Kiitollisuuden osoitus.
Aikaa oli kulunut siitä päivästä kun Halima vei rikkaan Mansurin
perillisen kanssansa erämaahan. Omar oli viisitoista-vuotias tietämättä
vielä syntynsä salaisuutta. Useammin kuin kerran oli hänen toveriensa
nenäkkäät pilapuheet antaneet hänen tuntea ettei hän ollutkaan
beni-ameur ja että hänen suonissaan liikkuva veri ei ollut yhtä puhdas
kuin Abdallahin. Mutta vaikka Omaria kutsuttiin pieneksi kauppiaaksi,
ei kukaan heimokunnassa sentään tiennyt kenenkä poika egyptiläinen oli;
itse hän luuli olevansa orpolapsi, jonka Halima hyvyydestä oli ottanut
luoksensa ja jonka osa tuli olemaan erämaassa eläminen kaiken elinajan.
Eräänä iltana kun veljekset tulivat kotiin arolta, heitä hämmästytti
kun teltin oven edustalla näkivät komeasti satuloittuja kameeleja ja
näiden edessä korealla ratsuvaipalla huolitetun hevos-aasin, jota
valkeaksi puettu neekeri piti kiini.
-- Mistä tämä hevosaasi tulee ja kuka on sen isäntä?
-- Se on isäsi hevosaasi, vastasi orja, joka kasvoista helposti tunsi
Mansurin pojan; me olemme tulleet tänne Djeddahista sinua noutamaan.
-- Kuka siis isäni on? kysyi egyptiläinen, mielenliikutuksella mitä
vilkkahimmalla kasvoissansa.
-- Isäsi, vastasi neekeri, on rikas Mansur, ruhtinas Djeddahin
kauppiasten joukossa ja Egyptin poikain sulttaani. Ei yhtään
tavarapakkaa, olkoon iso tahi pieni, tule ankkuripaikalle eikä mene
kaupungin kolmen portin kautta ulos, jota ei ensin hänelle tarjota ja
jonka kanssa hän ei menettele miten tahtoo ja hyväksi näkee. Yambossa,
Suez'issa, Khartum'issa, Kairossa isälläsi on suuri joukko orjia jotka
hoitavat hänen asioitaan. Ja niin suuri on hänen rikkautensa, että
hänen palvelijansa eivät kysy hänen ajatustaan mistään asiasta joka ei
nouse sataantuhanteen piasteriin.
-- Oi isäni, missä olet? huusi nuorukainen, samassa telttiin
syöksähtäen. Kiitetty olkoon Jumala, joka on antanut minulle
rakkauttani niin ansaitsevan isän!
Ja hän heittäysi Mansurin syliin hellyydellä joka ihastutti vanhaa
kauppiasta ja saatti kunnon Haliman syvästi huokaamaan.
Huomen-aamulla lähdettiin, beduiini-naisen suureksi suruksi, matkalle
Djeddahiin. Hän oli kovin murheissaan siitä kun hänen täytyi erota tästä
lapsesta jota hän niin monta vuotta oli rakastanut ja hoitanut.
"Hyvästi, poikani, sinä joka olet minusta poikaakin rakkaampi,"
nyyhkytti hän, ylenmäärin itkien ja hyväillen häntä. Omar oli
rohkeampi. Hän erosi äitistään iloisena kuin vanki joka saa vapauden ja
rikkauden yhtä haavaa jällensä. Abdallah saatti veljeään aina
kaupunkiin asti. Niin oli Mansur tahtonut. Näyttää beduiinille mikä
arvo seuraa rikkautta kaupungissa semmoisessa kuin Djeddahissa ja
kuinka äärettömästi tämä arvo korottaa kauppiaan ylemmä erämaan
paimenia, antaa hänen huomata kuinka hänen äitinsä ja hänen itsensä
tulis arvata heitänsä erinomaisen onnellisiksi saamasta viidentoista
vuoden kuluessa rakastaa ja palvella Omaria, tämä oli Mansurin laatu
maksaa kiitollisuus-velkansa. Vasta toisellapa puolen hautaa rikas
huomaakin hulluutensa ja turhamielisyytensä.
Djeddahiin tultua laski Omar ihastuksensa oikein valloillensa. Hän oli
syntymämaahansa palannut maanpakolainen. Kaikki ihastutti häntä: ahtaat
kadut isoine kivihuoneuksineen, satama, jossa sokeriastioita laivoista
purjettiin, kahvisäkit, pumpulipakat, kirjava, basaariin vievillä
kaduilla liikkuva väestö; turkkilaiset, syrialaiset, greikalaiset,
arabialaiset, persialaiset, hindut, neekerit kaikkia vaiheväriä,
juutalaiset, pyhiin-vaeltajat, dervishit, kerjäläiset, komeasti
satuloituilla hevosaaseilla ratsastavat rikkaat kauppiaat, aasin-ajajat
jotka ohjista taluttivat eläimiään, joiden seljässä istui suuriin
mustiin mantteleihin peittäyneitä naisia kuin kummituksia joista vaan
silmät olivat nähtävänä, kameelin-ajajat jotka kiljuen vaativat
väkijoukkoa edestään siirtymään, röyhkeän- ja uhkaavan-näköiset,
kirjotaotuista sota-aseistaan ja liehuvasta fustanellastaan ylpeilevät
arnautit; rauhalliset tupakoitsijat jotka, jalat ristissä aliansa,
istuivat kahviloiden ulkopuolella, markkinoille vietävät orjat, --
kaikki nämät olivat Omarille paratiisi ihanampi kuin hän vielä oli
unissaankaan nähnyt. Tämmöisessä paikassa mitä kävi myöminen, mitä
kaikkea ostaminen! Eikö ollut hän jo matkalla tänne isältään oppinut
mitä mikin kalu maksoi? Eikö hän jo tietänyt taksaa jonka mukaan kaadin
lahjomattomuuden, sheikien arvelukset ja itsepä pashankin omantunnon
sai ostaa?
