Opin tuntemaan hänet hyvin kärsivälliseksi, hyvin lempeäksi, ja
kuitenkin hyvin vaativaksi opettajaksi. Hän vaati minulta paljon
työtä, ja kun täytin hänen odotuksensa, osoitti hän omalla tavallaan
tyytyväisyyttään. Vähitellen hän sai eräänlaisen vallan ylitseni, ja
oma vapauteni oli mennyttä. Hänen kiitoksensa ja huomaavaisuutensa
rajoittivat minua enemmän kuin hänen välinpitämättömyytensä. En
enää voinut puhua ja nauraa vapaasti hänen läheisyydessään, koska
liiankin hyvin tunsin, että vilkkaus -- ainakin minussa -- oli hänelle
vastenmielistä. Tiesin, että hän hyväksyi minussa vain vakavan
mielialan ja vakavat harrastukset, ja kaikki muu tuli minulle pian
mahdottomaksi hänen läheisyydessään. Jouduin jäätävän lumouksen
valtaan. Kun hän sanoi "mene", menin, "tule", tulin, "tee tämä", tein
sen. Mutta minä en rakastanut orjuuttani ja useasti toivoin, että hän
yhä edelleen olisi kohdellut minua välinpitämättömästi.
Eräänä iltana seisoimme hänen ympärillään, hänen sisarensa ja minä,
ja sanoimme hänelle hyvää yötä. Tapansa mukaan hän suuteli sisariansa
ja antoi minulle kätensä. Diana, joka sattui olemaan vallattomalla
tuulella -- _häneen_ ei veljen tahto tehonnut, sillä hänen oma tahtonsa
oli yhtä voimakas -- huudahti:
"St. John, sinä sanot Janea kolmanneksi sisareksesi, mutta sinä et
kohtele häntä sellaisena. Sinun pitäisi suudella häntäkin."
Hän työnsi minut St. Johnin eteen. Minun mielestäni Dianan käytös
oli sopimatonta ja olin hyvin hämilläni, mutta St. John taivutti
päänsä, hänen kreikkalaiset kasvonsa olivat minun kasvojeni tasalla,
hänen silmänsä katsoivat läpitunkevasti omiini, ja -- hän suuteli
minua. Mitään sellaista kuin marmorisuudelmia ja jääsuudelmia ei
liene olemassa, muuten sanoisin, että kirkollisen serkkuni suudelma
kuului näihin luokkiin. Mutta tutkivia suudelmia kenties kyllä on, ja
sellainen oli hänen suudelmansa. Annettuaan sen hän katsoi vaikutusta,
mikä ei ollut millään tavalla merkillinen. Olen varma etten edes
punastunut, mutta kenties kalpenin hieman, sillä minusta tuntui kuin
olisi hänen suudelmansa sinetillä sulkenut kahleeni. Tämän jälkeen hän
joka ilta suuteli minua, ja se vakavuus ja tyyneys, millä alistuin
tähän uuteen tapaan, näytti antavan sille eräänlaisen viehätyksen hänen
silmissään.
Mitä minuun tulee, pyrin joka päivä miellyttämään häntä enemmän,
mutta samalla tunsin, kuinka minun täytyi kieltää puolet luontoani,
tukahuttaa puolet taipumuksiani, kääntää haluni luonnonvastaiseen
suuntaan ja pakottaa itseäni tavoittelemaan päämääriä, joihin
minulla ei ollut vähintäkään kutsumusta. Hän tahtoi kohottaa minut
tasolle, jolle en voinut päästä, ja oli tuskallisen väsyttävää
seurata hänen lippuansa. Yhtä mahdotonta olisi ollut muovailla
epäsäännölliset kasvoni hänen klassillisten piirteittensä mukaan ja
antaa vaihteleville, vihreille silmilleni hänen merensinisten silmiensä
juhlallinen, vakava kiilto.
Tähän aikaan ei kuitenkaan vain hänen vaikutuksensa painostanut minua.
Minun oli hyvinkin helppo näyttää surulliselta. Sydämessäni asui
kalvava tuska, joka alituisesti tukahutti onneani.
Lukija kenties arvelee, että viime aikojen vaiheissa olin, unohtanut
Mr. Rochesterin. En hetkeksikään. Hänen kuvansa oli alituisesti
edessäni, koska se ei ollut utukuva, joka haihtuu auringonpaisteessa,
eikä hiekkaan piirretty kuva, jonka myrsky hävittää, vaan
marmoritauluun kaiverrettu piirros, joka kestää niin kauan kuin
marmorikin. Halu tietää, mitä hänestä oli tullut, seurasi minua
kaikkialle. Kun olin Mortonissa, palasin joka ilta tupaani ajattelemaan
sitä ja nyt Moor-Housessa menin joka ilta makuuhuoneeseeni miettimään
samaa asiaa.
Ollessani Mr. Briggsin kanssa kirjevaihdossa testamenttiasian
johdosta olin kysynyt, tiesikö hän mitään Mr. Rochesterin nykyisestä
olinpaikasta ja terveydentilasta, mutta kuten St. John oli arvellut, ei
hän tietänyt mitään. Kirjoitin sitten Mrs. Fairfaxille pyytäen häneltä
joitakin tietoja. Olin varmasti laskenut, nyt pääseväni toiveitteni
perille ja odotin pikaista vastausta. Olin hämmästynyt, kun kaksi
viikkoa kului enkä saanut minkäänlaista vastausta, mutta kun kaksi
kuukautta oli vierähtänyt ja posti saapui joka päivä tuomatta mitään
minulle, olin mitä kiihkeimmän tuskan vallassa.
Kirjoitin uudelleen. Ensimäinen kirjeeni oli kenties joutunut
kadoksiin. Uusi toivo seurasi uutta yritystä. Kuten edellinenkin,
kesti se muutamia viikkoja ja sitten heikkeni ja häipyi, enkä
saanut riviäkään, sanaakaan. Kun puolen vuotta oli kulunut turhassa
odotuksessa, kuoli toivoni kokonaan, ja mieleni oli mustimmillaan.
Ihana kevät oli herännyt ympärilläni, mutta minä en voinut iloita
siitä. Kesä lähestyi. Diana koetti virkistää minua, hän sanoi, että
näytin sairaalta ja että minun pitäisi matkustaa hänen kanssaan meren
rannalle. St. John vastusti tätä. Hän sanoi, etten tarvinnut lepoa,
vaan työtä, nykyinen elämäni oli liian tyhjää ja tarvitsin päämäärän.
Arvatenkin tämän tyhjyyden täyttämiseksi hän yhä pitkitti hindustanin
tuntejani ja tuli yhä vaativammaksi, ja minä, hullu, en ajatellutkaan
vastustaa häntä -- en voinut vastustaa häntä.
Eräänä päivänä olin käynyt käsiksi työhöni tavallista masentuneempana.
Eräs ikävä pettymys oli aiheuttanut mielialani. Hanna oli aamulla
sanonut, että posti oli tuonut minulle kirjeen, ja kun tulin hakemaan
sitä luullen varmasti vihdoinkin saavani kauan odotettuja tietoja Mr.
Rochesterista, huomasinkin sen vain mitättömäksi asiakirjeeksi Mr.
Briggsiltä. Katkera pettymys oli täyttänyt silmäni kyynelillä, ja kun
nyt tuijotin intialaisen tekstini mutkikkaisiin kirjaimiin, sumentuivat
silmäni taaskin.
St. John kutsui minut viereensä lukemaan, mutta koettaessani lukea,
petti ääneni ja sanat häipyivät nyyhkytyksiin. Olimme kahden huoneessa,
Diana soitti salissa ja Mary teki työtä puutarhassa, sillä oli hyvin
kaunis toukokuun päivä, kirkas ja aurinkoinen. St. John ei millään
tavalla osottanut hämmästyvänsä mielenliikutustani eikä kysynyt sen
syytä. Hän sanoi vain:
"Odotamme muutamia minuutteja, Jane, kunnes ehditte rauhoittua."
Ja sillä aikaa kun minä kaikin tavoin koetin hillitä itseäni,
istui hän pöytänsä ääressä levollisena ja kärsivällisenä kuin
lääkäri, joka tieteellisellä mielenkiinnolla katselee odotettua
ja luonnollista käännettä potilaansa taudissa. Tukahutettuani
nyyhkytykseni, kuivattuani silmäni ja mutistuani jotakin satunnaisesta
pahoinvoinnista, palasin työhöni ja onnistuin suorittamaan sen loppuun.
St. John sulki kirjat, pani ne pois ja sanoi:
"Nyt, Jane, lähdette kävelemään, ja minä tulen mukaan."
"Minä menen sanomaan Dianalle ja Marylle."
"Ei. Tänä aamuna tahdon vain yhden seuralaisen -- teidät. Pankaa hattu
päähänne, menkää ulos keittiön ovesta ja lähtekää Marsh-Gleniä kohti.
Minä kohtaan teidät siellä parin minuutin kuluttua."
Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. En ole koskaan tuntenut
keskitietä täydellisen alistumisen ja ilmikapinan välillä ollessani
tekemisissä voimakkaitten ja kovien luonteitten kanssa, jotka ovat
oman luonteeni vastakohta. Olen aina ollut nöyrä ja kuuliainen siihen
hetkeen asti, jolloin kapinallisuuteni, usein hyvin kiihkeänä, puhkeaa.
Koska minulla ei vielä ollut syytä eikä halua kapinoida, noudatin
tottelevaisena St. Johnin määräyksiä, ja kymmenen minuutin kuluttua
astuin yksinäistä tietä läpi laakson hänen rinnallaan.
Lännestä puhalsi raitis tuuli, joka kulki yli kukkuloitten tuoden
mukanaan kanervain suloista tuoksua. Taivas oli kirkkaan sininen,
ja laakson läpi virtaava joki kevättulvien paisuttama, kirkas ja
voimakas, heijastaen milloin kultaisia päivänsäteitä, milloin taivaan
sineä. Seurattuamme tietä kappaleen matkaa jätimme sen ja lähdimme
astumaan pehmeätä, smaragdinvihreätä sammalta pitkin, josta pilkisti
esiin pieniä, valkeita ja keltaisia tähtikukkia. Olimme kohta keskellä
kukkuloita, jotka sulkivat meidät kokonaan sisäänsä.
"Levätkäämme tässä", sanoi St. John kun olimme ehtineet ensimäisten
kalliolohkareitten luo, jotka etuvartijain tavoin vahtivat solaa, jonka
kautta virta syöksyi putouksena alas. Sen takana olevat kalliot olivat
paljaita, niillä ei kasvanut sammalta eikä kukkia, vain vähän kuivaa
kanervaa kesken särmikkäitä kiviä. Täällä oli luonnon jylhä kauneus
muuttunut villin erämaan yksinäisyydeksi, täällä, jos missään, löysi
hiljaisuutta ja rauhaa.
Minä istahdin, St. John seisoi vieressäni. Hänen katseensa harhaili yli
vuorensolan ja laakson, virran kuohujen ja pilvettömän taivaan. Hän
otti hatun päästänsä ja antoi tuulen hyväillä hiuksiansa ja otsaansa.
