Palkittu hyve.
Ei mitään puuttunut Mansurin onnessa. Niinä viitenä vuotena jotka hän
vielä eli taisi hän täysin määrin iloita poikansa taidonlahjoista ja
menestyksistä. Hän näki kaiken kauppatoimensa siirtyvän Omarin käsiin.
Mansurin kauppahuoneen rikkaus kävi suunnattomaksi, ja yleinen arvo
kasvoi niinkuin tavallisesti rinnatusten rikkauden kanssa. Kuinkapa
taisi toisin käydäkään kuin että Omarin elämänretki tuli olemaan
loistava. Hänellä oli kaikki edut puolellansa: paljo rahaa, harvat
intohimot, omantunnon vaivoja ei ensinkään. Ei ollut vielä kukaan
samassa määrässä tykönään yhdistänyt niitä omaisuuksia jotka
yhdistyneinä ovat toimintomiehen nero: kullan halu ja ylenkatse ihmisiä
kohtaan. Mansur taisi siis huoleti päivänsä päättää, hän oli elänyt
kauan, hänen vanhuutensa oli säästynyt taudeista, hänen unelmansa
olivat täyttyneet, hän oli varma siitä että hän jätti jälkeensä
perillisen joka oli säilyttävä ja lisäävä tätä näin paljolla vaivalla
koottua rikkautta; ja yhtäkaikki sanotaan täyttä totta että
egyptiläinen kuoli sydämen vimmoissa, huutaen ettei yhtään ollut joka
häntä rakasti, kiroten mielettömyyttänsä ja vapisten aarteitaan
nähdessään, ikäänkuin tuo perikadon liekissä tulisteltu kulta jo olis
polttanut hänen rintaansa ja otsaansa.
Täydellisellä malttavaisuudella vastaanotti Omar sanoman isänsä
kuolemasta. Kauppa-asiat olivat pitäneet häntä kaukana kuolevan
vuoteelta ja kauppa-asiat olivat hänen lohdutuksensa. Hänellä oli
ihmeteltävä mielenlujuus. Piasterin paljaassa näkemisessä oli kyllä
pyyhkimään pois hänen kyynelensä ja asettamaan hänen surunsa.
Jäätyään yksinään näin komean omaisuuden isännäksi, Mansurin poika ei
enää tahtonut tietääkään mistään rajoista himollensa. Ei mikään asia
jäänyt pois hänen vertomisistaan ja yhteenlaskemuksistaan. Pienestä
vähäpätöisestä kartanostaan Djeddahissa, niinkuin hämähäkki verkkonsa
keskeltä, veti hän näkymättömiin verkonsilmiinsä kaikkia maailman
rikkauksia. Indian riisiä ja sokeria, Yemenin gummia ja kahvia,
Abyssinian elehvantinluuta, kultahietaa, orjia, Egyptin jyviä, Syrian
kankaita, laivoja ja karavaania, kaikkea lähetettiin hänen
myötäväkseen. Muuten ei ole rikkautta vielä milloinkaan kannettu
enemmällä vaatimattomuudella. Kun näki hänen vähäiseen turbaaniin ja
vanhoihin kuluneihin vaatteisin puettuna, astuvan katua eteenpäin,
silmät alaspäin ja rukousnauha kädessä, ei olis luullut häntä
kahdenkymmenenkään tuhannen piasterin mieheksi. Hänen puheessaan ei
ollut mitään mikä olis häntä rikkaaksi osoittanut; hän oli
tuttavallinen alhaisten kanssa, suora ja jäykkä ammattiveljilleen,
kiertelevä ja imarteleva niille joiden apua hän tarvitsi ja
kunnioittavainen kaikkia kohtaan jotka voivat vahingoittaa häntä. Jos
sai uskoa häntä itseään, erehdyttiin joltisestikin jos luultiin hänellä
olevan melkeämpää omaisuutta: kaikki nuot tavarat eivät muka olleet
hänen; niitä oli muukalaiset jotka häneen luottivat lähettäneet hänen
myötävikseen; mutta tuo luottamus tuli hänelle paljon maksamaan ja hän
valitti alinomaa tappioitansa. Jos hän osti orjia kauniimpia, hajuvesiä
komeimpia, tupakkia erinomaisinta, kankaita harvinaisimpia, se aina oli
jonkun pashan tahi jonkun muukalaisen kauppiaan varalle. Kuiskittiin
hyvin hiljaa, että nuot kalliit tavarat eivät enää lähteneet
egyptiläisen taloudesta -- kukapa voi estää ihmisiä loruamasta -- mutta
ei mitään tietty visseydellä: Omarilla ei ollut yhtään ystävää, hän
sopi kaikista asioistaan basaarissa eikä nähnyt koskaan ketään
luonansa. Oliko hän rikas vai köyhä, viisas vai itsekäs, nöyrä vai
ulkokullattu? Se eli saatanan salaisuus.
