But wide as pathless was the space

That lay our lives, between,

And dangerous as the foamy race

Of ocean-surges green.

And haunted as a robber-path

Through wilderness of wood;

For Might and Right, and Woe ant Wrath,

Between our spirits stood.

I dangers dared; I hindrances scorned:

I omens did defy:

Whatever menaced, harassed, warned,

I passed impetuous by.

On sped my rainbow, last as light;

I flew as in a dream;

For glorious rose upon my sight

That child of Shower and Gleam.

Still bright on clouds of suffering dim

Shines that soft, solemn joy;

Nor care I now how dense and grim

Disasters gather nigh.

I care not in this moment sweet.

Thouug all I have rushed o'er

Should come on pinion, strong and fleet,

Proclaiming vengeance sore:

Though haughty Hate should strike me down,

Right bar approach to me, And grinding

Might with furious frown,

Swear endless enmity.

My love has placed her little hand

With noble faith in mine,

And vowed that wedlock's sacred band

Our nature shall entwine.

My love has swyrn, with sealing kiss,

With me to live -- to die;

I have at last my nameless bliss;

As I love -- loved am I.

(Todellisin rakkaus, mikä milloinkaan on sydämen sisimmässä syttynyt,

virtasi lämpimänä ja elähyttävänä suonissani.)

Armaani tuloa toivoin ja odotin joka päivä, hänen lähtönsä tuotti

minulle tuskaa, ja jos sattuma viivytti hänen askeleitaan, jäähtyi

vereni ikävästä.

Uneksin sanomatonta onnea, uneksin, että hän rakastaisi minua, kuten

minä häntä, ja sitä päämäärää tavoittelin yhtä sokeana kuin kiihkeästi.

Mutta välillämme levisi laaja ja poluton taival, vaarallinen kulkea

kuin myrskyinen meri.

Taival oli autiota, ryövärien asuttamaa korpea. Valta ja Oikeus,

Onnettomuus ja Viha erottivat meitä.

Uhmasin vaaroja, halveksin esteitä, en uskonut pahoihin enteisiin.

Kuljin rohkeana kaikkien uhkausten, varoitusten ja vastuksien ohi.

Hänen kuvansa liiteli edelläni sateenkaaren tavoin, ja minä riensin

kuin unessa, sillä ihanana kohosi näkyviini tuo sadepisarain ja

auringonsäteitten lapsi.

Suloinen, juhlallinen ilo levittää loistettaan kärsimysten hämärille

pilville. Nyt en välitä vaaroista, niin läheisiltä ja uhkaavilta kuin

ne näyttävätkin.

Tänä suloisena hetkenä en pelkää, vaikka kaikki ne viholliset, joitten

yli olen syöksynyt, nousisivat vastaani nopeina ja väkevinä vaatien

kostoa.

Vaikka ylpeä Viha löisi minut maahan ja Oikeus astuisi eteeni

uhkaavana, ja Valta julmistuneena vannoisi minulle ikuista

vihollisuutta.

Armaani on ylevän luottavaisena laskenut pienen kätensä käteeni ja

luvannut liittyä minuun pyhin sitein.

Armaani on suudelmallaan luvannut elää ja kuolla kanssani. Olen

vihdoinkin saavuttanut sanomattoman onneni -- hän rakastaa minua, kuten

minä häntä.

Hän nousi ja tuli minua kohti, ja minä näin, että hänen kasvonsa

hehkuivat ja että hänen kotkansilmänsä loistivat rakkautta ja

intohimoa. Silmänräpäyksen tunsin heikkoutta, sitten kokosin voimani.

En tahtonut mitään hellää kohtausta enkä kiihkeitä hyväilyltä,

ja sellainen näytti välttämättömältä. Puolustusase oli nopeasti

keksittävä, ja niin teroitin kieleni. Kun hän tuli luokseni, kysyin

tyytymättömänä, "kenen hän siis aikoi naida".

"Sepä oli kummallinen kysymys omalta Janeltani."

"Tosiaanko? Minusta hyvinkin luonnollinen ja välttämätön. Sanoitte,

että tuleva vaimonne kuolee kanssanne. Mitä tarkoittaa tuollainen

pakanallinen ajatus? _Minä_ en suinkaan aio kuolla kanssanne -- siihen

voitte luottaa."

"Oh, enhän toivo, enhän pyydä muuta kuin että saisit elää kanssani.

Kuolema ei ole sellaista varten kuin sinä."

"Onpahan, minulla on yhtä hyvä oikeus kuolla, kun aikani tulee,

kuin teilläkin, mutta minä odotan sitä aikaa rauhassa enkä tahdo

ennenaikaista kuolemaa roviolla intialaiseen tapaan."

"Suotko anteeksi tuon itsekkään ajatuksen ja annatko minulle merkiksi

siitä sovittavan suudelman?"

"En, mieluummin jätän sen tekemättä."

Nyt sain nimen "kova pieni kapine", ja tähän kuulin lisättävän, että

kuka muu nainen tahansa olisi sulanut kuin vaha kuullessaan sellaisia

säkeitä ylistyksekseen.

Minä vakuutin, että luonnostani olin kova kuin piikivi ja että hän

usein tulisi huomaamaan sen. Sen lisäksi olin muka päättänyt näyttää

hänelle erinäisiä varjopuolia luonteessani seuraavan neljän viikon

kuluessa, niin että hän täydellisesti tulisi tietämään, minkälaisen

kaupan hän oli tehnyt, ennenkuin oli myöhäistä katua.

"Etkö tahtoisi olla levollinen ja puhua järkevästi?"

"Olen kernaasti levollinen, jos niin tahdotte, ja uskonpa puhuvani

puhtainta järkeä juuri nyt."

Hän irvisteli ja kihisi harmista. "Hyvä on", ajattelin, "kiehu sinä

vain, jos haluttaa, mutta uskon varmaan, että tämä menettelytapa on

paras. Pidän sinusta enemmän kuin osaan sanoa, mutta en tahdo vajota

mihinkään tunnehymistykseen, ja kerkeä kieleni varjelee sinutkin

siitä ja sitäpaitsi säilyttää välillämme määrätyn etäisyyden, mikä

pohjimmaltaan on parasta meille molemmille."

Vähitellen sain hänet melkein suuttumaan, ja kun hän harmistuneena

oli vetäytynyt toiseen päähän huonetta, nousin ja sanoin aivan

luonnollisesti ja kunnioittavasti kuten ennenkin: "Toivon teille hyvää

yötä, sir." Sitten pujahdin ulos sivuovesta ja menin pois.

Tätä menettelytapaa jatkoin mitä parhaalla menestyksellä seuraavan

koetusajan kuluessa. Tosin hän enimmäkseen oli äreä ja tyly, mutta

itse asiassa huomasin, että käytökseni huvitti häntä suuresti ja että

lammasmainen alistuvaisuus ja turturikyyhkysen tunteellisuus, joka vain

olisi yllyttänyt hänen itsevaltaisuuttaan, olisi vähemmän tyydyttänyt

hänen tervettä järkeään, vieläpä ollut vähemmän hänen makunsa mukaista.

Toisten aikana olin, kuten ennenkin, kohtelias ja hiljainen,

koska muunlainen käytös olisi ollut sopimatonta. Vain iltaisin,

ollessamme kahdenkesken, ärsytin häntä kylmyydelläni ja terävillä

vastauksillani, Hän lähetti edelleenkin hakemaan minua lyönnilleen

kello seitsemän, mutta nyt hänen huulillaan ei ollutkaan niin suloisia

sanoja kuin "armaani", "lemmikkini", vaan parhaat lempinimeni olivat

"ärsyttävä nukke", "ovela keijuinen", "henkiolento", "oikkupussi",

j.n.e. Hyväilyjen asemasta sain nyt irvistyksiä, kädenpuristuksen

asemasta näpsäyksen käsivarteen, suudelman sijaan nipistettiin minua

korvalehdestä. Kaikki oli kuin olla piti, ja tällä hetkellä pidin

näitä kouriintuntuvia suosionosoituksia ehdottomasti helliä hyväilyjä

parempina. Näin myöskin, että Mrs. Fairfax hyväksyi menettelytapani

ja että hän ei enää ollut levoton tähteni, ja senvuoksi olin varma,

että tein oikein. Mr. Rochester vakuutti, että kidutin hänet

puolikuolleeksi, ja uhkasi kauheata kostoa nykyisestä käytöksestäni

jonakin tulevana aikana. Minä nauroin salavihkaa hänen uhkauksilleen.

"Pidänpä sinut aisoissa nytkin", ajattelin, "enkä epäile, etten tekisi

sitä myös tämän jälkeen. Jos keinot käyvät tehottomiksi, keksitään

uusia."

Tehtäväni ei kuitenkaan ollut helppo, ja usein olisin mieluummin

ollut kiltti ja suloinen kuin kiusoitellut häntä. Tuleva mieheni

oli valtaamassa koko maailmani, enemmänkin, voisi melkein sanoa,

taivaanikin. Hän pimitti minulta kaikki ajatukset uskonnosta, kuten kuu

väliin peittää auringon ihmissilmältä. Niinä päivinä en voinut nähdä

Jumalaa ihmisen tähden, josta olin tehnyt epäjumalani.

Kahdeskymmenesviides luku.

Kihlausaika oli kulunut loppuun, ja sen viimeisetkin tunnit olivat

nyt luetut. Mikään ei voinut enää peruuttaa päivää, joka lähestyi,

-- hääpäivää, ja kaikki valmistukset olivat loppuun suoritetut.

Ei ainakaan minulla ollut enää mitään tekemistä. Siinä seisoivat

matka-arkkuni valmiina, lukittuina ja nyöritettyinä rivissä pienen

kamarini seinällä ja huomenna tähän aikaan piti niiden olla jo

kaukana matkalla Lontooseen. Niin piti minunkin, tai oikeammin ei

minun, vaan erään Jane Rochester-nimisen henkilön, jota en vielä

tuntenut. Osoitekortit vain olivat vielä naulaamatta -- neljä pientä,

nelikulmaista paperilevyä, jotka olivat piironginpäällä ja joille

Mr. Rochester itse oli kirjoittanut "Mrs. Rochester, ---- Hotelli,

Lontoo." Minä en saattanut vielä naulata niitä tai antaa jonkun muun

tehdä sitä. Mrs. Rochester! Häntä ei vielä ollut olemassa, hän syntyisi

vasta huomisaamuna kahdeksan tienoilla, ja tahdoin nähdä, että hän

onnellisesti oli tullut maailmaan, ennenkuin merkitsin tämän kaiken

hänen omaisuudekseen. Olihan sekin jo kylliksi, että vaatekaappiini

oli jäykkien, mustien lowoodilaispukujeni ja olkihattuni paikalle

ilmaantunut hienoja vaatteita, joitten sanottiin kuuluvan hänelle,

sillä _minulle_ ei ainakaan kuulunut tuo helmenvalkea morsiuspuku ja

tuo utuinen huntu, jotka täyttivät vanhan vaatenaulakon. Suljin kaapin

oven kätkeäkseni silmiltäni tuon oudon, aavemaisen ilmestyksen, joka

tuona iltahetkenä -- kello oli jo yhdeksän -- heitti yliluonnollisen

kajastuksen hämärtyvään huoneeseeni. "Jätän sinut yksin, valkea

unelma", sanoin. "Olen kuumeinen, kuulen tuulen humisevan, tahdon mennä

ulos ja tuntea sen henkäyksen kasvoillani."

Mutta kuumeeni ei johtunut ainoastaan kiireellisistä valmistuksista

eikä jännityksestä edessäni olevan suuren muutoksen ja sen uuden

elämän tähden, joka oli alkava huomenna, vaikka näilläkin seikoilla

luonnollisesti oli osansa tuossa levottomassa, kiihtyneessä

mielentilassa, joka ajoi minut myöhään illalla ulos hämärtyville

maille. Oli olemassa kolmaskin syy, joka vaivasi minua enemmän kuin

edelliset.

Mieltäni vaivasi outo ja tuskallinen ajatus. Oli tapahtunut jotakin,

jota en osannut selittää. Sitä ei ollut näkemässä kukaan muu kuin

minä itse, ja se oli tapahtunut edellisenä yönä. Mr. Rochester oli

silloin ollut poissa kotoa eikä ollut vieläkään palannut. Ennen aiottua

lähtöään Englannista oli hänen täytynyt matkustaa kolmenkymmenen

peninkulman päässä olevalle maatilalleen järjestämään eräitä asioita.

Odotin häntä nyt kotiin haluten kiihkeästi saada keventää mieleni ja

kuulla häneltä selityksen arvoitukseen, joka vaivasi minua. Niinpä

odottakoon lukijakin hänen tuloansa ja jakakoon salaisuuteni hänen

kanssaan.

Menin hedelmätarhaan etsien suojaa tuulelta, joka kaiken päivää oli

voimakkaana puhaltanut etelästä tuomatta kuitenkaan mukanaan sadetta.

Illan tullessa se ei tyyntynyt vähääkään, vaan näytti päinvastoin yhä

yltyvän, ja sen humina kävi syvemmäksi ja voimakkaammaksi. Puitten

latvat kallistuivat pohjoista kohti ja pysyivät siinä asennossa melkein

liikkumattomina, niin hellittämätön oli tuuli, joka taivutti niitä,

pilvet ajautuivat röykkiöittäin sen mukana, eikä tuona heinäkuun

päivänä ollut näkynyt pilkahdustakaan sinistä taivasta.

