suurella kunnioituksella. Hän sanoi, että nimi oli vanhimpia koko
paikkakunnalla, että suvun esi-isät olivat olleet varakkaita ja että
koko Morton oli kuulunut heille. Hän arveli edelleen, että suvun
nykyinenkin päämies voisi, jos häntä haluttaisi, naida parhaista
suvuista. Hänen mielestään oli vahinko, että niin hieno ja lahjakas
nuori mies oli päättänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi -- sehän oli
kauniin elämän hukkaamista. Näytti kuin ei hänen puoleltaan olisi
ollut mitään estettä Rosamondin ja St. Johnin avioliitolle. Mr. Oliver
nähtävästi katsoi nuoren papin hyvän nimen, vanhan suvun ja kunniakkaan
ammatin korvaavan omaisuuden puutteen.
Oli viides päivä marraskuuta ja lupapäivä. Pieni palvelustyttöni oli
auttanut minua taloni siistimisessä ja lähtenyt pois tyytyväisenä,
saatuaan muutaman pennin vaivoistaan. Kaikki oli kirkasta ja
tahratonta ympärilläni, lattia pesty, uuninraudat kiilloitetut ja pöly
pyyhitty tuoleilta ja pöydältä. Olin itsekin siistiytynyt, ja sain
viettää iltapäiväni parhaani mukaan. Ensimäisen tunnin aikana luin
muutamia sivuja saksaa, sitten otin esiin palettini ja siveltimeni
ja ryhdyin hauskempaan ja helpompaan työhön, Rosamond Oliverin kuvan
viimeistelemiseen. Pää oli jo valmis, oli vain maalattava tausta ja
tummennettava varjoja, kosketeltava siveltimellä vielä sinne tänne --
punaisiin huuliin, pehmeisiin kiharoihin, tummiin silmäripsiin. Olin
syventynyt näihin somiin yksityiskohtiin, kun kuului nopea koputus
ovelle, se aukeni, ja sisään astui St. John Rivers.
"Olen tullut katsomaan, kuinka vietätte lupapäiväänne", sanoi hän.
"Toivoakseni ei mietiskellen? Ei, sehän on hyvä. Piirtäessänne ette
tunne itseänne yksinäiseksi. Näette, että epäilen teitä vieläkin,
vaikka olettekin tähän asti suoriutunut erinomaisesti. Olen tuonut
teille erään kirjan iltanne iloksi." Hän laski pöydälle erään
vastailmestyneen runoelman, erään noita tosi runouden tuotteita, joita
niin usein tarjottiin sen ajan -- uudemman kirjallisuutemme kulta-ajan
-- yleisölle. Meidän aikamme yleisö on vähemmän onnellista. En tahdo
kuitenkaan nurkua tai puhjeta syytöksiin. Tiedän, että runous ei
ole kuollut, eikä nero sammunut, tiedän, että mammona ei vielä ole
kahlinnut kumpaistakaan, vaan jonakin päivänä ne taaskin osoittavat
elävänsä ja olevansa vapaat ja voimakkaat. Runous ja nero, nämä
taivaan voimakkaat henget hymyilevät, kun matalat sielut voittavat ja
heikot itkevät heidän häviötään. Runousko häviäisi? Neroko joutuisi
maanpakoon? Ei, ei, olisi keskinkertaista ja halpaa ajatella niin. Ne
eivät ainoastaan elä, ne vallitsevat, ja ilman niitten jumalallista
vaikutusta olisi maailma viheliäinen helvetti.
Kun innokkaasti silmäilin "Marmionin" (sillä kirja oli "Marmion")
ensimäisiä loistavan kauniita sivuja, kumartui St. John tarkastamaan
piirustustani. Hänen kookas vartalonsa ponnahti heti taas pystyyn. Hän
ei sanonut mitään. Katsoin häneen, ja hän väisti katsettani. Tunsin
hyvin hänen ajatuksensa ja luin kuin kirjasta hänen sydämensä tunteita,
ja sillä hetkellä olin levollisempi ja kylmempi kuin hän. Kerrankin oli
se etu minun puolellani, ja halusin tehdä hänelle jotakin hyvää, jos
voisin.
"Kaikessa lujuudessaan ja itsensähillitsemisessä", ajattelin,
"jännittää hän itseään liiaksi. Hän sulkee kaikki tunteensa ja
kärsimyksensä omaan rintaansa eikä usko niitä kenellekään. Olen
varma, että hänelle tekisi hyvää puhua jonkun kanssa suloisesta
Rosamondistaan, jota hän mielestään ei ole oikeutettu naimaan. Tahdonpa
saada hänet puhumaan."
Sanoin ensin: "Istukaa, Mr. Rivers". Mutta hän vastasi tapansa mukaan,
että hän ei voinut viipyä. "Hyvä on", vastasin hengessäni, "viivy jos
tahdot, mutta nyt juuri et vielä mene, sen olen päättänyt. Yksinäisyys
on vähintäin yhtä pahaa sinulle kuin minullekin. Koetanpa, enkö keksisi
pientä salaista rakoa luottamuksessasi, jonka kautta voisin vuodattaa
myötätunnon palsamia marmoririntaasi."
"Onko muotokuva näköinen?" kysyin haikailematta.
"Näköinen! Kenen näköinen? En katsonut sitä lähemmin."
"Katsoitte kylläkin, Mr. Rivers."
Hän melkein säpsähti kuullessaan jyrkän keskeytykseni ja katsoi
minuun kummastuneena. "Oh, tämä ei vielä ole mitään", ajattelin. "En
aio säikähtää pientä jäykkyyttä sinun puoleltasi -- olen valmistunut
menemään sangen pitkälle." Jatkoin:
"Tarkastitte sitä hyvin läheltä, mutta minulla ei ole mitään sitä
vastaan että katsotte sitä vieläkin." Ja minä nousin ja panin sen hänen
käteensä.
"Hyvin tehty kuva", sanoi hän, "pehmeät, kirkkaat värit, täsmälliset ja
kauniit viivat."
"Niin, niin, kyllä minä sen kaiken tiedän. Mutta onko se näköinen?
Kenen näköinen se on?"
Hän vastasi, koettaen saada äänensä mahdollisimman välinpitämättömäksi:
"Miss Oliverin, luulisin."
"Tietysti. Ja nyt, sir, palkaksi hyvästä arvaamisestanne lupaan
maalata teille toisen, aivan samanlaisen kuvan, jos nimittäin otatte
sen mielellänne vastaan. En tahdo hukata aikaa ja työtä lahjaan, joka
teistä on arvoton."
Hän tuijotti kuvaan. Mitä kauemmin hän katseli sitä, sitä varmemmin hän
piti sitä kädessään. Kuva näytti saavan hänet kokonaan valtaansa. "Se
on näköinen", mumisi hän, "silmät ovat hyvät, värit, valot, ilme --
kaikki on täydellistä. Se hymyilee."
"Olisiko teille iloa sellaisesta kuvasta vai tuottaisiko se teille
tuskaa! Sanokaa se minulle! Kun olette Madagaskarilla tai Intiassa --
olisiko tuollainen muisto teille lohdutukseksi, vai herättäisikö sen
näkeminen tuskallisia ajatuksia?"
Hän vilkaisi minuun syrjästä epävarman ja levottoman näköisenä. Sitten
hän taas katseli kuvaa.
"Tietysti on selvää, että ottaisin sen mielelläni, toinen asia on,
olisiko se viisasta vai ei."
Saatuani varmasti selville, että Rosamond piti hänestä ja että Mr.
Oliver kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastustaisi liittoa, olin
hyvin taipuisa edistämään sen muodostumista -- enhän tähdännyt niin
korkealle kuin St. John. Minusta näytti, että jos hän saisi haltuunsa
Mr. Oliverin suuren omaisuuden, voisi hän sen avulla tehdä enemmän
hyvää täällä kuin antaessaan voimiensa uupua, neronsa surkastua
troopillisen taivaan alla. Vastasin siis:
"Mikäli minä ymmärrän, olisi kaikin puolin viisaampaa, että heti
ottaisitte tytön itsensä."
Hän oli nyt istuutunut. Kuva oli hänen edessään pöydällä, ja hän
katseli sitä hellästi, pää käsien varassa. Huomasin, että hän ei ollut
pahastunut rohkeudestani. Näin myös, että suora ja vapaa tapani käydä
käsiksi asiaan, jota hän oli pitänyt koskemattomana, tuotti hänelle
aivan uutta iloa ja odottamatonta huojennusta. Umpimieliset ihmiset
usein suorastaan tarvitsevat enemmän välittömyyttä ja suoruutta kuin
hienotunteisuutta kanssaihmisiltään. Ankarin stoalainenkin on vain
ihminen, ja tunkeutumalla rohkeasti heidän sielunsa hiljaiseen mereen
tekee heille usein parhaan palveluksen. "Olen varma, että hän pitää
teistä", sanoin seisoen hänen tuolinsa takana, "ja hänen isänsä
kunnioittaa teitä. Sitäpaitsi hän on rakastettava tyttö -- ehkä vähän
ajattelematon, mutta teiltä kyllä riittää ajatuksia hänenkin osalleen.
Teidän pitäisi mennä naimisiin hänen kanssaan."
"_Pitääkö_ hän sitten minusta?" kysyi hän. "Aivan varmaan, enemmän kuin
kenestäkään toisesta. Hän puhuu teistä alituisesti -- ei ole mitään
aihetta, josta hän puhuisi niin mielellään ja niin usein."
"On hyvin hauska kuulla tätä", sanoi hän, "hyvin hauska. Jatkakaa vielä
neljännestunnin ajan." Ja hän veti kellon taskustaan ja asetti sen
eteensä pöydälle.
"Mutta mitä se hyödyttää", sanoin, "kun te luultavasti valmistatte
jotakin rautaista vastaiskua ja taotte uutta kahletta sydämellenne?"
"Älkää sellaisia kuvitelko. Ajatelkaa pikemmin, että minä antaudun ja
sulan, kuten nyt teenkin. Inhimillinen rakkaus tulvehtii virvoittavan
lähteen tavoin sydämeeni ja peittää suloiseen virtaan pellon, jonka
niin huolellisesti ja suurella vaivalla olen valmistanut ja kylvänyt
täyteen hyviä päätöksiä ja epäitsekkäitä suunnitelmia. Ja nyt
peittää sen nektarvirta -- hennot idut irtaantuvat maasta, suloinen
myrkky vahingoittaa ne -- ja nyt näen lepääväni sohvalla Vale Hallin
seurusteluhuoneessa, morsiameni Rosamond Oliverin jalkain juuressa
-- hän puhuu minulle hopeanheleällä äänellään, katsoo minuun noilla
silmillään, jotka teidän taitava kätenne on niin hyvin kuvannut,
hymyilee minulle korallihuulillaan. Hän on minun -- minä olen hänen --
nykyinen, haihtuva elämä riittää minulle. Sts! älkää sanoko mitään --
sydämeni on täynnä autuutta -- aistini ovat huumautuneet -- antakaa
määräämäni ajan kulua rauhassa."
