Kirje oli päivätty kolme vuotta sitten.
"Minkätähden en ole saanut tietää tästä mitään?" kysyin.
"Koska minä vihasin sinua liian syvästi voidakseni auttaa sinua onneen
ja varallisuuteen. En voinut unohtaa käytöstäsi minua kohtaan, Jane,
raivoasi ja kiihkoasi tuona päivänä, kun sanoit inhoavasi minua enemmän
kuin ketään muuta maailmassa. Muistan sinun lapselle luonnottoman
katseesi ja äänesi, kun vakuutit tulevasi sairaaksi jo ajatellessasi
minua ja sanoit, että olin kohdellut sinua julmasti ja halpamaisesti.
En voinut unohtaa omia tunteitani, kun karkasit pystyyn tuolla tavalla
ja vuodatit sappeasi päälleni. Minä pelästyin, oli kuin olisi eläin,
jota löin, katsonut minuun ihmissilmin ja kironnut minua ihmisäänellä.
Anna minulle vettä! Ah, kiiruhda!"
"Rakas täti", sanoin ja ojensin hänelle vesilasin, "älä ajattele
enää noita vanhoja asioita, anna niiden jäädä unhoon. Anna anteeksi
kiihkeä käytökseni, olin silloin lapsi, ja siitä päivästä on jo kulunut
kahdeksan, yhdeksän vuotta."
Hän ei ymmärtänyt sanojani, mutta juotuaan vähän vettä ja levähdettyään
hetkisen hän jatkoi:
"Minä sanon sinulle, etten voinut unohtaa sitä, ja minä kostin, sillä
en voinut sietää, että pääsisit setäsi ottolapseksi ja saisit elää
huoletonta elämää. Kirjoitin sedällesi, sanoin valittavani hänen
pettymystään, mutta olevani pakoitettu ilmoittamaan, että Jane Eyre
oli kuollut -- kuollut lavantautiin Lowoodissa. Nyt saat tehdä, miten
haluat, kirjoita sedällesi ja ilmoita petokseni niin pian kuin tahdot.
Luulen, että sinä synnyit minun kiusakseni. Viimeiset hetkeni myrkyttää
sellaisen teon muisteleminen, jota en koskaan olisi tehnyt kenellekään
muulle kuin sinulle."
"Jospa vain voisit unohtaa sen, täti, ja ajatella minua ystävällisesti
ja lempeästi --"
"Sinulla on huono luonne", sanoi hän, "enkä vielä tänä päivänä pääse
sen perille. En käsitä, kuinka voit yhdeksän vuoden ajan kestää
minkälaista kohtelua tahansa hiljaa ja kärsivällisenä, ja kymmenentenä
puhjeta hillittömään raivoon."
"Luonteeni ei ole niin huono kuin luulet. Olen kiihkeä, mutta en
kostonhimoinen. Monta monituista kertaa lapsuudessani olisin rakastanut
sinua ja pitänyt sinua hyvänä, jos vain olisit sen sallinut, ja nyt
ikävöin hartaasti sovintoon kanssasi. Suutele minua, täti!"
Asetin poskeni hänen huuliensa eteen, mutta hän ei tahtonut
koskettaakaan siihen. Hän sanoi, että vaivasin häntä nojautuessani
hänen vuoteensa yli, ja pyysi taas vettä. Kun asetin hänet makaamaan --
olin kohottanut ja tukenut häntä käsivarrellani, kun hän joi -- laskin
käteni hänen jääkylmään, tahmeaan käteensä, mutta nuo heikot sormet
irtaantuivat kosketuksestani ja lasimaiset silmät välttivät katsettani.
"Rakasta tai vihaa minua sitten, kuten haluat", sanoin vihdoin, "joka
tapauksessa olen vapaaehtoisesti ja täydestä sydämestäni antanut
sinulle anteeksi. Pyydä nyt Jumalalta anteeksi ja ole rauhassa!"
Sairas ihmisparka, hänen oli nyt liian myöhäistä tehdä ponnistus
muuttaakseen mieltään. Eläessään oli hän aina vihannut minua -- hänen
täytyi vihata minua kuollessaankin.
Hoitaja tuli nyt sisään Bessien seurassa. Viivyin huoneessa vielä
puolisen tuntia toivoen jotakin ystävyyden merkkiä, mutta sellaista ei
tullut. Hän vaipui takaisin tylsyyteensä eikä palannut enää tajuihinsa.
Kahdentoista aikana yöllä hän kuoli. Minä en ollut läsnä sulkemassa
hänen silmiänsä, ei myöskään kumpikaan hänen tyttäristään. Aamulla
vasta saimme kuulla, että kaikki oli ohi. Hän lepäsi jo silloin
laudoilla. Eliza ja minä menimme katsomaan häntä. Georgiana, joka oli
purskahtanut äänekkääseen itkuun, ei sanonut uskaltavansa. Siinä lepäsi
Sarah Reedin kerran niin voimakas ja toimellinen ruumis jäykkänä ja
hiljaisena, luomet peittivät kylminä hänen sammuneet silmänsä, otsalla
ja voimakkailla kasvonpiirteillä oli vielä hänen kovan ja taipumattoman
luonteensa leima. Omituinen ja juhlallinen oli tämä ruumis minun
silmissäni. Katselin sitä kauhulla ja tuskalla, se ei herättänyt
mitään lempeitä, sovinnollisia tai sääliviä tunteita, ei hellyyttä
eikä toiveita, tunsin vain kalvavaa tuskaa hänen onnettomuutensa --
en _oman_ tappioni -- vuoksi ja synkkää, kyyneleetöntä kauhua ja
vastenmielisyyttä tällaista kuolemaa kohtaan.
