_Jumalan, sen lempeän ja laupiaan nimessä, joka on antanut meille
ruovonkorren kirjoittaaksemme ja joka päivä opettaa ihmiselle mitä tämä
ei tiedä.[1] Tämä kirja ei ole romaani Abu-Zeydistä eikä Ez-Zahirin
elämänvaiheista, eikä ole se yksikään niistä kauniista saduista, joita
juhlapäivinä luetaan ja lauletaan Kairon kahviloissa. Tämä on se
mutkaton kertomus, jonka kameelin-ajaja Ben-Ahmed jutteli meille
erämaassa muuanna iltana, ollessamme leiriin asettuneina, Siunauksen
lähteen vaiheilla. Yö edistyi, tähdet sammuivat taivaalla, kaikki
uinaili: tuuli, maa, ihmiset; Jumala yksinään silmäili luontoa. Meille
päivän helteestä ja vaivoista väsyneille tämä kertomus oli kuin
kristalli kirkas puro, joka levittää pirteyttä ja eloa ympärilleen.
Jospa se samalla tavoin virkistäisi muitakin maapiirin vaeltajia ja
heihinkin vuodattaisi rauhaa, unelmia ja unhotusta!_