Kasvatus.
Uskomallaan poikansa erämaan naisen hoitoon oli Mansur antanut
todistuksen tavallisesta viisaudestaan. Aina ensimmäisestä hetkestä
alkain kantoi Halima kasvattipoikaansa kohtaan kaikkea äitin hellyyttä;
näyttipä pitävän häntä omaa poikaansa parempanakin. Jos hänen täytyi
mennä pois teltistä, niin oli _pieni kauppias_ -- näin Omaria
Beni-Ameurien luona kutsuttiin -- aina se jota hän olallaan tahi
sylissään kantoi. Ja kuitenkin mikä eroitus näiden veljesten välillä!
Kasvannoltaan pitkä, hoikka, notkea, jäntevä Abdallah, kirkkaine
silmineen ja pronssin-värisine ihoineen, olis ollut kaikkein isäin
ylpeys, jota vastoin Mansurin poika, mustan ihonsa, paksun kaulansa ja
pulloisen vatsansa kanssa, oli vaan egyptiläinen, joka erehyksissä oli
erämaahan hairahtunut. Mutta mitäpä erämaan nainen tästä huoli? Eikö
ollut hän samaa maitoa imettänyt heille kummallekin? Kenties hän myös,
tosi äitin tavalla, salaa tunsi tykönään suuremman lemmen siihen
lapseen, joka hänen lempeänsä enimmin tarvitsi.
Kasvaessaan osoitti Abdallah pian, että hän oli perinyt kansakuntansa
kaikki jalot omaisuudet. Nähdessäs hänet egyptiläisen rinnalla, olisit
luullut hänen jo tuntevan itseään herraksi teltissä ja isoilevan
oikeudestaan saada vieraanvaraisuutta harjoittaa. Vaikka vaan kuutta
kuukautta vanhempi Omaria, hän oli tekeytynyt veljensä holhojaksi ja
suojelijaksi; hänen suurin ilonsa oli saada huvitella häntä, auttaa ja
puolustaa häntä. Kaikissa leikeissä, kaikissa juhlatiloissa piti
pienellä kauppiaalla olla ensimmäinen sija, ja jos jostain asiasta
jankka nousi, oli Abdallah aina, ja hän yksinään se joka, sukkela,
vahva ja rohkea kuin erämaan poika ainakin, tappeli heidän kummankin
puolesta.
Omar salli mielellään Abdallahin olla häntä etevämpi arvossa, niinkuin
hän myös oli jo käsittänyt kaiken sen hyödyn mikä hänellä tulis olemaan
harkitsemattomasta rakkaudesta. Vitkallinen kuin kaupunkilainen
ainakin, hän harvoin liikkui teltistä ulos; beduiini (erämaalainen)
juoksenteli hevosten jaloissa, painiskeli nuorten varsain kanssa ja
kiipeili kameelien selkään tarvitsematta pakoittaa heitä polvilleen
rupeamaan, sillä aikaa kun egyptiläinen, istuen jalat ristissä matolla,
kulutti suuren osan päivää nukkumalla. Tämä halveksi noita meluisia
huvituksia, jotka olivat Abdallahin ihastus. Jos hän oli leikkimässä
muiden lasten kanssa, hän vaan tahtoi olla kauppias olevinaan: Mansurin
pojalla oli merkillinen taito vaihtaa daadelia sitruunaan, sitruunaa
apelsiiniin, apelsiinia korallipalaseen taikka muuhun koristukseen.
Kymmenvuotiaana oli Omar jo keksinyt että hyödyllisin keino käyttää
rukousnauhaa oli sen käyttäminen luvunlasku-koneeksi. Muuten hän ei
millään muotoa ollut mikään kiittämätön olento; hän rakasti veljeään
tavallansa. Tuhansilla hyväilemisillä otti hän vastaan Abdallahta, joka
tuskin koskaan tuli kotiin tuomatta muassaan banaaneja, granaatteja,
aprikooseja taikka muita hedelmiä, joita oli saanut lähiseudun
naisilta, joiden tykönä hän, armaan ja vilkkaan luonteensa tähden, oli
erinomainen lemmikki. Hellyyden osoituksillaan arvasi Omar aina saada
hänet tarjoamaan mitä hänen mielensä milloinkin teki, mutta hänen
tyytyväisyytensä sukkeluuteensa ei ollut suurempi kuin veljen ilo oli
siitä että näin sai itseltään ryöstättää sille jota hän rakasti.
