"Minä olen elättänyt itseni, ja toivon voivani tehdä sen taaskin. Mitä
aiotte tehdä noilla karviaismarjoilla?" kysyin, kun hän otti esiin
marjatuohisen.
"Leivon ne pasteijoihin."
"Antakaa minun puhdistaa ne."
"Ei, ei teidän tarvitse tehdä mitään."
"Mutta minä tahdon tehdä jotakin. Antakaa tänne vain."
Hän suostui, levittipä vielä puhtaan pyyhinliinan hameelleni, etten
tahrisi sitä.
"Te ette ole tottunut palvelijain töihin, sen näkee käsistänne",
huomautti hän. "Olette kenties ollut ompelija."
"En, te olette väärässä. Yhdentekevää, mitä olen ollut -- älkää enää
vaivatko päätänne sillä, vaan sanokaa sensijaan mikä on tämän talon
nimi."
"Muutamat sanovat sitä Marsh-End'iksi, toiset Moor-House'ksi."
"Ja herra, joka asuu täällä, on nimeltään Mr. St. John."
"Ei, hän ei asu täällä, hän on vain käymässä. Hänen kotinsa on hänen
omassa seurakunnassaan Mortonissa."
"Tuossako kylässä parin peninkulman päässä?"
"Niin."
"Ja mikä hän on?"
"Hän on pappi."
Muistin pappilan vanhan emännöitsijän vastauksen, kun kysyin pastoria.
"Onko tämä sitten hänen isänsä talo?"
"On, vanha Mr. Rivers asui täällä ja hänen isänsä ja isoisänsä ja
isoisänisänsä."
"Herran nimi on siis Mr. St. John Rivers."
"Niin on, St. John on hänen ristimänimensä."
"Ja hänen sisartensa nimet ovat Diana ja Mary Rivers?"
"Niin."
"Heidän isänsä on kuollut?"
"Tasan kolme viikkoa sitten."
"Eikö heillä ole äitiä?"
"Rouva on kuollut jo monta vuotta sitten."
"Oletteko kauan ollut perheessä?"
"Kolmekymmentä vuotta. Olen hoitanut kaikkia kolmea."
"Se todistaa, että olette hyvä ja uskollinen palvelija. Sen
tunnustuksen annan teille, vaikka olittekin niin epäkohtelias, että
sanoitte minua kerjäläiseksi."
Hän katseli minua taaskin hämmästyneenä. "Luulen", sanoi hän, "että
olen kokonaan erehtynyt teidän suhteenne, mutta täällä kulkee niin
paljon irtainta väkeä, että saatte suoda anteeksi minulle."
"Ja vaikka tahdoitte karkoittaa minut oveltanne sellaisena yönä,
jolloin ette olisi ajanut koiraakaan ulos", jatkoin melkein ankarasti.
"No se oli kyllä kovaa, mutta mitä ihmisen pitää tehdä? Minä ajattelin
enemmän lapsiparkoja kuin itseäni. Kukaan ei pidä heistä huolta paitsi
minä. Saan kyllä olla tuikea."
Vaikenin muutamia minuutteja ja olin hyvin vakava.
"Ette kai ajattele minusta kovin pahaa", huomautti hän taas.
"Ajattelen kylläkin", sanoin, "ja sanon kohta, minkätähden. Ei niin
paljon siitä syystä, että kielsitte minulta yösijan ja piditte minua
huonona ihmisenä kuin sentähden, että nyt juuri luitte minulle
jonkinlaiseksi viaksi sen, ettei minulla ole kotia ei kontua. Muutamat
jaloimmista ihmisistä maanpäällä ovat eläneet yhtä köyhinä kuin
minä nyt, ja jos olette kristitty, ei teidän sopisi pitää köyhyyttä
rikoksena."
"Ei sopisikaan", sanoi hän. "Niin sanoo Mr. St. John'kin, ja minä
huomaan olleeni väärässä -- mutta nyt minulla onkin aivan toisenlainen
käsitys teistä kuin ensiksi. Te olettekin oikein siisti ja sievä pieni
neiti."
"No se kuuluu joltakin -- minä annan teille anteeksi. Kättä päälle."
Hän pani jauhoisen, karkean kätensä käteeni, sydämellisempi hymyily
valaisi nyt hänen rosoisia kasvojaan, ja siitä hetkestä olimme ystävät.
Hanna oli nähtävästi puhelias. Kun minä puhdistin karviaismarjoja
ja hän teki pasteijataikinaa, antoi hän yksityiskohtaisia tietoja
isäntä- ja emäntävainajastaan ja "lapsista", kuten hän nimitti nuorta
herrasväkeä.
Vanha Mr. Rivers oli yksinkertainen maalainen, mutta siltä täysi
herrasmies ja yhtä vanhaa sukua kuin kuka muu tahansa. Marsh-End oli
kuulunut Rivers'eille niin kauan kuin talo oli seisonut, ja se oli
Hannan vakuutuksen mukaan parinsadan vuoden vanha, vaikka se olikin
pieni ja vaatimaton verrattuna esimerkiksi Mr. Oliverin linnaan
Morton Yalessa. Mutta niinpä hän muistikin sen ajan, jolloin Bill
Oliverin isä oli työssä neulatehtaassa, kun taas Riversit olivat
herrasväkeä jo Henrik-kuninkaitten aikana, kuten jokainen voi nähdä
Mortonin kirkonkirjoista. Vanha herra oli kuitenkin aivan kuin muutkin
ihmiset -- ei ollenkaan ylpeä -- ja piti paljon metsästyksestä ja
maanviljelyksestä. Rouva oli toista maata. Hän oli täysi lukuihminen,
ja "lapset" tulivat häneen. Lukuinnossa ei kukaan vetänyt heille
vertoja, he olivat kaikki kolme alottaneet melkein heti kun osasivat
puhua, ja oppineet he olivat "kuin itsestään". Mr. St. John tahtoi
kouluun ja luki papiksi, tytöt olivat hakeneet kotiopettajan paikkoja
heti päästyänsä koulusta, sillä heidän isänsä oli muutamia vuosia
sitten menettänyt paljon rahaa erään ystävänsä vararikossa, ja koska
hän ei ollut kyllin rikas turvatakseen heidän tulevaisuutensa, täytyi
heidän pitää huolta itsestään. He olivat viime aikoina olleet hyvin
vähän kotona, ja viipyivät nytkin, isänsä kuoleman johdosta, vain
muutamia viikkoja, mutta he pitivät hyvin paljon Marsh-Endistä ja
Mortonista ja kanervanummista sen ympärillä. He olivat olleet Lontoossa
ja monessa muussa suuressa kaupungissa, mutta he sanoivat aina, että
koti oli paras paikka maailmassa, sitäpaitsi he tulivat mainiosti
toimeen keskenään eivätkä koskaan kinastelleet. Hän ei tuntenut toista
niin yksimielistä perhettä.
Lopetettuani karviaismarjojen puhdistamisen kysyin, missä neidit ja
heidän veljensä nyt olivat.
"Kävelyllä Mortonissa, mutta he palaavat puolen tunnin kuluttua teelle."
He palasivatkin Hannan mainitseman ajan kuluttua ja tulivat sisään
keittiön ovesta. Mr. St. John vain kumarsi nähdessään minut ja
kulki ohitse. Tytöt sitävastoin pysähtyivät, Mary ilmaisi muutamin
ystävällisin sanoin ilonsa nähdessään minun olevan niin terveen, että
voin tulla alas, Diana otti käteni ja pudisti päätänsä.
"Teidän olisi pitänyt odottaa minun lupaani, ennenkuin tulitte alas",
sanoi hän. "Olette vielä hyvin kalpea -- ja niin laihtunut! Lapsi
raukka, tyttö raukka!"
Dianan ääni kuului korviini kyyhkysen kuherrukselta. Oli nautinto
kohdata hänen katsettaan. Hänen kasvonsa olivat mielestäni suloiset.
Maryn kasvot näyttivät yhtä älykkäiltä, hänen piirteensä olivat yhtä
kauniit, mutta hän näytti umpimielisemmältä, ja hänen käytöksensä,
niin ystävällistä kuin se olikin, oli hillitympää. Dianan katseissa
ja puhetavassa ilmeni päättäväisyyttä, hänellä oli nähtävästi oma
tahtonsa, ja minun luonnolleni on aina ollut mieluista antautua
hänenlaisensa johdettavaksi ja mukautua, mikäli omatuntoni ja
itsekunnioitukseni myönsivät, lujemman tahdon vaatimuksiin.
"Ja mitä tekemistä teillä on täällä?" jatkoi hän. "Tämä ei ole teidän
paikkanne. Mary ja minä istumme keittiössä väliin, koska kotona
tahdomme olla mahdollisimman vapaasti -- mutta te olette vieraamme ja
teidän täytyy tulla vierashuoneeseen."
"Voin erittäin hyvin täällä."
"Kaikkea muuta -- kun Hanna hyörii ja pyörii ympärillänne ja peittää
teidät jauhoihin."
"Sitäpaitsi on uuni liian kuuma", sanoi Mary.
"Tietysti", sanoi hänen sisarensa. "Kas niin, teidän täytyy olla
tottelevainen." Ja hän johti minut viereiseen huoneeseen pitäen
vieläkin kättäni omassaan.
"Istukaa tässä", sanoi hän asettaen minut sohvaan, "niin kauan kuin
me riisumme päällysvaatteet ja valmistamme teetä -- olemme nimittäin
ottaneet senkin erikoisvapauden täällä pienessä kodissamme keskellä
kangasmaita, että itse valmistamme ateriamme, jos meitä haluttaa tai
jos Hanna leipoo, pesee pyykkiä tai silittää."
Hän sulki oven jättäen minut kahdenkesken St. Johnin kanssa, joka
istui vastapäätä kirjoineen. Tarkastelin ensin huonetta, sitten
huoneessaolijaa.
Vierashuone oli pienehkö, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, mutta
siisti ja kodikas huone. Vanhanaikaiset tuolit kiilsivät, ja
pähkinäpuinen pöytä oli kirkas kuin kuvastin. Pari vanhanaikaista,
oudonnäköistä muotokuvaa koristi seiniä, ja lasiovilla varustetussa
kaapissa oli pieni kirjavarasto ja vanha kiinalainen porsliinikalusto.
Huoneessa ei ollut ainoatakaan ylellisyyskapinetta eikä nykyaikaista
huonekalua, lukuunottamatta ruusupuista ompelulipasta eräällä
sivupöydällä. Kaikki -- myöskin lattiamatto ja ikkunaverhot -- näytti
vanhalta, mutta hyvin säilyneeltä.
