Hengitin taaskin. Nämä sanat vakuuttivat, että Mr. Edward -- _minun_
Mr. Rochesterini -- (Jumala siunatkoon häntä missä hän olikin!) --
ainakin vielä eli ja oli "nykyinen omistaja". Ilahuttava uutinen!
Nyt tunsin voivani verrattain tyvenesti kuulla kaiken, mitä vielä
oli tulossa. Koska hän kerran ei ollut haudassa, voin kyllä kestää
esimerkiksi sen että hän oli toisella puolella maapalloa.
"Asuuko Mr. Rochester Thornfield Hallissa nyt?" kysyin, vaikka
luonnollisesti tiesin, minkä vastauksen tulisin saamaan. En tahtonut
vielä suoraan kysyä, missä hän oli.
"Ei, Miss, ei toki. Ei kukaan asu siellä nyt. Olette varmaan
vieras näillä seuduilla, muuten olisitte kuullut, mitä täällä
tapahtui viime syksynä. Thornfield Hall on raunioina -- se paloi
viime elonkorjuu-aikana. Se oli kauhea onnettomuus -- omaisuutta
hävisi korvaamattoman paljon -- tuskin mitään huonekaluja saatiin
pelastetuksi. Tuli pääsi irti sydänyöllä, ja ennenkuin palokunta
Millcotesta saatiin paikalle, oli talo kokonaan liekkien vallassa. Se
oli kauhea näky -- olin itse todistajana."
"Sydänyöllä", mumisin. Niin, sehän oli aina ollut kohtalokas hetki
Thornfieldissä. "Tunnetaanko, mistä tuli sai alkunsa?" kysyin.
"Arveltiin kyllä, Miss, arveltiin. Eihän siinä itse asiassa mitään
epäilystä ole. Ette kenties tiedä", jatkoi hän siirtäen tuoliaan vähän
lähemmäksi ja alentaen ääntään, "että talossa oli eräs naishenkilö --
eräs mielipuoli?"
"Olen kuullut siitä."
"Hän oli hyvin tarkan valvonnan alla, ja moneen vuoteen eivät ihmiset
olleet edes aivan varmat hänen olemassaolostaan. Kukaan ei saanut nähdä
häntä, kulkupuhe vain tiesi kertoa, että sellainen ihminen oli talossa,
mutta oli vaikeata arvata, kuka hän oli. Sanottiin, että Mr. Edward oli
tuonut hänet mukanaan ulkomailta, ja muutamat uskoivat, että hän oli
hänen entinen rakastajattarensa. Mutta vuosi sitten tapahtui jotakin
hyvin kummallista -- todella kummallista."
Pelkäsin nyt saavani kuulla oman tarinani. Koetin kaikin tavoin
palauttaa häntä kertomukseensa.
"Mitä tälle naiselle sitten tapahtui?"
"Tämä nainen", vastasi hän, "huomattiin Mr. Rochesterin vaimoksi. Asia
tuli mitä merkillisimmällä tavalla selville. Linnassa oli eräs nuori
neiti, eräs kotiopettajatar, johon Mr. Rochester --"
"Entä tulipalo?"
"Tulen kyllä siihenkin. Mr. Edward rakastui tähän kotiopettajattareen.
Palvelijat sanoivat, etteivät he koskaan ole nähneet sellaista
rakkautta. Hän oli alituisesti tytön kintereillä -- he pitivät heitä
silmällä, kuten palvelijain tapa on -- ja piti häntä suuremmassa
arvossa kuin mitään muuta maan päällä. Muitten mielestä tyttö ei ollut
mikään kaunotar. Hän oli pieni, laiha olento -- melkein lapsi. En itse
koskaan nähnyt häntä, mutta Lea, sisätyttö on kertonut minulle hänestä.
Lea piti kyllä hänestä. Mr. Rochester on neljänkymmenen korvilla ja
tyttö ei ollut vielä kahtakymmentä, ja, nähkääs, kun miehet hänen
iässään rakastuvat nuoriin tyttöihin, ovat he usein kuin lumotuita. No
niin, Mr. Rochester tahtoi naida tytön."
"Saatte toiste kertoa minulle tämän osan jutusta", sanoin, "mutta nyt
minulla on erityinen syy saada tietoja tulipalosta. Epäiltiinkö, että
mielipuolella, Mrs. Rochesterilla, oli osansa siinä?"
"Osuitte oikeaan, Miss. On aivan varmaa että se oli hän eikä kukaan
muu, joka sytytti tulen. Hänellä oli hoitaja, nimeltä Mrs. Poole.
Tämä oli kykenevä nainen ja hyvin luotettava, mutta hänellä oli yksi
vika, mikä muuten on yleinen hänen ammatissaan. Hän piti takanaan
omaa taskumattia ja otti silloin tällöin pisaran liikaa. Se on kyllä
annettava anteeksi, sillä hänellä oli vaikea ammatti, mutta se oli
vaarallista, sillä kun Mrs. Poole nukkui sikeässä unessa nautittuaan
liikoja, otti mielipuoli nainen, joka oli viekas kuin noita, avaimet
hänen taskustaan, lähti huoneestaan ja kulki ympäri taloa tehden
ilkeitä kepposiaan, mitä milloinkin mieleen johtui. Sanovat, että hän
kerran oli vähällä polttaa isännän vuoteeseen, mutta siitä en tiedä
mitään. Kuinka olikaan, sytytti hän tuona yönä ensin oman huoneensa
vieressä olevan huoneen verhot ja meni sitten alakertaan, löysi
kotiopettajattaren huoneen (oli kuin hänellä olisi ollut jotakin
tietoa asiain laadusta ja hän näytti kantavan kaunaa kotiopettajatarta
kohtaan) ja sytytti hänen vuoteensa -- onneksi siinä ei maannut kukaan.
Kotiopettajatar oli pari kuukautta sitten lähtenyt tiehensä, ja Mr.
Rochester oli etsinyt häntä kuin kalleinta maailmassa, mutta kukaan ei
tietänyt hänestä mitään. Mr. Rochester tuli hurjaksi -- aivan hurjaksi
surusta. Hän ei koskaan ole ollut hurja, mutta menetettyään tytön kävi
hän vaaralliseksi. Hän ei sietänyt ketään lähellään. Hän lähetti Mrs.
Fairfaxin, taloudenhoitajattaren, kauas pois ystäviensä luo, mutta hän
teki sen hyvin kauniisti ja määräsi rouvalle elinkautisen eläkkeen, ja
sen hän ansaitsikin, sillä hän oli hyvä nainen. Miss Adèle, kasvatti,
pantiin kouluun. Sitten hän katkaisi kaiken yhteyden seurapiirinsä
kanssa ja sulkeutui linnaansa kuin erakko."
"Mitä! Eikö hän lähtenytkään Englannista?"
"Lähtenyt Englannista? Siunatkoon, ei toki. Hän ei tahtonut kulkea
talonsa kynnyksen yli paitsi öiseen aikaan, jolloin hän haamun lailla
kulki pihalla ja hedelmätarhassa kuin olisi hän ollut järjiltään --
ja sitä hän epäilemättä olikin. Viisaampaa, rohkeampaa ja reippaampaa
herrasmiestä kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo kotiopettajatar-peijakas
tuli hänen tielleen, en koskaan ole nähnyt. Hän ei ollut viinaanmenevä,
ei pelaaja eikä hurjistelija, kuten muutamat, eikä hän mikään kaunis
ollut, mutta rohkeutta ja tahtoa hänellä oli kuin miehellä ainakin.
Minä nähkääs tunsin hänet pojasta asti, ja kyllä minä puolestani olen
usein toivonut, että tuo Miss Eyre olisi pudonnut järveen ennenkuin
tuli Thornfield Halliin."
"Mr. Rochester oli siis kotona kun tuli pääsi irti?"
"Oh tietenkin. Kun kaikki oli jo ilmitulessa, meni hän kolmanteen
kerrokseen ja auttoi palvelijat ulos ja meni sitten pelastamaan
mielipuolta vaimoansa. Silloin hänelle huudettiin, että nainen oli
katolla, ja siellä hän seisoi sakaroilla huojuttaen käsiänsä ja
huutaen sellaisella äänellä, joka kuului peninkulman taakse. Minä
näin hänet omin silmin ja kuulin hänen äänensä. Hän oli kookas nainen
ja hänellä oli pitkä, musta tukka, jonka näimme hulmuavan liekkejä
vastaan. Minä näin ja monet muut näkivät Mr. Rochesterin kiipeävän
ullakkoikkunan kautta katolle, kuulimme hänen huutavan 'Bertha!' Näimme
hänen lähestyvän naista, mutta silloin tämä päästi kauhean huudon ja
hyppäsi alas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi musertuneena
kivityksellä."
"Kuolleenako?"
"Kuolleena tietysti, yhtä kuolleena kuin kivet, joita hänen verensä
punasi."
"Hyvä Jumala!"
"Voitte hyvin sanoa niin, Miss, se oli peloittavaa."
Hän vavahti.
"Entä sitten?" kysyin.
"Sitten -- niin, talo paloi perustuksiaan myöten, ja nyt on vain pari
seinäntynkää jäljellä."
"Kuoliko kukaan muu?"
"Ei -- olisi kenties ollut parempi, jos niin olisi käynyt."
"Mitä tarkoitatte?"
"Mr. Edward parka!" sanoi hän. "En luullut, että minun olisi pitänyt
nähdä tällaista. Muutamat sanovat, että se oli oikea rangaistus hänelle
siitä että hän piti ensimäisen avioliittonsa salassa ja aikoi mennä
uusiin naimisiin, vaikka hänen vaimonsa vielä eli, mutta kyllä minä
puolestani säälin häntä."
