"En ollut koskaan nähnyt morsiameni äitiä, ja ymmärsin, että hän oli

kuollut. Kuherruskuukauden kuluttua sain kuulla erehtyneeni. Hän

ei ollutkaan kuollut, vaan mielipuoli, ja häntä hoidettiin eräässä

hulluinhuoneessa. Oli myös eräs nuorempi veli joka oli vallan

tylsämielinen. Vanhempi veli, jonka sinäkin olet nähnyt (ja jota en voi

vihata, vaikka inhoonkin koko sukua, koska hänen heikossa mielessään

on joku hituinen inhimillistä tunnetta, mikä ilmenee hänen jatkuvassa

myötätunnossaan kurjaa sisarta kohtaan ja siinä koirantapaisessa

kiintymyksessä, jota hän kerran osoitti minulle), joutuu luultavasti

jonakin kauniina päivänä saman kohtalon alaiseksi. Isäni ja veljeni

Rowland tiesivät kaiken tämän, mutta he ajattelivat vain noita

kolmeakymmentä tuhatta puntaa ja yhtyivät minua vastaan tehtyyn

salaliittoon."

"Nämä olivat epämiellyttäviä keksintöjä, mutta en tahtonut kuitenkaan

soimata vaimoani muusta kuin siitä, että totuutta oli minulta

petollisesti salattu. En soimannut häntä silloinkaan, kun huomasin,

että hänen luonteensa oli kokonaan vieras minun luonteelleni ja hänen

taipumuksensa ja makunsa minulle vastenmieliset, että hänen mielensä

oli matala ja ahdas ja että sitä ei voinut edes johtamalla johtaa

mihinkään korkeampaan ja avarampaan, -- kun huomasin, että en voinut

viettää ainoatakaan miellyttävää iltaa, en edes tuntia hänen kanssaan,

että hauska ja tuttavallinen keskustelu oli välillämme mahdoton, sillä

kaikkiin aiheisiin, mitä keksin, vastasi hän täysin älyttömästi,

ikävästi ja typerästi, -- kun edelleen huomasin, etten koskaan saisi

rauhallista ja järjestettyä kotia, koska ei kukaan palvelija viitsinyt

kuunnella hänen kiivaita ja aiheettomia sisunpurkauksiaan ja totella

hänen järjettömiä, ristiriitaisia määräyksiään. Hillitsin itseni

vieläkin, vältin riitoja ja koetin niellä katkeran katumukseni ja syvän

inhoni!"

"Jane, en tahdo kiduttaa sinua vastenmielisillä yksityiskohdilla,

vaan tahdon muutamin voimakkain sanoin ilmaista sanottavani. Elin

neljä vuotta yhdessä tuon naisen kanssa, ja sinä aikana hän totisesti

koetteli minua. Hänen luonteensa kypsyi ja kehittyi peloittavan

nopeasti, hänen paheensa versoivat voimakkaina -- kauhean voimakkaina

-- vain julmuus olisi voinut tukahuttaa niitten kasvua, ja minä en

tahtonut olla julma. Kuinka kääpiömäinen olikaan hänen älynsä ja

kuinka jättiläismäiset hänen huonot taipumuksensa! Mitä kirousta nuo

taipumukset tuottivatkaan minulle! Bertha Mason -- kunniattoman äidin

todellinen tytär -- antoi minun tuntea kaikki ne kauhut, kaiken sen

alennuksen ja häpeän, jotka odottavat siveettömään ja juomahimoiseen

naiseen sidottua miestä."

"Veljeni oli tällä välin kuollut, ja noitten neljän vuoden kuluttua

kuoli isänikin. Olin nyt enemmän kuin tarpeeksi rikas -- kuitenkin

peloittavan köyhä. Huonoin, turmeltunein ja alhaisin olento, mitä

milloinkaan olen nähnyt, oli alituisena seuranani ja lain ja

yhteiskunnan säädösten mukaan osa minusta. Enkä voinut edes päästä

hänestä laillisesti eroon, sillä lääkärit olivat nyt huomanneet,

että _minun vaimoni_ oli hullu -- huono elämä oli ennen aikojaan

herättänyt hänessä piilevät mielipuolisuuden idut. Jane, sinä et

pidä kertomuksestani, sinä näytät melkein sairaalta -- jätänkö loput

toistaiseksi?"

"Ei, sir, kertokaa nyt loppuun asti. Säälin teitä -- säälin teitä

sydämeni pohjasta."

"Jane, muutamien ihmisten sääli on turmiollinen ja loukkaava

almu, jonka vastaanottaja on oikeutettu sinkoamaan vasten antajan

kasvoja, mutta tuollainen sääli kuuluu vain tunteettomille ja

kylmille sydämille, se on viheliäistä, itsekästä tuskaa johon yhtyy

vastenmielisyys ja halveksinta valittajaa kohtaan. Mutta sellaista ei

ole sinun säälisi, Jane, sellaista ei ole se tunne, jota ilmeesi tällä

hetkellä on tulvillaan, joka säteilee silmistäsi, paisuttaa sydäntäsi

ja panee kätesi värisemään minun kädessäni. Sinun säälisi, lemmikkini,

on rakkauden kärsivä äiti, jonka tuskista syntyy jumalainen intohimo.

Minä otan vastaan säälisi, Jane, anna sinä sen tyttärelle vapaus --

sylini odottaa sinua."

"Jatkakaa, sir, mitä teitte huomatessanne, että hän oli hullu."

"Jane, olin epätoivon partaalla, ja vain pieni jäännös itsekunnioitusta

esti minua syöksymästä kuiluun. Maailman silmissä olin epäilemättä

mustimman häpeän peittämä, mutta päätin olla puhdas omissa silmissäni,

inhosin hänen paheitansa ja sielullisia puutteitansa ja tahdoin

pysyä niistä kokonaan erilläni. Yhteiskunta yhdisti minut kuitenkin

vielä häneen, minun täytyi nähdä ja kuulla häntä joka päivä, hänen

hengityksensä myrkytti ilman, ja sitäpaitsi muistin kerran olleeni

hänen miehensä -- tuo ajatus on aina ollut minulle sanomattoman

vastenmielinen -- ja tiesin, että en saisi toista, parempaa naista

vaimokseni niin kauan kuin hän eläisi -- kaiken todennäköisyyden mukaan

hän tulisi elämään yhtä kauan kuin minäkin, vaikka hän olikin viisi

vuotta minua vanhempi (siinäkin asiassa oli hänen perheensä valehdellut

minulle), sillä hänen ruumiinrakenteensa oli yhtä vankka kuin hänen

mielensä heikko. Kaksikymmentäkuusivuotiaana olin siis toivoton."

"Eräänä yönä heräsin hänen ulvontaansa (hänet oli tietysti suljettu

eri huoneeseen senjälkeen kuin lääkärit olivat julistaneet hänet

mielipuoleksi) -- oli polttavan kuuma länsi-Intian yö ja ilmassa

tuntui painostusta kuin myrskyn edellä. En voinut nukkua, vaan nousin

avaamaan ikkunan. Ilma oli kuin täynnä tulikivihöyryjä, eikä missään

tuntunut virkistävää tuulenhenkäystä. Moskiittoja leijaili sisään, ne

lentelivät suristen huoneessa; meri jonka kohinan kuulin ikkunaani,

vyöryi raskaana kuin maanjäristys, ja mustia pilviä ajeli sen yllä.

Kuu oli juuri laskeutumaisillaan aaltoihin täyteläisenä ja punaisena

kuin hehkuva tulipallo, se heitti viimeisen kerran verisen katseensa

maailmaan, jota nouseva myrsky värisytti. Ympäristö ja ilma tekivät

minut sairaaksi, korvissani kaikuivat vieläkin mielipuolen huudot ja

välistä erotin niistä oman nimeni -- miten pirullisen vihan vallassa

hän lausuikaan sen! -- ja sanoja sellaisia, joitten keksimisessä ei

alhaisinkaan portto olisi voittanut häntä. Vaikka välillämme oli kaksi

huonetta, kuulin joka sanan, sillä länsi-intialaisen talon ohuet seinät

eivät kyenneet vaimentamaan hänen petomaista ääntelyään."

"Tämä elämä", sanoin viimein, "on helvetti, tällaista on pohjattoman

kuilun ilma, tuollaisia sen äänet. Minulla on oikeus vapautua siitä,

jos osaan. Maallisen elämäni kärsimykset lakkaavat samassa hetkessä,

kun sieluni vapautuu ruumiin painostuksesta. Uskovaisten ikuista tulta

en pelkää -- tuleva elämä ei voi olla pahempaa kuin tämä -- tahdon siis

jättää sen ja lähteä kotiin Jumalan luo."

"Tämän sanoessani kumarruin avaamaan laatikkoa, joka sisälsi parin

ladatuita pistooleja. Aioin ampua itseni. Haudoin tätä aietta kuitenkin

vain hetkisen, sillä olin sentään vielä järjilläni, ja tuo äärimmäinen

epätoivo, joka oli herättänyt itsemurha-ajatukset mielessäni, oli

seuraavassa hetkessä ohitse."

"Raitis tuulahdus Europasta puhalsi yli valtameren ja tunkeutui sisään

avonaisesta ikkunastani, rajuilma puhkesi, ukkonen jylisi, sade valui

virtanaan ja ilma puhdistui. Rajuilman aikana tein lujan ja varman

päätöksen. Lähdin ulos märkään puutarhaani ja kävelin vettä valuvien

appelsiini- ja renettiomenapuitten alla, ja siinä kävellessäni,

tropiikin loistavan aamun syttyessä ympärilläni, kuuntelin todellisen

viisauden ääntä, joka lohdutti minua ja osoitti tien, jota minun oli

kuljettava. Kuule siis, Jane!"

"Raikas tuuli Europasta kuiski vieläkin virkistyneitten puitten

lehvissä, ja valtameri kohisi riemuiten ja vapautuneena. Tuo ääni

paisutti kuivunutta ja kutistunutta sydäntäni ja täytti sen uudella

elinvoimalla. Koko olentoni ikävöi uudistusta, sieluni janosi

puhtautta. Näin toivoni heräävän ja tunsin uuden elämän mahdolliseksi.

Pysähdyin erääseen kukkaiseen kulmaukseen puutarhaani ja katselin

merelle, joka oli sinisempi kuin taivas. Sen takana oli vanha maailma,

jossa valoisammat näköalat avautuivat eteeni."

"Mene", sanoi toivo, "mene takaisin Europaan, siellä ei tiedetä,

kuinka nimesi on tahrattu eikä tunneta sitä kauheata taakkaa, johon

olet sidottu. Voit viedä mielipuolen mukanasi Englantiin ja sijoittaa

hänet kaikella kunnialla Thornfieldiin, sitten voit itse matkustaa

minne haluat ja sitoa uusia siteitä mielesi mukaan. Tuo nainen, joka on

käyttänyt niin väärin kärsivällisyyttäsi, tahrinut nimesi, riistänyt

kunniasi, turmellut nuoruutesi, ei ole vaimosi, etkä sinä ole hänen

miehensä. Pidä huolta, että häntä hoidetaan niin hyvin kuin hänen

tilansa vaatii, ja siten teet kaiken mitä Jumala ja inhimillisyyden

vaatimukset odottavat sinulta. Anna hänen nimensä, hänen suhteensa

itseesi vaipua unhoon, et ole velvollinen ilmaisemaan niitä kenellekään

elävälle olennolle. Sijoita hänet mukavasti ja turvallisesti, peitä

hänen häpeänsä ja jätä hänet sitten!"

"Noudatin tarkalleen tätä mielijohdetta. Isäni ja veljeni eivät olleet

ilmoittaneet avioliitostani tuttavapiirillemme, koska jo ensimäisessä

kirjeessä, jossa olin kertonut heille naimisestani, olin vaatimalla

vaatinut heitä pitämään sen salassa, sillä jo silloin olin alkanut

tuntea ääretöntä vastenmielisyyttä sen seurauksia kohtaan ja aavistaa,

mikä kauhea tulevaisuus oli edessäni, ennen pitkää olikin sitten isäni

minulle valitseman vaimon käytös ollut sellaista, että hänen täytyi

punastua omaa miniäänsä. Silloin hän ei millään muotoa tahtonut tehdä

asiaa tunnetuksi, vaan oli yhtä innokas kuin minä itse salaamaan sitä."

"Vein hänet siis Englantiin. Kauhea oli laivamatka sellaisen hirviön

seurassa. Iloinen olin saadessani hänet vihdoin Thornfieldiin ja

nähdessäni hänet onnellisesti sijoitettuna tuohon kolmannen kerroksen

huoneeseen, josta hän nyt kymmenen vuoden aikana on tehnyt villipedon

luolan, kummitushuoneen. Oli vaikeata löytää hänelle hoitajaa, ja oli

välttämätöntä saada sellainen, jonka uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen

voi ehdottomasti luottaa, koska mielipuolen raivoisat huudot

epäilemättä paljastivat salaisuuteni. Sitäpaitsi hänellä oli selvempiä

päiviä, jopa viikkoja, jotka hän käytti minun parjaamiseeni. Vihdoin

pestasin Grace Poolen Grimsbyn hulluinhuoneesta. Hän ja haavuri Carter,

(joka sitoi Masonin haavat tuona yönä) ovat ainoat, joille olen uskonut

salaisuuteni. Mrs. Fairfax on kyllä voinut epäillä jotakin, mutta hän

ei ole saanut mitään varmoja tietoja asiain todellisesta tilasta.

Grace on itse asiassa ollut hyvä hoitaja, vaikkakin hänen valppautensa

on monasti tullut petetyksi erään hänen oman vikansa vuoksi, jota

ei mikään näytä voivan parantaa ja joka johtunee hänen vaikeasta

ammatistaan. Mielipuoli on sekä viekas että ilkeä eikä koskaan jätä

käyttämättä hyväkseen hoitajansa ajoittaista huolimattomuutta. Kerran

hän sai käsiinsä veitsen, jolla hän iski veljeänsä, kaksi kertaa hän

on vallannut koppinsa avaimen ja päässyt yön aikaan ulos. Ensimäisellä

kerralla hän koetti polttaa minut vuoteeseeni, toisella hän ilmestyi

kummituksen tavoin sinulle. Kiitän sallimusta, joka varjeli sinua,

antaen mielipuolen raivon kohdistua hääpukuusi, joka kenties toi

hänen mieleensä hämärän muiston hänen omista morsiuspäivistään. En

kestä ajatusta, mitä olisi voinut tapahtua. Kun ajattelen, että tuo

sama olento, joka tänä aamuna syöksyi kurkkuuni, on näyttänyt mustia,

veristäviä kasvojaan kyyhkyseni pesän yläpuolella, hyytyy vereni --"

"Ja mitä teitte, sir", kysyin, hänen vaietessaan, "saatuanne hänet

tänne? Minne lähditte?"