Hänen viisautensa oli yhtä suuri kuin hänen pöyhkeilemättömyytensä.
Pashasta aina tullitarkastajaan asti, ei ollut Djeddahissa yhtään
virkamiestä, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, jonka lempiorjaa Omar ei
tuntenut. Hänestä ei ollut mieluista antaa ja hän kertoi usein noita
koraanin sanoja, että tuhlaajat ovat saatanan veljiä; mutta hän ymmärsi
avata kätensä kun tarvittiin, eikä koskaan kukaan katunut apua jonka
oli tehnyt tälle kunnon miehelle. Pashat seurasivat tiheään toisiansa
Djeddahissa; turkkilaisen käsi on raskas ja rikkaimpain kauppiasten
täytyy usein maksaa lunnaita. Mansurin poika oli ainoa joka pääsi
näistä lainoista joita ei koskaan maksettu. Kahdeksassa päivässä oli
hänestä, tavalla tahi toisella, tullut uuden pashan ystävä, vieläpä
hänen pankkiirinsakin; myrsky joka oli uhannut häntä ärjähti aina
muiden pään päälle eikä hänen. Myös oli hän kaikkein ammattiveljiensä
kateuden ja kummastuksen esineenä.
Tuli kumminkin päivä jona hänen tähtensä peittyi pilveen; eräs pasha,
joka kolmessa kuukaudessa kovin nähtävällä tavalla oli koonnut näppärän
omaisuuden, kutsuttiin takaisin Konstantinopeliin; hänen jälkeisensä
oli saanut käskyn olla rehellinen mies; tahdottiin kaiken mokomin olla
mieliksi ranskalaisille, joita kovaksi onneksi tarvittiin ja jotka
silloin nostivat suurta huhua itsestänsä. Turkkilainen kuin oli, uusi
pasha hyvin hyvästi tiesi kuinka ylemmässä paikassa suosioon päästään.
Päivällä tulonsa jälkeen otti hän valepuvun päällensä ja teki itse
ostoja Djeddahin etevimmiltä leipureilta ja teurastajilta. Torin
katsastajalla oli edeltäkäsin tieto tästä päätöksestä; hän odotti
kadulla painomittoineen ja palvelijoineen, ja väestön nähden nyt
punnittiin mitä pasha vastikään oli ostanut. Olipa kaksi unssia vaille
kahdestatoista naulasta leipää ja yksi unssi lihaa vankasta
lampaanpuoliskosta. Rikos oli silminnähtävä ja oikeus ei itseään
odotuttanut. Pasha nuhteli ja torui kovasti noita kataloita jotka
lihoittivat heitänsä kansan hiellä; oikeutetussa vihassaan ei hän edes
kuunnellut mitä he puolustuksekseen sanoivat. Hän antoi omain silmäinsä
edessä riisua, köyttää ja hosua heitä, jonka tehtyä, hänen käskystään,
leipuri naulattiin korvasta puotinsa oveen ja lahtari sidottiin moskean
akkunaan kiini, sittenkun hänen nenänsä läpi oli pistetty rautalanka
jossa hänen varastamansa lihapalanen rippui. Ei ole sitä häväistyksen
laatua jolla ei väkijoukko herjannut noita kahta onnetonta, mutta
koko kaupungissa viritettiin kiitosvirsiä uuden pashan kunniaksi.
Häntä kutsuttiin kansan ystäväksi, suureksi lainkäyttäjäksi, uudeksi
Harun-al-Rashidiksi, ja maine tästä jalomielisestä teosta tunki,
sittenkun se oli sulttaanin korvia riemastuttanut, aina länsimaihinkin
asti, uskottomia siellä hämmästyttämään.