Eliza tarkasteli äitiänsä tyvenesti. Muutamia minuutteja kestäneen
hiljaisuuden jälkeen hän huomautti:
"Tuollaisella ruumiinrakenteella hän olisi voinut elää korkeaan ikään,
mutta huolet lyhensivät hänen elämäänsä." Ja silloin hänen huulensa
vääntyivät hetkiseksi kuin kouristuksessa, senjälkeen hän kääntyi pois
ja jätti huoneen. Niin tein minäkin. Kumpainenkaan meistä ei ollut
vuodattanut kyyneltä.
Kahdeskymmenestoinen luku.
Mr. Rochester oli antanut minulle lomaa vain viikon ajaksi, mutta
kokonainen kuukausi oli kulunut ennenkuin jätin Gatesheadin. Olisin
tahtonut lähteä heti hautajaisten jälkeen, mutta Georgiana pyysi,
että jäisin taloon kunnes hän oli päässyt lähtemään Lontooseen, jonne
hänet nyt vihdoinkin oli kutsuttu. Sieltä oli hänen setänsä, Mr.
Gibson, tullut Gatesheadiin pitämään huolta sisarensa hautajaisista ja
järjestämään perheen asioita. Georgiana sanoi pelkäävänsä jäädä yksin
Elizan kanssa, jonka puolelta hän ei saanut myötätuntoa surussaan,
lohdutusta pelätessään eikä apua matkavalmistuksissa, ja niin jäin minä
kuulemaan hänen raukkamaista ja itsekästä valitustaan, jota koetin
parhaani mukaan sietää, ja ompelemaan ja laittamaan kuntoon hänen
pukujansa. Kun minä ompelin, istui hän laiskana, ja minä ajattelin
itsekseni: "Jos sinun ja minun pitäisi asua aina yhdessä, serkkuseni,
tulisi asioihin toinen järjestys. Minä en näin säyseästi suostuisi
olemaan palvelevana puoliskona, vaan määräisin sinullekin osasi työstä
ja pakottaisin sinua suorittamaan sen, muussa tapauksessa se jäisi
tekemättä. Vaatisin myöskin, että sulkisit osan noista ikävistä,
puoleksi teeskennellyistä valituksista omaan rintaasi. Vain senvuoksi,
että yhdessäolomme sattuu olemaan näin ohimenevää laatua ja sattuu
erikoisen surulliseen aikaan, suostun olemaan näin kärsivällinen ja
myöntyväinen."
Lopultakin näin Georgianan onnellisesti lähtevän, mutta nyt pyysi
Eliza vuorostaan minua viipymään vielä viikon. Hänen suunnitelmansa
muka vaativat kaiken hänen aikansa ja huomionsa. Hän aikoi lähteä
johonkin tuntemattomaan seutuun, ja hän vietti nyt kaiket päivät omassa
huoneessaan, lukitun oven takana, täyttäen matka-arkkujaan, tyhjentäen
laatikoita ja polttaen papereita. Koko tänä aikana hän ei pitänyt
minkäänlaista yhteyttä kenenkään kanssa, Hän toivoi, että minä pitäisin
silmällä taloa, ottaisin vieraat vastaan ja vastaisin surunvalituksiin.
Eräänä aamuna hän sanoi, että olin vapaa. "Ja", lisäsi hän, "olen
kiitollinen arvokkaista palveluksistanne ja hienotunteisesta
käytöksestänne. On jonkun verran toisenlaista olla teidänlaatuisenne
seurassa kuin elää Georgianan kanssa. Te täytätte tehtävänne ettekä
ole taakaksi kenellekään. Huomenna", jatkoi hän, "lähden mannermaalle.
Asetun asumaan erääseen nunnaluostariin lähellä Lisleä -- siellä
saan olla rauhassa ja häiritsemättä. Aion joksikin aikaa antautua
tutkimaan roomalais-katolisen kirkon opinkappaleita, ja jos, kuten
melkein luulen, huomaan niitten parhaiten takaavan ihmiselle rauhan ja
säntillisen elämäntavan, omaksun katolisen opin ja arvatenkin pukeudun
huntuun."
Minä en osoittanut minkäänlaista hämmästystä kuullessani tämän
päätöksen enkä myöskään yrittänyt järkyttää sitä. "Se kutsumus sopii
sinulle pilkulleen", ajattelin, "onnea vaan!"