Hän näytti keskustelevan tämän jylhän seudun haltijan kanssa, ja hänen
katseensa jätti hyvästi jollekin.
"Ja minä näen tämän kaiken uudelleen", sanoi hän ääneen, "unissani
Gangeksen rannoilla, ja näen sen vieläkin, kun toinen, syvempi uni
kerran valtaa minut -- tummemman virran rannalla."
Omituiset sanat! Outo isänmaanrakkaus! Hän istahti, emmekä puoleen
tuntiin kumpainenkaan puhuneet sanaakaan. Sitten hän sanoi:
"Jane, minä lähden kuuden viikon kuluttua. Olen jo hankkinut lipun
eräällä laivalla, joka lähtee kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä
Intiaan."
"Jumala on suojeleva teitä, sillä olette ottanut hänen asiansa
omaksenne", vastasin.
"Niin", sanoi hän, "se on iloni ja ylpeyteni. Olen suuren Mestarin
palveluksessa. En lähde työhöni heikkojen ihmisten opastamana, heidän
puutteelliset lakinsa ja erehtyvät arvostelunsa eivät ulotu minuun,
minun kuninkaani, lainlaatijani ja esimieheni on kaikkivaltias Jumala.
Minusta tuntuu omituiselta, että kaikki ihmiset eivät pala halusta
seurata samaa lippua -- yhtyä samaan työhön."
"Kaikilla ei ole teidän voimianne, ja hulluutta olisi heikon koettaa
pysyä väkevän tasalla."
"Minä en puhu heikoille enkä ajattele heitä, puhun vain sellaisille,
jotka ovat kyllin arvokkaita työhön ja kykenevät täyttämään sen."
"Sellaisia on harvassa, ja heitä on vaikea löytää."
"Se on totta, mutta kun sellaisia löytyy, on oikein herättää heidät,
kehoittaa ja vaatia heitä ponnistukseen, opettaa heitä tuntemaan
lahjansa ja minkätähden ne on annettu heille, puhua heille taivaan
lähettiläänä ja tarjota heille paikka Jumalan valittujen joukossa."
"Jos he todella ovat aiotut suuriin tehtäviin, eiköhän heidän oma
sydämensä ensimäisenä muistuta heille siitä?"
Minusta tuntui kuin olisi mahtava lumous kietoutunut yhä tiukempaan
ympärilleni. Odotin vavistuksella jotakin kohtalokasta sanaa, joka
ikuisiksi ajoiksi sulkisi minut siihen.
"Ja mitä _teidän_ sydämenne sanoo?" kysyi St. John.
"Minun sydämeni on mykkä -- minun sydämeni on mykkä", sanoin vavisten.
"Silloin minun täytyy puhua sen puolesta", jatkoi tuo syvä, taipumaton
ääni. "Jane, tulkaa kanssani Intiaan, ruvetkaa apulaisekseni ja
työtoverikseni!"
Taivas ja maa tanssivat silmissäni, kukkulat nousivat ja laskivat.
Oli kuin olisin kuullut äänen taivaasta -- kuin olisi yliluonnollinen
sanansaattaja kutsunut minua kuten kerran apostolia: "Tule Makedoniaan
ja auta meitä!" Mutta minä en ollut apostoli -- minä en voinut nähdä
lähettilästä enkä noudattaa hänen kutsuansa.
"Oh, St. John", huudahdin, "armahtakaa minua!" Pyysin armoa
sellaiselta, joka siinä mitä piti velvollisuutenaan ei tuntenut sääliä
eikä omantunnonvaivoja.
Hän jatkoi:
"Jumala ja luonto ovat aikoneet teidät lähetyssaarnaajan vaimoksi.
Ne eivät ole antaneet teille ulkonaisia etuja, vaan sitä enemmän
sisällisiä. Te olette luotu työhön, vaan ei rakkauteen. Teistä täytyy
tulla lähetyssaarnaajan vaimo. Teistä täytyy tulla omani -- ja minä
vaadin teidät -- en omaa iloani varten, vaan Herrani palvelukseen."
"Minä en kykene siihen, minulla ei ole kutsumusta", sanoin.
Hän oli valmistautunut näihin ensimäisiin vastaväitteisiin eikä
pahastunut niistä. Kun hän seisoi siinä edessäni, selkä vasten kalliota
ja käsivarret ristissä rinnalla, huomasin, että hän oli valmistautunut
pitkälliseen ja itsepintaiseen vastarintaan ja varannut riittävän
määrän kärsivällisyyttä kestääksensä loppuun asti ja suoriutuakseen
taistelusta voittajana.
"Nöyryys, Jane", sanoi hän, "on ensimäinen kristillisistä hyveistä,
ja oikein sanotte, että ette kykene tähän työhön. Kuka kykenisikään
siihen? Tai kuka kutsutuista uskoisi olevansa kutsumuksensa arvoinen?
Minä esimerkiksi olen vain tomua ja tuhkaa. Yhdessä Paavalin kanssa
tunnustan, että olen suurin syntisistä, mutta en salli tietoisuuden
omasta huonoudestani masentaa itseäni. Minä tunnen Mestarini,
hän on yhtä oikeamielinen kuin voimakas, ja kun hän valitsee
heikon välikappaleen täyttämään suurta tehtävää, antaa hän tälle
tyhjentymättömässä armossaan kyllin voimaa ja kykyä suorittamaan työnsä
loppuun. Ajatelkaa kuten minäkin, Jane, uskokaa kuten minäkin! Minä
kehoitan teitä nojautumaan lujimpaan kallioista, älkääkä epäilkö, ettei
se voisi kantaa teidän heikkouttanne!"
"Minä en vähääkään tunne lähetyssaarnaajien elämää. En ole koskaan
tutkinut heidän työtänsä."
"Siinä suhteessa voin minä, niin halpa kuin olenkin, antaa teille
tarvittavan avun. Voin tunti tunnilta osoittaa teille työnne, seisoa
alituisesti vieressänne ja auttaa teitä. Tämän tekisin alussa, sillä
pian olisitte -- minä tunnen voimanne -- yhtä taitava ja kykenevä kuin
minäkin ettekä kaipaisi apuani."
"Voimani -- onko minulla voimia sellaiseen työhön? Minä en tunne niitä.
Puheenne ei herätä minussa mitään vastakaikua. Ei mikään tuli syty
sydämessäni -- ei mikään uusi elämä herää -- ei mikään ääni kehoita
minua. Oh, toivoisin, että voisitte tällä hetkellä nähdä sydämeeni --
se on kuin valoton vankila, jossa elää vain yksi tunne -- arka pelko
siitä, että lopulta saisitte minut ryhtymään työhön, jota en voisi
täyttää."
"Minulla on jo vastaus valmiina -- kuulkaa siis! Olen pitänyt teitä
silmällä ensi kohtauksestamme asti. Olen näinä kymmenenä kuukautena
tutkinut teitä. Olen sinä aikana pannut teidät useita kertoja
koetukselle, ja mitä olen nähnyt? Kyläkoulussa suorititte hyvin,
täsmällisesti ja taitavasti työn, joka ei soveltunut tapoihinne ja
taipumuksiinne, ja voititte oppilaittenne rakkauden. Saadessanne
odottamatta tietää tulleenne rikkaaksi, pysyitte täysin levollisena,
mikä osoitti, että rikkaudella ei ole liian suurta valtaa mielenne yli.
Se reipas, päättäväinen tapa, millä tasasitte laillisen omaisuutenne
neljään osaan, joista kolme luovutitte omantuntonne vaatimuksesta pois,
osoittaa, että mielenne on lämmin ja uhrautuva. Se alttius, millä
minun pyynnöstäni jätitte mieluisat opintonne ja ryhdyitte toisiin,
koska ne miellyttivät minua, se väsymätön ahkeruus, millä olette niitä
harjoittanut, ja se kärsivällisyys ja tarmo, millä olette kohdannut
vaikeuksia, osoittavat, että teillä on juuri ne ominaisuudet, joita
etsin. Jane, te olette lahjakas, ahkera, epäitsekäs, uskollinen, luja
ja rohkea, te olette samalla kertaa lempeä ja voimakas. Lakatkaa
epäilemästä itseänne -- minä luotan teihin täydellisesti. Intialaisten
koulujen johtajattarena, työtoverina Intian naisten keskuudessa
olisitte minulle korvaamaton."
Kahleet kietoutuivat lujemmin ympärilleni, vastustuskykyni väheni,
hitaasti, mutta varmasti. Hänen viimeiset sanansa olivat raivanneet
tien, joka oli tuntunut niin mahdottomalta, verrattain selväksi.
Tehtäväni, joka oli näyttänyt niin epämääräiseltä, niin toivottoman
sekavalta, sai hänen järjestävän kätensä vaikutuksesta määrätyn muodon.
Hän odotti vastausta. Pyysin neljännestunnin miettimisaikaa.
"Hyvin kernaasti", sanoi hän, meni pari askelta ylemmäksi, heittäytyi
kanervikkoon ja makasi siinä liikkumattomana.
"Minä _voin_ tehdä, mitä hän tahtoo minulta, se täytyy minun nähdä ja
tunnustaa", tuumin. "Nimittäin vain siinä tapauksessa, että jään eloon
pitemmäksi aikaa. Mutta tunnen hyvin, etten kauan kestäisi Intian
polttavaa aurinkoa. Entä sitten? Hän ei siitä huolisi, vaan kun aikani
olisi täytetty, jättäisi hän minut tyynenä ja alistuvana sen Jumalan
haltuun, joka antoi minut hänelle. Asia on hyvin selvänä edessäni.
Jättäessäni Englannin jättäisin rakastetun, mutta tyhjän maan -- Mr.
Rochester ei ole siellä, ja jos hän olisikin, ei se koskaan voisi
merkitä minulle mitään. Minun _täytyy_ elää ilman häntä nyt, eikä ole
mitään niin mieletöntä, mitään niin heikkoa kuin elää päivästä päivään
odottaen jotakin mahdotonta muutosta olosuhteissa, ihmettä, joka voisi
yhdistää meidät. Luonnollisesti -- kuten St. John kerran sanoi --
täytyy minun etsiä uutta sisällystä elämälleni menetetyn sijaan -- eikö
se tehtävä, jonka hän nyt tarjoo minulle, ole ihanin, mitä ihminen voi
omaksua ja Jumala antaa? Eikö tällainen ylevä, vaikeasti saavutettu
päämäärä ole omiaan täyttämään onnettoman rakkauden ja rauenneitten
toiveitten aiheuttamaa tyhjyyttä? Luulen, että minun täytyy vastata
myöntävästi ja kuitenkin epäröin. Voi, jos yhdyn St. Johniin, kiellän
puolet itsestäni, jos menen Intiaan, menen ennenaikaiseen kuolemaan. Ja
kuinka täyttyy väliaika Intiaan lähdön ja haudan välillä? Sen tiedän
hyvinkin. Näen sen liiankin selvästi. Olen ponnisteleva tyydyttämään
St. Johnin vaatimuksia kunnes jäseneni särkevät. Minä _voin_
tyydyttää hänen odotuksensa aina hienoimpia yksityiskohtia myöten.
