"Ja onko sinulla himmeän sininen puku yllä?"
Minulla oli sellainen. Hän sanoi silloin jonkun aikaa kuvitelleensa,
että pimeys toisen silmän edessä alkoi harventua, ja olevansa nyt varma
siitä.
Menimme yhdessä Lontooseen. Hän kysyi neuvoa eräältä etevältä
silmälääkäriltä ja sai osittain takaisin toisen silmänsä näön. Hän ei
vieläkään näe aivan selvästi, ei voi lukea eikä kirjoittaa paljon,
mutta hän voi kulkea taluttamatta, taivas ei ole hänelle enää pimeä
eikä maa autio. Kun hänen esikoisensa laskettiin hänen syliinsä,
saattoi hän nähdä, että poika oli perinyt hänen omat silmänsä --
suuret, mustat, loistavat, niinkuin ne kerran olivat. Silloin hän
taaskin täydestä sydämestä tunnusti, että Jumala oli kesken tuomiotansa
armahtanut häntä.
Olemme siis onnelliset, Edward ja minä, ja sitä suuremmalla syyllä, kun
tiedämme, että ne, joita eniten rakastamme, ovat myöskin onnellisia.
Diana ja Mary Rivers ovat molemmat naimisissa. Vuorotellen, kerran
vuodessa, käymme me heillä ja he tulevat meille. Dianan mies on
kapteeni sotalaivastossa -- komea upseeri ja hyvä mies. Maryn mies on
pappi, hänen veljensä yliopistotovereita, ja sekä lahjoiltaan että
periaatteiltaan täysin vaimonsa arvoinen. Sekä kapteeni Fitzjames että
Mr. Wharton rakastavat vaimojansa ja omaavat heidän rakkautensa.
St. John Rivers jätti Englannin. Hän lähti Intiaan. Hän alkoi kulkea
omaa viitoittamaansa tietä ja astuu sitä vieläkin. Tarmokkaampi,
väsymättömämpi esitaistelija ei koskaan ole raivannut tietään läpi
vaarojen ja vastuksien. Lujana, uskollisena, hartaana ja täynnä palavaa
intoa tekee hän työtä lähimäistensä kohottamiseksi. Hän tasoittaa
parannuksen vaikeata tietä ja hakkaa jättiläisen tavoin maahan ne
esteet, joita entisen uskonnon ja kastilaitoksen ennakkoluulot
kasaavat hänen eteensä. Hän on kyllä ankara ja vaativa, hän on vielä
kunnianhimoinen, mutta hänen ankaruutensa on suurien sankareitten ja
tarujen pyhimysten ylevää ankaruutta. Kuten apostoli, joka ei puhu itse
puolestansa, vaan Kristuksen tähden, on hän asettanut tunnussanakseen
vaatimuksen: "Joka tahtoo tulla minun tyköni, ottakoon ristinsä ja
seuratkoon minua." Hänen korkea, sankarillinen kunnianhimonsa on päästä
kerran niitten valittujen riveihin, jotka tahrattomina seisovat Jumalan
valtaistuimen edessä ja saavat osansa Karitsan viimeisistä suurista
voitoista ja jotka ovat kutsutut, valitut ja pysyneet uskollisina.
St. John on naimaton, hän ei enää aio mennä naimisiin. Hän on yksin
riittänyt tehtäväänsä tähän saakka, ja tehtävä lähenee nyt loppuansa.
Hänen loistava aurinkonsa on laskemaisillaan. Viime kirje, jonka sain
häneltä, kohotti silmiini inhimillisiä kyyneliä, mutta täytti kuitenkin
sydämeni jumalallisella ilolla -- hän odottaa varmaa palkkaansa,
himmentymätöntä kruunuansa. Tiedän, että vieras käsi kirjoittaa minulle
seuraavan kirjeen, jossa ilmoitetaan, että tämä hyvä ja uskollinen
palvelija on päässyt Herransa iloon. Ja miksi itkisin? Kuolemanpelko ei
ole pimentävä St. Johnin viimeistä hetkeä, hänen mielensä on oleva yhtä
kirkas, sydämensä pelvoton, toivonsa luja ja uskonsa horjumaton. Hänen
omat sanansa takaavat sen.
"Mestarini", sanoo hän, "on valmistanut minua tuloonsa. Joka päivä hän
ilmoittaa yhä selvemmin: 'Totisesti minä tulen pian.' Ja joka tunti
vastaan minä kiihkeämmin: 'Amen, niin tule, Herra Jeesus!'"