Itsekukin meistä syntyy yhdessä onnensa kanssa, jota hän kantaa
kaulassaan kuin raskaita vitjoja, jotka häntä muassaan vievät. Leijonan
imettämä kettu pysyy aina kettuna, ja kauppiaan pojasta ei saada ikänä
beduiinia.
Kun Abdallah oli täyttänyt kymmenen vuotta, hänen kasvatuksensa oli,
Haliman huolenpidosta, loppuun saatettuna: hän tiesi kaikki mitä
Beni-Ameurin tulee tietää. Jussufin poika tiesi luetella sukunsa ja
heimokuntansa sukutaulun; hän tiesi kaikki hevosten syntyperät, nimet,
liikanimet, karvan ja merkit; hän osasi tähdistä sanoa mikä tunti
milloinkin yöllä oli, samoin kuin varjo sanoi hänelle päivän tunnit. Ei
kukaan osannut paremmin kuin hän saada kameeleja polvilleen rupeamaan,
ei kukaan laulanut heille maireellisemmalla äänellä noita surumielisiä
lauluja jotka lyhyentävät heidän matkaansa ja kivottavat heitä,
helteestä ja väsymyksestä huolimatta, jouduttamaan kulkuansa. Hän oli
jo oppinut pyssyäkin käsittelemään ja hoiti miekkaa ja keihästä kuin
jos jo olis ollut kymmenellä karavaanimatkalla. Ilokyyneliä vuodattaen
Halima katselikin tätä nuorta miehuutta. Hän tunsi hänensä uljaaksi
synnyttämästään miehen, ja iloiseksi näkemästään että lapsesta jota hän
oli helmassaan kantanut kerta oli tuleva hänen kansansa kunnia ja hänen
heimokuntansa rakkaus.
Halima oli oikea mosleminainen. Hän tiesi että viisaus, voima ja
lohdutus ovat etsittävät Jumalalta yksistänsä. Lapset olivat parahiksi
täyttäneet seitsemän vuotta kun hän jo opetti heidät toimittamaan
heidän viisi jokapäiväistä rukoustaan ja pesuansa. Aamulla kun himeä
siinne valaisi itäistä taivaanrantaa, keskipäivällä kun aurinko paistoi
ylinnä taivaalla, iltapäivällä kun varjot alkoivat pidentyä, illalla
kun aurinko meni mailleen ilmanrannalla, yöllä kun pimeys peitti
maanpiiriä, levittivät Omar ja Abdallah rukousvaippansa maahan ja
lukivat, Mekkaan päin kääntyneinä, nuot pyhät, kaiken heidän uskontonsa
sisältävät sanat: "Ei ole muuta Jumalata kuin Jumala, ja Muhamed on
hänen profeetansa." Rukouksen jälkeen oli Haliman tapa kertoa lapsille
Aisha'n opetuksia -- opetuksia jotka hän oli ottanut ohjeeksi kaikessa
elämässään.
-- Sieluni lapset, sanoi hän heille, kuulkaat mitä Aisha, profeetan
korkeasti rakastettu puoliso, se verraton neitsy, oikeauskoisten äiti,
vastasi eräälle moslemille, joka pyysi neuvoa häneltä. Kätkekäät
visusti nämät pyhät sanat; ne ovat profeetan oma testamentti ja
totuuden helmi:
"Tunnustakaat ettei ole useampaa kuin yksi ainoa Jumala, pysykäät
lujina uskonnossanne, valistakaat ymmärrystänne, hillitkäät kielenne,
alaspainakaat vihanne, kavahtakaat tekemästä sitä mikä paha on,
pitäkäät seuraa hyväin kanssa, peittäkäät lähimmäisenne vikoja,
lohduttakaat köyhiä almuillanne ja odottakaat ijankaikkisuutta
palkaksenne."