_Jos_ menen hänen kanssaan -- _jos_ teen hänen vaatimansa uhrin, teen
sen perinpohjin. Heitän alttarille kaikki, sydämeni, elämäni. Hän ei
koskaan tulisi rakastamaan minua, mutta hän hyväksyisi ponnistukseni,
ja hän saisi nähdä minussa ennentuntematonta tarmoa ja taipumuksia,
joista hänellä nyt ei ole aavistustakaan. Minä osaan tehdä työtä yhtä
lujasti ja yhtä rohkeasti kuin hän."
"Olisi siis mahdollista suostua hänen pyyntöönsä, ellei erästä asiaa
-- erästä kauheata asiaa olisi olemassa. Hän pyytää minua vaimokseen
ja hän ei rakasta minua enempää kuin tuo jyrkkä kallio, jota vastaan
virran kuohut lyövät. Hän pitää minua arvossa kuten sotilas hyvää
asetta, siinä kaikki. Se ei pahoittaisi mieltäni, jos en olisi hänen
vaimonsa, mutta voinko antaa hänen kylmästi toteuttaa laskelmansa
ja alistua vihittäväksi häneen? Voinko ottaa häneltä vihkisormuksen
ja suostua kaikkiin rakkauden ulkonaisiin muotoihin -- joita hän
epäilemättä tunnollisesti noudattaisi -- vaikka tietäisin, että hänen
sydämensä on kokonaan poissa minulta. Voinko sietää tietoisuutta siitä
että jokainen hänen hyväilynsä on vain uhraus, jonka hän periaatteen
vuoksi tekee. Ei, sellainen marttyyrinä oleminen olisi kauheata. En
koskaan alistu siihen. Hänen sisarenansa voin seurata häntä -- en hänen
vaimonansa. Sen sanon hänelle."
Katsoin ylös kukkulan rinteelle. Siinä hän makasi vieläkin,
liikkumattomana kuin kaadettu pylväs, kasvot kääntyneinä minua kohti ja
läpitunkeva katse kohdistettuna minuun. Hän hypähti jaloilleen ja tuli
luokseni.
"Olen valmis tulemaan Intiaan, jos saan tulla vapaana."
"Vastauksenne kaipaa selitystä", sanoi hän, "se ei ole selvä."
"Olette tähän saakka ollut veljeni, minä olen ollut sisarenne, olkaamme
niin edelleenkin. On parempi, ettemme mene naimisiin."
Hän pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa. Jos olisitte oikea sisareni
olisi asia toisin; ottaisin teidät sellaisena mukaani enkä etsisi
vaimoa. Mutta asiain näin ollen täytyy yhteytemme saada avioliiton
pyhitys. Muuten se on mahdoton -- käytännölliset syyt estävät kaikki
muut suunnitelmat. Ettekö näe sitä, Jane? Ajatelkaa hetkinen -- terve
järkenne opastaa teitä."
Minä ajattelin, mutta terve järkeni muistutti minulle vieläkin sitä
tosiseikkaa, että emme rakastaneet toisiamme niinkuin miehen ja vaimon
tulisi, ja että meidän senvuoksi ei pitäisi mennä naimisiin. Sanoin sen
hänelle. "St. John", lisäsin, "minä pidän teitä veljenäni, te minua
sisarenanne -- olkaamme edelleenkin niin."
"Emme voi -- emme voi", vastasi hän terävästi ja päättäväisesti, "se
ei käy laatuun. Te olette sanonut lähtevänne kanssani Intiaan --
muistakaa, että olette sanonut niin."
"Ehdollisesti."
"Olkoon niin. Pääasiaa -- lähtöä Englannista ja yhteistyötä minun
kanssani -- ette ole vastustanut. Olette jo melkein tarttunut auraan,
ettekä ole niin häilyväinen, että vetäisitte kätenne pois. Teidän
tulee, ottaa huomioon vain yksi näkökohta -- kuinka se työ, johon
olette ryhtynyt, tulisi parhaiten suoritetuksi. Hellittäkää hieman
monimutkaisista harrastuksistanne, tunteistanne, ajatuksistanne ja
toiveistanne, yhdistäkää ne kaikki yhdeksi ainoaksi päämääräksi --
suuren Mestarinne antaman tehtävän täyttämiseksi. Ollaksenne kykenevä
siihen täytyy teidän saada auttaja -- ei veli, se side ei ole kyllin
luja -- vaan mies. Minäkään en tarvitse sisarta, sisar voidaan koska
tahansa ottaa minulta pois. Tarvitsen vaimon, sillä vain sellaiseen
apulaiseen voin saada kylliksi suuren vaikutusvallan, ja vain hänet
saan varmasti pitää kuolemaani asti."
Minä vapisin hänen puhuessaan, sillä tunsin jo hänen vaikutusvaltansa
ytimissäni asti.
"Etsikää joku toinen kuin minä, St. John, etsikää joku joka sopii
teille!"
"Tarkoitatte, joka sopii tarkoituksiini, joka sopii kutsumukseeni.
Sanon teille taaskin, että en halua elämänkumppanikseni mitätöntä
yksilöä -- pelkkää ihmistä, jolla on ihmisen itsekkäät vaistot, vaan
lähetyssaarnaajana haluan työtoveria."
"Ja minä annan lähetyssaarnaajalle kaiken voimani ja tarmoni -- siinä
kaikki mitä hän tarvitsee -- mutta itseäni en anna. Hän saa sydämen --
mitä hän tekee kuorella? Sen säilytän itselleni."
"Te ette voi, te ette saa. Luuletteko, että Jumala tyytyy puolinaiseen
uhriin? Minä taistelen Jumalan asian puolesta ja kutsun teitä hänen
työhönsä. Hänen tähtensä en voi hyväksyä vaillinaista antaumusta,
tahdon kaikki tai ei mitään."
"Oh, minä kyllä annan sydämeni Jumalalle. _Te_ ette sitä tarvitse."
En takaa, ettei sekä äänessä, jolla lausuin nämä sanat, että
tunteessa, joka sillä hetkellä valtasi mieleni, ollut jonkun verran
hillittyä ivaa. Olin tähän saakka kaikessa hiljaisuudessa pelännyt St.
Johnia, koska en ollut ymmärtänyt häntä. Hän oli herättänyt minussa
pelonsekaista kunnioitusta, koska hän oli pitänyt minua epätiedossa
itsestään. En ollut osannut sanoa, kuinka paljon hänessä oli pyhimystä,
ja kuinka paljon kuolevaista ihmistä, mutta tämän keskustelun aikana
valkeni moni seikka, ja hänen olemuksensa oli selvänä edessäni. Näin
hänen puutteellisuutensa ja ymmärsin ne. Istuessani siinä kanervikossa
ymmärsin, että tuo kaunis olento edessäni oli ihminen, yhtä erehtyvä
kuin minäkin. Hänen kovuutensa ja itsevaltaisuutensa olivat nyt
paljastettuina edessäni. Näin selvästi hänen vikansa ja rohkaisin
mieleni. Olin vertaiseni kanssa -- vertaiseni, jota voin vastustaa ja
jonka voin voittaa, jos hyvin pidin puoliani.
Hän ei ollut sanonut mitään viimeisen lauseeni jälkeen. Uskalsin nyt
katsoa häntä suoraan kasvoihin. Hänen läpitunkevasta katseestaan,
joka oli kääntynyt minuun, ilmeni mitä suurinta hämmästystä. "Onko
hän ivallinen -- ivallinen _minulle_?" näytti se kysyvän. "Mitä se
merkitsee?"
"Älkää unohtako, että asia on vakava", sanoi hän hetken kuluttua.
"Niin vakavasta asiasta emme voi ajatella emmekä puhua kevytmielisesti
tekemättä syntiä. Minä uskon, Jane, että puhutte vakavasti sanoessanne
tahtovanne antaa sydämenne Jumalalle -- siinä kaikki, mitä tarvitsen.
Riistäkää sydämenne kerta kaikkiaan irti ihmisistä ja antakaa se
Herrallenne, ja hänen hengellisen valtakuntansa lähestyminen maan
päällä on oleva suurin ilonne ja tärkein harrastuksenne, ja sille
päämäärälle olette valmis uhraamaan kaiken muun. Te näette silloin,
kuinka suuressa määrin avioelämämme on edistävä ponnistuksiamme, sekä
teidän että minun, sillä vain avioliitto yhdistää eroamattomasti ja
sopusointuisesti kaksi ihmiskohtaloa toisiinsa, ja te jätätte silloin
syrjään kaikki vähäpätöiset oikut -- kaikki inhimilliset tunnesyyt,
kaikki epäilykset persoonallisen rakkautemme määrästä, laadusta tai
hellyydestä ja suostutte vaimokseni viipymättä."
"Niinkö?" sanoin lyhyesti ja katselin hänen kauniita, sopusuhtaisia
piirteitään, jotka kuitenkin olivat omituisen peloittavat
vakavuudessaan, hänen käskevää, vaan ei avonaista otsaansa, hänen
loistavia, syviä, läpitunkevia silmiään, jotka eivät koskaan olleet
lempeät, hänen pitkää, kookasta vartaloansa, ja kuvittelin itseäni
_hänen vaimonansa_. Oh, se ei koskaan kävisi laatuun! Hänen
apulaisensa, hänen toverinsa voisin kyllä olla, siinä asemassa
matkustaisin kylläkin hänen kanssaan merten taa, ponnistelisin Aasian
erämaissa helteisen taivaan alla, ihailisin hänen rohkeuttaan,
voimaansa ja alttiuttansa ja kilpailisin niissä hänen kanssaan,
mukautuisin tyvenesti hänen käskyihinsä, hymyilisin levollisena hänen
pohjattomalle kunnianhimolleen, erottaisin uskonsankarin ihmisestä
hänessä, kunnioittaisin edellistä ja antaisin anteeksi jälkimäiselle.
Epäilemättä usein kärsisin paljon, jos olisin vain tässäkin asemassa
hänen mukanaan, ruumiini olisi rasittavan ikeen alla, mutta sydämeni
ja mieleni olisi vapaa. Minulla olisi vielä oma itseni, omat
kahlitsemattomat tunteeni, joista saisin virkistystä yksinäisinä
hetkinä. Sielussani olisi vielä kätköjä, jotka kuuluisivat yksin
minulle ja jonne hän ei koskaan pääsisi, ja niitten suojissa versoisi
vapaita tunteita, joita ei hänen sotilas-jalkansa koskaan saisi
tallata eikä hänen synkkä ankaruutensa tukahuttaa. Mutta olla hänen
vaimonansa -- seisoa alituisesti hänen rinnallaan ja alituisesti olla
rajoitettu, masennettu, lakkaamatta hillitä luontoni tulta ja pakottaa
sitä palamaan sisäänpäin ja pysymään piilossa, vaikkakin se silloin
polttaisi tuhaksi sisimmän sydämeni -- se olisi sietämätöntä.
"St. John", huudahdin, päästyäni niin pitkälle mietteissäni.
"Mitä", sanoi hän jääkylmästi.
