Juutalainen.
Nuoruus on halun ja toivon aika. Huolimatta vastuksistaan Abdallah ei
väsynyt tiedustelemasta niiltä pyhiinvaeltajilta joita hän vartijainsa
avulla saatteli Mekkaan. Yhä edelleen toivoi hän onnellista sattumusta.
Mutta Persia, Syria, Egypti, Turkinmaa, India olivat mykkiä. Ei kukaan
ollut kuullut nelilehtisestä apilasta puhuttavan. Hafiz oli vihoissaan
tuosta uteliaisuudesta jonka hän katsoi synnilliseksi, ja Halima
lohdutteli poikaansa uskottelemalla että hänkin vielä toivoi poikansa
kanssa.
Eräänä päivänä kun Abdallah, tavallista surullisempana, oli poistunut
telttiinsä ja hiljaisuudessa mietiskeli eikö hänen olis parasta luopua
heimokunnastaan ja lähteä maailmalle hakemaan tuota taikakalua joka
häntä pakeni tuli sinne eräs juutalainen vieraanvaraisuutta pyytämään.
Se oli pienoinen äijä, ryysyinen ja niin laiha että vyö oli hänet
kahtia leikata. Sauvaan nojautuva, hän verkalleen laahasi verisillä
rievuilla käärityitä jalkojaan. Tuotuostakin nosti hän päänsä ylös ja
katseli ympärilleen säälimistä rukoilevaisena. Ryppyinen otsa,
tulehtuneet silmät, ohuet huulet jotka tuskin voivat peittää
hampaatonta suuta, vanukkeinen, aina rinnalle asti rippuva parta, koko
hänen muotonsa osoitti kipua ja puutetta. Muukalainen huomasi
Abdallahin ja ojensi häntä kohti vapisevan kätensä, heikolla äänellä
mumisten!
-- Oi, teltin herra, Jumalan vieras!
Ajatuksiinsa kokonaan vajonnut Jussufin poika ei kuullut häntä. Äijä
oli jo kolmasti uudistanut rukouksensa kun hän kovaksi onnekseen käänsi
kasvonsa läkeistä telttiä kohti, jossa eräs neekeri-nainen parastaikaa
lasta imetti.
Juutalaisen nähtyänsä nainen pisti lapsensa kiireesti kätköön,
suojellakseen sitä tuolta pahalta silmältä, juoksi teltistä ulos ja
huusi pyhiinvaeltajalle: "Menetkö tiehesi, ilkeä ukko; aiotko tuoda
tänne onnettomuutta? Kirotkoon Jumala sinua yhtä monasti kuin sinulla
on karvaa parrassasi!"
Sitten kutsui hän koirat luoksensa ja usutti niitä muukalaisen päälle.
Ukko koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat hänen pitkään
takkiinsa, ja hän kaatui, suureen ääneen voivotellen, ja kykenemätönnä
häätämään pois noita vihollisia jotka nyt hyökkäsivät häntä palasiksi
repimään.
Nämät voivotukset havauttivat Abdallahin: juosta ukolle avuksi,
hänkäistä koiria, varoittaa naisorjaa, oli nuorelta mieheltä vaan
silmänräpäyksen teko. Hän nosti ylös kerjäläisen, otti hänet syliinsä
ja kantoi telttiinsä. Kohta tämän jälkeen hän jo pesi hänen käsiään ja
jalkojaan ja hoiteli hänen haavojaan, sillä aikaa kun Halima pani esiin
daadeleita ja maitoa.
-- Salli minun siunata sinua, poikani, sanoi vanhus. Halvimmankaan
ihmisen siunaus ei ole halpa iankaikkisen silmissä. Jumala antakoon
sinulle viisautta, kärsivällisyyttä ja rauhaa; hän poistakoon sinusta
luulevaisuuden, surun ja kopeuden. Nämät ovat ne tavarat jotka hän on
luvannut jalomielisille, moisille kuin sinä ja kaltaisesi ovat.