"Mitäkö tein, Jane? Muutuin vaeltavaksi juutalaiseksi. Minne lähdin?

Kuljin ympäri maita hurjana ja rauhattomana kuin hänkin. Tulin

mannermaalle ja harhailin läpi sen kaikkien maitten. Minulla oli luja

aikomus etsiä ja löytää hyvä ja älykäs nainen, jota voisin rakastaa,

vastakohta Thornfieldin raivottarelle --"

"Mutta te ette voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, sir."

"Olin päättänyt mennä naimisiin hänen kanssaan ja olin vakuutettu, että

sekä voisin että olisin velvollinen tekemään sen. Alkuperäinen aikeeni

ei ollut pettää häntä, niinkuin petin sinua. Aioin suoraan kertoa

hänelle tarinani ja tehdä tarjoukseni täysin rehellisesti, ja minusta

tuntui niin ehdottomasti järjelliseltä, että minua pidettäisiin vapaana

rakastamaan ja saamaan rakkautta, etten epäillytkään löytäväni naista,

joka tahtoisi ja voisi ymmärtää asemani ja ottaa vastaan tarjoukseni,

huolimatta kirouksesta, joka minua painoi."

"No niin, sir?"

"Kun olet utelias ja halukas kuulemaan lisää, Jane, saat minut aina

hymyilemään. Sinä avaat silmäsi kuin kiihkeä linnunpoikanen ja

liikahdat silloin tällöin levottomasti, kuin jos vastaukset eivät olisi

kyllin nopeita, vaan tahtoisit lukea ne jo vastaajan sydämestä. Mutta

sanohan, Jane, ennenkuin jatkan, mitä tarkoitat tuolla 'no niin, sir'?

Käytät usein tuota pientä lausetta, joka usein on houkutellut minua

puhumaan lakkaamatta ilman että tiedän, miksi."

"Tarkoitan -- mitä sitten seuraa? Mitä sitten teitte? Kuinka kävi?"

"Aivan niin, ja mitä tahdot tietää nyt?"

"Löysittekö sellaisen, josta piditte ja pyysittekö häntä vaimoksenne?

Mitä hän vastasi?"

"Voin sanoa sinulle, löysinkö hänet ja pyysinkö häntä vaimokseni,

mutta hänen vastaustansa ei vielä ole merkitty kohtalon kirjaan.

Kymmenen pitkää vuotta harhailin paikasta toiseen, asuen milloin

yhdessä, milloin toisessa pääkaupungissa, väliin Pietarissa, useimmiten

Pariisissa, väliin Roomassa, Napolissa tai Firenzessä. Koska minulla

oli yllin kyllin rahaa ja vanhan nimeni suositus, voin itse valita

seurapiiriin, eikä mikään piiri pysynyt minulle suljettuna. Etsin

naisihannettani englantilaisten ladyjen, ranskalaisten comtesse'ien,

italialaisten signorain ja saksalaisten grafin'ien joukosta. En

löytänyt häntä. Väliin, kiitävänä hetkenä, luulin näkeväni katseen,

kuulevani äänen, huomaavani muodon, joka ilmoitti uneni toteutuvan,

mutta nyt ei minua enää petetty. Älä luulekaan, että etsin

täydellisyyttä, niin mielenlaadussa kuin ulkomuodossa. Ikävöin vain

sellaista, joka miellyttäisi minua -- kreolittaren vastakohtaa, mutta

ikävöin turhaan. Kaikkien niitten joukossa, joita näin, ei ollut

ketään, jota täysin vapaanakaan ollen olisin pyytänyt vaimokseni --

olinhan saanut varoituksen onnettoman liiton vaaroista ja kauhuista.

Pettymys teki minut haluttomaksi ja välinpitämättömäksi. Etsin

ajankulua muualta -- en koskaan huonoista paikoista, sillä vihasin ja

vihaan vieläkin paheellisuutta. Se oli ollut intialaisen Messalinani

erikoisala, ja syvälle juurtunut vastenmielisyys sekä sitä että

häntä kohtaan hillitsi minua nautinnoissani. Kaikki nautinnot, jotka

vivahtavat paheellisille, näyttivät vievän minut lähemmäksi häntä ja

hänen syntejään, ja siksi vältin niitä."

"En kuitenkaan voinut elää yksin, ja niin koetin rakastajattarien

seuraa. Ensimäinen, jonka valitsin, oli Céline Varens -- siinä taaskin

yksi noita askelia, joita muistellessa on pakotettu halveksimaan

itseään. Tiedät jo, mikä hän oli, ja kuinka suhteemme päättyi.

Hänellä oli kaksi seuraajaa, italialainen Giacinta, ja saksalainen

Clara, joita molempia pidettiin tavattoman kauniina. Mitä merkitsi

heidän kauneutensa minulle muutamien viikkojen kuluttua? Giacinta oli

kevytmielinen ja hillitön, ja väsyin häneen kolmessa kuukaudessa. Clara

oli säädyllinen ja hiljainen, mutta hidas, älytön ja jokapäiväinen --

ei tutuistakaan minun makuuni. Olin iloinen voidessani riittävällä

rahasummalla auttaa hänet kunnialliseen toimeen ja siten sopivasti

päästä irti hänestä. Mutta näen kasvoistasi, Jane, että et tällä

hetkellä ajattele minusta mitään oikein edullista. Pidät minua

tunteettomana, kevytmielisenä roistona, eikö niin?"

"En pidä teistä yhtä paljon kuin väliin olen pitänyt, se on totta, sir.

Eikö teistä sitten ollenkaan tuntunut, että oli väärin elää tuolla

tavalla, ensin toisen, sitten toisen rakastajattaren kanssa? Puhutte

siitä yhtä kylmästi kuin jostakin liikeasiasta."

"En pitänytkään siitä. Se oli viheliäistä elämää, enkä mistään hinnasta

tahtoisi palata siihen. Palkattu rakastajatar on lähinnä pahinta

ostetun orjan jälkeen, molemmat ovat herraansa alempana aseman, usein

luonteenkin suhteen, ja on alentavaa elää tuttavallisessa suhteessa

alempansa kanssa. Vihaan sen ajan muistoa, jonka vietin Célinen,

Giacintan ja Claran kanssa." Tunsin näitten sanojen totuuden ja

vedin niistä sen varman johtopäätöksen, että jos joskus siinä määrin

unohtaisin itseni ja ne opetukset, mitä minuun oli kylvetty, että

jostain syystä, jollakin oikeutuksella, jonkun kiusauksen voittamana

rupeisin noitten tyttöraukkojen seuraajaksi, tuntisi hän jonakin

päivänä minua kohtaan samoja tunteita kuin heitäkin. En sanonut ääneen

tätä vakaumusta; riitti, että tunsin sen. Kätkin sen sydämeeni, jotta

se auttaisi minua koetuksen hetkellä.

"Jane, miksi et sano 'no niin, sir?' En ole vielä lopettanut. Sinä

näytät vakavalta. Näen, ettet hyväksy minua vieläkään. Mutta annahan

minun jatkaa. Viime tammikuussa palasin liikeasioitten vuoksi takaisin

Englantiin. Olin nyt kyllästynyt kaikkiin rakastajattariin, mieleni oli

kova ja katkera -- luonnollinen seuraus hyödyttömästä, harhailevasta

ja yksinäisestä elämästäni -- palasin pettyneenä, vihamielisenä koko

ihmiskuntaa, etenkin naisväkeä kohtaan, ja aloin uskoa, että henkevä,

uskollinen ja rakastava nainen oli pelkkä unikuva."

"Eräänä härmäisenä talvi-iltapäivänä ratsastin Thornfield Hallin

näkyviin. Vihattu paikka! En odottanut sieltä mitään lepoa, mitään

iloa. Hayn tien varrella näin pienen, hiljaisen olennon, joka istui

aidalla itsekseen, ratsastin yhtä välinpitämättömänä sen kuin

vastapäätä olevan leikatun pajupensaan ohi enkä aavistanut, mitä tuo

olento tulisi minulle olemaan. Ei mikään sisäinen ääni kuiskannut

minulle, että kohtaloni ratkaisija -- hyvä tai paha henkeni --

odotti minua tuossa vaatimattomassa muodossa. En aavistanut sitä

silloinkaan, kun Mesrour oli kompastunut ja tuo pieni olento tuli

vakavana tarjoamaan minulle apuaan. Kuinka se oli hento ja lapsellinen!

Oli melkein kuin olisi varpunen hypähtänyt jalalleni ja tarjoutunut

kantamaan minua siivillään. Olin töykeä, mutta pienokainen ei lähtenyt

pois, se pysyi omituisen itsepintaisena vieressäni ja kohteli minua

kerrassaan päättäväisesti. Minun täytyi saada apua tuon käden kautta,

ja apua sainkin."

"Kun vihdoin olin nojautunut tuohon hintelään olkapäähän, virtasi

jotakin uutta ja raikasta läpi koko olemukseni. Oli hyvä tietää, että

keijukainen palaisi luokseni, että se kuului omaan talooni, muuten

olisin tuntenut outoa kaipausta huomatessani sen pujahtavan pois

käsistäni ja katoavan hämärään pensaikkoon. Kuulin sinun tulevan kotiin

sinä iltana, Jane, vaikka et arvatenkaan luullut minun ajattelevan

sinua ja pitävän sinua silmällä. Seuraavana päivänä tarkastin sinua

näkymättömänä puolen tunnin ajan, kun leikit Adèlen kanssa galleriassa.

Muistaakseni oli pyryinen päivä, etkä voinut mennä ulos. Minä olin

huoneessani, ovi oli raolla, ja voin sekä kuunnella että katsella.

Adèle kiinnitti joksikin ajaksi ulkonaisen tarkkaavaisuutesi, mutta

kuvittelin, että ajatuksesi olivat muualla. Olit kuitenkin hyvin

kärsivällinen häntä kohtaan, pikku Janeni, puhelit hänelle ja huvitit

häntä pitkän aikaa. Kun hän vihdoin jätti sinut, vaivuit heti syviin

unelmiin ja aloit hitain askelin kävellä galleriassa. Silloin tällöin

pysähdyit ikkunan luo katselemaan sakeaa lumipyryä ja kuuntelemaan

tuulen valitusta, sitten jatkoit taas hiljaista, uneksivaa kulkuasi.

Luulen, että nuo valveilla nähdyt unesi eivät olleet synkkiä,

katseessasi välkähti aika ajoin iloinen, valoisa ilme, ja poskillesi

levisi hieno puna, joka ei ilmaissut katkeria ja synkkiä mielikuvia,

vaan pikemmin nuoruuden suloisia mietelmiä ja haaveita, kun ajatukset

seuraavat halukkain siivin toiveitten lentoa ylös unelmain taivaalle.

Mrs. Fairfaxin ääni, kun hän puhui eteisessä palvelijoitten kanssa,

herätti sinut, ja kuinka ihmeellisesti hymyilitkään silloin itseksesi,

Janet! Se oli paljon sanovaa hymyä, ovelaa ja veitikkamaista, ja näytti

kohdistuvan omaan hajamielisyyteesi. Se näytti sanovan: 'Kauniit uneni

ovat hyvin hauskoja, mutta en saa unohtaa, että ne ovat vain unia.

Minulla on ruusuinen taivas ja kukkainen Eeden mielikuvituksessani,

mutta tiedän varsin hyvin, että sen ulkopuolella on kivinen taival

edessäni ja ankarat tuulet voitettavina.' Juoksit alas portaita ja

pyysit jotakin työtä Mrs Fairfaxilta, arvatenkin viikon talouslaskujen

tekemistä tai jotakin sellaista. Olin todellakin pahoillani kun katosit

näkyvistäni."

"Odotin kärsimättömänä iltaa, jolloin voin kutsua sinut luokseni.

Aavistin, että luonteesi oli minulle jotakin aivan uutta ja tavatonta.

Tahdoin tutkia sitä syvemmältä ja oppia tuntemaan sitä lähemmin.

Tulit huoneeseen sekä ujona että itsenäisenä, olit yksinkertaisesti

ja sievästi puettu -- melkein kuin nytkin. Panin sinut puhumaan ja

huomasin ennen pitkää, että sinussa oli mitä omituisimpia vastakohtia.

Koko ulkonainen esiintymisesi oli ankaran sovinnaista, katseesi oli

usein epäluuloinen, mutta ilmaisi kuitenkin myötäsyntyistä hienoutta.

Olit aivan tottumaton seuraelämään ja näytit koko lailla pelkäävän,

että tekisit jonkun tyhmyyden. Kuitenkin, kun sinua puhuteltiin, nostit

rohkeat, kirkkaat, säihkyvät silmäsi puhujaa kohti, jokainen katseesi

oli läpitunkeva ja voimakas ja tehtyihin kysymyksiin annoit nopeita

ja täsmällisiä vastauksia. Näytit hyvin pian tottuvan minuun, ja

uskon, että tunsit sielujen myötätunnon vallitsevan itsesi ja tuiman

isäntäsi välillä, sillä oli hämmästyttävää nähdä, kuinka pian kotiuduit

seurassani. Jos olin töykeä, et osoittanut minkäänlaista kummastusta,

pelkoa tai ikävystymistä -- katselit minua vain ja hymyilit tuota

vaatimatonta, mutta älykästä ja selittämättömän suloista hymyäsi.