Mieleni valtasi jonkinlainen villi riemu juostessani tuulta vastaan,

joka tempasi mittaamattomaan virtaansa kaikki raskaat ajatukseni.

Kuljin laakerikäytävää ja tulin pirstoutuneen pähkinäpuun luo, joka

mustana ja aavemaisena erottautui taivasta vastaan. Rungon molemmat

puolikkaat eivät olleet kokonaan irtautuneet toisistaan, sillä luja

alaosa ja voimakkaat juuret kannattivat niitä vielä, mutta mitään

elollista yhteyttä ei niitten välillä ollut, nesteet eivät enää voineet

kohota ylöspäin, suuret oksat molemmin puolin olivat kuolleet, ja ensi

talven myrskyt varmaan kaataisivat toisen tai molemmat puolikkaat

maahan. Nyt niitä kuitenkin vielä voi sanoa yhdeksi puuksi, vaikka se

puu olikin täydellinen raunio.

"Teette oikein pysyessänne yhdessä", sanoin, ikäänkuin olisivat nuo

aavemaiset rungot olleet eläviä olentoja ja voineet kuulla minua. "Niin

pirstoutuneilta ja kuivilta kuin näytättekin, on teissä varmaan vielä

hiukan elämää, joka nousee hyvistä, uskollisista juuristanne. Ette

koskaan enää saa vihreitä lehtiä, linnut eivät enää koskaan rakenna

pesiään oksillenne eivätkä laula teille suloisia laulujansa, onnen ja

rakkauden aika on teiltä ohi, mutta te ette joudu epätoivoon, sillä

teitä on kaksi kestämässä surunne aikaa." Katsellessani niitä, tuli

kuu äkkiä näkyviin runkojen välistä, se oli verenpunainen, puoleksi

peitossa, ja näytti heittävän levottoman ja pelokkaan katseen minuun,

sitten se taas hautautui raskaitten pilvien taakse. Silmänräpäykseksi

tyyntyi tuuli Thornfieldin tienoilla, mutta kauempaa, metsistä ja

mailta, kuului sen raju, tuskallinen valitus. Oli ahdistavaa kuulla

sitä ja minä riensin edelleen.

Harhailin hedelmätarhassa ja poimin omenoita, joita tuuli oli

varistellut puitten juurille, sitten panin kypsät erilleen ja vein ne

ruokakamariin. Sitten menin kirjastoon katsomaan, oliko tuli sytytetty,

sillä tiesin, että tällaisena koleana iltana Mr. Rochester palatessaan

mielellään näkisi iloisen takkavalkean, vaikka olikin kesä. Valkea

olikin jo sytytetty ja paloi hyvin. Vedin hänen nojatuolinsa takan

ääreen, työnsin pöydän sen eteen, laskin alas ikkunaverhon ja toin

kynttilät valmiiksi pöydälle. Päätettyäni nämä valmistukset olin

entistä levottomampi, en voinut istua hiljaa, en edes pysyä sisällä

huoneessa. Pieni kello kirjastossa ja eteisen vanha seinäkello löivät

yhtä aikaa kymmenen.

"Kuinka myöhäinen jo on!" ajattelin. "Juoksen alas portaille, sieltä

voin nähdä tietä hyvän matkaa, ja ajoittain näkyy kuu. Hän on ehkä

nyt tulossa, ja jos menen häntä vastaan, voitan muutamia minuutteja."

Tuuli pauhasi suurissa puissa molemmin puolin porttia, mutta niin

pitkälle kuin saatoin nähdä, oikealle ja vasemmalle, oli tie hiljainen

ja yksinäinen. Pilvien varjot kulkivat sen yli kuun pilkistäessä esiin,

muuten se oli vain valkea, pitkä juova, jota ei ainoakaan elävä olento

tummentanut.

Lapsekas pettymyksen ja kärsimättömyyden kyynel hämärsi silmääni, kun

katselin autiota tietä. Häpeissäni pyyhin sen pois. Viivyin vielä

portin luona. Kuu peittyi kokonaan tiheään pilviverhoonsa, yö pimeni ja

alkoi sataa rankasti.

"Voi, jospa hän tulisi jo", huudahdin synkkien aavistusten valtaamana.

Olin odottanut häntä kotiin teenjuonnin ajaksi, ja nyt oli jo pimeä.

Mikä saattoi pidättää häntä? Oliko tapahtunut jotakin? Viime yön

tapahtumat palasivat taas mieleeni. Pidin niitä varoittavina enteinä.

Pelkäsin, että toiveeni olivat olleet liian loistavia voidakseen

toteutua, ja viime aikoina olin saanut osakseni niin paljon iloa ja

riemua, että arvelin elämäni onnen kohonneen huippuunsa ja alkavan nyt

laskeutua. "No niin, en voi palata kotiin", ajattelin, "en voi istua

tulen ääressä, kun hän on ulkona tällaisella ilmalla. Minun on parempi

väsyttää jalkojani kuin istua hiljaa ja olla levoton. Lähden häntä

vastaan."

Lähdin astumaan tietä reippaasti, mutta en ehtinyt pitkälle. En ollut

vielä kulkenut neljännespeninkulmaakaan, kun kuulin kavioitten töminää.

Ratsastaja tuli täyttä laukkaa ja koira juoksi hänen vieressään. Kaikki

pahat aavistukset häipyivät silmänräpäyksessä. Se oli hän, siinä hän

ratsasti Mesrourilla, ja Pilot seurasi häntä. Hän näki minut, sillä

taivaalle oli taaskin auennut sininen kohta, ja kuu loisti sadepisarain

läpi. Hän otti lakin päästänsä ja heilutti sitä. Juoksin häntä vastaan.

"Kas niin", huusi hän kumartuen satulassaan ja ojentaen minulle

kätensä, "sinä et tule toimeen ilman minua, se on ilmeistä. Astu

varpaalleni, anna tänne molemmat kätesi ja nouse!"

Minä tottelin, ilo teki minut vikkeläksi, ja hypähdin hänen eteensä.

Tervetuliaisiksi sain lämpimän suudelman ja hiukan voitonvarmaa

kerskailua, jonka nielin niin hyvin kuin taisin. Kesken riemuaan

hän kuitenkin kysyi: "Mutta onko jotakin hullusti, Janet, kun tulet

vastaani näin myöhään? Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei, mutta luulin, että ette koskaan tulisi. En voinut odottaa kotona

tällaisella tuulella ja sateella."

"Tuulta ja sadetta tosiaankin! Olet märkä kuin merenneito, kääriydy

takkiini -- mutta minä luulen, että olet kuumeinen, Jane, sekä poskesi

että kätesi ovat polttavan kuumat. Kysyn vieläkin, onko jotakin

hullusti?"

"Ei mitään enää, en pelkää enkä ole onneton."

"Olet siis ollut kumpaistakin."

"Melkeinpä niin, mutta kerron kohta kaikki, sir, lyön vetoa, että

nauratte vain levottomuudelleni."

"Nauran sille sydämestäni, kun vain huominen on ohitse, mutta sitä

ennen en uskalla, sillä en vielä ole varma voitostani. Sinäkö se

todellakin olet, Jane, sinä, joka olet ollut liukas kuin ankerias

koko viime kuukauden ajan, ja piikkinen kuin orjanruusu? Sain piston,

jos koskin sinua sormellani, ja nyt olen nostanut eksyneen karitsan

syliini. Sinä jätit lauman ja lähdit etsimään paimentasi, eikö niin,

Jane?"

"Minä tarvitsin teitä, mutta älkää ylpeilkö. Tässähän on Thornfield --

antakaa minun nyt mennä alas."

Hän laski minut kivitykselle. Kun John oli ottanut hänen hevosensa,

käski hän minua panemaan kiireesti jotakin kuivaa ylleni ja palaamaan

sitten hänen luoksensa kirjastoon. Kun nousin portaita, pysäytti

hän minut vielä ja vaati minua lupaamaan, etten viipyisi kauan. En

viipynytkään. Viiden minuutin kuluttua olin taas hänen luonaan ja

tapasin hänet illalliselta.

"Ota tuoli ja ole seuranani, Jane! Suokoon Jumala, että tämä on

pitkäksi aikaa viimeistä edellinen ateria, minkä syöt Thornfield

Hallissa."

Istuuduin hänen viereensä, mutta sanoin, etten voinut syödä.

"Senkötähden, että edessäsi on matka, Jane? Lontoon ajatteleminenko

poistaa ruokahalusi?"

"Tänä iltana en voi nähdä, mitä minulla on edessäni, ja tuskin tiedän,

mitä ajatuksia liikkuu mielessäni. Kaikki näyttää epätodelliselta."

"Paitsi minä, minä olen kylläkin lihaa ja verta -- kosketa minua, niin

tunnet!"

"Te, sir, olette aavemaisin kaikista, te olette pelkkä unelma."

Hän ojensi kättään ja nauroi. "Onko tämäkin unelma", sanoi hän asettaen

sen silmieni eteen. Hänellä oli täyteläinen, jäntevä ja voimakas käsi

ja pitkä, väkevä käsivarsi.

"On, vaikka tunnenkin sen, on se unta", sanoin käskiessäni sen alas

silmieni edestä. "Sir, oletteko lopettanut illallisenne?"

"Olen, Jane."

Soitin kelloa ja pyysin, että tarjotin vietäisiin pois. Kun olimme taas

kahden, kohensin valkeata, sitten istuuduin matalalle tuolille isäntäni

jalkain juureen.

"On jo kohta keskiyö", sanoin.

"Niin, mutta muista, Jane, että lupasit valvoa kanssani yöllä ennen

häitäni."

"Niin lupasin, ja aion pitää lupaukseni ainakin osaksi. En ollenkaan

halua mennä levolle."

"Ovatko kaikki valmistukset tehdyt?"

"Kaikki, sir."

"Niin minunkin puoleltani", vastasi hän. "Olen järjestänyt kaikki, ja

huomenna jätämme Thornfieldin puolen tuntia kirkosta tulon jälkeen."

"Hyvä on, sir."

"Kuinka ihmeellisesti hymyilit sanoessasi tuon 'hyvä on', Jane! Mikä

heleä täplä onkaan molemmilla poskillasi ja kuinka oudosti silmäsi

loistavat! Etkö voi hyvin?"

"Luullakseni voin hyvin."

"Luullakseni! Mikä sinun on? Sano minulle, miltä sinusta tuntuu."

"Sitä en osaa, sir, sanat eivät voisi selittää, miltä minusta tuntuu.

Soisin, että tämä hetki ei koskaan päättyisi -- kuka tietää, mitä

seuraava tuo mukanaan."

"Tuo on synkkämielisyyttä, Jane. Olet ylenmäärin kiihtynyt ja uupunut."

"Oletteko te, sir, levollinen ja onnellinen."

"Levollinen -- kaukana siitä, mutta onnellinen olen sisimpään sydämeeni

asti."

Katsoin hänen kasvojaan lukeakseni niistä onnea. Ne olivat tummat ja

hehkuvat.

"Avaa minulle sydämesi, Jane", sanoi hän, "kevennä mieltäsi jakamalla

kanssani kaikki taakat, jotka painostavat sitä. Mitä pelkäät? Sitäkö,

että en olisi hyvä mies sinulle?"

"Se ajatus on hyvin kaukana mielestäni."

"Pelkäätkö sitä uutta elämää, joka alkaa sinulle kohta?"

"En."

"Sinä kummastutat minua, Jane, tuo surullinen rohkeutesi tuskastuttaa

minua ja saattaa minut neuvottomaksi. Minun täytyy saada selitys."

"Kuulkaa siis, sir. Olitte poissa kotoa viime yön, eikö niin?"

"Olin, tiedän sen, ja sinä viittasit vähän aikaa sitten johonkin,

joka oli tapahtunut ollessani poissa. Toivottavasti se ei ole mitään

tärkeätä, mutta se on kuitenkin saattanut sinut levottomaksi. Anna

minun kuulla se! Onko ehkä Mrs. Fairfax sanonut jotakin vai oletko

kuullut palvelijain puhetta? Onko arka itsetuntosi haavoittunut?"