Näin nämät kasvatettiin, molemmat samalla rakkaudella suosittuina, ja
niin hellällä ja kumpaakin kohtaan yhtäläisellä rakkaudella, etteivät
olleet aavistaneetkaan että olivat eri-verellisiä. Muuanna päivänä
astui kumminkin telttiin vanhus, joka kantoi kädessään valkeaksi
maalattua puutaulua, jolle kauniita mustia kirjaimia oli maalattu. Tämä
sheiki[10] nautti suurta arvoa heimokunnassaan; hokuna oli että hän
nuoruudessaan oli harjoittanut oppia Kairon loistavassa moskeassa
El-Azhar'issa, tässä valonlähteessä joka on oikeauskoisten ylpeys ja
uskottomain tuska. Hän oli niin oppinut että osasi koraania lukea ja
ruokokynällä kirjoittaa Jumalan yhdeksänkymmentä nimeä ja koko
Fattah'in.[11] Beduinin suureksi ihmeeksi omisti ukko, hiljaa
puheltuaan Haliman kanssa, joka pisti kukkaron hänen käteensä,
huomionsa vaan Mansurin pojalle. Hän taputti tätä päälaelle isällisellä
hellyydellä, asetti hänet vierelleen istumaan, pani taulun hänen
käsiinsä ja antoi hänen, näytettyään kuinka hänen tuli päätään ja
ruumistaan heiluttaa muistoa helpoittaaksensa, laulaen kertoa koko
kirjaimiston. Omar halustui niin tulisesti näihin harjoituksiin, että
jo ensi päivinä oppi kaikkein puustavien numero-arvon. Myös lupasi
sheiki, kun hän opetuksen päätettyään syleili häntä mennäkseen pois,
että, jos hän pitkitti sillä tavoin, hänestä kerta tulis oppineempi
kuin itse opetusisä oli. Sitten meni hän tiehensä, huolimatta edes
katsahtaa Abdallahin puoleen.
Tämän ensimmäisen opetuksen jälkeen, joka hänen veljelleen oli annettu
ja johonka hän niin mielellään olis tahtonut käydä osalliseksi,
poika-raiska tunsi mielensä kovin raskautetuksi. Hänelläpä olikin uusi
koetus varalla. Jo seuraavana päivänä hän lähetettiin arolle äitinsä
lampaita paimentamaan. Ei hän kumminkaan yksinään ollut: hän oli pantu
enonsa, erään vanhan nilkun ja silmäpuoli paimenen, mutta hyvin viisaan
ja kokeneen miehen katsannon alle. Hafiz, tämä oli Haliman veljen nimi,
oli urhoollinen sotija, siivo moslemi, joka oli paljon nähnyt ja
kärsinyt, Jussufin, Abdallahin isän, entisenä toverina, ja hänen
vierellään tullut haavoitetuksi, ja hän oli tämän miltei loppuneen
suvun viimeinen turva. Yksinään ja lapseton kuin oli, hän rakasti
sisarensa poikaa kuin isä poikaansa.
Hän se nyt oli joka oli vastustanut sitä tuumaa että Abdallahista
tehtäisiin oppinut mies.