Vielä samana iltana vuokrasivat muutamat kauppiaat aluksen Egyptiin. He
olivat yhtäkkiä tulleet tietämään että heidän läsnäolonsa Kairossa oli
välttämättömästi tarpeen. Kaukana siitä että yleinen pelko olis
Omariinkin tarttunut, tämä vaan itsekseen naurahteli: "Hyve," ajatteli
hän, "on tavara jolla ei ole kurssia markkinoilla; myös on se
tarvittaissa kalliisti maksettava;" jonka perästä hän lähti basaariin,
kohtasi siellä pashan sihteerin, kutsui tämän istumaan puotiinsa ja
ojensi hänelle erehyksestä piipun jonka hän oli aikonut sulttaanille.
-- Tehdä kansalle oikeutta on aina vika, sanoi Omar sihteerille; jos se
kerta vaan on pahoihin tapoihin totutettu, se alkaa kopeilla. Tämä on
suurten toimintoasiain turma.
Sihteeri katseli kaunista piippuaan ja ajatteli että olipa tuo Omar
älykäs mies.
Egyptiläinen sai vaan liiaksi oikeutta. Ensimmäisenä toripäivänä
huomattiin yleinen mielten kuohu kaupungissa. Jyväin hinta oli noussut
kymmenen piasteria ja pahansuovat ihmiset väittivät sitä Omarin syyksi,
joka oli pannut allensa kaiken jyvävaraston. Väestö oli kiukustunut ja
erittäinkin oli kaksi miestä jotka ylen kiivaasti puhuivat tästä
asiasta: toinen oli tuo teurastaja jolta nenä oli puhki pistetty,
toinen leipuri jolla ei ollut enää kuin yksi korva. Eilispäivän
varkaista oli tullut päivänsankarit; heitä surkuteltiin marttyreinä, ja
jota kovemmasti he huusivat, sitä enemmin heidän hyveitään ylistettiin.
Tuumista toimeen on yhteisessä kansassa yksi askel vaan. Jo oltiin
koettamassa lyödä Omarin kartanon portteja sisään, kun poliisin
päällysmies tuli sotamiesten kanssa noutamaan kauppiasta ja pashan
eteen viemään. Omar otti oikeuden palvelijan helposti ymmärrettävällä
mielenliikutuksella vastaan ja suuteli hänen kättänsä innolla
semmoisella ettei enää olis luullut hänen saavankaan huuliaan siitä
erilleen. Mutta poliisin päällysmies nykäsi nyrkkinsä äkisti pois ja
pisti sen vyöhönsä, ikäänkuin pahantekijän suun-anto olis sen
saastuttanut. Kuitenkaan ei hän mitenkään pahoin pidellyt eikä
haukkunut Mansurin poikaa, joukon suureksi harmiksi, joka harrastaa
oikeutta eikä ensinkään pahastu jos syytetty kerrassa muserretaan,
olletikin jos hän on rikas. Päinvastoin kuultiin poliisin päällysmiehen
kehoittavan vankia luottamaan kuvernöörin oikeudentekoon. "Mitä on
kirjoitettu se on kirjoitettu," vastasi egyptiläinen, antaen pallosen
toisensa perään rukousnauhassaan livahtaa sormiensa välitse.
Palatsin portit olivat auki, väestö hyömäsi kartanolle, jossa pasha
istui yksitotisena ja liikahtamattomana, käden viittauksilla asetellen
tuota kuohuista mielenkiihkoa. Molemmat syyttäjät saivat astua esille;
kuvernööri käski heidän puhua pelkäämättä: "Oikeus kaikille," sanoi
hän kovalla äänellä, "se on minun velvollisuuteni. Ei yhdelläkään
varkaalla, olkoon rikas tahi köyhä, ole minulta armoa odotettavana."
-- Jumala on suuri ja pasha on oikeudenpitäväinen, kiljui joukko.
Nyt vietiin tuomioistuimen eteen neljä hätäilevää kauppiasta, jotka
kaikki suutelivat koraania ja vannoivat että Omar oli ostanut heiltä
kaikki Egyptistä tulleet jyvät.
-- Kuolemaan, kuolemaan! kiljui väkijoukko. Pasha antoi kädellä merkin
että hän tahtoi kuulla syytettyä ja nyt oltiin taas ääneti.