Erään ahtaan ja synkän kadun päässä tultiin Mansurin kartanoon. Huoneus
oli ulkoa halvan-näköinen; kadulle näkyi vaan pimeä kellarikerta;
muutamat pitkin kalkittuja seiniä ripustetut kahilamatot olivat sen
ainoa koristus. Mutta ensimmäisessä kerrassa, jonka akkunat olivat
varustetut visusti ummistetuilla peitteillä, aurinkoa ja uteliaita
silmiä vastaan, oli suuria loistoisia huoneita, joiden lattiat olivat
peitetyt turkkilaisilla matoilla ja joiden seinä-vierustoilla oli
hopeakirjaisella sametilla peitettyjä turkkilaisia sohvia. Tuskin
olivat matkustajat ennättäneet yhteen näistä huoneista istua kun jo
heidän eteensä asetettiin siseleerattu pöytä täynnä maljoja, jotka
sisälsivät hedelmä-hyytelöitä mitä valituimpia. Sillä aikaa kun
toinen orja valoi ruusuvettä Abdallahin käsille ja ojensi hänelle
kultahipsuilla reunustetun salvetin, poltteli toinen suitsutetta
Mansur-vanhuksen edessä, joka käsillään löyhytteli tätä hyvänhajuista
savua partaansa ja vaatteisinsa. Sitten tuotiin kahvia pienissä
kiinalaisissa kupeissa kultaisilla, reijitellyillä vatiloilla.
Kahvin jälkeen tarjottiin imannetta sorbettia, orvonkukkain ja
granaatti-omenain mehusta tehtyä. Lopuksi sytyttivät pienet
neekeripojat, tulipunaisissa vaatteissa ja oikein peitetyt
rannerenkailla ja kaulaketjuilla, kolme pitkää jasmiini-piippua, jotka
he ojensivat itsekullekin seurassa, jonka perästä kaikki kolme istuivat
lattialle.
Kauan nyt tupakoittiin sanaakaan virkkamatta. Mansurin mieltä hyvitti
se ilo jonka hän näki poikansa kasvoissa ja se ihastus jonka hän luuli
keksivänsä Abdallahin silmissä. Beduiinin kasvot ei kumminkaan olleet
vähääkään muuttuneet; kaiken tämän ylellisyyden keskellä oli hän yhtä
vakainen ja välinpitämätön kuin lammastensa keskellä. Mitäpä onkaan
maailman korskeus ja komeus sen mielestä joka odottaa niitä pysyväisiä
palkinnoita joita Jumalalla on varalla oikeauskoisille.
-- No poikani, sanoi vihdoin vanha Mansur, kääntyen Abdallahin puoleen,
oletko matkaasi tyytyväinen?
-- Isä, vastasi nuorukainen, minä kiitän sinua vieraanvaraisuudestasi.
Sydämesi on vielä rikkaampi kuin rahastohuoneesi.
-- No niin, no niin, vastasi kauppias; mutta sitäpä en sinulta
kysynytkään; tahdoin vaan tietää mitä pidät Djeddahista; etkö haluaisi
jäädä meille?
-- En. Tämä kaupunki on inhottavainen. Ilma täällä on myrkytetty, vesi
pilautunutta. Minä en suvaitse noita laiskoja dervishejä, jotka
kaikkein silmäin eteen levittävät julkeutensa ja ahnautensa. Entä nuot
sotamiehet, joiden hävyttömyyttä ei saa miekanlyönnillä häkäistä! Ja
nuot orjat sitten jotka vaan näyttävät olevan sitä varten olemassa että
veisivät meiltä meidän omain kättemme käytännön ja jotka nuuskivat
intohimojamme, käyttääkseen niitä eduksensa! Ei, toista toki erämaa on!
Minä pidän tuhansia kertoja enemmän hirmuisista myrskytuulistamme kuin
kuumasta ja helteisestä ilmasta tässä vankeudessa. Teltissä on vaan
miehiä. Keihäs kädessä itsekukin siellä näyttää mistä hän käypi. Sieltä
ajetaan pois se katala koira joka laiskana kerjää, siellä lyödään
kenttään se röyhkeä joka ei tiedä osoittaa kunnioitusta paremmillensa.