"Sanoitte, että hän elää?" huudahdin.
"Kyllä, kyllä, hän elää, mutta parempi hänen olisi olla kuolleena."
"Minkätähden? Kuinka niin?" Vereni jähmettyi taaskin.
"Missä hän on?" kysyin. "Onko hän Englannissa?"
"Kyllä, kyllä, hän ei luultavasti pääse pois Englannista nyt, hän kyllä
saa nyt pysyä siinä missä on."
Mikä kidutus tämä olikaan! Ja mies näytti päättäneen pitkittää sitä.
"Hän on umpisokea", sanoi hän vihdoinkin. "Niin, umpisokea hän on --
Mr. Edward."
Olin pelännyt pahempaa. Olin luullut, että hän oli mielipuoli. Kokosin
nyt voimani ja kysyin, mikä oli aiheuttanut tämän onnettomuuden.
"Hänen oma rohkeutensa, Miss, voisi sanoa myös, hänen
hyväsydämisyytensä. Hän ei tahtonut jättää taloa ennenkuin kaikki
muut olivat poissa paitsi hän itse. Kun hän vihdoin tuli alas suuria
portaita Mrs. Rochesterin heittäydyttyä alas katolta, romahti katto
maahan. Hänet vedettiin esiin raunioitten alta elävänä, mutta pahasti
vahingoittuneena. Eräs hirsi oli pudonnut sillä tavalla että se suojeli
häntä, mutta hänen toinen silmänsä oli vuotanut pois ja toinen käsi
niin rusentunut, että Mr. Carterin heti täytyi leikata se pois. Toiseen
silmään hän sai tulehduksen ja sekin menetti näkönsä. Hän on nyt aivan
avuton -- sokea ja rampa."
"Missä hän on? Missä hän asuu nyt?"
"Ferndeanissä, eräässä talossaan noin kolmenkymmenen peninkulman
päässä. Se on aivan yksinäinen paikka."
"Ja kuka asuu hänen kanssaan?"
"Vanha John ja hänen vaimonsa, hän ei tahdo ketään muuta lähelleen.
Sanovat, että hän on murtunut mies."
"Onko teillä minkäänlaisia ajoneuvoja?"
"Meillä on rattaat, Miss, hyvin siistit rattaat."
"Laittakaa ne kuntoon mahdollisimman pian, ja jos ajurinne voi kyyditä
minut Ferndeaniin ennen iltaa, maksan sekä hänelle että teille
kaksinkertaisesti."
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Ferndeanin kartano oli vanha, kohtalaisen suuri, vaatimattomasti
rakennettu talo syvällä metsän sisässä. Olin kuullut puhuttavan
siitä ennenkin. Mr. Rochester puhui siitä usein ja kävikin siellä
välistä. Hänen isänsä oli aikoinaan ostanut sen metsästystä varten.
Hän olisi mielellään antanut talon vuokralle, mutta kukaan ei
tahtonut asua siellä sen epäterveellisen aseman vuoksi. Ferndean
jäi siis asumattomaksi ja kalustamattomaksi, lukuunottamatta paria
kolmea huonetta, jotka pidettiin kunnossa isäntää varten, joka
metsästysaikoina käytti niitä.
Tähän taloon saavuin juuri ennen pimeän tuloa eräänä alakuloisena,
koleana iltana pienen, läpitunkevan tihkusateen langetessa maahan.
Viimeisen peninkulman olin kulkenut jalan, maksettuani kyytimiehelle
lupaamani kaksinkertaisen summan. Metsä talon ympärillä oli niin
tiheää ja synkkää, että vaikka olin jo hyvin lähellä taloa, en
nähnyt sitä vielä. Rautainen portti kahden graniittipylvään välissä
osoitti, mistä oli mentävä sisään. Astuin portista sisään ja jouduin
keskelle taajimman metsän hämärää. Edessäni oli ruohottunut polku,
joka kiemurteli läpi tiheikköjen, lähdin kulkemaan sitä toivoen pian
pääseväni perille, mutta tie kiemurteli yhä kauemmaksi eikä näkynyt
jälkeäkään ihmisasumuksesta.
Luulin lähteneeni väärään suuntaan ja eksyneeni. Ilta läheni, puitten
varjot pimenivät. Katselin ympärilleni etsien toista tietä. Sellaista
ei näkynyt -- kaikkialla oli vain jykeviä puunrunkoja ja taajaa,
kesäistä lehvistöä.
Kuljin eteenpäin. Vihdoin leveni tie ja puut harvenivat jonkun verran.
Näin ensin aitauksen, sitten talon, jonka sammaltuneita seiniä tässä
valaistuksessa tuskin erotti puista. Astuin sisään portista, joka oli
suljettu vain salvalla, ja seisoin keskellä umpinaista, puoliympyrän
muotoista pihaa. Ei näkynyt mitään kukkia eikä puutarhaa. Keskellä
pihaa oli pyöreä ruohokenttä, jota ympäröi leveä hiekkapolku -- sama,
joka sitten johti suoraan metsän pimentoihin. Talon julkisivussa oli
kaksi korkeata päätyä, ikkunat olivat pienet ja ristikoilla varustetut,
päätyovi oli myöskin kapea, ja sen edessä oli yksi ainoa kiviporras.
Talo näytti, kuten "Rochesterin Vaakunan" isäntä oli sanonut, aivan
yksinäiseltä paikalta. Se oli hiljainen kuin kirkko arkipäivänä, ja
ainoa ääni, joka ennätti korviini, oli sateen rapina puitten lehdissä.
"Voiko täällä asua kukaan?" ajattelin.
Kyllä, joku asui siellä, koska kuulin liikettä -- kapea päätyovi
avattiin ja ihmishaahmo oli astumaisillaan ulos ovesta.
Ovi aukeni hitaasti ja eräs olento tuli ulos hämärään ja pysähtyi
portaalle. Se oli mies ilman hattua. Hän ojensi kätensä tunnustellen,
satoiko vielä. Vaikka olikin pimeä, olin tuntenut hänet -- se oli
isäntäni Edward Fairfax Rochester, eikä kukaan muu.
Seisahduin ja lakkasin melkein hengittämästä saadakseni näkymättömänä
tarkastaa häntä -- voi! eihän hän voinutkaan nähdä minua! Tämä oli
odottamaton jälleennäkeminen, mutta tuska hillitsi riemuani. Minun ei
ollut vaikea olla huudahtamatta ilosta ja jouduttamatta askeleitani.
Hänen vartalonsa on vielä yhtä voimakas ja teräksinen kuin ennenkin,
hänen ryhtinsä suora, tukka sysimusta ja piirteet muuttumattomat.
Ei mikään suru ole yhden vuoden aikana kyennyt murtamaan hänen
atleetti-voimaansa tai vanhentamaan häntä ennen aikojaan. Mutta hänen
ilmeessään näen muutoksen -- se on synkkä ja epätoivoinen ja muistuttaa
kahlehdittua villieläintä tai siipirikkoa petolintua, jonka synkkää
vihaa ei ole hyvä lähestyä. Tämä sokea Simson oli kuin häkkiin suljettu
kotka, jonka silmät ovat puhkaistut.
Ja luuletko, lukija, että pelkäsin hänen metsistynyttä tuskaansa? Jos
niin teet, tunnet minut huonosti. Kesken suruani heräsi minussa armaita
toiveita -- pian uskaltaisin painaa suudelman tuolle kallionkovalle
otsalle ja noille ankarasti suljetuille huulille, pian, vaan ei vielä.
En tahtonut vielä mennä hänen luoksensa.
Hän laskeutui alas portaalta ja tuli hitaasti ja hapuillen ruohokenttää
kohti. Missä oli nyt hänen reipas käyntinsä? Sitten hän pysähtyi,
ikäänkuin epävarmana tiestään. Hän kohotti kättään ja avasi
silmäluomensa, tuijotti taivaanrantaan ja metsään, joka puoliympyrän
muotoisena väisti pihaa, mutta oli helppo huomata, että hän ei nähnyt
mitään. Hän ojensi oikean kätensä (vasenta, katkaistua, hän piti
piilossa takkinsa alla) ja näytti tahtovan tunnustella, mitä hänen
ympärillään oli, mutta hän tunsi vain tyhjää ilmaa, sillä puut olivat
vähän kauempana. Hän luopui yrityksestään, pani käsivarret ristiin
rinnalleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sateessa, joka vihmoi hänen
paljasta päätänsä. Tällä hetkellä tuli John joltakin taholta ja meni
hänen luokseen.
"Tahdotteko ottaa käsivarteni, sir?" sanoi hän. "Sataa rankasti -- eikö
teidän olisi parempi mennä sisään?"
"Anna minun olla yksin", oli vastaus.
John vetäytyi pois huomaamatta minua. Mr. Rochester koetti nyt kävellä
-- turhaan -- kaikki oli liian epävarmaa. Hän hapuili takaisin ovelle,
meni sisään ja sulki sen.
Minä menin nyt lähemmäksi ja koputin ovelle. Johnin vaimo tuli
avaamaan. "Hyvää päivää, Mary", sanoin.
Hän säpsähti kuin olisi nähnyt aaveen. Minä rauhoitin häntä. Hän
kysyi hämmästyneenä: "Tekö se todella olette, Miss, tekö olette
tullut näin myöhään tähän autioon paikkaan?" Vastasin vain ottamalla
hänen kätensä ja seurasin häntä keittiöön, missä John istui hyvän
takkavalkean ääressä. Selitin muutamin sanoin, että olin kuullut
Thornfieldissa tapahtuneesta onnettomuudesta ja tullut katsomaan Mr.