"Sanon vieläkin: suostun vapaaehtoisesti seuraamaan teitä
työtoverinanne, mutta ei vaimonanne. Minä en voi tulla vaimoksenne."
"Teidän täytyy tulla vaimokseni", sanoi hän lujasti, "muuten ei koko
asiasta tule mitään. Kuinka voisin minä, tuskin kolmikymmenvuotias
mies, ottaa mukaani Intiaan yhdeksäntoistavuotiaan tytön, ellen olisi
naimisissa hänen kanssaan? Kuinka voisimme olla alituisesti yhdessä --
väliin autioissa seuduissa ja villiheimojen keskellä -- jollemme olisi
naimisissa?"
"Aivan hyvin", sanoin lyhyesti, "aivan yhtä hyvin kuin jos olisin joko
oikea sisarenne tai mies ja pappi kuten tekin."
"Tiedetään kuitenkin, että ette ole oikea sisareni, enkä voi esittää
teitä sellaisena. Jos sen tekisin, joutuisimme molemmat häpeällisten
epäluulojen alaisiksi. Sitäpaitsi -- vaikka teillä onkin miehen aivot,
on teillä naisen sydän -- se ei kävisi laatuun."
"Se kävisi laatuun mainiosti", vakuutin hieman halveksivasti. "Minulla
on naisen sydän, mutta ei teitä kohtaan. Teitä kohtaan tunnen vain
taistelutoverin suoruutta, uskollisuutta ja veljellisyyttä ja, jos
haluatte, oppilaan kunnioitusta ja kuuliaisuutta opettajaansa kohtaan,
mutta ei mitään muuta -- älkää pelätkö."
"Juuri sitä tarvitsenkin", puheli hän itsekseen, "juuri sitä. Jos on
esteitä tiellä, hakataan ne maahan. Jane, te ette katuisi naimista
minun kanssani, olkaa varma siitä. Meidän _täytyy_ mennä naimisiin.
Sanon sen vielä kerran, mitään muuta mahdollisuutta ei ole, ja
epäilemättä seuraa avioliiton mukana tarpeellinen määrä rakkautta,
jotta liittomme olisi teidänkin silmissänne oikeutettu."
"Halveksin käsitystänne rakkaudesta", en voinut olla sanomatta, kun
nousin ja seisoin hänen edessään nojautuen kallioon. "Halveksin sitä
teeskenneltyä tunnetta, jonka tarjoatte minulle, St. John, ja halveksin
teitä kun sen tarjoatte."
Hän katseli minua terävästi ja painoi kaunismuotoiset huulensa lujasti
yhteen. Oli vaikeata sanoa, oliko hän suuttunut vai hämmästynyt, sillä
hän osasi niin täydellisesti hallita ilmeitään.
"En odottanut kuulevani teiltä tuollaista", sanoi hän. "En luule
tehneeni mitään, mikä ansaitsisi halveksimista."
Hänen lempeä äänensä lauhdutti minut ja hänen ylevän tyyni käytöksensä
herätti minussa kunnioitusta.
"Antakaa anteeksi sanani, St. John, mutta on oma syynne, että olen
puhunut niin kiivaasti. Olette ottanut puheeksi asian, jossa olemme
kokonaan eri mieltä ja josta emme koskaan saisi väitellä. Jo pelkkä
sana 'rakkaus' tuottaa epäsopua välillemme -- kuinka kävisikään,
jos tulisi kysymys itse asiasta? Rakas serkkuni, jättäkää sikseen
avioliitto-aikeenne -- unohtakaa se!"
"Ei", sanoi hän, "se on jo kauan ollut lempiajatukseni, ja vain se
takaa korkean päämääräni. Mutta tällä kertaa en tahdo vaivata teitä
kauemmin. Huomenna lähden Cambridgeen. Minulla on siellä paljon
ystäviä, joille tahtoisin sanoa hyvästi. Viivyn poissa kaksi viikkoa
-- käyttäkää hyväksenne sitä aikaa ja ajatelkaa tarjoustani. Älkää
unohtako, että jos hylkäätte sen, ette hylkää minua, vaan Jumalan. Hän
tarjoo minun kauttani teille ylevän tehtävän, ja vain minun vaimonani
voitte antautua siihen. Jos kieltäydytte tulemasta vaimokseni,
valitsette kerta kaikkiaan itsekkyyden tien ja maineettoman, ahtaan
arkielämän. Ja varokaa silloin tulemasta lasketuksi niitten joukkoon,
jotka ovat kieltäneet uskonsa ja ovat pahempia kuin pakanat." Hän oli
sanonut sanottavansa. Kääntyen pois minusta hän vielä kerran katsoi
yli kukkuloitten ja virran kuohujen, mutta tällä kertaa hän sulki
tunteensa omaan rintaansa -- minä en ollut kyllin hyvä kuulemaan
niitä. Kulkiessani hänen rinnallaan kotiin päin luin helposti hänen
tunteensa minua kohtaan hänen järkähtämättömästä hiljaisuudestaan.
Hänen ankara ja itsevaltainen luonteensa oli pettynyt kohdatessaan
vastarintaa siinä, missä se oli odottanut alistumista, ja hänen kylmä,
taipumaton järkensä ei voinut hyväksyä tunteita ja näkökohtia, joita
ei ymmärtänyt. Ihmisenä hän olisi tahtonut pakottaa niskoittelijan
kuuliaisuuteen, ja vain kristittynä hän kohteli minua niin
kärsivällisesti ja myönsi niin pitkän miettimis- ja katumusajan.
Kun hän sinä iltana suuteli sisariaan, näki hän sopivaksi olla
antamatta kättänsäkään minulle ja jätti vaieten huoneen. Minä, joka
tunsin suurta ystävyyttä häntä kohtaan, vaikka en rakastanutkaan
häntä, olin pahoillani tästä ilmeisestä epäsuosion osoituksesta, niin
pahoillani, että kyynelet kihosivat silmiini.
"Minä näen, että St. John ja sinä olette riidelleet kävelyllänne",
sanoi Diana. "Mutta mene hänen jälessään, hän viivyttelee nyt
käytävässä odotellen sinua -- hän tahtoo varmaan sovintoa."
Minä en ole liiaksi ylpeä tällaisissa tilaisuuksissa. Olen aina
mieluummin onnellinen kuin arvokas. Juoksin hänen jälessään. Hän seisoi
portaitten juurella.
"Hyvää yötä, St. John", sanoin.
"Hyvää yötä, Jane", vastasi hän levollisesti.
"Antakaa kätenne tänne sitten!" lisäsin.
Kuinka kylmä ja löyhä olikaan se kosketus, jonka tunsin sormenpäissäni.
Hän oli syvästi tyytymätön päivän tapahtumiin, eikä mikään
sydämellisyys olisi voinut lämmittää, mitkään kyynelet hellyttää häntä.
Hänen kanssaan ei voinut päästä onnelliseen sovintoon -- häneltä
ei saanut hymyilyä eikä hyvää sanaa. Kristittynä hän vieläkin oli
kärsivällinen ja tasainen, ja kun kysyin, antoiko hän anteeksi minulle,
vastasi hän, että hänen tapansa ei ollut painaa loukkauksia mieleensä,
ja että hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anteeksi annettavaa, koska
en ollut loukannut häntä.
Siihen hän jätti minut. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi lyönyt
minut maahan.
Kolmaskymmenesviides luku.
Hän ei lähtenytkään Cambridgeen seuraavana päivänä, kuten oli
luvannut. Hän lykkäsi matkansa kokonaisen viikon eteenpäin ja sen
viikon aikana sain tuntea, kuinka ankarasti hyvä ja tunnollinen, mutta
kova ja leppymätön mies voi rangaista sitä, joka on häntä loukannut.
Osoittamatta millään avoimella teolla vihamielisyyttään, lausumatta
ainoatakaan kiivasta sanaa antoi hän minun tuntea joka hetki, että olin
joutunut hänen suosionsa ulkopuolelle.
Eipä silti, että St. John olisi elättänyt kristitylle sopimatonta
kostonhalua mielessään -- eipä silti että hän olisi vahingoittanut
hiuskarvaakaan päästäni, jos se olisi ollut hänen vallassaan. Hän oli
sekä luonnoltaan että periaatteeltaan alhaisen kostonhimon yläpuolella.
Hän oli antanut minulle anteeksi sen että olin sanonut halveksivani
häntä ja hänen rakkauttaan, mutta hän ei ollut unohtanut sanojani
eikä tulisi unohtamaan niitä koko elinaikanaan. Hänen katseestaan
huomasin, että ne sanat olivat aina kirjoitetut ilmaan hänen ja minun
välille; kun puhuin, kaikuivat ne äänessäni ja vaikuttivat jokaiseen
vastaukseen, minkä hän antoi minulle.
Hän ei suinkaan lakannut puhumasta kanssani, vieläpä kutsui minut
joka aamu työmme ääreen kuten ennenkin, mutta pelkään, että hänen
turmeltunut luontonsa tunsi vilpitöntä iloa, johon hänen parempi
minänsä tietysti ei voinut yhtyä, kun hän, säilyttäen tarkalleen
entisen käytöksensä ja puhetapansa, osasi erittäin taitavasti vetää
pois kaiken sen myötätunnon ja hyväksymisen, mikä ennen oli antanut
työllemme omituisen viehätyksen. Minua kohtaan hän ei todellakaan
enää ollut lihaa ja verta, vaan marmoria. Hänen silmänsä olivat kaksi
kylmää, loistavan sinistä jalokiveä, hänen kielensä puhumiskone --
siinä kaikki. Kaikki tämä oli minulle kidutusta -- hienoa, pitkällistä
kidutusta. Se elätti minussa hiljaista, polttavaa katkeruutta ja
hivuttavaa levottomuutta, joka sekä kiihdytti että masensi minua.
Tunsin, kuinka tämä hyvä mies, jonka sielu oli puhdas ja kylmä kuin
kalliolähde, kiduttaisi minut kuoliaaksi, jos olisin hänen vaimonsa,
vuodattamatta kuitenkaan pisaraakaan verestäni ja saamatta pienintäkään
rikollisuuden varjoa kristallikirkkaalle omalletunnolleen. Tämän
tunsin varsinkin silloin kun turhaan koetin päästä sovintoon hänen
kanssaan. _Hän_ ei mitenkään kärsinyt epäsovustamme -- _hän_ ei
kaivannut muutosta, ja vaikka kyyneleni monesti kostuttivat niitä
sivuja, joitten yli molemmat kumarruimme, ei tämä tehnyt suurempaa
vaikutusta hänen sydämeensä kuin jos se todella olisi ollut kiveä tai
metallia. Sisarilleen hän oli tähän aikaan jonkun verran ystävällisempi
kuin tavallisesti -- ikäänkuin ei pelkkä kylmyys olisi riittävästi
osoittanut minulle kuinka täydelliseen epäsuosioon olin joutunut, vaan
vastakohdan täytyi tehdä ero vielä tuntuvammaksi. Ja uskon varmaan,
että hän ei tehnyt tätä ilkeydestä, vaan periaatteesta.