Tein hänen mielikseen. Kello naksutti edelleen. Hän hengitti lyhyeen
ja raskaasti, minä vaikenin. Tässä hiljaisuudessa kului neljännestunti
loppuun. Hän pani kellon takaisin taskuunsa, laski kuvan pöydälle,
nousi ja asettui seisomaan takan ääreen.
"Nyt", sanoi hän, "olen viettänyt hetken sokean huumauksen vallassa.
Olen lepuuttanut päätäni suloisen kiusaajan rinnalla, olen
vapaaehtoisesti alistunut hänen kukkas-ikeeseensä ja maistanut hänen
taikajuomaansa. Mutta päänalukseni oli polttava, kukkakiehkuraan
kätkeytyi käärme ja viinissä oli karvas sivumaku. Hänen lupauksensa
ovat tyhjät -- hänen tarjouksensa väärät. Minä näen ja tiedän sen."
Katsoin häneen hämmästyneenä.
"Omituista", jatkoi hän, "vaikka rakastankin Rosamond Oliveria niin
rajusti -- ensi intohimon koko voimalla -- ja vaikka hän on niin
lumoavan kaunis ja viehättävä, olen samalla kylmästi tietoinen siitä,
etten saisi hänestä hyvää vaimoa. Hän ei olisi minulle sopiva puoliso,
tietäisin sen oltuamme vuoden naimisissa, ja kahdentoista kuukauden
huumausta seuraisi elinkautinen katumus. Sen tiedän."
"Todellakin omituista", en voinut olla huudahtamatta.
"Ja kun jokin minussa", jatkoi hän, "on kokonaan hänen lumouksensa
alla, tunnen toisaalta syvästi hänen puutteensa. Hän ei voisi yhtyä
parhaimpiin toiveisiini eikä ottaa osaa vakavimpiin pyrintöihini.
Rosamond työntekijänä, taistelijana, apostolina? Rosamond
lähetyssaarnaajan vaimona -- ei koskaan."
"Mutta teidän ei tarvitse tulla lähetyssaarnaajaksi. Voitte luopua
aikeestanne."
"Luopua? Mitä, minäkö luopuisin kutsumuksestani? Suuresta työstäni?
Tavarasta, jonka olen koonnut taivaaseen? Siitä toivosta, että minut
kerran luettaisiin niitten joukkoon, joitten ainoa kunnianhimo on oman
sukukuntansa parantaminen ja joitten kunniakas tehtävä on levittää
tietoa tietämättömyyteen, tuoda rauhaa taisteleville, vapautta
vangituille, uskontoa keskelle taikauskon pimeyttä ja iäisyystoiveita
keskelle helvetinpelkoa? Täytyykö minun luopua tästä aikeesta?
Se on minulle rakkaampi kuin veri, joka virtaa suonissani. Se on
tulevaisuuteni, sen hyväksi elän."
Pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoin: "Entä Miss Oliver? Eikö hänen
pettymyksensä ja surunsa merkitse teille mitään?"
"Miss Oliver elää alituisesti ihailijoitten keskellä. Vähemmässä kuin
kuukaudessa haihtuu minun kuvani hänen sydämestään. Hän unohtaa minut
ja menee luultavasti naimisiin sellaisen kanssa, joka tekee hänet
onnellisemmaksi kuin mitä minä olisin voinut tehdä."
"Te puhutte kylmästi, mutta sydämenne kärsii. Näytätte nääntyvältä."
"Sitä en ole. Jos olen hieman kalpea, johtuu se suunnitelmieni
epävarmuudesta ja lähtöni ainaisesta lykkäytymisestä. Juuri tänä aamuna
sain tietää, että seuraajani, jonka tuloa olen niin kauan odottanut,
pääseekin paikalleni vasta kolmen, kenties kuuden kuukauden kuluttua."
"Te vapisette ja punastutte joka kerta kun Miss Oliver tulee
kouluhuoneeseen."
Taaskin hän näytti hämmästyneeltä. Hän ei olisi voinut kuvitella, että
nainen uskaltaisi puhua tuolla tavalla miehelle. Minä puolestani olin
kuin kotonani tämän suuntaisessa keskustelussa. En koskaan ole voinut
seurustella voimakkaiten, hienostuneitten ja umpimielisten ihmisten
kanssa, olivat he sitten miehiä tai naisia, tunkeutumatta sovinnaisen
vaiteliaisuuden läpi ja raivaamatta tietäni heidän luottamukseensa.
"Te _olette_ omituinen", sanoi hän, "ettekä arka. Sielussanne
on jotakin rohkeata ja silmänne ovat läpitunkevat. Sallikaa
minun kuitenkin sanoa, että olette osaksi tulkinnut väärin
mielenliikutukseni. Luulette niitä syvemmiksi ja voimakkaammiksi kuin
mitä ne ovat. Tunnette minua kohtaan suurempaa myötätuntoa kuin mitä
minulla on oikeus vaatia. Kun punastun ja vavahdan Miss Oliverin
edessä, en sääli itseäni. Halveksin heikkouttani. Tiedän, että se on
viheliäistä -- aistillista kiihkoa, vaan ei, sen voin sanoa, sielun
tuskaa. _Sieluni_, se on luja kuin kallio, joka seisoo vankkana
myrskyisen meren keskellä. Oppikaa tuntemaan minut sellaisena kuin olen
-- kylmänä ja kovana miehenä." Hymyilin epäuskoisena.
"Olette vallannut luottamukseni äkkirynnäköllä", jatkoi hän, "ja se
on nyt kokonaan hallussanne. Kun yltäni riisutaan se verenkarvainen
vaippa, jolla kristillisyys verhoo inhimillisiä puutteita, jää jäljelle
vain kylmä, kova, kunnianhimoinen mies. Kaikista tunnesiteistä on vain
luonnon laatimilla pysyvämpää valtaa ylitseni. Oppaani on järki, ei
tunne, kunnianhimoni on rajaton ja haluni nousta korkeammalle ja tehdä
enemmän kuin muut, tyydyttämätön. Kunnioitan lujuutta, kestävyyttä,
ahkeruutta, älyä, koska ihmiset niitten avulla saavuttavat korkeita
päämääriä ja kohoavat henkiseen ylemmyyteen. Seuraan mielenkiinnolla
teidän uraanne, koska näen teissä ahkeran, täsmällisen ja tarmokkaan
naisen, mutta ei senvuoksi, että syvemmin säälisin teitä kaiken sen
tähden, mitä olette saanut kokea ja mitä mahdollisesti vieläkin
kärsitte."
"Te tahdotte esiintyä vain pakanallisena filosofina", huomautin.
"En suinkaan. Minun ja deistisen filosofin välillä on se ero, että
minä uskon, uskon Jumalan sanaan. Käytitte väärää nimitystä. En ole
pakanallinen, vaan kristillinen filosofi -- Kristuksen seuraaja. Hänen
opetuslapsenaan omaksun hänen puhtaat ja lempeät oppinsa ja tahdon
levittää niitä. Olen jo lapsuudesta saakka ollut uskonnon vaikutuksen
alaisena, ja se on kehittänyt myötäsyntyisiä ominaisuuksiani.
Luonnollisen rakkauden pienestä siemenestä on se kasvattanut
suuren, varjoisan puun, ihmisrakkauden. Kesyttömän, inhimillisen
oikeudentuntoni on se kehittänyt kuuliaisuuteen jumalallisen oikeuden
vaatimuksille. Itsekkäästä kunnian- ja vallanhimostani on se tehnyt
voimakkaan halun laajentaa Mestarini kuningaskuntaa ja saavuttaa
voittoja ristin lipun alla. Niin paljon on uskonto vaikuttanut minuun,
kehittänyt myötäsyntyiset taipumukseni parhaaseen suuntaan, jalostanut
ja kasvattanut luontoa. Mutta se ei ole voinut juurittaa pois luontoa,
eikä se olekaan mahdollista, ennenkuin kuoleva on pukenut ylleen
kuolemattomuuden vaatteen." Sanottuaan tämän hän otti hattunsa, joka
oli pöydällä palettini vieressä. Vielä kerran hän katsahti kuvaan.
"Hän _on_ viehättävä", sanoi hän puoliääneen. "Suotta ei hänen nimensä
ole 'maailman ruusu'." [Rosa mundi = maailman ruusu.]
"Ja saanko maalata teille samanlaisen?"
"_Cui bono_? Ette."
Hän veti kuvan päälle ohuen paperiarkin, jota maalatessani pidin käteni
alla, jottei piirustuspaperi tahriintuisi. Mitä hän siinä äkkiä näki,
en voinut aavistaa, mutta jotakin oli sattunut hänen silmiinsä. Hän
otti paperiarkin nopeasti käteensä ja tarkasti sen reunaa, sitten
hän katsoi minuun hyvin omituisella tavalla, jota minun oli mahdoton
ymmärtää. Hän näytti tahtovan salamannopeasti panna merkille jokaisen
yksityiskohdan kasvoissani, puvussani ja koko olemuksessani. Hänen
huulensa liikahtivat kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta hän keskeytti
lauseensa, oli se sitten mikä tahansa.
"Mikä on?" kysyin.
"Ei mitään", vastasi hän ja asetti paperin takaisin. Huomasin hänen
repivän pienen liuskan sen reunasta. Paperiliuska katosi hänen
hansikkaaseensa, hän nyökäytti nopeasti päätään hyvästiksi ja katosi.
Tämäpä merkillistä.
Tarkastin paperia joka puolelta, mutta en nähnyt muuta kuin himmeitä
väritäpliä, joihin olin koetellut siveltimiäni. Pari minuuttia pohdin
arvoitusta, mutta koska en voinut selvittää sitä enkä pitänyt sitä
erittäin tärkeänä, jätin sen sikseen ja unohdin sen pian.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
Kun Mr. St. John oli lähtenyt, alkoi sataa lunta. Tuiskua kesti
kaiken yötä. Seuraavana päivänä puhalsi kylmä tuuli, joka toi uusia
pilviä mukanaan, ja iltahämärässä oli laakso nietosten peittämä
ja tiet ummessa. Olin sulkenut ikkunaluukut, asettanut maton oven
eteen estääkseni lunta kasautumasta sen alapuolelle, kohentanut
takkavalkeaani, ja istunut lähes tunnin tulen ääressä kuunnellen
myrskyn ulvontaa. Sitten sytytin kynttilän, otin esille "Marmionin" ja
aloin lukea.
