Perheen ilo.
Rikkaassa Djeddahissa, Punaisen meren rannalla, asui nykyjään
egyptiläinen kauppias nimeltä Hadji-Mansur. Hän oli, niin sanottiin,
ollut orjana voimallisella Ali-Bey'llä, joka sotain aikana Egyptissä
oli peräkkäin, ja välistä yhtä aikaa, käynyt avulliseksi ranskalaisille
ja turkkilaisille, mamelukkeille ja Mehemed-Alille. Sodan aikana oli
hän varustanut molempia puolia ruokavaroilla, sota-aseilla ja
kameeleilla, ja yhtäkaikki kuultiin hänen alinomaa taistelun jälkeen
valittavan, että hän voittajan hyväksi oli kuluttanut varojansa. Se
oikeus on kuitenkin hänelle tehtävä, ettei kukaan silloin osoittanut
suurempaa intoa, niinkuin ei myös kukaan saanut paremmalla hinnalla
ostaa voitetuilta otettua saalista. Tällä kunniallisella ammatilla oli
kohtelias Mansur koonnut suuren rikkauden, joskin ei aivan vastuksitta.
Ilkeät kadehtijat olivat syyttäneet häntä vakoilijaksi, ja
uskovimmaiset olivat antaneet hosua häntä petturina, ja mikä vielä
enempi oli, hän oli kahdesti ollut joutua hirsipuuhun, josta hänet
pelasti ainoastaan erään pashan ihmisrakkaus, joka yhteen miljoonaan
piasteriin oli taipunut tunnustamaan noin selvän ja silminnähtävän
viattomuuden. Mansurilla oli kovin suuri sielu peljästyäkseen mokomista
valtiollisista tuulenpuuskista, ja jos hän rauhanteon jälkeen oli
peräytynyt jälleen Djeddahin, niin se oli vaan sentähden, että
säännöllinen kauppa nyt oli ainoa onneen viepä tie.
Tämä Mansurin uusi toimintoliike oli merkillinen yhtä suuresta
viisaudesta ja menestyksestä kuin edellinenkin; yleisenä hokuna oli
että hänen huoneidensa lattiat olivat kullalla ja timanteilla
tilkoitetut. Tämä egyptiläinen ei ollut juuri mielehinen; hän oli
muukalainen Arabiassa, ja hän katsottiin velkojaksi mitä jäykimmäksi;
mutta Djeddahissa ei rohjetakaan julkisesti halveksia miestä joka
mittaa rahaa kapottain. Tuskin ennätti Mansur näyttäytä basaarissa,
ennenkuin joka haaralta syöksähdettiin hänen jalustintansa pitämään ja
hänen kättänsä suutelemaan. Kauppias otti nämät kunnioitukset vastaan
miehen semmoisen vaatimattomuudella joka tietää rikkauden etuoikeudet;
kolmenkymmenen vuoden ahneus ja viekkaus oli laskenut kaikki
kunnialliset ihmiset hänen jalkainsa juurelle.
Yksi ainoa asia puuttui tältä onnen lemmikiltä ja häiritsi hänen
iloansa: hänellä ei ollut lapsia. Kulkiessaan jonkun köyhän
ammattiveljen konttoorin sivu ja nähdessään isän ympärillä nuoria
poikia, perheen toivon ja ylpeyden, hän huokasi kaipuusta ja
kateudesta. Tavaramakasiinaansa tultuaan, hän heti väistyi sen
piiloisimpaan paikkaan, unhotti piippunsa ja rupesi, sen sijaan että
olis rukousnauhaansa käyttänyt ja koraanista[2] värsyjä lukenut,
verkalleen pyyhiskelemään yhä vaalenevaa partaansa. Sydämensä
sisimmässä pohjassa, ajatteli hän kuinka vanhuus läheni ja kuinka hän
ei tulis jättämään yhtään lihastaan ja verestään jälkeensä joka ottais
kauppa-asiat toimeksensa. Hänen ainoa perillisensä, pasha, kenties
kyllästyisi odotukseen, ja kukapa silloin estäis häntä musertamasta
lapsetonta muukalaista ja panemasta hänen näin kalliisti ansaituita
aarteitaan takavarikkoon.