-- Tahdotko sinä, sanoi hän nuorelle beduiinille, tahdotko tietää
enemmän kuin profeeta (jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon!)? Mitä
tulee sinun siis lukea? Koraaniako? Ryysyrievulleko vai sydämeesikö
sinun tulee tuo pyhä sana piirustaa? Ulkonaiset kirjat, mitä hyvää
niistä on? Eikö kaikki ole koraanissa sanottuna? Eikö juuri noille
ajattelemattomille sieluille jotka etsivät totuutta muualta ole
kirjoitettu: "Jotka etsivät muita suojelijoita kuin Jumalata, ovat
hämähäkin kaltaiset joka pesäänsä rakentaa; onkopa mitään heikompaa
pesää kuin hämähäkin on? Jospa vaan sen tietäisivät!"[12] Kaikki nuot
ihmiset joiden sielut asuvat kirjoissa ovat kuin aasit jotka ovat
kuormatut toisen rikkaudella: se vaan painaa heitä maahan alas. Ihminen
ei ole syntynyt toisten ajatuksia keräämään ja arkkuun kätkemään; hän
on syntynyt toimimaan. Käy eteenpäin, poikani, rehellisellä sielulla ja
jumalanpelvolla sydämessä. Mieheksi tultuasi Jumala on antava sinulle
viisautta ja oppia niinkuin hän ennen vanhaan antoi Jaakopin pojalle.
Tällä tavalla hän hurskaita palkitsee; hän itse on sen sanonut.[13]
Nämät sanat panivat Abdallahin sydämen liekkiin. Joka päivä, kun helle
pakoitti heitä teltissä pysymään, luki Hafiz Jussufin pojalle ulkoa
muutamia värsyjä pyhästä kirjasta, antaen hänen sitten aina kertoa
niitä ulkomuistilta. Tällä tavalla opetti hän hänelle vähitellen koko
koraanin, alkaen _Fattah'ista_ ja noista lyhvistä luvuista joissa
puhutaan _Ihmisistä, Aamuruskosta_ ja _Jumalan ykseydestä_, ja
lopettaen noihin pitkiin ja kauniisin opetuksiin joita luvut _Naisista,
Amramin perheestä_ ja _Lehmästä_ sisältävät. Poika oli kuin erämaan
hieta, joka imee kaikki sateenpisarat, antamatta ainoankaan mennä
hukkaan; hän ei koskaan kyllästynyt kuulemasta enon laulavan tuota
tahdillista prosaa, joka on runollisuutta yhtä paljon ylempää kuin
Jumalan sana on ylempää kuin ihmisen sana. Öin ja päivin kertoili hän
itsekseen noita sääntöjä, joissa kaunopuheisuus ja viisaus yhtä
tiheässä seuraavat toisiaan kuin helmet kaulanauhassa. Kun joku kunnon
moslemi aikoi antaa juhlapidot tovereilleen tahi kunnioittaa jonkun
ystävä vainajan muistoa, ainapa silloin käännyttiin tämän ontuvan
vanhuksen ja hänen opetuslapsensa puoleen, saadakseen koko koraani,
taikka joku sen kolmestakymmenestä osastosta, muistosta luetuksi.
Istuen kehässä kentällä mestarin ja opetuslapsen ympärillä,
Beni-Ameurit ihastuksella kuuntelivat tuota jumalallista sanaa. "Jumala
on suuri!" he huusivat. "Gabriel ei ollut tätä nuorukaista ihanampi,
silloin kun hän profeetan sydämeen laski ilmoitetun pyhän sanan."
Eikä ainoastaan koraanin tekstiä Hafiz opettanut sisarensa pojalle; hän
tutustutti hänet myöskin niihin profeetan lauseisin jotka hänen
ystävänsä ovat meille säilyttäneet. Hän opetti hänelle ne neljä suurta
velvollisuutta joihin Jumala sitoo kaikki jotka pelastua tahtovat,
viisi jokapäiväistä rukousta, almuin annot, paaston ramadan aikana,
Mekkaan vaelluksen. Hän opetti hänet vihaamaan seitsemää
kuolemansyntiä, noita syntiä jotka synnyttävät satoja muita ja
kuolettavat sieluja: epäjumalanpalvelusta, tuota rikosta jota Jumala,
nimenomaisen sanan mukaan,[14] ei koskaan anna anteeksi, murhaa, väärää
syytöstä avioliiton rikkomisesta kunniallista naista vastaan, vääryyttä
isättömiä ja äitittömiä kohtaan, koron kiskomista, karkausta
sotaretkeltä uskottomia vastaan, tottelemattomuutta vanhemmille.