Illalla kohtalaisen atrian ympärillä istuessaan puhelivat Abdallah.
Hafiz ja juutalainen kauan keskenänsä, vaikka raajarikko ei saattanut
salata vastenmielisyyttään tuohon Israelin poikaan. Abdallah sitä
vastoin kuunteli vanhusta mielellään, sillä vieras puhui matkoistaan,
ja oli käynyt joka paikassa. Hän tunsi Maskatin, Indian ja Persian; hän
oli käynyt ranskalaisten maassa ja vaeltanut kautta Afrikan erämaiden.
Nyt tuli hän Sudanista ja Egyptistä ja oli paluumatkalla Syriaan ja
Jerusalemiin.
-- Ja se, mitä olen etsinyt, rakas isäntäni, sanoi juutalainen, ei ole
rikkaus; useammin kuin kerran olen sen nähnyt tien vieressä odottavan
ja olen mennyt hänen ohitsensa. Köyhyys, niin ovat viisaamme sanoneet,
sopii Abrahamin lapsille kuin punaiset suitset valkealle hevoselle.
Se, mitä viidenkymmenen vuoden kuluessa, erämaissa ja merillä,
vaivoissa ja vaurioissa olen etsinyt, on ollut Jumalan sana, pyhät
muinaistarut. Tuon kirjoittamattoman sanan jonka Jumala antoi
Moosekselle Sinailla, Mooses uskoi Josuah'lle. Josuah jätti sen
perinnöksi seitsemällekymmenelle vanhimmalle, nämät profeetoille, ja
profeetat synagogalle; Jerusalemin hävityksen jälkeen meidän
kirjanoppineet ottivat ne talmudiin; mutta kuinka paljo puuttuu siitä
että ne meillä kaikki olisivat! Isäimme syntejä rangaistakseen Jumala
löi totuuden pirstoiksi ja lähetti hituset kaikille ilman neljälle
kulmalle. Onnellinen se joka voi koota nuot hajalliset hituset,
onnellinen se joka voi löytää jumalallisen kunniakehän säteen! Maailman
lapset kenties ylenkatsovat tahi vihaavat semmoista ihmistä, mutta
heidän väärintekonsa ovat hänen sielulleen ainoastaan mikä myrsky on
maalle: samalla kun he häntä rikki raastavat, he häntä virvoittavat ja
hedelmöittävät.
-- Ja sinäkö arvoisa vanhus, olet se mies? sanoi Abdallah, johon
vieraan sanat niin pystyivät, ettei hän enää muistanutkaan että hän
puhutteli uskotonta. Sinäkö siis olet tuon kalliuden löytänyt?
Sinullako on siis kaikki totuus?
-- Minä olen vaan maanmato, vastasi juutalainen; mutta lapsuudestani
alkain minä olen kysynyt kirjanoppineilta neuvoa; minä olen pyytänyt
heitä ilmoittamaan minulle lain salaisuuksia, minä olen kabbalasta[21]
urkkinut rikkauksia, joilla ei ole maailman markkinoilla käypää arvoa,
minä olen kokenut oppia tuota numerolukujen kieltä joka antaa avaimen
kaikkiin totuuksiin. Kuinka pitkälle olen ennättänyt? Jumala sen
tietää; hänelle ainoalle tulee siitä kunnia. Yhden asian tiedän
kumminkin, ja se on että enkeli Raziel opetti Aatamille luomisen
salaisuudet. Onko tämä ilmoitus mennyt kadoksiin? Kukapa sitä uskaltais
sanoa? Ihmisellä, joka on nostanut yhdenkään siekaleen tätä peitettä
pois, jos semmoista ihmistä löytynee, ei ole enää mitään toivomista
eikä pelkäämistäkään maan päällä; hänellä ovat päivänsä olleet, hän
saattaa kuolla.
-- Arvoisa isä, kysyi beduiini vapisevalla äänellä, onko tieteelläsi
jotain kerrottavaa eräästä pyhästä yrtistä, joka antaa sekä viisautta
että onnea?