Rochesteria. Pyysin Johnia menemään tuvalle, jonka luona olin eronnut
kyytimiehestäni, ja hakemaan sieltä matkalaukkuni. Sitten riisuin
yltäni hatun ja huivin ja kysyin Maryltä, voisinko jäädä taloon yöksi,
ja saatuani kuulla, että se kyllä olisi mahdollista, joskin jonkun
verran vaikeata, lupasinkin jäädä. Juuri silloin kuului sisältä
kellonsoittoa.
"Kun menette sisään", sanoin, "sanokaa isännällenne, että täällä on
eräs henkilö, joka haluaa tavata häntä, mutta älkää sanoko nimeäni."
"Minä en luule, että hän tahtoo tavata teitä", vastasi hän, "hän
kieltäytyy tapaamasta ketään."
Kun hän palasi, kysyin, mitä Mr. Rochester oli sanonut.
"Teidän täytyy, ilmoittaa nimenne ja asianne", vastasi hän. Sitten hän
otti lasillisen vettä ja asetti sen tarjottimelle, jolla kynttilät jo
olivat.
"Tuonko tähden hän soitti?" kysyin.
"Niin, hän tahtoo aina illalla kynttilät, vaikka onkin sokea."
"Antakaa tarjotin minulle, minä vien sen sisään."
Otin sen hänen kädestään ja hän näytti minulle vierashuoneen oven.
Tarjotin tärisi kädessäni, vettä kaatui maahan, sydämeni löi kiivaasti.
Mary avasi oven ja sulki sen jälkeeni.
Vierashuone näytti kolkolta, huonosti hoidettu valkea paloi takassa, ja
sen yli kumartui huoneen sokea asukas nojaten päätänsä vanhanaikaiseen
uunihyllyyn. Hänen vanha koiransa Pilot makasi kappaleen matkan päässä
kokoon kyyristyneenä ikäänkuin peläten tulevansa tallatuksi. Se höristi
korviaan kun tulin sisään, hypähti sitten haukahtaen pystyyn ja syöksyi
vastaani ilosta vinkuen. Tarjotin oli vaarassa pudota kädestäni. Laskin
sen pöydälle, taputin koiraa ja sanoin hiljaa: "Pane maata, Pilot!" Mr.
Rochester kääntyi koneellisesti _katsomaan_, mitä tapahtui, mutta kun
hän ei nähnyt mitään, kääntyi hän huoaten takaisin.
"Saanko vesilasin, Mary", sanoi hän.
Lähestyin häntä ja annoin hänelle lasin, joka nyt oli vain puolillaan.
Pilot seurasi mukana vieläkin kiihtyneenä.
"Mikä on?" kysyi hän.
"Pane maata, Pilot", sanoin taaskin. Hän pysäytti lasin, jota hän juuri
oli viemässä huulilleen ja kuunteli, sitten hän joi ja laski lasin
maahan. "Sinähän se olet, Mary, eikö niin?"
"Mary on keittiössä", vastasin.
Hän ojensi nopeasti kätensä, mutta kun hän ei nähnyt, missä seisoin,
ei hän ulottunut minuun. "Kuka se on? Kuka se on?" kysyi hän ja näytti
koettavan _nähdä_ valottomilla silmillään -- turha ja masentava yritys!
"Vastatkaa! Puhukaa taas!" sanoi hän käskevästi ja kovalla äänellä.
"Tahdotteko vähän lisää vettä, sir? Kaadoin puolet maahan", sanoin.
_"Kuka_ se on? _Mitä_ se on? Kuka puhuu?"
"Pilot tuntee minut ja John ja Mary tietävät, että olen täällä. Tulin
vasta tänä iltana", vastasin.
"Suuri Jumala! Mikä minun on? Mikä suloinen hulluus valtaa minut?"
"Ei se ole hulluutta, sir, mielenne on liian terve ja voimakas
joutuaksensa harhaluulojen valtaan."
"Ja missä on puhuja? Onko se vain ääni? Oh, minä en _näe_, minun
täytyy tuntea, muuten tulen hulluksi. Kuka olettekaan -- antakaa minun
koskettaa itseänne, muuten en voi elää."
Hän hapuili kädellään, minä pysäytin sen ja vangitsin sen molempiin
käsiini.
"Hänen sormensa!" huudahti hän. "Hänen pienet, keveät sormensa! Jos
niin on, täytyy täällä olla enemmänkin hänestä."
Hän riisti irti jäntevän kätensä ja tarttui käsivarteeni, tunnusteli
olkapäätäni, niskaani, vartaloani -- kietoi käsivartensa vyötäisilleni
ja veti minut luokseen.
"Onko se Jane? _Mitä_ se on? Tämä on hänen vartalonsa -- hänen kokonsa
--"
"Ja tämä on hänen äänensä", lisäsin. "Hän on tässä kokonaan -- hänen
sydämensä myöskin. Jumala siunatkoon teitä, sir! Olen iloinen, kun saan
taas olla näin lähellä teitä."
"Jane Eyre! -- Jane Eyre!" Muuta hän ei voinut sanoa.
"Rakas isäntäni", vastasin, "minä olen Jane Eyre. Olen löytänyt teidät
-- olen tullut takaisin luoksenne."
"Onko se totta? Oletko lihaa ja verta? Elätkö vielä, Jane?"
"Tehän kosketatte minua, sir, te pidätte minusta kiinni -- lujasti
kylläkin. En ole kylmä kuin ruumis enkä tyhjää ilmaa, vai olenko?"
"Eläisikö lemmikkini siis vielä? Nämä ovat hänen jäsenensä, nämä
hänen kasvonsa -- mutta voisinko saada niin suuren onnen kaikkien
kärsimysteni jälkeen? Tämä on unta -- sellaisia unia olen usein nähnyt
-- olen painanut hänet rintaani vasten kuten nyt, suudellut häntä --
noin -- ja tuntenut, että hän rakastaa minua eikä jätä minua."
"Niinkuin en koskaan jätäkään, sir, tästä päivästä alkaen."
"En koskaan jätä, sanoo unikuva. Mutta minä herään aina ja huomaan,
että kaikki on tyhjää harhaa ja että olen onneton ja yksinäinen --
elämäni pimeätä ja toivotonta -- että sieluni janoaa eikä saa vettä --
sydämeni isoaa eikä saa ravintoa. Suloinen, lempeä unikuva, jota nyt
painan rintaani vasten, sinä kyllä pakenet sinäkin, niinkuin kaikki
sisaresi ennen sinua, mutta suutele minua ennenkuin haihdut, syleile
minua, Jane!"
"Kas noin sir -- noin."
Painoin huuleni hänen ennen niin loistaville, nyt vallattomille
silmilleen, pyyhin hiukset hänen otsaltaan ja suutelin sitäkin. Hän
näytti äkkiä havahtuvan ja unen todellisuus valtasi hänet kokonaan.
"Sinäkö se olet, Jane? Oletko tullut takaisin luokseni?"
"Minä se olen."
"Et siis makaa kuolleena jonkun virran pohjassa? Et kärsi kovaa
kohtelua vieraitten luona?"
"En, sir. Olen riippumaton nainen nyt."
"Mitä tarkoitat, Jane?"
"Enoni Madeirassa on kuollut ja jättänyt minulle viisituhatta puntaa."
"Ahaa, tämähän on käytännöllistä, tämähän on todellista", huudahti hän.
"Tällaista en ole koskaan uneksinut. Ja sitäpaitsi tunnen hänen oman
omituisen äänensä, joka on niin kirkas ja pirteä, mutta samalla niin
pehmeä. Se virkistää nääntynyttä sydäntäni ja herättää siinä uutta
elämää. Mitä, Jane, oletko sinä riippumaton nainen? Oletko rikas?"
"Oikein rikas sir. Jollette anna minun asua luonanne, voin rakennuttaa
oman taloni ovenne viereen, niin että voitte tulla iltaisin istumaan
vierashuoneeseeni, kun olette seuran tarpeessa."
"Mutta nyt kun olet rikas, Jane, on sinulla varmaan ystäviä, jotka
tahtovat pitää sinut luonaan eivätkä salli sinun uhraavan elämääsi
minunlaiselleni sokealle vaivaiselle."
"Sanoinhan teille että olen rikas ja riippumaton ja saan tehdä niinkuin
itse tahdon."
"Ja sinä tahdot jäädä luokseni?"
"Tietysti, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Minä tahdon olla
naapurinne, hoitajanne, emännöitsijänne. Te olette yksin -- minä tulen
seuraksenne -- luen teille ääneen, kävelen kanssanne, istun luonanne,
autan teitä, olen teille silminä ja kätenä. Lakatkaa näyttämästä niin
surulliselta, rakas isäntäni, minä en jätä teitä yksin niin kauan kuin
elän."
Hän ei vastannut. Hän näytti totiselta ja hajamieliseltä. Hän huokasi,
avasi huulensa puoliksi ikäänkuin aikoen puhua, mutta sulki ne taaskin.
Olin hämilläni. Kenties olin liian nopeasti syöksynyt sovinnaisuuden
rajojen yli, ja hän, kuten St. John, piti käytöstäni sopimattomana.
Tehdessäni ehdotustani olin tietysti ajatellut, että hän heti pyytäisi
minua vaimokseen, ja odotin varmaan, että hän ilman muuta pitäisi minua
omanaan. Kun hän ei kuitenkaan tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan
ja kun hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi, aloin ajatella olleeni
aivan väärässä ja menetelleeni tyhmästi. Koetin hiljaa vetäytyä pois
hänen syleilystään, mutta hän veti minut kiihkeästi lähemmäksi.