Kun erosimme, sanoi hän: "Hyvästi, serkku Jane Eyre, toivotan sinulle
kaikkea hyvää -- sinulta ei puutu ymmärrystä."
Minä vastasin: "Ei sinultakaan, Eliza serkku, mutta se mikä sinulla
on, tulee luultavasti jo ensi vuonna haudatuksi ranskalaisen luostarin
muurien taakse. Se ei kuitenkaan koske minuun, ja koska kutsumuksesi
miellyttää sinua, on asia minulle yhdentekevä."
"Olet oikeassa", sanoi hän, ja sen sanottuamme lähdimme kumpikin
kulkemaan omaa tietämme. Koska en enää tule puhumaan hänestä enkä hänen
sisarestaan, voin tässä mainita, että Georgiana joutui edullisiin
naimisiin varakkaan, elähtäneen maailmanmiehen kanssa ja että
Eliza todellakin pukeutui huntuun ja on tänä päivänä sen luostarin
johtajattarena, jossa hän vietti noviisiaikansa ja jolle hän lahjoitti
omaisuutensa.
En silloin tietänyt, minkälaisin tuntein ihmiset yleensä palaavat
kotiinsa pitemmän tai lyhyemmän poissaolon jälkeen, sillä en ollut
koskaan koettanut sellaista. Lapsena olin tuntenut, minkälaista oli
tulla takaisin Gatesheadiin pitkän kävelyn jälkeen ja saada toria,
jos oli viluissaan ja surullinen, sittemmin olin kokenut, minkälaista
oli palata kirkkomatkalta Lowoodiin -- ikävöidä kunnollista ateriaa
ja hyvää takkavalkeaa, eikä saada kumpaakaan. Nämä paluut eivät
olleet hauskoja eikä toivottuja, matkan päämäärässä ei ollut mitään
magneettia, joka olisi kasvavalla voimalla vetänyt puoleensa, mitä
lähemmäksi tuli. Paluu Thornfieldiin oli vielä koettamatta.
Matka näytti kauhean ikävältä -- viisikymmentä peninkulmaa ensimäisenä
päivänä, yö ravintolassa, viisikymmentä peninkulmaa toisena päivänä.
Ensimäisten kahdentoista tunnin aikana ajattelin Mrs. Reediä ja
hänen viimeisiä hetkiään, näin silmieni edessä hänen värittömät,
vääntyneet kasvonsa ja kuulin hänen omituisesti muuttuneen äänensä.
Muistelin hautajaispäivää, kirstua, ruumisvaunuja, alustalaisten ja
palvelijain mustaa jonoa -- sukulaisten lukumäärää oli vähäinen --
autiota hautaholvia, hiljaista kirkkoa ja juhlallista toimitusta.
Sitten ajattelin Elizaa ja Georgianaa. Kuvittelin mielessäni toista
tanssisalin tähtenä, toista luostarikomeron asukkaana ja pohdin heidän
luonteittensa erikoisuuksia. Illalla hajoitti tulo suureen kaupunkiin
nämä ajatukset, yö antoi niille toisen suunnan, ja laskeuduttuani
matkustaja-vuoteelleni jätin menneitten muistelemisen ja ajattelin
tulevaisuutta.
Olin nyt matkalla takaisin Thornfieldiin, mutta kuinka pitkäksi aikaa
tulisin jäämään sinne? Ei ainakaan pitkäksi, siitä olin varma. Olin
saanut kuulumisia Mrs. Fairfaxilta Gatesheadiin ja tiesin, että seurue
oli nyt hajaantunut, Mr. Rochester lähtenyt Lontooseen kolme viikkoa
sitten, mutta että häntä odotettiin kotiin parin viikon kuluessa. Mrs.
Fairfax arveli hänen tekevän valmistuksia häitänsä varten -- hän oli
nimittäin puhunut uusien vaunujen ostosta -- ja sanoi, että ajatus
hänen avioliitostaan Miss Ingramin kanssa vieläkin tuntui hänestä
oudolta, vaan että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut toisilta
ja itse nähnyt, hän ei enää voinut epäillä, ettei sellainen ratkaisu
olisi edessä. "Kylläpä olisitkin merkillisen epäuskoinen, jos epäilisit
sitä", lisäsin itsekseni. "Minä en epäile sitä."
Sitten seurasi kysymys -- minne olin joutuva? Näin koko yön unta Miss
Ingramista, ja viimeiseksi aamulla näin hänen sulkevan Thornfieldin
portit edestäni ja viittaavan minua pois, ja Mr. Rochester katseli
meitä käsivarret ristissä rinnalla ja hymyili katkeran pilkallisesti
sekä hänelle että minulle.
En ollut varmasti ilmoittanut Mrs. Fairfaxille takaisintulopäivääni,
sillä en tahtonut, että minua tultaisiin hakemaan hevosella
Millcotesta. Päätin kävellä tuon matkan kaikessa rauhassa yksin,
toimitin matkalaukkuni erään ajomiehen rattaille ja niin jätin
huomaamatta, kello kuuden tienoissa eräänä kesäkuun iltana P. Yrjänän
ravintolan ja lähdin astelemaan tuttua tietä Thornfieldiä kohti. Tie
kulki melkein koko ajan niittyjen halki ja oli hyvin hiljainen.