Mr. St. Johnia oli helppo tutkia, sillä hän istui yhtä liikkumattomana
kuin tummat öljymaalaukset seinällä. Hänen katseensa ei kertaakaan
kohonnut kirjasta ja hän piti huulensa lujasti suljettuina. Jos hän
olisi ollut kuvapatsas eikä elävä ihminen, ei häntä olisi ollut
helpompi tutkia. Hän oli nuori -- kenties kaksikymmentäyhdeksän tai
kolmekymmentä vuotta -- pitkä ja hoikka. Hänen kasvonsa vangitsivat
katselijan huomion: ne olivat kreikkalaiset, hienot ja säännölliset,
nenä oli kaunis ja suora, suu ja leuka kuin ateenalaisilla
veistoksilla. Harvoin näkee englantilaisia kasvoja, jotka tulisivat
niin lähelle antiikin malleja kuin nämä. Eipä ihme, jos minun
piirteitteni säännöttömyys oli häirinnyt häntä, kun hänen omansa
olivat niin sopusuhtaisen kauniit. Hänen silmänsä olivat suuret ja
siniset, ripset ruskeat, ja korkeata, norsunluun valkoista otsaa
ympäröi kauniit, vaaleanruskeat kiharat. Tämä kuvaus tuntuu hempeältä
-- eikö totta, lukija? Kuvattavani ei kuitenkaan vähimmässäkään
määrässä tehnyt hempeän ja tunteellisen, ei edes tyvenen ja tasaisen
ihmisen vaikutusta. Niin liikkumattomana kuin hän istuikin, oli hänen
sieraimissaan, suussaan ja otsassaan jotakin, mikä mielestäni ilmaisi
levotonta, kiihkeätä, ankaraa luonnetta. Hän ei puhunut minulle
sanaakaan eikä suonut minulle edes katsetta ennenkuin hänen sisarensa
palasivat. Diana pistäytyi huoneeseen valmistaessaan teetä ja toi
minulle pienen kaakun, joka oli paistettu uunin suussa.
"Syökäähän tämä", sanoi hän, "olette varmaan nälkäinen. Hanna sanoo,
että sitten aamiaisen olette saanut vain kauravelliä."
Minä en kieltäytynyt, sillä ruokahaluni oli herännyt. Mr. Rivers
sulki nyt kirjansa, lähestyi pöytää, istuutui paikalleen ja suuntasi
kauniitten sinisten silmiensä katseen suoraan minuun. Hänen katseensa
oli niin luja, niin tutkiva ja epäkohtelias, että huomasin kohta hänen
tähän saakka tahallaan, eikä välinpitämättömyydestä, pidättyneen
katsomasta muukalaista.
"Olette hyvin nälkäinen", sanoi hän.
"Niin olen, sir." Tapani on aina ollut vastata lyhyisiin ja
häikäilemättömiin kysymyksiin samalla mitalla.
"On hyvä, että lievä kuume on pakottanut teitä pidättyväisyyteen
kolmena viime päivänä, olisi ollut vaarallista syödä liian paljon
aluksi. Nyt voitte syödä, vaikka ei vieläkään kohtuuttomasti."
"Toivon, että minun ei kauan tarvitse syödä teidän kustannuksellanne,
sir", oli kömpelö ja epäkohtelias vastaukseni.
"Tietysti ei", sanoi hän kylmästi. "Kun olette ilmoittanut meille
ystävienne asunnon, voimme kirjoittaa heille, ja pääsette takaisin
kotiin."
"Sitä en voi, se täytyy minun suoraan sanoa teille, koska olen aivan
ilman kotia ja ystäviä."
Kaikki kolme katsoivat minuun, mutta ei epäluuloisesti. Tunsin, että
heidän katseissaan oli vain ihmettelyä ja uteliaisuutta. Puhun etenkin
tytöistä. St. Johnin silmistä, niin kirkkaat kuin ne olivatkin, oli
vaikea päättää mitään. Hän näytti käyttävän niitä pikemmin toisten
ajatusten lukemiseen kuin omiensa ilmaisemiseen, ja niitten sekä
umpimielinen että tutkiva ilme oli pikemmin omiaan saattamaan hämille
kuin rohkaisemaan.
"Tarkoitatteko", kysyi hän, "että olette kokonaan vailla omaisia ja
ystäviä?"
"Tarkoitan. Ei mikään side yhdistä minua ainoaankaan elävään olentoon,
eikä minulla ole oikeutta vaatia suojaa yhdeltäkään katolta koko
Englannissa."
"Sepä ihmeellinen asema teidän iässänne!"
Tällöin huomasin, että hän suuntasi katseensa käsiini, jotka olivat
edessäni pöydällä. Olin utelias tietämään, mitä hän etsi niistä, ja
hänen seuraavat sanansa selittivätkin asian.
"Oletteko ollut naimisissa?"
Diana nauroi. "Mitä ajatteletkaan, St. John! Eihän hän voi olla kuin
seitsemän- tai kahdeksantoista vuotias."
"Täytän kohta yhdeksäntoista, mutta en ole ollut naimisissa. En."
Tunsin hehkuvan punan kohoavan kasvoilleni, sillä naimisesta
puhuttaessa heräsi katkeria ja kiihdyttäviä muistoja mielessäni.
Kaikki huomasivat liikutukseni ja hämminkini. Diana ja Mary käänsivät
hienotunteisesti katseensa pois hehkuvista kasvoistani, mutta heidän
kylmempi ja kovempi veljensä tarkasti minua edelleen, kunnes kyyneleet
kihosivat silmiini.
"Missä asuitte viimeksi?" kysyi hän sitten.
"Sinä kysyt liikoja, St. John", sanoi Mary matalalla äänellä, mutta
veli nojautui pöydän yli ja vaati läpitunkevin katsein vastaustani.
"Paikka, jossa viimeksi asuin, sekä henkilöitten nimet ovat
salaisuuteni", vastasin lyhyesti.
"Ja minun mielestäni on teillä oikeus säilyttää se, jos haluatte, sekä
St. Johnilta että muilta kysyjiltä", huomautti Diana.
"Mutta jollen tiedä mitään teistä ja tarinastanne, en voi auttaa
teitä", sanoi nuori mies. "Ja te tarvitsette apua, eikö niin?"
"Tarvitsen, sir, toivon, että joku todellinen ihmisystävä osoittaa
minulle mahdollisuuden saada työtä, jota osaisin tehdä ja jolla voisin
ansaita elatukseni, vaikkakin kuinka vaatimattoman."
"En tiedä, olenko todellinen ihmisystävä, mutta olen ainakin halukas
auttamaan teitä mikäli suinkin osaan noin kiitettävässä tarkoituksessa.
Sanokaa minulle siis ensiksi, mitä työtä olette tottunut tekemään ja
mitä _osaatte_ tehdä."
Olin nyt lopettanut teenjuontini. Juoma oli suuresti virkistänyt minua
sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tunsin voivani seisoa lujana
nuoren, ankaran tuomarini edessä.
"Mr. Rivers", sanoin ja katsoin lujasti ja avonaisesti hänen tutkiviin
silmiinsä, "te ja sisarenne olette tehneet minulle suuren palveluksen
-- suurimman, mitä ihminen voi tehdä lähimmäiselleen. Teidän
jalomielinen vieraanvaraisuutenne on pelastanut minut kuolemasta.
Tämän hyväntyönne kautta on teillä oikeus vaatia minulta rajatonta
kiitollisuutta, vieläpä osittaista luottamustakin. Tahdon kertoa teille
tarinastani niin paljon kuin voin häiritsemättä omaa mielenrauhaani,
turvallisuuttani -- sekä sielullista että ruumiillista -- ja toisten
rauhaa ja turvallisuutta."
"Olen orpolapsi. Isäni oli pappi, mutta vanhempani kuolivat ennenkuin
voin oppia tuntemaan heitä. Kasvoin riippuvaisessa asemassa ja sain
koulusivistykseni armeliaisuuslaitoksessa. Voin sanoa teille sen
laitoksen nimen, jossa vietin kuusi vuotta oppilaana, kaksi opettajana
-- se oli Lowoodin orpokoti ----shiressä. Olette kenties kuullut
puhuttavan siitä, Mr. Rivers -- pastori Robert Brocklehurst on sen
rahastonhoitaja."
"Olen kuullut Mr. Brocklehurstista ja nähnyt hänen koulunsa."
"Noin vuosi sitten jätin Lowoodin ruvetakseni kotiopettajaksi. Sain
hyvän paikan ja olin onnellinen. Noin neljä päivää ennenkuin tulin
tänne, olin pakotettu jättämään paikkani. Lähtöni syytä en voi enkä saa
mainita -- se olisi tarpeetonta, vieläpä vaarallista, eikä tuntuisi
uskottavalta. Mikään häpeä ei tahri minua, olen yhtä syytön kuin te
kolme. Olen onneton, ja tulen luultavasti pysymään onnettomana vielä
hyvän aikaa, sillä ne tapahtumat, jotka karkoittivat minut talosta,
missä olin löytänyt paratiisin, olivat sekä kauheat että kummalliset.
Suunnitellessani lähtöäni otin huomioon vain kaksi seikkaa: minun oli
paettava viipymättä ja salaa, ja senvuoksi täytyi minun jättää kaikki,
mitä omistin, lukuunottamatta pientä vaatemyttyä, jonka kiireissäni
ja tuskassani jätin vaunuun, joka toi minut Whitcrossiin. Tulin siis
täysin turvattomana tähän seutuun. Nukuin kaksi yötä taivasalla ja
kuljeskelin kaksi päivää pääsemättä kertaakaan kynnyksen yli. Vain
kaksi kertaa sain maistaa ruokaa näinä päivinä. Uupuneena, nälkään
nääntyvänä ja onnettomana olin juuri antamaisillani epätoivolle
vallan, kun te, Mr. Rivers, ette sallinut minun kuolla nälkään ovenne
eteen vaan otitte minut taloonne. Tiedän, mitä sisarenne ovat tehneet
hyväkseni sen jälkeen, ja olen yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa
heidän välittömälle, sydämelliselle myötätunnolleen kuin teidän
kristilliselle armeliaisuudellenne."
"Älä vaadi häntä puhumaan enää tällä kerralla, St. John", sanoi Diana,
kun vaikenin. "Hän ei nähtävästi vielä kestä mielenliikutusta. Tulkaa
nyt istumaan sohvaan, Miss. Elliot."
Vaistomaisesti säpsähdin kuullessani uuden nimeni, jonka jo olin
unohtanut. Mr. Rivers, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, pani sen
heti merkille.
"Sanoitte, että nimenne on Jane Elliot", huomautti hän.
"Niin sanoin, ja sitä nimeä aion tästälähin käyttää, mutta se ei ole
oikea nimeni, ja kun kuulen sen, tuntuu se oudolta."
"Ettekö tahdo sanoa oikeata nimeänne?"
"En, pelkään monenlaisia ilmitulemisia, jotka kaikki pakottaisivat
minut siihen, jota tahdon välttää."