Olin tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt ja pidin siitä, mutta olin

hyvin utelias näkemään lisää. Pysyttelin kuitenkin hyvän aikaa etäällä

ja etsin seuraasi harvoin. Olin älyllinen nautiskelija ja halusin

pitkittää tutustumisen viehätystä, sitäpaitsi ajoittain pelkäsin,

että jos pitelisin kukkasta rohkeammin, kuihtuisi se ja menettäisi

raikkaan tuoksunsa. En tietänyt silloin, että se ei ollutkaan kuihtuva

kukkanen, vaan säteilevä, katoamaton jalokivi. Sitäpaitsi tahdoin

nähdä, etsisitkö seuraani, jos vältin sinua, mutta sitä et tehnyt,

pysyit kouluhuoneessa yhtä hiljaisena kuin pulpettisi ja pöytäsi, ja

jos sattumalta kohtasin sinut, kuljit ohitseni nopeasti ja niin outona

kuin vain voit rikkomatta kunnioitusta ja olematta epäkohtelias.

Ilmeesi noihin aikoihin oli miettivä, Jane, ei alakuloinen, sillä et

ollut sairaalloinen, mutta ei säteileväkään, sillä toiveesi olivat

vähäiset ja varsinaisia iloja ei sinulla ollut. Olisin tahtonut tietää,

mitä ajattelit minusta, ja ajattelitko yleensä minua, ja saadakseni

tämän selville osoitin sinulle taas huomaavaisuutta. Katseessasi

oli jotakin iloista, käytöksessäsi jotakin hilpeätä, kun puhelit

kanssani. Näin, että itse asiassa olit vilkas ja seuraa rakastava --

hiljainen kouluhuone, oman elämäsi ilottomuus vain olivat tehneet sinut

totiseksi ja umpimieliseksi. Myönsin itselleni sen nautinnon, että

olin ystävällinen sinulle, ja ystävällisyyteni sai pian vastakaikua,

kasvojesi ilme pehmeni, äänesi sai herkän, kauniin soinnin. Minusta

oli hauska kuulla sinun lausuvan nimeäni kiitollisena ja onnellisena.

Siihen aikaan oli myös suurimpia huvejani kohdata sinut sattumalta,

Jane; käytöksesi oli silloin omituisen epäröivää, vilkaisit minuun

hieman levottomana ja epävarmana -- ethän tietänyt, millä tuulella

satuin olemaan, esiintyisinkö ankarana isäntänä vai hyvänä ystävänä.

Olin nyt jo liiaksi mieltynyt sinuun näytelläkseni usein edellistä

osaa, ja kun ojensin sinulle käteni ystävällisesti, syttyi niin valoisa

ja onnellinen loiste nuorille, sielukkaille kasvoillesi, että minulla

oli täysi työ pidättää itseäni silloin tällöin sulkemasta sinua

syliini."

"Älkää enää puhuko noista ajoista, sir", keskeytin, salaa pyyhkien

kyynelen silmästäni. Hänen sanansa kiduttivat minua, sillä tiesin, mitä

minun piti tehdä -- tehdä jo hyvin pian -- ja kaikki vanhat muistot ja

hänen rakkautensa näkeminen tekivät tehtäväni vain vaikeammaksi.

"Olet oikeassa, Jane", vastasi hän, "mitä hyödyttää viipyä

entisyydessä, kun nykyisyys on sitä varmempi -- tulevaisuus sitä

kirkkaampi."

Tuo mieletön vakuutus sai minut värisemään.

"Näethän nyt, millä kannalla asiat ovat", jatkoi hän. "Vietettyäni

nuoruuteni kuvaamattomassa kurjuudessa ja miehuuteni peloittavan yksin,

olen vihdoinkin löytänyt sen olennon, jota voin todella rakastaa, --

olen löytänyt _sinut_. Sinä olet sydämeni valittu -- parempi itseni

-- hyvä enkelini -- ja lujat siteet kiinnittävät minut sinuun. Olet

mielestäni hyvä, lahjakas ja suloinen, sydämessäni on syttynyt lämmin,

väkevä intohimo, joka vetää sinua vastustamattomalla voimalla puoleeni

ja yhdistää elämämme puhtaaksi, sammumattomaksi liekiksi."

"Koska tunsin ja tiesin tämän, päätin mennä naimisiin kanssasi. On

tyhjää pilapuhetta sanoa, että minulla jo on vaimo -- sinä tiedät nyt,

että hän on inhoittava peikko. Oli väärin koettaa pettää sinua, mutta

pelkäsin luontaista itsepintaisuuttasi. Pelkäsin varhain istutettuja

ennakkoluuloja ja tahdoin saada sinut kokonaan omakseni ennenkuin

uskaltaisin jättää salaisuuteni käsiisi. Se oli pelkurimaista: minun

olisi ensin pitänyt vedota jalomielisyyteesi, kuten teen nyt, minun

olisi pitänyt rehellisesti kertoa sinulle elämääni tuskat, osoittaa,

kuinka isosin ja janosin korkeampaa ja parempaa elämää ja etten

ainoastaan ollut _päättänyt_ -- se sana on liian heikko -- vaan että

palavasti _halusin_ rakastaa uskollisesti ja sydämeni pohjasta sitä,

joka antaisi minulle vastarakkautta. Sitten minun olisi pitänyt pyytää

sinua luottamaan minuun ja lupaamaan minulle uskollisuutta -- lupaa

nyt, Jane!" Hiljaisuus.

"Miksi vaikenet, Jane?"

Kävin kuin tulikokeen läpi ja tunsin ytimiini saakka hehkuvan raudan

polton. Kauhistuttava hetki, epätoivoinen kamppailu! Tiesin, ettei

inhimillinen olento koskaan voinut toivoa korkeampaa rakkautta kuin

mikä minun osakseni oli tullut, ja hän, joka minua niin rakasti, oli

epäjumalani -- ja minun täytyi luopua sekä rakkaudesta että hänestä.

Musertava velvollisuuteni sisältyi yhteen sanaan, jonka lakkaamatta

kuulin sielussani: "Lähde!"

"Jane, sinä ymmärrät, mitä toivon sinulta. Vain tätä lupausta: 'Mr.

Rochester, minä tahdon olla omanne.'"

"Mr. Rochester, minä _en_ tahdo olla omanne." Taaskin pitkä hiljaisuus.

"Jane", alkoi hän, ja hänen lempeä äänensä vihloi sydäntäni ja herätti

minussa levottomia aavistuksia -- tämä hiljainen ääni oli nousevan

leijonan läähätystä -- "Jane, tarkoitatko, että sinä kuljet omaa

tietäsi maailmassa ja minä omaani?"

"Tarkoitan."

"Jane" -- hän sulki minut syliinsä -- "tarkoitatko sitä nytkin?"

"Tarkoitan."

"Ja nyt?" hän suuteli hellästi otsaani ja poskiani.

"Tarkoitan", sanoin ja riistäydyin nopeasti hänen syleilystään.

"Oh, Jane, tämä on katkeraa. Tämä -- tämä on väärin. Ei olisi väärin

rakastaa minua."

"Tekisin väärin, jos tottelisin teitä."

Hänen kulmakarvansa rypistyivät uhkaavasti ja raju ilme välähti hänen

silmissään. Hän nousi, mutta hillitsi itsensä vieläkin. Laskin käteni

tuolin selkänojalle etsien siitä tukea. Värisin koko ruumiiltani, mutta

päätökseni oli järkähtämätön.

"Hetkinen vielä, Jane! Heitä silmäys onnettomaan elämääni, kun sinä

olet poissa. Sinun mukanasi katoaa siitä kaikki onni. Mitä siihen jää?

Vaimonani on mielipuoli yläkerrassa -- yhtä hyvin voisit neuvoa minua

ruumiin luo kirkkomaalle. Mitä minun pitää tehdä, Jane? Mistä on minun

etsittävä ystävyyttä ja toivoa?"

"Tehkää niinkuin minäkin: luottakaa Jumalaan ja itseenne. Etsikää

taivasta. Toivokaa, että siellä saamme kohdata toisemme."

"Sinä et siis taivu?"

"En."

"Sinä siis tuomitset minut elämään kurjaa elämää ja kuolemaan

kirottuna?"

"Minä neuvon teitä elämään nuhteettomana ja toivon teille levollisen

kuoleman."

"Ja kuitenkin riistät minulta rakkauden ja viattomuuden. Viskaat minut

takaisin alhaisiin nautintoihin ja rikoksiin."

"Mr. Rochester, sellainen kohtalo ei ole teille sen välttämättömämpi

kuin minullekaan. Me molemmat, niin te kuin minä, olemme syntyneet

taistelemaan ja kestämään -- taistelkaa siis ja kestäkää! Te unohdatte

minut ennenkuin minä teidät."

"Tuollaisella puheella teet minut valehtelijaksi ja tahraat kunniaani.

Olen sanonut sinulle, että en tule muuttumaan, ja sinä selität vasten

kasvojani, että muutun. Ja kuinka vääriä ovat tuomiosi, kuinka

nurinkurisia mielipiteesi! Onko parempi ajaa lähimäisensä epätoivoon

kuin rikkoa ihmisten tekemää lakia -- kun tuo rikkomus ei edes

vahingoita ketään. Eihän sinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joita

voisit loukata elämällä kanssani."

Tämä oli totta, ja hänen puhuessaan alkoi sekä järkeni että omatuntoni

soimata minua ja sanoa, että tein huutavaa vääryyttä vastustaessani

häntä. Niitten ääni oli melkein yhtä kuuluva kuin tunteen, joka rajusti

vaati: "Oh, suostu! Ajattele hänen onnettomuuttaan -- ajattele, mihin

vaaraan syökset hänet, jos jätät hänet yksin, muista hänen rajua

luonnettaan ja sitä välinpitämättömyyttä, mikä tavallisesti seuraa

epätoivoa -- tyynnytä hänet, pelasta hänet, rakasta häntä, sano, että

rakastat häntä ja tahdot olla hänen omansa. Kuka maailmassa välittäisi

_sinusta_ ja kuka pahentuisi siitä, mitä _sinä_ teet."

Vastaus oli vieläkin järkähtämätön. "_Minä_ välitän itsestäni. Mitä

yksinäisempi, ystävättömämpi ja turvattomampi olen, sitä enemmän tahdon

kunnioittaa itseäni. Tahdon noudattaa Jumalan säätämää, ihmisten

pyhittämää lakia. Tahdon seurata periaatteita, jotka omaksuin ollessani

terve eikä sairas, kuten nyt. Lait ja periaatteet eivät merkitse

mitään aikana, jolloin ei ole kiusauksia, ne ovat tällaisia hetkiä

varten kuin tämä, hetkiä, jolloin sekä ruumis että sielu kapinoi niitä

vastaan. Ne ovat sitovia ja niitten tulee pysyä loukkaamattomina. Jos

loukkaan niitä omassa erikoistapauksessani, missä on silloin niiden

arvo? Niillä on arvonsa -- sen olen aina uskonut, ja jollen voi uskoa

sitä nyt, johtuu se sairaudestani -- mielettömyydestäni tällä hetkellä,

jolloin suonissani virtaa tulta ja sydämeni sykkii niin kiihkeästi,

etten voi laskea sen lyöntejä. Tällä hetkellä en voi nojautua muuhun

kuin ennen omaksumiini mielipiteisiin ja määritelmiin, ja niistä löydän

jalansijan."

Niin tein. Mr. Rochester luki ilmeestäni päätökseni. Hänen raivonsa

oli nyt noussut ylimmilleen ja hänen täytyi hetkiseksi antautua sen

valtaan, seurasi sitten mitä seurasi. Hän kulki kiivaasti huoneen

poikki, tarttui käsivarteeni ja iski kätensä vyötäisilleni. Hän näytti

tahtovan musertaa minut leimuavalla katseellaan -- ruumiillisesti

tunsin sinä hetkenä olevani heikko kuin ruoko, jonka tuuli minä hetkenä

tahansa voi viskata hehkuvaan uuniin, mutta henkisesti olin voitolla

ja tunsin olevani turvattu. Sielulla on onneksi tulkkinsa -- usein

itsetiedoton, mutta aina varma -- silmissä. Katseeni kohtasi hänen

katseensa, huokasin vaistomaisesti nähdessäni hänen hehkuvat kasvonsa,

hänen otteensa oli tuskallinen ja ylenmäärin rasittuneet voimani

melkein lopussa.

"En ole koskaan nähnyt", sanoi hän kiristäen hampaitaan, "mitään niin

haurasta ja samalla niin taipumatonta. Hän on kuin ruoko käsissäni", --

hän ravisti minua kiivaasti -- "voisin lannistaa hänet kahden sormeni

väliin, ja mitä hyötyä siitä olisi jos taivuttaisin ja murtaisin

hänet? Hänen silmissään näen itsenäisen, kesyttömän, vapaan olennon,

se katselee minua uhmaten, ylpeänä, voitonvarmana. Mitä ikinä teenkään

häkille, en koskaan saavuta tuota kesytöntä, kaunista lintua ja jos

murran hauraan vankilan, päästän vain vangin vapaaksi. Vankilan voisin

vallata, mutta sen asukas liitäisi sinistä taivasta kohti ennenkuin

voisin edes sanoa itseäni sen maallisen majan omistajaksi. Ja juuri

sinua, sielu -- sinä luja ja vapaa, puhdas ja kaunis -- sinua minä

ikävöin eikä vain hentoa asuntoasi. Sinä voisit lentää luokseni

suloisena ja vapaana ja tehdä pesäsi sydämeeni, mutta jos väkivallalla

yrittäisin saada sinut omakseni, haihtuisit käsistäni kuin tuoksu,

jota en vielä ehtinyt tunteakaan. Oh, tule, Jane, tule!" Hän hellitti

otteensa ja vain katsoi minuun. Tuota katsetta oli paljon vaikeampi

vastustaa kuin hänen äskeistä raivoansa, mutta olisi ollut mieletöntä

taipua nyt enää. Olin uhmannut hänen raivoansa ja masentanut sen, minun

täytyi nyt välttää hänen suruansa. Vetäydyin ovelle.

"Sinä menet, Jane!"

"Minä menen, sir."

"Sinä jätät siis minut."

"Niin."

"Et siis tule? Et siis tahdo olla lohdutukseni, viihdyttäjäni? Syvä

rakkauteni, raju tuskani, kiihkeät rukoukseni eivät siis merkitse

mitään?"