-- Ompa niinkin, vastasi ukko hymysuin. Zohar'issa on, paitsi muista
ihmeistä, siitäkin luettavana.
-- Se on nelilehtinen apila; eikö niin?
-- Jospa lienee, vastasi juutalainen, kulmiaan rypistäen. Kuinka se
nimi on tullut sinun korviisi?
Jussufin pojan päätettyä kertomuksensa, juutalainen katseli häntä
armain silmin.
-- Poikani, sanoi hän, köyhä voi monasti paremmin kuin rikas maksaa
osoitetun vieraanvaraisuuden, sillä köyhän ja hyljätyn edestä Jumala
maksaa. Salaisuuden jota etsit minä jo ammoin olen löytänyt syvältä
Persiasta; jos Jumala on johtanut minun askeleeni sinun telttiisi, se
epäilemättä on sen vuoksi että hän on valinnut minut tuomaan sinulle
totuuden. Kuule siis ja piirrä sydämehesi mitä nyt käyn sinulle
ilmoittamaan.
Hafiz ja Abdallah siirtyivät likemmä vanhusta, joka matalalla ja
salamielisellä äänellä kertoi mitä tässä seuraa:
-- Te tiedätte että Jumala, ajaessaan kantaisämme Aatamin paratiisista,
salli hänen viedä muassaan daadelipalmun, joka oli hänelle ravintoa
antava, ja kameelin, joka muodostettiin samasta savesta kuin ihminenkin
ja joka ei voi elää ilman ihmistä.
-- Se on totta, sanoi Hafiz. Nuoret kameelini, tultuaan maailmaan,
kuolisivat jo toisena päivänä, ellen kannattais heidän päätänsä ja veis
sitä emän nisille; kameeli on luotu meitä varten niinkuin me häntä.
-- Kun välkkyvä miekka ajoi näitä ensimmäisiä pahantekijöitä edellänsä,
loi Aatami tuskallisen silmäyksen tuohon asuinpaikkaan josta hänen oli
lähteminen ja taittoi myrtin lehväsen, viimeiseksi muistoksi mukaansa
ottaakseen. Enkeli ei estänyt häntä; hän muisti että hän vastikään
Jumalan käskystä oli kunnioittanut ja palvellut tätä kuolevaista, jota
hänen nyt kävi sääliksi.
-- Se on totta, sanoi Hafiz. Se on sama myrtin lehvä jonka Choaib kauan
jälkeenpäin antoi vävylleen Moosekselle; se on se sauva jolla profeeta
vartioitsi karjojansa ja jota hän sittemmin käytti tehdessään ihmeitä
Egyptissä.
-- Eikä saanut, jatkoi äijä, katkerasti itkevä Eevakaan silmiään
erilleen noista kukkasista, noista puista joita hän ei ikänä enää ollut
näkevä. Mutta miekka oli jäykkä, kirous hääsi häntä yhä edelleen. Kun
hänen juuri piti mennä portista ulos, hän sivumennessään sieppasi yhden
paratiisin kukan; enkeli ei ollut tästä milläänkään niinkuin ei ollut
Aataminkaan teosta. Mikä kasvi se oli? Eeva ei sitä tiennyt. Hän oli
paetessaan sen ottanut ja heti puristanut kätensä kiini. Hän olis
tehnyt viisaasti jos olis sitä edelleen näin kantanut, mutta
uteliaisuus voitti hänet vieläkin kerran; ennenkuin astui tuon kohtaloa
ratkaisevan kynnyksen yli, kanta-äitimme avasi kätensä. Kukka jonka hän
oli ottanut oli ihanin kaikista paratiisin kasveista; se oli
nelilehtinen apila. Yksi sen lehdistä oli punainen kuin vaski, toinen
valkoinen kuin hopea, kolmas keltainen kuin kulta, neljäs vilkkuva kuin
timantti. Eeva oli seisahtunut kalliuttansa katselemaan kun samassa
välkkyvä miekka koski häneen; väristys karsi hänen ruumistaan, hänen
kätensä vapisi, timanttilehti putosi paratiisiin; kolme lehteä vei
tuuli ja hajoitti maan päälle. Minne ne putosivat? Se on Jumalan
salaisuus.