"Day set on Norham's castled steep
And Tweed's fair river broad and deep,
And Cheviot's mountains lone;
The massive towers, the donjon keep,
The flanking walls that round them sveep
In yellow lustre shone."
["Päivä paistoi yli Norhamin linnoitettujen rinteitten, kauniin, leveän
Tweed-virran ja Cheviotin yksinäisten vuorten. Vankat tornit ja
vallitukset niitten ympärillä kimmelsivät keltaisessa valossa."]
Kohta olin unohtanut myrskyn mylvinän. Kuulin ääntä ja arvelin, että
tuuli ravisteli ovea. Ei, se oli St. John Rivers, joka avasi oven ja
astui eteeni pimeydestä ja myrskystä. Takki, joka peitti hänen kookkaan
vartalonsa, oli valkea lumesta. Olin melkein kauhun vallassa, niin
vähän olin odottanut vieraita tänä myrskyisenä iltana.
"Pahoja uutisia?" kysyin. "Onko jotakin tapahtunut?"
"Ei. Kuinka vähästä säikähdättekään", vastasi hän, riisui
päällystakkinsa ja ripusti sen naulaan sekä työnsi kaikessa rauhassa
maton, joka hänen tullessaan oli siirtynyt paikaltaan, takaisin oven
eteen. Hän kopisti lunta jaloistaan.
"Tahrin puhtaan lattianne", sanoi hän, "mutta teidän täytyy suoda
minulle anteeksi tämän kerran." Sitten hän lähestyi tulta. "Voitte
uskoa, että minulla oli kova työ päästessäni tänne", jatkoi hän
lämmitellessään käsiään tulen ääressä. "Kerrankin vaivuin vyötäisiä
myöten kinokseen, mutta onneksi on lumi vielä pehmeätä."
"Mutta miksi tulitte?" en voinut olla kysymättä.
"Sepä kohtelias kysymys vieraalle, mutta koska kysytte, tahdon vastata.
Yksinkertaisesti siitä syystä, että tahdoin puhella kanssanne, koska
olin väsynyt mykkiin kirjoihin ja tyhjiin huoneisiini. Sitäpaitsi
olen eilisestä saakka ollut kuin henkilö, joka on kuullut kertomuksen
puoliksi ja joka maltittomana odottaa jatkoa."
Hän istuutui. Muistin hänen kummallisen käytöksensä edellisenä päivänä
ja aloin vakavasti pelätä, että hänen järkensä oli vioittunut.
Kuitenkin oli hänen hulluutensa siinä tapauksessa hyvin kylmää ja
maltillista laatua: en ollut koskaan nähnyt hänen kauniita kasvojaan
niin marmoriin veistetyn näköisinä kuin juuri nyt, kun hän työnsi
kosteat hiukset otsaltaan ja kun tuli vapaasti valaisi hänen kalpeita
kasvojaan, jossa ikäväkseni huomasin huolten ja surujen syvät jäljet.
Odotin, että hän sanoisi jotakin, jota edes ymmärtäisin, mutta hän
nojasi leukaansa käteensä, piti sormea huulillaan ja mietti. Huomasin,
että käsi oli laihtunut kuten kasvotkin. Sydämeeni tulvahti säälin
tunne, joka kenties ei ollenkaan ollut paikallaan tässä tapauksessa, ja
sanoin melkein vasten tahtoani:
"Soisin että Diana ja Mary tulisivat asumaan luoksenne, on kovin paha,
että teidän täytyy olla aivan yksin, ja te huolehditte liian vähän
omasta terveydestänne."
"Päinvastoin", sanoi hän, "pidän tarpeen tullessa kylläkin huolta
itsestäni. Tällä hetkellä voin varsin hyvin. Näettekö minussa mitään
vikaa?"
Tämän hän sanoi huolettomalla, hajamielisellä tavalla, joka osotti että
minun huolenpitoni oli ainakin hänen silmissään kokonaan tarpeetonta.
Minä vaikenin.
Hän piti taaskin sormea huulillaan ja tuijotti uneksien hehkuvaan
hiilokseen. Koska pidin välttämättömänä sanoa jotakin, kysyin, tunsiko
hän vetoa ovesta, joka oli hänen takanaan.
"En", vastasi hän lyhyesti ja melkein tylysti.
"Hyvä on", ajattelin, "jollet tahdo puhua niin voit olla hiljaa. Minä
jätän sinut rauhaan ja palaan kirjaani."
Puhdistin kynttilänsydämen ja vaivuin takaisin Marmioniin. St. John
liikahti hetken kuluttua, vilkaisin häneen ja näin hänen ottavan esiin
lompakkonsa ja vetävän siitä erään kirjeen. Hän luki sen äänettömänä,
pani sen takaisin ja vaipui mietteisiinsä. Oli turha koettaa lukea, kun
edessäni oli tuollainen elävä arvoitus, enkä myöskään voinut suostua
vaikenemaan, puhua minun täytyi, oli hän sitten epäystävällinen tai ei.
"Oletteko hiljattain saanut kuulumisia Dianalta ja Maryltä."
"En mitään sen kirjeen jälkeen, jonka näytin teille viikko sitten."
"Eikö omissa suunnitelmissanne ole tapahtunut mitään muutosta?
Jätättekö kenties Englannin aikaisemmin kuin aioitte?"
"Nähtävästi en, sellainen onni olisi liian suuri minulle."
Päästyäni näin pitkälle muutin aihetta ja yritin puhua koulustani ja
oppilaistani.
"Mary Garrettin äiti on terveempi, ja Mary tuli takaisin kouluun tänä
aamuna, ja ensi viikolla saan neljä uutta tyttöä Foundry Closesta -- ne
olisivat tulleet jo tänään, ellei lumi olisi estänyt."
"Todellako!"
"Mr. Oliver kustantaa kaksi."
"Niinkö?"
"Hän aikoo jouluna antaa kestityksen koko koululle."
"Sen tiedän."
"Onko se teidän keksintönne?"
"Ei."
"Kenen sitten?"
"Kaiketi hänen tyttärensä."
"Se on hänen tapaistaan, hän on niin hyväsydäminen."
"Niin."
Taaskin äänettömyys. Kello löi kahdeksan. Silloin hän nousi, muutti
asentoa ja kääntyi minuun.
"Pankaa kirjanne pois hetkiseksi ja tulkaa lähemmäksi tulta!" sanoi
hän. Tottelin häntä, vaikka hämmästykselläni ei ollutkaan rajoja.
"Puoli tuntia sitten", jatkoi hän, "sanoin maltittomana odottavani
erään tarinan jatkoa. Lähemmin mietittyäni asiaa pidän kuitenkin
parhaana itse ruveta kertojaksi ja jättää teille kuuntelijan osan.
Ennenkuin alan, täytyy minun huomauttaa teille, että tarinani voi
tuntua teistä jonkun verran tutulta, mutta vanhatkin asiat usein
tulevat uusiksi, kun uudet ihmiset kertovat niitä. Ja joka tapauksessa
on kertomukseni lyhyt."
"Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui, että eräs köyhä pappismies --
tällä hetkellä emme huoli hänen nimestään -- rakastui rikkaan miehen
tyttäreen. Tämäkin rakastui häneen ja meni naimisiin hänen kanssaan
vasten omaistensa tahtoa, jotka hylkäsivät hänet heti häitten jälkeen.
Kahden vuoden sisällä oli nuori pari kuollut, ja molemmat lepäsivät
rauhassa saman hautakiven alla. Olen nähnyt heidän hautansa, se on
eräällä suurella hautausmaalla lähellä vanhaa, mustunutta tuomiokirkkoa
eräässä väkirikkaassa tehdaskaupungissa. He jättivät jälkeensä
tyttären, joka heti syntymänsä jälkeen tuli viskatuksi armeliaisuuden
syliin -- se oli tässä tapauksessa yhtä kylmä kuin lumikinos, johon
olin vähällä hukkua tänä iltana. Tuo pieni orpo vietiin äitivainajan
rikkaitten sukulaisten luo ja sen kasvatusäidiksi tuli eräs täti, jonka
nimen tahdon mainita. Se oli Mrs. Reed Gatesheadistä. Te säpsähditte
-- kuulitteko jotakin ääntä? Olen varma, että se on vain rotta --
kouluhuone oli jyväaitta ennenkuin annoin laittaa siitä koulun, ja
aitoissa tavallisesti on rottia. -- No niin. Mrs. Reed piti orpotyttöä
luonaan kymmenen vuotta -- taru ei kerro, oliko lapsi onnellinen vai
onneton -- sitten se lähetettiin erääseen paikkaan, jonka te hyvin
tunnette, Lowoodin kouluun, jossa itse olette niin kauan asunut. Tyttö
näyttää menestyneen koulussa, oppilaasta hän muuttui opettajaksi
-- kuten tekin. On todella ihmeellistä, kuinka paljon yhtymäkohtia
tarinoissanne on. Hän jätti koulun tullakseen kotiopettajattareksi --
siinä taas oli kohtalonne sama -- ja otti pitääkseen huolta erään Mr.
Rochesterin holhokin kasvatuksesta."
"Mr. Rivers", keskeytin.
"Voin arvata tunteenne", sanoi hän, "mutta hillitkää ne vielä
vähän aikaa. Olen kohta lopettanut tarinani. Kuulkaa siis. Mr.
Rochesterin luonteesta en tiedä mitään, mutta tosiasia on, että
hän kaikella kunnialla kosi mainittua nuorta tyttöä ja että itse
vihkimätilaisuudessa kävi selville, että hänellä oli vaimo elossa,
joskin tämä oli mielipuoli. Hänen aikeensa ja ehdotuksensa tämän
jälkeen ovat vain arveluitten varassa, mutta kun eräästä sattuneesta
syystä oli välttämätöntä tiedustella kotiopettajattaren olinpaikkaa,
huomattiin, että tyttö oli lähtenyt pois -- kukaan ei voinut sanoa,
koska, kuinka ja minne. Hän oli jättänyt Thornfield Hallin yöllä,
kaikki tiedustelut olivat olleet turhia, ja vaikka koko seutu oli
mitä huolellisimmin tutkittu, ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään.
Oli kuitenkin mitä tärkeintä löytää hänet, kaikkiin sanomalehtiin on
pantu ilmoituksia, ja minä itse olen saanut eräältä asianajajalta, Mr.
Briggsiltä kirjeen, jossa kaikki edellämainitut seikat kerrotaan. Eikö
tämä ole omituinen tarina?"