Mikä sanomaton tuska värisikään hänen äänessään! Kuinka kovaa olikaan

yhä vastata: "Minä menen."

"Jane!"

"Mitä, sir?"

"Mene sitten -- minä suostun siihen -- mutta muista, että jätät minut

tuskaan. Mene omaan huoneeseesi, ajattele, mitä olen sanonut, muista

kärsimyksiäni, Jane, ajattele minua."

Hän kääntyi pois ja heittäytyi suulleen sohvalle. "Oi, Jane, toivoni --

rakkauteni -- elämäni", tunkeutui hänen huuliltaan. Sitten kuului syvä

nyyhkytys.

Olin jo tullut ovelle, mutta palasin takaisin -- palasin takaisin yhtä

varmana kuin olin mennytkin. Polvistuin hänen viereensä, käänsin hänen

kasvonsa tyynyltä minua kohti, suutelin häntä poskelle ja hyväilin

hänen tukkaansa.

"Jumala siunatkoon teitä, rakas herrani", sanoin, "Jumala varjelkoon

teitä kaikesta pahasta -- johtakoon teitä -- virvoittakoon teitä --

palkitkoon teitä hyvyydestänne minua kohtaan."

"Pikku Janen rakkaus olisi ollut paras palkkani", vastasi hän, "ilman

sitä on sydämeni murtunut. Mutta Jane antaa minulle rakkautensa --

vapaaehtoisesti, jalomielisesti."

Veri syöksähti hänen kasvoilleen, hänen silmänsä leimusivat, hän

hypähti pystyyn ja avasi sylinsä, mutta minä pakenin hänen syleilyään

ja riensin ulos.

"Hyvästi", kuului sydämeni ääni kun jätin hänet, ja epätoivo lisäsi:

"Hyvästi iäksi!"

* * * * *

Sinä yönä en aikonut nukkua, mutta vaivuin kuitenkin horroksiin niin

pian kuin olin päässyt vuoteeseen. Unessa jouduin takaisin lapsuuteni

maailmaan. Olin makaavinani Gatesheadin punaisessa huoneessa, yö oli

pimeä, ja outo pelko ahdisti minua. Valo, joka kauan aikaa sitten

oli peloittanut minut tajuiltani, ilmaantui taaskin näkyviini, se

liukui seinää ylöspäin ja pysähtyi väreillen keskelle pimeätä kattoa.

Nostin pääni ja katsoin. Katto muuttui pilviksi, ne olivat tummia ja

kaukaisia, ja valo niitten keskellä näytti kajastukselta, jonka kuu

luo hajoamaisillaan oleviin sumuihin. Odotin sen ilmaantumista oudon

levottomuuden vallassa, ikäänkuin olisi tuomioni ollut kirjoitettu

sen loistavalle pinnalle. Se tulikin näkyviin toisella tavalla kuin

kuu pilvien takaa, ensin työnsi ihmiskäsi pilviverhot syrjään, ja

esiin ei tullut kuu, vaan hohtava ihmishaamu, joka kumartui siniseltä

taivaaltaan alas maata kohti. Se katseli minua -- vain minua. Se puhui

sielulleni, ääni tuli mittaamattoman kaukaa, kuitenkin aivan läheltä ja

kuiskasi selvästi:

"Tyttäreni, pakene kiusausta!"

"Äiti, minä pakenen."

Niin vastasin herätessäni ihmeellisestä unestani. Oli vielä yö, mutta

heinäkuun yöt ovat lyhyitä ja päivä koittaa pian puoliyön jälkeen.

"Ei voi olla liian aikaista aloittaa tehtävää, joka on edessäni",

ajattelin. Nousin, olin puettu, sillä olin riisunut vain kenkäni.

Otin laatikostani hiukan liinavaatteita, rannerenkaan ja sormuksen.

Etsiessäni niitä sattui silmiini pieni, helminen kaulakoriste, jonka

Mr. Rochester vasten tahtoani oli antanut minulle pari päivää sitten.

Jätin sen -- se ei ollut minun, vaan tuon kuvitellun morsiamen, joka

oli häipynyt ilmaan kuin unikuva. Muut esineet panin pieneen myttyyn,

ja kukkaroni, joka sisälsi 20 shillinkiä -- koko omaisuuteni -- panin

taskuuni. Sidoin olkihattuni päähäni, heitin huivin hartioilleni, otin

käteeni mytyn ja kengät, joita en vielä tahtonut panna jalkaani, ja

pujahdin ulos huoneesta.

"Hyvästi, hyvä Mrs. Fairfax", kuiskasin, kun hiivin hänen ovensa

ohitse. "Hyvästi, lemmikkini Adèle!" kuiskasin ja suuntasin katseeni

lastenkamaria kohti. En voinut ajatellakaan mennä syleilemään häntä,

sillä minun täytyi pettää hyvin tarkkaa korvaa, joka kenties juuri

kuunteli. Olisin pysähtymättä kulkenut Mr. Rochesterin huoneen ohitse,

mutta sydämeni lakkasi sykkimästä hänen ovensa luona, ja jalkojenikin

täytyi seisahtua. Siinä huoneessa ei nukuttu, sen asukas kulki

rauhattomana edestakaisin, ja yhä uudelleen kuulin hänen huokauksensa.

Siinä huoneessa oli minulle taivas -- maallinen taivas -- minun ei

olisi tarvinnut muuta kuin astua sisälle ja sanoa:

"Mr. Rochester, minä rakastan teitä ja tahdon elää kanssanne läpi

elämäni, kuoleman hetkeen saakka", ja huulilleni olisi vuotanut

virvoittavaa onnen juomaa tyhjentymättömästä lähteestä. Ajattelin sitä.

Tuo hyvä isäntäni, joka nyt ei voinut nukkua, odotti kärsimättömänä

päivän koittoa. Hän lähettäisi hakemaan minua huomenaamulla, ja minä

olisin poissa. Hän etsisi minua kaikkialta -- turhaan. Hän tuntisi

itsensä hyljätyksi, rakkautensa halveksituksi, hän kärsisi, kenties

joutuisi epätoivon valtaan. Ajattelin tätäkin. Käteni teki vaistomaisen

liikkeen ovea kohti, vedin sen takaisin ja hiivin edelleen.

Synkkänä ja pelokkaana tulin vihdoin alakertaan. Tiesin, mitä minun oli

tehtävä ja tein sen koneellisesti. Keittiöstä löysin sivuoven avaimen.

Etsin myös öljypullon ja höyhenen ja voitelin avaimen ja lukon. Join

vähän vettä ja otin leipäpalan mukaani, sillä kenties saisin kulkea

pitkälle, ja voimani, joita edellisenä päivänä oli niin kovasti

koeteltu, eivät saaneet loppua. Kaiken tämän tein aivan äänettömästi.

Avasin oven, hiivin ulos ja suljin sen hiljaa. Himmeä aamunkajastus

valaisi pihamaata. Suuret portit olivat suljetut ja lukossa, mutta

erään sivuportin edessä oli vain salpa. Siitä menin ulos, suljin senkin

ja olin Thornfieldin ulkopuolella.

Peninkulman päässä, niittyjen takana, oli tie, joka kulki vastakkaiseen

suuntaan kuin Millcoteen johtava. Sitä tietä en ollut koskaan kulkenut,

mutta olin usein huomannut sen ja ihmetellyt, minne se vei. Sitä kohti

lähdin nyt astelemaan. Mikään epäröiminen ei ollut luvallista tällä

hetkellä, taakse ei saanut katsahtaa, ei edes eteenpäin. Ei saanut

uhrata ajatustakaan menneisyydelle eikä tulevaisuudelle. Edellinen oli

niin taivaallisen suloinen -- niin kuoleman raskas -- että jos olisin

lukenut siitä vain yhdenkin rivin, olisi rohkeuteni ja tarmoni ollut

mennyttä. Tulevaisuus oli tyhjä lehti, kammottavan valkea, se näytti

maailmalta, jonka yli äsken oli käynyt vedenpaisumus.

Ennen auringonnousua olin kulkenut yli niittyjen, polkujen ja

pensasaitojen. Aamu oli luullakseni kaunis ja kesäinen. Olin heti

talosta lähdettyäni pannut kengät jalkaani ja tunsin, että ne olivat

märät kasteesta, joka peitti kukkivat niityt. Mutta minä en nähnyt

nousevaa aurinkoa, hymyilevää aamutaivasta ja heräävää luontoa. Se,

joka kulkee kauniin maiseman läpi mestauslavaa kohti, ei ajattele

kukkia, jotka hymyilevät hänen tiellään, hän näkee vain pölkyn ja

kirveen ja ajattelee julmaa kuolemaa ja hautaa, joka odottaa häntä

tien päässä. Minä ajattelin surullista pakoani ja koditonta vaellusta

-- ja voi, ajattelin myös, mitä olin jättänyt. En voinut sille mitään.

Ajattelin häntä nyt -- hän oli huoneessaan ja odotti auringonnousua ja

toivoi minun pian tulevan sanomaan, että tahdon jäädä hänen luoksensa

ja olla hänen omansa. Ikävöin olla hänen omansa, paloin halusta kääntyä

takaisin. Vielä ei ollut liian myöhäistä, vielä voin säästää häneltä

tämän katkeran pettymyksen.

Kukaan ei varmaankaan ollut vielä huomannut pakoani. Voin vielä

palata takaisin ja olla hänen lohdutuksensa -- hänen ylpeytensä --

voin pelastaa hänet onnettomuudesta, kenties perikadosta. Oh, kuinka

pelkäsinkään hänen epätoivoaan -- paljon enemmän kuin omaani! Oli

kuin olisi nuoli tunkeutunut rintaani, ja kun koetin vetää sitä

irti, raateli sen väkäinen kärki minua. Kun taas muistoni pakostakin

työnsivät sen syvemmälle, haavoitti se minua vielä enemmän. Linnut

alkoivat visertää puissa ja pensaikoissa, linnut olivat uskollisia

ystävilleen, ne olivat rakkauden vertauskuvia. Mitä olin minä? Suuressa

tuskassani, kiihkeässä pyrkimyksessäni tehdä oikein vihasin ja

kauhistuin itseäni. En saanut lohdutusta edes omantunnon tyydytyksestä,

en edes itsekunnioituksesta. Olin tehnyt vääryyttä isännälleni, olin

haavoittanut häntä, jättänyt hänet. Olin vihattava omissa silmissäni.

Kuitenkaan en voinut kääntyä enkä astua askeltakaan takaisin. Jumala

varmaan johdatti minua. Oman tahtoni oli raju tuska lannistanut ja

lamauttanut omantuntoni. Kulkiessani eteenpäin yksinäistä tietäni

itkin kiihkeästi, kuitenkin riensin, riensin kuin houreissa. Vihdoin

ehti sisällinen heikkous jäseniini, pysähdytti minut, ja minä kaaduin.

Makasin maassa hetkisen ja painoin kasvojani märkään sammaleen.

Pelkäsin -- tai toivoin -- että kuolisin siihen paikkaan, mutta kohta

nousin taas, ryömin eteenpäin polvillani ja vihdoin pääsin jaloilleni.

Halusin yhtä kiihkeästi kuin ennenkin päästä maantielle.

Päästyäni sinne täytyi minun istua lepäämään pensasaidan suojaan, ja

siinä istuessani kuulin pyörien ratinaa ja näin ajoneuvojen lähenevän.

Nousin seisomaan ja pysäytin ne. Kysyin ajajalta, minne hän oli

matkalla. Hän mainitsi erään etäisen paikan, jossa, kuten varmasti

tiesin, Mr. Rochesterilla ei ollut tuttavia. Kysyin, paljollako hän

veisi minut sinne. Hän vastasi tahtovansa kolmekymmentä shillinkiä.

Sanoin, ettei minulla ollut kuin kaksikymmentä ja hän lupasi koettaa

tyytyä siihen. Hän antoi minun mennä sisälle vaunuihin, jotka olivat

tyhjät. Minä menin, ovi suljettiin ja vaunut vierivät eteenpäin.

Ystävällinen lukija, jospa et koskaan tuntisi sellaista tuskaa kuin

minä silloin tunsin! Jospa et koskaan vuodattaisi niin kapinallisia,

niin kipeitä kyyneliä kuin minä sinä aamuna! Jospa ei sinun koskaan

tarvitsisi rukoilla niin kiihkeästi ja toivottomana taivaan apua ja

jospa ei sinun koskaan, kuten minun, tarvitsisi pelätä tuottavasi

turmiota sille, jota yli kaiken rakastat!

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Kaksi päivää on kulunut. On kesäilta. Ajuri on laskenut minut maahan

erääseen Whitcross nimiseen paikkaan. Hän ei voinut viedä minua

pitemmälle siitä rahasta, jonka olin antanut hänelle, enkä omistanut

enää shillinkiäkään. Vaunu on tällä hetkellä ehtinyt jo peninkulman

päähän, ja minä olen yksin. Huomaan silloin, että olen unohtanut

myttyni vaunulaatikkoon, jonne olin varmuuden vuoksi pannut sen. Sinne

se jäi, siellä se pysyy, ja minä olen menettänyt viimeisen omaisuuteni.

Whitcross ei ole kaupunki, ei edes yksi ainoa rakennus, se on vain

kivinen patsas, joka on pystytetty viitaksi neljän tien yhtymäkohtaan.

Se on maalattu valkoiseksi, jotta se paremmin näkyisi pimeässäkin.