-- Herrani ja valtijani, huusi Omar, heittäyten maahan kasvoilleen,
orjasi laskee päänsä sinun käsiisi. Jumala rakastaa anteeksi antavia;
kuta halvempi rikoksen alainen on, sitä kauniimpi on ettei häntä perin
muserreta. Säästihän itse Salomokin muuriaista. Tosi on että olen
ostanut moniaita Djeddahin satamaan määrätyitä jyvälastia, niinkuin se
on jokaiselle kunnialliselle kauppiaalle luvallista, mutta jos
vihamieheni luetaan pois, jokainen täällä tietää että olen herrani
sulttaanin varalle tehnyt tämän oston. Nämät jyvät ovat niitä
sotajoukkoja varten, jotka teidän ylhäisyytenne on asettanut Mekkaan
menevän tien varrelle pyhiinvaeltajia suojelemaan. Niin on ainakin
sihteerisi sanonut minulle, kun hän sinun puolestas antoi minulle ne
rahat, joita minä, köyhä mies en tainnut hyljätä. Valtijani antakoon
orjalleen anteeksi etten ennen ole lähettänyt hänelle niitä tuhatta
mittaa jyviä jotka hän on tahtonut minulta; poliisin päällysmies on
sanova teidän ylhäisyydellenne että pelkkä väkivalta on estänyt minut
tottelemasta.
-- Mitä tuo on jota sinä puhut tuhannesta mitasta jyviä? huusi pasha
hirmuisella äänellä.
-- Antakaa anteeksi, valtijaiseni, vastasi kauppias vapisevalla
äänellä, mieleni on hämmennyksissä niin etten kykene oikein lukuja
laskemaan. Niinkuin luulen, lisäsi hän, katsellen pashan ryppyyn
vedetyitä kulmia, niitä onkin tuhat viisisataa mittaa, ellei liene
kaksituhattakin.
-- Niitä on kolmetuhatta, sanoi sihteeri, ojentaen paperin
kuvernöörille. Tässä on käsky jonka mies on saanut. Se on minun
kirjoittamani ja varustettu teidän ylhäisyytenne sinetillä.
-- Ja rahat on annettu tälle kauppiaalle? kysyi pasha leppeämmällä
äänellä.
-- Niin on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Omar, taas kumartuen.
Saapuvilla oleva poliisi-päällysmies tietää sanoa, että hän on antanut
minulle tämän käskyn, ja sihteerisi antoi minulle edeltäpäin kaksisataa
tuhatta piasteria, jotka ostoihini tarvitsin. Siis olen kaksisataa
tuhatta piasteria eli kolmetuhatta mittaa jyviä velkaa.
-- Mistä siis tässä elämää pidetään? huusi pasha, iskien hurjasti
silmänsä molempiin kokonansa hätäytyneihin päällekantajiin. Tämäkö se
kunnioitus mikä osoitetaan herraani sulttaania kohtaan? Pitäisikö
sotamiesten jotka suojelevat jumalisia pyhiinvaeltajia kuolla nälkään
erämaassa? Ottakaa kiini nuot molemmat koirat ja antakaa heille
kummallekin kolmekymmentä kepin lyömää. Oikeutta kaikille, ei yhtään
armoa panettelijoille. Syyttää viatonta, se on enempi kuin ottaa hänet
hengiltä.
-- Kunnon lailla puhuttu! huusivat kuulijat; pasha on oikeassa.
Tuomio pantiin hetikohta täytäntöön. Teurastajan otti neljä
sotamiestä kiini, jotka eivät suinkaan epäröineet käyttää oikeutta
omassa asiassaan. Rangaistavan jalat pistettiin paaluun sidottuun
juoksu-silmukkaan, jonka perästä kepillä varustettu arnauti alkoi
kaikista voimistaan pieksää hänen jalkopohjiaan. Teurastaja oli sankari
tavallansa: hän luki isoon ääneen joka lyönnin jonka sai ja meni,
rangaistuksensa saatuaan, tiehensä valittamatta, ystäväinsä olkapäillä
kannettuna ja hurjia silmäyksiä Omariin iskien.
Mies, jonka korva oli haavoitettu, ei ollut niin miehuullinen. Joka
kerta kun keppi häneen kävi, parkasi hän sydäntä vihlovasti _Allah!_
Kahdennentoista lyönnin perästä heittäysi Omar maahan pashan eteen ja
rukoili armoa pahantekijälle, mikä armollisesti myönnettiinkin. Mutta
hän ei siihen tyytynyt. Hän painoi kaikkein nähden yhden duron tuon
raukan käteen ja ilmoitti että hänellä vielä oli kolmekymmentä mittaa
eloa, jotka hän aikoi lahjoittaa kaupungin enimmin tarvitseville
köyhille. Häntä saateltiin sitten koko matkan hänen kotiinsa noiden
samain ihmisten siunauksilla jotka tuntia sitä ennen olisivat hänet
palasiksi raastaneet. Mutta, niin ylistykset kuin uhkauksetkin
otti hän vastaan samalla nöyryydellä tahi samalla täydellisellä
välinpitämättömyydellä.