-- Oi poikani, sanoi hän hänelle joka opetuksen lopulla, sinä joka
Jumalan päätöksen voimasta olet tullut luetuksi niiden joukkoon jotka
ovat raamatut vastaanottaneet, kerro itselles joka päivä tämä
jumalallinen lupaus jossa täällä alhaalla on koko meidän väkevyytemme
ja kaikki meidän toivomme: "Joka tottelee Jumalaa ja profeetaa, hän on
vaeltava niiden kanssa joille Jumala on armollinen ollut, profeetain
kanssa, rehellisten kanssa, marttyrein kanssa, hurskaiden kanssa. Mikä
jaloinen seura! Semmoinen on Jumalan hyvyys, ja Jumala tietää
kaikki!"[15]
Ettei Abdallahta kyllästyttäisi, kertoi Hafiz vaihetuksen vuoksi
myöskin historian jostakusta noita lukemattomia profeetoja, joihin
Jumala, Muhamedin tuloa odottaessaan, oli totuutta istuttanut. Niissä
oli Aatami, jolle Jumala hyvyydessään opetti kaikkein olentoin nimet.
Enkelien herran käskystä nämät tulesta syntyneet olennot kumarsivat
maan mudasta vedettyä ihmistä; yksi ainoa ei tehnyt sitä. Se oli
kiittämätön Eblis, jonka kopeus syöksi perikatoon. Kovaksi onneksi
Aatami ja Eeva antoivat vihollisen vietellä heitänsä ja maistivat
kiellettyä hedelmätä. Rangaistakseen heitä tästä tottelemattomuudesta
Jumala ajoi heidät pois paratiisista. Aatami heitettiin Serendib
saarelle, jossa vieläkin nähdään hänen jalkansa jälki; Eeva putosi
Djeddahiin, elääkseen siellä kaksisataa vuotta yksinäisyydessä; mutta
Herra armahti viimein molempia puolisoita ja Gabriel yhdisti heidät
jälleen Arafat vuorella, lähellä tuota ihmetekojen paikkaa, jossa
Abrahamin ja Ismaelin sittemmin oli perustus pyhälle Kaaballe
laskettava.
Eräällä toisella kerralla jutteli raajarikko, kuinka Jumala näytteli
Abrahamille taivasten ja maapiirin valtakuntaa, että tämä oppisi
tuntemaan totisen ja varman tieteen. Isiensä jumalanpalveluksessa
kasvatettu Azarin poika kunnioitti ja palveli tähtiä. Kun yö oli
peittänyt hänet varjoihinsa, hän sai nähdä tähden ja huudahti: "Katso,
minun herrani!" Tähti katosi, ja hän sanoi nyt: "Ne eivät ole mieleeni
jotka katoavat." Kuu nousi ja Abrahami sanoi: "Katso, minun herrani!"
Mutta sen mentyä alas huusi hän: "Ellei minun Herrani olis johdattanut
askeleitani, olisin eksynyt." Hän näki auringon nousevan ja sanoi:
"Tämä on minun herrani, tämä on paljoa isompi!" Mutta auringon
laskettua huusi hän: "Oi kansani, minä olen syytön siihen
epäjumalanpalvelukseen, jotas harjoitat."[16] Azarin poika oli
käsittänyt että taivaankannella kiertävät tähdet ilmoittavat ylintä
hallitsevaa kättä, niinkuin jalanjäljet hiedassa ilmaisevat että
vaeltaja on siitä kulkenut.