Yläpäästä ulkonee neljä käsivartta, ja lähimpään kaupunkiin, johon ne

osoittavat, on kirjoituksen mukaan kymmenen peninkulmaa, etäisimpään

kaksikymmentä. Kaupunkien tutuista nimistä näen, mihin kreivikuntaan

olen joutunut -- se on yksinäinen, autioitten kangasmaitten ja

vuorenharjanteitten peittämä seutu. Takanani ja molemmilla puolillani

näen laajoja kankaita, edessäni on syvä laakso ja kaukana sen

takana näkyy vuorten aaltoilevia ääriviivoja. Asutus on varmaan

harvaa, teillä ei näy kulkijoita, ne aukeavat leveinä, valkoisina ja

yksinäisinä pohjoiseen, etelään, itään ja länteen leikaten taajaa ja

villiä kanervikkoa, joka ulottuu niitten reunaan saakka. Joku voisi

kuitenkin sattumalta tulla, enkä tahdo, että ihmissilmä näkisi minut

nyt. Tuntematon ohikulkija ihmettelisi nähdessään minut tienviitan

luona ilman tavaroita, turvatonna ja päämäärää vailla. Hän saattaisi

tehdä kysymyksiä, ja minä voisin antaa vain uskomattomilta kuuluvia,

epäilyttäviä vastauksia. Tällä hetkellä ei mikään side kiinnitä minua

ihmisten seuraan, ei mikään valoisa toive kutsu minua kanssaihmisteni

luo, eikä kukaan niistä, joita täällä voin nähdä, ajattelisi minusta

ystävällisesti ja toivoisi minulle hyvää. Minulla ei ole muuta ystävää

kuin kaikkien yhteinen äiti, luonto, ja hänen helmassaan tahdon nyt

etsiä lepoa.

Suuntaan kulkuni suoraan kanervikkoon ja tulen notkoon, joka syvältä

uurtaa tummaa kangasta. Kahlaan polvia myöten kanervissa, seuraan

notkon käänteitä, löydän vihdoin sammalpeitteisen kivilohkareen ja

istahdan sen suojaan. Notkon korkeat, kanervapeitteiset rinteet

suojelevat minua molemmin puolin, kivilohkare kätkee minut, ylläni

aukeaa sininen taivas. Kului kuitenkin hetkinen ennenkuin täälläkään

tunsin olevani turvassa. Pelkäsin, että lähitienoilla olisi villejä

eläimiä tai että joku metsästäjä yllättäisi minut. Jos tuulenhenkäys

kahisi kanervissa, katsoin säikähtyneenä ylös ja luulin vihaisen härän

olevan lähellä, jos kuulin linnun viheltävän, luulin sitä ihmisääneksi.

Huomasin kuitenkin pelkoni aiheettomiksi, ja erämaan syvä hiljaisuus

rauhoitti minua. Ilta läheni. Tähän saakka en ollut vielä osannut

ajatella, olin vain kuunnellut, katsellut ja pelännyt, mutta nyt sain

takaisin ajatuskykyni.

Mitä minun oli tehtävä? Minne mennä? Sietämättömiä kysymyksiä -- enhän

voinut tehdä mitään enkä mennä minnekään. Väsyneitten, vapisevien

jalkojeni täytyi kulkea vielä pitkä taival, ennenkuin pääsin

ihmisasumuksille, minun täytyi turvautua kylmään armeliaisuuteen

saadakseni katon pääni päälle ja vaivata ihmisiä suomaan minulle --

varmaan monen turhan yrityksen jälkeen -- vastahakoisen myötätuntonsa,

ennenkuin tarinaani kuultaisiin ja saisin apua hädässäni.

Kosketin kanervikkoa, se oli kuivaa ja vielä lämmintä kesäisen päivän

helteestä. Katselin taivasta, se oli kirkas, ja ystävällinen tähti

vilkkui aivan notkon reunan yläpuolella. Kaste lankesi lempeänä ja

suloisena eikä tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä. Luonto näytti

olevan minua kohtaan ystävällinen ja hyvä, luulin, että se rakasti

minua, hyljättyä, ja koska ihmisiltä odotin vain epäluuloja, töykeyttä

ja herjauksia, painauduin lapsen hellyydellä sen helmaan. Ainakin

tänä yönä tahdoin olla sen vieraana -- äitini luonto antaisi minulle

yösijan ilmaiseksi. Minulla oli vielä jäljellä leivänkappale; sen olin

puolipäivän aikaan viimeisillä penneilläni ostanut eräästä kaupungista,

jonka ohi ajoimme. Siellä täällä näin mustikoita, jotka himmeitten

helmien tavoin erottautuivat kanervikosta. Poimin niitä kourallisen

ja söin leipäni kanssa. Tämä erakko-ateria vaimensi, joskaan ei

tyydyttänyt kovaa nälkääni. Sen päätyttyä luin iltarukoukseni ja etsin

makuupaikkani.

Kivilohkareen vieressä oli kanervikko hyvin syvää, ja kun asetuin

makaamaan siihen, peittyivät jalkani melkein kokonaan. Se suojasi

minua myös molemmin puolin, niin että yö-ilma tunkeutui luokseni vain

ahtaasta raosta. Taitoin huivini kaksinkerroin ja levitin sen ylleni

peitoksi. Matala, sammaleinen mätäs oli tyynynäni. Näin varustettuna ei

minun ainakaan alkuyöstä voisi tulla vilu.

Leponi olisi kylläkin ollut suloista, mutta surullinen sydämeni

häiritsi sen. Sen haavat olivat vielä auki, ne vuosivat verta ja

hienoimmat säikeet olivat katkaistut. Se värisi Mr. Rochesterin ja

hänen kohtalonsa tähden, se tunsi vihlovaa sääliä häntä kohtaan ja

ikävöi häntä kiihkeästi ja lakkaamatta, ja kuten voimaton, siipirikko

lintu, teki se turhia, epätoivoisia ponnistuksia päästäkseen hänen

luokseen.

Sieluntuskien uuvuttamana nousin polvilleni. Yö oli tullut ja kaikki

tähdet olivat syttyneet, se oli lempeä, hiljainen yö, liian kirkas

herättääkseen pelkoa. Me tiedämme, että Jumala on kaikkialla, mutta

paremmin kuin koskaan tunnemme hänen läheisyytensä, kun näemme hänen

tekonsa koko suuruudessaan edessämme. Pilvettömältä yötaivaalta, jossa

hänen maailmansa kiertävät hiljaisia ratojaan, luemme selvimmin hänen

äärettömyyttään, kaikkivaltaansa ja hyvyyttään. Olin noussut polvilleni

rukoilemaan Mr. Rochesterin puolesta. Katsoin ylös taivaalle, ja

kyynelten himmentämillä silmilläni näin valtavan Linnunradan. Kun

muistin, mikä se oli, kun ajattelin, mitkä luvuttomat maailmat

kätkeytyivät noihin hentoihin valojuoviin, tunsin Jumalan voiman ja

väkevyyden. Olin varma, että hän kykeni suojelemaan sitä, jonka hän

oli luonut, tunsin, että maa ei häviäisi, eikä ainoakaan ihmissielu

joutuisi turmioon. Rukoukseni vaihtui kiitokseksi siitä, että kaiken

elämän lähde on myöskin sielujen pelastaja. Mr. Rochester oli turvassa,

Jumala varjeli häntä. Painauduin takaisin kanervavuoteelleni, ja ennen

pitkää oli uni poistanut kaiken suruni.

Mutta seuraavana päivänä tuli kalpea, alaston puute eteeni. Linnut

olivat jo aikaa sitten jättäneet pesänsä, mehiläiset koonneet hunajan

kanervan kukilta aikaisimpana aamuhetkenä, ennen kasteen kuivumista,

aamun pitkät varjot olivat jo aikoja sitten lyhentyneet, ja aurinko

täytti maan ja ilman paisteellaan, kun nousin ja katsoin ympärilleni.

Mikä hiljainen, kuuma, ihana päivä! Kuinka kullanhohteisena levisikään

kangas ympärilläni! Kaikkialla auringonpaistetta. Jospa olisin

voinut elää siinä ja siitä! Sisilisko livahti kivilohkareen yli,

mehiläinen surisi mustikkamättäässä. Sinä hetkenä olisin mielelläni

ollut mehiläinen tai sisilisko, voidakseni saada pysyvän olinpaikan

ja riittävän ravinnon kankaalta. Mutta minä olin ihminen, minulla oli

ihmisen tarpeet, enkä voinut viipyä täällä, jossa en saanut tyydyttää

niitä.

Nousin ja katselin vuodetta, jonka olin jättänyt. Koska en odottanut

mitään tulevaisuudelta, toivoin vain yhtä, toivoin, että Luojani yön

aikana, nukkuessani, olisi nähnyt hyväksi ottaa sieluni luoksensa, ja

että tämä väsynyt ruumis, jonka kuolema oli vapauttanut kärsimyksistä,

olisi saanut rauhassa muuttua maaksi ja yhtyä erämaan multaan.

Kuitenkin olin vielä elossa, edessäni oli kaikki elämän vaatimukset,

tuskat ja velvollisuudet. Minun täytyi kantaa taakkani, tyydyttää

tarpeeni, kestää tuskat ja täyttää velvollisuudet. Lähdin matkaan.

Tultuani takaisin Whitcrossiin valitsin sen tien, jossa paahtava

aurinko olisi selkäni takana. Mikään muu seikka ei voinut vaikuttaa

valintaani. Kävelin pitkän aikaa, ja kun voimani olivat kokonaan

lopussa ja arvelin hyvällä omallatunnolla voivani keskeyttää raskaan

matkani, istahtaa kivelle, jonka näin tien vieressä ja antautua

väsymyksen ja välinpitämättömyyden valtaan, joka herpaisi niin mieltäni

kuin jäseniäni -- silloin kuulin kirkonkellon soittoa.

Käännyin siihen suuntaan, josta kuulin äänen tulevan, ja siellä,

keskellä runollisia kukkuloita, joitten kauneutta en enää tuntiin

ollut huomannut, näin kylän ja kirkontornin. Oikealla oleva laakso oli

täynnä niittyjä, ruispeltoja ja metsää, ja kimmeltävä joki kiemurteli

noitten vihreitten värivivahdusten -- tuleentuvan viljan, tumman

metsän ja päivänpaisteisten niittyjen läpi. Pyörien ratina sai minut

taas katsomaan edessäni olevalle tielle. Raskaasti kuormitettu vaunu

pyrki vaivoin mäkeä ylös, ja sen takana näin karjalauman paimenineen.

Ihmiselämää ja ihmistyötä oli lähelläni. Minunkin täytyi pyrkiä

eteenpäin ja koettaa päästä elämään ja tekemään työtä kuten muutkin.

Noin kahden aikana iltapäivällä tulin kylään. Sen ainoan kadun perällä

oli myymälä, jonka ikkunassa oli muutamia leipiä. Kuinka himoitsinkaan

leipää! Se antaisi minulle kenties osan tarmostani takaisin, mutta

ilman sitä kävisi vaikeaksi päästä eteenpäin. Tunsin halua olla virkeä

ja voimakas niin pian kuin taas olin kanssaihmisteni joukossa. Tunsin,

että olisi häpeällistä kuolla nälkään keskelle kylätietä. Eikö minulla

ollut mitään, jonka voisin vaihtaa yhteen noista leivistä? Mietin.

Minulla oli pieni silkkinenäliina kaulassani ja hansikkaat kädessä.

En oikein tietänyt, kuinka ihmiset minun asemassani menettelivät.

En tietänyt, otettaisiinko kumpaakaan näistä kapineista vastaan --

luultavasti ei, mutta minun täytyi koettaa.

Astuin myymälään, jossa eräs nainen oli myymässä. Nähdessään

säädyllisesti puetun henkilön, hienon neidin, kuten hän kai arveli,

tuli hän kohteliaana vastaan. Mitä saisi luvan olla? Minä häpesin,

ja kieleni kieltäytyi lausumasta pyyntöä, jonka olin valmistanut. En

uskaltanut tarjota hänelle kuluneita hansikkaitani ja rypistynyttä

nenäliinaa, sitäpaitsi tunsin, että se olisi ollut mieletöntä. Pyysin

vain saada istua hetkisen, koska olin väsynyt. Pettyneenä toivossaan

saada minusta ostaja hän suostui pyyntööni kylmästi ja osotti

minulle tuolin. Minä lyyhistyin sille. Tunsin kovaa halua itkeä,

mutta hillitsin kuitenkin kyyneleeni, koska tiesin, kuinka sopimaton

sellainen tunteenpurkaus olisi ollut. Hetken kuluttua kysyin, oliko

kylässä ompelijaa.

"Kyllä, kaksi tai kolme. Juuri niin monta kuin tarvitaankin."

Mietin taas. Hätäni oli kohonnut huippuunsa. Katsoin kovaa

välttämättömyyttä silmästä silmään. Siinä istuin ilman mitään

mahdollisuuksia, ilman ainoatakaan ystävää, ainoatakaan penniä. Minun

täytyi tehdä jotakin. Mutta mitä? Minun täytyi saada työtä -- mistä?

Kysyin, tiesikö hän, tarvittiinko missään lähiseudulla palvelijaa.

Ei, sitä hän ei tietänyt.

"Mikä on seudun pääelinkeino? Mitä suurin osa ihmisistä tekee?"

"Muutamat tekevät maatyötä, toiset ovat Mr. Oliverin neulatehtaassa ja

valimossa."

"Käyttääkö Mr. Oliver naisia työssään?"

"Ei, se on miesten työtä."

"Mitä naiset sitten tekevät?"

"En tiedä", oli vastaus. "Yksi tekee sitä, toinen tätä. Köyhät

koettavat tulla toimeen niin hyvin kuin voivat." Hän näytti väsyvän

kysymyksiini, ja mitä oikeutta minulla itse asiassa olikaan vaivata

häntä? Pari naapuria tuli sisään, ja tuoliani nähtävästi tarvittiin.

Jätin hyvästi.

Kuljin katua eteenpäin ja katselin jokaista taloa sen molemmilla

puolilla, mutta en voinut keksiä minkäänlaista tekosyytä, jonka nojalla

olisin voinut astua johonkin niistä. Harhailin ympäri kylää, loittonin

väliin kappaleen matkan päähän siitä ja palasin taas takaisin. Tätä

kesti tunnin tai pari. Uupuneena ja nälän vaivaamana käännyin eräälle

sivutielle ja istahdin pensasaidan suojaan. Ei kuitenkaan kulunut

montakaan minuuttia kun taas olin jaloillani ja koetin taaskin etsiä

jotakin apua tai edes neuvoa. Tien päässä oli sievä pieni talo, jonka

edessä oli hyvin hoidettu puutarha, täynnä kukkivia kasveja. Pysähdyin

sen eteen. Mitä asiaa minulla oli tuohon valkeaoviseen taloon, mitä

syytä kosketella sen kellonnauhaa? Menin kuitenkin lähemmäksi ja vedin

nauhasta. Ystävällisen näköinen, siististi puettu nuori nainen avasi

oven. Matalalla, vapisevalla äänellä kysyin, tarvittiinko talossa

palvelijatarta.