"Koska kerran tiedätte niin paljon, voitte varmaan sanoa minulle,
kuinka Mr. Rochester nyt jaksaa. Missä hän on? Mitä hän tekee? Onko hän
terve?"
"En tiedä mitään Mr. Rochesterista. Kirjeessä ei mainita hänestä muuta
kuin hänen laiton ja petollinen yrityksensä, josta äsken kerroin.
Kysyisitte mieluummin kotiopettajattaren nimeä sekä sen tapahtuman
laatua, jonka tähden on ollut välttämätöntä löytää hänet."
"Eikö kukaan sitten mennyt Thornfield Halliin. Eikö kukaan nähnyt Mr.
Rochesteria?"
"Luullakseni ei."
"Mutta hänelle kirjoitettiin kuitenkin?"
"Tietysti."
"Ja mitä hän vastasi? Kenellä on hänen kirjeensä?"
"Mr. Briggs sanoo, että vastaus hänen kirjeeseensä ei ollut Mr.
Rochesterilta, vaan eräältä naiselta. Siinä on allekirjoituksena 'Alice
Fairfax'."
Tunsin ahdistavaa pettymystä. Pahin pelkoni oli nähtävästi totta: hän
oli varmaan lähtenyt Englannista ja sokeassa epätoivossaan rientänyt
johonkin entiseen olinpaikkaansa mannermaalla. Ja mitä lievitystä
oli hän siellä etsinyt tuskalleen -- mitä esineitä voimakkaille
intohimoilleen? En uskaltanut vastata kysymykseeni. Voi poloista
isäntääni, joka kerran oli ollut melkein mieheni ja jota niin usein
olin nimittänyt rakkaakseni!
"Hän mahtaa olla huono mies", huomautti Mr. Rivers.
"Te ette tunne häntä -- älkää langettako hänestä tuomiota!" pyysin
innokkaasti.
"Hyvä on", vastasi hän levollisesti, "sitäpaitsi on minulla muutakin
ajateltavaa. En ole vielä lopettanut kertomustani. Koska ette kysy
kotiopettajattaren nimeä, tahdon ilmoittaa sen teille -- se on minulla
tässä. Tärkeistä asioista on aina paras nähdä mustaa valkoisella."
Ja lompakko vedettiin taaskin esille, avattiin ja tarkastettiin.
Eräästä osastosta ilmestyi pieni, kiireessä repäisty paperiliuska,
jonka tunsin heti muotokuvaa peittäneen paperiarkin reunaksi.
Hän nousi, piti sitä silmieni edessä, ja luin siitä omalla
käsialallani kirjoitetun nimen "Jane Eyre", jonka varmaan olin joskus
hajamielisyydessäni tehnyt.
"Briggs kirjoitti eräästä Jane Eyrestä", sanoi hän, "ilmoituksissa
kysyttiin erästä Jane Eyreä, ja minä tunsin erään Jane Elliotin.
Tunnustan, että minulla jo kauan on ollut omat epäluuloni, mutta vasta
eilen iltapäivällä pääsin varmuuteen. Omistatteko tämän nimen ja
luovutteko väärästä nimestä?"
"Kyllä -- kyllä -- mutta missä on Mr. Briggs? Hän ehkä tietää Mr.
Rochesterista enemmän kuin te."
"Briggs on Lontoossa, mutta en luule hänen tietävän mitään Mr.
Rochesterista. Mr. Rochester ei ole hänelle missään suhteessa
mielenkiintoinen. Sitäpaitsi unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen
vuoksi. Ette kysy, minkätähden Mr. Briggs etsii teitä."
"No, minkätähden?"
"Vain kertoakseen teille, että setänne, Mr. Eyre on kuollut Madeirassa
ja että hän on jättänyt teille kaiken omaisuutensa ja että nyt olette
rikas -- vain tätä -- ei muuta."
"Minä! Rikas?"
"Te juuri, rikas -- oikea perijätär." Hiljaisuus.
"Teidän täytyy tietysti näyttää toteen, että olette kysymyksessä
oleva henkilö", jatkoi St. John, "mutta siinä ei tule olemaan mitään
vaikeuksia, ja sitten saatte omaisuutenne viipymättä haltuunne. Pääoma
on sijoitettu englantilaisiin yrityksiin, Briggsillä on testamentti ja
tarvittavat asiakirjat."
Siinäpä kääntyi lehti! On ihanaa tulla silmänräpäyksessä nostetuksi
köyhyydestä rikkauteen -- hyvin ihanaa -- mutta sellaista ei heti voi
käsittää, eikä myöskään heti voi nauttia siitä. Sitäpaitsi elämässä on
muita asioita, jotka ovat paljon ihanampia ja tenhoavampia. Rikkaaksi
tuleminen on läpeensä käytännöllinen ja tähän maailmaan kuuluva
asia, siinä ei ole mitään ihanteellista, ja kaikki siihen liittyvät
ajatukset ja mielikuvat ovat järkeviä ja terveitä. Kun ihminen kuulee
saaneensa omaisuuden, ei hän hypi eikä huuda ilosta, vaan ryhtyy kohta
miettimään rahojensa käyttämistä ja uuden asemansa vastuunalaisuutta.
Hän on tyytyväinen, mutta uusia huolia nousee hänen mieleensä, ja hän
kohtaa onnensa vakavana ja juhlallisena. Sitäpaitsi liittyy sanoihin
"perintö", "testamentti" läheisesti sanoja sellaisia kuin "kuolema",
"hautajaiset". Olin kuullut, että setäni -- ainoa omaiseni -- oli
kuollut. Siitä päivässä saakka, jolloin ensi kerran olin kuullut
hänestä, olin toivonut saavani kerran nähdä hänet. Nyt en koskaan
saisi nähdä häntä. Ja rahat tulivat yksin minulle, eikä minulla ollut
omaisia, jotka olisivat iloinneet kanssani niistä. Joka tapauksessa oli
tämä suuri onni, ja oli ihanaa olla riippumaton -- ah, niin oli! Tämä
viimeinen ajatus sai sydämeni paisumaan.
"Vihdoinkin kohotatte otsanne", sanoi Mr. Rivers. "Luulin jo, että
Medusa oli katsonut teihin ja että olitte muuttumassa kiveksi. Ehkä nyt
kysytte myös, minkä arvoinen olette?"
"Minkä arvoinen olen?"
"Oh, se on vain pikku seikka! Ei siitä tietysti kannata puhua --
kaksikymmentä tuhatta puntaa, ellen erehdy -- mutta mitä nyt?"
"Kaksikymmentä tuhatta puntaa!" Uusi yllätys! Olin kuvitellut neljää
tai viittä tuhatta. Tämä uutinen todellakin salpasi hengitykseni, ja
Mr. St. John, jonka en ollut koskaan kuullut nauravan, nauroi nyt.
"Tämäpä mainiota", sanoi hän, "jos olisitte tehnyt murhan ja minä
olisin tullut sanomaan, että rikoksenne on tullut ilmi, olisitte tuskin
voinut näyttää kauhistuneemmalta."
"Se on paljon rahaa -- ettekö luule, että tässä on joku erehdys?"
"Ei mitään erehdystä."
"Kenties olette erehtynyt numeroista -- se voi olla kaksi tuhatta."
"Se on kirjoitettu kirjaimilla eikä numeroilla -- kaksikymmentä
tuhatta."
Minulla oli sama tunne kuin kohtuulliseen ravintoon tottuneella
ihmisellä, joka joutuu yksinään istumaan sadoille katetun herkkupöydän
ääreen. Mr. Rivers nousi ja pani päällystakin ylleen.
"Jollei olisi näin kauhea ilma", sanoi hän, "niin lähettäisin Hannan
seuraksenne. Näytätte liian epätoivoisen onnettomalta voidaksenne olla
yksin. Mutta Hanna, eukko parka, ei voisi päästä eteenpäin kinoksissa
niinkuin minä pitkine jalkoineni. Minun täytyy nyt jättää teidät
suruihinne. Hyvää yötä!"
Hän aikoi avata oven, kun äkkinäinen ajatus välähti mieleeni.
"Seis, minuutti vielä", huusin.
"Mikä on?"
"Minua ihmetyttää minkätähden Mr. Briggs kirjoitti juuri teille minusta
ja kuinka hän tiesi tai arvasi, että te, joka asutte näin syrjäisessä
paikassa, voisitte auttaa häntä minun etsimisessäni."
"Minä olen pappi", sanoi hän, "ja mutkikkaissa asioissa käännytään
usein pappien puoleen." Taaskin hän yritti avata oven.
"Ei, tuo ei tyydytä minua", huudahdin, ja hänen nopeassa ja
epämääräisessä vastauksessaan olikin jotakin, joka pikemmin kiihoitti
kuin tyydytti uteliaisuuttani.
"Se on hyvin ihmeellinen kohta", lisäsin, "ja minun täytyy saada tietää
siitä enemmän."
"Toisella kertaa."
"Ei -- tänä iltana!" Ja kun hän kääntyi pois ovelta, asetuin sen ja
hänen väliin. Hän oli melkein hämillään.
"Te ette lähde ennenkuin olette kertonut minulle kaikki", sanoin.
"En tahtoisi tehdä sitä nyt juuri."
"Teidän täytyy."
"Tahtoisin mieluummin, että Diana tai Mary sanoisi sen teille."
Hänen vastahakoisuutensa tietysti kiihoitti uteliaisuuteni
äärimmilleen, ja sen täytyi tulla tyydytetyksi heti paikalla. Sanoin
sen hänelle.
"Mutta sanoinhan teille, että olen kova mies", sanoi hän, "ja että
minua on vaikea taivuttaa."
"Ja minä olen kova tyttö, jota on mahdoton saada luopumaan
päätöksestään."
"Sitäpaitsi", sanoi hän, "olen kylmä, eikä mikään hehku pysty minuun."
"Ja minä olen kuuma, ja tuli sulattaa jään. Näettekö, kuinka
takkavalkea on sulattanut lumen takistanne ja kuinka lattiani nyt on
samassa kunnossa kuin syksyinen tie. Jos toivotte koskaan, Mr. Rivers,
saavanne anteeksiantoa siitä suuresta rikoksesta, että olette tahrinut
hienon lattiani, on teidän paras heti kertoa minulle, mitä haluan
kuulla."
"No hyvä", sanoi hän, "minä antaudun, ei kiihkeytenne, vaan
kestävyytenne vuoksi. Kuluuhan kivikin, jos sille alituisesti putoo
pisaroita. Sitäpaitsi täytyy teidän saada tietää se ennemmin tai
myöhemmin -- miksi ei siis yhtä hyvin nyt. Nimenne on siis Jane Eyre?"