"Olette aivan oikeassa", sanoi Diana. "Jätä toki hänet rauhaan
hetkeksi, St. John."
Mutta kun St. John oli miettinyt hetkisen, aloitti hän uudelleen yhtä
järkähtämättömänä kuin ennenkin:
"Te ette tahdo kauan käyttää hyväksenne vierasvaraisuuttamme; näen,
että haluaisitte mahdollisimman pian vapautua sisarteni myötätunnosta
ja ennen kaikkea minun _armeliaisuudestani_ (huomaan erittäin hyvin
tekemänne eron, enkä kielläkään sen oikeutusta) -- tahdotte tulla
riippumattomaksi meistä -- eikö niin?"
"Tahdon, olen jo sanonutkin sen. Näyttäkää minulle, mistä voin saada
työtä tai kuinka voin sitä etsiä, sitten antakaa minun mennä vaikka
halvimpaan majaan, mutta _siihen saakka_ sallikaa minun olla täällä --
olisi kauheata koettaa taaskin kodittomuuden tuskia."
"Tietysti, teidän _pitää_ jäädä tänne", sanoi Diana ja laski
valkean kätensä pääni päälle. "Teidän _pitää_ jäädä", toisti Mary
yksinkertaisella, vilpittömällä tavallaan, joka näytti olevan hänelle
ominainen.
"Te näette, että sisareni pitävät teitä luonaan mielellään, kuten
heistä olisi hauskaa hoivata paleltunutta lintua, joka kylmänä
talvipäivänä olisi eksynyt heidän ikkunalleen. _Minä_ puolestani olen
taipuvaisempi hankkimaan teille mahdollisuuden pitää itse huolta
itsestänne, ja koetankin pyrkiä siihen, mutta ottakaa huomioon, että
vaikutusvaltani on pieni. Olen vain köyhän maalaisseurakunnan pappi, ja
apuni tulee olemaan mitä vaatimattominta laatua. Ja jos te halveksitte
niukkoja olosuhteita, neuvon teitä kääntymään vaikutusvaltaisemman
auttajan puoleen."
"Hän on jo sanonut suostuvansa mihin kunnialliseen työhön tahansa, jota
vain _osaa_ tehdä", vastasi Diana minun, puolestani, "ja sinä tiedät,
St. John, että hän ei voi valita auttajiaan vaan on pakotettu tulemaan
toimeen niin särmikkään ihmisen kanssa kuin sinun."
"Minä rupean ompelijaksi, palvelijaksi, lapsentytöksi, jos muuta neuvoa
ei ole", sanoin.
"Hyvä on", sanoi St. John kylmästi, "jos sellainen on mielenlaatunne,
lupaan auttaa teitä aikoinani ja omalla tavallani."
Hän otti nyt kirjan, jota oli lukenut teenjuontiin saakka. Minä
vetäydyin pian pois, sillä olin puhunut ja ollut ylhäällä niin kauan
kuin nykyinen tilani salli.
Kolmaskymmenes luku.
Mitä enemmän opin tuntemaan Moor-Housen asukkaita, sitä enemmän pidin
heistä. Jo parin päivän kuluttua olin siksi toipunut, että voin olla
ylhäällä koko päivän ja tehdä pieniä kävelyltäkin. Voin olla Dianan ja
Maryn mukana kaikissa heidän puuhissaan, keskustelin heidän kanssaan
niin paljon kuin heitä halutti ja autoin heitä milloin ja missä he vain
sallivat. Tämä seurustelu virkisti minua suuresti, ja sen viehätys oli
minulle aivan uutta, sillä vasta ensi kerran eläissäni sain nyt maistaa
täysin samanmielisten ja samantunteisten ystävien seuraa.
Minä pidin samoista kirjoista kuin he, kaikki, mikä miellytti heitä,
miellytti minuakin ja minkä he hyväksyivät, sen hyväksyin minäkin. He
pitivät yksinäisestä kodistansa. Minuakin viehätti suuresti tuo harmaa,
pieni, vanhanaikainen talo mataline kattoineen, ristikkoikkunoineen,
rappeutuneine seinineen, käytävineen, jota korkeat, vuorituulten
käpristämät hongat reunustivat, ja villeine, puksipuun peittämine
puutarhoineen, jossa vain karuimmat kukkalajit menestyivät. He
olivat sydämestään kiintyneet punertaviin kanervakankaisiin talonsa
ympärillä, sanajalkain peittämään laaksoon, johon kivinen polku
johti suoraan heidän portiltaan, ja laidunmaihin, jotka ulottuivat
kankaalle saakka ja joilla kulki puolivillejä lammaslaumoja pienine
pörröisine karitsoineen. Ymmärsin heidän kiintymyksensä ja tunsin itse
samanlaista. Tajusin paikan viehätyksen. Tunsin sen yksinäisyyden
tenhon, nautin kukkuloitten aaltoilevista ääriviivoista ja siitä
väriloistosta, joka levisi yli sammalmättäitten, kukkivan kanervikon,
orjantappurapensaitten ja vaaleanharmaitten graniittilohkareitten.
Kaikki nämä yksityiskohdat tuottivat yhtä puhdasta ja vilpitöntä iloa
minulle kuin ystävilleni. Me näimme kauneutta kaikessa ja nautimme
kaikesta -- myrskystä ja hiljaisten tuulten huminasta, rajuilmasta ja
tyvenistä illoista, kuutamoisista ja pilvisistä öistä -- kaikki löysi
vastakaikua sydämessämme, niin minun kuin heidän.
Sisällä huoneessa tulimme yhtä hyvin toimeen keskenämme. He olivat
lukeneet paljon enemmän kuin minä, mutta minä seurasin innokkaasti
niitä tiedon polkuja, joita he olivat viitoittaneet minulle. Ahmin
kirjoja, joita sain heiltä lainaksi, ja odotin jännityksellä iltaa,
jolloin sain heidän kanssaan keskustella päivällä lukemieni sivujen
johdosta. Vaihdoimme ajatuksia ja mielipiteitä ja kaikessa sovimme mitä
parhaiten yhteen.
Jos joku oli johtaja kolmiossamme, oli se Diana. Hän oli ulkonaisesti
minua paljon etevämpi, kaunis ja voimakas. Henkisesti hän oli niin
rikas, joustava ja tulvillaan elämää, että sekä ihmettelin että ihailin
häntä. Minä saatoin puhella vilkkaasti ja eloisasti illan alussa,
mutta väsyin pian, ja silloin oli suurin iloni istua jakkaralla
Dianan jalkojen juuressa ja kuunnella vuoroin häntä ja Maryä heidän
syventyessään perinpohjin keskustelukysymykseen, jota minä olin vain
koskettanut. Diana tarjoutui opettamaan minulle saksaa. Se oli minusta
hauskaa. Huomasin, että opettajana olo miellytti häntä ja sopi hänelle,
kuten oppilaansa oleminen minulle. Me tarvitsimme toisiamme, ja
seurauksena oli mitä lujin molemminpuolinen ystävyys. He keksivät, että
osasin piirtää, ja kohta sain heidän siveltimensä ja värilaatikkonsa
käytettävikseni. Taitoni, joka tässä ainoassa suhteessa oli suurempi
kuin heidän, hämmästytti ja ihastutti heitä. Mary istui tuntikausia
katsellen työtäni, sitten hän tahtoi ottaa tunteja, ja opinhaluinen,
älykäs ja ahkera oppilas hän olikin. Näissä puuhissa kului päivä kuin
tunti ja viikko kuin päivä.
Mitä tulee Mr. St. Johniin, ei tuo niin nopeasti ja luonnollisesti
kehittynyt läheinen tuttavuus, joka vallitsi hänen sisartensa ja
minun välillä, ulottunut häneen. Osaksi johtui se siitäkin seikasta,
että hän verrattain harvoin oli kotona. Käynnit harvaanasutun pitäjän
sairaitten ja köyhien luona näyttivät ottavan suurimman osan hänen
ajastaan. Ei mikään sää voinut estää häntä näistä viran toimituksista.
Yhdentekevää, satoiko vai paistoiko aurinko -- joka päivä, lopetettuaan
lukunsa aamulla, hän otti hattunsa ja lähti isänsä vanhan lintukoiran
Carlon seuraamana käynneilleen -- en tiedä, tekikö hän sen rakkaudesta
vaiko velvollisuudentunnosta. Väliin, kun ilma oli hyvin epäsuotuisa,
tahtoivat sisaret häntä jäämään kotiin. Silloin hän sanoi, huulillaan
omituinen, mieluummin juhlallinen kuin iloinen hymy:
"Ja jos annan pienen tuulenpuuskan tai sadepisaran estää itseäni näistä
helpoista töistä, mitenkä silloin valmistaudun sitä tulevaisuutta
varten, jonka olen valinnut itselleni?"
Diana ja Mary vastasivat tähän tavallisesti huoaten, ja jäivät
joksikin aikaa surullisten mietteitten valtaan. Mutta paitsi hänen
alituista poissaoloaan esti toinenkin seikka meitä tulemasta lähemmiksi
ystäviksi. Hän näytti olevan umpimielinen, miettiväinen, hautova
luonne. Niin innokas kuin hän olikin papillisissa tehtävissään,
niin moitteettomat kuin hänen elämänsä ja tapansa olivatkin, ei hän
kuitenkaan näyttänyt nauttivan sitä mielen kirkkautta, sitä sisäistä
tyydytystä, jonka pitäisi olla jokaisen vilpittömän kristityn ja
ihmisystävän palkka. Usein iltaisin, istuessaan ikkunan luona
kirjoituspöytänsä ääressä, hän lakkasi lukemasta tai kirjoittamasta,
nojasi leukansa käteensä ja antautui ajatusten valtaan -- en tiedä
minkälaisten, mutta silmien levottomasta välkkeestä ja taajoista
rävähdyksistä saattoi nähdä, että ajatukset olivat raskaita ja
kiihdyttäviä.
Luulen myöskin, että luonto ei hänelle ollut sama tyhjentymätön
nautinnon lähde kuin hänen sisarilleen. Vain kerran kuulin hänen
lausuvan julki ihastuksensa kukkuloitten jylhään kauneuteen ja
myötäsyntyisen kiintymyksensä vanhaan, harmaaseen taloon, jota
hän sanoi kodikseen, mutta hänen äänensävynsä ilmaisi enemmän
alakuloisuutta kuin nautintoa, eikä hän koskaan samoillut kangasmailla
etsien niiden viihdyttävää rauhaa ja nauttien niistä tuhansista
hiljaisista iloista, joita ne voivat tarjota.
Koska hän oli vähäpuheinen, kului jonkun aikaa ennenkuin sain
tilaisuutta katsahtaa hänen sieluunsa. Ensi kerran sain siitä
aavistuksen kuullessani hänen saarnaavan kirkossaan Mortonissa.
