Barsim.
Sillä aikaa kun Mansurin poika yhä antausi voitonhimon valtoihin
niinkuin ei kuoleva olisikaan, kasvoi Abdallah jumalisuudessa,
viisaudessa ja hyvissä avuissa. Hän oli valinnut isänsä elinkeinon ja
opasti karavaaneja Yamhon, Medinan ja Mekkan välillä. Urhokas ja
tulinen, kuin nuori hevonen jonka harja liehuu tuulessa, ja viisas kuin
harmaaparta, oli hän saavuttanut arvokkaimpain kauppiasten
luottamuksen. Niin nuori kuin hän olikin, häntä kuitenkin parhaiten
puolustettiin pyhiinvaeltajille oppaaksi, kun pyhällä kuulla
oikeauskoisia kaikista maailman osista virtasi maahan, vaeltaakseen
seitsemän kertaa pyhän Kaaban ympäri, kiivetäkseen Arafat vuorelle ja
uhratakseen Mina-laksossa. Nämät retket eivät olleet vaaroittansa:
useammin kuin kerran oli beduiini pannut oman henkensä alttiiksi
pelastaakseen niitä jotka hän oli suojellakseen ottanut; mutta hän oli
tapellut niin urhoollisesti, että häntä oli aljettu pitkin tietä
peljätä ja kunnioittaa. Vanha Hafiz ei luopunut opetuslapsestaan.
Vaikka raajarikko, hän ei sentään ollut hänelle hyödytön. Joka paikassa
missä ihmisiä on, tavataan miehuullisia sydämiä ja urhoollisia käsiä,
mutta uskollista ystävää ja viisasta neuvoa ei aina löydetä.
Tämä milloin levollinen ja milloin levoton, milloin rauhallinen ja
milloin vaarallinen elämä oli Jussufin pojasta mieleen. Elää
urhoollisen miehen lailla ja kuolla soturin kuolemalla, se oli
Abdallahin ainoa kunnianhimo. Sen edemmä hänen ajatuksensa eivät
ulottuneet. Ja yhtäkaikki oli pilvi tässä selkeässä sielussa. Halima
oli puhunut hänelle dervishistä, ja erämaan poika ajatteli alinomaa
tuota salaista yrttiä joka antoi onnea ja hyviä avuja.
Hafiz, ensimmäinen jolle Abdallah avasi sydämensä, näki tuossa
ajatuksessa ainoastaan saatanan paulan.
-- Miksi vaivaat mieltäsi mokomilla joutavilla houreilla? sanoi hän
tuotuostakin nuorukaiselle. Jumala on koraanissa sanonut meille kuinka
meidän tulee tehdä että hänelle kelpaisimme; ei Jumalalla ole kahta
tahtoa; tehkäämme mitä hän käskee ja jättäkäämme kaikki muut asiat
hänen huostaansa; ei hän meitä tarvitse johdattaessaan asioita
päämääräänsä.
Nämät sanat eivät voineet rauhoittaa Abdallahin levottomia ajatuksia.
Hafiz oli jutellut hänelle niin monta ihmeellistä asiata, joiden
todellisuutta hän ei ollut epäillyt; minkätähden ei tuo taikakalukin
voisi olla olemassa? Minkätähden ei oikeauskoisen onnistuisi sitä
löytää? "Me erämaan lapset," ajatteli beduiini, "olemme sangen
tietämättömiä; mikäpä estänee minua pyhiinvaeltajilta kysymästä tätä
asiata? Jumala on kylvänyt totuuden kaikelle maanpiirille, kukapa
tietää eikö joku hadji itä- tai länsimaista tuntisi etsittämääni
salaisuutta. Ei sattumuksesta dervishi antanut äitilleni tuota
vastausta; Jumalan avulla kyllä löydän oikean tien."
Joku aika tämän jälkeen saatti beduiini vartiojoukolla Mekkaan erästä
karavaania Egyptistä olevia pyhiinvaeltajia. Joukon etupäässä ratsasti
eräs lääkäri, joka ehtimiseen puheli ja nauroi. Se oli, niin sanottiin,
eräs ranskalainen joka oli valalla kieltäynyt pois uskottomain
erhetyksistä ruvetakseen pashan palvelukseen. Abdallah päätti kysyä
tältä.
Heidän kulkiessaan erään kukkaisan nurmilakeuden poikki otti hän maasta
apilan ja sanoi, ojentaen sen muukalaiselle:
-- Onko tätä kukkaa sinun maassasi?
-- Ompa niinkin, vastasi lääkäri; se on se jolla teillä on nimenä
barsim ja meillä trifolium. Se on Aleksandrianapila, leguminosae
heimoa, kupu pillikkeinen, lehdet kolmena pikkulehtenä, välistä neljänä
tahi viitenä, mutta tämä on harvinaisuus.
-- Sinun maassasi ei siis ole apilaa jolla aina on neljä lehteä?
-- Ei ole, nuori luonnontutkijani, ei minun eikä missään muussa maassa.
Mutta miksi sitä kysyt?
Saatuansa kuulla Abdallahin tarkoituksen hän remahti suureen nauruun.