"Tietysti, sehän on jo päätetty asia."
"Ette kenties tiedä, että olen kaimanne? Nimeni on St. John Eyre
Rivers."
"En, tosiaanko? Muistan nyt nähneeni E-kirjaimen alkukirjaimienne
joukossa erään kirjan kannessa, jonka olette usein lainannut minulle,
mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä se voisi merkitä. Mutta
entä sitten? Varmaankin --"
Vaikenin. En uskaltanut ilmaista ajatusta, joka äkkiä välähti
mieleeni ja joka silmänräpäyksessä oli muodostunut selväksi, varmaksi
olettamukseksi. Monet pikkuseikat liittyivät yhteen, soveltuivat
toisiinsa ja järjestyivät, ja ketju, joka tähän saakka oli ollut
sekava ja epätäydellinen, oli äkkiä edessäni suorana ja selvänä, eikä
ainoatakaan rengasta puuttunut. Vaistomaisesti tiesin koko asian,
ennenkuin St. John puhui lisää, mutta koska en voi odottaa, että lukija
olisi yhtä hyvä arvaamaan, täytyy minun toistaa hänen selityksensä.
"Äitini nimi oli Eyre, hänellä oli kaksi veljeä, joista toinen, pappi,
meni naimisiin Miss Jane Eyren kanssa Gatesheadista, toinen oli äsken
kuollut kauppias John Eyre Madeirasta. Mr. Briggs, joka hoiti Mr. Eyren
asioita, kirjoitti meille viime elokuussa ilmoittaen setämme kuoleman.
Hän ilmoitti myös, että setämme oli jättänyt kaiken omaisuutensa
velivainaansa tyttärelle syrjäyttäen meidät erään riidan vuoksi,
joka hänellä oli ollut isämme kanssa. Mr. Briggs kirjoitti uudestaan
pari viikkoa sitten ilmoittaen, että perijätär oli kadoksissa ja
kysyen, tiesimmekö me jotakin hänestä. Eräs nimi, joka oli sattumalta
kirjoitettu paperiliuskalle, auttoi minut hänen jäljilleen. Te tiedätte
lopun."
Taas hän aikoi mennä, mutta minä asetin selkäni ovea vasten.
"Antakaa minun puhua", sanoin, "antakaa minun hengähtää ja miettiä
vähäisen!" Pysähdyin -- hän seisoi edessäni, hattu kädessä, ja näytti
täysin levolliselta. Jatkoin:
"Teidän äitinne oli minun isäni sisar?
"Niin."
"Siis minun tätini?" Hän nyökäytti päätään.
"Minun setä Johnini oli teidän eno Johninne? Te, Diana ja Mary olette
hänen sisarensa lapsia ja minä olen hänen veljensä lapsi?"
"Ehdottomasti."
"Siis te kolme olette serkkujani, siis puolet verestämme virtaa samasta
lähteestä."
"Me olemme serkkuja."
Katselin häntä. Olin siis saanut veljen, vieläpä veljen, josta voin
olla ylpeä ja josta voin pitää, ja kaksi sisarta, jotka olivat
herättäneet minussa ihailua ja rakkautta jo silloin, kun he olivat
vieraita minulle. Nuo kaksi tyttöä, joita kesken katkerinta epätoivoani
olin niin innokkaasti katsellut polvistuessani märälle maalle
Moor-Housen matalan ikkunan ääreen, olivat siis läheisiä sukulaisiani,
ja se nuori, komea herra, joka löysi minut oveltaan puolikuolleena, oli
serkkuni. Mikä ihana sanoma yksinäiselle, kodittomalle olennolle! Tämä
oli rikkautta -- rikkautta sydämelle, tämä oli kaivos puhtainta kultaa.
Tämä oli todellinen siunaus, ihana, elähyttävä, toisenlainen lahja kuin
äsken saamani rikkaus, joka toisaalta kyllä oli tervetullut, toisaalta
raskas ja velvoittava. Taputin käsiäni ilosta ja sydämeni oli riemua
tulvillaan.
"Oh, minä olen iloinen -- olen iloinen!" huudahdin. St. John hymyili.
"Enkö jo äsken sanonut, että unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen
vuoksi", sanoi hän. "Olitte vakava, kun kerroin, että olitte saanut
perinnön, ja nyt saa vähäpätöinen asia teidät haltioitumaan."
"_Mitä_ te tarkoitatte? Se ei merkitse teille mitään -- teillä on
sisaria ettekä välitä serkusta -- mutta minulla ei ole ollut ketään, ja
nyt saan äkkiä kolme täysikasvuista sukulaista -- tai kaksi, jollette
välitä tulla lasketuksi mukaan. Sanon vieläkin, että olen iloinen."
Kävelin nopein askelin edestakaisin huoneessa. Pysähdyin, sillä olin
melkein uupunut ajatuksista, jotka nousivat mieleeni niin nopeina,
että tuskin saatoin käsittää ja järjestää niitä. Ajattelin, mitä voisi
ja pitäisi tapahtua ja mitä tulisikin tapahtumaan ennen pitkää.
Katselin tyhjää seinää, se näytti silmissäni siniseltä taivaalta,
joka oli täynnä ilon ja toivon vilkkuvia tähtiä. Nyt voin tehdä hyvää
niille, jotka olivat pelastaneet henkeni ja joita tähän saakka olin
rakastanut hyödyttömästi. He olivat ikeen alaisina -- minä voisin
vapauttaa heidät. He olivat hajallaan -- minä voisin koota heidät
yhteen. Se riippumattomuus, se rikkaus, joka oli tullut minun osakseni,
oli tuleva heidänkin osakseen. Eikö meitä ollut neljä? Kaksikymmentä
tuhatta puntaa jaettuna neljään osaan antaisi viisi tuhatta joka osalle
-- se olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeuden vaatimukset tulisivat
täytetyiksi ja keskinäinen onnemme olisi taattu. Nyt ei rikkauteni enää
painanut minua -- se ei ollut enää vain kylmää metallia, vaan elämää,
toivoa ja iloa.
En voi tietää, minkä näköinen olin, kun nämä ajatukset tulvivat
mieleeni, mutta pian huomasin, että Mr. Rivers oli asettanut tuolin
taakseni ja koetti lempeällä väkivallalla saada minut istumaan. Hän
kehoitti minua rauhoittumaan, mutta minä halveksin jokaista viittausta
muka heikkouteeni ja avuttomuuteeni, työnsin pois hänen kätensä ja
kävelin edelleen.
"Kirjoittakaa Dianalle ja Marylle huomenna ja käskekää heitä suoraa
päätä kotiin. Diana sanoi, että he pitäisivät itseään rikkaina
saadessaan tuhannen puntaa kumpainenkin -- viidellä tuhannella he
tulisivat mainiosti toimeen."
"Sanokaa, mistä voin saada lasillisen vettä", sanoi St. John. "Teidän
täytyy todellakin koettaa rauhoittua."
"Loruja! Ja minkälaisen vaikutuksen tekee perintö teihin? Saako se
teidät pysymään Englannissa, naimaan Miss Oliverin ja olemaan rauhassa
kuten muutkin kuolevaiset?"
"Te kävelette liian nopeasti ja ajatuksenne hämmentyvät. Kerroin
uutiseni liian jyrkästi, ne ovat kiihoittaneet teitä yli voimienne."
"Mr. Rivers! Te saatatte minut suunniltani! Olen täysin järkevä -- te
itse ymmärrätte väärin -- tai olette ymmärtävinänne."
"Kenties ymmärtäisin paremmin, jos selittäisitte hiukan tarkemmin."
"Selittäisin? Mitä selittämistä siinä on? Tottapa huomaatte, että
jos kysymyksessä oleva summa, kaksikymmentä tuhatta puntaa, jaetaan
tasan setämme kolmen sisarenlapsen ja yhden veljenlapsen kesken, tulee
jokaisen osalle viisi tuhatta. Nyt tahdon vain, että kirjoitatte
sisarillenne ja ilmoitatte perinnöstä, jonka he ovat saaneet."
"Jonka te olette saanut."
"Olen sanonut teille, miltä kannalta näen asian, ja toisin en voi sitä
nähdä. En ole sietämättömän itsekäs, sokean kohtuuton ja inhottavan
kiittämätön. Sitäpaitsi olen päättänyt, että minun täytyy saada koti ja
omaisia. Minä pidän Moor-Housesta ja tahdon elää siellä, pidän Dianasta
ja Marystä ja tahdon kiinnittää heidät itseeni ainiaaksi. Viidestä
tuhannesta punnasta minulla olisi iloa ja siunausta, kahdestakymmenestä
tuhannesta rasitusta ja piinaa, koska ne eivät edes kuuluisi minulle
oikeudenmukaisesti, joskin kyllä lain mukaan. Jätän siis teille sen,
mikä on ehdottomasti tarpeetonta itselleni. Älkäämme kiistelkö asiasta
vaan päättäkäämme se heti paikalla!"
"Näin te sanotte ensi innostuksessanne, mutta tällaista asiaa täytyy
miettiä kauan, ennenkuin sanaanne voidaan pitää sitovana."
"Oh, jos ette muuta epäile kuin rehellisyyttäni, ei ole hätää.
Huomaatte siis, että ehdotukseni on oikeutettu ja kohtuullinen?"
"Näen kyllä, että se jossain merkityksessä on oikeutettu, mutta
se sotii yleistä tapaa vastaan. Sitäpaitsi teillä on oikeus koko
omaisuuteen. Eno ansaitsi sen omalla työllään, hänellä oli oikeus
jättää se kenelle tahansa ja hän jätti sen teille. Oikeus myöntää
sen teille, ja te voitte hyvällä omallatunnolla katsoa sen kokonaan
omaksenne."
"Mitä minuun tulee", vastasin, "on kysymyksessä aivan yhtä hyvin
tunteeni kuin omatuntoni. Minun täytyy ottaa huomioon tunteeni
-- olen niin harvoin saanut sen tehdä. Vaikka kiusaisittekin
minua vastaväitteillänne vuoden umpeen, en sittenkään luopuisi
siitä nautinnosta, jota olen jo saanut aavistaa, -- saada maksaa
osan suuresta kiitollisuudenvelasta ja hankkia itselleni ystäviä
eliniäkseni."
"Te ajattelette näin nyt", sanoi St. John, "koska ette vielä tiedä,
mitä merkitsee olla rikas ja nauttia rikkaudesta, ette aavista, kuinka
tärkeäksi henkilöksi kaksikymmentä tuhatta puntaa tekee teidät,
minkälaisen aseman se antaa teille, minkälaisen tulevaisuuden se avaa
eteenne, ette --"
"Ja te", keskeytin, "te ette voi kuvitella, kuinka kaipaan veljen ja
sisaren rakkautta. Minulla ei koskaan ole ollut kotia, minulla ei ole
ollut veljiä eikä sisaria, minun täytyy saada ja minä tahdon saada ne
nyt. Ettehän ole vastahakoinen tunnustamaan minua sukulaiseksenne --
vai kuinka?"