Toivoisin voivani kuvata tuota saarnaa, mutta se käy yli voimieni. En
osaa edes selittää sitä vaikutusta, jonka se teki minuun. Hän alkoi
levollisena, ja mitä tulee ääneen ja ulkonaiseen esitykseen, pysyi
hän levollisena loppuun asti, mutta ennen pitkää tunsi, kuinka hänen
sanoistaan huokui voimakasta, joskin läpeensä hillittyä paatosta,
joka nousi, kiihtyi ja vaikutti ahdistavasti kuulijaan. Hänen
voimakas puheensa järkytti ja hämmästytti kuulijaa, mutta rakkauden
lempeätä kieltä ei se ollut. Kaiken läpi henki omituinen katkeruus ja
lohdullisuuden puute, useassa kohdin tuntui Calvinin vaikutusta --
viittauksia armonvalitsemis- ja kadotusoppiin, jotka kaikki kuuluivat
ankaroilta kuin tuomion sanat. Sensijaan että hänen saarnansa olisi
tehnyt minut paremmaksi ja levollisemmaksi, tunsin sanomatonta
alakuloisuutta hänen lopetettuaan puheensa, sillä minusta tuntui --
en tiedä oliko toisten laita samoin -- että kuulemani kaunopuheisuus
pulppusi syvästä, pettymyksien hämmentämästä, tyydyttämättömien
kaipausten ja levottomien intohimojen kuohuttamasta lähteestä. Olin
varma, että St. John Rivers, niin nuhteeton, tunnollinen ja työintoinen
kuin hän olikin, ei ollut vielä löytänyt sitä Jumalan rauhaa, joka käy
yli ymmärryksen, yhtä vähän, niin arvelin, kuin minä itse, joka salassa
yhä kipeästi kaipasin epäjumalaani ja kadotettua paratiisiani. Tämä
tuska, johon viime aikoina olen välttänyt koskettamasta, piti vieläkin
armotonta ylivaltaa sielussani.
Sillävälin oli kuukausi kulunut. Dianan ja Maryn piti kohta jättää Moor
House ja palata tuohon aivan toisenlaiseen elämään, mikä odotti heitä
eräässä etelä-Englannin suurista, komeista kaupungeista. He olivat
siellä kotiopettajattarina perheissä, joitten rikkaat ja ylpeät jäsenet
pitivät heitä vain vaatimattomina käskynalaisina, eivät tunteneet
heidän synnynnäistä hienostustaan eivätkä panneet heidän lahjoilleen
sen suurempaa arvoa kuin kokkinsa taitavuudelle tai kamarineitsyittensä
aistille. Mr. St. John ei ollut vielä sanonut mitään siitä toimesta,
jonka hän oli luvannut hankkia minulle, ja kuitenkin oli jo tärkeätä,
että saisin jonkinlaisen paikan. Eräänä aamuna, jäätyäni hänen kanssaan
kahdenkesken vierashuoneeseen, uskalsin lähestyä ikkunakomeroa, josta
hänen kirjoituspöytänsä ja nojatuolinsa olivat tehneet jonkinlaisen
lukupyhätön, aikoen ottaa asian puheeksi, vaikka en vielä tietänytkään,
minkälaiseksi muodostaisin kysymykseni. Vaikeata olikin murtaa sitä
vaiteliaisuuden jäätä, joka oli kiteytynyt hänen ympärilleen. Hän
säästi kuitenkin minulta tämän vaivan aloittamalla keskustelun itse.
Hän katsahti työstään, kun tulin lähemmäksi, ja sanoi: "Teillä on
jotakin kysyttävää minulta?"
"Niin on. Tahtoisin tietää, oletteko kuullut jostakin paikasta, johon
voisin tarjoutua."
"Keksin jotakin teitä varten kolme viikkoa sitten, mutta näytitte
sekä viihtyvän hyvin täällä että olevan hyödyksi sisarilleni, jotka
nähtävästi ovat kiintyneet teihin ja nauttivat suuresti seurastanne,
en tahtonut häiritä hupaisuuttanne ennenkuin heidän lähestyvä lähtönsä
tekisi teidänkin lähtönne välttämättömäksi."
"He lähtevät kolmen päivän kulutta, eikö niin?"
"Kyllä, ja kun he lähtevät, palaan minä Mortonin pappilaan. Hanna tulee
mukanani, ja tämä vanha talo suljetaan."
Odotin hetkisen toivoen, että hän jatkaisi aloittamaansa keskustelua,
mutta hänen ajatuksensa näyttivät jo saaneen toisen suunnan ja hän oli
luultavasti jo unohtanut minut ja asiani. Olin pakotettu palauttamaan
hänet tuohon minulle niin tärkeään kysymykseen.
"Mikä on se toimi, jota ajattelitte, Mr. Rivers? Toivon, että viivytys
ei ole lisännyt vaikeuksia sen saamisessa."
"Ei toki, koska sen antaminen riippuu vain minusta ja sen ottaminen
teistä."
Hän vaikeni taaskin, ja näytti kuin hän olisi ollut vastahakoinen
jatkamaan. Minä tulin kärsimättömäksi. Pari levotonta liikettä,
kärsimätön ja kiihkeä katse tulkitsi hänelle tunteeni paremmin ja
vaivattomammin kuin mitä sanat olisivat tehneet.
"Teidän ei kannata tulla kärsimättömäksi", sanoi hän. "Minulla ei
ole, sanon sen suoraan, tarjottavana mitään erittäin hauskaa tai
edullista. Pyydän vieläkin muistuttaa teitä siitä, mitä jo sanoinkin,
että en voi auttaa teitä paremmin kuin sokea rampaa. Olen köyhä --
kun olen maksanut isäni velat, ei minulle jää perinnöstäni muuta kuin
kappale suomaata ja tämä rappeutunut talo lahoavine honkineen. Olen
vähäpätöinen -- Rivers on vanha nimi, mutta suvun kolmesta jäsenestä
ansaitsee kaksi leipänsä vieraitten palveluksessa, ja kolmas tuntee
olevansa muukalainen syntymämaassaan, ei ainoastaan elämässä, vaan myös
kuolemassa. Mutta hän pitää tätä osaansa suurena kunniana, ja ikävöi
sitä päivää, jolloin kieltäymyksen risti lasketaan hänen hartioilleen
ja hänen on katkaistava kaikki siteet, koska hän, taistelevan kirkon
halvin sotilas, kuulee mestarinsa kutsun: 'Nouse ja seuraa minua!'" St.
John sanoi tämän samalla hiljaisella, syvällä äänellä kuin millä hän
oli saarnannut. Hän oli kalpea, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän
jatkoi:
"Ja koska itse olen köyhä ja vähäpätöinen, voin tarjota teille vain
vaatimattoman paikan. _Te_ pidätte kenties sitä alentavana, sillä olen
huomannut, että tapanne ovat, kuten maailma sanoisi, hienostuneet, että
olette seurustellut sivistyneissä piireissä ja että mielenne on altis
kaikelle kauniille. _Minä_ puolestani en pidä alentavana mitään työtä,
joka tapahtuu lähimmäistemme hyväksi. Mitä karumpi ja hedelmättömämpi
on se maaperä, jota kristillinen työntekijä muokkaa, mitä niukempi on
hänen satonsa, sitä suurempi on hänen kunniansa. Hän on esitaistelija,
hänen edeltäjinään olivat apostolit ja hänen johtajanaan Jesus
Vapahtajamme."
"Hyvä", sanoin, kun hän taaskin pysähtyi, "jatkakaa."
Hän katseli minua ennenkuin jatkoi ja näytti lukevan kasvojani kuin
avointa kirjaa. Tutkimuksensa tulokset hän osaksi ilmaisi seuraavissa
huomautuksissaan.
"Te luultavasti otatte paikan, jonka tarjoan teille", sanoi hän, "ja
pysytte siinä jonkun aikaa, mutta ainiaaksi ette siihen jää, yhtä
vähän kuin minä voin koko ikääni hoitaa englantilaisen maalaispapin
rauhallista, vaatimatonta ja rajoitettua virkaa. Teissä, kuten
minussakin, on joku aines, joka vihaa arkielämän rauhaa, vaikka se
teillä johtuukin aivan toisista syistä."
"Selittäkää vihdoinkin", pyysin, kun hän vieläkin vaikeni.
"Sen teen, ja saatte kuulla, kuinka halpa, jokapäiväinen ja ahdas on
tarjoamani toimi. En aio enää jäädä Mortoniin, kun isäni on kuollut
ja olen oma herrani. Jätän paikkani luultavasti vuoden kuluessa,
mutta niin kauan kuin olen täällä, tahdon tehdä kaiken voitavani
seurakuntani hyväksi. Kun kaksi vuotta sitten tulin Mortoniin, ei
siellä ollut minkäänlaista koulua eikä köyhien lapsilla ollut mitään
mahdollisuutta saada oppia. Perustin poikakoulun ja aion nyt perustaa
myös tyttökoulun. Olen vuokrannut tähän tarkoitukseen erään pienen
talon, jossa on kaksi huonetta opettajatarta varten. Hän tulee saamaan
palkkaa kolmekymmentä puntaa vuodessa. Huoneet on jo kalustettu --
hyvin yksinkertaisesti, mutta riittävästi -- erään ystävällisen
neidin, Miss Oliverin toimesta. Tämä neiti on pitäjäni ainoan rikkaan
miehen, neulatehtaan ja valimon omistajan Mr. Oliverin ainoa tytär.
Hän kustantaa myös erään orpokodin tytön koulunkäynnin ja vaatetuksen,
sillä ehdolla että tämä auttaa opettajatarta talousaskareissa, joita
hän ei koulutyöltään voi hoitaa. Tahdotteko te olla tämä opettajatar?"
Hän teki tämän kysymyksen nopeasti ja näytti melkein odottavan
harmistumista ja halveksivaa kieltoa minun puoleltani, koska hän ei
tuntenut ajatuksiani, joskin arvasi muutamia niistä, eikä voinut
tietää, missä valossa katselin asiaa. Tarjottu toimi oli kylläkin
vaatimaton, mutta ainakin saisi siinä taatun turvapaikan, ja sellaista
juuri tarvitsinkin. Työtä tulisi paljon, mutta olisin paljon
riippumattomampi kuin ollessani kotiopettajattarena rikkaassa talossa,
ja mitään häpeällistä, mitään arvotonta, mitään alentavaa ei siinä
olisi. Tein päätökseni.
"Kiitän teitä tarjouksestanne, Mr. Rivers, ja otan sen vastaan kaikesta
sydämestäni."
"Mutta ymmärrättekö minua?" sanoi hän. "Se on kyläkoulu, oppilaanne
ovat vain köyhiä tyttöjä -- mökin lapsia, korkeintaan maanviljelijäin
tyttäriä. Teidän ei tarvitse opettaa muuta kuin kutomista,
ompelemista, sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa. Mitä teette kaikilla
taidoillanne? Mitä teette suurimmalla osalla itseänne -- tunteillanne,
taipumuksillanne?"