"Ei, sir." Kello löi kaksitoista, ja odotin, kunnes pieni kello

oli lopettanut hopeanheleän soittonsa ja eteisen seinäkello syvät,

värisevät lyöntinsä, sitten jatkoin:

"Koko eilispäivän olin ahkerassa työssä, ja olin hyvin onnellinen,

sillä minä en pelkää muutosta enkä uutta elämää y.m. kuten näytätte

luulevan. Mielestäni on ihanaa, että saan toivoa elää kanssanne,

koska rakastan teitä. Ei, sir, älkää hyväilkö minua nyt, vaan antakaa

minun jatkaa keskeytymättä. Eilen luotin sallimukseen ja uskoin,

että kaikki kääntyisi parhaaksi sekä teille että minulle. Oli kaunis

ilma, jos muistatte, tyven ja kirkas, joten ei minun tarvinnut

olla levoton teidän matkastannekaan. Teenjuonnin jälkeen kävelin

hetkisen kivityksellä ja ajattelin teitä, ja mielestäni olitte niin

lähellä minua, että tuskin huomasin teidän olevan poissa. Ajattelin

sitä elämää, joka oli edessäni, _teidän_ elämäänne, sir, joka on

rikkaampi ja avarampi kuin omani, yhtä paljon kuin meren syvyydet

ovat siihen virtaavan puron uomaa avarammat. En käsittänyt, miksi

siveyssaarnaajat nimittävät tätä elämää murheen laaksoksi. Minulle

se oli kuin ruusutarha. Auringon laskiessa muuttui ilma kylmäksi ja

taivas meni pilveen. Menin sisään. Sophie kutsui minua yläkertaan

katsomaan hääpukuani, joka oli juuri tuotu, ja laatikosta sen alta

löysin lahjanne -- hunnun, jonka ruhtinaallisessa tuhlaavaisuudessanne

olitte tilannut Lontoosta. Luullakseni olitte päättänyt viedä minut

valon taakse ja antaa minulle jotakin yhtä kallista kuin jalokivet,

joita en tahtonut. Hymyilin katsellessani huntua ja kuvittelin,

kuinka nauraisin ylimykselliselle maullenne ja ponnistuksillenne

naamioida halpasäätyinen morsiamenne ylimyksen tyttäreksi. Ajattelin,

kuinka näyttäisin teille sen yksinkertaisen hunnun, jonka itse olin

valmistanut aatelittoman pääni verhoksi, ja kysyisin, eikö se ollut

kyllin hyvä tytölle, joka ei toisi miehellensä rikkautta, kauneutta

eikä valtaa. Näin selvästi edessäni kasvojenne ilmeen ja kuulin

kärsimättömät, tasavaltaisen ylpeät vastauksenne -- kuinka muka teidän

ei ollenkaan tarvitse lisätä rikkauttanne ja valtaanne naimalla

kukkaron tai vaakunan."

"Kuinka hyvin luet ajatukseni, senkin velho", keskeytti Mr. Rochester,

"mutta mitä näit hunnussa paitsi koruompelua? Oliko se myrkytetty vai

löysitkö siitä tikarin, koska näytät noin surulliselta?"

"Ei, ei, sir. Paitsi tehtaan hienoa ja rikasta valmistetta en nähnyt

siinä muuta kuin Fairfax Rochesterin ylpeyden, ja tuo peikko on minulle

jo liian tuttu voidakseen säikäyttää minua. Mutta illan pimetessä

yltyi tuuli, se ei ollut niin raju kuin tänäiltana, vaan alakuloinen

ja valittava. Toivoin, että olisitte ollut kotona. Tulin tänne, ja

tyhjän tuolin ja kylmän lieden näkeminen teki minut surulliseksi.

Vähän myöhemmin menin levolle, mutta en voinut nukkua, sillä olin

tuskallisesti kiihtynyt. Luulin eroittavani yltyvän tuulen kohinasta

epäselvän, valittavan alaäänen. En ensin tietänyt, kuuluiko se talosta

vai jostakin muualta, mutta kuulin sen uudelleen, yhtä synkkänä ja

epämääräisenä. Päätin vihdoin, että se oli joku koira, joka ulvoi

kaukana. Olin iloinen, kun se lakkasi. Kun nukuin, jatkui unissani

kuva pimeästä ja myrskyisestä yöstä. Toivoin vieläkin, että olisin

ollut teidän kanssanne, mutta minulla oli omituinen ja ikävä tietoisuus

jostakin välimuurista, joka eroitti meidät. Ensimäisessä unessani

kuljin tuntematonta, kiemurtelevaa tietä pitkin. Täydellinen pimeys

peitti minut ja sade pieksi minua. Minä kannoin sylissäni pientä

lasta -- se oli hyvin pieni ja heikko olento, liian nuori voidakseen

itse kävellä, ja se värisi kylmien käsivarsieni välissä ja vaikeroi

surkeasti. Luulin, sir, että te olitte samalla tiellä paljon edellä

minusta, ja jännitin viimeiset voimani saavuttaakseni teidät, ja koetin

kerta toisensa jälkeen sanoa nimenne ja pyytää teitä pysähtymään,

mutta tuntematon voima kahlitsi liikkeeni ja ääneni häipyi pois, ja

sillävälin etenitte te hetki hetkeltä."

"Ja nämäkö unet nyt painavat mieltäsi, Jane, kun minä olen luonasi?

Sinä pieni, hermostunut olento! Unhoita kuvitellut surut ja ajattele

vain onnea, joka on totta. Sanot rakastavasi minua, Janet, -- kyllä,

minä en unohda sitä etkä voi ottaa sitä takaisin. _Ne_ sanat eivät

häivy tyhjään huuliltasi. Kuulin ne kirkkaina ja pehmeinä, ajatus oli

ehkä liian juhlallinen, mutta sanat olivat suloiset kuin musiikki --

'mielestäni on ihanaa, että saan toivoa elää kanssasi, Edward, koska

rakastan sinua.' Rakastatko minua, Jane? Sano se vielä kerran."

"Minä rakastan teitä, sir, rakastan teitä koko sydämestäni."

"Omituista", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "omituista, mutta

tuo lause on tunkeutunut mieleeni tuskallisena. Miksi? Ehkä senvuoksi,

että sanoit sen niin hartaana ja vakavasti, ja että silmistäsi loistaa,

kun katsot minuun noin, täydellistä, ylevää luottamusta, vilpittömyyttä

ja antaumusta. Minulla on liian selvänä se tunne, että vieressäni onkin

haihtuva hengetär. Näytä ilkeältä, Jane, niinkuin kyllä osaat näyttää,

hymyile tuota kesytöntä, vauhkoa, ärsyttävää hymyäsi, sano, että vihaat

minua -- kiusoittele minua, suututa minut! Tee mitä tahdot, kunhan

vain saat minut kiihtymään -- tahdon mieluummin suuttua kuin tulla

surulliseksi."

"Minä ärsytän ja kiusaan teitä mielin määrin, kun olen lopettanut

kertomukseni, mutta kuulkaahan loppuun asti."

"Luulin, Jane, että olit jo kertonut kaikki. Luulin, että syynä

surumielisyyteesi oli uni."

Pudistin päätäni. "Mitä, onko muutakin? Mutta en tahdo uskoa, että se

on tärkeätä. Varoitan sinua jo ennakolta epäuskoisuudestani. Jatka!"

Hänen ilmeensä levottomuus ja hänen käytöksensä pelokas kärsimättömyys

hämmästyttivät minua, mutta jatkoin heti:

"Näin toisenkin unen, sir. Thornfield Hall oli raunioina, lepakkojen

ja pöllöjen asuntona. Komeasta päädystä ei näyttänyt olevan jäljellä

muuta kuin törröttävä seinä, hyvin korkea ja hatara. Kuutamoisena yönä

kuljin sammaltuneesta ovesta sisään, milloin kompastuin marmoriuuniin,

milloin särkyneeseen reunakoristeeseen. Kannoin vieläkin sylissäni

tuota outoa lasta, joka oli kääritty huiviin. En voinut laskea sitä

mihinkään, vaikka käsivarteni olivatkin uupuneet ja vaikka se esti

kulkuani. Kaukaa tieltä kuulin kavioitten töminää, tiesin varmasti,

että ratsastaja olitte te ja että lähditte moneksi vuodeksi kaukaiseen

maahan. Kiipesin epätoivoisen rohkeana hataraa seinää ylöspäin

saadakseni nähdä edes vilauksen teistä. Kivet vierivät maahan jalkojeni

alta, murattioksat, joihin tartuin, katkesivat, lapsi takertui

kauhuissaan kaulaani ja melkein tukehdutti minut, mutta vihdoin pääsin

ylös. Silloin te olitte enää musta, pienenemistään pienenevä pilkku

valkealla tiellä. Tuuli puhalsi niin kovasti, etten voinut seisoa.

Istahdin kapealle muurille ja koetin tyynnyttää itkevää lasta, joka oli

saanut naarmuja kiipeämisessä. Silloin te katositte tien käänteeseen,

kumarruin eteenpäin nähdäkseni teidät vielä kerran, mutta seinä

luhistui, lapsi vierähti alas polviltani, minä menetin tasapainoni,

putosin maahan ja heräsin."

"Nyt, Jane, olet kertonut kaikki."

"Vasta esipuheen, sir, ja itse kertomus on vielä jäljellä. Kun heräsin,

häikäisi joku valo silmiäni. Luulin, että oli jo päivä. Mutta olin

erehtynyt, valo lähti vain kynttilästä. Arvelin, että Sophie oli tullut

sisään. Toalettipöydällä paloi kynttilä, ja ovi oli auki vaatekomeroon,

jonne illalla olin ripustanut hääpukuni ja huntuni. Sieltä kuului

rapinaa. Kysyin: 'Mitä teette, Sophie?' Vastausta ei kuulunut, mutta

eräs olento tuli pois komerosta, otti kynttilän, piti sitä ylhäällä ja

tarkasti vaatenaulakosta riippuvia vaatteita. 'Sophie, Sophie', huusin

taaskin, mutta se vaikeni yhä vielä. Olin noussut istumaan sängyssäni,

kumarruin eteenpäin ja katsoin. Ensin hämmästyin, sitten jouduin

neuvottomaksi, sitten veri jähmettyi suonissani. Mr. Rochester, se ei

ollut Sophie, se ei ollut Lea, se ei ollut Mrs. Fairfax, se ei ollut

edes -- siitä olen tälläkin hetkellä aivan varma -- se ei ollut edes

tuo omituinen nainen, Grace Poole."

"Sen täytyi olla joku näistä", keskeytti isäntäni. "Ei, sir, vakuutan

teille pyhästi, että se ei ollut kukaan heistä. Sitä olentoa, joka

seisoi edessäni, en ole koskaan ennen nähnyt Thornfield Hallissa,

vartalo, muoto, kaikki oli uutta minulle."

"Kuvaa se, Jane."

"Se näytti, sir, pitkältä ja kookkaalta naiselta, ja sillä oli paksu,

musta tukka, joka valui alas hartioilta. En tiedä, minkälainen sen puku

oli, se näytti valkoiselta ja suoralta, mutta en osaa sanoa, oliko se

hame, paita vai lakana."

"Näitkö sen kasvot?"

"En ensin. Mutta sitten se otti naulasta huntuni, nosti sen ylös,

katseli sitä pitkän aikaa, heitti sen sitten oman päänsä yli ja katseli

kuvastimeen. Silloin näin aivan selvästi sen kasvojen kuvan tummassa,

pitkämäisessä lasissa."

"Ja minkälaiset ne olivat?"

"Minusta ne olivat peloittavat ja aavemaiset -- oh, sir, en koskaan

ole nähnyt sellaisia kasvoja! Ne olivat kummalliset ja hurjat kasvot.

Toivonpa, että voisin unohtaa, kuinka se kieritti punaisia silmiään ja

kuinka kauheilta sen tummat piirteet näyttivät."

"Haamut ovat tavallisesti kalpeita, Jane."

"Tämä, sir, oli punainen. Sen huulet olivat tummat ja turvonneet, otsa

oli uurteinen, ja mustat kulmakarvat kaartuivat korkealle veristävien

silmien yli. Sanonko, mitä se muistutti?"

"Sanohan."'

"Saksalaisten tarujen hirviötä -- Vampyyria."

"Niinkö. Ja mitä se teki?"

"Se otti huntuni pois aavemaisen päänsä päältä, repi sen kahdeksi

kappaleeksi, viskasi kappaleet lattiaan ja polki niitä."

"Entä sitten?"

"Se veti ikkunaverhon syrjään ja katseli ulos. Kenties se huomasi aamun

valkenevan, sillä se otti kynttilän käteensä ja vetäytyi ovelle. Aivan

vuoteeni vieressä se pysähtyi -- nuo polttavat silmät tuijottivat

minuun -- sitten se asetti kynttilän kasvojeni eteen ja sammutti

sen silmieni alla. Tunsin sen kelmeät kasvot omieni yllä ja menetin

tajuntani -- toisen kerran eläissäni menin kauhusta tainnoksiin."

"Kuka oli kanssasi, kun toinnuit?"

"Ei kukaan, sir, vain kirkas päivänvalo. Nousin, valelin päätäni ja

kasvojani vedellä, join hyvän siemauksen ja tunsin, etten ollut sairas,

vain hyvin heikko. Päätin, etten kertoisi näkyäni muille kuin teille.

Sanokaa nyt, sir, kuka tuo nainen oli."

"Ylenmäärin kiihoittuneen mielen luoma harhakuva, siitä olen varma.

Minun täytyy pitää sinusta hyvää huolta, aarteeni, hermot sellaiset

kuin sinun eivät siedä kovakouraisuutta."

"Niin kyllä, sir, mutta tällä kertaa ei hermoissani ollut vikaa. Tuo

olento oli todellinen ja koko tapaus täyttä totta."

"Entä edelliset unesi, olivatko nekin täyttä totta? Onko Thornfield

Hall raunioina? Erottaako ylipääsemätön muuri minut sinusta? Jätänkö

sinut ilman kyyneltä -- ilman suudelmaa -- ilman sanaakaan?"

"Ette vielä."

"Ja aionko tehdä sen? Katsohan, se päivä on jo alkanut, joka on

yhdistävä meidät eroittamattomasti, ja kun kerran olemme yhdistetyt,

eivät nuo kuvitellut kauhut koskaan palaa mieleesi, sen takaan."