"Poikani," sanoi hän, "dervishi on ottanut luvakseen tehdä pilkkaa
äitistäsi. Äitisi pyysi häneltä mahdottomia, ja mahdottomia dervishi
onkin hänelle luvannut."
-- Minkätähden ei Jumala, jos tahtoisi, voisi luoda nelilehtistä
apilaa? kysyi beduiini, joka loukkautui muukalaisen pilkallisesta
naurusta.
-- Minkätähden, nuori mies? Joo, sentähden että maa, tuotantovoimalla
joka nyt on tyhjennetty, aikanaan on tuottanut kaikki kasvit. Aina
kuningas Salomon ajasta ei ole mitään uutta auringon alla.
-- Entä jos Jumala nyt tekis ihmeen, sanoi Hafiz, joka tällä aikaa oli
lähennyt molempia puhelevia. Onkohan Jumalakin tyhjentänyt voimansa?
Hän joka kahdessa päivässä kutsui maailmansavusta esiin seitsemän
taivasta ja seitsemän maata ja asetti ne viidensadan päiväyksen päähän
toisistaan, hän joka käski yön peittää päivää, hän joka yleensä on
kylvänyt elinvoimaa, eikö voisi hän lisätä yhtä kasvinkortta noihin
miljooniin kasveihin, jotka hän on luonut ihmisten ravinnoksi ja
iloksi!
-- Epäilemättäkin, vastasi lääkäri pilkallisella äänellä; minä olen
kovin hyvä moslemi tahtoakseni toisin väittää. Jumala voisi niinikään
lähettää ukonleimauksen piippuani sytyttämään, joka nyt on
sammumaisillaan; mutta eipä Jumala tahdo. Hän tahtoo sitä vastoin että
pyydän sinulta hitusen taulaa ja piitä, johon lyön tulta, jonka
sanottua hän alkoi pistää piippuunsa ja vihellellä erästä ulkomaista
laulun nuottia.
-- Kirotut olkoot jumalattomat! huudahti vanhus. Tule, poikani, eroa
tuosta uskottomasta, jonka hengitys tuottaa kuoleman. Syntejämme
rangaistakseen on Jumala antanut ranskalaisille tuon tiedon joka on
heidän voimansa, mutta myös on hän sen antanut kurittaakseen noiden
koirain kopeutta ja sitä pikemmin syöstäksensä heidät turmion
perikatoon. Hyi mielettömiä jotka, kieltäessään Jumalan, käyttävät
hyväkseen juuri hänen voimansa ja hyvyytensä alituisia ihmeitä! Mene,
uskoton, lisäsi hän, kohottaen kätensä taivasta kohti, ikäänkuin
manatakseen ukkosta uskonhylkääjän päälle, mene, kiittämätön, joka
käännät selkäsi valtijain valtijalle! Jumala näkee sielusi pohjan, sinä
olet kuoleva epätoivon vimmassa, ja helvetinpuu karvaine hedelmineen ja
myrkyllisine piikkineen on oleva sinun iankaikkinen ravintosi.
Toisessa päässä karavaania ratsasti eräs harmaaparta persialainen,
korkea musta lammasnahka-lakki päässä. Hän oli joukon köyhin ja vanhin
ja samalla enimmin ylenkatsottu, sentähden että oli harhauskoista
kansaa. Ei iästä, ei köyhyydestä eikä yksinäisyydestä näyttänyt äijä
olevan minäänkään. Hän ei puhutellut ketään ihmistä, söi vaan vähän ja
poltti piippua kaiken päiväkauden. Istuen ristissä jaloin laihan
kameelin seljässä, vietti hän aikaansa pyörittämällä rukousnauhansa
yhtä vaille sataa pallosta sormiensa välissä, nostellen vapisevaa
päätänsä taivasta kohti ja mumisten salamielisiä sanoja. Vanhuksen
jumalisuus ja lauhkea mielenilmaus hänen kasvoissaan oli liikuttanut
Abdallahin sydäntä. Kovin nuori vielä ketään vihataksensa, Jussufin
poika etsi nyt tämän hairauskoisen tykönä turvaa tuota uskotonta
vastaan.
Nuoren päällysmiehen vilkkaat kasvot ja säihkyvät silmät kävivät
dervishin sydämeen: suopeasti hymyillen kävi hän vastaamaan
luottamukseen jota aavisti.
-- Poikani, sanoi hän, Jumala antakoon sinulle Platon neron,
Aristoteleen oppisuuden, Aleksanderin tähden ja Kosroeen onnen!
-- Isä, huudahti nuori mies, sinä puhut kunnon lailla; juuri oppiapa
tarvitsenkin; en kuitenkaan pakanan, vaan tosi moslemin, jolle usko
avaa totuuden aartehiston.
-- Puhu siis, poikani, vastasi vanhus; kenties saatan olla sinulle
joksikin avuksi. Totuus on kuin helmi: ainoastaan sillä se on joka on
sukeltanut elämän pohjaan ja haavoittanut kätensä ajan kallioihin. Sen,
jota sinä etsit, minä kenties olen jo löytänyt. Ehkäpä voinen antaa
sinulle tuota valoa jota noin hartaasti haluat ja jolla minun
silmissäni ei ole enää mitään arvoa.