"Säästän ne kunnes niitä tarvitaan. Ne kyllä säilyvät."
"Tiedätte siis, mihin ryhdytte."
"Tiedän."
Hän hymyili, ei katkerasti ja surullisesti, vaan tyytyväisenä ja
mielissään.
"Ja koska aiotte alkaa työnne?"
"Menen katsomaan taloani huomenna, ja avaan koulun ensi viikolla,
jollei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Hyvä on -- olkoon niin sitten."
Hän nousi ja käveli huoneen läpi. Sitten hän pysähtyi ja katseli minua
taaskin. Hän pudisti päätänsä.
"Mitä ette hyväksy, Mr. Rivers?" kysyin.
"Te ette ole Mortonissa kauan -- ette varmaan!"
"Minkätähden? Mitä syytä teillä on sanoa niin?"
"Luen sen silmistänne. Niitten ilme ei lupaa tasaista, huomaamatonta
elämää."
"En ole kunnianhimoinen."
Hän säpsähti sanoessani sanan "kunnianhimoinen".
"Ette. Mutta mikä saattoi teidät ajattelemaan kunnianhimoa? Kuka on
kunnianhimoinen? Tiedän itse olevani sitä, mutta kuinka keksitte sen?"
"Puhuin vain itsestäni."
"No niin, jos ette ole kunnianhimoinen, olette --"
Hän pysähtyi.
"Olen mitä?"
"Olin sanoa intohimoinen, mutta olisitte kenties ymmärtänyt sanan
väärin ja pahastunut. Tarkoitan, että teillä on rikas ja voimakas
tunne-elämä, ja olen varma, että ette kauan voi tyytyä viettämään
vapaahetkiänne yksin ja hukkaamaan voimianne yksitoikkoiseen,
epäkiitolliseen, ikävään työhön, yhtä vähän kuin minä tyydyn",
lisäsi hän kiihkeästi, "elämään haudattuna tässä vuorten saartamassa
rämeikössä, jossa Jumalalta saamani luonto kutistuu ja rikkaat lahjani
ovat hyödyttömät. Kuulette nyt, kuinka puhun vasten omaa itseäni.
Minä, joka saarnaan uskollisuutta vähässä ja pidän puunhakkaajan ja
vedenkantajankin työtä jumalanpalveluksena, minä, Herran valittu
palvelija, raivoan voimattomassa levottomuudessani. Mutta jollakin
tavoin on taipumukset ja periaatteet saatettava sovintoon."
Hän jätti huoneen. Tänä lyhyenä hetkenä olin oppinut tuntemaan häntä
enemmän kuin koko edellisenä kuukautena, mutta vieläkin hän ihmetytti
minua.
Diana ja Mary Rivers tulivat hiljaisemmiksi ja surullisemmiksi mikäli
lähestyi päivä, jolloin heidän oli jätettävä kotinsa ja veljensä.
Molemmat koettivat ulkonaisesti olla kuten ennenkin, mutta suru, jota
vastaan he taistelivat, oli liian voimakas voidakseen kokonaan pysyä
salassa. Diana uskoi minulle, että tämä lähtö olisi erilainen kuin
kaikki edelliset. Mitä St. Johniin tuli, merkitsisi se luultavasti eroa
moneksi vuodeksi, kenties ainiaaksi.
"Hän aikoo uhrata kaiken kauan haudotulle suunnitelmalleen, sekä
sisartensa rakkauden että vielä voimakkaampia tunteita", sanoi hän.
"St. John näyttää tyveneltä, Jane, mutta hän kätkee sisäänsä tulta.
Väliin voisi luulla häntä lempeäksi, mutta muutamissa asioissa hän on
järkähtämätön kuin kuolema ja pahin kaikesta on se, että omatuntoni ei
salli minun koettaa saada häntä muuttamaan ankaraa päätöstään -- en
hetkeäkään voi moittia häntä siitä. Se on oikein, jaloa, kristillistä,
mutta se murtaa sydämeni". Ja kyyneleet kimmelsivät hänen kauniissa
silmissään. Mary kumartui syvemmälle työnsä yli.
"Olemme nyt isättömiä: kohta ei meillä ole kotia eikä veljeä", mumisi
hän.
Tällä hetkellä tapahtui vielä jotakin, jonka kohtalo näytti säästäneen
todistukseksi sananlaskulle: "onnettomuus ei koskaan tule yksinään" ja
joka oli viimeinen pisara heidän surujensa maljassa. St. John kulki
ikkunan ohi lukien kirjettä. Hän astui huoneeseen.
"Eno John on kuollut", sanoi hän.
Sisaret hätkähtivät, mutta pysyivät kuitenkin levollisina, eikä uutinen
näyttänyt surettavan heitä syvemmin.
"Kuollut?" toisti Diana.
"Niin."
Hän heitti kysyvän silmäyksen veljeensä. "Entä sitten?" kysyi hän
matalalla äänellä.
"Entä sitten, Di?" sanoi hän väräyttämättäkään marmorikasvojaan. "Entä
sitten? Ei mitään. Lue!"
Hän heitti kirjeen hänen polvelleen. Diana silmäili sen läpi ja ojensi
sen sitten Marylle. Mary luki sen vaieten ja antoi sen sitten takaisin
veljelleen. Kaikki kolme katselivat toisiaan ja hymyilivät miettivää,
surullista hymyä.
"Amen! Elämmehän me edelleenkin", sanoi Diana vihdoin.
"Missään tapauksessa se ei pahenna asemaamme", huomautti Mary.
"Se pakottaa vain liian paljon ajattelemaan, kuinka olisi _voinut_
olla", sanoi Mr. Rivers, "ja vastakohta on liian suuri."
Hän pani kirjeen takaisin kuoreen, lukitsi sen pöytälaatikkoonsa ja
meni taas ulos.
Muutamiin minuutteihin ei kukaan puhunut. Sitten Diana kääntyi minuun.
"Jane, te kai ihmettelette salaperäisyyttämme ja pidätte meitä
kovasydämisinä olentoina, kun niin läheisen omaisen kuolema ei liikuta
meitä tämän enempää, mutta emme ole koskaan edes nähneet häntä. Hän
oli äitini veli. Isäni ja hän olivat kauan riidoissa. Hänen neuvostaan
pani isäni alttiiksi suurimman osan omaisuuttaan keinotteluun, joka
saattoi hänet vararikkoon. Tästä seurasi molemminpuolisia syytöksiä,
he erosivat vihassa eivätkä sopineet koskaan. Enoni ryhtyi sittemmin
tuottavampiin yrityksiin ja näyttää koonneen itselleen kahdenkymmenen
tuhannen punnan omaisuuden. Hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut
lähempiä omaisia kuin me ja vielä eräs henkilö, joka oli hänelle
yhtä paljon sukua kuin mekin. Isäni toivoi aina, että hän tahtoisi
sovittaa erehdyksensä jättämällä omaisuutensa meille, mutta äskeinen
kirje ilmoitti, että hän oli määrännyt joka pennin tuolle toiselle,
lukuunottamatta kolmeakymmentä guineaa, jotka on jaettava St. John,
Diana ja Mary Riversin kesken surusormuksien hankkimista varten.
Hänellä oli tietysti oikeus tehdä kuten hän näki hyväksi, mutta
kuitenkin sumentavat äskeiset uutiset mieltämme joksikin aikaa. Mary
ja minä olisimme pitäneet itseämme rikkaina, jos kumpainenkin olisimme
saaneet tuhannen puntaa, ja St. John olisi sellaisen summan avulla
voinut tehdä paljon hyvää."
Tämän selityksen jälkeen jätettiin kysymys sikseen, eikä kukaan enää
viitannutkaan siihen. Seuraavana päivänä jätin Marsh-Endin ja lähdin
Mortoniin. Päivää myöhemmin lähtivät Diana ja Mary kaukaiseen B:n
kaupunkiin. Viikon kuluttua palasivat Mr. Rivers ja Hanna pappilaan, ja
vanha talo jäi tyhjäksi.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.
Kotini -- olen siis vihdoinkin saanut kodin -- on pieni tupa, jossa on
valkeaksi rapattu keittiö hiekoitettuine lattioineen ja yksinkertaisine
kalustoineen: neljä maalattua tuolia, pöytä, astiakaappi, jossa on pari
kolme lautasta ja vatia ja teekalusto halpaa porsliinia. Yläkerrassa
on toinen samankokoinen huone, sen ainoat huonekalut ovat honkainen
sänky ja vaatekaappi, joka on hyvin pieni, mutta kuitenkin kyllin
iso niukalle vaatevarastolleni. Jalomieliset ystäväni ovat varanneet
minulle kaikki, mitä välttämättömimmin tarvitsen.
On ilta. Olen juuri lähettänyt pois pienen orpotytön, joka auttaa minua
taloustoimissa, annettuani hänelle päiväpalkaksi appelsiinin. Istun
yksin hellani ääressä. Tänä aamuna olen avannut kyläkouluni. Oppilaita
on kaksikymmentä. Vain kolme osaa lukea, eikä kukaan osaa kirjoittaa
eikä laskea. Muutamat kutovat, muutamat ompelevat vähäisen. He puhuvat
seudun leveintä murretta. Toistaiseksi meidän on vaikea ymmärtää
toistemme kieltä. Muutamat heistä ovat tavoiltaan karkeita, kömpelöitä,
itsepintaisia ja jukopäisiä, toiset taas tuntuvat kilteiltä ja
opinhaluisilta ja miellyttävät minua. En saa unohtaa, että nämä pienet,
karkeapukuiset talonpoikaislapset ovat yhtä hyviä ihmisenalkuja kuin
ylhäisimpien sukujen vesat ja että heidänkin sydämissään on hyvyyden,
hienostuksen, älyn ja tunteen ituja. Minun velvollisuuteni on kehittää
näitä ituja, ja olen varmaan saava tyydytystä tämän velvollisuuteni
täyttämisestä. Iloa en odota siltä elämältä, joka nyt aukeaa eteeni,
mutta jos maltan mieleni ja teen parhaani, voin epäilemättä verrattain
onnellisena elää päivästä päivään.
Olinko sitten iloinen, tasainen ja tyytyväinen niinä tunteina, jotka
sinä päivänä vietin alastomassa, köyhässä kouluhuoneessani? En tahdo
pettää itseäni, vaan sanon suoraan: en. Olin onneton, vieläpä tunsin
olevani nöyryytetty -- minä houkkio! Pelkäsin ottaneeni askelen, joka
alensi asemani yhteiskunnassa. Tunsin raukkamaista vastenmielisyyttä
kaikkea sitä tietämättömyyttä, köyhyyttä ja raakuutta kohtaan, jota
kuulin ja näin ympärilläni. En tahdo kuitenkaan tuomita itseäni liian
ankarasti sellaisista tunteista -- tiedänhän, että ne ovat moitittavia,
ja se on jo paljon. Tahdon koettaa voittaa ne. Huomenna olen varmaan
jo jonkun verran vapautunut niistä, ja viikon kuluttua olen kukistanut
ne kokonaan. Kenties muutamien kuukausien kuluttua olen jo onnellinen
nähdessäni ponnistusteni tuottavan hedelmää ja oppilaitteni edistyvän.