Iltaa ennen hänen lähtöänsä satuin näkemään hänet puutarhassa
auringonlaskun aikana, ja katsellessani häntä siinä muistin, että tuo
mies, niin vieras kuin hän nyt olikin minulle, oli läheinen sukulaiseni
ja oli kerran pelastanut henkeni. Tahdoin vielä kerran koettaa saada
takaisin hänen ystävyytensä. Menin hänen luokseen, kun hän nojautui
pieneen puutarhaporttiin, ja kävin suoraan käsiksi asiaani.
"St. John, olen onneton, koska olette vielä suuttunut minuun. Emmekö
voisi taas olla ystäviä?"
"Minä toivon, että olemme ystäviä", oli hänen järkähtämätön
vastauksensa. Ja hän katseli nousevaa kuuta, kuten tullessanikin.
"Ei, St. John, me emme ole ystäviä kuten olimme ennen. Sen kyllä
tiedätte."
"Emmekö ole? Se on erehdys. Minä puolestani toivon teille kaikkea hyvää
eikä mitään pahaa."
"Sen kyllä uskon, St. John, sillä tiedän, että te ette voisi toivoa
pahaa kenellekään, mutta koska olen sukulaisenne, toivoisin itseäni
kohtaan läheisempää tunnetta kuin tuota yleistä ihmisrakkautta, jonka
ulotatte vieraisiinkiin."
"Tietysti", sanoi hän. "Toivomuksenne on järkevä, ja minä en suinkaan
pidä teitä vieraana."
Nämä rauhallisella ja kylmällä äänellä lausutut sanat olivat tarpeeksi
loukkaavat ja masentavat. Jos olisin kuunnellut ylpeyden ja kiukun
ääntä, olisin jättänyt hänet siihen paikkaan, mutta joku toinen,
voimakkaampi ääni kuului rinnassani. Kunnioitin syvästi serkkuni
lahjoja ja korkeita päämääriä. Hänen ystävyytensä merkitsi minulle
paljon, ja sen menettäminen olisi surettanut minua syvästi. En tahtonut
niin vähällä luopua yrityksestäni.
"Tälläkö tavalla meidän pitää erota, St. John. Ja kun lähdette Intiaan,
jätättekö minut silloinkin samalla tavalla, ilman ystävällistä sanaa?"
Silloin hän käänsi katseensa kuusta ja suuntasi sen suoraan minuun.
"Kun minä menen Intiaan ja jätän teidät, Jane? Ettekö te sitten tule
Intiaan?"
"Sanoittehan, etten voi, jollen ole naimisissa kanssanne."
"Ettekö sitten aio tulla vaimokseni? Pysyttekö vieläkin päätöksessänne?"
Miten paljon kauhua voikaan kylmän ihmisen levollinen, jäätävä kysymys
herättää? Heidän suuttumuksensa on kuin lumivyöry, kuin jäätyneen meren
aukeaminen.
"Ei, St. John, minä en tule vaimoksenne, minä pysyn päätöksessäni."
Lumivyöry oli jo lähtenyt liikkeelle ja liukunut hiukan alaspäin, mutta
se ei vielä syöksynyt ylitseni.
"Vielä kerran, minkätähden tämä kielto?" kysyi hän.
"Koska ette rakasta minua ja koska nyt lisäksi melkein vihaatte minua.
Jos tulisin vaimoksenne, kiduttaisitte minut kuoliaaksi. Teette sen jo
nyt."
Hänen poskensa ja huulensa kalpenivat -- tulivat aivan valkeiksi.
"_Kiduttaisin teidät kuoliaaksi -- teen sen jo nyt_? Sananne
ovat kiihkeät, epänaiselliset, valheelliset -- sellaisia ei saa
käyttää! Ne ilmaisevat onnetonta mielenlaatua ja ansaitsevat mitä
ankarinta moitetta. Ne tuntuvat anteeksiantamattomilta, mutta ihmisen
velvollisuus on antaa anteeksi lähimäisellensä -- ei seitsemän kertaa,
vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."
Nyt olin pilannut koko asian. Koettaessani rehellisesti haihduttaa
hänen mielestään edellisen loukkaukseni jäljen olin vain painanut
uuden, paljon syvemmän, tuolle kiinteälle pinnalle, vieläpä polttanut
sen siihen.
"Nyt ainakin vihaatte minua", sanoin. "On hyödytöntä koettaa lepyttää
teitä enää. Näen, että olen saanut teistä ikuisen vihamiehen."
Nämä sanat sisälsivät uuden loukkauksen, sitä pahemman, mitä
todenmukaisemmat ne olivat. Hänen verettömät huulensa vavahtivat
suonenvedontapaisesti. Tunsin herättäneeni leppymätöntä vihaa ja olin
syvästi pahoillani.
"Te ymmärrätte väärin sanani", sanoin ja tartuin hänen käteensä. "En
vähääkään aio pahoittaa mieltänne -- sitä en todellakaan aio."
Hän hymyili katkerasti ja veti kätensä päättävästi kädestäni. "Ja nyt
kai otatte takaisin lupauksenne ettekä ollenkaan tule Intiaan, vai
kuinka", sanoi hän oltuamme hyvän aikaa ääneti.
"Ei, olen valmis tulemaan apulaisenanne", vastasin. Seurasi hyvin pitkä
äänettömyys. En osaa sanoa, minkälaisen taistelun hän sen kuluessa
taisteli oman luontonsa kanssa, mutta hänen silmänsä liekehtivät
oudosti ja omituiset varjot kiitivät hänen kasvojensa yli. Hän puhui
vihdoin.
"Olen jo todistanut, kuinka mieletöntä on teidän ikäisenne tytön aikoa
ulkomaille minun ikäiseni miehen kanssa, jollemme ole naimisissa. Olen
todistanut sen teille tavalla, jonka olisin luullut estävän teitä enää
viittaamastakaan sellaiseen suunnitelmaan. Valitan, että kuitenkin
olette tehnyt sen -- itsenne tähden."
Keskeytin hänet. Hänen moitteessaan oli jotakin, joka heti antoi
minulle rohkeuteni takaisin. "Olkaa toki järkevä, St. John, tehän
puhutte mielettömyyksiä. Sanani ovat muka loukanneet teitä. Se ei voi
olla mahdollista, sillä niin ylevämielinen ihminen kuin te ei voi olla
kyllin typerä tai tekopyhä ymmärtääkseen väärin tarkoitukseni. Sanon
vieläkin, apulaiseksenne tulen, mutta en koskaan vaimoksenne."
Taaskin hän kalpeni, mutta kuten äskenkin, hillitsi suuttumuksensa
täydellisesti. Hän sanoi painokkaasti, mutta täysin levollisesti:
"Naispuolinen apulainen, joka ei ole vaimoni, ei koskaan sopisi
minulle. Näyttää siis siltä, kuin ette voisi tulla minun kanssani,
mutta jos tarjouksenne on rehellinen, tahdon kaupungissa puhua teistä
eräälle naineelle lähetyssaarnaajalle, jonka vaimo tarvitsee apulaista.
Yksityisomaisuutenne tekee teidät riippumattomaksi lähetysseuran
avustuksesta, ja niin säästytte kuitenkin häpeästä rikkoa lupauksenne
ja paeta sotajoukosta, johon olette sitoutunut yhtymään."
Kuten lukija hyvin tietää, en ollut luvannut mitään enkä sitoutunut
mihinkään, ja hänen puhetapansa oli aivan liian kovaa ja itsevaltaista
tähän tilaisuuteen.
Vastasin:
"Tässä ei ole kysymys mistään häpeästä, lupauksen rikkomisesta tai
pakenemisesta. En ole pienimmälläkään tavalla velvoitettu lähtemään
Intiaan, kaikkein vähimmin vieraitten ihmisten kanssa. Teidän kanssanne
olisin uskaltanut paljon, koska ihailen teitä, luotan teihin ja
rakastan teitä kuin sisar, mutta olen vakuutettu että, kenen kanssa
tahansa lähtisinkin, en siinä ilmanalassa eläisi kauan."
"Ah, te pelkäätte itsenne tähden", sanoi hän ja nyrpisti huuliaan
ylenkatseellisesti.
"Niin pelkään. Jumala ei ole antanut minulle elämääni viskattavaksi
pois, ja alan ajatella, että jos noudattaisin tahtoanne, tekisin
melkein itsemurhan. Ennenkuin lopullisesti jätän Englannin, tahdon
sitäpaitsi varmasti tietää, enkö tekisi paremmin jäädessäni tänne kuin
lähtiessäni."
"Mitä tarkoitatte?"
"Olisi hyödytöntä koettaa selittää sitä teille, mutta on eräs asia,
joka jo kauan on tuottanut minulle tuskaa ja huolta, enkä voi lähteä
minnekään ennenkuin olen päässyt jonkinlaiseen selvyyteen sen suhteen."
"Tiedän, minne sydämenne kääntyy ja missä se riippuu kiinni. Rakkaus,
jota elätätte rinnassanne, on laiton ja luvaton. Teidän olisi jo kauan
sitten pitänyt musertaa se, ja nyt punastutte viitatessanne siihen. Te
ajattelette Mr. Rochesteria?"
Se oli totta. Myönsin sen vaieten.
"Aiotteko lähteä etsimään Mr. Rochesteria?"
"Minun täytyy saada tietää, mitä hänestä on tullut."
"Minun tehtäväni on silloin muistaa teitä rukouksissani ja hartaasti
pyytää Jumalalta, ettei teistä tulisi kadotuksen lasta. Luulin näkeväni
teissä yhden hänen valituistaan. Mutta Jumala näkee syvemmälle kuin
ihminen, ja _hänen_ tahtonsa tapahtukoon."
Hän avasi portin ja lähti kävelemään alas laaksoon. Hän oli pian poissa
näkyvistäni.
Tullessani takaisin seurusteluhuoneeseen seisoi Diana ikkunan ääressä
hyvin miettivän näköisenä. Diana oli koko lailla pitempi kuin minä, hän
laski kätensä olkapäälleni ja kumartui tarkastamaan kasvojani.
"Jane", sanoi hän, "sinä olet näihin aikoihin aina kalpea ja kiihtyneen
näköinen. Olen varma, että jotakin on tekeillä. Sano minulle, mitä St.
John ja sinä puuhaatte keskenänne. Olen viimeisen puolen tunnin ajan
katsellut teitä ikkunasta -- suo anteeksi, että vakoilen, mutta olen jo
kauan kuvitellut tiesi mitä. St. John on omituinen ihminen --"
Hän pysähtyi -- minä vaikenin -- sitten hän jatkoi:
"Tuo herra veljeni mahtaa hautoa aivan erikoisia suunnitelmia sinun
suhteesi. Hän on jo kauan kunnioittanut sinua huomaavaisuudellaan ja
mielenkiinnolla, jota hän ei koskaan ole osoittanut kenellekään muulle.
Mitä se merkitsee? Soisinpa että hän olisi rakastunut sinuun -- onko
hän, Jane?"
Painoin hänen viileän kätensä kuumalle otsalleni. "Ei, Di, ei
hituistakaan."