"Ei, ei, Jane, sinä et saa mennä. Olen koskettanut sinua, kuullut
äänesi, tuntenut läheisyytesi suloista lohdutusta -- enkä voi luopua
näistä iloista. Minulla ei, ole mitään -- minun täytyy saada pitää
sinut. Ihmiset naurakoot -- sanokoot minua mielettömäksi ja itsekkääksi
-- se ei merkitse mitään. Sieluni janoaa sinua, sen täytyy tulla
tyydytetyksi, muuten en voi elää."
"No niin, sir, minä jään luoksenne, olenhan jo sanonut sen."
"Niin, mutta sinä ymmärrät jäämisellä toista kuin minä. Sinä kenties
suostuisit olemaan alituisesti lähelläni ja auttamaan minua pienen
kiltin hoitajattaren tavoin, sillä sinulla on hellä sydän ja uhrautuva
mieli niitä kohtaan, joita säälit, ja sen pitäisi epäilemättä riittää
minulle. Minulla ei kai nyt saisi olla muuta kuin isällisiä tunteita
sinua kohtaan -- eikö niin, Jane? Sanohan, mitä arvelet."
"Minä ajattelen niinkuin te tahdotte, sir. Tyydyn olemaan vain
hoitajanne, jos se on teistä paras."
"Mutta ethän aina voi olla minun hoitajanani, Jane. Sinä olet nuori --
sinä menet naimisiin jonakin kauniina päivänä."
"En välitä naimisiinmenosta."
"Mutta sinun pitäisi välittää, Janet. Jos minä olisin se mikä kerran
olin, panisin sinut välittämään -- mutta mitäpä sokea raajarikko voisi!"
Hän vaipui taaskin alakuloisuuteensa. Minä sitävastoin tulin
iloisemmaksi ja sain uutta rohkeutta. Hänen viimeiset sanansa olivat
osoittaneet minulle, missä vaikeus piili, ja koska se ei ollut minun
puolellani, vapauduin kokonaan äskeisestä hämmennyksestäni. Valitsin
kevyemmän puheenaineen.
"On aika, että joku ottaa tehdäkseen teidät vähän inhimillisemmän
näköiseksi", sanoin sivellen hänen pitkää, kampaamatonta tukkaansa.
"Huomaan, että olette muuttumassa leijonaksi tai joksikin
sentapaiseksi. Olette totisesti kerrassaan metsistyneen näköinen,
tukkanne muistuttaa kotkan höyheniä -- en ole vielä ehtinyt huomata,
ovatko kyntennekin kasvaneet pitkiksi kuin linnulla."
"Tässä käsivarressa ei minulla ole kättä eikä kynsiä", sanoi hän, veti
tuon katkaistun jäsenen poveltaan ja näytti sen minulle. "Siitä on vain
tynkä jäljellä -- mikä vastenmielinen näky! Eikö sinustakin, Jane?"
"On sääli nähdä sitä ja silmiänne ja tulen arpea otsallanne. Ja pahinta
kaikista on, että silloin joutuu vaaraan rakastaa teitä aivan liian
paljon."
"Minä luulin, että tuntisit vastenmielisyyttä nähdessäsi käteni ja
arpeutuneet kasvoni."
"Vai niin, sir. Älkää sentään sanoko minulle sellaista, etten sanoisi
mitään kovin halventavaa ymmärryksestänne. Antakaa minun nyt mennä
hetkeksi kohentamaan ja lisäämään valkeaa. Voitteko sanoa, koska valkea
palaa hyvin?"
"Kyllä -- oikealla silmälläni näen punertavan loimun."
"Entä näettekö kynttilät?"
"Hyvin himmeästi -- ne kumpikin muodostavat vaalean pilven."
"Näettekö minut?"
"En, keijuiseni, mutta olen vain liiankin kiitollinen saadessani kuulla
äänesi ja tuntea läheisyytesi."
"Koska syötte illallista?"
"En koskaan syö illallista."
"Mutta tänä iltana teidän täytyy syödä. Minun on nälkä, ja niin
teidänkin on -- te vain unohdatte."
Kutsuin Maryn ja sain huoneen pian iloisemman näköiseksi. Valmistin
sitten pienen, maukkaan illallisen. Olin loistavalla tuulella ja
puhelin hilpeästi ja vilkkaasti koko illallisen ajan ja hyvän aikaa
jälkeenpäin. Hänen seurassaan en tuntenut mitään hankalaa rajoitusta
eikä minun tarvinnut hillitä iloisuuttani, koska tiesin, että
miellytin häntä ja että kaikki mitä sanoin ja tein joko virkisti tai
lohdutti häntä. Mikä suloinen tietoisuus! Se antoi elämää ja iloa
koko olemukseeni, ja hänen seurassaan tunsin todella eläväni, kuten
hänkin minun seurassani. Vaikka hän olikin sokea, väreili hymy hänen
kasvoillaan, hänen otsansa kirkastui ja hänen tuimat piirteensä
pehmenivät.
Illallisen jälkeen hän alkoi tehdä minulle paljon kysymyksiä, missä
olin ollut, mitä olin tehnyt, kuinka olin löytänyt hänet, mutta minä
annoin vain hyvin vaillinaisia vastauksia, koska sinä iltana oli liian
myöhäinen puuttua yksityiskohtiin. Sitäpaitsi en tahtonut koskettaa
mitään liian arkaa kieltä enkä avata mitään liian verestä haavaa
hänen sydämessään. Nyt tahdoin vain virkistää häntä. Virkistynyt hän
olikin, mutta kuitenkin vielä vain hetkittäin. Jos puheeni taukosi
hetkeksikään, tuli hän levottomaksi, kosketti minua ja sanoi: "Jane!"
"Oletko sinä todellakin inhimillinen olento? Oletko varma siitä?"
"Uskon vahvasti, että olen, Mr. Rochester."
"Mutta kuinka voit tällaisena pimeänä iltana niin odottamatta kohota
yksinäisen lieteni ääreen. Ojensin käteni ottaakseni lasillisen vettä
palkatun palvelijan kädestä ja sainkin sen sinun kädestäsi, tein
kysymyksen odottaen Johnin vaimon vastaavan siihen, ja kuulinkin sinun
äänesi."
"Koska Mary antoi minun tuoda tarjottimen sisään."
"Tässä hetkessä, jonka nyt vietän kanssasi, on lumousta. Kuka voisi
kertoa, kuinka pelottavan toivoton ja pimeä elämäni viime kuukausina
on ollut. En ole tehnyt mitään, en odottanut mitään, en erottanut
päivää yöstä, en tuntenut muuta kuin kylmää, kun annoin valkean
sammua, ja nälkää, kun unohdin syödä, sitäpaitsi loputonta surua ja
ajottain mieletöntä halua saada Janeni takaisin. Niin, häntä minä
ikävöin enemmän kuin kadotettua näköäni. Kuinka on mahdollista, että
Jane on luonani ja sanoo rakastavansa minua? Eikö hän häivy pois yhtä
odottamatta kuin hän tulikin? Pelkään, että huomenna en enää näe häntä."
Aivan jokapäiväinen ja tavallinen vastaus, joka oli mahdollisimman
kaukana hänen synkistä ajatuksistaan, oli mielestäni paras ja
rauhoittavin hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa. Sivelin
sormellani hänen kulmakarvojaan, huomautin, että ne olivat
kärventyneet, ja lupasin voidella niitä jollakin aineella, joka saisi
ne kasvamaan yhtä paksuiksi ja mustiksi kuin ennenkin.
"Mitä hyödyttää tehdä minulle hyvää, sinä lempeä hengetär, kun jonakin
onnettomana hetkenä kuitenkin taas häivyt pois luotani, katoat
tietämättömiin kuin pilvi ja jäät minulle arvoitukseksi."
"Onko teillä taskukampaa, sir?"
"Kuinka niin, Jane?"
"Tahtoisin vain vähän kammata tuota mustaa, vanukkeista harjaanne.
Olette kerrassaan peloittava, kun katselen teitä lähempää. Sanotte,
että minä olen keijukainen, mutta kyllä te pikemmin olette
villi-ihminen."
"Olenko kauhean näköinen, Jane?"
"Hyvin kauhean, sir, niinhän olette aina ollut, sen kyllä tiedätte."
"Kas, kas! Ilkeys ei ainakaan ole lähtenyt hänestä, missä hän sitten
lieneekin ollut."
"Ja kuitenkin olen ollut hyvien ihmisten luona, sir, paljon parempien
kuin te, ihmisten, joilla on paljon ylevämpiä tarkoitusperiä ja
hienostuneempia ajatuksia kuin mitä teillä koskaan on ollut."
"Missä hitossa sitten olet ollut?"
"Jos rimpuilette tuolla tavalla, tukistan teitä, ja silloin kai ainakin
lakkaatte epäilemästä aineellisuuttani."
"Kenen luona olet asunut, Jane?"
"Tänä iltana ette saa minua kertomaan sitä, sir, teidän täytyy odottaa
huomiseen, ja kun jätän kertomukseni puolinaiseksi, takaan samalla,
että ilmestyn aamiaispöytään lopettamaan sen. Mutta minun täytyy
muistaa, etten silloin tuo vain vesilasia, vaan ainakin kananmunan,
puhumattakaan paistetusta silavaviipaleesta."