"Kuvitellut kauhut, sir! Toivonpa, että voisin uskoa niitä vain

sellaisiksi, toivon sitä vieläkin hartaammin nyt, kun ette edes te voi

selittää minulle tuon kauhean vieraan salaisuutta."

"Ja koska minä en voi tehdä sitä, Jane, täytyy tuon olennon olla

epätodellinen."

"Mutta kun itse sanoin itselleni samaa noustessani tänä aamuna ja

kun katselin ympäri huonetta saadakseni kaikkien tuttujen esineitten

näkemisestä rohkeutta ja levollisuutta, silloin, näin matolla jotakin,

joka seivästi kumosi kaikki olettamukseni -- hunnun, joka oli ylhäältä

alas saakka revitty kahtia."

Tunsin Mr. Rochesterin hypähtävän pystyyn ja vapisevan. Hän kietoi

nopeasti kätensä ympärilleni. "Jumalan kiitos", huudahti hän, "jos joku

paha tulikin lähellesi viime yönä, vahingoitti se vain huntua. Oh, kun

ajattelen, mitä olisi voinut tapahtua --!"

Hän hengitti lyhyeen ja painoi minua niin lujasti rintaansa vasten että

tuskin voin henkeä vetää. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden

jälkeen hän jatkoi iloisesti:

"Nyt, Janet, selitän sinulle koko jutun. Se oli puoleksi unta, puoleksi

totta. Epäilemättä tuli eräs nainen huoneeseesi, ja tämä nainen oli --

Grace Poole. Olethan itsekin sanonut häntä omituiseksi, ja kaiken sen

johdosta, mitä tiedät hänestä, on sinulla syytä pitää häntä sellaisena.

Muistathan, mitä hän teki minulle ja mitä Masonille. Olit puoleksi

nukuksissa, puoleksi valveilla ja voit huomata hänen liikkeensä, mutta

koska olit kuumeinen, melkein houreissa, näit hänet aavemaisempana

kuin mitä hän on -- pitkät, riippuvat hapset, tummat, turvonneet

kasvot, luonnottoman kookas vartalo, ne kaikki olivat mielikuvituksen

luomia, painajaista, mutta hunnun repiminen oli totta, ja se onkin

hänen kaltaistaan. Näen, että aion kysyä, miksi pidän sellaista naista

talossani. Kun olemme olleet naimisissa vuoden ja päivän, sanon sen

sinulle, vaan en nyt. Oletko tyytyväinen, Jane? Hyväksytkö selitykseni?"

Mietin hänen selitystään, ja itse asiassa se näytti minusta ainoalta

mahdolliselta. Tyytyväinen en ollut, mutta hänen mielikseen koetin

näyttää siltä ja koska tunsinkin helpoitusta, vastasin hänelle

hymyillen ja rauhallisena. Ja koska kello oli jo paljon yli yhden,

valmistauduin jättämään hänet.

"Eikö Sophie nuku Adèlen kanssa lastenkamarissa", kysyi hän, kun

sytytin kynttiläni.

"Kyllä, sir."

"Ja Adèlen pienessä vuoteessa on kyllin tilaa sinullekin. Sinun täytyy

jakaa se hänen kanssaan tänä yönä, Jane. Ei ole ihmeellistä, että

kertomasi tapaus hermostuttaa sinua, enkä tahtoisi, että nukut yksin.

Lupaa minulle, että menet lastenkamariin."

"Olen hyvin iloinen kun saan mennä sinne."

"Ja lukitse ovi tarkoin sisäpuolelta. Herätä Sophie ja pyydä, että hän

herättää sinut hyvissä ajoissa huomenna, sillä sinun pitää pukeutua ja

syödä aamiaista ennen kello kahdeksaa. Ja nyt ei enää mitään synkkiä

ajatuksia, Janet, karkoita huolet pois! Etkö kuule, kuinka tuuli on

hiljentynyt lempeäksi kuiskailuksi? Sadekaan ei enää piekse ruutuja.

Katso" -- hän kohotti ikkunaverhoa -- "kuinka yö on kaunis!"

Niin se olikin. Puolet taivasta oli selkeä ja tahraton, ja pilvet

ajautuivat pitkinä, hopeankirkkaina hattaroina itää kohti. Kuu paistoi

rauhallisesti.

"No", sanoi Mr. Rochester katsoen tutkivasti silmiini, "kuinka Janetini

jaksaa nyt?"

"Yö on tyyni, sir, ja niin olen minäkin."

"Ja tänä yönä et uneksi tuskasta ja erosta, vaan onnellisesta

rakkaudesta ja yhdyselämästä."

Tämä ennustus toteutui vain puoleksi: en nähnyt unia surusta, vaan en

myöskään ilosta, sillä en nukkunut ollenkaan. Pikku Adèle sylissäni

katselin lapsuuden unta, niin rauhallista, niin intohimotonta, niin

viatonta, ja odotin nousevaa päivää. Kaikki minussa oleva elämä virtasi

levottomana ja valveutuneena ruumiissani, ja auringon noustessa nousin

minäkin. Muistan, että Adèle takertui minuun kiinni kun jätin hänet,

ja että suutelin häntä ja irroitin hänen kätensä kaulastani. Muistan,

että oudon liikutuksen valtaamana itkin hänen vierellään ja poistuin

kauemmaksi, jotta nyyhkytykseni eivät häiritsisi hänen onnellista

lepoaan. Adèle oli mielestäni kuva menneestä elämästäni, ja hän, jota

nyt valmistauduin kohtaamaan, oli pelätty, mutta kiihkeästi rakastettu

kuva tuntemattomasta tulevaisuudestani.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Sophie tuli kello seitsemän pukemaan minut, hän oli tässä toimessa

hyvin hidas, niin hidas, että Mr. Rochester nähtävästi tuli

kärsimättömäksi ja lähetti kysymään, miksi en tullut. Sophie kiinnitti

parhaillaan päähäni huntua -- se oli lopultakin tuo yksinkertainen

huntu. Livistin hänen käsistään niin pian kuin suinkin voin.

"Seis", huusi hän ranskaksi. "Katsokaa toki itseänne kuvastimessa --

ette ole vielä vilkaissutkaan siihen."

Käännyin ovella ja näin kuvastimessa valkopukuisen, hunnutetun olennon,

joka niin suuresti erosi tavallisesta itsestäni, että se näytti melkein

vieraalta. "Jane", kutsui eräs ääni, ja minä kiiruhdin alas. Portaitten

alapäässä odotti Mr. Rochester minua.

"Sinä vitkastelija", sanoi hän, "minä palan kärsimättömyydestä, ja sinä

viivyt niin kauan."

Hän vei minut ruokasaliin, tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja

sanoi, että olin kaunis kuin lilja enkä vain hänen elämänsä ylpeys vaan

myös hänen silmiensä himo. Sitten hän soitti kelloa luvaten minulle

vain kymmenen minuuttia aamiaisaikaa. Eräs hiljattain taloon tullut

palvelija tuli huoneeseen.

"Saako John vaunut kuntoon?"

"Kyllä, sir."

"Onko tavarat tuotu alas?"

"Niitä tuodaan parhaillaan."

"Mene kirkkoon, katso, ovatko Mr. Wood (pappi) ja notaari siellä ja

tule sitten takaisin sanomaan."

Kirkko, kuten lukija tietää, oli aivan portin takana, ja palvelija

palasi pian.

"Mr. Wood on sakaristossa, sir, ja panee kauhtanaa ylleen."

"Entä vaunut."

"Hevosia valjastetaan juuri."

"Emme tarvitse niitä kirkkomatkaa varten, mutta kun tulemme takaisin,

täytyy niitten olla valmiina, matka-arkkujen paikoillaan ja kuskin

istuimellaan."

"Kyllä, sir."

"Jane, oletko valmis?"

Minä nousin. Ei tarvinnut odottaa mitään sukulaisia, sulhaspoikia tai

morsiustyttöjä, lähdimme vain kahden, Mr. Rochester ja minä. Mrs.

Fairfax seisoi eteisessä, kun menimme sen läpi. Olisin mielelläni

puhutellut häntä, mutta rautainen käsi tarttui ranteeseeni ja minua

vedettiin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että tuskin jaksoin seurata.

Mr. Rochesterin kasvoista näki selvästi, että hän ei suvaitsisi

sekunninkaan viivytystä, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa.

Tahtoisin tietää, onko kukaan sulhanen näyttänyt sellaiselta kuin hän

-- niin järkähtämättömältä, niin katkeran päättäväiseltä, ja onkohan

niin lujan otsan alla koskaan leimunnut sellainen silmäpari.

En tiedä, oliko ilma kaunis vai ruma. En nähnyt taivasta enkä maata

kulkiessamme käytävää, sillä niin silmäni kuin sydämeni olivat

kiintyneet yksinomaan Mr. Rochesteriin. Olisin tahtonut tietää, kuka

oli se näkymätön olento, johon hän näytti sinkoavan hurjat ja kiivaat

katseensa. Olisin tahtonut tuntea ne ajatukset, jotka riehuivat hänen

rinnassaan ja joita hän näytti koettavan asettaa.

Kirkkomaan portin luona hän pysähtyi ja huomasi että tuskin saatoin

hengittää. "Olenko julma rakkaudessani, Jane?" sanoi hän. "Pysähdy

hetkiseksi ja nojaa minuun, Jane."

Ja nyt voin palauttaa mieleeni vanhan, harmaan temppelin, joka

rauhallisena kohosi edessäni, variksen, joka leijaili tornin ympärillä

ja punertavan aamutaivaan taustana. Muistan myöskin vihreät hautakummut

kirkkomaalla enkä ole liioin unohtanut kahta muukalaista, jotka

kuljeskelivat niitten välissä lukien sammaltuneista hautakivistä

nimikirjoituksia. Huomasin, että he kiersivät kirkon taakse nähdessään

meidät enkä epäillytkään, etteivät he menisi sisään sivuovesta ja olisi

läsnä toimituksessa. Mr. Rochester ei huomannut heitä, sillä hän tutki

huolestuneena kasvojani, joista varmaan kaikki veri oli sillä hetkellä

paennut. Tunsin otsani kosteaksi, poskeni ja huuleni kylmiksi. Toivuin

kuitenkin pian, ja Mr. Rochester kulki kauniisti ja varoen kanssani

kirkon ovea kohti.

Astuimme tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan kirkkoon. Pappi valkeassa

kaavussaan odotti meitä alttarilla ja notaari seisoi hänen vieressään.

Kaikki oli hiljaista, vain eräässä etäisessä nurkassa liikkui kaksi

varjoa. Olin arvannut oikein: muukalaiset olivat tulleet kirkkoon ennen

meitä ja seisoivat nyt Rochesterien hautaholvin luona, selin meihin,

katsellen ristikko-oven lävitse vanhaa, ajan tummentamaa marmorihautaa,

jossa polvistuva enkeli vartioi Damer de Rochesterin, Marston Moorissa

sisällisten sotien aikana kaatuneen soturin, ja hänen vaimonsa

Elizabethin jäännöksiä.

Me olimme asettuneet alttarin eteen. Kuulin varovaisia askeleita

takanani ja vilkaisin olkapääni yli. Toinen vieraista, herrasmieheltä

näyttävä olento, läheni kuoria. Toimitus alkoi. Ensin luettiin sanat

avioliiton tarkoituksesta, sitten astui pappi askeleen eteenpäin ja

jatkoi, kääntyen tuskin huomattavasti Mr. Rochesteriin:

"Minä vannotan teitä molempia, niinkuin tulette vastaamaan hirmuisena

tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydämien salaisuudet käyvät ilmi,

että jos jompikumpi teistä tietää jotakin, joka estää teitä menemästä

lailliseen avioliittoon, niin tunnustakoon sen nyt, sillä tietäkää,

että kaikki liitot, jotka solmitaan toisin kuin Jumalan sana määrää,

eivät ole Jumalan solmiamia eivätkä laillisia avioliittoja."

Hän pysähtyi, kuten tapa vaatii. Kuinkahan usein näitä sanoja seuraava

hiljaisuus katkaistaan? Ehkä kerran sadassa vuodessa. Pappi, joka

ei ollut edes kohottanut katsettaan kirjasta, aikoi juuri jatkaa

toimitusta, hän ojensi jo kätensä Mr. Rochesteria kohti ja avasi

huulensa kysyäkseen: "Tahdotko ottaa tämän naisen aviovaimoksesi", kun

aivan läheltämme kuului selvä ääni:

"Vihkimistä ei voida jatkaa. Minulla on ilmoitettavana este."

Pappi katsoi puhujaan mykkänä, samoin notaari. Mr. Rochester horjahti

tuskin huomattavasti, ikäänkuin hän olisi tuntenut maanjäristystä

jalkojensa alla. Sitten otti hän lujemman jalansijan ja sanoi,

kääntämättä edes katsettaan: "Jatkakaa."

Syvä hiljaisuus seurasi tätä hiljaisella, mutta varmalla äänellä

lausuttua sanaa. Sitten sanoi Mr. Wood:

"En voi jatkaa tekemättä muutamia kysymyksiä äskeisen ilmoituksen

johdosta ja ottamatta selville, onko se oikea vai valheellinen."