Ilta ei ollut loistava eikä kirkas, mutta kuitenkin kaunis ja lauha.
Niityillä molemmin puolin tietä oli työväkeä heinässä. Taivas ei ollut
läheskään pilvetön, mutta lupasi selkeätä säätä huomiseksi. Siellä
täällä näkyi sinistä, se oli vaaleata ja kuulakasta, pilvet olivat
keveitä ja kirkkaita. Läntinen taivas hehkui lämpimänä, eikä mikään
sateen uhka jäähdyttänyt sitä -- näytti kuin olisi siellä palanut
uhrituli, jota valkea utu verhosi ja jonka kullanpunainen hohde kiilsi
verhon raoista.
Olin iloinen, kun tie edessäni lyheni, niin iloinen, että minun
kerran täytyi pysähtyä tutkimaan, mitä sellainen ilo merkitsi. Järki
muistutti, että en ollut matkalla kotiini tai pysyvään olinpaikkaan
tai hyvien ystävien luo, jotka maltittomina odottivat tuloani ja
vahtivat ikkunassa. "Mrs. Fairfax hymyilee sinulle tyvenellä tavallaan
tervetuliaisiksi", sanoin, "ja pikku Adèle hyppelee ja taputtaa
käsiään, mutta tiedät varsin hyvin, että ajattelet jotakin toista kuin
heitä, ja että tämä toinen ei ajattele sinua."
Mutta mikä on niin itsepintaista kuin nuoruus? Mikä niin sokeata
kuin kokemattomuus? Nämä vakuuttivat, että oli jo kyllin suuri ilo
saada nähdä Mr. Rochester, joko hän sitten näki minut tai ei, ja ne
lisäsivät: "Kiiruhda, kiiruhda, ole hänen kanssaan niin kauan kuin
vielä voit, sillä jo muutamien päivien tai korkeintaan viikkojen
kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi." Ja sitten tukahutin tämän
uuden vielä muodottoman tuskani, jota en tahtonut omistaa enkä elättää,
ja riensin.
Myöskin Thornfieldin niityillä tehdään heinää, tai oikeammin väki on
juuri jättämäisillään työnsä ja lähtee kotiin haravat olalla, kun
saavun. Minun on enää kuljettava yhden tai parin niityn poikki, sitten
saavun valtatielle ja linnan portille. Kuinka täynnä kukkia ovatkaan
ruusupensaat! Mutta minulla ei ole aikaa poimia ruusuja, minä riennän
taloa kohti. Kuljen suuren ruusupensaan ohi, jonka tuuheat, kukkivat
oksat ulottuvat tielle saakka, näen aidan, joka menee tien poikki ja
jota vastassa on kapeat kivirappuset -- rappusilla istuu Mr. Rochester,
kirja ja kynä kädessään, ja kirjoittaa.
Mitä tämä merkitsee? Hän ei ole kummitus, mutta kuitenkin on jokainen
hermoni kuin lamautunut, ja hetkiseksi menetän kaiken vallan itseni
yli. Mitä tämä merkitsee? En luullut näin vapisevani nähdessäni
hänet, en luullut menettäväni ääntäni ja liikuntokykyäni hänen
läheisyydessään. Niin pian kuin voin liikahtaa tahdon palata takaisin,
sillä eihän minun ole pakko tulla kokonaan naurunalaiseksi. Tiedän
toisenkin tien linnaan. Mutta mitä se auttaa minua, vaikka tietäisin
kaksikymmentä tietä, sillä nyt hän on nähnyt minut. "Halloo", huutaa
hän ja panee pois kynänsä ja kirjansa. "Siinähän te olette! Tulkaa pois
vain, olkaa niin hyvä!"
Otaksun kulkevani edelleen, vaikka en tiedä, millä tavalla, sillä
en ole tietoinen liikkeistäni. Koetan kaikin voimin näyttää
levolliselta. Ennen kaikkea minun täytyy hillitä kasvolihaksiani,
joitten tunnen julkeasti kapinoivan tahtoani vastaan ja uhkaavan
ilmaista sen, mitä olen päättänyt salata. Mutta kasvojeni edessä on
harso, ja äärimmäisillä ponnistuksilla voin vielä jotenkuten esiintyä
säädyllisesti.
"Ja tämäkö on Jane Eyre? Tuletteko Millcotesta -- ja jalkaisin? Oikein
teidän tavallisia kujeitanne -- ette tahdo lähettää sanaa hevosesta ja
tulla kuten tavallinen kuolevainen, pyörien rätistessä tietä pitkin,
vaan hiivitte hämärissä kotinne läheisyyteen kuin mikäkin varjo tai
unikuva. Mitä hittoa olette tehnyt tämän kuukauden ajan?"
"Olen ollut tätini luona, joka on kuollut, sir."
"Oikein Jane Eyren tapainen vastaus! Hyvät enkelit varjelkoot minua!