"Jane, minä tahdon olla veljenne -- sisareni ovat sisarenne ilman että
vaatisimme teitä uhraamaan luonnollisia oikeuksianne."
"Veljeni? Kyllä kai, tuhansien peninkulmien päässä! Sisareni? Kaunista
kyllä, raatamassa vieraiden luona! Minä rikas -- minä uppoamaisillani
kultaan, jota en ole koskaan ansainnut! Te ilman penniäkään! Todellakin
kaunista tasa-arvoa ja veljeyttä! Läheistä, kiinteätä yhteyttä!"
"Mutta, Jane, voitte toisellakin tavalla saada kodin ja omaisia --
voitte mennä naimisiin."
"Loruja taaskin! Minä en tahdo mennä naimisiin -- en koskaan mene
naimisiin."
"Se on liian paljon sanottu. Tuollaiset vakuutukset osottavat, kuinka
kiihtynyt olette."
"Se ei ole liian paljon sanottu. Tiedän, mitä tunnen ja kuinka
vastenmielinen on minulle pelkkä ajatuskin naimisiinmenosta. Kukaan ei
ottaisi minua rakkauden tähden ja pelkän keinottelun esineenä en tahdo
olla. Sitäpaitsi en tahdo vierasta, outoa, erilaista kuin itse olen.
Tahdon olla omaisteni luona, niitten luona, jotka ovat samaa lihaa ja
verta kuin minä itse. Sanokaa vieläkin, että tahdotte olla veljeni.
Olin tyytyväinen ja onnellinen kun sanoitte ne sanat. Toistakaa ne, jos
voitte rehellisesti sen tehdä."
"Luullakseni voin. Olen aina rakastanut sisariani ja tiedän, mihin
rakkauteni perustuu -- kunnioitan heitä ja ihailen heidän taitojaan.
Teilläkin on älyä ja luonnetta, taipumuksiltanne ja tavoiltanne
muistutatte Dianaa ja Maryä, seuranne on minulle aina mieluista, ja
olen jo muutamia kertoja saanut terveellistä huojennusta puhuessani
kanssanne. Tunnen, että helposti ja luonnollisesti voin antaa teille
tilan sydämessäni -- olkaa siis kolmas, nuorin siskoni!"
"Kiitän teitä -- se riittää minulle tänä iltana. Nyt teidän on paras
lähteä, sillä jos viivytte kauemmin, suututatte minua kenties taaskin
epäilyksillänne."
"Entä koulu, Miss Eyre? Se kai suljetaan nyt, vai kuinka?"
"Ei. Jatkan tointani kunnes saatte uuden opettajattaren."
Hän hymyili hyväksyvästi, ojensi kätensä hyvästiksi ja lähti.
Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti kertoa niitä vaikeuksia, joita
minulla oli voitettavina ennenkuin sain perintöasian järjestetyksi
haluni mukaan. Tehtäväni oli hyvin vaikea, mutta koska päätökseni oli
järkähtämätön, koska serkkuni ajan pitkään uskoivat, että todella
tahdoin jakaa omaisuuden oikeudenmukaisesti ja koska he varmaan
sydämessään tunsivat, että tein oikein ja että he minun asemassani
olisivat tehneet aivan samoin, suostuivat he vihdoinkin jättämään asian
oikeuden ratkaistavaksi. Tuomarit, joitten puoleen käännyin, olivat
Mr. Oliver ja eräs taitava lakimies, molemmat hyväksyivät mielipiteeni
ja niin pääsin vihdoinkin tahtoni perille. Tarpeenmukaiset asiakirjat
laadittiin, ja St. John, Diana, Mary ja minä saimme jokainen riittävän
osan setämme omaisuudesta.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
Kun kaikki oli järjestyksessä, oli joulu jo tulossa ja loma-aika
lähestyi. Suljin kouluni ja annoin oppilailleni lahjoja
lopettajaisiksi. Suuri onni avaa ihmeellisesti niin kädet kuin
sydämenkin, ja kun olemme paljon saaneet, on suurin ilomme antaa ja
siten purkaa tulvehtivia tunteitamme. Olin jo kauan mielihyväkseni
huomannut, että monet maalaisista oppilaistani pitivät minusta, ja
tämä huomioni vain vahvistui eron hetkellä, jolloin he yhtä selvästi
kuin vilkkaasti osottivat kiintymystään. Olin vilpittömästi iloinen
ja kiitollinen huomatessani, että minulla todella oli sija heidän
yksinkertaisissa sydämissään, ja lupasin joka viikko tulla tervehtimään
heitä ja antamaan heille opetustunnin. Mr. Rivers tuli mäkeä ylös juuri
kun oppilaani, joita nyt oli kuusikymmentä, olivat rivissä kulkeneet
ohitseni ja minä olin lukinnut oven. Seisoin avain kädessä oven edessä
ja vaihdoin vielä muutamia jäähyväissanoja parhaitten tyttöjeni kanssa.
Nämä olivat niin siistejä, kunnioitettavia ja taitavia nuoria naisia
kuin suinkin voi tavata Englannin maalaisväestössä. Ja se on paljon,
sillä loppujen lopulta on englantilainen rahvas sivistyneintä koko
Europassa. Noitten aikojen jälkeen olen tutustunut sekä ranskalaisiin
että saksalaisiin talonpoikaisnaisiin, ja parhaat heistä tuntuivat
tietämättömiltä ja kömpelöiltä Morton-tyttöjeni rinnalla.
"Oletteko mielestänne saanut palkan vaivoistanne", kysyi Mr. Rivers
heidän mentyään. "Eikö tietoisuus siitä, että olette tehnyt jotakin
todellista hyvää, tuota teille iloa?"
"Epäilemättä."
"Ja kuitenkin olette tehnyt työtä vain muutamia kuukausia. Eikö
ihmiselämä, joka kokonaan olisi omistettu lähimäisten kohottamiseen,
olisi mielestänne hyvin käytetty?"
"Kyllä", sanoin, "mutta minä puolestani en aina voisi jatkaa tällä
tavalla. Minun täytyy saada nauttia omista taipumuksistani yhtä hyvin
kuin kehittää toisten sieluja. Nyt aion nauttia niistä, älkääkä nyt
puhuko minulle koulusta. Olen jättänyt sen nyt ja aion viettää lomaa."
Hän näytti vakavalta. "Mitä nyt? Mikä teihin nyt on mennyt? Mitä aiotte
tehdä?"
"Aion olla ahkera -- niin ahkera kuin suinkin voin. Ja ensiksikin
pyydän teitä antamaan Hannalle vapautta ja ottamaan jonkun toisen
apulaiseksenne."
"Tarvitsetteko häntä?"
"Kyllä, hänen pitäisi tulla kanssani Moor-Houseen. Diana ja Mary ovat
viikon kuluttua kotona, ja tahdon saada kaikki kuntoon ennen heidän
tuloansa."
"Ymmärrän. Luulin että aioitte suinpäin lähteä huvimatkalle. Näin on
parempi. Hanna saa tulla kanssanne."
"Käskekää hänen sitten tulla huomenna, ja tässä on kouluhuoneen avain.
Huomenna jätän teille tupani avaimen."
Hän otti sen. "Te luovutte siitä suurella ilolla", sanoi hän. "En
oikein ymmärrä hilpeyttänne, koska en tiedä, millä työllä aiotte nyt
korvata sen, minkä nyt jätätte. Mikä tarkoitus, mikä päämäärä, mikä
kunnianhimo on elämällänne nyt?"
"Ensimäinen tarkoitukseni on panna toimeen _suursiivot_ -- ymmärrättekö
sanan koko voimaa -- _suursiivot_ Moor-Housessa, aina vierashuoneesta
kellariin asti. Seuraava tarkoitukseni on hangata kaikki paikat
kiiltäviksi vahalla, öljyllä ja epämääräisellä luvulla tomuriepuja.
Kolmanneksi järjestän kaikki tuolit, pöydät, matot, vuoteet,
matemaattisella täsmällisyydellä. Ja lopuksi omistetaan kaksi viimeistä
päivää ennen sisartenne tuloa sellaiselle ennenkuulumattomalle
kananmunien särkemiselle, rusinain puhdistamiselle, ryytien
hienontamiselle, joulukaakkujen vatkaamiselle, leipomiselle,
paistamiselle ja keittämiselle, että teidän kaltaisellanne
vihkimättömällä voi olla vain hämärä aavistus siitä. Päämääräni on
siis, lyhyesti sanottuna, laittaa talo mallikelpoiseen järjestykseen
ennen ensi torstaita, ja kunnianhimoni on valmistaa Dianalle ja Marylle
ihanteellisen hauska vastaanotto." St. John hymyili heikosti, mutta
näytti vieläkin tyytymättömältä.
"Se on kyllä hyvä toistaiseksi", sanoi hän, "mutta vakavasti puhuen
uskon, että päästyänne ensi ilonpuuskan ohi, katsotte taaskin
korkeammalle, kotoisten puuhien ja ilojen yli."
"Ne ovat kuitenkin parasta maailmassa", huomautin.
"Ei, Jane, ei. Tämä maailma ei ole tehty vain nautintoja ja lepoa
varten. Varokaa veltostumista!"
"Minähän päinvastoin aion olla äärettömän ahkera."
"Jane, tällä hetkellä annan teille anteeksi ja myönnän teille
kaksi kuukautta armonaikaa nauttiaksenne täysin siemauksin uudesta
asemastanne ja iloitaksenne uusien sukulaistenne seurasta, mutta
_sitten_ toivoakseni kykenette katsomaan Moor-Housea ja Mortonia
kauemmaksi ja ajattelemaan muutakin kuin sisartenne seuraa ja itsekästä
rauhaa ja mukavuutta. Toivon, että sisäinen tarmonne häiritsee
lepoanne."
Katsoin häneen hämmästyneenä. "St. John", sanoin, "minusta on
suorastaan ilkeätä puhua noin. Tahdon olla tyytyväinen ja onnellinen
kuin kuningatar, ja te koetatte herättää minussa levottomuutta. Mitä
varten?"