"Toimitus on kokonaan keskeytettävä", jatkoi ääni takanamme. "Voin

näyttää toteen sanani: Tämän avioliiton edessä on voittamaton este."

Mr. Rochester kuuli, mutta ei näyttänyt kuulevan. Hän seisoi

itsepintaisena ja jäykkänä paikallaan eikä liikahtanut muuta

kuin saadakseen haltuunsa käteni. Kuinka kuuma ja väkevä olikaan

hänen otteensa, ja kuinka marmorin valkea olikaan hänen luja,

jyrkkäpiirteinen otsansa tällä hetkellä! Kuinka valppaina, mutta

hurjina kiilsivätkään hänen silmänsä! Mr. Wood näytti neuvottomalta.

"Minkälaatuinen on tuo este?" kysyi hän. "Ehkä se ei ole voittamaton,

ehkä se voidaan selvittää."

"Tuskinpa vain", kuului vastaus. "Olen sanonut sitä voittamattomaksi,

ja tiedän, mitä sanon."

Puhuja tuli lähemmäksi ja nojautui alttarin reunaa vasten. Hän jatkoi,

sanoen joka sanan levollisesti ja selvästi, mutta ei kovasti:

"Tämä este on aivan yksinkertaisesti aikaisempi avioliitto. Mr.

Rochesterilla on vaimo elossa."

Nämä matalalla äänellä lausutut sanat järkyttivät hermojani rajummin

kuin ukkosilma. Vereni jähmettyi kauhusta, mutta säilytin täyden

tajuntani enkä ollut edes vaarassa pyörtyä. Katsoin Mr. Rochesteriin

ja pakotin hänet katsomaan minuun. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja

kuin kivettyneet, ja hänen silmänsä olivat kylmät, mutta kipinöivät.

Hän ei kieltänyt mitään, mutta näytti tahtovan uhmata koko maailmaa.

Puhumatta sanakaan, hymyilemättä, tuskin huomaten minut eläväksi

olennoksi hän vain kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut

luoksensa.

"Kuka olette?" kysyi hän odottamattomalta vieraalta. "Nimeni on Briggs,

asianajaja Lontoosta."

"Ja te väitätte, että minulla on vaimo."

"Minä muistutan teille, sir, että teillä on vaimo, jonka laki

tunnustaa, joskaan ette te."

"Sallikaa minun kuulla jotakin hänestä -- hänen nimensä, vanhempansa ja

asuntonsa."

"Tietenkin." Mr. Briggs otti levollisena taskustaan paperin ja luki

virallisella nenä-äänellä:

"Minä vakuutan ja voin näyttää todeksi, että kahdentenakymmenentenä

päivänä elokuuta vuonna -- (vuosiluku viisitoista vuotta sitten) Edward

Fairfax Rochester, Englannista, Thornfield Hallin ja Ferndean Manorin

omistaja, meni naimisiin sisareni, Bertha Antoinette Masonin, kauppias

John Masonin ja hänen vaimonsa, kreolittaren Antoinettan, tyttären

kanssa, kirkossa, Spanish Townissa, Jamaicassa. Vihkimätodistus on

tämän kirkon paperien joukossa, ja jäljennös siitä on nyt hallussani.

Richard Mason."

"Tämä asiakirja -- mikäli se on oikea -- voi todistaa, että olen ollut

naimisissa, mutta se ei todista, että nainen, jota tässä mainitaan

vaimokseni, vielä elää."

"Hän eli kolme kuukautta sitten", sanoi lakimies.

"Mistä tiedätte sen?"

"Minulla on todistaja, jonka pätevyyttä tuskin tekään, sir, saatte

kumotuksi."

"Tuokaa hänet sitten tänne -- tai menkää helvettiin."

"Minä tuon hänet ensin tänne -- hän onkin täällä Mr. Mason, olkaa hyvä

ja astukaa esiin."

Mr. Rochester puri huuliaan kuullessaan tämän nimen ja

suonenvedontapainen väristys puistatti häntä. Lähellä kun olin,

tunsin kuinka raivon ja epätoivon aallot riehuivat hänen ruumiissaan.

Toinen muukalainen, joka tähän saakka oli pysytellyt taampana, tuli

nyt lähemmäksi, kalpeat kasvot kurkistivat lakimiehen olan takaa --

se oli Mason itse. Mr. Rochester kääntyi ja tuijotti häneen. Olen

usein sanonut, että hänellä oli mustat silmät, mutta nyt niitten

välke oli kellertävää, sanoisinko verenkarvaista, ja tumma puna

levisi yli hänen värittömän otsansa ja ruskeitten poskiensa. Hän

liikahti, kohotti väkevän käsivartensa, hän olisi voinut lyödä Masonia,

nujertaa hänet kirkon lattialle, tyrehyttää säälimättä hengen hänen

rinnassaan, mutta Mason livahti pois huutaen heikosti: "Hyvä Jumala!"

Kylmä ylenkatse levisi Mr. Rochesterin kasvoille, hänen vihansa

sammui silmänräpäyksessä ja hän tyytyi kysymään: "Mitä _sinulla_ on

sanottavaa!"

Vastaus kuoli Mr. Masonin värittömille huulille.

"Piru vieköön sinut, ellet voi vastata selvästi. Minä kysyn vielä, mitä

_sinulla_ on sanottavaa."

"Sir -- sir", keskeytti pappi, "älkää unohtako, että olette pyhässä

paikassa." Sitten hän kääntyi Masoniin ja kysyi lempeästi: "Tiedättekö

te, sir, onko tämän herran vaimo vielä elossa."

"Rohkeutta", kehoitti lakimies, "puhukaa nyt!"

"Hän asuu tätä nykyä Thornfield Hallissa", sanoi Mason hiukan

selvemmin. "Näin hänet viime huhtikuussa. Olen hänen veljensä."

"Thornfield Hallissa", huudahti pappi. "Mahdotonta! Olen kauan asunut

seudulla, sir, enkä koskaan ole kuullut puhuttavan mistään Mrs.

Rochesterista Thornfield Hallissa."

Huomasin, kuinka katkera hymy vääristi Mr. Rochesterin huulia, ja hän

mutisi:

"Ei -- kautta taivaan! Minä kyllä pidin huolta siitä, ettei kukaan

kuulisi mitään hänestä -- ainakaan sillä nimellä." Hän mietti, noin

kymmenen minuuttia hän neuvotteli itsensä kanssa, sitten hän teki

päätöksensä ja julisti sen:

"Kylliksi jo -- ulos täältä kaikki, heti paikalla! Wood, sulkekaa

kirjanne ja riisukaa kauhtananne. John Green (notaari), lähtekää pois,

tänä päivänä ei vihkimisestä tule mitään." Toiset tottelivat.

Mr. Rochester jatkoi nopeasti ja kovalla äänellä: "Kaksiavioisuus on

ruma sana -- aioin kuitenkin olla kaksiavioinen, mutta kohtalo on

ollut minua viekkaampi, tai sallimus on asettunut tielleni -- ehkä

jälkimäinen. Olen tällä hetkellä vain hiukan parempi kuin paholainen,

ja, kuten sielunpaimeneni varmaan sanoo, ansaitsen Jumalan ankarimman

tuomion -- sammumattoman tulen ja ikuisen vaivan. Hyvät herrat,

suunnitelmani on mennyt tyhjiin. On totta, mitä tämä lakimies ja

hänen seuralaisensa sanovat: olen ollut naimisissa, ja nainen, jonka

kanssa menin naimisiin, elää vielä. Sanotte, Wood, että ette koskaan

ole kuullut puhuttavan Mrs. Rochesterista, mutta lyönpä vetoa, että

olette monta kertaa kallistanut korvanne juorupuheille eräästä

salaperäisestä mielipuolesta, jota hoidetaan ja vartioidaan Thornfield

Hallissa. Joku on kuiskannut teille, että hän on avioton sisarpuoleni,

joku toinen on arvellut häntä hyljätyksi rakastajattarekseni. Minä

ilmoitan nyt teille, että hän on vaimoni, jonka kanssa menin naimisiin

viisitoista vuotta sitten. Hänen nimensä on Bertha Mason, ja hän on

tämän päättäväisen henkilön sisar, joka tuossa vapisevine jäsenineen

ja valkeine poskineen on elävänä esimerkkinä siitä kuinka urhoollinen

sydän miehellä voi olla. Pää pystyyn, Dick -- älä pelkää minua -- minä

voisin yhtä hyvin lyödä naista kuin sinua. Bertha Mason on hullu,

hän on syntynyt hulluuteen taipuvassa perheessä, jonka jäsenet läpi

kolmen sukupolven ovat olleet heikkomielisiä ja hourupäisiä. Hänen

äitinsä, kreolitar, oli mielipuoli ja juomari -- sen huomasin vasta

häitteni jälkeen, sillä perhesalaisuuksista vaiettiin visusti sitä

ennen. Bertha, kuten kuuliaisen lapsen sopii, seurasi äitinsä jälkiä

molemmissa suhteissa. Olin todellakin saanut suloisen puolison,

puhtaan, viisaan ja vaatimattoman -- voitte kuvitella, että olin

onnellinen mies! Mitä kohtauksia sainkaan kokea! Oh, kokemukseni ovat

olleet suuremmoisia -- jospa vain tuntisitte ne! Mutta en ole velkaa

teille pitempiä selityksiä. Briggs, Wood, Mason -- kutsun teidät kaikki

talooni katsomaan Mrs. Poolen hoidokkia -- _minun vaimoani_. Saatte

nähdä, minkälaisen olennon kanssa minut narrattiin menemään naimisiin,

ja tuomita, oliko minulla oikeutta rikkoa sopimus ja etsiä myötätuntoa

toisen, inhimillisen olennon puolelta. Tämä tyttö", jatkoi hän kääntyen

minuun, "ei tietänyt enempää kuin tekään, Wood, tuosta inhoittavasta

salaisuudesta. Hän luuli, että kaikki oli selvää ja laillista eikä

edes uneksinut tulevansa viekoitelluksi näennäiseen avioliittoon

petollisen konnan kanssa, joka jo oli sidottu mielipuoleen, huonoon ja

eläimelliseen puolisoon. Tulkaa, seuratkaa minua!"

Hän lähti kirkosta pitäen vieläkin kiinni kädestäni. Nuo kolme

herrasmiestä seurasivat häntä. Linnan päätyoven edessä odottivat vaunut

meitä.

"Vie ne takaisin vaunuvajaan, John", sanoi Mr. Rochester kylmästi,

"niitä ei tarvita tänään."

Astuessamme sisään tulivat Mrs. Fairfax, Adèle, Sophie ja Lea

tervehtimään meitä.

"Hiiteen kaikki tyyni onnitteluinenne", huusi isäntä. "Kuka tarvitsee

niitä? En ainakaan minä -- ne tulevat viisitoista vuotta liian myöhään."

Hän kulki heidän ohitseen ja nousi portaita, taluttaen vieläkin minua

ja kehoittaen herroja seuraamaan. Nousimme toiseen kerrokseen, menimme

gallerian poikki ja jatkoimme matkaa kolmanteen kerrokseen. Mr.

Rochesterin isännän-avain avasi matalan, mustan oven, ja tulimme tuohon

omituiseen, vanhaan huoneeseen suurine vuoteineen ja korkokuvineen.

"Sinä tunnet tämän paikan, Mason", sanoi oppaamme, "täällä hän puri ja

pisti sinua."

Hän kohotti seinäverhoa, paljasti toisen oven ja avasi senkin. Eteemme

avautui ikkunaton huone, jonka lujalla ja korkealla varjostimella

varustetussa takassa paloi valkea ja jonka katosta riippui lamppu.

Grace Poole oli kumartuneena tulen yli ja nähtävästi valmisti jotakin

ruokaa. Huoneen toisessa päässä, syvässä varjossa, liikkui eräs olento

edestakaisin. Ensi silmäyksellä ei voinut sanoa, oliko se inhimillinen

olento vai eläin, se näytti ryömivän nelinkontin ja murisi kuin

joku omituinen villieläin, mutta sen yllä oli vaatteita, ja paksu,

harmahtava tukka peitti leijonan harjan tavoin sen pään ja kasvot.

"Hyvää huomenta, Mrs. Poole", sanoi Mr. Rochester. "Kuinka voitte ja

kuinka toimenne menestyy tänään?"

"Kiitos kysymästä, sir, koko hyvin", vastasi Grace ja nosti kiehuvan

padan varovasti liedeltä. "Huononlaisella tuulella kyllä, mutta ei

raivona."

Kimeä huuto näytti kumoavan tämän suosiollisen lausunnon, ja tuo

vaatetettu hyena nousi takajaloilleen ja seisoi edessämme täydessä

mitassaan.

"Ahaa, sir, hän näkee teidät", huudahti Grace, "teidän olisi parempi

mennä pois."

"Vain hetkinen, Grace, teidän täytyy myöntää minulle pari minuuttia."

"Varokaa itseänne sitten, sir, Jumalan tähden, varokaa!"

Mielipuoli ulvoi, työnsi vanukkeiset hiuksensa silmiltään ja tuijotti

hurjana vieraisiin. Tunsin hyvin nuo punaiset kasvot, nuo turvonneet

piirteet. Mrs. Poole tuli lähemmäksi.

"Pois tieltä", sanoi Mr. Rochester työntäen hänet syrjään. "Hänellä ei

kai ole veistä nyt, ja minä olen varuillani."