Hän tulee toisesta maailmasta, kuolleitten olopaikoista, ja kertoo
sen minulle kohdatessaan minut yksinäisellä tiellä hämärässä. Jos
uskaltaisin, koskettaisin teitä tunteakseni, oletteko oikea ihminen vai
varjo, te keijukainen, mutta yhtä hyvin voisin tavoitella sinertävää
virvatulta suolla. Pieni veitikka", lisäsi hän lyhyen vaitiolon
jälkeen, "on ollut poissa luotani kokonaisen kuukauden ja unohtanut
minut kokonaan, vai kuinka?"
Tiesin, että olisi hauskaa kohdata isäntäni taas, vaikka iloa
hälventäisikin pelko siitä, ettei hän enää kauan olisi isäntäni,
ja tietoisuus, etten merkinnyt mitään hänelle. Mutta Mr. Rochester
omasi -- ainakin minun mielestäni -- niin verrattoman taidon
levittää ympärilleen iloa, että pienimmätkin muruset, joita hän
ripoitteli sellaiselle harhailevalle linnulle kuin minä, tuntuivat
juhla-aterialta. Hänen viimeiset sanansa olivat kuin balsamia --
näyttiväthän ne ilmaisevan, että hänelle merkitsi jotakin, unohdinko
hänet vai enkö. Ja hän oli sanonut Thornfieldiä kodikseni -- jospa se
olisi ollutkin kotini!
Hän istui rappusilla, enkä tahtonut pyytää häntä väistymään. Kysyin,
oliko hän ollut Lontoossa.
"Kyllä -- sen kai olette nähnyt sielunne silmillä."
"Mrs. Fairfax kertoi siitä kirjeessään."
"Ja sanoiko hän myös, mitä varten olin siellä?"
"Oh, tietysti, sir, kaikki tietävät asianne."
"Teidän täytyy nähdä vaunut, Jane, ja sanoa, sopivatko ne mielestänne
Mrs. Rochesterille ja eikö hän ole kuin kuningatar Boadicea nojatessaan
noita purppuratyynyjä vastaan. Toivoisinpa, Jane, että ulkonaisesti
sopisin vähän paremmin hänen parikseen. Sanokaa nyt, te hengetär,
ettekö voisi lumota minua tai antaa minulle taikajuomaa tai jotakin
sentapaista ja tehdä minusta kaunista miestä."
"Se ei ole taikojen vallassa, sir", sanoin ja lisäsin ajatuksissani:
"rakastava silmä on paras lumous, ja sellaiselle te olette
kyllin kaunis, ja juuri ankaruudellanne on enemmän voimaa kuin
kauneudella konsanaan." Mr. Rochester oli joskus lukenut hiljaiset
ajatukseni minulle käsittämättömällä terävyydellä. Tällä kertaa
hän ei kiinnittänyt mitään huomiota ääneen lausuttuun jokseenkin
epäkohteliaaseen vastaukseeni, vaan hymyili minulle eräällä
hänelle ominaisella tavallaan, jota hän käytti vain harvinaisissa
tilaisuuksissa. Nähtävästi hän piti tätä hymyä liian hyvänä
jokapäiväisiin tarkoituksiin -- se olikin kuin auringonpaistetta, ja
sen hän nyt vuodatti ylitseni.
"Menkää, Janet", sanoi hän tehden tilaa rappusilla, "menkää kotiin
ja antakaa väsyneitten pienten matkamiehen jalkojenne levätä ystävän
kynnyksellä!"
Minulla ei nyt ollut muuta tehtävää kuin totella häntä vaieten, eikä
mikään pakottanut minua jatkamaan keskustelua. Astuin aidan yli
sanomatta sanaakaan ja aioin jättää hänet ilman muuta. Hetkellinen
mielijohde pidätti minut, outo voima käänsi minut takaisin. Minä sanoin
-- tai joku minussa sanoi itseni uhalla:
"Kiitän teitä, Mr. Rochester, suuresta ystävällisyydestänne! Olen
sanomattoman iloinen saadessani taas tulla luoksenne, ja missä te
olette, siellä on kotini -- ainoa kotini."
Riensin pois niin nopeasti, että tuskin hänkään olisi saanut minua
kiinni jos olisi koettanut. Pikku Adèle oli melkein hurjana ilosta
nähdessään minut. Mrs Fairfax tervehti minua tasaisen ystävällisesti
kuten ainakin. Lea hymyili, ja Sophiekin sanoi suopean "bon soir".
Kaikki tämä oli hyvin mieluista minulle, sillä ei mikään ole sen
onnellisempaa kuin saada ystävyyttä kanssaihmisiltään, ja tuntea, että
läsnäolollaan lisää heidän hauskuuttaan.