Tosi moslemin tavoin tuskin oli Abraham totuuteen jälleen palannut,
ennenkuin hän löi rikki kansansa epäjumalat, säästäen Baalia
ainoastaan, jonka kaulaan hän ripusti hävityksen kirveen. Ja kun tästä
vimmastuneet kaldealaiset kysyivät häneltä kuka oli ollut niin rohkea
että oli tuolla lailla menetellyt heidän jumaliansa kohtaan, sanoi
Abraham: "Se on Baal; kysykäät häneltä vaan, kyllä kuulette vastaako."
-- "Ei jumalankuva vastaa:" huusivat kaldealaiset, ja he sanoivat
keskenään: "Sinä olet jumalankieltäjä." Mutta kukapa voi valistaa niitä
joilla on silmät eivätkä näe? Itse totuuskin on valkeus joka heitä
sokaisee. Vimmoissaan siitä kun näki lapsen voittaneen hänet, heitätti
Nimrod, kaldealaisten kuningas, Abrahamin palavaan pätsiin. Turhaa
julmuutta! Hän se iankaikkinen antaa elämän ja kuoleman. Jumalan
käskystä tuli vaan kulutti nuot uskottomat. Abrahamille muuttui rovio
vihannaksi niityksi ja häntä peittävä liekki virvoittavaa siimestä
antavaksi pensaaksi. Näin Herra korottaa vanhurskaan ja lannistaa
kopean.
Kukapa voinee kertoa kaikkia niitä pyhiä legendoja joita koraani ja
muinaismuisto on meille säilyttänyt! Ne ovat lukuisammat ja ihanammat
kuin tähdet kesäisellä taivaalla, Hafiz kertoi niitä niinkuin hän ne
oli esi-isiltään perintönä saanut, ja Abdallah jutteli niitä jälleen
samalla hartaudella ja samalla uskolla. Niissä oli Taavitti, aseseppä
kuningas, jonka Jumala opetti takomaan teräksisiä sota-asuja suojaksi
oikeauskoisille; niissä oli Salomo, jolle Jumala teki tuulet, linnut ja
henget alamaisiksi; niissä oli Balkis, Saban kuningatar: kultaisella ja
hopeaisella, hohtokivillä ympärinsä koristetulla valtaistuimellaan
istuva, ottaa hän vastaan kuningas Salomon kirjeen, jonka lintu tuopi
hänelle; hän suutelee tuota sinettiä joka panee saatanan vapisemaan, ja
menee Mahometin uskoon tämän viisahimman kuninkaan kehoituksesta. Entä
vielä sotijat luolassa jotka, uskollinen koira El-Rakim jalkain
juurella, nukkuivat kolmesataa vuotta totuuden valtakunnan odotuksessa!
Entä pyhä naaras-kameeli, jota kallio elättää, kun Saleh tahtoo
vaientaa thalmuditien heikkouskoisuuden! Milloinpa lienee Jumala
väsynyt tekemästä ihmeitä uskollistensa avuksi?
Kaikissa näissä ihmeellisissä kertomuksissa, joita tekis mieli alinomaa
kuulla uudestaan juteltavan, oli erittäinkin yksi jota Halima usein
käski poikansa uudestaan kertoa: se oli historia Joobista, tästä
hurskaasta Jumalan palvelijasta, joka tuskainsa ylimmillään ollessa
kääntyi Jumalan puoleen. Turhaan suostui hänen vaimonsa, joka ei
kauemmin jaksanut nähdä hänen kärsimistänsä, että Joob palvelisi
Eblistä saadaksensa kadonnut onnensa jälleen. Joob ei myöntynyt
ottamaan apua tuolta kirotulta kädeltä. Jos hän tunkiolle pystytti
toukkain kalvaaman ruumiinsa, hän sen teki huutaakseen Herralle tätä
hellyttävää rukousta, joka pakoitti Jumalan armahtamaan onnetonta:
"Kova onni lyö minut maahan, mutta sinä olet laupiaampi kaikkia jotka
laupiutta osoittavat."[17] Ihanat sanat, jotka vaan oikeauskoinen taisi
lausua.