"Ei sitä koskaan tiedä, mitä hänellä on, sir, hän on niin viekas, ettei

kukaan kuolevainen voi keksiä hänen temppujansa."

"Meidän olisi paras jättää hänet", kuiskasi Mr. Mason.

"Mene helvettiin", neuvoi hänen lankonsa.

"Varokaa", huusi Grace. Nuo kolme herrasmiestä peräytyivät. Mr.

Rochester työnsi minut taakseen. Mielipuoli syöksyi hänen päällensä ja

tarttui rajusti hänen kurkkuunsa ja iski hampaansa hänen poskeensa.

He painivat. Hän oli kookas nainen, melkein yhtä pitkä kuin hänen

miehensä ja päälle päätteeksi lihava, voimakas kuin mies, ja hän oli

jo monesti nujertamaisillaan Mr. Rochesterin, niin atleetti kuin tämä

olikin. Hyvällä iskulla olisi tämä saanut hänet asettumaan, mutta hän

ei tahtonut lyödä, hän vain paini. Vihdoin hän sai mielipuolen kädet

haltuunsa, Grace Poole antoi nuoran, ja hän köytti ne selän taakse.

Tuotiin lisää nuoraa, ja mielipuoli sidottiin tuoliin kiinni. Koko

toimitusta säestivät mitä kimeimmät huudot ja hurja riuhtominen.

Mr. Rochester kääntyi sitten katsojiin ja katseli heitä katkerasti

ja epätoivoisesti hymyillen. "Tämä on _minun vaimoni_", sanoi hän.

"Tällainen on ainoa syleily mitä häneltä koskaan saan -- tällaisia

ne hyväilyt, jotka sulostuttavat joutohetkiäni! Ja _tällainen_" --

hän laski kätensä olalleni -- "on se, jonka tahdoin saada, tämä nuori

tyttö, joka seisoo niin vakavana ja tyvenenä helvetin ovella ja

katselee rauhallisena tuon kadotuksen hengen hurjuutta. Tarvitsin hänet

todellakin vaihteeksi tuon pedon jälkeen. Wood ja Briggs, näettekö

eroa? Verratkaa näitä kirkkaita silmiä noihin punaisiin palloihin --

näitä kasvoja tuohon naamioon -- tätä vartaloa tuohon muodottomaan

pölkkyyn ja tuomitkaa minut sitten, te lain ja evankeliumin julistajat,

ja muistakaa, että millä tuomiolla te tuomitsette, sillä pitää teitäkin

tuomittaman! Nyt ulos kaikki tyyni! Minun täytyy lukita aarteeni."

Vetäydyimme pois kaikki. Mr. Rochester jäi hetkiseksi jälkeemme

antaakseen vielä määräyksiä Grace Poolelle. Asianajaja kääntyi puoleeni

laskeutuessamme portaita.

"Te, miss", sanoi hän, "olette vapaa kaikesta häpeästä. Setänne tulee

iloiseksi kuullessaan sen -- jos hän elää vielä, kun Mr. Mason palaa

Madeiraan."

"Setäni! Mitä hänestä? Tunnetteko hänet?"

"Mr. Mason tuntee hänet. Mr. Eyre on muutamia vuosia ollut

kirjeenvaihtajana hänen liikkeessään. Kun setänne sai kirjeen, jossa

kerroitte aiotusta avioliitostanne Mr. Rochesterin kanssa, sattui

Mr. Mason, joka terveytensä vuoksi oli Madeirassa, juuri olemaan

hänen luonaan. Mr. Eyre mainitsi asiasta hänelle, sillä hän tiesi,

että Mr. Mason oli tuntenut sennimisen herrasmiehen. Voitte arvata,

kuinka Mr. Mason hämmästyi ja pahastui kuullessaan uutisen, ja

hän ilmoitti viipymättä sedällenne, kuinka asia oli. Minun täytyy

mielipahakseni sanoa, että setänne on nyt sairasvuoteella, jolta hän

kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule nousemaan, mikäli voi päättää

taudin laadusta ja hänen korkeasta iästään. Hän ei itse voinut rientää

Englantiin pelastamaan teitä satimesta, johon olitte joutumaisillanne,

mutta hän pyysi Mr. Masonia tekemään kaiken voitavansa estääkseen

tuon väärän avioliiton. Hän neuvoi häntä kääntymään minun puoleeni.

Kiirehdin minkä taisin, ja olen kiitollinen, että en tullut liian

myöhään -- ja niin olette varmaan tekin. Jollen olisi varma siitä,

että setänne on kuollut ennenkuin ehditte Madeiraan, neuvoisin teitä

seuraamaan Mr. Masonia sinne, mutta asiain näin ollen pidän parhaana,

että jäätte Englantiin, kunnes olette saanut lisää tietoja sedästänne.

Vieläkö meillä on muuta toimitettavaa?" kysyi hän Mr. Masonilta.

"Ei, ei -- lähtekäämme", vastasi tämä tuskissaan, ja sanomatta hyvästi

Mr. Rochesterille he lähtivät pois eteisen ovesta. Pappi vaihtoi vielä

muutamia kehoituksia tai moitteen sanoja ylpeän pitäjäläisensä kanssa

ja suoritettuaan, tämän velvollisuuden lähti hänkin. Kuulin hänen

menevän seisoessani huoneeni puoliavoimen oven edessä. Kun talo oli

näin tyhjentynyt, sulkeuduin sinne, työnsin salvan oven eteen, jottei

kukaan tulisi häiritsemään minua, ja valmistauduin -- en itkemään

enkä valittamaan, sillä siihen olin vielä liian levollinen -- vaan

koneellisesti riisumaan pois hääpukuni ja vaihtamaan sen arkipukuun,

jota eilen olin luullut käyttäväni viimeisen kerran. Sitten istahdin.

Tunsin itseni heikoksi ja väsyneeksi. Nojasin käsivarteni pöytään

ja painoin pääni niihin. Ja nyt ajattelin -- tähän saakka olin vain

kuullut, nähnyt, liikkunut, seurannut mukana ylös ja alas, kun minua

oli talutettu, nähnyt tapausten seuraavan toisiaan, salaisuuksien

selvenevän -- mutta nyt ajattelin.

Aamu oli ollut kylläkin rauhallinen, lukuunottamatta lyhyttä kohtausta

mielipuolen kanssa, kirkossa oli kaikki käynyt ilman meteliä, ilman

intohimon purkauksia, äänekästä riitaa, väittelyä, uhkauksia,

kyyneleitä ja nyyhkytyksiä. Oli sanottu muutamia sanoja, oli

levollisesti mainittu este avioliitollemme, Mr. Rochester oli tehnyt

muutamia lyhyitä, tylyjä kysymyksiä, niihin oli vastattu, oli annettu

selityksiä ja väite näytetty toteen, sitten isäntäni oli myöntynyt,

elävä todistuskappale oli nähty, rauhanhäiritsijät olivat menneet ja

kaikki oli ohi.

Olin omassa huoneessani kuten tavallisesti -- se olin minä itse ilman

mitään ulkonaista muutosta, kukaan ei ollut lyönyt eikä vahingoittanut

minua. Ja kuitenkin -- missä oli eilispäivän Jane Eyre? Missä oli hänen

elämänsä -- hänen tulevaisuustoiveensa?

Jane Eyre, joka oli ollut lämminverinen, toivorikas nainen -- melkein

morsian -- oli taas yksinäinen, paleleva tyttö, hänen elämänsä oli

väritön, hänen toiveensa lohduttoman niukat. Sydäntalven halla oli

jäädyttänyt juhannuksen kukat, joulukuun lumimyrsky tuhonnut kesäkuun

luonnon, kypsät hedelmät olivat jäätyneet, nietos peittänyt kukkivat

ruusupensaat, härmäinen kääriliina laskeutunut yli heinävainioitten

ja ruispeltojen, kedot, jotka vielä eilen olivat kirjavanaan kukkia,

olivat tänään poluttoman lumen peitossa, ja metsät, jotka kaksitoista

tuntia sitten olivat olleet lehteviä ja lemuavia kuin lämpimien

maitten lehdot, olivat nyt autioita ja valkeita kuin talvisen pohjolan

havumetsät. Kaikki toiveeni olivat kuolleet, saman julman tuomion

yllättäminä, joka yhdessä yössä oli surmannut kaikki esikoiset

Egyptissä. Katselin rakkaimpia toiveitani, jotka vielä eilen olivat

niin värikkäinä kukoistaneet, nyt ne olivat kuin kylmät ruumiit, joita

en enää koskaan voinut kutsua takaisin elämään. Katselin rakkauttani,

tuota tunnetta, jonka olin antanut isännälleni ja jonka hän oli

herättänyt henkiin -- nyt se värisi sydämessäni kuin kiusaantunut lapsi

kylmässä kehdossa, se oli sairas ja kärsivä eikä voinut etsiä turvaa

Mr. Rochesterin luota eikä lämpöä hänen sylistään. Oh, en koskaan enää

voinut mennä hänen luoksensa, sillä luottamukseni oli särkynyt. Mr.

Rochester ei ollut minulle enää sitä mitä hän oli ollut, sillä hän

ei ollut se, joksi olin häntä luullut. En voinut oikeastaan syyttää

häntä, en tahtonut sanoa, että hän oli pettänyt minua, mutta ehdoton

tahrattomuus oli kadonnut hänen kuvastaan, ja minun täytyi lähteä pois

hänen luotaan, _siitä_ olin täysin selvillä. Koska, kuinka, minne,

sitä en vielä tietänyt, mutta arvelin, että hän itse tahtoisi minut

kiireimmiten pois Thornfieldista. Todellista rakkautta hän nähtävästi

ei voinut tuntea minua kohtaan, hänen tunteensa oli ollut vain

oikullinen, ohimenevä intohimo, ja koska se oli rauennut tyhjiin, ei

hän enää tarvinnut minua. Nyt olisin pelännyt astua hänen tielleen,

sillä minun näkemiseni täytyi olla hänelle vastenmielistä. Voi, kuinka

silmäni olivat olleet sokeat ja käytökseni heikkoa!

Silmäni olivat suljetut, syvä pimeys näytti tulvehtivan ylitseni ja

ajatukseni olivat kuin mustan, kuohuvan virran aallot. Minusta tuntui

kuin olisin hyljättynä ja uupuneena heittäytynyt suuren, kuivettuneen

virran uomaan, kuulin virran pauhua kaukaisilla vuorilla, tunsin sen

lähenevän, eikä minulla ollut voimaa eikä tahtoa nousta ja paeta.

Makasin voimattomana ja toivoin kuolemaa. Yksi ainoa ajatus vielä

eli rinnassani -- muistin Jumalan ja huokasin sanattoman rukouksen.

Valottomassa mielessäni risteili sanoja, jotka olisi pitänyt kuiskata

kuuluville, mutta en saanut voimaa lausua niitä.

"Älä ole kaukana minusta, sillä tuska on lähellä eikä kukaan auta

minua."

Se oli lähellä, ja koska en ollut pyytänyt apua ylhäältä sitä vastaan,

koska en ollut liittänyt käsiäni ristiin, notkistanut polviani enkä

liikuttanut huuliani, tulvi se ylitseni kuin voimakas, kuohuva virta.

Mustana ryöppynä kuohui ylitseni tietoisuus menetetystä elämästäni,

hukkaan menneestä rakkaudestani, sammuneista toiveistani, surmatusta

luottamuksestani. En voi kuvata tuota kauheata hetkeä. "Vedet kävivät

minun sieluuni asti, minä vajosin syvälle pohjattomaan liejuun, minä

olin tullut syviin vesiin, ja virrat tulvehtivat ylitseni."

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Johonkin aikaan iltapäivällä kohotin päätäni ja katselin ympärilleni.

Laskevan auringon säde kultasi seinää, ja minä kysyin: "Mitä minun on

tehtävä?"

Mutta järkeni antama vastaus: "Jätä Thornfield viipymättä", oli niin

nopea ja niin armoton, että suljin korvani ja sanoin, etten voinut

sietää sellaista ajatusta. "Pienin syy suruuni on se, että en ole

Edward Rochesterin morsian", lisäsin, "ja että olen herännyt loistavista

unista ja huomannut ne tyhjiksi ja turhiksi. Sen tuskan voisin vielä

kestää, mutta sitä en kestä, että minun täytyy jättää hänet viipymättä,

ehdottomasti, ainiaaksi. Sitä en voi tehdä."

Mutta silloin vakuutti joku ääni sisässäni, että kyllä voin sen tehdä,

ja ennusti, että niin tulen tekemäänkin. Taistelin oman päätökseni

kanssa, tahdoin olla heikko ja välttää tuota kauheata kärsimystä,

jonka näin edessäni, mutta itsevaltias omatunto tarttui ankaralla

kädellään intohimoon ja ilkkui, että tämä oli saanut kokea vasta pienen

aavistuksen onnettomuudesta, mutta että se kohta armottomasti viskataan

tuskan pohjattomiin syvyyksiin.

"Revittäköön minut sitten irti", huusin. "Auttakoon joku toinen minua!"

"Ei, sinun tulee itse repiä itsesi irti, eikä kukaan saa auttaa sinua.

Sinun tulee itse puhkaista oikea silmäsi ja hakata poikki oikea kätesi.