Nämät ajatukset ja penkomiset myrkyttivät egyptiläisen elämän. Kuinka
suuri hänen ilonsa siis oli, kun eräänä päivänä muuan hänen
vaimoistaan, syntyjään abyssinialainen, ilmoitti hänelle, että hänestä
kohta oli tuleva isä! Tämän kuultuansa tuo kunnon mies oli sulasta
ilosta mielensä menettää. Ruveten nyt, kun hänellä oli lapsi jolle sai
koota, kahta ahneemmaksi ja itarammaksi kuin ennen, sulkeusi hän
lukkoin taa kultaansa lukemaan ja punnitsemaan; hän kiersi kalliit
vaatepakkansa auki, kaivoi ylös timanttinsa, helmensä, rubiininsa.
Mansur puhutteli näitä hengettömiä kappaleita juuri kuin ne hänet
kuulisivat ja ymmärtäisivät, sanoi niille että ne tulisivat saamaan
uuden isännän, joka vuoroltaan heitä hoitais ja rakastaisi. Jos hän
meni kaupungille, piti hänelle välttämättömästi puhua hänen pojastaan,
sillä sen oli Jumala velvollinen uskolliselle palvelijalleen antamaan.
Ei mikään kauppiastamme niin hämmästyttänyt kuin nähdä kaikkein
ihmisten hoitavan askareitaan niinkuin ainakin, koska kaikilla
Djeddahin asukkailla olis pitänyt olla yksi ainoa ajatus vaan: että
Jumala vanhurskaudessaan jo vihdoin oli siunaava viisaan ja onnellisen
Mansurin kodon.
Egyptiläinen ei pettynyt toiveessaan, ja ettei mitään puuttuis hänen
onnessaan, syntyi hänelle poika onnentuottavimman kuukauden
myötäisimmällä hetkellä. Kun hänen kahdeksantena päivänä sallittiin
nähdä tämä niin kauan ikävöitty lapsi, läheni hän vapisevin polvin
tuota palmupuun lehdestä muodostettua kehtoa, jossa, turpealla pumpuli
vuoteella, kullalla kirjatun peiton alla, Mansurin nimen perillinen
lepäsi. Hän kohotti hiljaa peittoa ja näki pienen heikon olennon,
melkein yhtä mustan kuin sen äiti oli, mutta vankkatekoisen, joka
pienillä käsillään jo kiskoi pumpulia vuoteesta jolla lepäsi. Tämän
nähtyään kauppias seisoi äänettömänä ihmettelemisestä; isoja karpaloita
vieri hänen kasvoillaan; mutta rohkaisten mielensä otti hän
äskensyntyneen syliinsä, ja nostaen hänet huultensa luoksi kuiski hänen
korvaansa: "Jumala on sangen suuri; minä todistan ettei yhtään Jumalata
ole paitse Jumala; minä todistan että Muhammed on hänen profeetansa."
Tästä rukouksesta levostuneena alkoi hän hellin silmin katsella
poikaansa. "Sinä Jumalan lahja," sanoi hän; "tosin olet vaan kahdeksan
päivän ikäinen lapsi, mutta kun näen kuinka vahva ja kaunis olet,
luulisinpä sinua vuoden vanhaksi. Mutta", jatkoi hän äitin puoleen
kääntyen, "minkä nimen olet hänelle antanut?"
-- Jos Jumala olis rankaissut minua niin kovasti että olis antanut
minulle tytön, vastasi Etiopian nainen, niin minä olisinkin antanut
hänelle nimen; mutta koska olen ollut niin onnellinen että olen saanut
pojan, niin se kunnia on sinun. Vältä vaan kovin kunnianhimoista nimeä,
joka voisi nostaa pahan silmän kateutta.