Hafiz oli oikeauskoinen, mutta myös oli hän beduiini, heimokunnastaan
ylpeilevä, ruutinhajua ja taistelua rakastava sotija. "Muista,
poikani," sanoi hän usein Abdallahille, "muista mitkä etuisuudet
profeeta on meille valloittanut, joita meidän tulee puolustaa
viimeiseen verenpisaraan asti. Tehdäksensä elämämme helpoksi ja
suloiseksi on Jumala antanut meille yrttitarhoja, puroja, lukemattomia
karjalaumoja, durrhania ja daadelipalmuja. Tehdäksensä elämämme
kunniarikkaaksi on hän antanut meille jalon veren, maan jota ei koskaan
ole valloitettu, vapauden jota ei yksikään valtija ole tahrannut. Me
olemme erämaan kuninkaita. Käärelakkimme ovat meidän diadeemamme,
telttimme ovat meidän hovilinnamme, miekkamme ovat meidän
linnoituksemme, Jumalan sana on meidän lakimme. Isäsi kaatui
taistelussa; hän on marttyri. Esi-isistäsi on, paitse yhtä joka
sattumuksesta kuoli teltissä, kolme kaatunut erämaassa miekka kädessä.
He osoittavat sinulle tien jota sinun tulee noudattaa; he ovat
ymmärtäneet näiden jumalallisten sanain merkityksen: Jotka uhraavat
henkensä täällä alhaalla tulevaisen elämän vuoksi, ne kilvoittelevat
Jumalan tiellä. Joka taistelee uskonnon puolesta, hän kaatukoon tahi
voittakoon, sille annamme suuren palkinnon. Nykyisen elämän nautinto on
lyhyt. Tulevainen elämä on tosi hyvä niille jotka Jumalata
pelkäävät."[18]
Oletko nähnyt sotahevosta, kun se torven äänelle kuopii hietaa
kaviollaan ja purskuttaa tulta sieramistaan? Semmoinen oli Abdallah kun
Hafiz hänelle taistelusta puhui; hänen sydämensä löi, hänen silmänsä
säihkivät, hänen poskensa leimahtivat tulipunaisiksi: "Oi hyvä Jumala,"
huusi hän, "suo kohta minun vuoroni tulla, suo minun musertaa
uskottomat ja tee minut mahdolliseksi kuulumaan siihen kansaan johonka
kuulun."
Kuinka ihana hän oli tämä erämaan poika! Olisittepa nähneet hänet
pitkässä sinisessä kaapussaan hihnapalmikko vyöllä, kymmeneen kertaan
kiertävä hänen ohimoltaan! Pitkät mustat kiharat varjosivat hänen
kasvojaan, rippuen hänen kaulallaan. Kaapun päähineen alta vilkahteli
hänen silmänsä kiillolla lauhkeammalla kuin on sinertävästi
kimelteleväin kiertotähtien kiilto jotka taivaalla tuikkivat. Keihäs
kädessä, jonka varsi pitkin pituuttaan oli hopealangalla kierretty ja
jonka kärki välkkyi kuin miekanlape, astui hän verkalleen, suloisesti
kuin lapsi ja vakaisesti kuin mies, harvoin puhuen, ei koskaan nauraen.
Kun hän laitumelta palasi, pieniä karitsoita kaapunsa helmassa kantaen,
jonka ohessa lampaat määkien seurasivat häntä ja hyväillen päillään
sivelivät hänen kättänsä, muut paimenet seisahtuivat katsomaan hänen
sivumenoaan; olisitpa luullut näkeväsi yksitoista tähteä Jooseppia
kumartamassa. Ja kun hän illan tultua kaivolla, voimalla enemmällä kuin
hänen ikäisellään tavallisesti onkaan, nosti raskaan kiven pois ja
juotti karjalaumoja, silloin naiset unhottivat täyttää ruukkunsa ja
sanoivat keskenään: "Hän on kaunis kuin hänen isänsäkin oli," ja miehet
lisäsivät: "hänestä tulee urhoollinen kuin hänkin oli."