Sydämesi on uhrattava, ja sinä itse toimitat uhrin."

Nousin äkkiä seisomaan, sillä minua kauhistutti yksinäisyys, jossa niin

hirmuinen tuomari oli seuranani, ja hiljaisuus, jossa niin pelättävä

ääni kaikui. Päätäni huimasi seisoessani, huomasin että olin tulossa

sairaaksi jännityksestä ja tuskasta -- sitäpaitsi en ollut syönyt

enkä juonut mitään koko päivänä. Tuskaisan tunteen valtaamana muistin

myös, että koko aikana, kun olin ollut sulkeutuneena huoneeseeni, ei

ketään ollut lähetetty kysymään, kuinka jaksan, ei edes pikku Adèle

ollut koputtanut ovelleni eikä Mrs. Fairfax tullut etsimään minua.

"Ystävät unohtavat ne, joita kova onni kohtaa", mutisin avatessani

oven ja mennessäni ulos. Kompastuin johonkin, pääni oli vielä heikko,

silmissäni pimeni ja jäseneni tuntuivat raukeilta. En voinut pysyä

pystyssä, horjahdin, mutta en kaatunut, sillä eräs käsivarsi ojentautui

tukemaan minua. Katsahdin ylös -- minua kannatti Mr. Rochester, joka

istui tuolilla huoneeni kynnyksen edessä.

"Vihdoinkin tulet ulos", sanoi hän. "Olen odottanut sinua kauan ja

kuunnellut, mutta en ole kuullut pienintäkään liikettä, en ainoatakaan

nyyhkytystä. Jos tuota kuoleman hiljaisuutta olisi kestänyt vielä

viisi minuuttia, olisin murtanut lukon kuin varas. Vältätkö siis minua

-- sulkeudut huoneeseesi ja suret yksinäsi! Olisin mieluummin suonut

sinun tulevan luokseni ja syyttävän minua kiivain sanoin. Sinä olet

kiihkeä, ja odotin jonkinlaista kohtausta. Olin valmistautunut kuumiin

kyynelvirtoihin -- olisin vain tahtonut, että ne olisivat saaneet

vuotaa minun rinnalleni. Nyt on tunteeton lattia tai märkä nenäliina

ottanut ne vastaan. Mutta minä erehdyn, sinä et ole itkenyt ensinkään!

Näen kalpeat posket ja sammuneet silmät, mutta en kyynelten jälkiä.

Sitten kai sydämesi on itkenyt verta."

"No, Jane, etkö syytä minua ollenkaan? Etkö sano minulle mitään

katkeraa -- mitään pistävää, mikä haavoittaisi sydäntäni tai saisi

mieleni kuohuksiin? Istut hiljaa siinä, minne asetin sinut, ja katselet

minua väsynein, ilmeettömin silmin."

"Jane, ei minun aikomukseni ollut haavoittaa sinua noin. Jos mies,

jolla on vain yksi ainoa pieni karitsa, joka on hänelle rakas kuin

tytär, joka syö hänen leipäänsä ja juo hänen maljastansa, olisi

vahingossa teurastanut sen, ei hän voisi katkerammin katua veristä

erehdystään kuin minä nyt. Voitkohan koskaan antaa minulle anteeksi?"

Lukija, minä annoin hänelle anteeksi sillä hetkellä, siinä paikassa.

Hänen katseessaan oli niin syvää itsesyytöstä, hänen äänessään niin

vilpitöntä sääliä, hänen käytöksessään niin miehekästä tarmoa,

ja sitäpaitsi ilmeni hänen koko olemuksestaan niin muuttumatonta

rakkautta, että annoin hänelle kaikki anteeksi -- en kuitenkaan vielä

sanoin, en ulkonaisin elein, vaan sisimmällä sydämessäni.

"Sinä tiedät, että olen lurjus, Jane, eikö totta", sanoi hän hetken

kuluttua ja katseli minua levottomana ja lutkien. Hän varmaan ihmetteli

jatkuvaa hiljaisuuttani ja masentunutta mielialaani, joka johtui

pikemmin heikkoudesta kuin omasta tahdostani.

"Tiedän, sir."

"Sano se sitten minulle lujasti ja katkerasti -- älä säästä minua."

"En voi, olen väsynyt ja sairas. Tahtoisin juoda."

Hän huokasi syvään, nosti minut käsivarsilleen ja kantoi minut portaita

alas. Ensin en tietänyt, mihin huoneeseen hän oli vienyt minut, sillä

väsyneille silmilleni oli kaikki hämärää ja epäselvää. Sitten tunsin

suloista takkavalkean lämpöä -- vaikka olikin kesä, olin palellut

kovin huoneessani. Hän asetti viinilasin huulilleni, minä maistoin

ja virkistyin, sitten söin jotakin, jota hän antoi minulle ja olin

pian taas oma itseni. Olin kirjastossa, istuin hänen nojatuolissaan

ja hän oli vieressäni. "Jos nyt voisin eritä elämästä ilman kovin

kovaa tuskaa, olisi se parasta minulle", ajattelin, "silloin minun ei

tarvitsisi pakoittaa itseäni katkaisemaan hienoimpia sydänsäikeitäni,

repimällä ne irti Mr. Rochesterista. Minun täytyy nähtävästi jättää

hänet. Minä en tahtoisi -- minä en voi jättää häntä."

"Kuinka jaksat nyt, Jane?"

"Paljon paremmin, sir, olen kohta jo entiselläni."

"Maista vielä viiniä, Jane."

Minä tottelin, sitten hän pani lasin pöydälle, seisoi edessäni ja

katseli minua tarkkaavaisena. Äkkiä hän huudahti jotakin ja kääntyi

pois kiihkeän liikutuksen valtaamana. Kiivain askelin meni hän

toiseen päähän huonetta, tuli sitten takaisin ja kumartui ikäänkuin

suudellakseen minua, mutta minä muistin, että hyväilyt olivat nyt

kiellettyjä. Käänsin kasvoni toisaalle ja työnsin hänet syrjään.

"Mitä! Mitä nyt?" huudahti hän kiihkeästi. "Oh, tiedän jo! Sinä et

tahdo suudella Bertha Masonin miestä. Minulla on siis mielestäsi

toinen, jonka voin sulkea syliini ja painaa rintaani vasten."

"Missään tapauksessa ei minulla enää ole mitään oikeutta siihen."

"Kuinka niin, Jane? Tahdon säästää sinua paljosta puhumisesta, tahdon

vastata puolestasi. Sinä työnnät minut pois, koska minulla jo on vaimo.

Arvasinko oikein?"

"Kyllä."

"Jos ajattelet niin, täytyy sinulla olla hyvin kummallinen käsitys

minusta, sinun täytyy pitää minua kylmäverisenä viettelijänä,

halpamaisena konnana, joka on teeskennellyt epäitsekästä rakkautta

vetääkseen sinut taitavasti asetettuun ansaan ja riistääkseen sinulta

maineen ja itsekunnioituksen. Mitä sanot tähän? Näen, että et voi sanoa

mitään, koska ensiksikin olet vielä heikko ja sinulla on täysi työ

hengittäessäsi, toiseksi et voi tottua syyttämään ja herjaamaan minua

ja kolmanneksi ovat kyynelten sulut nyt auenneet, ja ne tulvisivat

esiin, jos puhuisit paljon, ja sinä et tahdo kiihtyä ja panna toimeen

kohtausta. Ajattelet vain, mitä sinun on _tehtävä_ -- _puhumisesta_

ei mielestäsi olisi mitään hyötyä. Minä tunnen sinut -- ja olen

varuillani."

"Sir, en tahdo tehdä mitään pahaa teille", sanoin, ja epävarma ääneni

varoitti minua jatkamasta.

"Et sillä tavalla kuin _sinä_ ymmärrät asian, mutta niinkuin _minä_ sen

ymmärrän, suunnittelet minun tuhoani. Olethan suoraan sanonut, että

olen nainut mies, ja vältät minua kuin nainutta miestä, pysyttelet

poissa tieltäni ja nyt juuri kieltäydyit suutelemasta minua. Aiot

tekeytyä aivan vieraaksi minulle, elää tämän katon alla vain Adèlen

opettajana, ja jos joskus sanon sinulle ystävällisen sanan, jos joku

ystävällinen tunne lähentää sinua minuun, ajattelet: 'Tuo mies oli

vähällä tehdä minut rakastajattareksensa, minun täytyy olla jäätä ja

kiveä hänelle', ja jäätä ja kiveä aiot olla minulle."

Koetin saada ääneni mahdollisimman selväksi ja varmaksi ja vastasin:

"Olosuhteeni ovat kokonaan muuttuneet, sir, ja minunkin täytyy muuttua,

siitä ei ole epäilystä. Tunteenpurkauksien, tuskallisten muistojen ja

ainaisen taistelun välttämiseksi on yksi ainoa keino -- Adèlen pitää

saada uusi kotiopettajatar."

"Oh, Adèle pannaan kouluun -- sen asian olen jo järjestänyt, enkä aio

kiduttaa sinua Thornfield Hallin kauheilla muistoilla -- tämän kirotun

paikan, tämän kaamean hautaholvin, jossa elävä ruumis asustaa, tämän

ahtaan helvetinkuilun, jonka yksi ainoa kadotettu henki on pahempi

kuin legiona kuviteltuja paholaisia. Jane, sinä et saa jäädä tänne,

enkä minäkään aio jäädä. Tein väärin antaessani sinun ensinkään

tulla Thornfield Halliin, vaikka tiesin, minkälainen kauhujen paikka

se on. Jo ennenkuin olin nähnytkään sinua, käskin heitä pitämään

paikan kirouksen salassa sinulta, sillä pelkäsin, etteivät Adèlen

kotiopettajat koskaan pysyisi paikassaan, jos tietäisivät, minkälainen

asuintoveri heillä oli talossa, ja suunnitelmani eivät sallineet minun

muuttaa mielipuolta toisaalle. Omistan kyllä erään vanhan talon --

Fearndean Manorin, joka on vielä yksinäisempi ja rauhallisempi kuin

tämä ja jossa voisin pitää häntä aivan erillään, mutta tuntoni ei salli

minun muuttaa häntä sinne, koska tuo metsän sydämessä sijaitseva paikka

on hyvin epäterveellinen. Luultavasti nuo kosteat seinät olisivat

piankin vapauttaneet minut taakastani, mutta joka roistolla on omat

vikansa, ja minun vikoihini ei kuulu epäsuora murhayritys, vaikka sen

uhrina olisikin se jota eniten vihaan."

"Oli jotenkin yhtä järkevää salata sinulta mielipuolen olemassaoloa

kuin peittää lapsi päällystakilla ja asettaa se makaamaan myrkyllisen

puun juurelle. Mutta minä suljen Thornfield Hallin, naulaan kiinni

päätyoven ja peitän ikkunat, minä annan Mrs. Poolelle kaksisataa puntaa

vuodessa, jotta hän asuu täällä _minun vaimoni_ kanssa, kuten nimität

tuota kauheata noitaa. Grace tekee rahan edestä paljon, ja hän on saava

poikansa, Grimsbyn hulluinhuoneen hoitajan, seurakseen ja avukseen, kun

_minun vaimoni_ hyvän tapansa mukaan koettaa polttaa ihmisiä heidän

vuoteisiinsa sydänyöllä, pistää heitä tikarilla, purra heidän lihaansa

ja --"

"Sir", keskeytin häntä, "te olette leppymätön luota onnetonta naista

kohtaan, te puhutte hänestä inhoten ja kostonhaluisena. Se on julmaa --

ei hän voi auttaa sitä että hän on hullu."

"Jane, pieni lemmikkini -- siksi minä sinua sanon vieläkin, koska olet

se -- sinä et tiedä, mitä sanot. Sinä tuomitset minua väärin. En vihaa

häntä senvuoksi, että hän on hullu. Luuletko, että vihaisin sinua, jos

sinä olisit hullu?"

"Luulenpa kyllä, sir."

"Silloin erehdyt, etkö tunne minua etkä sitä rakkautta, johon kykenen.

Jokainen solu sinussa on minulle yhtä rakas kuin oma lihani, ja yhtä

rakkaana se pysyisi sairauden ja tuskan päivinä. Sinun älysi on minun

aarteeni, ja jos se olisi hämmentynyt, pysyisi se siitä huolimatta

aarteenani. Jos raivoaisit, hillitsisivät minun käsivarteni sinua,

ei mikään pakkoröijy, ja sinun hurjin puristuksesi tuntuisi minusta

suloiselta. Jos syöksyisit päälleni kuin tuo nainen tänä aamuna,

ottaisin sinut vastaan avoimin sylin, ja syleilyni olisi yhtä hellä

kuin luja ja hillitsevä. Sinusta en kääntyisi inhoten pois kuten

hänestä, rauhallisina hetkinäsi ei sinulla olisi muuta hoitajaa eikä

vartijaa kuin minä, ja istuisin väsymättömänä vieressäsi, vaikka et

koskaan edes hymyilisi minulle, enkä koskaan kyllästyisi katselemaan

silmiäsi, vaikka ei pieninkään välähdys niissä ilmaisisi, että tunnet

minut. Mutta miksi jatkan tällaisia ajatuksia? Puhuin lähdöstäsi

Thornfieldistä. Kuten tiedät, on kaikki valmiina pikaista lähtöä varten

-- huomenna olet lähtevä. Pyydän sinua kestämään vielä yhden yön tämän

katon alla, Jane, ja sitten jääkööt sen onnettomuudet ja kauhut iäksi

hyvästi! Minulla on tiedossa turvapaikka, suojainen pyhäkkö, jonne

eivät ulotu tuskalliset muistot, vastenmieliset vierailut -- eivätkä

juoru ja parjaus."