"Ei", sanoi hän, "meillä ei ole palvelijaa."

"Voitteko sanoa minulle, mistä voisin saada jonkinlaista työtä",

jatkoin. "Olen vieras enkä tunne ketään tällä paikkakunnalla.

Tarvitsisin työtä, yhdentekevää, minkälaista."

Mutta hänen asiansa ei ollut ajatella minua ja etsiä minulle työtä.

Ja kuinka epäilyttävältä mahtoikaan hänestä tuntua asemani, puheeni

ja luonteeni! Hän pudisti päätään, hän "ei ikävä kyllä voinut neuvoa

minua", ja valkea ovi sulkeutui kauniisti ja säädyllisesti jättäen

minut ulkopuolelle. Jos hän olisi pitänyt sitä auki vähän kauemmin,

olisin luultavasti pyytänyt häneltä kappaleen leipää, sillä nyt olin

todella masentunut.

En saattanut palata likaiseen kylään, josta kuitenkaan en saisi apua.

Mieluimmin olisin poikennut läheiseen metsään, jonka tiheät siimekset

näyttivät kutsuvan minua suojaansa, mutta olin niin sairas, heikko ja

uupunut, että vaistomaisesti pysyttelin sellaisilla paikoilla, jossa

minulla oli hiukankin mahdollisuutta saada ruokaa. Yksinäisyys ei olisi

tuntunut yksinäisyydeltä, lepo levolta niin kauan kuin nälkä petolinnun

tavoin raateli ruumistani.

Harhailin talojen ympärillä, jätin ne taaskin, tulin takaisin ja menin

taas pois, koska tiesin, että minulla ei olisi mitään oikeutta vaatia

tai odottaa osanottoa toisten ihmisten puolelta. Ilta lähestyi, ja yhä

harhailin eksyneen, nälkäisen koiran tavoin. Mennessäni erään pellon

poikki näin kirkontornin edessäni ja lähdin kulkemaan sitä kohti.

Puutarhan keskellä, lähellä kirkkomaata oli hyvin rakennettu, joskin

pieni talo, jonka heti arvasin pappilaksi. Muistin, että muukalaiset,

jotka tulevat seudulle, missä heillä ei ole ystäviä, ja jotka haluavat

tointa, väliin kääntyvät papin puoleen saadakseen neuvoja ja apua.

Papin velvollisuus on auttaa -- ainakin neuvoillaan -- niitä, jotka

haluavat auttaa itseänsä. Minulla oli mielestäni jonkinlainen oikeus

etsiä täältä neuvoa. Kokosin kaiken rohkeuteni ja jäljellä-olevat

voimani ja yritin eteenpäin. Vihdoin tulin talon luo ja koputin

keittiön ovelle. Vanha nainen tuli avaamaan. Kysyin, oliko talo pappila.

"Kyllä."

"Onko pastori kotona?"

"Ei."

"Tuleeko hän pian?"

"Ei -- hän on matkustanut pois."

"Kauaksiko?"

"Ei varsin kauas -- kenties kolmen peninkulman päähän. Hänen isänsä on

äkkiä kuollut. Hän on nyt Marsh End'issa ja tulee luultavasti viipymään

vielä pari viikkoa."

"Onko talossa ketään naista?"

"Ei muita kuin minä, joka olen taloudenhoitaja."

En voinut pyytää häneltä apua, vaikka olinkin jo maahan

vaipumaisillani. En osannut vielä kerjätä. Hoipertelin taaskin

eteenpäin.

Vielä kerran otin nenäliinani -- vielä kerran ajattelin leipiä pienen

myymälän ikkunassa. Oh, jospa saisin edes hiukkasen -- edes suupalan

vaimentaakseni nälän tuskaa! Vaistomaisesti käännyin taaskin kylää

kohti, löysin myymälän ja menin sisään, ja vaikka huoneessa oli

muitakin kuin äsken näkemäni vaimo, uskalsin kysyä, antaisiko hän

minulle leivän nenäliinastani.

Hän katseli minua silminnähtävästi epäillen. "Ei, en koskaan myy

tavaraani sillä tavalla."

Melkein epätoivoisena pyysin leivänpuolikasta, mutta hän kielsi

taaskin. "Enhän voi tietää, mistä olette saanut nenäliinan."

"Ettekö sitten ottaisi hansikkaitani?"

"En, mitä niillä tekisin?"

Lukija, ei ole hauskaa viipyä yksityiskohdissa. Muutamain ihmisten

mielestä on voitettujen tuskien muisteleminen nautinto, mutta minun

on vielä tänä päivänä vaikea palauttaa noita aikoja mieleeni. On

tuskallista ajatellakin niin suurta nöyryytystä ja niin kovaa

ruumiillista kipua. En soimannut niitä, jotka työnsivät minut

takaisin. Tiesin, että muuta ei ollut odotettavissa ja että sitä ei

voinut auttaa. Tavallinen kerjäläinen herättää usein epäluuloja,

hyvin puettu ehdottomasti. Tosin en kerjännyt muuta kuin työtä, mutta

eihän kenenkään velvollisuus ollut antaa sitä minulle. Ei ainakaan

sellaisten, jotka näkivät minut nyt ensi kerran eivätkä tietäneet

minusta mitään. Oikeassa oli sekin nainen, joka ei tahtonut ottaa

nenäliinaani leivän hinnaksi, jos kerran tarjoukseni tuntui oudolta

tai epäedulliselta. Mutta tahdon kertoa lyhyesti. Aihe tekee minut

sairaaksi.

Hämärässä menin erään maatalon ohi, jonka avonaisen oven edessä isäntä

söi illallistaan, leipää ja juustoa. Pysähdyin ja kysyin, eikö hän

tahtoisi antaa minulle vähän leipää, koska olin hyvin nälkäinen. Hän

katsahti minuun kummastuneena, mutta leikkasi sanaakaan sanomatta

paksun viipaleen leivästään ja ojensi sen minulle. Arvatenkaan hän ei

luullut minua kerjäläiseksi, vaan piti minua oikullisena herrasneitinä,

joka oli saanut päähänsä mieltyä hänen ruskeaan leipäänsä. Niin pian

kuin olin poissa talon näkyvistä, istuuduin syömään.

En voinut toivoa kattoa pääni päälle, vaan etsin yösijaa äsken

mainitsemastani metsästä. Yöni oli kurja ja leponi katkonainen. Maa

oli kostea, ilma kylmä, ja ohikulkijat häiritsivät minua useita

kertoja, niin että minun yhä uudelleen täytyi muuttaa makuupaikkaa

enkä ollenkaan saanut tuntea olevani turvassa. Aamupuoleen yötä alkoi

sataa ja koko seuraava päivä oli sateinen. Älä pyydä minulta, lukija,

tarkempaa kuvausta tuosta päivästä. Kuten edellisenäkin, etsin työtä,

sain kieltoja ja näin nälkää. Vain kerran sain maistaa ruokaa. Erään

mökin ovella näin pienen tytön, joka oli kaatamaisillaan lautasellisen

kylmää puuroa porsaan kaukaloon.

"Etkö tahtoisi antaa minulle sitä", kysyin.

Hän katsoi minuun silmät selällään. "Äiti", huusi hän, "täällä on eräs

nainen, joka pyytää minulta puuroa."

"Hyvä on", kuului ääni sisältä, "anna se hänelle, jos hän on

kerjäläinen. Ei porsas sitä tarvitse."

Tyttö tyhjensi puuron käsiini, ja minä ahmin sen.

Kun hämärä taajeni, pysähdyin yksinäiselle polulle, jota olin seurannut

parin tunnin ajan.

"Voimani ovat nyt kokonaan lopussa", sanoin itsekseni. "Tunnen, etten

enää voi mennä pitkälle. Pitääkö minun viettää tämäkin yö ulkona?

Pitääkö minun tällaisella sateella painaa pääni kylmää, märkää maata

vasten? Pelkään, että toisin ei voi käydä, sillä kukapa ottaisi

minut taloonsa? Mutta se tulee olemaan kauheata, kun olen näin

nälkäinen, heikko ja viluinen, näin onneton ja epätoivoinen. Kaiken

todennäköisyyden mukaan kuolen ennen aamua. Ja miksi en voi suostua

kuolemanajatukseen. Minkätähden taistelen arvottoman elämän puolesta.

Sentähden, että tiedän tai uskon Mr. Rochesterin vielä elävän, ja siinä

tapauksessa luontoni ei voi välinpitämättömänä alistua sellaiseen

kohtaloon kuin nälkäkuolema. Oi hyvä Jumala, anna minun kestää vielä

vähän aikaa! Auta minua -- johda minua!"

Väsynyt katseeni harhaili yli sumuisen ja hämärän maiseman. Huomasin

joutuneeni kauas kylästä, joka oli kokonaan poissa näkyvistäni. Sitä

ympäröivät viljelysmaatkin olivat loppuneet. Olin kulkenut mutkikkaita

syrjäpolkuja ja taas joutunut kangasmaitten läheisyyteen. Vain pari

peltoa, jotka olivat melkein yhtä hedelmättömiä ja villejä kuin

kanervikko niiden ympärillä, erotti minut hämäristä harjanteista.

"Tahdon mieluummin kuolla täällä kuin tiellä, jolla ihmiset kulkevat",

ajattelin. "Ja on paljon parempi, että varikset ja korpit, jos

sellaisia täällä on, raatelevat ruumistani, kuin että se suljettaisiin

vaivastalon arkkuun ja maatuisi köyhäin haudassa."

Niin käännyin harjanteita kohti ja nousin ylös. Minun oli vain

löydettävä syvennys, johon voisin laskeutua lepäämään ja jossa saisin

olla edes piilossa, joskaan ei turvassa, mutta sellaista en nähnyt,

ja koko nummi näytti tasaiselta. Ainoa, mikä siinä vaihteli, oli

väri, joka sammalpeitteisillä suomailla oli vihreätä ja kuivalla

kanervakankaalla mustaa. Vaikka olikin jo melkein pimeä, saatoin vielä

erottaa nämä vivahdukset, joskin vain valojen ja varjojen vaihteluna,

sillä kaikki värit olivat kadonneet päivänvalon mukana.

Katseeni harhaili vieläkin yli jylhän nummen ja alakuloisten

hetteitten, kun kaukana, keskellä harjanteita ja soita välähti

äkillinen valo. Ensi ajatukseni oli, että se oli vain virvatuli, ja

odotin, että se kohta katoaisi. Se loisti kuitenkin yhä edelleen

pysyen kohdallaan liikkumatta. "Voisiko se olla nuotiotuli",

arvelin ja odotin, että se leviäisi, mutta sitä se ei tehnyt, vaan

pysyi samankokoisena kuin alussakin. "Se näkyy varmaan jostakin

ihmisasunnosta", päätin vihdoin, "mutta jos niin on, en voi päästä

sinne. Se on liian kaukana, ja mitäpä minua hyödyttäisi, vaikka se

olisikin kyynärän päässä minusta? Jos koputtaisin ovelle, suljettaisiin

se edestäni viipymättä."

Ja minä vaivuin maahan siihen paikkaan missä seisoin ja kätkin kasvoni

sammaleen. Makasin hiljaa hetkisen. Yötuuli kulki suhisten yli

harjanteen ja häipyi etäisyyteen, sade lankesi taajana ja kasteli minut

läpimäräksi. Jos kuoleman ystävällinen kylmyys jo olisi jäykistänyt

minua, olisi sade mielin määrin saanut piestä minua, mutta ruumiini oli

vielä lämmin ja värisi kylmien pisarain kosketuksesta. Ennen pitkää

nousin.

Valo loisti vieläkin selvänä, vaikka sade himmensikin sitä. Koetin

taaskin kävellä ja laahata väsyneitä jäseniäni sitä kohti. Se johti

minut vinosti kukkulan poikki ja ison suon yli, josta olisi ollut

mahdoton kulkea talvella ja joka nytkin, keskellä kesää, oli hyllyvä

ja vetinen. Kaksi kertaa kaaduin, mutta kaksi kertaa nousin taas

jaloilleni ja kokosin voimani. Tuo valo oli kuin häviävä toivoni, ja

minun täytyi saavuttaa se.

Päästyäni suon yli erotin valkean juovan nummella. Menin lähemmäksi.

Se oli tie, joka vei suoraan valoa kohti, joka nyt näkyi eräältä

kukkulalta keskeltä puuryhmää -- mikäli pimeässä voin päättää, olivat

ne mäntyjä. Tähteni katosi tullessani lähemmäksi. Joku esine oli

tullut sen ja minun väliin. Hapuilin kädelläni ja tunnustelin edessäni

olevaa tummaa möhkälettä. Erotin matalan aidan karkeat kivet, sen

yläpuolella oli säleaita ja tämän sisäpuolella korkeita, piikikkäitä

pensaita. Haparoin eteenpäin aitaa myöten. Edessäni häämöitti taaskin

jotakin vaaleata -- se oli veräjä, joka liikahti saranoillaan kun

kosketin sitä. Sen molemmilla puolilla oli tumma pensas -- puksipuu tai

orapihlaja.

Kun olin mennyt veräjästä ja sivuuttanut pensaat, kohosi eteeni talon

ääriviivat. Talo oli tumma, matala ja pitkä, mutta valoa, joka oli

johtanut minua, ei näkynyt missään. Kaikkialla oli pimeä. Olivatko

asukkaat jo menneet levolle? Pelkäsin, että oli niin. Etsiessäni

ovea kuljin erään nurkkauksen ohi, ja sieltä tuikki tuo ystävällinen

valo taaskin vastaani. Se tuli hyvin pienestä ristikkoikkunasta,

joka oli vain yhden jalan korkeudella maasta ja jonka teki vielä

matalammaksi seinällä kiemurteleva, tiheälehväinen muurivihreä tai joku

muu köynnöskasvi. Aukko oli niin kätkössä ja ahdas, että verhoa tai

luukkua oli nähtävästi pidetty tarpeettomana, ja kun kumarruin alas ja

nostin köynnöskasvia, joka peitti sitä, saatoin selvästi nähdä sisälle

huoneeseen. Puhtaalle lattialle oli ripoiteltu hienoa, valkoista

hiekkaa. Seinällä oli pähkinäpuinen hylly tinalautasriveineen, joihin

kuvastui kodikas, punainen turvevalkea. Näin myös seinäkellon, valkean

tammipöydän ja muutamia tuoleja. Kynttilä, jonka valo oli johdattanut

minua, paloi pöydällä, ja sen ääressä istui vanhanpuolinen, hiukan

tylyltä näyttävä nainen kutimineen. Kuten koko ympäristö, näytti hänkin

mallikelpoisen siistiltä.