"Sitä varten, että käyttäisitte oikein ne leiviskät, jotka Jumala
on antanut käytettäväksenne ja joista hän epäilemättä kerran kutsuu
teidät tekemään tiliä. Jane, minä olen pitävä teitä tarkasti ja
huolellisesti silmällä -- sanon sen jo ennakolta. Ja koettakaa hillitä
sitä tavatonta intoa, millä heittäydytte jokapäiväisiin iloihin. Älkää
takertuko niin kiinteästi lihan siteisiin, säilyttäkää voimanne ja
intonne arvokkaampiin tehtäviin älkääkä kuluttako niitä vähäpätöisissä,
haihtuvissa asioissa. Kuuletteko minua, Jane?"
"Kyllä, aivan kuin puhuisitte kreikkaa. Minä tunnen, että minulla on
täysi oikeus olla onnellinen, ja onnellinen _tahdon_ olla. Hyvästi."
Onnellinen olinkin Moor-Housessa, ja ahersin kaikin voimin. Niin
Hannakin. Häntä huvitti nähdä, kuinka innostunut olin hyörimään ja
hääräämään myllistetyssä talossa ja kuinka osasin harjata, pölyyttää,
kiillottaa ja keittää. Kun pari pahimman sekasorron päivää oli
voitettu, olikin hauskaa palauttaa järjestystä omaantekemäämme
kaaokseen. Olin aikaisemmin matkustanut S:n kaupunkiin ostamaan
muutamia uusia huonekaluja, serkkuni olivat antaneet minulle täyden
vapauden tehdä muutoksia, ja määrätty summa oli asetettu tähän
tarkoitukseen. Arkihuoneen ja makuukamarit jätin jokseenkin ennalleen,
sillä tiesin, että Diana ja Mary iloitsisivat enemmän vanhojen,
tuttujen pöytiensä, tuoliensa ja vuoteittensa näkemisestä kuin
hienoimmista uudistuksista. Joku pieni uutuus oli kuitenkin tarpeen,
jotta heidän kotiintulonsa olisi niin viehättävä kuin halusin sen
olevan. Siihen riittivät kauniit, uudet matot ja ikkunaverhot, pari
huolellisesti valittua vanhanaikaista porsliini- ja pronssikalua, uusi
liina ja uusi peili toalettipöydälle j.n.e., ja huoneet näyttivät
raikkailta ja hauskoilta, ilman loistoa ja ylellisyyttä. Erään
pienen vierashuoneen ja makuukamarin kalustin kokonaan uudestaan
mahonkihuonekaluilla, joissa oli karmosiinipunaiset päällykset, ja
käytävään ja portaisiin panin matot. Kun kaikki oli valmiina, oli
Moor-House mielestäni yhtä siisti, kaunis ja kodikas sisältä kuin se
ulkoa näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä keskellä tuiminta vuodenaikaa.
Tuo odotettu torstai tuli vihdoinkin. Heitä odotettiin tuleviksi vasta
pimeässä, ja jo ennen hämärää sytytettiin tulet joka huoneeseen.
Keittiö oli täydellinen, Hanna ja minä olimme valmiiksi pukeutuneet ja
kaikki oli kunnossa.
St. John saapui ensimäisenä. Olin tahtonut häntä pysymään kokonaan
poissa talosta kunnes kaikki olisi järjestyksessä, ja itse asiassa jo
pelkkä ajatus suursiivoista, jotka kauhistuttivat häntä sekä melullaan
että proosallisuudellaan, riitti pitämään häntä loitolla. Hän tapasi
minut keittiöstä, jossa parhaillaan seurasin muutamien teekakkujen
paistumista. Hän lähestyi hellaa ja kysyi, olinko vieläkin tyytyväinen
palvelustytön töihin. Vastaukseksi pyysin häntä tarkastamaan työni
tuloksia. Hän seurasi vähän vastahakoisena minua läpi huoneitten.
Avasin kaikki ovet, mutta hän tuskin katsoi niistä sisään, ja tultuamme
takaisin alakertaan hän sanoi, että olin varmaan nähnyt paljon vaivaa
saadessani niin suuria muutoksia aikaan niin vähässä ajassa, mutta hän
ei sanallakaan ilmaissut mielihyväänsä talonsa parantuneen ulkonäön
johdosta. Hänen hiljaisuutensa teki minut alakuloiseksi. Ajattelin,
että olin kenties muuttanut vanhassa järjestyksessä jotakin, jota hän
piti arvossa. Kysyin, oliko niin, ja ääneni sävy oli epäilemättä jonkun
verran masentunut.
"Ei suinkaan, olen päinvastoin huomannut, että olette tunnollisesti
säilyttänyt kaiken vanhan. Pelkään tosiaankin, että olette uhrannut
asiaan enemmän ajatuksia kuin se olisi ansainnut. Kuinkahan paljon
aikaa olette käyttänyt jo tämänkin huoneen järjestämiseen? --
Voisitteko muuten sanoa, missä eräs kirja on?" -- Hän mainitsi sen
nimen.
Näytin hänelle, missä paikassa hyllyllä kirja seisoi. Hän otti sen,
vetäytyi tavalliseen ikkunakomeroonsa ja alkoi lukea.
Tällainen ei ollut minulle mieleen. St. John oli hyvä mies, mutta
aloin tuntea, että hän oli puhunut totta sanoessaan olevansa kova ja
kylmä. Elämän vaatimattomat ilot eivät merkinneet mitään hänelle,
sen hiljainen onni ei viehättänyt häntä. Hänen koko elämänsä oli
pyrkimistä -- suurten ja korkeain päämääräin tavoittelua -- hän ei
levähtänyt koskaan, eikä sallinut toistenkaan levähtää. Kun hänen
lukiessaan katselin hänen korkeata, marmorinvalkeaa otsaansa ja hänen
hienoja piirteitänsä, ymmärsin, että hänestä ei tulisi hyvä puoliso,
ja että olisi hyvin raskasta olla hänen vaimonansa. Tajusin myöskin,
minkälaatuista oli hänen rakkautensa Miss Oliveriin: se oli, kuten
hän itse oli sanonut, vain aistillista rakkautta. Ymmärsin, kuinka
hän voi halveksia itseään sen kiihoittavan vaikutuksen vuoksi ja
kuinka hän tahtoi kukistaa sen. Hän ei koskaan uskoisi siitä koituvan
pysyvää onnea itselleen tai rakastetulleen. Hän oli sitä ainesta, josta
luonto muovailee sankarinsa -- niin kristilliset kuin pakanalliset --
lainlaatijat, valtiomiehet, valloittajat, miehet, jotka ovat luodut
suuriin töihin vaan jotka kotilieden ääressä eivät ole paikallaan.
"Tämä vierashuone ei ole hänen paikkansa", mietin, "Himalaijan
jyrkänteet, Kafferinmaan viidakot, vieläpä Guinean epäterveellinen
rannikko sopisivat hänelle paremmin. Oikein hän tekee väittäessään
kotoisen elämän rauhaa -- sellaisessa eivät hänen kykynsä pääsisi
oikeuksiinsa, kehittyisi eivätkä esiintyisi edukseen. Vaaroissa ja
taisteluissa, missä kysytään rohkeutta, tarmoa ja voimaa, siellä hän
puhuu ja liikkuu, siellä hän on johtaja. Pieni, iloinen lapsi voittaisi
hänet lieden ääressä. Hän on oikeassa valitessaan lähetyssaarnaajan
toimen -- sen näen nyt."
"He tulevat! He tulevat!" huusi Hanna tempaisten auki vierashuoneen
oven. Samassa hetkessä alkoi vanha Carlo haukkua iloisesti. Juoksin
ulos. Oli aivan pimeä, mutta kuulin vaununpyörien kolinaa. Hanna
kiiruhti sytyttämään lyhdyn. Ajoneuvot olivat pysähtyneet veräjälle,
ajaja aukaisi oven ja vaunuista hypähti ensin toinen, sitten toinen
tuttu olento. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pääni heidän hattujensa
alla, ja tunsin kasvoillani ensin Maryn pehmeän posken, sitten
Dianan liehuvat kiharat. He nauroivat, suutelivat minua, sitten
Hannaa, taputtivat Carloa, joka oli melkein hurjana ilosta, kysyivät
innokkaasti, oliko kaikki hyvin ja saatuaan myöntävän vastauksen
riensivät sisään.
He olivat kangistuneina pitkän ja vaivalloisen ajonsa jälkeen
Whitcrossista ja viluissaan kolean iltailman tähden, ja he ihastuivat
ikihyviksi nähdessään kodikkaan takkavalkean. Sillä aikaa kun ajaja
ja Hanna kantoivat sisään heidän tavaroitaan, kysyivät he St. Johnia.
Tämä oli juuri tullut vierashuoneen ovesta. Tytöt lensivät molemmat
hänen kaulaansa. Hän suuteli heitä tyvenesti, toivotti heidät muutamain
sanoin tervetulleiksi ja vetäytyi sitten takaisin turvapaikkaansa
vierashuoneesen, jossa hän toivoi pian näkevänsä meidätkin.
Olin sytyttänyt kynttilät ja aioin viedä heidät yläkertaan, mutta Diana
tahtoi ensin antaa muutamia vierasvaraisia määräyksiä ajajan suhteen.
Tämän jälkeen molemmat seurasivat minua. He olivat ihastuksissaan
huoneittensa uudistuksen johdosta, uudet verhot, matot ja kauniit
porsliinimaljakot miellyttivät heitä suuresti ja he ilmaisivat
ilonsa ja kiitollisuutensa sanoja säästämättä. Olin hyvin mielissäni
nähdessäni, että järjestelyni soveltuivat heidän toiveisiinsa
tarkalleen ja että puuhillani olin runsaasti lisännyt heidän iloisen
kotiintulonsa viehätystä.
Tuo ilta oli hauska ja nautintorikas. Iloiset serkkuni olivat
niin vilkkaita ja puheliaita, että St. Johnin vaiteliaisuutta
tuskin huomattiin. Hän oli vilpittömästi iloinen saadessaan taas
olla sisartensa seurassa, mutta hän ei voinut ottaa osaa heidän
ylitsevuotavaan hilpeyteensä ja iloonsa. Päivän tapahtuma -- Dianan
ja Maryn kotiintulo -- miellytti häntä, mutta tapahtuman seuraukset,
iloinen hälinä ja vilkas pakiseminen, vaivasivat häntä, ja näin hänen
toivovan, että rauhallisempi huomispäivä olisi jo tullut. Kun mieliala
oli kohonnut korkeimmilleen noin tunti jälkeen teentuonnin, kuului
koputusta ovelle. Hanna tuli ilmoittamaan että eräs köyhä poika oli
tänä tavattomana aikana tullut pyytämään Mr. Riversiä äitinsä luo, joka
oli kuolemaisillaan.
"Missä hän asuu, Hanna?"
"Whitcrossin kukkulan luona, lähes neljän peninkulman päässä täältä --
koko matka soita ja kankaita."