-- Sinä puhut kultaa, poikani, sanoi Mansur, kädellään kampaillen
pitkää partaansa; vahabiti tuskin olis ankarampi.
Kun lasna ollessani luin ulkoa imettäjältäni opituita läksyjäni, minä
ajattelin niinkuin sinä nyt. Jää meille vähäksi aikaa ja rupea
kauppiaaksi. Nähtyäsi kuinka rikkaus antaa halvimmallekin ihmiselle
mahtia, nuoruutta, siveyttä; kuinka päivän valtijattaret, naiset,
vieläpä pyhimyksetkin polvistuvat tuon metallin eteen jota sinä
halveksit, tulet toisin ajattelemaan ja kaupunkien iljettävä hajukin on
tuntuva sinusta suloiselta. Kyllähän ihanata on elää kuin pääsky
vapaana avaruudessa, mutta ennen tahi myöhemmin siinä, niinkuin hän,
kiini joudutaan. Duro on maailman kuningas, ja päivä on tuleva jolloin
urhoollisimmat, samoin kuin oppineimmatkin, ovat vaan rikkahimpain
palvelijoita.
-- Minä tiedän, vastasi Abdallah ylevästi, ettei mikään muu kuin haudan
multa voi tukahuttaa kullan himoa Aatamin lapsissa; mutta erämaassa käy
toki unssi kunniata enemmästä kuin leiviskä kultaa. Jumalan avulla
tahdon elää niinkuin esi-isäni ovat eläneet. Joka ei mitään halua on
aina vapaa. Hyvästi siis Mansur, hyvästi veljeni; tänäpänä tiemme
eroavat; jospa se tie jonka valitset veisi sinut siihen tarkoitusperään
johon jokaisen oikeauskoisen tulee pyrkiä.
-- Hyvästi, hyvä Abdallah, vastasi Omar; itsekukin meistä menee minne
sallimus viepi; mitä kirjoitettu on, se on kirjoitettu; sinä olet
syntynyt teltissä elämään ja minä kauppiaaksi. Hyvästi, lapsuutemme
ystävyyttä en ole unhottava; ole varma siitä että jos joskus tarvitsen
voimakasta kättä, niin sitä sinulta pyydän.
-- Kiitoksia, veljeni, huudahti beduiini, ja käyden Mansurin poikaa
vyötäisiin käsin, syleili hän häntä hellästi, pidättämättä ja
salaamatta kyyneliään.
Omar otti nämät ystävyyden osoitukset huoletonna vastaan, ja kun
Abdallah, allapäin ja pahoilla mielin, oli lähtenyt huoneesta ja
poismennessään useita kertoja oli katsonut taaksensa, puhkesi
egyptiläinen sanomaan:
-- Mitä ajattelit sinä, isäseni, kun annoit minun noin kauan olla tuon
beduiinin luona. Jos olisit kuollut ja minä olisin esiintynyt sinun
perillisenäs, kaupungin vanhukset olisivat sanoneet: "Emme ole
ikäpäivinämme kuulleet sanottavankaan että vanhalla Mansurilla on ollut
poikaa tahi tytärtä," ja kukapa muu kuin pasha olis silloin tullut
sinun perilliseksesi. Vie minua hetikohta basaariin, esitä minua
kaikille kauppiaille, jotka ovat ystäviäsi, ota minut edellä kaikkia
kumppanikses ja anna minulle omituinen myömämakasiina hoidettavakseni.
Minä tunnen tykönäni äärettömän halun kultaa käsitellä, minä olen jo
teltissä laskuni tehnyt, minä tiedän kuinka tulee kohdella ihmisiä että
vähällä vaaratta paljon voitettaisin. Et tarvitse poikaasi hävetä.
-- Poikani, huudahti Mansur, ojentaen vapisevat kätensä, viisaus
puhuukin suusi kautta; mutta nyt on jo myöhäinen mennä enää ulos, eikä
ole sinulla soveliasta pukuakaan. Mutta huomenna menemme basaariin, ja
huomenna pitää onneni ja kunniani koko Djeddahissa olla tietona.
Kaiken yön näki Omar unissaan kultaa ja hopeata, kaiken yön heittelehti
Mansur sinne tänne vuoteellaan, saamatta silmiänsä umpeen: hänestä
tuntui niinkuin hän alkaisi elää uudestaan pojassaan, joka oli vielä
kavalampi ja neuvokkaampi, vielä itarampi ja ahneempi kuin hän. "Ah!"
huudahti hän iloissaan, "minä olen onnellisin kaikista isistä! Eipä
dervishi minua pettänyt; jos poikani välttää tuon häntä uhkaavan
vaaran, kukapa saattanee rajaa määrätä sukuni rikkaudelle?"
Mieletön! Sinä unhotit, että jos kulta onkin siunaus sille joka sitä
antaa, se on myrkky sille joka sitä kätkee. Joka ottaa ahneuden
sydämeensä asumaan, se ottaa siihen ihmisten vihollisen, ja voi sitä
joka valitsee saatanan majatoverikseen!