Kaikkea tätä katselin vain ohimennen, sillä siinä ei ollut mitään

ihmeellistä. Mieltäkiinnittävämpi oli lieden ääressä istuva ryhmä,

jonka ylle lankesi tulen lämmin, punainen loimu. Kaksi nuorta,

miellyttävää naista -- hienoja neitejä kiireestä kantapäähän -- istui

siinä, toinen matalassa keinutuolissa, toinen vielä matalammalla

jakkaralla. Molemmat olivat syvässä surupuvussa, jonka musta väri sopi

erittäin hyvin heidän vaaleisiin kasvoihinsa. Suuri, vanha lintukoira

painoi mahtavaa päätään toisen tytön polveen, toisen sylissä lepäsi

mukavassa asennossa musta kissa.

Yksinkertainen keittiö ei tuntunut oikein sopivan heidän asunnokseen.

Keitä he olivat? He eivät voineet olla tuon vanhan, pöydän ääressä

istuvan henkilön tyttäriä, sillä hän näytti talonpoikaisnaiselta,

kun taas he olivat hienoja ja sivistyneitä neitejä. En ollut koskaan

nähnyt sellaisia kasvoja kuin heidän, ja kuitenkin, kun olin hetkisen

katsellut heitä, tunsin mielestäni jokaisen piirteen. En voinut sanoa

heitä kauniiksi -- siksi he olivat liian kalpeita ja vakavia, ja

kun he kumartuivat kirjojensa yli, oli heidän kasvoillaan miettivä,

miltei ankara ilme. Pienellä pöydällä heidän välissään oli toinenkin

kynttilä ja kaksi paksua kirjaa, joita he usein selailivat verraten

niitä pienempiin kirjoihin, jotka heillä oli kädessään, kuten henkilöt,

jotka vieraskielistä kirjaa lukiessaan käyttävät apunaan sanakirjaa.

Huoneessa oli niin hiljaista, kuin olisivat henkilöt olleet pelkkiä

varjoja ja tuo kodikas huone takkavalkeineen vain taulu. Saatoin

kuulla hiilien risahtelevan takassa ja kellon naksuttavan nurkassa,

kuvittelinpa vielä erottavani vanhan naisen sukkapuikkojen helinän. Kun

vihdoin ihmisääni katkaisi hiljaisuuden, ennätti sekin korviini.

"Kuulehan, Diana", sanoi toinen innokkaista lukijattarista, "Franz ja

vanha Daniel ovat yhdessä öiseen aikaan ja Franz kertoo unta, josta

hän on säikähtäen herännyt -- kuule!" Ja hän luki matalalla äänellä

jotakin, josta en ymmärtänyt sanaakaan, sillä se oli minulle outoa

kieltä, ei ranskaa eikä latinaa. En tietänyt, oliko se saksaa vai

kreikkaa.

"Se on järkyttävää", sanoi hän, lopetettuaan lukunsa, "minä pidän

siitä." Toinen tytöistä, joka oli kohottanut päätään kuunnellakseen

sisartaan, toisti, tuijottaen valkeaan, lauseen luetusta. Kerran

myöhemmin opin tuntemaan sekä kielen että kirjan, ja senvuoksi otan

tähän tuon luetun lauseen, vaikka se sinä iltana oli vain helisevää

vaskea, sisällyksetöntä kilinää korvilleni.

"Da trat hervor Einer, anzusehen wie die Sternen Nacht."

"Hyvä, hyvä!" huudahti hän ja hänen syvät, tummat silmänsä säihkyivät.

"Siinä näet edessäni ylevän arkkienkelin. Tuo rivi vastaa sataa sivua

koreita sanoja. 'Ich wäge die Gedanken in der Schale meines Zornes und

die Werke mit dem Gewichte meines Grimms.' Minä pidän siitä."

Molemmat vaikenivat taaskin.

"Onko jossakin maa, jossa ihmiset puhuvat tuolla tavalla?" kysyi vanha

nainen katsoen ylös kutimestaan.

"Kyllä, Hanna, on olemassa maa -- paljon suurempi kuin Englanti --

jossa ei osata puhua millään muulla tavalla."

"Kyllä kai, mutta sitä en vain käsitä, kuinka he ymmärtävät toisiansa.

Jos te tulisitte sinne, tietäisittekö, mitä he sanovat?"

"Luultavasti ymmärtäisimme osan, vaan ei kaikkia, sillä emme vielä ole

niin viisaita kuin luulet, Hanna. Me emme osaa puhua saksaa emmekä

lukea sitä ilman sanakirjaa."

"Ja mitä hyötyä teillä on siitä?"

"Aiomme opettaa sitä kerran -- ainakin alkeita, kuten sanotaan, ja

silloin saamme enemmän rahaa kuin nyt."

"Niinpä kyllä, mutta lopettakaa jo tältä illalta, olette jo lukeneet

tarpeeksi."

"Niin minustakin, ainakin minä olen väsynyt. Oletko sinä, Mary?"

"Äärettömästi -- kyllä onkin epäkiitollista työtä opetella vierasta

kieltä ilman muuta opettajaa kuin sanakirja."

"On kyllä, etenkin sellaista kieltä kuin tämä kaunis, mutta mutkikas

saksankieli. Koskahan St. John tullee kotiin?"

"Varmaankaan hän ei viivy enää kauan. Kello on kohta kymmenen" (hän

katsoi pientä kultakelloa, jonka hän veti vyöstään). "Ulkona näyttää

olevan rankkasade. Hanna, oletko hyvä ja katsot vierashuoneen valkeata."

Nainen nousi ja avasi oven, jonka takana näin hämärän käytävän. Kuulin

hänen kohentavan tulta eräässä sisähuoneessa, sitten hän tuli takaisin.

"Voi, lapset", sanoi hän, "on oikein vaikeata mennä tuohon huoneeseen,

siellä näyttää niin yksinäiseltä nyt kun nojatuoli on tyhjä ja sysätty

nurkkaan."

Hän kuivasi silmänsä esiliinaansa. Molemmat tytöt, jotka tähän saakka

olivat olleet vakavia, näyttivät nyt surullisilta.

"Mutta hän on nyt paremmassa paikassa", jatkoi Hanna, "emmekä saa

toivoa häntä takaisin. Ja hänen kuolemansa oli niin rauhallinen että

parempaa ei voi toivoa."

"Sanoit, ettei hän ehtinyt edes mainita meitä viime hetkellään", sanoi

toinen neideistä.

"Hän ei ehtinyt, lapset, hän ei ehtinyt -- se kesti vain minuutin. Hän

oli voinut vähän huonosti edellisenä päivänä, mutta se ei näyttänyt

vaaralliselta, ja kun Mr. St. John kysyi, tahtoisiko hän, että

jompaakumpaa teistä mentäisiin hakemaan, nauroi isänne vain hänelle.

Seuraavana päivänä -- siitä on nyt kaksi viikkoa -- oli hänen päänsä

taaskin raskas ja hän meni nukkumaan eikä herännyt enää. Kun veljenne

meni hänen huoneeseensa, oli hän jo melkein kylmänä. Voi, lapset, hän

oli viimeinen vanhaa juurta -- te ja Mr. St. John olette toista lajia

kuin he, jotka ovat poissa, vaikka kyllä äitinne oli koko lailla teidän

tapaisenne ja melkein yhtä oppinut. Mary on hänen kuvansa, Diana tulee

enemmän isäänsä."

Minun silmissäni he olivat niin samanlaiset etten ymmärtänyt, missä

vanha palvelija (sillä sellaiseksi päätin hänet nyt) näki eroa.

Molemmat olivat vaaleita ja hentoja, molemmilla oli hienot sielukkaat

kasvot.

Toisen tukka oli kenties yhtä vivahdusta tummempi ja eri tavalla

kammattu. Maryn vaaleanruskea tukka oli kammattu sileästi jakaukselle,

Dianan runsaat, vähän tummemmat kiharat oli koottu palmikoille niskaan.

Kello löi kymmenen.

"Nyt varmaan tahtoisitte illallista", huomautti Hanna, "ja sitä kai Mr.

St. John'kin tahtoo, kun hän tulee."

Ja hän ryhtyi valmistamaan illallista. Neidit nousivat aikoen

nähtävästi vetäytyä sisähuoneisiin. Tähän hetkeen saakka olin

niin syventynyt heidän katselemiseensa, ja heidän ulkomuotonsa ja

keskustelunsa oli herättänyt minussa niin vilkasta mielenkiintoa,

että olin melkein unohtanut oman onnettoman tilani, mutta nyt se

palasi mieleeni. Vastakohta teki sen entistäkin kurjemmaksi ja

epätoivoisemmaksi. Ja kuinka mahdottomalta tuntuikaan pyytää tämän

talon asukkaitten osanottoa, saada heitä uskomaan, että hätäni oli

todellinen ja suomaan minulle lepopaikan harhailujen jälkeen. Kun

vihdoin pääsin ovelle ja koputin sille epäröiden, tunsin, että ainakin

viimeinen ajatus oli sula mahdottomuus. Hanna avasi oven.

"Mitä tahdotte", kysyi hän hämmästyneenä ja tarkasteli minua kädessään

pitämänsä kynttilän valossa.

"Voinko puhua neitien kanssa", kysyin.

"Paremmin voitte sanoa minulle, mitä sanoisitte heille. Mistä tulette?"

"Olen vieras tällä paikkakunnalla."

"Ja mitä asiaa teillä on tänne näin myöhään?"

"Tahtoisin yösijaa jossakin vajassa tai missä tahansa ja palan leipää

syödäkseni."

Kuten pelkäsinkin, kuvastui Hannan kasvoilla epäluuloa. "Minä annan

teille palan leipää", sanoi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta

yösijaa emme voi antaa kenellekään maankiertäjälle. Se ei käy päinsä."

"Ettekö antaisi minun puhua neitien kanssa."

"Ei, sitä en anna. Mitä he voisivat tehdä hyväksenne? Teidän ei pitäisi

kierrellä maita näin myöhään, se ei näytä hyvältä."

"Mutta minne joudun, jos ajatte minut pois? Mitä minun on tehtävä?"

"Oh, lyönpä vetoa, että hyvinkin tiedätte, minne mennä ja mitä tehdä.

Kunhan vain ette tee mitään pahaa, se on tärkeintä. Siitä saatte pennin

-- menkää nyt."

"Pennistä en saa ravintoa, enkä jaksa kulkea kauemmaksi. Älkää sulkeko

ovea -- voi, älkää Jumalan tähden --"

"Minun täytyy, sade tunkeutuu sisään --"

"Puhukaa neitien kanssa. Antakaa minun nähdä heidät --"

"Sitäpä juuri en anna. Te ette kulje oikeilla teillä, muuten ette

nostaisi tuollaista elämää. Pois!"

"Mutta minun pitää kuolla, jos ajatte minut pois."

"Siitä ei pelkoa. Kunhan ei teillä vain olisi mitään pahaa mielessä,

kun tuolla tavalla kiertelette ihmisten talojen ympärillä keskellä

yötä. Jos teillä on seuralaisia -- murtovarkaita tai heidän kaltaisiaan

-- lähitienoilla, niin sanokaa heille, että me emme ole turvattomia,

talossa on mieshenkilö ja koiria ja pyssyjä." Ja kunniallinen,

taipumaton palvelijatar sulki oven ja työnsi salvan sen eteen

sisäpuolella.

Onnettomuuksieni mitta oli nyt täysi. Äärimäinen tuska, kauhein

epätoivo raateli sydäntäni! Olin niin uupunut, etten voinut astua

askeltakaan. Vaivuin märälle portaalle, valitin ääneen, vääntelin

käsiäni ja itkin kiihkeästi. Edessäni oli siis viimeinen, kauhea

hetki. Voi, kuinka olin yksin, kuinka olin hyljätty! Poissa ei ollut

ainoastaan toivon ankkuri, vaan myöskin -- ainakin sillä hetkellä --

kaikki mielenlujuus ja tasapaino, mutta viimeksimainittuja koetin heti

taaskin voittaa haltuuni.

"Minun täytyy nyt kuolla", sanoin, "ja minä uskon Jumalaan. Minä koetan

hiljaisena odottaa hänen tahtonsa täyttymistä."

Näitä sanoja en ainoastaan ajatellut, vaan lausuin ne ääneen. Koetin

hillitä tuskani ja odottaa hiljaa ja levollisena.

"Kaikkien ihmisten täytyy kuolla", kuului ääni aivan vierestäni, "mutta

kaikki eivät ole tuomitut ennenaikaiseen ja vaikeaan kuolinkamppailuun,

kuten teidän olisi, jos nyt tässä kuolisitte puutteeseen."

"Kuka puhuu?" kysyin kauhistuneena kuullessani tuon odottamattoman

äänen, sillä en enää uskonut mitään apua mahdolliseksi. Lähelläni oli

tumma haamu, mutta pilkkopimeässä yössä en väsyneillä silmilläni voinut

erottaa sitä tarkemmin. Tulija koputti ovelle äänekkäästi ja pitkään.

"Tekö se olette, Mr. St. John?" huusi Hanna.

"Niin -- niin, avaa nopeasti!"

"Mahdatte olla märkä ja viluinen tällaisena koleana iltana! Tulkaa

sisään -- sisarenne ovat vallan levottomia tähtenne, ja minä luulen,

että tänä iltana on pahoja ihmisiä liikkeellä. Täällä oli äsken

kerjäläisnainen -- lyönpä vetoa, ettei hän ole mennyt vielä --

kehtaakin maata tuossa! Ylös siitä, heti! Menkää tiehenne, sanon minä!"

"Vaiti, Hanna, minun täytyy puhua pari sanaa tämän naisen kanssa.