Asetin itselleni erään kysymyksen: mikä on parempi -- sekö, että
olisin langennut kiusaukseen, kuunnellut intohimon ääntä, heittänyt
sikseen kaikki tuskalliset taistelut ja ponnistukset ja antautunut
silkkiverkkoon, vaipunut uneen kukkasille ja herännyt etelän taivaan
alla, satumaisessa huvilassa Mr. Rochesterin rakastajattarena --
huumaantuneena hänen rakkaudestaan, sillä hän olisi jonkun aikaa
rakastanut minua -- oi, kuinka hyvin sen tiedän -- hän olisi rakastanut
minua koko sydämestään. Hän _rakasti_ minua -- sellaista rakkautta
en enää koskaan saisi tuntea. Kukaan ei koskaan enää rakastaisi
nuoruuttani, kauneuttani ja sulojani, sillä kukaan muu ei näkisi
minussa sellaista. Hän oli rakastunut minuun, hän oli ylpeä minusta --
sitä ei kukaan toinen mies koskaan olisi. Mutta minne ovat ajatukseni
eksyneet, mitä sanonkaan, mitä tunnen? Kysyn vielä kerran, mikä on
parempi -- olla orjana etelän paratiisissa, milloin mielettömänä
onnesta, milloin tukahuttaen katkeria häpeän ja omantunnontuskien
kyyneleitä, vai olla vapaa ja kunniallinen kyläkoulunopettajatar
raikkaassa, yksinäisessä vuoriseudussa Englannin taivaan alla?
Tunnen selvästi tehneeni oikein noudattaessani omantuntoni käskyä ja
sulkiessani korvani huumaavan hetken viettelyksiltä. Jumala johti minut
oikeaan valintaan, ja tahdon kiittää hänen hyvyyttänsä.
Kun olin mietteissäni päässyt näin pitkälle, nousin ja menin oveltani
katsomaan syksyistä auringonlaskua, hiljaisia vainioita majani
edustalla ja puolen peninkulman päässä olevaa kylää. Linnut lauloivat
iltalaulujansa, ilma oli leuto ja täynnä tuoksuja. Katsellessani tätä
kaikkea, luulin olevani onnellinen, ja kuitenkin yllätin itseni ennen
pitkää itkemästä. Miksi itkin? Itkin kovaa kohtaloa, joka oli riistänyt
minut irti sydämeni rakastetusta, jota en enää koskaan saisi nähdä.
Kenties oli hänen raivonsa ja epätoivonsa -- lähtöni seuraus -- jo
saattanut hänet pois oikealta tieltä, eikä ollut enää mitään toiveita
päästä kerran yhtymään, ei tässä elämässä.
Näin ajatellessani käänsin katseeni pois lempeästä iltataivaasta ja
Mortonin yksinäisestä laaksosta -- sanon yksinäisestä, sillä siinä
maisemassa, joka aukeni edessäni, en nähnyt muuta rakennusta kuin
kirkon ja pappilan, puolittain puitten kätkössä, sekä hyvin kaukana
Vale Hallin, rikkaan Mr. Oliverin kartanon katon. Peitin silmäni ja
nojasin pääni kiviseen ovenpieleen, mutta ennen pitkää kuulin rapinaa
veräjältä, joka erotti pienen puutarhani niityistä, ja olin pakotettu
katsomaan ylös. Eräs koira -- se oli vanha Carlo, Mr. Riversin
lintukoira -- työnsi kuonollaan auki veräjän, ja St. John itse nojautui
aitaan käsivarret ristissä. Hän katseli minua otsa rypyssä, hyvin
vakavana, melkein tyytymättömänä. Pyysin häntä tulemaan sisään.
"Ei, en voi jäädä, toin vain pienen paketin, jonka sisareni jättivät
teille. Luullakseni se sisältää värilaatikon, siveltimiä ja paperia."
Menin ottamaan sen, ja tervetullut lahja se olikin. Hän tarkasteli
vakavana kasvojani, kun lähestyin. Kyynelten jäljet näkyivät
luultavasti vielä hyvin selvinä.
"Onko ensimäinen päivätyönne ollut raskaampi kuin luulitte?" kysyi hän.
"Ei toki. Päinvastoin luulen tulevani hyvin toimeen oppilaitteni
kanssa."
"Kenties olette pettynyt asuntonne ja huonekalujenne suhteen? Ne
ovatkin kyllä hyvin epämukavat, mutta --" Minä keskeytin.
"Tupani on siisti ja suojainen, huonekalut ovat täysin riittävät ja
mukavat. Kaikki, mitä näen, herättää minussa kiitollisuutta, enkä ole
onneton. En ole niin typerä ja mukavuutta rakastava, että kaipaisin
sohvaa, mattoja ja hopeakaluja, sitäpaitsi en viisi viikkoa sitten
omistanut mitään -- olin kerjäläinen, irtolainen, ja nyt minulla
on ystäviä, koti ja toimi. Ihmettelen Jumalan hyvyyttä, ystävieni
jalomielisyyttä ja suotuisaa kohtaloani. Minulla ei ole mitään syytä
valittaa."
"Mutta eikö yksinäisyys painosta teitä? Pieni talonne on pimeä ja
tyhjä."
"Olen tuskin vielä ehtinyt nauttia sen rauhasta, vielä vähemmin surra
sen yksinäisyyttä."
"Hyvä on, toivon, että todella olette niin tyytyväinen kuin sanotte
olevanne. Joka tapauksessa sanoo terve järkenne teille, että on liian
aikaista ruveta epäröimään Lotin vaimon lailla. Luonnollisesti en voi
tietää, mitä olitte jättänyt taaksenne, kun tulin tuntemaan teidät,
mutta neuvon teitä vastustamaan lujasti kaikkia kiusauksia, jotka
tahtovat saattaa teitä katsomaan taaksenne, ja kulkemaan levollisena
nykyistä tietänne, ainakin muutamia kuukausia."
"Sen aionkin tehdä", vastasin. St. John jatkoi:
"On hyvin vaikeata vastustaa omia taipumuksiansa ja pitää tunteitansa
kurissa, mutta kokemuksesta tiedän, että se ei ole mahdotonta. Jumala
on antanut meille kyvyn jossakin suhteessa muodostaa oman kohtalomme,
ja kun tunnemme tarvitsevamme tukea, jota emme voi saada, kun oma
tahtomme kapinoi ja pyrkii poluille, joita emme voi seurata, ei
meidän tarvitse nääntyä eikä joutua epätoivoon. Meidän on silloin
vain etsittävä toista ravintoa sielullemme. Yhtä voimakasta kuin
se kielletty hedelmä, jota himoitsimme, ja kenties puhtaampaa, ja
raivattava harhaileville jaloillemme uusi tie, yhtä suora ja leveä kuin
se, minkä kohtalo oli meiltä sulkenut, joskin kenties kivikkoisempi."
"Vuosi sitten olin itse sanomattoman onneton, koska luulin erehtyneeni
valitessani papin ammatin, jonka yksitoikkoiset velvollisuudet
väsyttivät minua kuolemaan saakka. Mieleni paloi levottomampaan ja
toimeliaampaan elämään, tahdoin olla kirjailija, taiteilija, puhuja --
mitä tahansa, kunhan ei vain pappi. Valtiomiehen ja sotilaan
kunnian- ja vallanhimoinen sydän sykki papinkauhtanani alla. Elämäni
tuntui niin sietämättömältä että sen täytyi muuttua toiseksi, muuten en
jaksaisi elää. Kaiken pimeyden ja taistelun jälkeen välähti mielessäni
vihdoin valkeus. Kahleet, jotka sitoivat sieluni, aukesivat, kuulin
taivaasta äänen, joka kutsui minua kokoomaan kaikki voimani, levittämään
siipeni ja kohoamaan korkeampiin ilmapiireihin. Jumalalla oli minulle
kutsumus, tehtävä, jota varten tarvittiin voimaa, taitoa, rohkeutta ja
kaunopuheisuutta, kaikkia sotilaan, valiomiehen ja puhujan parhaita
ominaisuuksia, sillä kaikki ne keskittyvät hyvään lähetyssaarnaajaan."
"Päätin siis ruveta lähetyssaarnaajaksi. Siitä saakka muuttui
mielentilani, tunsin vapautuvani ja avartuvani, ja kahleista jäi
jäljelle ainoastaan kipeät arvet, jotka vain aika voi parantaa.
Isäni vastusti päätöstäni, mutta hänen kuolemansa jälkeen ei mikään
laillinen syy estä minua. Minun on vain järjestettävä muutamia asioita,
hankittava toinen pappi Mortoniin, katkaistava muutamia tunnesiteitä,
taisteltava viimeinen taistelu inhimillistä heikkoutta vastaan --
ja olen varma että suoriudun siitä voittajana, koska olen päättänyt
voittaa -- sitten jätän Europan ja lähden itään."
Hän sanoi tämän hillityllä, mutta pateettisella tavallaan, ja
lakattuaan puhumasta ei hän katsellut minua, vaan laskevaa aurinkoa,
johon minäkin katsoin. Molemmat olimme kääntyneet pois polusta, joka
pelloilta johti veräjälle. Emme olleet kuulleet askeleita ruohoiselta
polulta, vaan ainoa kuulemamme ääni oli ollut laakson läpi virtaavan
puron solina, eikä ollut ihme jos säpsähdimme kun äkkiä kuulimme
iloisen, hopeanheleän äänen:
"Hyvää iltaa, Mr. Rivers! Hyvää iltaa, vanha Carlo! Koiranne on
nopeampi tuntemaan ystävänsä kuin te, sir, se teroitti korviaan ja
heilutti häntäänsä kun vielä olin kaukana laaksossa, ja te käännätte
selkänne minulle vielä nytkin."
Se oli totta. Vaikka Mr. Rivers olikin ensi äänet kuultuaan hätkähtänyt
kuin olisi salama halkaissut pilven hänen päänsä yläpuolella, seisoi
hän vieläkin samassa asennossa kuin missä puhuja oli hänet yllättänyt
-- nojautuneena veräjään, katse suunnattuna länteen. Hän kääntyi
vihdoinkin, verkalleen ja levollisesti. Hänen rinnalleen oli noussut
olento, joka minusta näytti ilmestykseltä. Se oli nuori, valkopukuinen
tyttö, suloinen ja nuorekas. Hänen hennon vartalonsa muodot olivat
moitteettoman kauniit, ja kun hän kohotti päätään hyväiltyään Carloa ja
viskasi pois pitkän harsonsa, tuli näkyviin säteilevän kauniit kasvot.