"Minkätähden hän sitten alituisesti seuraa sinua silmillään --
jättäytyy kahdenkesken kanssasi ja pysyttelee aina vieressäsi? Mary ja
minä olemme päättäneet, että hän tahtoo naida sinut."
"Niin hän tahtookin -- hän on pyytänyt minua vaimokseen."
Diana taputti käsiään. "Juuri sitä me ajattelimme ja toivoimme. Ja sinä
otat hänet, Jane, eikö niin? Ja sitten hän jää Englantiin."
"Kaukana siitä, Diana. Kosiessaan minua ei hänellä ole muuta ajatusta
kuin saada minusta sopiva työtoveri Intiaan."
"Mitä? Tahtooko hän sinua Intiaan?"
"Tahtoo."
"Hullutusta!" huudahti hän. "Siellä sinä et eläisi kolmea kuukautta,
siitä olen varma. Sinä et saa mennä -- ethän vain ole suostunut, Jane?"
"Olen kieltäytynyt menemästä naimisiin hänen kanssaan --"
"Ja luultavasti suututtanut hänet sillä, vai kuinka?"
"Syvästi. Pelkään, että hän ei koskaan anna sitä minulle anteeksi.
Suostuin kuitenkin seuraamaan häntä hänen sisarenaan."
"Se oli sulaa hulluutta sinulta, Jane. Ajattele, minkälaiseen
työhön ryhdyt -- voimakkaatkin siinä nääntyvät väsymyksestä, ja
sinä olet heikko. St. John -- sinä tunnet hänet -- tulee vaatimaan
sinulta mahdottomia, hänen seuralaisenaan et saisi levähtää päivän
kuumimpinakaan hetkinä, ja paha kyllä olen huomannut, että pakotat
itsesi täyttämään hänen vaatimuksensa, mitä hyvänsä hän vaatiikin.
Ihmettelen suuresti, mistä sait rohkeutta hylkäämään hänen kätensä.
Etkö sitten rakasta häntä, Jane?"
"En, en ainakaan tulevana miehenäni."
"Hän on kuitenkin kaunis mies."
"Ja minä olen niin ruma. Näetkös, Di, me emme sopisi yhteen."
"Ruma! Sinäkö? Et vähääkään. Olet aivan liian kaunis ja liian hyvä
tullaksesi elävänä paahdetuksi Intiassa." Ja hän vakavasti pyysi minua
jättämään sikseen kaikki tuumat lähteä hänen veljensä kanssa.
"Niin minun kai täytyykin", sanoin, "sillä kun äsken taas tarjouduin
tulemaan hänen apulaisekseen, ilmaisi hän hämmästyvänsä sopimatonta
käytöstäni. Hänen mielestään olin nähtävästi tehnyt itseni syypääksi
suureen säädyttömyyteen ehdottaessani, että seuraisin häntä
naimattomana -- ikäänkuin en alusta saakka olisi toivonut hänestä
veljeä ja aina pitänyt häntä sellaisena."
"Minkätähden luulet, että hän ei rakasta sinua?"
"Kuulisitpa hänen itsensä puhuvan siitä asiasta! Hän on yhä uudelleen
sanonut, että hän ei tahdo mennä naimisiin itsensä, vaan työnsä vuoksi.
Hän on sanonut, että minä olen luotu työhön -- en rakkauteen -- mikä
epäilemättä on totta. Mutta minun käsittääkseni, jos kerran en ole
luotu rakkautta varten, en myöskään ole luotu menemään naimisiin.
Eikö olisi kummallista, Di, olla koko iäkseen kahlittu mieheen, jonka
silmissä olisin vain hyödyllinen työkalu?"
"Sietämätöntä -- luonnotonta -- sellainen ei saisi tulla kysymykseen."
"Ja sitten", jatkoin, "vaikka nyt olenkin vain sisaren tavoin
kiintynyt häneen, voin kuvitella, että minussa mahdollisesti joskus
heräisi omituinen, kohtalokas, kiduttava rakkaus häneen, jos minut
pakotettaisiin hänen vaimokseen. Hän on niin lahjakas, ja hänen
olemuksessaan on joskus eräänlaista sankarillista suuruutta. Hän ei
tarvitsisi rakkauttani, ja jos antaisin hänen tuntea sitä, näyttäisi
hän kyllä, että se on kokonaan tarpeetonta hänelle, vieläpä sopimatonta
minulle. Tiedän että hän tekisi sen."
"Ja kuitenkin St. John on hyvä mies", sanoi Diana.
"Hän on hyvä ja suuri mies, mutta tavoitellessaan omia korkeita
päämääriään unohtaa hän säälimättä tavallisten ihmisten tunteet ja
tarpeet. Sentähden on parempi, että pienet ja heikot pysyvät poissa
hänen tieltään -- muuten hän tallaisi ne maahan. Siinä hän tulee --
hyvästi, Diana!" Ja minä riensin yläkertaan, kun näin hänen tulevan
puutarhaan.
Minun täytyi kuitenkin nähdä hänet illallisella. Aterian aikana hän
näytti yhtä tyveneltä kuin tavallisesti. Olin ajatellut, että hän
tuskin viitsisi puhua minulle ja luulin varmaan, että hän oli jättänyt
avioliitto-aikeensa sikseen, mutta pian sain nähdä erehtyneeni
molemmissa suhteissa. Hän kohteli minua tarkalleen kuten ennenkin,
s.o. tuolla moitteettomalla kohteliaisuudella, joka viime aikoina oli
tullut hänen tavakseen. Epäilemättä hän oli rukoillut Pyhän Hengen
apua voidakseen kukistaa sen suuttumuksen, jonka minä olin hänessä
herättänyt, ja uskoi nyt antaneensa minulle anteeksi vielä kerran.
Iltahartautta varten hän valitsi Ilmestyskirjan
kahdennenkymmenennenensimäisen luvun. Oli aina mieluista kuulla
raamatun sanaa hänen huuliltaan. Koskaan ei hänen kaunis äänensä
sointunut niin pehmeänä ja täyteläisenä, koskaan ei hänen jalon
yksinkertainen esiintymisensä ollut niin vaikuttavaa kuin hänen
tulkitessaan Jumalan käskyjä, ja tänä iltana oli ääni tavallista
juhlallisempi ja syvempi. Keväinen kuu loisti ikkunasta sisään ja
teki kynttilän valon melkein tarpeettomaksi. Hän istui pöydän ääressä
kumartuneena suuren, vanhan raamatun yli ja luki sen lehdiltä näkyjä
uudesta taivaasta ja uudesta maasta -- kuinka Jumala on tuleva
asumaan ihmisten keskelle ja on pyyhkivä pois kaikki kyynelet heidän
silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua
eikä kipua, sillä kaikki entinen on mennyt.
Seuraavat sanat vaikuttivat minuun sanomattoman omituisesti, etenkin,
koska pienestä vivahduksesta hänen äänessään huomasin, että hän oli
kääntynyt minuun.
"Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa,
ja hän on oleva minun poikani. Mutta", luettiin hitaasti ja selvästi,
"pelkurien ja epäuskoisten j.n.e. osa on oleva siinä järvessä, joka
tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema."
Tästälähin tiesin, minkä kohtalon St. John pelkäsi tulevan osakseni.
Tyyni, hiljainen voitonriemu ja ikävöivä vakavuus väreili hänen
äänessään kun hän luki luvun viimeiset, ihanat sanat. Lukija näki jo
oman nimensä Karitsan elämänkirjassa ja ikävöi hetkeä, jolloin hän
pääsisi kaupunkiin, johon maan kuninkaat vievät kunniansa ja joka
ei tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus
valaisee sen, ja sen kynttilä on Karitsa.
Rukoukseen, joka seurasi lukemista, oli hän keskittänyt kaiken
voimansa, koko ankaran intonsa, hän kamppaili Jumalansa kanssa ja
tahtoi voittaa. Hän rukoili heikoille väkevyyttä, valoa eksyneille
ja vielä yhdennellätoista hetkellä armoa niille, joita maailma ja
oma liha viettelivät ahtaalta tieltä. Hänen rukouksensa oli palava,
syvä, juhlallinen, ja kun ensin kuuntelin sitä, valtasi minut
hämmästys, sitten, sen yhä kiihtyessä, tunsin liikutusta, lopulta outoa
vavistusta. Hän oli niin vakuutettu tarkoitustensa suuruudesta ja
hyvyydestä, että kuulijoitten täytyi tuntea samaa. Rukouksen päätyttyä
sanoimme hänelle hyvästi, sillä hänen piti lähteä varhain seuraavana
aamuna. Diana ja Mary jättivät huoneen suudeltuaan häntä -- hän oli
arvatenkin salaa viitannut heitä menemään. Minä ojensin käteni ja
toivotin hänelle hyvää matkaa.
"Kiitos, Jane. Kuten sanoin, palaan Cambridgesta kahden viikon
kuluttua. Se aika jää teille siis vielä miettimiseen. Jos
kuuntelisin inhimillisen ylpeyden ääntä, en puhuisi enää sanaakaan
naimisiinmenostamme. Mutta minä kuulen vain velvollisuuden äänen ja
pidän katseeni lujasti kääntyneenä tärkeimpään päämäärääni, Jumalan
kunnian ilmoittamiseen. Mestarini oli pitkämielinen -- niin tahdon olla
minäkin. En tahdo heittää teitä turmelukseen -- katukaa, päättäkää,
niin kauan kuin vielä on aikaa. Muistakaa, että meidän on tehtävä työtä
niin kauan kuin päivä on -- 'tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä
työtä.' Muistakaa, kuinka kävi rikkaan miehen, joka sai onnensa tässä
elämässä. Jumala antakoon teille voimaa valita hyvä osa, jota ei teiltä
pidä otettaman pois."
Hän laski kätensä pääni päälle lausuessaan viimeiset sanansa. Hän
oli puhunut vakavasti ja lempeästi, hän ei tosin katsonut minuun
kuin rakastaja morsiameensa, vaan hänen katseensa oli kuin paimenen,
joka kutsuu eksynyttä lammasta, tai suojelusenkelin, joka vartioi
hoivaansa uskottua sielua. Kaikilla lahjakkailla ihmisillä, ovat
he sitten uskonsankareita, vallantavoittelijoita tai tyranneja, on
kaikesta tunteettomuudestaankin huolimatta ylevät hetkensä, jolloin
he hallitsevat ja toiset alistuvat. Tällä hetkellä tunsin niin
suurta kunnioitusta St. Johnia kohtaan, että olin vähällä jättää
pitkäaikaisen vastarintani. Minulla oli kiusaus lakata taistelemasta
hänen kanssaan, heittäytyä silmät ummessa hänen tahtonsa voimakkaan
virran kuljetettavaksi ja hukuttaa siihen oma tahtoni. Minun oli nyt
taisteltava melkein yhtä kova taistelu hänen kanssaan kuin kerran
ennen, erään toisen kanssa. Molemmilla kerroilla olin huumauksen
vallassa. Edellisellä kerralla olisi antautuminen ollut rikos
periaatteita, tällä kerralla rikos järkeä vastaan. Niin ajattelen nyt,
kun rauhallisten vuosien jälkeen muistelen noita elämäni ratkaisevia
hetkiä -- silloin en tuntenut omaa mielettömyyttäni.