Teit velvollisuutesi sulkiessasi hänet ulos, anna nyt minun tehdä

velvollisuuteni ja päästää hänet sisään! Olin lähellä ja kuulin koko

keskustelunne. Luulen, että tässä on kysymyksessä erikoinen tapaus,

jota minun täytyy ainakin tutkia lähemmin. Nouskaa, nuori nainen, ja

menkää edelläni sisään."

Tottelin häntä vaivoin. Hetken kuluttua seisoin tuossa kirkkaassa,

siistissä keittiössä -- aivan tulen ääressä -- vapisevana ja sairaana.

Tiesin hyvin, että näytin villiltä, aavemaiselta ja tuulenpieksemältä.

Molemmat neidit, heidän veljensä, Mr. St. John, ja vanha palvelija

tuijottivat minuun.

"St. John, kuka se on?" kuulin toisen kysyvän.

"En tiedä, löysin hänet oven edestä", oli vastaus.

"Kylläpä hän on valkoinen", sanoi Hanna.

"Kalpea kuin kuolema", oli vastaus. "Hän kaatuu, antakaa hänelle tuoli."

Päätäni huimasi ja horjahdin, mutta en kaatunut, sillä minulle

työnnettiin nojatuoli. Olin vielä tajuissani, vaikka en sillä hetkellä

voinutkaan puhua.

"Kenties hän virkistyisi, jos saisi juoda. Hanna, tuo tänne lasillinen

vettä. Mutta kuinka hän on huonon näköinen -- kuinka veretön ja

laihtunut!"

"Aivankuin aave."

"Onko hän sairas vai nälkäinen?"

"Luultavasti nälkäinen. Hanna, onko tuossa maitoa? Anna se tänne ja tuo

pala leipää."

Diana -- tunsin hänet pitkistä kiharoista, jotka hulmahtivat minun ja

takkavalkean väliin hänen kumartuessaan ylitseni -- taittoi kappaleen

leipää, kastoi sen maitoon ja asetti huulilleni. Hänen kasvonsa olivat

lähellä omiani, näin niissä sääliä ja tunsin osanottoa hänen lyhyessä

hengityksessään, ja kun hän sanoi: "Koettakaa syödä", oli hänen äänensä

sävy suloinen ja viihdyttävä.

"Niin, koettakaa", toisti Mary lempeästi, otti pois likomärän hattuni

ja kohotti päätäni. Maistoin, mitä he tarjosivat, söin ensin hitaasti

ja vaivoin, sitten kiihkeästi.

"Ei liian paljon ensi kerralla -- älkää antako enää", sanoi heidän

veljensä. "Hän on jo saanut kylliksi." Ja hän veti pois maitokupin ja

leipätarjottimen.

"Vähän enemmän, St. John, katso, kuinka hänen silmänsä pyytävät lisää."

"Ei tällä kertaa, sisar. Koeta, voisiko hän puhua nyt -- kysy hänen

nimeänsä."

Tunsin voivani puhua ja vastasin: "Nimeni on Jane Elliot." Välttääkseni

ilmitulemista, olin jo ennakolta päättänyt ottaa toisen nimen.

"Ja missä asutte? Missä ovat ystävänne?" Minä vaikenin.

"Voimmeko lähettää sanaa kenellekään, jonka tunnette?"

Pudistin päätäni.

"Mitä tietoja voitte antaa itsestänne?" Kun vihdoinkin olin päässyt

talon kynnyksen yli ja tullut puheisiin sen omistajien kanssa, en

enää tuntenut olevani onneton, koko avaran maailman hylkäämä olento.

Uskalsin jättää pois kerjäläisnaamioni ja esiintyä taas omana itsenäni.

Aloin vähitellen olla entiselläni, ja kun St. John kysyi minulta

tiedonantoja, joita sillä hetkellä olin aivan liian heikko antamaan,

vastasin lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Sir, en voi kertoa yksityiskohtia tänä iltana."

"Mutta mitä sitten odotatte minun tekevän hyväksenne?", sanoi hän.

"Ei mitään", vastasin. Voimani riittivät vain lyhyisiin vastauksiin.

Diana otti puhevuoron.

"Tarkoitatteko", sanoi hän, "että nyt olemme antaneet teille sen avun,

jota tarvitsette, ja että voimme lähettää teidät takaisin sateiseen

yöhön kankaalle?"

Katselin häntä. Mielestäni hänellä oli miellyttävät kasvot, joissa

ilmeni sekä voimaa että hyvyyttä. Rohkaisin mieleni äkkiä. Vastasin

hänen osaaottavaan katseeseensa hymyilyllä ja sanoin: "Minä luotan

teihin. Jos olisin koditon, eksynyt koira, että lähettäisi minua

tällaisena iltana pois talostanne, ja koska sen tiedän, en ole levoton.

Tehkää minulle mitä tahdotte, mutta säästäkää minua pitkistä puheista

-- rintani on kipeä ja minun on vaikea puhua." Kaikki kolme katselivat

minua äänettöminä.

"Hanna", sanoi Mr. St. John lopulta, "anna hänen istua tässä, mutta

älä kysy häneltä mitään. Kymmenen minuutin kuluttua voit antaa hänelle

loput leivästä ja maidosta. Mary ja Diana, tulkaa vierashuoneeseen,

niin saamme keskustella asiasta."

He poistuivat. Hyvin pian palasi toinen neideistä takaisin -- en tiedä,

kumpiko. Miellyttävä raukeus valtasi minut istuessani siinä kodikkaan

tulen ääressä. Hän antoi matalalla äänellä määräyksiä Hannalle. Ennen

pitkää nousin tämän avulla yläkertaan, läpimärät vaatteeni riisuttiin

pois ja sain vaipua lämpimään, kuivaan vuoteeseen. Kiitin Jumalaa,

tunsin sanomattomasta väsymyksestäni huolimatta iloa ja viihdytystä ja

nukuin.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Seuraavat kolme päivää ja yötä muistan vain hyvin hämärästi. Voin

tuolta ajalta palauttaa mieleeni muutamia vaikutelmia, mutta en mitään

ajatuksia, vielä vähemmin tekoja. Tiesin olevani pienessä huoneessa

ja makaavani kapeassa vuoteessa. Tuntui kuin olisin kasvanut kiinni

tuohon vuoteeseen, makasin siinä liikkumattomana kuin kivi, ja olisin

varmaan kuollut, jos minut olisi riistetty irti siitä. En kiinnittänyt

mitään huomiota ajan kulumiseen -- aamun ja päivän, päivän ja yön

vaihtumiseen. Jos joku tuli huoneeseen, huomasin hänet kyllä, voinpa

nähdä, kuka se olikin, ymmärsin, mitä sanottiin, kun puhuja seisoi

lähelläni, mutta en voinut vastata, sillä minun oli yhtä mahdoton

liikuttaa huuliani kuin muitakin jäseniäni. Hanna, palvelijatar,

kävi useimmin luonani. Hänen tulonsa vaivasi minua. Minusta tuntui,

että hän olisi toivonut minut pois, että hän ei ymmärtänyt minua

eikä olosuhteitani vaan tunsi ennakkoluuloja minua kohtaan. Diana ja

Mary ilmestyivät huoneeseen kerran pari päivässä ja he kuiskailivat

keskenään seuraavaan tapaan:

"Oli oikein hyvä, että otimme hänet sisään."

"Niin, hänet olisi varmaankin löydetty aamulla kuolleena ovelta, jos

hänen olisi pitänyt olla ulkona koko yö. Tahtoisinpa tietää, mitä hänen

on täytynyt kestää."

"Varmaankin suuria onnettomuuksia -- poloinen, nääntynyt vaeltaja."

"Hän ei ole sivistymätön henkilö -- niin päättäisin hänen

puhetavastaan, joka oli sivistyneen kieltä, ja ne märät ja

tahriintuneet vaatteet, jotka hän riisui päältään, olivat hienot ja

vähän käytetyt."

"Hänellä on omituiset kasvot. Pidän niistä nytkin, niin laihat ja

kuihtuneet kuin ne ovatkin. Kuvittelen, että ne voivat olla oikein

miellyttävät, kun hän on terve ja onnellinen."

Koskaan ei heidän keskusteluissaan ollut pienintäkään viittausta,

joka olisi osottanut heidän katuvan vierasvaraisuuttaan tai josta

olisi ilmennyt epäluuloa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Tunsin

huojennusta.

Mr. St. John tuli vain kerran. Hän katseli minua ja sanoi, että

horrostilani oli ylenmääräisten rasitusten seuraus. Hänen mielestään

oli turha hakea lääkäriä, luonto olisi paras lääkäri. Hän sanoi, että

koko hermostoni oli tavalla tai toisella tullut ylenmäärin järkytetyksi

ja että sen piti nyt saada täydellistä lepoa. Mitään varsinaista

sairautta ei tilani ollut, ja arvatenkin toipuisin nopeasti, kun

kerran pääsin toipumaan. Nämä arvelunsa Mr. St. John lausui lyhyesti,

matalalla äänellä, kuten mies, joka ei ole tottunut monisanaisuuteen

ja lisäsi hetken kuluttua: "Omituiset kasvot -- ei niissä ainakaan

alennusta ja huonoja tapoja ilmene."

"Kaikkea muuta", vastasi Diana. "Totta puhuakseni, St. John, sydämeni

lämpenee katsellessani tuota pientä raukkaa. Olisipa hauskaa, jos

voisimme tehdä hänelle pysyväisemmän palveluksen."

"Sitä en luule", oli vastaus. "Kaiken todennäköisyyden mukaan hän on

nuori herrasneiti, joka jonkun väärinkäsityksen tähden on joutunut

epäsopuun omaistensa kanssa ja jättänyt heidät ajattelemattomasti.

Voimme kenties saada hänet palaamaan takaisin, jollei hän ole kovin

itsepintainen, mutta muutamat luonteenlujuutta osottavat piirteet

hänen kasvoissaan saavat minut epäilemään sovinnon mahdollisuutta."

Hän katseli minua muutamia minuutteja ja lisäsi sitten: "Hän näyttää

älykkäältä, mutta ei ole ollenkaan kaunis."

"Hän on niin sairas, St. John."

"Sairas tai terve -- ruma hän on ja rumana pysyy. Kauneuden

sopusointuisuutta ja suloa ei näissä piirteissä ole nimeksikään."

Kolmantena päivänä olin terveempi, neljäntenä voin puhua, liikkua,

nousta istumaan ja kääntyä. Hanna oli päivällisen aikana tuonut

minulle lautasellisen kaurasoppaa ja paistettua leipää. Olin syönyt

hyvällä halulla, ruoka ei enää tuntunut tympäisevältä kuten edellisenä

päivänä, jolloin vain vaivoin olin saanut niellyksi jotakin. Kun

Hanna meni pois, tunsin itseni verrattain virkeäksi ja ennen pitkää

aloin kyllästyä makaamiseen. Olisin tahtonut nousta, mutta mitä

panisin päälleni? Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin märkä

ja tahriintunut pukuni, joka oli ollut ylläni, kun makasin ulkona

ja kahlasin rämeissä. Minua hävetti esiintyä sellaisessa asussa

hyväntekijöitteni edessä. Nöyryytys säästyi minulta.

Tuolilla sängyn vieressä näin kaikki vaatteeni kuivina ja puhtaina.

Musta silkkipukuni riippui seinällä. Kaikki tahrat oli otettu pois

ja vesirypyt silitetty. Se oli aivan siisti. Sukkanikin oli pesty ja

kenkäni puhdistettu. Huoneessa näin pesuvehkeet ja kamman ja harjan.

Väsyttävän ponnistuksen jälkeen, leväten joka viides minuutti,

onnistuin vihdoin pukeutumaan. Vaatteet riippuivat ylläni väljinä,

sillä olin paljon laihtunut, mutta peitin puutteet huivilla, ja niin

olin taas kerran siisti ja säädyllisen näköinen. Ei näkynyt jälkeäkään

liasta ja epäjärjestyksestä, jota niin vihasin ja joka niin näytti

alentavan minua. Kaidepuun avulla laskeuduin kivisiä portaita, tulin

matalaan, kapeaan käytävään ja löysin tieni keittiöön.

Keittiöstä tulvahti vastaani suloista lämpöä ja vastaleivotun leivän

tuoksua. Hanna leipoi parhaillaan. On tunnettu tosiseikka, että

ennakkoluuloja on vaikein juurittaa pois niistä sydämistä, joitten

maaperää ei sivistävä kasvatus koskaan ole muokannut. Ne versoavat

siellä voimakkaina kuin rikkaruoho kivikossa. Hanna oli alussa ollut

hyvin kylmä ja jäykkä, viime aikoina hän oli sulanut hiukan, ja kun

hän nyt näki minun astuvan sisään hyvin puettuna ja siistinä, veti hän

suunsa hymyyn.

"Mitä, oletteko jo noussut?" sanoi hän. "Voitte siis paremmin. Jos

tahdotte, voitte istua keinutuoliini tulen ääreen."

Hän osotti keinutuoliansa, ja minä istuin siihen. Hän jatkoi puuhiaan

tarkastaen minua silloin tällöin syrjäsilmin. Ottaessaan muutamia

leipiä uunista hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi kömpelösti:

"Kävittekö kerjäämässä ennenkuin tulitte tänne?"

Olin ensin suuttunut, mutta muistin heti, että harmi ei ollut

paikallaan nykyisissä olosuhteissani ja että itse asiassa olinkin

esiintynyt hänelle kerjäläisenä. Vastasin levollisesti, mutta lujasti:

"Olette erehtynyt luullessanne minua kerjäläiseksi. En ole kerjäläinen

sen enempää kuin te itse tai nuoret neitinne."

Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sanoi: "En ymmärrä sitä, teillä ei

kuitenkaan näytä olevan kotia eikä kontua."

"En ole kerjäläinen siinä merkityksessä kuin te ymmärrätte sanan,

vaikka minulla ei olisikaan kotia eikä kontua -- sillä kai tarkoitatte

rahaa."

"Oletteko koulunkäynyt?" kysyi hän sitten.

"Olen hyvinkin."

"Mutta herraskoulussa ette kai ole ollut?"

"Olen käynyt herraskoulua kahdeksan vuotta."