Täydellinen kauneus on voimakas sanontatapa, mutta en kuitenkaan epäröi
käyttää sitä puhuessani hänestä. Viehättävämpää olentoa en koskaan ole
nähnyt Albionin kostean taivaan alla. Mitään ei puuttunut, mitään vikaa
ei voinut löytää hänen kauneudestaan: hänellä oli hienot, säännölliset
kasvot, silmät kuin vanhoilla, suloisilla muotokuvilla, suuret,
tummat ja ihanat, ja niitten tenhoa lisäsi pitkät ripset ja hienosti
vedetyt kulmakarvat. Otsa oli tasainen ja valkea ja muodosti kauniin
vastakohdan raikkaille, ruusuisille poskille, jotka olivat soikeat ja
hienot, huulet olivat punaiset, täyteläiset ja kaunismuotoiset, hampaat
tasaiset ja helmenvalkeat, leuka siro ja pieni, Runsaat ruskeat kiharat
täydensivät hänen ihanteellisen kauneutensa. Katselin ihmetellen
tätä suloista olentoa ja ihailin häntä sydämeni pohjasta. Luonto oli
tuhlannut parhaat antimensa tälle onnelliselle, joka varmaan oli tuon
muuten niin kitsaan äitipuolen lempilapsi.
Mitähän St. John Rivers ajatteli tästä maallisesta enkelistä?
Luonnollisesti tulin ajatelleeksi tätä, kun näin hänen kääntyvän
katsomaan häntä, ja yhtä luonnollisesti etsin vastausta hänen
kasvoistaan. Hän oli jo kääntänyt katseensa kaunottaresta ja tarkasti
nyt vaatimatonta tuhatkaunokimppua veräjän vieressä.
"Kaunis ilta, mutta jo liian myöhäinen, jotta voisitte olla yksin
ulkona", sanoi hän musertaen jalallaan pienten kukkien lumivalkeat
terät.
"Oh, olen vasta tänä iltana tullut kotiin S:stä." (hän mainitsi suuren,
kahdenkymmenen peninkulman päässä olevan kaupungin nimen). "Isä kertoi,
että olette jo avannut koulunne, ja että uusi opettajatar oli tullut,
ja niin panin hatun päähäni teenjuonnin jälkeen ja juoksin rinnettä
ylös katsomaan häntä. Hän on kai tässä?"
"Se on hän", sanoi St. John.
"Luuletteko, että tulette viihtymään Mortonissa?" kysyi hän herttaisen
luonnollisesti ja lapsellisesti.
"Toivon kylläkin viihtyväni. Minulla on monta syytä toivoa sitä."
"Ovatko oppilaanne niin tarkkaavaisia kuin toivoitte?"
"Ovat."
"Pidättekö talostanne?"
"Pidän paljonkin."
"Olenko kalustanut sen sievästi?"
"Hyvin sievästi."
"Ja olenko onnistunut valitessani Alice Woodin apulaiseksenne?"
"Olette varmaankin. Hän on kiltti ja vikkelä." (Tämä on siis Miss
Oliver, perijätär, ajattelin, jolle onnetar on ollut yhtä suosiollinen
kuin luonto. Kuinka suotuisat tähdet loistivatkaan hänen syntyessään!)
"Tulen auttamaan teitä opettamisessa joskus", jatkoi hän. "Se tulee
tuottamaan minulle vaihtelua, ja minä pidän vaihtelusta. Mr. Rivers,
minulla oli _niin_ hauskaa S:ssä. Viime yönä, tai tänä aamuna, tanssin
kahteen saakka. Kymmenes rykmentti on majoitettu sinne metelien
jälkeen, ja upseerit ovat miellyttävimpiä nuoria miehiä maailmassa --
he lyövät laudalta kaikki meidän veitsiseppämme ja saksikauppiaamme."
Minusta näytti kuin olisivat Mr. St. Johnin kasvot synkistyneet. Hänen
huulensa pysyivät tiiviisti suljettuina ja kasvojen alaosa näytti
tavattoman jäykältä, kun iloinen, naurava tyttö kertoi huvituksistaan.
Hän nosti katseensa tuhatkaunoista ja käänsi sen tutkivana ja ankarana
tyttöön. Tämä vastasi uudella naurunhelinällä, joka niin hyvin sopi
hänen nuoruuteensa, punaisiin poskiinsa ja säteileviin silmiinsä.
Kun nuori mies yhä seisoi mykkänä ja totisena, alkoi tyttö taaskin
hyväillä Carloa. "Carlo parka rakastaa minua", sanoi hän. "Carlo ei ole
jäykkä ja ylpeä ystävilleen, ja jos se osaisi puhua, ei se vaikenisi."
Kun tyttö myötäsyntyisellä sulollaan kumartui taputtamaan koiran päätä,
kohosi hehkuva puna koiran nuoren, ankaran isännän kasvoille. Hänen
vakavissa silmissään leimahti äkkinäinen tuli, ja hänen silmäyksensä
olivat levottomia ja kiihkeitä. Mielenliikutuksensa vallassa oli
hän melkein yhtä kaunis miehenä kuin tyttö naisena. Hänen rintansa
kohosi, kuin olisi hänen voimakas sydämensä väsynyt tahdon armottomaan
ylivaltaan ja pyrkinyt kaiken uhalla vapauteen. Mutta hän nujersi
sen kuten taitava ratsastaja kapinoivan hevosen. Hän ei vastannut
sanallakaan tytön ystävällisiin puheisiin.
"Isä sanoo, että ette koskaan enää tule katsomaan meitä", jatkoi Miss
Oliver katsoen taas ylös. "Olette aivan vieras Vale Hallissa. Isä on
yksin kotona tänä iltana eikä voi oikein hyvin. Ettekö tulisi katsomaan
häntä minun kanssani?"
"Näin myöhään ei voi häiritä Mr. Oliveria", vastasi St. John.
"Ei voi häiritä! Mutta minä sanon, että voi. Juuri tällä hetkellä
isä kaipaa seuraa, kun työt ovat päättyneet eikä hänellä ole mitään
ajanvietettä. Tulkaa toki, Mr. Rivers, tulkaa! Miksi olette niin arka
ja niin synkkä?" Hän katkaisi itse näitten sanojen jälkeen syntyneen
hiljaisuuden.
"Minähän unohdan!" huudahti hän ja pudisti kaunista kiharapäätänsä
ikäänkuin suuttuneena itselleen. "Kuinka olenkaan ajattelematon ja
tyhmä! Antakaa minulle anteeksi! Olin aivan unohtanut, että teillä on
hyvät syyt olla yhtymättä laverteluuni. Diana ja Mary ovat lähteneet ja
Moor-House on suljettu, ja te olette niin yksin. Kuinka säälin teitä!
Tulkaa nyt isän luo!"
"Ei tänä iltana, Miss Rosamond, ei tänä iltana."
Mr. St. John puhui koneellisesti, ja vain hän tiesi, mitä tämä kielto
maksoi.
"No, jos olette niin itsepäinen niin jätän teidät, sillä en uskalla
olla kauempaa. Kaste alkaa ja laskeutua. Hyvää yötä!"
Hän ojensi kätensä. St. John tuskin kosketti sitä. "Hyvää yötä", toisti
hän matalalla ja soinnuttomalla äänellä. Tyttö kääntyi pois, mutta
palasi takaisin heti.
"Ettehän vain voi pahoin?" kysyi hän. Hänellä oli hyvä syy kysyä tätä,
sillä nuori mies oli kalpeampi kuin tytön valkea puku.
"Voin varsin hyvin", vastasi hän, kumarsi ja jätti veräjän. Hän lähti
toiseen suuntaan, tyttö toiseen. Tyttö kääntyi kahdesti katsomaan häntä
liidellessään keijukaisen tavoin niittyjä pitkin. Mies kulki lujana ja
suorana eikä kertaakaan katsonut taakseen.
Tämä toisten kärsimysten ja uhrien näkeminen johti ajatukseni
hetkiseksi pois omasta kohtalostani. Diana Rivers oli sanonut
veljestään "järkähtämätön kuin kuolema". Hän ei liioitellut.
Kolmaskymmenestoinen luku.
Jatkoin työtäni kyläkoulussa niin ahkerasti ja uskollisesti kuin
taisin. Se oli raskasta työtä alussa. Kului jonkun aikaa ennenkuin
parhaalla tahdollani voin ymmärtää oppilaitani ja heidän luonteitaan.
He olivat toivottoman tietämättömiä ja tuntuivat aivan mahdottomilta,
yhtä mahdottomilta kaikki tyyni. Pian huomasin kuitenkin erehtyneeni.
Heidänkin joukossaan, kuten sivistyneitten kesken, oli erilaisia
tyyppejä, ja mitä paremmin opin tuntemaan heitä ja he minua, sitä
selvempinä näkyivät eroavaisuudet. Voitettuaan ensi hämmästyksensä
minun puhetapani, määräysteni ja käyttäytymiseni johdosta muuttuivat
nämä kömpelöt, töllistelevät maalaislapset aika virkeiksi tytöiksi.
Monet heistä osoittautuivat ystävällisiksi ja kiitollisiksi, ja
muutamissa huomasin synnynnäistä hienotunteisuutta ja itsekunnioitusta
sekä terävää älyä, mikä herätti minussa ihmettelyä ja myötätuntoa.
Tällaiset pitivät kunnianaan tehdä työnsä hyvin, pysyä siisteinä, lukea
läksynsä kunnollisesti ja käyttäytyä sievästi. Muutamissa tapauksissa
oli edistyksen nopeus kerrassaan hämmästyttävä, ja minä olin siitä
ylpeä ja onnellinen. Aloin pitää muutamista tytöistä, ja hekin pitivät
minusta. Oppilaitteni joukossa oli useita talonomistajain tyttäriä,
jotka olivat jo melkein täysikasvuisia tyttöjä. Nämä osasivat jo
lukea, kirjoittaa ja ommella, ja heille opetin kieliopin, historian
ja maantieteen alkeita sekä koruompelua. Heidän joukossaan oli monta
hyvin kunnioitettavaa luonnetta, he olivat opinhaluisia ja pyrkivät
henkiseen hienostukseen, ja heidän kodeissaan vietin monta miellyttävää
hetkeä. Vanhemmat -- maanviljelijä ja hänen vaimonsa -- kohtelivat
minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Heidän vilpitön ystävyytensä
tuotti minulle suurta iloa, ja mielihyvällä palkitsin sen kohteliaalla
käytöksellä ja huomaavaisuudella, johon he luultavasti eivät olleet
tottuneet mutta joka sekä miellytti heitä että oli heille hyödyksi,
koska he sen kautta kohosivat omissa silmissään ja samalla kaikin
tavoin pyrkivät kunnioittavan kohteluni arvoisiksi.