"Sinä pieni ilkamoiva vaihdokas -- keijuissyntyinen ja ihmisten
kasvattama! Herätät minussa tunteita, joita en kahteentoista kuukauteen
ole kokenut. Jos Saul olisi saanut pitää sinut luonaan Davidin
asemasta, olisi paha henki saatu karkoitetuksi ilman harpun apua."
"Kas niin, sir, nyt olette säädyllisen näköinen. Nyt jätän teidät --
olen matkustanut kolme viimeistä päivää ja olen luullakseni väsynyt.
Hyvää yötä."
"Vielä sananen, Jane! Oliko talossa, jossa asuit, vain naisväkeä?"
Minä nauroin ja pujahdin pois ja nauroin vielä juostessani yläkertaan.
"Hyvä ajatus", tuumin iloisena. "Näenpä, millä keinoin voin kiusoitella
häntä ja karkoittaa hänen synkkämielisyytensä joksikin aikaa."
Hyvin varhain seuraavana aamuna kuulin hänen nousevan, lähtevän
liikkeelle ja hapuilevan huoneesta toiseen. Niin pian kuin Mary tuli
alas, kuulin: "Onko Miss Eyre täällä?" Sitten: "Mihin huoneeseen olette
panneet hänet? Oliko huone kuiva? Onko hän noussut? Menkää kysymään
tarvitseeko hän jotakin ja koska hän tulee alas."
Menin alas niin pian kuin luulin olevan mahdollista saada aamiaista.
Tulin huoneeseen hyvin hiljaa ja näin hänet ennenkuin hän huomasi
minut. Oli todellakin surullista nähdä, kuinka syvästi ruumiillinen
heikkous masensi tätä voimakasta henkeä. Hän istui tuolillaan
liikkumattomana, vaan ei levossa, sillä hän nähtävästi odotti jotakin,
ja viime aikojen tavallinen synkkämielisyys kuvastui hänen voimakkailla
piirteillään. Hänen kasvonsa muistuttivat sammunutta lamppua, joka
odotti sytyttäjäänsä -- itse hän ei kyennyt herättämään niillä iloista
ja virkeätä ilmettä. Olin aikonut olla iloinen ja vallaton, mutta
tämä voimakkaan miehen avuttomuus ahdisti sydäntäni ja teki sen
alakuloiseksi. Tahdoin kuitenkin puhutella häntä iloisesti.
"On loistava, aurinkoinen aamu, sir", sanoin. "Sade on lakannut, ja
metsä kimmeltää päivänpaisteessa. Teidän täytyy pian tulla kävelemään."
Olin sytyttänyt lampun -- hänen kasvonsa säteilivät.
"Oi, siinähän sinä oletkin, leivoseni! Tule luokseni! Et siis ole
lentänyt tiehesi etkä haihtunut ilmaan. Tunti sitten kuulin erään
sisaristasi laulavan korkealla metsän yläpuolella, mutta sen sävelet
eivät merkitse minulle mitään, yhtä vähän kuin auringon säteet! Kaikki
maailman soinnut ovat keskitetyt Janeni ääneen -- olen iloinen, että
se luonnostaan ei ole hiljainen -- kaikki auringonpaiste, mitä tunnen,
hänen läheisyyteensä."
Kyynelet kihosivat silmiini kuullessani tämän tunnustuksen hänen
avuttomuudestaan. Oli kuin olisi häkkiin suljettu kuningaskotka
pyytänyt pientä varpusta apulaisekseen ja ravintonsa hankkijaksi. En
kuitenkaan tahtonut olla liian tunteellinen, pyyhin pois suolaiset
pisarat ja ryhdyin puuhaamaan aamiaista.
Suurin osa aamusta vietettiin ulkoilmassa. Johdin hänet synkästä ja
kosteasta metsästä hymyileville niityille, kuvailin, kuinka loistavan
vihreitä ne olivat, kuinka vihreiltä kukat ja pensasaidat näyttivät ja
kuinka taivas oli hohtavan sininen. Etsin hänelle istuimeksi kuivan
kannon suojaisessa ja kauniissa paikassa enkä tehnyt vastarintaa, kun
hän istuuduttuaan otti minut polvelleen -- miksi olisin sen tehnyt, kun
molemmat olimme onnellisemmat lähellä toisiamme kuin erillämme? Pilot
pani maata viereemme, kaikki oli hiljaista. Äkkiä hän tempasi minut
lujasti syliinsä ja puhkesi puhumaan:
"Julma, julma karkuri! Oi, Jane, mitä luulet minun arvelleen, kun
huomasin, että olit paennut Thornfieldistä, enkä löytänyt sinua mistään
ja kun tutkin huonettasi ja tulin vakuutetuksi, että et ollut ottanut
mukaasi rahaa eikä mitään rahan arvoista. Pieni helminen kaulakoriste,
jonka olin antanut sinulle, lepäsi koskemattomana pienessä lippaassaan,
matka-arkkusi olivat vielä nyöritetyt ja lukitut häämatkaa varten. Mitä
voi lemmikkini tehdä, kysyin, hyljättynä ja rahatonna? Ja mitä hän
teki? Saanko nyt kuulla?"
Aloin siis kertoa viime vuoden kokemuksistani. Lievensin tuntuvasti
kertomustani niistä kolmesta päivästä, jolloin harhailin ja näin
nälkää, jotten suotta olisi pahoittanut hänen mieltään. Sekin vähä,
mitä kerroin, haavoitti hänen uskollista sydäntään enemmän kuin olisin
suonut.
Minun ei olisi pitänyt jättää häntä sillä tavalla, sanoi hän, ilman
että minulla oli mitään keinoja tulla toimeen. Minun olisi pitänyt
kertoa hänelle aikeeni. Minun olisi pitänyt luottaa häneen -- hän ei
koskaan olisi pakottanut minua rakastajattarekseen. Niin kiivaalta kuin
hän näyttikin epätoivossaan, rakasti hän minua liian paljon ja liian
hellästi ruvetakseen koskaan tyrannikseni. Hän olisi antanut minulle
puolet omaisuuttansa pyytämättä edes suudelmaa palkakseen, kunhan en
vain olisi tuolla tavalla syöksynyt avaraan maailmaan ilman ystäviä.
Hän oli varma, että olin kärsinyt paljon enemmän kuin mitä tunnustin
hänelle.
"No niin, joka tapauksessa olivat kärsimykseni hyvin lyhytaikaiset",
vastasin ja kerroin sitten kuinka minut oli otettu vastaan
Moor-Housessa ja kuinka olin saanut opettajattarenpaikan. Sitten
seurasi kertomus perinnöstäni ja sukulaisteni löytämisestä.
Kertomukseni aikana mainitsin luonnollisesti usein St. John Riversin
nimen. Kun olin lopettanut, otettiin tämä nimi heti puheeksi.
"Tämä St. John on siis serkkusi?"
"Niin."
"Olet maininnut hänen nimensä usein -- piditkö hänestä?"
"Hän oli hyvin hyvä mies, sir, enkä voinut olla pitämättä hänestä."
"Hyvä mies? Tarkoitatko sillä kunnioitettavaa, arvokasta
viisikymmenvuotista? Vai kuinka?"
"St. John on vain kaksikymmentäyhdeksän vuotias."
"_Jeune encore_, kuten ranskalainen sanoo. Onko tämä henkilö pieni
kooltaan, hidaskäänteinen ja ruma? Onko hänen kuntonsa pikemmin
pidättymistä paheista kuin persoonallisia hyveitä ja ansioita"?
"Hän on väsymätön työssään. Hän elää vain suuria, korkeita päämääriä
varten."
"Entä hänen päänsä? Se on epäilemättä jonkun verran pehmeä.
Hän tarkoittaa hyvää, mutta kun kuulee hänen puhuvan, kohottaa
olkapäitänsä."
"St. John puhuu vähän, mutta se mitä hän sanoo osuu aina oikeaan.
Hänen päänsä on erittäin terävä, hänen mielensä ei kenties ole altis
vaikutuksille, mutta sitä lujempi."
"Hän on siis kaikin puolin kykenevä mies?"
"Kaikin puolin."
"Onko hän myös sivistynyt mies?"
"St. John on paljon lukenut ja läpeensä sivistynyt mies."
"Etkö sanonut, että hänen käytöksensä ei imellytä sinua? Se on kai
itserakasta ja papillista."
"En ole puhunut mitään hänen käytöksestään, mutta minulla täytyy
olla hyvin huono maku, jollei se miellytä minua. Hänen käytöksensä
on kohteliasta, hillittyä, hienoa -- hän on sanalla sanoen täysi
gentleman."
"Hänen ulkomuotonsa, -- unohdin, minkälaisen kuvauksen annoit siitä.
Hän on kai tuollainen kömpelö maalaispappi, joka melkein kuristaa
itsensä ahtaaseen kaulukseensa ja käyttää paksuanturaisia saappaita."
"St. John pukeutuu hyvin. Hän on kaunis mies -- pitkä, vaalea,
sinisilmäinen -- kreikkalaiset piirteet."
(Syrjään) "Paha hänet periköön." (Minulle) "Piditkö hänestä?"
"Kyllä, Mr. Rochester, minä pidin hänestä, mutta tehän kysyitte sitä jo
äsken."
Huomasin tietysti hänen tarkoituksensa. Mustasukkaisuuden käärme oli
iskenyt kiinni hänen sydämeensä, mutta pisto oli terveellinen, sillä
se vapautti hänet hivuttavasta raskasmielisyydestä. Senvuoksi en heti
tahtonut lumota käärmettä.
"Kenties mieluummin ette istuisi polvellani, Miss Eyre?" oli seuraava,
jonkun verran odottamaton kysymys.