Mansur seisoi mietiskellen, kun äkkiä kuuli melskettä kadulta. Eräs
persialainen dervishi[3] ajoi edellään ruokakasveilla kuormattua aasia,
jota paitse joukko poikia kulki tuon vääräuskoisen jäljessä, haukkuen
ja pieksäen häntä minkä ennättivät. Niinkuin mies joka ei etsi eikä
pelkääkään marttyrin kärsimistä, dervishi joudutti askeliaan,
ehtimiseen pilkaten vihollisiansa. "Ole kirottu sinä, Omar!"[4] kiljui
hän, "ja kirotut olkoot kaikki sinun kaltaisesi!"
-- Tuossa, sanoi Mansur, on minulla uusi todistus onnen suosiosta. Se
oikein ajelee minua. Poikani nimi tulee olemaan Omar. Semmoinen nimi on
poistava pahan silmän ja suojeleva lastani kaikelta noituudelta.
Juuri kun hän laski äskensyntynyttä kehtoon jälleen, astui eräs erämaan
nainen huoneesen, jolla niinikään oli lapsi sylissään. Nainen oli
varteva ja ilman hunnutta, niinkuin tapa erämaassa on. Vaikka oli
köyhän laatuun puettu, oli hänellä kumminkin semmoinen arvoisuus
käynnissä ja ryhdissä että olis luullut häntä sulttaanittareksi.
-- Halima, sanoi Mansur hänelle, minä kiitän sinua tulemastasi. Empä
ole unhottanut että miehesi Jussuf kaatui minun palveluksessani,
viimeisen karavaanini puolustuksessa, ja hetki on tullut jona minun
tulee näyttää etten ole mikään kiittämätön katala. Sinä tiedät mitä
minä odotan sinulta. Jos en voi saada pojastani sheriffiä eli hankkia
hänelle vihriätä käärelakkia, niin saatanhan kumminkin kasvatuttaa
häntä sheriffin pojan lailla jalojen Beni-Ameurien luona ja heidän
telteissään. Sinun perheesesi otettuna ja yhdessä sinun poikasi kanssa
kasvatettuna, rakas Omarini oppii puhtaamman kielen kuin minun puhumani
on ja saapi omaisissasi ystäviä jotka toiste suojelevat häntä. Minä
puoleltani olen osoittava kiitollisuutta uskollisuudestasi. Meidän
lastemme ystävyys alkakoon jo tästä päivästä ja he nukkukoot samassa
kehdossa. Huomenna sinä otat heidät kanssas kotiisi, ja he kasvakoot
sinun heimokunnassasi. Omar olkoon sinun poikasi, niinkuin Abdallah on
minun. Olkoon onni heille myötäinen!
-- Olkoon Jumala heidän turvansa kirottua saatanata vastaan! vastasi
nainen, päätään kumarruttaen. Me olemme Jumalan omat ja me palaamme
hänen tykönsä.
Mansur katseli häntä hymysuin. Hän oli vapaa-uskoja, joka ei suuresti
uskonut Jumalan päälle, vaikka alinomaa piti hänen nimeänsä huulillaan.
Hän oli elänyt kovin kauan ja oppinut kovin likeisesti tuntemaan
ihmisiä, taitaakseen uskoa että Jumala erittäin paljon puuttuisi tämän
maailman asioihin; sen sijaan uskoi hän vahvasti perkeleen olemisen ja
pelkäsi häntä suuresti. Ainoa teko koko hänen elämässään jonka hän
itselleen viaksi luki oli se, että hän Mekkaan vaeltaissaan oli
seitsemällä kivellä heittänyt isoa perkelettä Jamratissa. Aina hän
pelkäsi tuon kivitetyn saatanan kostoa. Tosin hän suurenteli siitä että
oli helpolla hinnalla saanut tuon komealta kuuluvan arvonimen Hadji,
joka antoi hänelle jonkunlaisen arvon hänen turvattiensa silmissä, ja
hartaudella mitä voimakkaimmalla hän puhuikin kaabasta,[5] tuosta
paratiisin kalliista kivestä jonka isä Abrahami oli rakentanut tuolle
pyhälle paikalle Mekkassa; mutta oikeastaan ei hän ensinkään ollut tuon
varomattomuutensa seurauksista levollinen ja hän olis mielellään
luopunut tuosta Hadji-nimestäkin,[6] jos vaan perkele olis antanut
hänelle rohkeutensa anteeksi.