"Sano hänelle, että tulen."
"Paras olisi jollette menisi, sir. Sitä tietä on hyvin paha mennä
pimeässä -- suossa ei näy jälkeäkään polusta. Ja ilma on niin kolea --
tuuli pureva. Parasta olisi lähettää sana, sir, että tulette huomenna."
Mutta hän oli jo lähdössä ja pani päällystakkia ylleen. Hän lähti
nurisematta, harmittelematta. Kello oli silloin yhdeksän, ja hän tuli
takaisin vasta puoliyön jälkeen. Hän näytti silloin hyvin uupuneelta,
mutta onnellisemmalta kuin lähtiessään. Hän oli saanut kieltää itsensä,
täyttää velvollisuutensa, voittaa vaikeuden, tuntea oman voimansa, ja
hän oli nyt paremmassa sovussa itsensä kanssa.
Pelkään, että koko seuraava viikko koetteli hänen kärsivällisyyttään.
Se oli jouluviikko. Emme tehneet mitään säännöllistä työtä, vaan
vietimme aikamme kotona huvitellen parhaamme mukaan. Kangasmaitten
ilma, kotoinen vapaus ja valoisat tulevaisuudentoiveet vaikuttivat
Dianan ja Maryn mieliin elähyttävän juoman tavoin. He olivat aamusta
iltaan saakka iloisia kuin leivoset. He puhuivat lakkaamatta, ja heidän
älykäs, pirteä, henkevä keskustelunsa viehätti minua siinä määrässä
että mieluummin kuuntelin sitä ja otin siihen osaa kuin tein mitään
muuta. St. John ei koettanut hillitä iloisuuttamme, mutta hän vältti
sitä. Hän oli harvoin kotona, pitäjä oli laaja ja harvaan asuttu, ja
joka päivä hän kävi sairaitten ja köyhien luona jossakin sen osista.
Kerran aamiaisella näytti Diana miettivän jotakin ja kysyi sitten
veljeltään, olivatko hänen suunnitelmansa vielä muuttumattomat.
"Ovat -- ei mikään voi muuttaa niitä", oli vastaus. Ja hän ilmoitti
edelleen, että hänen lähtönsä Englannista oli nyt määrätty tapahtuvaksi
seuraavan vuoden kuluessa.
"Ja Rosamond Oliver?" sanoi Mary. Sanat näyttivät pujahtaneen
vaistomaisesti hänen huuliltaan, sillä niin pian kuin hän oli lausunut
ne, teki hän epävarman eleen ikäänkuin tahtoakseen peruuttaa ne. St.
Johnilla oli kirja kädessään -- hänen epäkohtelias tapansa oli lukea
aterioilla -- hän sulki sen ja katsoi ylös.
"Rosamond Oliver", sanoi hän, "menee pian naimisiin Mr. Granbyn kanssa.
Mr. Granby kuuluu S:n hienostoon -- hän on Sir Frederic Granbyn
pojanpoika ja perillinen. Kuulin tämän eilen Mr. Oliverilta."
Sisaret katsoivat toisiinsa ja minuun, me katsoimme häneen kaikki
kolme, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään värähdystä.
"Asia on siis päätetty hyvin nopeasti", sanoi Diana. "He eivät ole
voineet tuntea toisiaan kauan."
"Vain kaksi kuukautta. He kohtasivat toisensa lokakuussa eräissä
S:n tanssiaisissa. Mutta kun mikään ei estä liittoa, vaan kaikki
päinvastoin puhuu sen puolesta, kuten tässä tapauksessa, on
viivytteleminen tarpeetonta. He menevät naimisiin niin pian kuin S----
Place, jonka Sir Frederic antaa heille asunnoksi, on saatu kuntoon."
Kun tämän jälkeen ensi kerran tapasin St. Johnin yksinään, teki mieleni
kysyä koskiko tapaus häneen, mutta hän näytti niin vähän kaipaavan
myötätuntoa, että melkein häpesin aikaisempaa rohkeuttani, vielä
vähemmin uskalsin tehdä uusia yrityksiä samaan suuntaan. Sitäpaitsi
olin taas tottumaton puhumaan hänen kanssaan. Hän oli täydellisesti
sulkeutunut kuoreensa, mikä seikka vaikutti kylmän veden tavoin
avomielisyyteeni. Hän ei ollut pitänyt lupaustaan kohdella minua
kuin sisartaan, vaan säilytti yhä määrätyn, kylmentävän etäisyyden
välillämme, mikä ei suinkaan ollut omiaan tekemään suhdettamme
sydämelliseksi. Tämän etäisyyden tunsin paljon selvemmin nyt, kun asuin
saman katon alla kuin hän ja olin tunnetusti hänen sukulaisensa, kuin
siihen aikaan, jolloin hän tunsi minut vain kyläkoulun opettajattarena.
Muistellessani, kuinka paljon asioita hän kerran oli uskonut minulle,
oli minun vaikea ymmärtää hänen nykyistä kylmyyttään.
Asiain ollessa tällä kannalla hämmästyin koko lailla, kun hän äkkiä
kohotti päänsä kirjastaan ja sanoi:
"Te näette, Jane, että taistelu on suoritettu ja voitto saatu."
Olin hämmästynyt enkä heti osannut vastata mitään.
Hetkisen epäröityäni vastasin:
"Mutta oletteko varma, että ette ole samassa asemassa kuin valloittaja,
jonka voitto on tullut liian kalliiksi? Eikö toinen samanlainen voitto
saattaisi teitä häviöön?"
"Sitä en luule, ja jos niin olisikin, ei se paljoa merkitsisi, sillä
toista samanlaista ei minun koskaan tarvitse taistella. Taisteluni on
ollut ratkaiseva. Tieni on nyt selvä, ja kiitän Jumalaa siitä." Tämän
sanottuaan hän vaikeni ja palasi työhönsä.
Kun keskinäinen onnemme -- s.o. Dianan, Maryn ja minun -- vihdoin
sai rauhallisemman luonteen ja palasimme tavallisiin töihimme, oli
St. John enemmän kotona. Hän istui samassa huoneessa kuin me väliin
tuntikausia. Sillä aikaa kun Mary piirusti, Diana tutki erästä
tieteellistä teosta, johon hän minun ihmeekseni oli käynyt käsiksi, ja
minä ponnistelin eteenpäin saksalaisessa kirjassani, tutki hän omaa
salaperäistä kieltänsä -- erästä itämaista kieltä, jonka oppimisen
hän suunnitelmiensa vuoksi katsoi välttämättömäksi. Siinä istuessaan
kirjansa ääressä lukukomerossaan näytti hän hyvinkin levolliselta ja
työhönsä vajonneelta, mutta silloin tällöin jättivät hänen siniset
silmänsä tuon oudonnäköisen kieliopin ja harhailivat yli huoneen
pysähtyen joskus meihin, hänen lukutovereihinsa, ja tarkastellen
meitä omituisen terävästi. Jos hänet yllätettiin tästä, palasi hän
heti työhönsä, mutta yhä uudelleen harhaili hänen katseensa etsivänä
pöytämme ääressä. Ihmettelin tätä. Ihmettelin sitäkin, ettei hän
koskaan unohtanut ilmaista tyytyväisyyttään erään asian johdosta, joka
minusta tuntui merkityksettömältä, nimittäin jokaviikkoinen käyntini
Mortonin koulussa, ja vielä enemmän ihmettelin, kun hän alituisesti
kehoitti minua täyttämään tämän tehtäväni riippumatta ilmoista ja
pilkkasi sisariaan, jotka eivät olisi laskeneet minua menemään, jos
ilma oli kovin epäsuotuisa.
"Jane ei ole sellainen raukka kuin miksi tahtoisitte tehdä hänet",
oli hänen tapansa silloin sanoa. "Hän voi kestää tuulenpuuskia ja
sadekuuroja ja muutamia lumihiutaleita yhtä hyvin kuin kuka tahansa
meistä. Hänen ruumiinrakenteensa on terve ja joustava, ja hän voi
kestää ilmanalan vaihteluita paremmin kuin moni vankkarakenteinen."
Ja kun sitten tulin kotiin usein hyvin uupuneena, en koskaan uskaltanut
valittaa, koska näin, että se olisi ollut hänelle vastenmielistä.
Rohkeus ja voima miellytti häntä, mutta heikkoutta hän vihasi.
Eräänä iltapäivänä sain kuitenkin luvan jäädä kotiin, koska todella
olin vilustunut. Diana ja Mary olivat minun sijastani menneet
Mortoniin. Istuin Schillerini ääressä, ja St. John tutki itämaisia
harakanvarpaitaan. Kun vaihdoin kirjani toiseen, satuin katsomaan
siihen suuntaan, missä hän istui, ja huomasin, että nuo siniset,
valppaat silmät katselivat minua tarkasti. Kuinka kauan ne olivat
tutkineet minua, en osaa sanoa. Katse oli niin läpitunkeva ja samalla
niin kylmä, että jouduin omituisen mielialan valtaan ja melkein
pelästyin.
"Jane, mitä teette?"
"Luen saksaa."
"Minä tahtoisin, että jättäisitte saksan sikseen ja alkaisitte lukea
hindustania."
"Te laskette leikkiä."
"Kaikkea muuta -- päinvastoin minun täytyy saada tahtoni läpi ja sanon
kohta minkätähden."
Hän selitti sitten, että hän itse parhaillaan tutki hindustanin kieltä
ja että hän oli vaarassa unohtaa alkeet päästessään pitemmälle. Hänelle
olisi suureksi hyödyksi jos hänellä olisi oppilas, jonka kanssa hän yhä
uudelleen voisi lukea alkeita ja siten painaa ne pysyvästi mieleensä.
Hän oli jonkun aikaa epäröinyt, valitsisiko hän oppilaakseen toisen
sisaristaan vai minut, sitten hän oli valinnut minut, koska hän
näki, että minä voin istua kauimmin työni ääressä meistä kolmesta.
Tahdoinko suoda hänelle tämän avun? Uhraukseni ei luultavasti tulisi
pitkäaikaiseksi, koska hänen lähtöönsä oli enää kolme kuukautta.
St. John oli mies, jolta ei helposti kieltänyt mitään, koska tunsi,
että kaikki vaikutelmat, olivat ne sitten iloisia tai tuskallisia,
painuivat syvälle hänen mieleensä. Minä suostuin. Kun tytöt tulivat
kotiin, sai Diana nähdä oppilaansa siirtyneen veljensä oppilaaksi.
Hän nauroi, ja sekä hän että Mary vakuuttivat, että St. John ei olisi
koskaan saanut heitä tuollaiseen työhön.