"Miksikä en, Mr. Rochester?"
"Se kuva, jonka äsken piirsit, muodostaa liian jyrkän vastakohdan minun
kanssani. Olet kuvannut kerrassaan kaunista Apolloa, näet hänet vielä
mielikuvituksessasi -- pitkä, vaalea, sinisilmäinen, kreikkalaisine
piirteineen. Edessäsi on Vulcanus -- oikea nokiseppä, ruskea,
leveähartiainen ja sokea ja rampa kaupan päälle."
"Sitä en ole koskaan ajatellut, mutta tosiaankin, sir, olette pikemmin
Vulcanus."
"Hyvä on -- saat jättää minut, neitiseni, mutta sitä ennen" -- hän
tarttui minuun lujemmin kuin koskaan -- "olet hyvä ja vastaat minulle
pariin kysymykseen." Hän pysähtyi.
"Mihin kysymyksiin, Mr. Rochester?"
Silloin seurasi tämänlaatuinen ristikuulustelu.
"St. John otti sinut siis opettajattareksi Mortoniin ennenkuin tiesi,
että olit hänen serkkunsa?"
"Niin."
"Näitkö hänet usein? Kävikö hän joskus koulussasi?"
"Joka päivä."
"Hän kai hyväksyi opetustapasi. Olen varma, että se oli hyvä, sillä
sinä olet lahjakas olento."
"Kyllä hän hyväksyi sen."
"Hän varmaan keksi sinussa paljon sellaista, josta hänellä ei voinut
olla aavistusta. Muutamissa asioissa olet tavallista taitavampi."
"Siitä en tiedä mitään."
"Sinullahan oli pieni tupa koulun lähellä -- tuliko hän sinnekin
katsomaan sinua?"
"Silloin tällöin."
"Myöskin illalla?"
"Pari kertaa."
Hiljaisuus.
"Kuinka kauan asuit hänen ja hänen sisartensa kanssa
sukulaisuussuhteittenne selviydyttyä?"
"Viisi kuukautta."
"Viettikö Rivers paljon aikaa perheensä naisten seurassa?"
"Kyllä, vierashuone oli yhteinen lukuhuoneemme. Hän istui ikkunan luona
ja me pöydän ääressä."
"Lukiko hän paljon?"
"Kyllä."
"Mitä hän luki?"
"Hindustaninkieltä."
"Ja mitä sinä teit sillä aikaa."
"Alussa luin saksaa."
"Opettiko hän sinua?"
"Hän ei osaa saksaa."
"Opettiko hän sinulle jotakin muuta?"
"Vähän hindustania."
"Opettiko Rivers sinulle hindustania?"
"Kyllä, sir."
"Ja sisarilleen myös?"
"Ei."
"Vain sinulle?"
"Vain minulle."
"Pyysitkö häntä opettamaan?"
"En."
"Hän siis tahtoi opettaa sinua?"
"Niin."
Taaskin hiljaisuus.
"Minkätähden hän tahtoi sitä? Mitä hyötyä sinulla voi olla
hindustaninkielestä?"
"Hän tahtoi ottaa minut mukaansa Intiaan."
"Ahaa, siinäpä ollaan! Hän tahtoi naida sinut?"
"Hän pyysi minua vaimokseen."
"Tuo ei ole totta, se on ilkeä vale, jonka keksit minun kiusakseni."
"Pyydän anteeksi, sir, mutta se on puustavillisesti totta, ja hän oli
yhtä itsepintainen pyynnössään kuin te konsanaan voisitte olla."
"Miss Eyre, minä toistan, että voitte jättää minut. Minkätähden pysytte
itsepintaisesti polvellani, vaikka olen sanonut, että voitte mennä?"
"Koska istun siinä mukavasti."
"Ei, Jane, sinä et istu siinä mukavasti, koska sydämesi ei ole minun
luonani. Se on serkkusi, tuon St. Johnin luona. Voi, tähän hetkeen
saakka olen uskonut, että pikku Jane on kokonaan omani! Uskoin että hän
rakasti minua silloinkin kun hän jätti minut, ja se oli suloinen pisara
tuskani kalkissa. Olemme olleet kauan erossa, ja olen itkenyt kuumia
kyyneleitä eromme johdosta, mutta koskaan en olisi uskonut, että hän
rakastaisi toista, kun minä surin häntä. Mutta tästä on turha puhua.
Jane, jätä minut ja mene naimisiin Riversin kanssa!"
"Työntäkää minut sitten pois, sir, itsestäni en koskaan jätä teitä."
"Jane, olen aina pitänyt äänesi sävystä, ja nytkin se soi niin
luottavana ja herättää minussa uutta toivoa.
"Kun kuulen sitä, siirryn vuoden taaksepäin ajassa. Unohdan, että
sinulla on jo uusia siteitä. Mutta minä en ole mieletön -- mene --"
"Minne minun pitää mennä?"
"Omaa tietäsi -- hänen kanssaan, jonka olet valinnut mieheksesi."
"Kuka se on?"
"Tiedät hyvinkin -- St. John Rivers."
"Hän ei ole mieheni eikä hänestä koskaan tule sitä. Hän ei rakasta
minua enkä minä häntä. Hän rakastaa (sen verran kuin hän _osaa_
rakastaa, ja se ei ole niin kuin te rakastatte) erästä kaunista nuorta
tyttöä, jonka nimi on Rosamond. Hän tahtoo naida minut vain sentähden
että hän luulee minun sopivan lähetyssaarnaajan vaimoksi, kun taas
Rosamond ei sopisi siksi. Hän on hyvä ja suuri, mutta ankara mies,
ja minua kohtaan kylmä kuin jäävuori. Hän ei ole niinkuin te, sir,
enkä ole onnellinen hänen rinnallaan, en edes lähellä häntä. Hän ei
tunne minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan. Hän ei näe minussa mitään
viehättävää -- hän ei huomaa edes nuoruuttani -- hän antaa arvoa vain
muutamille hyödyllisille ominaisuuksille minussa. Täytyykö minun siis
jättää teidät ja mennä hänen luoksensa?"
Värisin tahtomattani ja painauduin vaistomaisesti lähemmäksi rakasta,
sokeata isäntääni. Hän hymyili.
"Mitä, Jane? Onko tämä totta? Onko suhteenne todella tällainen?"
"Ehdottomasti, sir. Voi, teidän ei tarvitse olla mustasukkainen!
Tahdoin vain kiusotella teitä vähän saadakseni teidät vähemmän
surulliseksi. Luulin, että suuttumus olisi teille terveellisempää
kuin tuska. Mutta jos tahdotte, että rakastan teitä, pitäisi teidän
vain nähdä, _kuinka_ paljon todella rakastan teitä, ja olisitte ylpeä
ja onnellinen. Koko sydämeni on teidän, se kuuluu teille, ja teidän
luonanne se pysyy, vaikka kohtalo ikiajoiksi karkoittaisi minut
luotanne."
Taaskin, kun hän suuteli minua, synkistivät tuskalliset ajatukset hänen
otsaansa.
"Kadotettu näköni! Murtuneet voimani!" mutisi hän.
Hyväilin häntä lohduttaen. Tiesin, mitä hän ajatteli, ja tahdoin
puhua hänen puolestansa, mutta en uskaltanut. Kun hän käänsi kasvonsa
hetkeksi pois, näin kyynelen hiipivän hänen sulkeutuneen silmäluomensa
alta ja vierivän hänen miehekkäälle poskelleen. Sydämeni oli tulvillaan.
"En ole parempi kuin tuo vanha, salamaniskemä pähkinäpuu Thornfieldin
hedelmätarhassa", sanoi hän hetken kuluttua, "ja mitä oikeutta on
tuolla rauniolla pyytää nuorta, puhkeavaa orjantappurapensasta
peittämään sen halkeamat vihannuudellaan?"
"Te ette ole mikään raunio, sir, ette mikään salamaniskemä puu -- te
olette vihreä ja voimakas. Nuoria vesoja kasvaa vielä juurillanne, ne
nauttivat siimeksestänne ja nojautuvat kasvaessaan lujaan runkoonne ja
peittävät sen tuoreilla lehvillään."
Taaskin hän hymyili. Olin antanut hänelle uutta voimaa.
"Puhutko ystävistä, Jane?" kysyi hän.
"Niin -- ystävistä", sanoin epäröiden, sillä tarkoitin enemmän kuin
ystäviä, mutta en tietänyt, mitä sanaa käyttää. Hän auttoi minua.
"Niinkö, Jane? Mutta minä tarvitsen vaimon."
"Tosiaanko, sir?"
"Niin -- onko se jotakin uutta sinulle?"
"Tietysti -- ettehän ennen ole puhunut siitä mitään."
"Onko se epämieluinen uutinen?"
"Se riippuu asianhaaroista, sir -- valinnastanne."
"Sen saat sinä tehdä puolestasi, Jane. Minä alistun valintaasi."
"Valitkaa sitten, sir -- _se, joka teitä eniten rakastaa_!"
"Valitsen ainakin -- _sen, jota minä eniten rakastan_. Jane, tahdotko
_sinä_ tulla vaimokseni?"
"Tahdon, sir."
"Tahdotko mennä naimisiin sokean miehen kanssa, jota sinun täytyy
taluttaa kädestä?"
"Tahdon, sir."
"Ramman, sinua kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota sinun
pitää hoitaa -- tahdotko, Jane?"
"Tahdon, sir."
"Onko se totta, Jane?"
"Täyttä totta, sir."
"Oi, lemmikkini! Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua."