Tunsin olevani naapurieni suosikki. Kävellessäni kylätiellä kuulin
joka taholta sydämellisiä tervehdyksiä ja näin ystävällisiä kasvoja.
Ystävyys ja arvonanto kanssaihmisten puolelta, olkoot he sitten
vain yksinkertaista rahvasta, on suloista kuin päivänpaiste, ja
sen lämmössä puhkeavat valoisat, rauhalliset tunteet kukkaan. Tänä
aikana elämästäni oli sydämeni useammin kiitollisuutta tulvillaan
kuin masentunut ja onneton. Ja kuitenkin, lukija, kesken tätä rauhaa,
tätä hyödyllistä elämää, vietettyäni päivän ahkerassa opetustyössä ja
illan yksinäisyydessä kirjojeni tai siveltimieni ääressä, antauduin
yöllä ihmeellisten unten valtaan. Ne olivat levottomia, kiihkeitä,
väririkkaita unia, joissa yhä uudelleen ja uudelleen, kesken mitä
tavattomimpia seikkailuja ja romanttisimpia kohtauksia, tapasin Mr.
Rochesterin, ja yhä uudelleen tunsin olevani hänen sylissään, kuulin
hänen äänensä, kohtasin hänen katseensa, kosketin hänen kättänsä ja
poskeansa, rakastin häntä, tunsin, että hän rakasti minua ja toivoin,
yhtä voimakkaasti ja tulisesti kuin ennenkin saada viettää elämäni
hänen rinnallaan. Sitten heräsin. Sitten muistin missä olin ja mikä oli
asemani. Sitten kohosin väristen istumaan kovaan vuoteeseeni, ja vain
hiljainen, pimeä yö oli kiihkeän, epätoivoisen tuskani todistajana.
Seuraavana aamuna tasan kello yhdeksän avasin kouluni, tyvenenä,
tasaisena, valmistuneena päivän velvollisuuksiin.
Rosamond Oliver piti sanansa ja kävi luonani silloin tällöin. Hänen
käyntinsä tapahtuivat yleensä hänen aamuratsastuksensa yhteydessä.
Hän antoi poninsa laukata ovelle saakka, ja hänen takanaan seurasi
livre-pukuinen ratsupalvelija. Tuskin voi kuvitella kauniimpaa näkyä
kuin nuori tyttö purppuranpunaisessa ratsastuspuvussaan, poikamainen,
musta samettihattu ruskeilla, liehuvilla kutreilla, jotka hyväilivät
hänen poskiaan ja valuivat yli hartioitten. Sellaisena hän astui
maalaiseen tupaamme ja liukui töllistävien kylänlasten keskelle. Hän
tuli tavallisesti sillä tunnilla, jolloin Mr. Rivers joka päivä opetti
uskontoa. Pelkäänpä, että tulijan katse tunkeutui syvälle nuoren papin
sydämeen. Tämä näytti vaistomaisesti tuntevan hänen tulonsa, vaikka
hän ei olisi nähnytkään häntä, ja vaikka hän katsoikin pois ovesta,
lensivät hänen poskensa hehkuvan punaisiksi, jos tyttö näyttäytyi sen
luona, ja hänen liikkumattomilla marmorikasvoillaan ilmeni hillittyä
kiihkoa, joka oli sitä tulisempaa, mitä enemmän hän koetti salata sitä.
Tyttö tietenkin tunsi voimansa, eikä nuori mies koettanutkaan,
eikä olisi voinutkaan salata sitä häneltä. Huolimatta koko hänen
kristillisestä stoalaisuudestaan vapisivat hänen kätensä ja hänen
silmänsä liekehtivät, kun tyttö tuli hänen luokseen, puhutteli häntä ja
hymyili iloisesti, rohkaisevasti, vieläpä rakastuneesti. Hänen ankara
ja surullinen ilmeensä näytti sanovan, joskaan hän ei huulillaan sitä
lausunut: "Minä rakastan sinua ja tiedän, että sinä pidät minusta.
Menestyksen puute ei tee minua mykäksi. Jos tarjoisin sinulle sydämeni,
luulen, että ottaisit sen vastaan. Mutta olen jo laskenut sen pyhälle
alttarille, ja tuli on sytytetty. Kohta on uhri toimitettu loppuun."
Ja tyttö näytti pettyneeltä lapselta, pilvi peitti hänen säteilevät
kasvonsa, hän veti kiireesti kätensä nuoren miehen kädestä ja kääntyi
oikullisena pois hänen sankarillisen, mutta kärsivän katseensa edestä.
St. John olisi varmaan antanut koko maailman voidakseen seurata häntä,
kutsua hänet takaisin ja pidättää hänet luonaan, mutta taivaastaan hän
ei suostunut luovuttamaan rahtuakaan eikä tahtonut vaihtaa rakkauden
autuuteen pienintäkään toivetta iäisestä, todellisesta paratiisista.
Sitäpaitsi ei rakkaus naiseen olisi voinut tyydyttää kaikkia aineksia
hänessä -- haaveilijaa, kunnian ja maineen tavoittelijaa, runoilijaa,
pappia. Hän ei voinut, hän ei saanut vaihtaa jylhiä, villejä
lähetyskenttiään Vale Hallin salien rauhaan. Tämän kaiken kuulin
häneltä itseltään kerran, kun hänen umpimielisyytensä uhalla voitin
äkkirynnäköllä hänen luottamuksensa.
Miss Oliver oli jo useita kertoja kunnioittanut minua käynneillään
asunnossani. Olin oppinut tuntemaan hänen luonteensa, johon ei mitään
salaisuuksia kätkeytynyt. Hän oli keimaileva, vaan ei sydämetön,
itsevaltainen, mutta ei varsinaisesti itsekäs. Häntä oli syntymästään
saakka hemmoiteltu, mutta siltä hän ei ollut kokonaan pilattu. Hän oli
pikainen, mutta hyväsydäminen, turhamainen -- mitäpä hän muuta olisi
voinutkaan olla, kun kuvastimet kilvan ylistivät hänen kauneuttaan --
mutta ei teeskentelevä, antelias, ei vähääkään ylpeä rikkaudestaan,
lapsellinen, koko lailla älykäs, iloinen, vilkas ja ajattelematon --
lyhyesti sanoen, hän oli hyvin viehättävä, vieläpä niin puolueettoman
ja kylmän arvostelijan silmissä kuin minun, mutta hän ei ollut syvemmin
mieltäkiinnittävä eikä tehnyt pysyvämpää vaikutusta katselijaan. Hän
oli aivan toista maata kuin esimerkiksi St. Johnin sisaret. Pidin
hänestä samaan tapaan kuin olin pitänyt oppilaastani Adèlesta, vaikka
tietysti olinkin läheisemmin kiintynyt lapseen, jota opetin, kuin
täysikasvuiseen tuttavaan.
Hänkin oli alkanut pitää minusta. Hän sanoi, että muistutin Mr.
Riversiä (vaikka tietenkään, lisäsi hän, en ollut kymmeneksi
osaksikaan niin kaunis kuin hän, olin kyllä "sievä, kiltti, pieni
olento", mutta Mr. Rivers oli enkeli). Olin hyvä, viisas, tyven
ja luja kuten hänkin. Oli kohtalon oikku, vakuutti tyttö, että
olin kyläkoulun opettajatar, ja aikaisempi tarinani oli varmaankin
mieltäkiinnittävä kuin hauskin romaani. Eräänä iltana oli hän
lapsekkaan ajattelemattomassa toimeliaisuudessaan, jossa kuitenkaan ei
ollut mitään loukkaavaa, penkonut astiakaapissani ja pöytälaatikossani,
ja sattunut ensin näkemään pari ranskalaista kirjaa, erään Schillerin
teoksen, saksalaisen kieliopin ja sanakirjan, sitten piirustustarpeeni
ja muutamia luonnoksia, muitten muassa kuvankauniin pikkutytön,
erään oppilaani, muotokuvan sekä useita luonnon mukaan tehtyjä
maisemia Mortonin laaksosta ja vuorista sen ympärillä. Hän oli ensin
kivettyneenä hämmästyksestä, sitten hän ihastui ikihyväksi.
"Oletteko maalannut nämä kuvat? Osaatteko ranskaa ja saksaa? Mikä
ihmeellinen, herttainen olento olettekaan! Te piirustatte paremmin kuin
opettajani koulussa. Tahdotteko piirtää minun kuvani isää varten?"
"Mielihyvällä", vastasin, ja tunsin taiteilijan iloa saadessani
mallikseni niin loistavan kauniin olennon. Hänellä oli yllään
tummansininen silkkipuku, kaula ja käsivarret olivat paljaat ja ainoana
koristeena olivat hänen pähkinänruskeat kutrinsa, jotka luonnonkiharain
koko vallattomalla sulolla valuivat hänen olkapäilleen. Otin arkin
hienointa piirustuspaperiani ja aloin haahmoitella ääriviivoja
huolellisesti. Päätin suoda itselleni ilon värittää kuvani, ja koska
oli jo myöhäinen, sanoin, että hänen piti istua mallina jonakin
toisena päivänä. Hän oli antanut sellaisen kuvauksen minusta isälleen,
että itse Mr. Oliver tuli hänen mukanaan seuraavana iltana. Tämä oli
vankkarakenteinen, jo harmaantunut keski-ikäinen mies, jonka rinnalla
kaunis tytär oli kuin hempeä kukkanen harmaan kivimuurin vieressä. Hän
tuntui vaiteliaalta, kenties ylpeältä mieheltä, mutta minua kohtaan
hän oli hyvin ystävällinen. Rosamondin kuvan luonnos miellytti häntä
suuresti, ja hän sanoi, että minun kaikin mokomin piti maalata se
valmiiksi. Hän tahtoi myös, että tulisin viettämään seuraavan illan
Vale Hallissa.
Minä menin. Vale Hall oli suuri, kaunis talo, jonka joka pikkuseikassa
ilmeni omistajan rikkaus. Rosamond liverteli kuin lintunen kaiken
aikaa. Hänen isänsä oli ystävällinen, ja kun hän teenjuonnin
jälkeen aloitti keskustelun kanssani, ilmaisi hän kohteliain sanoin
ihmettelynsä kaikesta siitä, mitä olin saanut aikaan Mortonin koulussa.
Hän vain pelkäsi, että olin liian hyvä tähän paikkaan, päättäen
kaikesta, mitä hän oli kuullut ja nähnyt, ja että pian jättäisin sen ja
etsisin sopivamman.
"Todellakin, isä", huudahti Rosamond, "hän kykenisi mainiosti olemaan
kotiopettajattarena hienossa perheessä."
Itsekseni arvelin, että paljon mieluummin olin nykyisessä paikassani
kuin ainoassakaan hienossa perheessä koko maassa.