Seisoin mykkänä ja liikkumattomana paimeneni kosketuksen alla.
Vastaväitteet olivat unohtuneet -- pelkoni voitettu -- vastustuskykyni
lamautunut. Se mikä oli ollut mahdotonta -- avioliitto St. Johnin
kanssa -- oli muuttumassa mahdolliseksi. Kaikki oli muuttunut kuin
humauksessa. Uskonto kutsui -- enkelit viittasivat -- Jumala tahtoi --
nykyinen elämä häipyi edestäni kuin usva -- kuoleman portit avautuivat
ja niitten takana näin koko iäisyyden, ja tuntui kuin olisin iäisen
autuuden vuoksi voinut silmänräpäyksessä uhrata kaikki, mikä koski tätä
elämää. Himmeä huone oli täynnä näkyjä.
"Voisitteko nyt päättää?" kysyi lähetyssaarnaaja. Hänen äänensä
oli lempeä ja hän veti minut luoksensa yhtä lempeästi. Voi, kuinka
paljon suurempi valta onkaan hyvyydellä kuin voimalla! Olin uhmannut
St. Johnin vihaa, mutta hänen hyvyytensä edessä olin taipuvainen
kuin ruoko. Olin kuitenkin koko ajan tietoinen siitä, että jos nyt
antautuisin, saisin jonakin päivänä katua aikaisempaa kapinoimistani.
Juhlallinen rukoushetki ei ollut muuttanut hänen luontoansa, se oli
vain kohottanut sitä.
"Minä voisin päättää", vastasin, "jos varmasti tietäisin, että Jumalan
tahto todella on, että tulen vaimoksenne. Voisin päättää ja luvata
tällä hetkellä -- tuli mitä tuli jälestäpäin!"
"Rukoukseni on kuultu!" huudahti St. John. Hän painoi kätensä
lujemmin pääni päälle, ikäänkuin ottaakseen minut omakseen, ja kietoi
toisen kätensä vyötäisilleni -- _melkein_ kuin olisi hän rakastanut
minua (sanon _melkein_ -- tunsin eron -- tiesin, mitä merkitsi olla
rakastettu, mutta sillä hetkellä olin, kuten hänkin, jättänyt syrjään
rakkauden ja ajattelin vain velvollisuutta). Kamppailin sisäisen
näkyni kanssa, joka vielä oli pilvien peitossa. Halasin vilpittömästi,
syvästi, palavasti tehdä oikein, ei mitään muuta. "Osoita minulle,
osoita minulle tiesi", huusin sydämessäni. Olin kiihtyneempi kuin
koskaan ennen, ja lukija päättäköön, johtuiko se, mitä nyt tapahtui,
kiihtyneestä mielialastani.
Koko talo oli aivan hiljainen, sillä luultavasti olivat kaikki
paitsi St. John ja minä vetäytyneet levolle. Yksinäinen kynttilä oli
sammumaisillaan, ja huone oli tulvillaan kuunvaloa. Sydämeni sykki
kiivaasti ja nopeasti -- kuulin sen lyönnit. Äkkiä sen pysäytti
selittämätön tunne, joka silmänräpäyksessä kulki yli koko ruumiini.
Se ei ollut sähköiskun tapainen, mutta yhtä voimakas, kummallinen ja
järisyttävä. Se vaikutti kaikkiin sielunkykyihini oudon herättävästi,
ikäänkuin olisi niitten äärimäinen jännitys ollut vain horrostilaa,
josta niitten nyt piti valveutua. Ne odottivat -- koko ruumiini vapisi.
"Mitä kuulette? Mitä näette?" kysyi St. John. Minä en nähnyt mitään,
mutta jostakin kuulin huudon:
"Jane! Jane! Jane!" -- siinä kaikki.
"Oi, Jumala! Mitä se on?" voihkaisin.
Olisin yhtä hyvin voinut kysyä: "Missä se on?" Se ei kuulunut
huoneesta, ei talosta eikä puutarhasta, se ei tullut ilmasta, ei maan
alta eikä taivaasta. Varmaa oli kuitenkin, että olin kuullut sen --
mahdotonta koskaan tietää, kuinka! Ja se oli ihmisääni -- tuttu, rakas
ääni -- Edward Fairfax Rochesterin ääni, ja se värisi syvää tuskaa ja
intohimoa.
"Minä tulen!" huusin. "Odota! Voi, minä tulen!" Syöksyin ovelle ja
katsoin käytävään -- se oli pimeä. Juoksin ulos puutarhaan -- se oli
tyhjä.
"Missä olet?" huusin.
Kukkulat Marsh-Glenin takana vastasivat heikosti: "Missä olet?"
Kuuntelin. Tuuli suhisi hiljaa honkien latvoissa -- kaikkialla oli vain
kangasmaitten yksinäisyyttä ja keskiyön rauhaa.
"Pois kaikki taikausko!" sanoin päättäväisesti, kun kaamea
kummituspelko aikoi kohota mieleeni. "Tässä ei ole mitään harhaluuloa
eikä taikoja -- se on luonnon työtä. Luonto nousi ja teki -- ei ihmettä
-- vaan parhaansa."
Riistäydyin irti St. Johnista, joka oli seurannut ulos ja tahtoi
pidättää minut. Nyt oli _minun_ vuoroni olla voitolla. _Minun_
voimani oli nyt kohonnut korkeimmilleen. Kielsin häntä kysymästä tai
huomauttamasta mitään, pyysin häntä jättämään minut heti, minun täytyi
saada olla yksin. Hän totteli viipymättä. Käskyä, joka lausutaan kyllin
voimakkaasti, totellaan aina. Nousin huoneeseeni, lukitsin oveni,
lankesin polvilleni ja rukoilin omalla tavallani -- eri tavalla kuin
St. John -- mutta yhtä tehokkaasti. Tunsin pääseväni hyvin lähelle
Jumalaa, ja sieluni oli tulvillaan kiitollisuutta ja nöyryyttä. Sitten
tein päätökseni, menin keventynein mielin levolle ja odotin kiihkeästi
päivänkoittoa.
Kolmaskymmeneskuudes luku.
Päivä koitti. Nousin auringon mukana. Parin tunnin ajan järjestin
pöytälaatikkojani ja vaatekaappiani ja panin tavarani kuntoon lyhyttä
poissaoloa varten. Sillävälin kuulin St. Johnin jättävän huoneensa. Hän
pysähtyi ovelleni -- pelkäsin, että hän koputtaisi -- ei, mutta oven
alle ilmestyi paperiliuska. Otin sen ylös. Luin seuraavat sanat:
"Jätitte minut liian äkkiä eilen illalla. Jos olisitte viipynyt
vähänkin kauemmin, olisitte ottanut kantaaksenne kristityn ristin
ja voittanut taivaallisen kruunun. Odotan lopullista päätöstänne
palatessani kahden viikon kuluttua. Sillävälin valvokaa ja
rukoilkaa, että ette lankeisi kiusaukseen. Uskon, että henki on
altis, mutta näen, että liha on heikko. Rukoilen puolestanne
lakkaamatta. -- Teidän St. John."
"Henkeni", vastasin itsekseni, "on valmis tekemään sen mikä on oikein,
ja toivon, että lihani on kyllin voimakas täyttämään Jumalan tahdon,
kun ensin selvästi tiedän, mikä se on. Joka tapauksessa se on kyllin
vahva etsimään, tiedustelemaan ja saamaan valoa tähän epäilysten
pilveen."
Oli kesäkuun ensimäinen päivä, mutta aamu oli pilvinen ja kolea, ja
sade pieksi huoneeni ikkunoita. Kuulin päätyoven aukeavan ja St. Johnin
menevän ulos. Katsoin ikkunasta ja näin hänen kulkevan puutarhan läpi.
Hän suuntasi kulkunsa sumuisten kankaitten yli Whitcrossiin, jossa hän
odottaisi vaunua.
"Vielä muutamia tunteja ja seuraan jälkiäsi, serkkuseni", ajattelin.
"Minäkin astun vaunuun Whitcrossissa. Minunkin täytyy tavata joku,
ennenkuin jätän Englannin ainiaaksi."
Oli vielä kaksi tuntia aamiaiseen. Kulutin tämän ajan kävelemällä
hiljaa edestakaisin huoneessani ja miettimällä tapausta, joka oli
tehnyt käänteen suunnitelmissani. Palautin mieleeni sen sanomattoman
omituisen tunteen, joka oli vallannut minut eilen illalla, ja muistin
sen vielä tarkalleen. Muistelin ääntä, jonka olin kuullut, ja kysyin
taaskin, mistä se oli tullut, mutta yhtä turhaan kuin eilenkin. Se
tuntui tulevan minusta itsestäni eikä ulkomaailmasta. Kysyin, oliko se
vain kuvittelua -- hermojännitystä. Sitä en voinut uskoa. Pikemmin se
oli taivaan lähettämä mielijohde. Tunteeni olivat saaneet sysäyksen,
joka oli kuin Paavalin ja Silaksen vankilaa huojuttava maanjäristys
ja joka oli hetkeksi avannut sieluni vankilan ovet, irroittanut sen
kahleet ja herättänyt sen unesta, ja sielu tuli esiin vapisten,
arkana, kuunnellen, sitten olivat nuo kolme huutoa värähtäneet läpi
koko sielun, joka ei siitä hämmästynyt eikä pelästynyt, vaan riemuitsi
saadessaan kerrankin tehdä ponnistuksen vapaana ruumiin kahleista ja
onnistuessaan siinä.
"Muutaman päivän kuluttua", ajattelin lopuksi, "tiedän jo jotakin
hänestä, jonka ääni kutsui minua eilen illalla. Kirjeistä ei ole ollut
mitään hyötyä -- on siis ryhdyttävä henkilökohtaisiin tiedusteluihin."
Aamiaisella ilmoitin Dianalle ja Marylle, että lähtisin matkalle ja
viipyisin poissa ainakin neljä päivää.
"Yksinkö matkustat, Jane?" kysyivät he.
"Niin. Minun täytyy tavata eräs ystävä, josta jonkun aikaa olen ollut
levoton, tai ainakin saada tietoja hänestä."
Tähän he olisivat voineet sanoa -- ja sitä he epäilemättä
ajattelivatkin -- että he olivat luulleet minun olevan aivan vailla
muita ystäviä kuin he itse, sillä itse asiassa olin usein sanonut niin,
mutta luonnostaan hienotunteisina eivät he kysyneet enempää. Diana
vain kysyi, olinko varmaan kyllin terve matkustamaan. Hän huomautti,
että olin hyvin kalpea. Vastasin, ettei minua vaivannut muu kuin
levottomuus, josta kohta toivoin pääseväni.
Oli helppo tehdä tarvittavat valmistukset, sillä minua ei häiritty
millään kyselyillä eikä epäluuloilla. Sanottuani kerta kaikkiaan, etten
vielä voisi antaa tarkempia selityksiä aikeistani, tyytyivät serkkuni
ystävällisesti vaikenemaan ja antoivat minun toimia vapaasti kuten
minäkin vastaavassa tapauksessa olisin antanut heidän tehdä.
