutalainen ei mitenkään siihen myöntynyt.
-- Ei, poikani, sanoi hän; siinä on kyllä kun olen yhden yön teltissäsi
viettänyt: ensi päivänä ollaan vieras, toisena ollaan takka, kolmantena
rutto. Sinulla ei ole enää mitään minulle opetettavaa, minulla ei
mitään sinulle sanottavaa ja sentähden on aika että eroamme. Salli
minun vaan vielä kerran kiittää sinua ja rukoilla Jumalata edestäsi.
Jos ei meillä enää olekaan sama kibla,[22] niin olemme toki kumpikin
Abrahamin lapset ja palvelemme samaa Jumalata.
Kaikki mihin Jussufin poika sai juutalaisen myönnetyksi oli se että
tämä istui kameelin selkään ja salli molempain ystäväin saatella häntä
päivän-matkan. Hafiz oli mielistynyt muukalaiseen ja Abdallah toivoi
saattavansa houkutella häneltä jotain uutta valistusta sydämensä
asiassa, mutta erämaan esineet saattivat vanhuksen toisiin ajatuksiin
eikä hän enää ajatellut eilispäivän kertomuksia.
-- Ellen pety, sanoi muukalainen vanhalle Hafizille, me tällä tiellä
tulemme kulkemaan niiden kaivoin ohitse jotka sulttaani Zobeyde
kaivatti Mekkaan vaeltaessaan.
-- Niin, vastasi ontuva, se on se muisto jonka Harun-al-Rashid on
jättänyt jälkeensä tähän maahan. Juuri tätä kaliifia ja hänen
puolisotaan me saamme kiittää kauniimmista puutarhoistamme.
-- Ihana muisto, sanoi juutalainen, ja muisto joka pysyy kun jo kaikki
muu on unhotettu mitä ihmiset kunniaksi sanovat, se on hyödyttömästi
vuodatettu veri ja mielettömästi tuhlattu kulta.
-- Se on oikean Israelin pojan puhetta, vastasi Hafiz. Te olette kansa
joka vaan on kauppiaita; noin ei kukaan beduiini ajattele eikä puhu.
Sota on paras mitä maailmassa löytyy. Joka ei ole katsonut kuolemata
silmiin, se ei tiedä onko hän mies. Ihanata on kun saa huimia, omaa
henkeään alttiiksi pannen; ihanata on lyödä vihollinen kenttään ja
kostaa sen puolesta jota rakastamme. Sisarenpoikani, etkö ajattele
niinkuin minäkin?
-- Sinä olet oikeassa, enoseni, mutta taistelu ei ole puhdasta iloa.
Muistanpa kuinka minä kerran, kun eräs beduiini kävi henkeni päälle ja
asetti pistoolin ohimoni eteen, syöksin sapelin hänen rintaansa. Hän
kaatui; iloni oli kiihkeä, mutta lyhyt. Nähdessäni nuot raukeavat
silmät, tuon suun vaahtoa ja verta täynnä, en saattanut olla
ajattelematta että tällä miehellä oli äiti, ja että, niin ylpeä kuin
tämä mahtoi olla olemastaan urhoollisen miehen äiti, hän nyt oli
yksinään ja turvaton, niinkuin minun äitini jos hänen poikansa
surmattaisiin. Ja tämä mies oli moslemi, se on veli.
-- Kenties olet oikeassa, lisäsi nuori mies, kääntyen juutalaisen
puoleen. Sota on epäilemättä ihanata, mutta taistella erämaata vastaan
niinkuin kaliifi teki, pakoittamalla aavikkoa peräytymään ja joka
paikkaan levittämällä viljavuutta ja eloa, se on suurenmoista!
Onnelliset ne jotka saivat elää hyvän Zobeyden ajalla!
-- Minkätähden ei pyydetä olla niinkuin ne joita ihastellaan? kysyi
vanhus matalalla äänellä, niinkuin vaan tarkoittaen Abdallahta
puhutellakseen.
-- Selitä tarkemmin, sanoi beduiini, en ymmärrä sinua.
-- Ja minä yhtä vähän, sanoi ontuva.
-- Se tulee siitä että nuori väki ei ole vielä saanut silmiään auki
ja että tottumus sokaisee vanhuuden. Kuinka on selitettävä tuon
akaasia-puiston olemus, kun koko seutu yltympärinsä on paljas ja
hedelmätön? Kuinka on selitettävä että lampaat tuolla syövät melkein
vihriätä nurmea, vaikka hieta muuten on vallannut joka paikan? Kuinka
selittää että linnut tuolla, jotka hyppivät lammasten jaloissa,
nokkivat vihantaa maata? Te näette sitä joka päivä ja juuri sentähden
että joka päivä näette sitä te ette sitä ajattele. Mokomia ovat
ihmiset: he ihailisivat aurinkoa ellei aurinko joka aamu palajaisi.
-- Sinä olet oikeassa, sanoi Abdallah, tässä on maan alla vettä,
kenties joku kaliifin entisistä kaivoista.
-- Kuinka sen sais tietää? kysyi ontuva.
-- Tuota kysymystä, vastasi juutalainen, et olisi tehnyt, ellet sinä
niinkuin minäkin olis harmaantunut talmudin tutkimisessa; kuule mitä
yksi meidän kirjanoppineista sanoo, ja opi siitä että meidän lakimme
sisältää kaiken tiedon:
"Miksi on verrattava lain sana ennen Salomoa? Se on verrattava kaivoksi
jonka raitis vesi oli syvyydessä haudattuna, niin ettei kukaan saanut
sitä juodaksensa. Minkä teki silloin eräs viisas mies? Hän sitoi köyden
köyteen ja nuoran nuoraan, nosti niin vettä ylös ja joi. Juuri tällä
tavoin Salomo siirtyi vertauksesta niin vertaukseen, numeroluvusta
numerolukuun, kunnes pääsi lain sanan syvyyteen asti."[23]
-- Joka sen lähteen löytäis hän löytäis aarteen, sanoi paimen; jää
meillä olemaan, muukalainen, niin etsimme yhdessä; sinä autat meitä
oppisuudellasi ja me annamme sinulle osasi voitosta.
-- Ei, vastasi juutalainen. Joka vihkiytyy tieteen kanssa yhteen, hän
vihkiytyy köyhyyden kanssa. Viisikymmentä vuotta olen minä tutkimuksen
kanssa kovin hyvästi menestynyt että nyt eroaisimme toisistamme.
Rikkaus on ankara valtija. Se tahtoo olla yksinään herrana ihmisen
sydämessä ja sielussa. Jättäkäämme se nuorisolle.
Aurinko aleni taivaanrannan puoleen, vanhus astui kameelinsa seljästä,
kiitti molempia saattajiansa ja syleili heitä herttaisesti, mutta ei
sallinut heidän tämän edemmä tulla.
-- Älkää minusta huolehtiko, sanoi hän, eipä ole mitään pelkäämistä kun
köyhyys on kantamuksena, vanhuus vartijana ja Jumala matkakumppanina.
Ja hyvästellen heitä vielä kerran kättä antamalla, lähti vanhus
rohkeasti aavikolle astumaan.