Sinä iltana suljin päättäväisesti silmäni tulevaisuudelta ja korvani
varoittavilta ääniltä, jotka muistuttivat minua läheisestä erosta ja
tulevista tuskista. Kun teenjuonnin jälkeen Mrs. Fairfax oli ottanut
kutimensa ja minä olin istuutunut matalalle tuolille lähelle häntä
Adèlen polvistuessa matolle viereeni, näytti keskinäinen myötätunto ja
sopusointu ympäröivän meitä kultaisen renkaan tavoin, ja minä rukoilin
hiljaa, että meitä ei erotettaisi pian eikä kauaksi toisistamme. Mutta
kun sitten Mr. Rochester odottamatta astui sisään, katseli meitä ja
näytti mieltyvän kodikkaaseen ryhmäämme, kun hän arveli, että rouva oli
mielissään saatuaan kasvattityttärensä taas luoksensa ja että Adèle
näytti tahtovan syödä suuhunsa "sa petite maman anglaise", silloin
uskalsin puolittain toivoa, että hän naimisiin menonsakin jälkeen
antaisi meidän olla yhdessä jossakin suojeluksensa alla eikä kokonaan
kieltäisi meiltä läsnäolonsa päivänpaistetta.
Tuloni jälkeen seurasi pari viikkoa epäilyttävää rauhaa Thornfield
Hallissa. Isännän häistä ei puhuttu mitään, enkä nähnyt mitään
valmistuksia niitä varten. Melkein joka päivä kysyin Mrs. Fairfaxilta,
oliko hän kuullut mitään varmaa, mutta vastaus oli aina kieltävä.
Kerran hän sanoi hiljattain kysyneensä Mr. Rochesterilta, koska
tämä aikoi tuoda morsiamen kotiinsa, mutta hän oli vastannut vain
pilapuheella ja merkillisellä katseella, niin että kunnon rouva ei
tietänyt mitä ajatella.
Etenkin eräs seikka ihmetytti minua, nimittäin se, että perheitten
välillä ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä, eikä mitään käyntejä tehty
Thornfieldista Ingram Parkiin. Se oli tosin kahdenkymmenen peninkulman
päässä, toisen kreivikunnan rajalla, mutta mitäpä sellainen matka
olisi merkinnyt rakastuneelle? Niin tottunut ja väsymätön ratsastaja
kuin Mr. Rochester olisi suorittanut sen yhdessä aamuhetkessä.
Aloin vähitellen hautoa mielessäni toiveita, jollaisiin minulla ei
ollut mitään oikeutta, että muka liitto olisi rikottu, että ihmiset
olivat erehtyneet, että jompikumpi asianomainen olisi muuttanut
mieltään j.n.e. Koetin tarkastaa Mr. Rochesterin kasvoja nähdäkseni,
osoittivatko ne surua vai suuttumusta, mutta en voinut muistaa, että ne
koskaan olisivat olleet niin täydellisen vapaat pilvistä ja synkistä
ajatuksista kuin näihin aikoihin.
Ja jos olin hiljainen ja annoin alakuloisuudelle vallan ollessani
oppilaani kanssa hänen seurassaan, tuli hän sitä iloisemmaksi. Koskaan
hän ei ollut kutsunut minua useammin seuraansa, koskaan hän ei ollut
ystävällisempi minua kohtaan kuin nyt -- ja, voi! koskaan en ollut
rakastanut häntä niin kuin nyt.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Ihana keskikesä säteili yli Englannin. Keskeytymättä jatkui niin
kirkkaita päiviä, niin loistavia auringonpaisteita, että sellaiset
yksitellenkin vain harvoin sulostuttavat aaltojen tuudittamaa maatamme.
Oli kuin olisi parvi Italian päiviä loistavien muuttolintujen tavoin
lentänyt etelästä ja laskeutunut lepäämään Albionin kallioille.
Heinä oli jo koottu, niityt Thornfieldin ympärillä olivat vihreät
ja tasaisiksi niitetyt, tiet valkeat ja kuivat, puut tummimmassa
rehevyydessään, ja lehtevät, varjoisat metsät ja pensaikot muodostivat
kauniin vastakohdan päivänpaisteiselle vainiolle.
Juhannusaattona oli Adèle juossut itsensä väsyksiin etsiessään
metsämansikoita Hayn tien varsilta ja mennyt levolle auringon mukana.
Minä katselin, kun hän vaipui uneen, ja lähdin sitten puutarhaan.
Oli suloisin päivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista. Polttava
helle oli tauonnut, ja vilpoinen kaste lankesi janoisille niityille
ja kärventyneille kukkuloille. Sille kohdalle taivasta, missä aurinko
yksinäisenä, ilman pilvien loistavaa kunniavahtia, oli vaipunut alas,
levisi juhlallinen purppurahohde, joka loimusi punaisen juveelin
värisenä, sulatusuunin tavoin erään harjanteen takana ja ulottui
miedontuen miedontumistaan laajalle ja korkealle yli puolen taivaan.
Itäiselläkin taivaalla oli viehätyksensä, se oli hieno ja syvänsininen,
ja silläkin oli oma vaatimaton jalokivensä, yksinäinen tähti. Sieltä
oli kohta nouseva kuu, joka vielä oli taivaanrannan takana.