Näin paljolla hyväntahtoisuudella houkuteltu Abdallah purki nyt
sydämensä dervishille, joka ääneti kuunteli häntä. Beduiinin
lopetettua, otti vanhus vaipasta jonka päällä hän istui vähäisen
valkean villatukkosen irti, jonka nakkasi ilmaan, jossa tuuli sieppasi
sen mukaansa. Sitten alkoi hän huojua edes takaisin kuin juopunut, ja
kummallisesti katsellen Abdallahta puhkesi hän suorasta päästä näin
laskettelemaan:
"Uljas sypressi, tummateräinen tulpaani, nuorukainen yötä mustempi- ja
lauhkeampi-silmäinen, näetkö tuon valkoisen villatukon joka kuin
lumihöytyvä lentää ilmassa? Samalla tavalla päivämme katoavat. Ne ovat
katoavainen unennäkö. Erämaahan putoava sateenpisara ei kuiva niin
äkisti, lehtensä pudottava ruusu ei niin pikaa lakastu. Kaikki
vilpistyy tahi luopuu meistä, ja ihaninkin elämä on vaan ikuisen
jäähyvästin pitkällistä nyyhkytystä. Jumala vaan on totinen, Jumala
vaan on suuri, Jumala vaan on Jumala! Jos siis, poikani, tahdot että
suojelus enkelisi pyhän kirjan lehteen kirjoittaa siunatun nimen, niin
karta sitä aistien myrkkyä jonka haju hurmaa sielusi. Ei Jumala tahdo
sydäntä jonka maailma on tahronut. Tämä ruumis on vaan hauta;
onnellinen se joka vapauttaa hänensä siitä ja kokonansa vajoaa iäiseen
rakkauteen. Elää Jumalassa, se on kuolla; kuolla Jumalaan, se on elää!"
-- Sanasi lämmittävät minua, vastasi Abdallah, mutta sinä et vastaa.
-- Mutta etkö siis ymmärrä, poikani, että olen jo vastannut sinulle,
huudahti salaopillinen vanhus. Nelilehtistä apilaa ei ole maan päällä;
muualla tulee sinun sitä etsiä. Nelilehtinen apila on vaan vertauskuva.
Se on mahdottomuus, selittämättömyys, äärettömyys. Sitäkö haluat? Minä
annan sinulle avaimen. Hervahduta aistisi, rupea sokeaksi, mykäksi ja
kuuroksi, luovu olemisen kaupungista ja rupea vaeltajaksi
olemattomuuden valtakuntaan, vajoa viehtymyksen horrokseen, ja kun ei
mikään enää voi saada sydäntäsi kiirehtimään tykytystään, kun olet
asettanut kuoleman ihanan kruunun päähäsi, silloin, poikani, löydät
iäisen rakkauden, ja sinä vajoat häneen kuin vesipisara äärettömään
valtamereen. Tämä on elämä! Kun ei vielä mitään ollut, oli rakkaus
olemassa; kun ei enää mitään ole, on rakkaus kumminkin oleva. Hän on
ensimmäinen, hän on viimeinen, hän on Jumala, hän on ihminen, hän on
luoja, hän on luotu kappale, hän on korkeus, hän on syvyys, hän on
kaikki.
-- Vanhus, sanoi peljästynyt beduiini, vanhuus heikontaa ymmärrystäsi;
sinä et huomaakaan että herjaat; Jumala vaan oli ennen maailmaa, hän
vaan on oleva kun taivaat ovat musertaneet maan pudotessansa. Hän se on
joka on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja salattu, hän, se väkevä
ja viisas, se on joka tietää kaikki ja voipi kaikki.[20]
Vanhus ei kuullut mitään mitä nuorukainen oli puhunut; olis luullut
hänen uneksivan; hänen huulensa vavahtelivat, hänen silmänsä seisoivat
liikkumattomina; silminnähtävää oli että joku näky viehätti tätä
saatanan petoksen uhria loitolle maan päältä. Abdallah palasi
surullisena Hafizin luoksi ja kertoi hänelle tämän uuden pettymyksensä.
-- Poikani, sanoi vanhus, karta noita mielipuolia, jotka hurmaavat
mielensä unelmilla kuin opiumilla tahi hadshishilla. He ovat
epäjumalanpalvelijoita, jotka vaan itseänsä kumartavat. Voi houkkioita!
Onkohan silmä se joka luo valkeuden? Onko ihmisen ymmärrys se joka luo
totuuden? Voi sitä onnetonta joka aivoistaan lappaa maailmaa, joka on
saippua-kuplaa keveämpi ja ontompi! Voi sitä onnetonta joka asettaa
ihmisen Jumalan istuimelle! Jos vaan kerran on pantu jalkansa unelmain
kaupunkiin, ollaan hukassa: Jumala pyyhitään pois, usko haihtuu, tahto
sammuu, sielu tukehtuu, pimeyden ja kuoleman valtakunnassa ollaan.