"Ottakaa Adèle mukaanne, sir", keskeytin, "hän on teille seuralaisena."

"Mitä tarkoitat, Jane? Sanoinhan, että lähetän Adèlen kouluun. Mitä

seuraa olisi minulla lapsesta, joka ei edes ole omani -- ranskalaisen

tanssijattaren avioton lapsi. Miksi vaivaat minua hänellä? Minä kysyn,

minkätähden suosittelet häntä seurakseni?"

"Te puhuitte vetäytymisestä yksinäiseen paikkaan, sir, ja yksinäisyys

on ikävää, liian ikävää teille, sir."

"Yksinäisyys -- yksinäisyys!" kertasi hän suuttuneena. "Huomaan, että

minun täytyy sanoa asia selvästi. En ymmärrä, mikä sfinksimäinen ilme

leviää kasvoillesi. _Sinä_ olet jakava yksinäisyyteni. Ymmärrätkö?"

Pudistin päätäni. Jo tuohon mykkään kieltoon vaadittiin jonkun verran

rohkeutta, sillä hän oli kiihtymässä. Hän oli astellut edestakaisin,

mutta äkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Hän katseli minua kauan ja

tuimasti. Käänsin silmäni hänestä, katsoin tuleen ja koetin näyttää

mahdollisimman levolliselta.

"Nyt on siis tultu solmuun Janen luonteessa", sanoi hän vihdoin

paljon tyvenemmin kuin mitä hänen katseestaan olin voinut odottaa.

"Silkkilanka on juossut tasaisesti tähän asti, mutta olen aina tiennyt,

että kerran tulisi pysähdys ja solmu, ja tässä se nyt on. Ja nyt tulee

loputonta harmia, vastuksia ja tuskaa. Herra Jumala! Jospa minulla

olisi hiukkanen Simsonin voimaa, niin vetäisin tuon sotkuisen vyyhdin

auki yhdellä tempaisulla."

Hän alkoi taas kävellä, mutta pysähtyi heti, tällä kerralla aivan

eteeni.

"Jane, tahdotko kuulla järkeä", -- hän kumartui ja pani huulensa

korvani viereen -- "sillä jollet tahdo, teen väkivaltaa." Hänen

äänensä oli käheä, hän näytti mieheltä, joka on katkaisemaisillaan

sietämättömän kahleen ja sokeana syöksymäisillään mitä rajattomimpaan

vapauteen. Tiesin, että seuraavassa hetkessä, seuraavan

kiihkopurkauksen sattuessa minulla ei enää olisi mitään valtaa hänen

ylitseen. Nykyhetki -- kiitävä sekunti -- oli ainoa tilaisuus, jolloin

vielä voin taltuttaa hänet. Yksikin torjuva liike, ainoa säikähtynyt

ele olisi ratkaissut kohtaloni -- ja hänen kohtalonsa. Mutta minä

en pelännyt, en vähintäkään. Tunsin omaavani sisäistä voimaa ja

vaikutusvaltaa, ja se piti minua pystyssä. Hetki oli vaarallinen, mutta

sillä oli oma viehätyksensä -- sellaista tuntee varmaan intiaani, joka

kanootissaan laskee pyörryttävästä koskesta. Tartuin Mr. Rochesterin

nyrkkiinpuserrettuun käteen, avasin koukistuneet sormet ja sanoin

hyväilevällä äänellä:

"Istukaa nyt, puhun kyllä kanssanne niin kauan kuin vain haluatte, ja

kuulen kaikki mitä sanotte, oli se sitten järkevää tai järjetöntä."

Hän istahti, mutta ei kohta saanut puhua. Olin taistellut kyynelteni

kanssa jo hetken ja suurella vaivalla saanut ne hillityiksi, koska

tiesin, ettei hän mielellään näkisi minun itkevän. Nyt arvelin

kuitenkin olevan parasta antaa niitten vuotaa niin vapaasti ja kauan

kuin ne tahtoivat. Jos hän tuli siitä pahoilleen, oli se vain sitä

parempi. En siis enää pidättänyt itseäni, vaan itkin sydämeni pohjasta.

Pian kuulin hänen pyytämällä pyytävän minua tyyntymään. Sanoin, etten

voinut tyyntyä niin kauan kuin hän oli noin kiihdyksissä.

"Mutta minä en ole vihainen, Jane, rakastan sinua vain liian paljon,

ja sinä jäykistit pienet, kalpeat kasvosi niin päättäväisiksi ja

kylmiksi, että en voinut kestää sitä. Kas niin, älä itke enää, kuivaa

kyyneleesi!" Hänen heltynyt äänensä ilmaisi, että hän oli talttunut,

ja minä vuorostani tyynnyin myös. Hän tahtoi nyt nojata päätään

olkapäähäni, mutta minä en sallinut sitä. Sitten hän tahtoi vetää minut

luoksensa -- ei.

"Jane, Jane", sanoi hän, ja hänen äänensä katkeran surullinen sävy sai

kaikki hermoni värisemään, "etkö siis rakasta minua? Panitko siis arvoa

vain asemalleni ja omalle asemallesi vaimonani? Ja nyt, kun arvelet,

että minä en voi tulla mieheksesi, pelkäät jokaista kosketustani kuin

olisin myrkyllinen eläin."

Nämä sanat viilsivät minua, mutta mitä voin sanoa tai tehdä? Minun

ei luultavasti olisi pitänyt sanoa eikä tehdä mitään, mutta oli niin

vaikeata tuolla tavalla loukata hänen tunteitansa, että en voinut olla

vuodattamatta palsamia haavaan, jonka juuri olin iskenyt.

"Minä rakastan teitä", sanoin, "rakastan teitä enemmän kuin koskaan

ennen, mutta minä en saa näyttää enkä suvaita rakkauttani, ja tämän

kerran täytyy olla viimeinen."

"Viimeinen, Jane! Mitä! Luuletko, että voit asua kanssani ja nähdä

minua joka päivä ja aina olla kylmä ja luoksepääsemätön, jos kerran

rakastat minua?"

"En, sir, sitä en varmaankaan voi, ja senvuoksi näen vain yhden

mahdollisuuden, mutta te raivostutte, jos sanon sen."

"Oh, sano se! Jos minä raivoan, on sinulla itkemisen taito."

"Mr. Rochester, minun täytyy jättää teidät."

"Kuinka pitkäksi aikaa, Jane? Viideksi minuutiksi että ehdit silittää

tukkasi, joka on vähän epäjärjestyksessä, ja hautoa kuumeisia kasvojasi

-- niinkö?"

"Minun täytyy jättää Adèle ja Thornfield. Minun täytyy erota teistä

koko elämäkseni ja aloittaa uutta elämää uusissa oloissa, uusien

ihmisten joukossa."

"Se on tietty, minähän sanoin samaa. En viitsi puhuakaan siitä

järjettömyydestä, että muka eroisit minusta. Nyt sinä vasta yhdyt

minuun. Mitä tulee tuohon uuteen elämään, sanoit aivan oikein. Sinun

pitää tulla vaimokseni, sillä minä en ole naimisissa. Sinusta tulee

Mrs. Rochester sekä nimellisesti että todellisuudessa. Minä olen sinun

luonasi niin kauan kuin elämme. Sinä tulet mukanani etelä-Ranskaan,

omistan siellä hohtavan valkoisen huvilan Välimeren rannalla. Siellä

saat elää onnellista, turvattua ja viatonta elämää. Älä pelkää, että

koetan viekoitella sinua erehtymään -- saada sinut rakastajattarekseni.

Miksi pudistat taaskin päätäsi? Jane, sinun täytyy olla järkevä, muuten

menetän taaskin malttini."

Hänen äänensä värisi, hänen kätensä vapisivat, hänen sieramensa

laajenivat ja silmänsä säihkyivät, mutta uskalsin vieläkin vastustaa.

"Sir, teidän vaimonne elää vielä, sen myönsitte itse tänä aamuna.

Jos eläisin teidän kanssanne niinkuin te tahtoisitte, olisin

rakastajattarenne. Olisi viisastelua, olisi väärin sanoa toisin."

"Jane, minä en ole lempeäluontoinen mies, en ole kärsivällinen enkä

kylmä ja levollinen. Älä unohda sitä! Sääli minua ja itseäsi, pane

sormesi valtimolleni ja koeta, kuinka se lyö -- ja varo!"

Hän paljasti ranteensa ja ojensi sen minulle. Veri oli paennut hänen

kasvoiltaan ja huuliltaan, ne olivat melkein lyijynharmaat. Oli julmaa

kiihdyttää häntä noin kovasti, mutta myöntymisestä ei saanut olla

puhetta. Tein sen mitä ihmiset äärimmäisessä hädässä tavallisesti

tekevät -- etsin apua ylempää. "Hyvä Jumala, auta minua", puhkesi

vaistomaisesti huuliltani.

"Minä olen hullu", huudahti Mr. Rochester äkkiä. "Sanon hänelle, etten

ole naimisissa, enkä selitä asiaa sen tarkemmin. Unohdan, että hän ei

tiedä mitään tuon naisen luonteesta eikä niistä olosuhteista, jotka

liittyivät onnettomaan avioliittooni hänen kanssaan. Oh, minä olen

varma, että Jane on yhtä mieltä kanssani tietäessään kaiken minkä minä

tiedän. Anna vain kätesi minulle, Jane, että saan myös tuntea enkä vain

nähdä, että olet vieressäni, ja sitten kerron sinulle muutamin sanoin,

kuinka asian laita on. Voitko kuunnella minua?"

"Kyllä, sir, vaikka tuntikausia, jos niin tahdotte."

"Pyydän vain minuutteja, Jane. Oletko koskaan kuullut, että minä en ole

ollut perheen vanhin poika, vaan että minulla kerran on ollut vanhempi

veli?"

"Muistan Mrs. Fairfaxin kerran kertoneen siitä."

"Ja oletko koskaan kuullut, että isäni oli tarkka ja kitsas mies."

"Olen kuullut jotakin sentapaista."

"No niin, Jane, hän oli saita, ja hän oli päättänyt pysyttää

omaisuutensa koossa, koska hän ei voinut sietää, että se tasattaisiin

ja minä saisin osani siitä. Kaiken piti mennä veljelleni Rowlandille.

Yhtä vähän hän voi sietää, että joku hänen pojistaan olisi köyhä mies.

Hänen täytyi siis toimittaa minut rikkaisiin naimisiin, ja hän etsikin

ajoissa minulle sopivan puolison. Mr. Mason, eräs länsi-intialainen

tilanomistaja ja liikemies, oli hänen vanha tuttavansa. Isäni tiesi,

että Masonin omaisuus oli suuri ja vankka, ja ryhtyi tiedusteluihin.

Hän sai kuulla, että Mr. Masonilla oli poika ja tytär ja että tytär saa

myötäjäisiksi kolmenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Se riitti.

Kun olin lopettanut yliopistolukuni, lähetettiin minut Jamaicaan,

jotta siellä menisin naimisiin morsiamen kanssa, jota jo oli kosittu

minun puolestani. Isäni ei maininnut mitään hänen rahoistaan, mutta

sanoi sensijaan, että Miss Mason oli Spanish Townin ylpeys kauneutensa

vuoksi, ja se ei ollut valetta. Hän oli kaunis nainen, samaa tyyliä

kuin Blanche Ingram, pitkä, tumma, majesteetillinen. Hänen perheensä

tahtoi saada minut hänen miehekseen, koska olin hyvää sukua, ja niin

tahtoi hänkin. Hänet näytettiin minulle huviretkillä ja juhlissa,

joissa hän aina esiintyi loistavasti puettuna. Näin hänet harvoin

yksin, ja puhuin hänen kanssaan tuskin koskaan. Hän mielisteli minua

eikä säästellyt minulta sulojansa ja taitojansa. Kaikki miehet hänen

seurapiirissään näyttivät ihailevan häntä ja kadehtivan minua. Tämä

kaikki häikäisi minua ja kiihoitti aistejani, olin nuori, tyhmä ja

kokematon ja luulin rakastavani häntä. Ei ole sitä mielettömyyttä,

johon ei seuraelämän typerä kilpailu ja nuoruuden sokeus, kiihko ja

kuumaverisyys voi syöstä ihmistä. Tytön sukulaiset rohkaisivat minua,

kilpakosijat yllyttivät intoani, hän itse sai minut ihastumaan, ja

ennenkuin tiesinkään, oli naimiskauppa päätetty. Oi, kuinka halveksin

itseäni kun ajattelen tuota tekoa! En rakastanut, en kunnioittanut,

en edes tuntenut häntä. En ollut huomannut hänessä vaatimattomuutta,

en hyvyyttä, en puhtautta enkä hienostusta tavoissa tai ajatuksissa,

ja kuitenkin menin naimisiin hänen kanssaan -- minä hullu, sokea

pölkkypää! Olisin tehnyt vähemmän syntiä, jos -- mutta minä en saa

unohtaa, kenelle puhun."