Kävelin kivitetyllä pihalla, mutta äkkiä tunsin hienoa, erittäin
tuttua sikaarintuoksua jostakin avonaisesta ikkunasta, huomasin, että
kirjastohuoneen ikkuna oli raollaan ja että minua sieltä voitiin
pitää silmällä. Lähdin siis hedelmätarhaan. Ei mikään muu puutarhan
nurkka ollut niin suojattu ja eedenimäinen kuin tämä, se oli täynnä
puita ja kukkia, toisella puolella erotti hyvin korkea muuri sen
pihasta, toisella pyökkikäytävä ruohokentästä. Perällä oli rappeutunut
pensasaita, jonka takana aukenivat yksinäiset niityt. Sen luokse
johti kiemurteleva, laakeripuitten reunustama polku, joka päättyi
jättiläiskokoiseen pähkinäpuuhun. Sen juurta ympäröi penkki. Täällä
sai kulkea näkymättömänä ja rauhassa. Hämärä laskeutui puutarhaan,
täydellinen hiljaisuus vallitsi, kaste lankesi maahan makeana kuin
hunaja, ja minusta tuntui kuin olisin voinut jäädä tähän varjoisaan
kolkkaan iäksi, mutta saapuessani aitauksen yläpäähän, nousevan kuun
hopeoimien kukkapenkereitten luo, pysähdyn äkkiä. En ole nähnyt enkä
kuullut mitään, olen vain taaskin tuntenut tuon varoittavan tuoksun.
Orjantappurat ja tuoksuherneet, jasmiinit, neilikat ja ruusut
ovat jo kauan suitsuttaneet ilmaan iltauhriansa. Tämä uusi tuoksu
ei lähde pensaista eikä kukkapenkereistä, se tulee -- tiedän sen
hyvin -- se tulee Mr. Rochesterin sikaarista. Katselen ympärilleni
ja kuuntelen. Kypsyvät hedelmät painavat raskaasti puitten oksia.
Satakieli laulaa metsässä puolen peninkulman päässä. Mitään liikkuvaa
olentoa ei näy, lähenevien askeleitten ääntä ei kuulu, mutta tuoksu
käy voimakkaammaksi. Minun täytyy paeta. Hiivin aukkoa kohti, joka
vie pensaikkoon, ja näen Mr. Rochesterin tulevan sisään. Vetäydyn
muurivihreän verhoamaan komeroon aidassa, hän ei varmaankaan viivy
kaluan, hän palaa pian samaa tietä, ja jos istun hiljaa, ei hän näe
minua.
Mutta ei -- hän pitää tästä illasta yhtä paljon kuin minäkin, vanha
puutarha viehättää häntäkin, ja hän kulkee edelleen, milloin kohottaen
karviaismarjapensaitten oksia, jotka ovat täynnä marjoja, suuria kuin
luumut, milloin ottaen puusta kypsän kirsikan, milloin kumartuen
kukka penkereitä kohti nauttimaan niitten tuoksusta ja ihailemaan
kastehelmien kimmellystä terälehdillä. Suuri koiperhonen lentää
suristen ohitseni ja istahtaa kukkaselle Mr. Rochesterin jalkojen
juuressa. Hän huomaa sen ja kumartuu tutkimaan sitä. "Nyt hän kääntää
minulle selkänsä", ajattelin, "ja hänen huomionsa on muualla. Ehkä
pääsen pujahtamaan pois huomaamatta, jos kuljen hyvin hiljaa."
Kävelin käytävän sammalreunaa pitkin, jottei karkean hiekan narina
antaisi minua ilmi. Hän seisoi kukkapenkereitten keskellä parin
kyynärän päässä tiestä ja näytti vaipuneen koiperhosen katselemiseen.
"Pääsen erittäin hyvin", tuumailin.
Kun kuljin hänen varjonsa yli, joka nousevan kuun valossa lankesi
pitkänä yli puutarhan, sanoi hän hiljaa, kääntämättä päätään: "Jane,
tulkaapa katsomaan tätä miekkosta!"
Olin kävellyt aivan äänettä, hänellä ei ollut silmiä selässään -- voiko
hänen varjonsa tuntea? Hätkähdin ensin ja lähestyin sitten häntä.
"Katsokaa sen siipiä", sanoi hän, "se melkein muistuttaa Länsi-Intian
hyönteisiä. Näin suurta ja kaunista perhosta harvoin näkee Englannissa
-- kas, siinä se lensi jo."
Koiperhonen surisi tiehensä. Minäkin aioin jänismäisesti peräytyä,
mutta Mr. Rochester seurasi minua, ja kun olimme tulleet aukon luo,
sanoi hän:
"Palatkaa takaisin, on häpeä istua sisällä näin kauniina iltana, eikä
varmaan kukaan tahtoisi mennä nukkumaan, kun auringonlasku kohtaa
nousevan kuun."