Lähdin Moor-Housesta kello kolme iltapäivällä, ja pian neljän jälkeen
seisoin Whitcrossin tienviitan luona odottamassa vaunua, jonka piti
viedä minut kaukaiseen Thornfieldiin. Keskellä näitten yksinäisten
teitten ja autioiden kukkulain hiljaisuutta kuulin jo kaukaa sen
lähestymisen. Se oli sama vaunu, josta vuosi sitten eräänä kesäiltana
olin astunut alas tälle samalle paikalle. Kuinka hyljätty, köyhä ja
toivoton olinkaan silloin! Vaunu pysähtyi viittauksestani. Astuin
sisään, eikä minun nyt tarvinnut luovuttaa koko omaisuuttani ajajalle.
Ollessani taaskin matkalla Thornfieldiin, olin mielestäni kuin
kirjekyyhkynen matkalla kotiin.
Matka kesti kolmekymmentäkuusi tuntia. Olin lähtenyt Whitcrossista
tiistai-iltapäivällä, ja varhain torstai-aamuna juotti ajaja hevosiaan
erään ravintolan luona tien vieressä. Olimme nyt keskellä seutua,
jonka vihreät pensasaidat, avarat pellot ja matalat kukkulat olivat
silmissäni kuin tuttujen kasvojen piirteet. Kuinka lauhkealta ja
rehevältä näyttikään tämä maisema Mortonin jylhiin kangasmaihin
verrattuna! Tunsin hyvin maiseman luonteen ja tiesin varmasti, että
olin lähellä päämäärääni.
"Kuinka pitkä tästä on Thornfield Halliin?" kysyin eräältä palvelijalta.
"Tasan kaksi peninkulmaa, Miss, peltojen poikki".
"Matkani on päättynyt", ajattelin. Astuin alas vaunusta, jätin
matkalaukkuni palvelijan haltuun ja pyysin häntä säilyttämään sen
kunnes tulisin hakemaan sitä, maksoin matkani, annoin ajajalle
juomarahan ja lähdin. Nousevan auringon säteet kimmelsivät ravintolan
nimikilvellä, ja luin kullatun kirjoituksen "Rochesterin vaakuna".
Sydämeni hypähti riemusta -- olin siis jo isäntäni alueella. Pian se
taas painui alakuloiseksi, ja ajattelin:
"Isäntäsi itse voi nyt olla Englannin Kanaalin toisella puolella, ja
jos hän onkin Thornfield Hallissa, jota kohti nyt kiiruhdat, kuka
on siellä paitsi häntä? Hänen mielipuoli vaimonsa, eikä sinulla ole
mitään tekemistä hänen kanssaan, et saa puhua hänelle etkä etsiä hänen
seuraansa. Näet turhaa vaivaa -- parempi on, ettet mene pitemmälle.
Ravintolassa voit saada kaikki tarvittavat tiedot, ja epätietosi
hälvenee heti. Mene tuon miehen luo ja kysy, onko Mr. Rochester kotona."
Tämä ajatus oli järkevä, mutta kuitenkaan en voinut suostua toimimaan
sen mukaan. Pelkäsin niin kovasti, että vastaus olisi masentava.
Pitkittäessäni epätietoa pitkitin toiveita. Tahdoin vielä kerran toivo
sydämessäni nähdä Thornfield Hallin. Siinä oli aita -- siinä niityt,
joitten yli olin tuona onnettomana aamuna rientänyt sokeana, kuurona,
epätoivon hengetärten ajamana. Ennenkuin olin ehtinyt päättää, mihin
suuntaan lähtisin, olin keskellä tuttuja paikkoja. Kuinka nopeasti
kävelin! Juoksinkin vähin. Kuinka tähystelinkään eteeni saadakseni
nähdä ensimäisen vilauksen tutuista puista! Kuinka omituisin tuntein
tervehdinkään joka puuta, joka niittyä ja kukkulaa!
Vihdoin kohosivat eteeni odotetut puut Thornfield Hallin ympärillä,
variksenpesä häämöitti tummana, ja sen siivekkäät asukkaat häiritsivät
aamun hiljaisuutta raakumisellaan. Outo ilo joudutti askeleitani.
Vielä erään niityn yli -- siinä oli tie -- siinä pihamuurit ja
ulkohuonerivit. Itse päärakennus oli vielä puitten peitossa.
"Tahdon nähdä sen ensiksi päädyn puolelta", päätin, "jossa komea
sakaraharja heti vaikuttaa katsojaan ja jossa voin nähdä isäntäni
ikkunan. Kenties hän seisoo ikkunassa -- hän nousee aikaisin -- kenties
hän jo kävelee puutarhassa tai kivityksellä. Jospa saisin nähdä hänet
edes vilaukselta! En suinkaan olisi niin mieletön että heti juoksisin
hänen tykönsä? Kuka tietää -- en ole varma itsestäni. Ja jos tekisin
sen -- entä sitten? Kuka pahentuisi, jos vielä kerran saisin maistaa
sitä onnea, mitä hänen katseensa minulle tuottaa. Minä olen mieletön --
hän voi tällä hetkellä katsella auringonnousua Pyreneillä tai etelän
leudoilla merillä."
Olin kulkenut hedelmätarhan matalamman aidan viertä -- kääntynyt
kulmauksessa -- siinä oli niityille aukeava portti kahden pylväänsä
välissä. Toisen pylvään takaa voin rauhassa kurkistaa sisään ja nähdä
koko talon edessäni. Työnsin pääni varovaisesti eteenpäin ja tahdoin
ensin varmasti tietää, oliko minkään makuuhuoneen ikkunaluukku jo
avattu. Sitten saisin rauhassa katsella sakaroita, ikkunoita ja koko
pitkää päätyä.
Varikset, jotka leijailivat pääni päällä, katselivat kenties minua
tarkastukseni aikana. Tahtoisinpa tietää, mitä ne ajattelivat. Olin
varmaan ensin hyvin arka ja varovainen niitten mielestä ja sitten tulin
rohkeaksi ja huolettomaksi. Ensin kurkistin, sitten tuijotin pitkään,
sitten juoksin ulos piilopaikastani, pysähdyin äkkiä itse päädyn
eteen ja tarkastin sitä kauan. Siivekkäät katsojani eivät varmaan
ymmärtäneet, mitä se merkitsi.
Tahdon ensin esittää erään vertauksen.
Rakastaja löytää rakastettunsa nukkumasta sammalvuoteella ja tahtoo
nähdä vilauksen hänen kauniista kasvoistaan herättämättä häntä. Hän
hiipii hiljaa hänen luokseen varoen askeleittensa ääntä. Hän pysähtyy,
luulee rakastetun liikahtaneen ja vetäytyy loitommalle -- hän ei
mistään hinnasta tahtoisi tulla yllätetyksi. Mutta kaikki on hiljaista
ja hän lähenee taas ja kumartuu hänen ylitseen. Kevyt harso peittää
rakastetun kasvot, hän kohottaa sitä ja odottaa näkevänsä nuo suloiset,
kukoistavat kasvot unesta lämpiminä. Kuinka kiihkeä onkaan hänen
ensi silmäyksensä! Mutta kuinka hän jähmettyy! Kuinka kiivaasti hän
sulkeekaan syliinsä olennon, jota hän silmänräpäys sitten ei uskaltanut
koskettaa sormellaan! Kuinka hän huutaa hänen nimeään! Tämän kaiken hän
uskaltaa tehdä, koska hän ei enää pelkää herättävänsä rakastettuaan
huudoillaan ja syleilyillään. Hän luuli rakastettunsa nukkuvan -- hän
löytää hänet kuolleena.
Iloisena ja arkana olin lähestynyt komeata taloa -- näin mustuneet
rauniot.
Ei tosiaankaan tarvinnut piileksiä porttipylvään takana ja arkana
kurkistaa, olisiko joku ikkuna auki. Ei tarvinnut pelätä ovien aukeavan
ja kuunnella askeleita kivitykseltä tai hiekkakäytävältä. Ruohokenttä
oli tallattu, pihamaa autio ja porttikäytävä ammotti tyhjänä.
Päätyseinä törrötti vielä pystyssä, kuten kerran unessa olin nähnyt. Se
oli hyvin korkea ja hataran näköinen tyhjine ikkunareikineen. Katto,
sakarat, uunit -- kaikki olivat romahtaneet alas.
Kuolemanhiljaisuus, erämaan yksinäisyys vallitsi kaikkialla. Eipä ihme,
jos tänne osoitettuihin kirjeisiin ei koskaan tullut vastausta -- yhtä
hyvin olisi sellaista voinut odottaa kirkon hautaholvista. Mustat
kivet kertoivat hyvinkin selvästi, että Thornfield Hallin häviön oli
aiheuttanut tulipalo, mutta kuinka oli se syttynyt? Mikä tarina liittyi
onnettomuuteen? Mitä muuta oli joutunut hukkaan kuin savea, puuta ja
marmoria? Oliko ihmishenkiä menetetty? Jos oli, niin kuka oli kuollut?
Kauhea kysymys, johon ei kukaan, ei edes mykät kivet, voinut vastata.
Harhaillessani rappeutuneitten seinien ja käytettyjen huoneitten
keskellä huomasin, että onnettomuus ei ollut tapahtunut äskettäin.
Talven kinokset olivat arvatenkin peittäneet nämä mustuneet
rauniokasat, syksyn sateet tunkeutuneet sisään tyhjistä ikkunoista,
sillä kevät oli jo tuonut kasvullisuutta kesken tätä hävitystä --
siellä täällä kivenkoloissa ja halkeamissa kasvoi vihreätä ruohoa.
Ja missä, missä oli onneton omistaja? Missä maassa? Minkälaisissa
oloissa? Katseeni kääntyi vaistomaisesti harmaata kirkontornia kohti
ja ajattelin, onkohan hän Damer de Rochesterin luona, ahtaassa
marmorisuojassa.
Minun täytyi pian saada vastaus kysymyksiini. En voinut saada sitä
muualla kuin ravintolassa, ja palasin sinne ennen pitkää. Isäntä
itse toi aamiaiseni vierashuoneeseen. Pyysin häntä sulkemaan oven ja
istuutumaan, koska minun täytyi kysyä häneltä muutamia asioita. Kun hän
oli tehnyt tämän, tiesin tuskin, mistä alkaisin, sillä odotin kauhulla
vastauksia. Ja kuitenkin se hävitys, jonka äsken olin nähnyt, oli
valmistanut minut pahimpaankin. Isäntä oli arvokas keski-ikäinen mies.
"Tunnette tietysti Thornfield Hallin?" aloin vihdoinkin.
"Kyllä, Miss, olen asunutkin siellä."
"Niinkö?" Ei kuitenkaan minun aikanani, sillä en tuntenut häntä.
"Olin Mr. Rochester-vainajan kellarimestari", lisäsi hän.
Vainajan! Minusta tuntui kuin olisin saanut vasten kasvojani sen iskun,
jota olin koettanut välttää.
"Vainajan? Onko hän kuollut?"