-- Jumala olkoon kiitetty! sanoi hän, astuessaan huoneesensa, pasha oli
vähän vaikea saada taipumaan, mutta nyt on hän minun vallassani.
Päästyään huolettomaksi tältä taholta, ryhtyi Mansurin poika
nerollisiin asioimisiinsa jälleen. Hänen kauttansa Djeddah päivä
päivältä rikastui. Eräänä aamuna saivat orjakauppiaat herätessään sen
sanoman, että heidän kalunsa hinta oli noussut tasalleen sata
prosenttia. Kovaksi onnekseen olivat he kahta päivää sitä ennen myöneet
kaiken varastonsa Omarille, joka Egyptistä tulleiden käskyin mukaan oli
ostanut kaikkityyni. Kuukautta myöhemmin tuli riisivaraston vuoro,
sitten tupakin, vahan, kahvin, sokerin, ruutin y.m. Kaikki nousi
hinnassa, mutta aina olivat Omarin asian-antajat ne, joille tämä
äkillinen hinnan-nousu oli voitoksi. Djeddahista tuli tällä lailla
rikas yhteiskunta: rikkaus oli siellä niin suuri, että vähävaraisten ei
käynytkään siellä eläminen, mutta kekseliäät ja neuvokkaat, jotka
osasivat ostaa egyptiläisen suosion, keräsivät siellä piankin kauniin
omaisuuden.
Hänen itsensä nähtiin, nöyrempänä ja simasukaisempana kuin
milloinkaan ennen niille joita hän tarvitsi, joka päivä istuvan
tavaramakasiinassaan basaarissa ja kuluttavan aikaansa rukousnauhan
avulla laskemalla niitä miljoonia piastereita joita hän joka haaralta
suuriin kasoihin keräsi ympärilleen. Itsekseen hän arveli, että jos
häntä ylenkatsottiinkin, hän yhtähyvin oli ihmisten valtija, ja että,
jos hän asioissaan onnistuakseen tarvitsi sulttaania, hänellä oli
tarpeeksi asti rahaa ostaakseen sekä sulttaanin että vielä päällisiksi
koko seraljin (sulttaanin linnan).
Rikas ei pääse kurittamatta. Rikkautta ei käy paremmin kuin savuakaan
salaaminen. Niin vaatimaton kuin Omar olikin, hän eräänä päivänä sai
kutsumuksen Mekkan suur-sheriffiltä. Häntä käskettiin Taifiin erään
avunteon vuoksi jota ei kukaan muu kuin hän voisi tehdä profeetan
jälkeläiselle. Kauppiaan mieltä ei niinkään liikuttanut hänelle
osoitettu kunnia kuin hän säikähti häneltä pyydettävää apua.
"Rikkaalla", sanoi hän itsekseen, "on kahdenlaisia vihollisia: köyhät
ja mahtavat. Edelliset ovat kuin muuriaiset: jyvä jyvältä he talon
tyhjentävät. Jälkimäiset ovat kuin leijonat, tuo varasten kuningas:
yhdellä ainoalla käpälän lyönnillä ne raastavat meidät palasiksi. Mutta
malttavaisuudella ja viekkaudella pääsee helpommasti leijonasta kuin
muuriaisesta. Saapa nähdä mitä sheriffi tahtoo. Jos tahtoo pettää
minua, en aiokaan antaa kavaluudessa voittoa; jos tahtoo maksaa, hän
saa arvo-aineen rahoistaan."
Tällä ei juuri erittäin kunnioittavalla mielialalla oikeauskoisten
päämiestä kohtaan lähti nyt Omar matkalle Taifiin. Kun hän näki
erämaan, hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Teltit, nuot
hietalakeudella siellä täällä olevat palmumetsiköt muistuttivat hänelle
hänen lapsuuttansa. Ensi kerran muisti hän veljensä Abdallahin. Kukapa
tietää, ajatteli hän. enkö saattais tulla häntä tarvitsemaan.