"Mr. Rochester, jos koskaan olen tehnyt hyvää tekoa -- ajatellut hyvää
ajatusta -- rukoillut vilpitöntä ja puhdasta rukousta -- elättänyt
hyviä ja kauniita toiveita, niin olen nyt saanut palkkani. Olla teidän
vaimonanne merkitsee minulle korkeinta maallista onnea."
"Koska uhrautuminen tuottaa sinulle onnea."
"Uhrautuminen! Mitähän minä uhraan? Nälkäni, janoni, ikäväni uhraan ja
saan syvimmät toiveeni täytetyiksi. Saan oikeuden kietoa käsivarteni
siihen kaulaan, joka on minulle rakkain, saan painaa huuleni huulille,
joita rakastan, nojata päätäni rintaan, johon luotan -- sanotteko sitä
uhrautumiseksi? Jos niin on, silloin uhrautuminen todella tuottaa
minulle onnea."
"Mutta sinun täytyy myös aina nähdä vammani ja tottua
puutteellisuuksiini."
"Minun silmissäni ei niitä ole ollenkaan. Rakastan teitä vielä enemmän
nyt, voidessani todella olla teille hyödyksi, kuin silloin kun olitte
ylpeä ja riippumaton ja halveksitte esiintyä muuna kuin antajana ja
suojelijana."
"Tähän saakka on minulle ollut vastenmielistä ja vihattavaa tulla
autetuksi ja talutetuksi. En mielelläni laskenut kättäni palkatun
palvelijan käteen, mutta on suloista tuntea Janen pienet sormet käteni
ympärillä. Olin mieluummin yksin kuin palvelijain seurassa, mutta Janen
hellä palvelus tulee olemaan minulle tyhjentymätön ilon lähde. Jane
sopii minulle -- sovinko minäkin hänelle?"
"Olemukseni hienoimpiin säikeisiin saakka, sir."
"Koska niin on, ei meillä ole mitään odotettavaa. Meidän pitää mennä
naimisiin heti."
Hän puhui kiihkeästi ja hänen poskensa hehkuivat. Hänen levoton, kiivas
luontonsa alkoi herätä.
"Meidän täytyy tulla mieheksi ja vaimoksi viipymättä -- on vain
hankittava lupakirja, sitten menemme naimisiin."
"Mr. Rochester, huomaan, että aurinko jo aikaa sitten on jättänyt
keskitaivaan, ja Pilot on juuri mennyt kotiin päivälliselle. Antakaa
minun katsoa kelloanne."
"Kiinnitä se vyöhösi, Jane, ja pidä sitä omanasi tästälähin. Minä en
tarvitse sitä."
"Kello on kohta neljä, sir. Eikö teidän ole nälkä?"
"Kolmas päivä tämän jälkeen on oleva hääpäivämme, Jane. Kuka nyt
välittäisi hienoista vaatteista ja juveleista -- viisi sellaisista."
"Aurinko on jo juonut kaikki sadepisarat, sir. Tuuli on tyyntynyt. On
hyvin kuuma."
"Tiedätkö, Jane, sinun pieni helminauhasi on minun kaulassani
kaulukseni alla. Olen kantanut sitä siitä päivästä asti, jolloin
menetin ainoan aarteeni, muistona sinusta."
"Menemme kotiin metsän kautta, se on varjoisin tie." Hän jatkoi omia
ajatuksiaan kuulematta minua.
"Jane, lyönpä vetoa, että pidät minua jumalattomana koirana, mutta
sydämeni on tällä hetkellä tulvillaan kiitollisuutta hyvää Jumalaa
kohtaan. Hän ei näe niinkuin ihminen näkee, vaan paljon selvemmin,
hän ei tuomitse niinkuin ihminen, vaan paljon viisaammin. Tein
väärin, olisin tahrinut viattoman kukkani, olisin hengittänyt myrkkyä
sen puhtauteen, mutta Kaikkivaltias tempasi sen pois minulta.
Lyhytnäköisessä vihassani melkein kirosin tätä tuomiota enkä taipunut
nöyrästi siihen. Jumalallinen oikeus teki tehtävänsä, onnettomuus
toisensa jälkeen kohtasi minua, minun täytyi kulkea kuoleman varjon
laakson läpi. _Hänen_ kurituksensa on voimakas, ja minä olen nöyrtynyt
eliniäkseni. Sinä tiedät, että olin ylpeä voimastani, mutta missä on
voimani nyt, kun minun täytyy heikon lapsen tavoin antautua vieraan
käden johdettavaksi? Viime aikoina -- vasta viime aikoina, Jane, aloin
huomata ja tunnustaa Jumalan käden vaikuttaneen tuomiooni. Aloin tuntea
omantunnonvaivoja ja katumusta ja halusin päästä sovintoon Jumalani
kanssa. Väliin rukoilin -- ne olivat hyvin lyhyitä rukouksia, mutta
hyvin rehellisiä."
"Muutamia päiviä sitten -- niin, se oli neljä päivää sitten,
maanantai-iltana -- jouduin omituisen mielialan valtaan. Suruni oli
sillä hetkellä suurempi kuin epätoivoni. Olin jo kauan ajatellut, että
sinä varmaan olit kuollut, koska en mistään löytänyt sinua. Myöhään
sinä iltana -- kenties yhdentoista ja kahdentoista välillä -- ennenkuin
vetäydyin kolkolle vuoteelleni, rukoilin Jumalaa, että hän pian näkisi
hyväksi kutsua minut pois tästä elämästä tulevaiseen, jossa voisin
toivoa näkeväni Janen."
"Olin omassa huoneessani ja istuin avonaisen ikkunan ääressä. Tuoksuva
yöilma teki minulle hyvää, vaikka en nähnytkään tähtiä ja vaikka vain
himmeästä kajastuksesta silmissäni aavistin, että oli kuutamo. Minä
ikävöin sinua, Jane! Oh, kuinka sekä sieluni että ruumiini ikävöi
sinua! Ahdistettuna ja nöyränä kysyin Jumalalta, enkö jo kyllin kauan
ollut ollut hyljätty ja onneton ja enkö vielä kerran saisi maistaa
onnea ja rauhaa. Tunnustin ansainneeni kaiken, mitä olin kärsinyt,
mutta sanoin, etten enää kestäisi enempää, ja sydämeni ikävän a ja o
puhkesi äkkiä sanoiksi: 'Jane! Jane! Jane!'"
"Sanoitteko nämä sanat ääneen?"
"Sanoin, Jane. Jos joku ohikulkija olisi kuullut sen, olisi hän luullut
minua hulluksi, sillä huutoni se oli niin mielettömän voimakas."
"Ja se oli siis maanantai-iltana, vähän ennen puoliyötä?"
"Niin, aika ei merkitse mitään, mutta se mikä sitten seuraa, on
ihmeellisintä. Sanot minua taikauskoiseksi -- veressäni onkin aina
ollut jonkun verran taikauskoa -- mutta tämä on kuitenkin totta -- on
ainakin totta, että kuulin sen mitä nyt kerron."
"Kun huusin 'Jane! Jane! Jane!' vastasi eräs ääni -- en osaa sanoa,
mistä se tuli, mutta tiedän, kenen ääni se oli: 'Minä tulen, odota
minua!' ja hetken kuluttua toi tuuli mukanaan sanat: 'Missä olet?'"
"Koetan, mikäli osaan, kuvata sinulle niitä tunteita, joita nämä
sanat minussa herättivät, vaikka se onkin vaikeata. Kuten näet,
sijaitsee Ferndean syvällä metsässä, jossa äänen kaiku häipyy nopeasti
pois. Minusta tuntui kuin sanat: 'Missä olet?' olisivat kuuluneet
vuoriseudusta, sillä kuulin kaiun kukkuloilta vastaavan niihin. Tuuli
tuntui sillä hetkellä hyväilevän otsaani raittiimpana ja viileämpänä,
ja olisin voinut kuvitella, että Jane ja minä kohtasimme toisemme
jossakin autiossa, jylhässä seudussa. Uskon, että sielumme olivat
kohdanneet toisensa. Sinä olit luultavasti sillä hetkellä syvässä
unessa, mutta ehkä sielusi oli jättänyt vankilansa tullakseen
lohduttamaan minun sieluani, sillä tuo ääni oli sinun -- niin totta
kuin elän."
Lukija, juuri maanantai-iltana lähellä keskiyötä olin minäkin saanut
salaperäisen kutsuni, ja juuri noilla sanoilla olin vastannut
siihen. Kuuntelin Mr. Rochesterin kertomusta, mutta en kertonut omaa
kokemustani. Asia tuntui minusta liian selittämättömältä ja kaamealta
kerrottavaksi. Jos olisin kertonut siitä, olisivat sanani ehdottomasti
tehneet syvän vaikutuksen kuulijani mieleen, ja tämä mieli oli vielä
niin herkkä kärsimystensä jälkeen että kaikki yliluonnollinen olisi
järkyttänyt sitä liian voimakkaasti. Kätkin senvuoksi nämä asiat
sydämeeni ja tutkistelin niitä siellä.
"Nyt et ihmettele", jatkoi isäntäni, "että kun eilen illalla niin
odottamatta kohosit eteeni, oli minun vaikea uskoa, että olit muuta
kuin pelkkä ääni ja utukuva, joka kohta häipyisi hiljaisuuteen ja
tyhjyyteen niinkuin tuo keskiyön kuiske ja vuoriston kaiku olivat
häipyneet. Nyt, Jumalan kiitos, tiedän, että asia on toisin. Niin,
kiitän Jumalaa siitä."