-- Kuinka? huudahti nuori mies, eikö ole sitä sitten enää löydetty?
-- Ei sen mukaan kuin minä tiedän, vastasi juutalainen, ja se on hyvin
mahdollista että tämä kertomus vaan on vertaus joka kätkee syvää
totuutta.
-- Ei, ei, sanoi Abdallah, niin se ei saata olla. Kysypä muistoltasi,
isäseni; ehkäpä niistä löydät uuden johtolangan. Minun täytyy,
maksakoon mitä maksaa saada se yrtti; minä tahdon, ja Jumalan avulla
minä sen saankin.
Äijä laski kätensä otsalleen ja istui kotvan aikaa syvissä ajatuksissa,
Abdallah ja Hafiz tuskin tohtivat hengittää, pelvosta että
häiritsisivät häntä hänen mietinnöissään.
-- Jos kuinkakin urkin muistostani, sanoi hän vihdoin, en löydä mitään.
Kentiesi kirjani sanoo minulle jotain enempää. Ja hän otti vyöstään
kellastuneen käsikirjoituksen, joka oli mustassa ja rasvaisessa
nahka-kotelossa. Hän selaili sitä verkalleen lehti lehdeltä, tarkasti
katsellen mittaustieteisiä neliöitä, samakeskisiä ympyröitä, numeroilla
seoitettuja kirjaimistoja, joissa muutamissa oli _aleph_, toisissa
_thau_ ensimmäisenä kirjaimena.
-- Kas tässä, huudahti hän, neljä värsyä, joita kuulin luettavan
Sudanissa ja jotka kenties ovat mieleesi; mutta niiden ajatus ei ole
minulle selvä.
Yks' ihmeellinen yrtti on,
Ei silmä sitä keksi.
Maan päältä ei se löydy, ei;
Taivaassa vaan se löytyy.
-- Malta, poikani, lisäsi hän, nähtyään Abdallahin innostuksen;
sanoissa saattaa olla enempi kuin yksi merkitys; pinnalta vaan
tietämättömäin suku totuutta onkii; viisaat sitä vastoin ajavat sitä
aina valtameren syvyyteen asti ja saavat sen siellä pyydetyksi
pyydöksellä kaikista lujimmalla, _sephireth'in_ pyhällä kymmen-luvulla.
Kuule mitä eräs kirjanoppineistamme, rabbi Halaphta, Dozzan poika,
lausuu:
"Älä etsi taivasta tuolta ylhäältä, sinilaelta, kussa kuu levittää
vaaleata valoansa, tahi aurinko hohtaa; taivas, poikani, on omassa
sielussasi. Paratiisi on puhdas sydän."
-- Niin, sanoi hän, korottaen äänensä, minä näen valkeuden joka
valistaa polun edessäni. Jos Jumala on sallinut meidän toisiimme yhtyä,
niin se epäilemättä on sen vuoksi että hän tahtoo antaa sinulle mitä
haluat; mutta varo käymästä hänen tahtonsa edelle turhamielisellä ja
synnillisellä uteliaisuudella. Seuraa hänen lakiansa, elä hänen
käskyinsä jälkeen, siirrä taivas sieluusi, niin kenties jonakin päivänä
kun vähimmin odotat löydät sen palkinnon josta uneksit. Siinä on kaikki
mitä ainakin minun tieteeni osaa sinulle sanoa.
-- Kunnon lailla puhuttu, vanhus, sanoi Hafiz ja lisäsi, laskien
kätensä Abdallahin olalle: Poika sisareni, Jumala on tunnin ja päivän
valtija; tottele ja odota!