Hän laski minut alas polveltaan, nousi, otti hatun kunnioittavasti
päästään ja seisoi hetkisen äänettömässä hartaudessa, valottomat silmät
maahan luotuina. Vain viimeiset sanat rukouksestaan lausui hän ääneen.
"Minä kiitän Jumalaa, joka kesken oikeamielistä tuomiotaan on
armahtanut minua. Rukoilen Vapahtajaani, että hän antaisi minulle
voimaa viettämään tästälähin puhtaampaa elämää."
Sitten hän ojensi minulle kätensä. Tartuin tuohon rakkaaseen käteen,
pidin sitä hetkisen huulillani ja laskin sen sitten olalleni. Kun olin
niin paljon pienempi kuin hän, voin yhtä aikaa antaa hänelle tukea ja
ohjata häntä. Sitten lähdimme kotiin metsän kautta.
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Lukija, minä menin hänen kanssaan naimisiin. Häät olivat hiljaiset --
hän ja minä, pappi ja notaari olimme vain läsnä. Kun tulimme kotiin
kirkosta, menin keittiöön, jossa Mary valmisti päivällistä ja John
kiillotti pöytäveitsiä, ja sanoin:
"Mary, minä olen tänä aamuna mennyt naimisiin Mr. Rochesterin kanssa."
Emännöitsijä ja hänen miehensä olivat tuollaista rauhallista,
hidasliikkeistä väkeä, jolle aivan turvallisesti voi kertoa tavallista
huomattavampia uutisia tarvitsematta pelätä mitään korviasärkeviä
kummastuksen huutoja ja niitä seuraavaa puhetulvaa. Mary katsoi ylös
työstänsä ja tuijotti minuun, ja kauha, jolla hän käänteli paistumassa
olevaa kananpoikaparia, riippui muutamia minuutteja ilmassa. Johnin
veitset saivat myös saman ajan levätä. Sitten Mary kumartui takaisin
paistiinsa ja sanoi:
"Vai niin, Miss. No, sepä hyvä!"
Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minä näin teidän menevän ulos herran
kanssa, mutta en tietänyt, että menisitte kirkkoon vihille." Sitten hän
jatkoi työtänsä. Kun käännyin Johniin, oli tämä vetänyt suunsa korviin
saakka.
"Minä sanoi Marylle, kuinka tulisi käymään", sanoi hän. "Minä tiesin,
mitä Mr. Edward" -- John oli vanha palvelija, joka oli tuntenut
isäntänsä siitä saakka kun tämä oli perheen nuorempi poika, ja
senvuoksi hän usein nimitti tätä ristimänimeltä -- "tiesin, mitä Mr.
Edward tekisi, ja tiesin myös, että hän ei odottaisi kauan, ja siinä
hän tekikin oikein. Toivotan onnea, Miss!" Ja hän kumarsi niin että
tukka heilahti.
"Kiitos, John. Mr. Rochester pyysi minua antamaan teille ja Marylle
tämän." Panin hänen käteensä viiden punnan setelin. Odottamatta enempää
lähdin keittiöstä. Kulkiessani vähän myöhemmin tuon pyhätön oven ohi,
kuulin sanat:
"Miss Eyre sopii hänelle paremmin kuin kaikki ylhäiset naiset." Sitten:
"Jos hän ei olekaan mikään kaunotar, ei hän rumakaan ole, ja herran
mielestä hän on kaunein nainen maailmassa, se nyt on selvä."
Kirjoitin viipymättä Moor-Houseen ja Cambridgeen ja kerroin, mitä olin
tehnyt, selittäen myös täydellisesti, miksi olin niin tehnyt. Diana
ja Mary hyväksyivät menettelyni täydellisesti. Diana lupasi tulla
katsomaan minua niin pian kuin olin päässyt kuherruskuukauden yli.
"Hänen ei pitäisi odottaa niin kauan", sanoi Mr. Rochester, kun
luin hänelle Dianan kirjeen. "Muuten hän tulee liian myöhään, sillä
kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen
kirkkaus himmenee vasta haudoillamme."
En tiedä, millä tavalla St. John otti vastaan uutiseni, sillä hän
ei vastannut kirjeeseeni. Kuusi kuukautta myöhemmin hän kirjoitti
minulle mainitsematta kuitenkaan sanaakaan Mr. Rochesterista ja
naimisiinmenostani. Hänen kirjeensä oli levollinen ja ystävällinen,
vaikka hyvin vakava. Hän on siitä asti ollut kanssani säännöllisessä,
joskaan ei taajassa kirjevaihdossa. Hän toivoo, että olen onnellinen,
ja uskoo, etten ole niitä ihmisiä, jotka elävät elämänsä ilman Jumalaa
ja ajattelevat vain maallisia asioita.
Lukija ei liene kokonaan unohtanut pikku Adèlea, vai kuinka? Minä en
ollut unohtanut häntä, ja ennen pitkää pyysin Mr. Rochesterilta luvan
mennä katsomaan häntä siihen kouluun, jonne hänet oli pantu. Tyttösen
vilpitön ilo saadessaan nähdä minut liikutti minua suuresti. Hän näytti
kalpealta ja laihalta -- hän ei ollut onnellinen. Huomasin, että
koulun vaatimukset ja säännöt olivat liian ankarat hänen ikäiselleen
lapselle ja otin hänet mukanani kotiin. Aion vielä kerran ruveta hänen
kotiopettajattarekseen, mutta huomasin sen ennen pitkää mahdottomaksi,
koska mieheni tarvitsi nyt kaiken aikani ja huolenpitoni. Etsin siis
toisen koulun, jonka säädökset olivat vähemmän ankarat ja jossa voin
usein käydä katsomassa tyttöstä ja tuoda hänet kotiin silloin tällöin.
Pidin huolta, että häneltä ei koskaan puuttunut mitään, mikä voisi
edistää hänen viihtymistään, ja hän tottuikin pian uuteen kouluunsa,
oli tyytyväinen ja iloinen ja edistyi hyvin opinnoissaan. Terve
englantilainen kasvatus paransikin suureksi osaksi hänen ranskalaiset
puutteensa, ja kun hän lopetti koulunkäyntinsä, sain hänestä mieluisan
ja hyvän ystävän. Lämpimällä ystävyydellään minua ja omaisiani kohtaan
on hän jo aikaa sitten täysin korvannut sen pienen hyvyyden, mitä
joskus olen voinut hänelle osoittaa.
Kertomukseni lähenee loppuansa -- vielä pari sanaa kokemuksistani
avioliittoni aikana ja lyhyt silmäys niitten henkilöitten kohtaloon,
joitten nimet useimmin ovat esiintyneet kirjassani, ja tehtäväni on
täytetty. Olen nyt ollut naimisissa kymmenen vuotta. Tiedän, mitä
merkitsee saada omistaa koko elämänsä sille, jota eniten rakastaa.
Pidän itseäni äärettömän onnellisena -- onnellisempana kuin mitä kieli
voi kertoa -- koska olen miehelleni kaikki kaikessa, kuten hänkin on
minun elämäni. Kukaan nainen ei koskaan ole ollut lähempänä miestänsä
kuin minä. En koskaan väsy Edwardini seuraan, eikä hänkään minun
seuraani, yhtä vähän kuin voisimme väsyä oman sydämemme sykkeeseen.
Olemme yhdessä alituisesti. Saamme silloin olla yhtä vapaita kuin yksin
ollessamme, ja samalla tuntea iloa toistemme läheisyydestä. Luullakseni
puhelemme koko päivän, ja puhelumme on vain ikäänkuin hyvin vilkasta
ja ääneen lausuttua ajattelemista. Luotamme toisiimme rajattomasti,
luonteemme sopivat yhteen mitä parhaiten, ja seurauksena tästä on
täydellinen sopusointu.
Mr. Rochester oli sokea avioliittomme kahden ensi vuoden ajan. Kenties
juuri tämä seikka veti meidät niin lähelle toisiamme ja liitti
meidät niin lujasti yhteen, sillä minä olin silloin hänen näkönsä,
kuten vieläkin olen hänen vasen kätensä. Olin sanan todellisessa
merkityksessä hänen silmäteränsä, kuten hän usein nimittikin minua. Hän
näki luonnon, hän näki kirjoja minun kauttani, enkä koskaan väsynyt
katselemaan hänenkin puolestaan, kuvailemaan hänelle niittyjä, metsiä,
kaupunkeja, jokia, pilviä, auringonsäteitä -- maisemaa edessämme,
ilmaa ympärillämme -- ja siten antamaan hänen korviensa kuulla sen,
mitä hänen silmänsä eivät voineet nähdä. Koskaan en väsynyt lukemaan
hänelle, koskaan en väsynyt johtamaan häntä niihin paikkoihin, joihin
hän halusi mennä, ja tekemään hänelle kaikkea, mitä hän tahtoi. Ja nämä
palvelukset tuottivat meille molemmille nautintoa -- täyspainoista
ja verratonta, joskin tuskallista nautintoa -- koska hän ei tuntenut
minkäänlaista nöyryytystä pyytäessään niitä. Hän rakasti minua niin
hellästi, ettei apuni tuntunut hänestä vastenmieliseltä, ja hän
tiesi myös minun rakastavan häntä niin suuresti, että antautumalla
autettavakseni hän täytti sydämeni herkimmät toiveet.
Eräänä aamuna noiden kahden vuoden kuluttua, kirjoittaessani kirjettä
hänen sanelunsa mukaan, hän kumartui ylitseni ja sanoi:
"Jane, onko sinulla kiiltävä koriste kaulassasi?"