Vikoihini kuuluu, että vaikka kieleni välistä on hyvinkin kerkeä
vastaamaan, on aikoja, jolloin se kurjasti kieltäytyy lausumasta
tekosyytä ja anteeksipyyntöä, ja sellaista tapahtuu aina tärkeinä
hetkinä, kun helposti sanottu sana tai mitätön syy riittäisi
pelastamaan minut pulasta tai tuskallisesta kohtauksesta. En olisi
tahtonut kävellä tähän aikaan päivästä kahdenkesken Mr. Rochesterin
kanssa varjoisassa puutarhassa, mutta en voinut keksiä tekosyytä,
jonka nojalla olisin voinut jättää hänet. Seurasin häntä viivytellen
ja mietin innokkaasti jotakin keinoa päästäkseni pois, mutta hän
näytti itse niin rauhalliselta ja vakavalta, että aloin hävetä omaa
hämmentymistäni. Näytti siltä, että jos asiassa oli jotakin pahaa,
oli se yksinomaan minun puolellani. Hän oli tyven eikä tietänyt siitä
mitään.
"Jane", aloitti hän, kun olimme tulleet laakerikäytävään ja kuljimme
hitaasti suurta pähkinäpuuta kohti. "Thornfield on hauska paikka näin
kesällä, eikö totta?"
"Kyllä, sir."
"Olette varmaan jonkun verran kiintynyt taloon -- teillähän on avoin
silmä luonnon kauneudelle ja hyvät taipumukset kiintymiseen."
"Olen kylläkin kiintynyt siihen."
"Ja vaikka en ymmärrä, kuinka se on mahdollista, huomaan, että
olette mieltynyt myöskin lapsihupakkoon Adèleen ja yksinkertaiseen
rouvasihmiseen Fairfaxiin."
"Niin olenkin, sir, pidän molemmista, vaikkakin eri tavalla."
"Ja teidän olisi ikävä erota heistä, vai kuinka?"
"Kyllä, sir."
"Mikä vahinko", sanoi hän ja pysähtyi huoaten. "Mutta sellainen
on maailman meno. Tuskin ennättää kunnolla asettua mieluiseen
pysähdyspaikkaan, kun ääni kutsuu nousemaan ja lähtemään liikkeelle,
sillä pysähdysaika on päättynyt."
"Täytyykö minun lähteä liikkeelle, sir", kysyin. "Täytyykö minun jättää
Thornfield."
"Minä luulen, että teidän täytyy, Jane. Olen pahoillani, mutta luulen,
että teidän täytyy."
Tämä oli kova isku, mutta en antanut sen lyödä itseäni maahan.
"No niin, sir, minä olen valmis, kun lähtökäsky tulee."
"Se on tullut nyt -- minun täytyy antaa se tänä iltana."
"Menette siis pian naimisiin, sir."
"Juuri niin -- pilkulleen, tavallisella tarkkanäköisyydellänne olette
osunut suoraan naulan päähän."
"Joko pian, sir?"
"Hyvin pian, oma -- ei, vaan Miss Eyre, ja te muistatte, Jane,
että ensi kerralla kun ilmoitin tai kun kulkupuhe ilmoitti teille
selvin sanoin, että aikomukseni oli antaa sitoa vanhanpojan-kaulaani
katkeamaton side, astua pyhään aviosäätyyn, painaa Miss Ingram
povelleni (hän onkin aimo sylillinen, mutta se ei tee mitään, niin
erinomaista ainetta kuin kaunis Blancheni ei koskaan saa liiaksi) --
niin, mitä sanoinkaan -- mutta kuunnelkaa minua, Jane! Etsittekö vielä
toisia koiperhosia, vai miksi käännätte päänne pois, lapsukainen?
Tuo oli vain leppälintu, joka lensi 'ison kiven juureen.' Tahdoin
vain muistuttaa teille, että te se ensiksi sanoitte minulle --
hienotunteisuudellanne, jota kunnioitan, varovaisena, ymmärtäväisenä ja
nöyränä kuten sopiikin vastuunalaisessa ja riippuvaisessa asemassanne
olevalle -- te se sanoitte, että sekä teidän että Adèlen on paras
marssia matkaanne, jos menen naimisiin Miss Ingramin kanssa. Jätän
huomioonottamatta sen salaisen moitteen rakastettuni luonteesta, jonka
tuollainen otaksuma sisältää -- koetan unohtaa sen, Janet, kun olette
kaukana poissa -- ja kiinnitän huomioni vain sen viisauteen, joka onkin
niin suuri, että otan sen menettelytapani ohjeeksi. Adèlen täytyy mennä
kouluun, ja teidän, Miss Eyre, täytyy saada uusi paikka."
"Hyvä on, sir, panen heti ilmoituksen lehteen, ja saanen kai" --
aioin jatkaa "saanen kai jäädä tänne, kunnes saan muualla katon pääni
päälle", mutta en uskaltanut ryhtyä noin pitkään lauseeseen, sillä en
oikein osannut hallita ääntäni.
"Noin kuukauden kuluttua toivon olevani sulhanen", jatkoi Mr.
Rochester, "ja sillävälin koetan itse etsiä toimen ja turvapaikan
teille."
"Kiitoksia, sir, olen pahoillani, että minun täytyy vaivata --"
"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä! Mielestäni on käskynalaisella, joka
on täyttänyt velvollisuutensa niin hyvin kuin te, täysi oikeus vaatia
isännältään apua kaikissa niissä asioissa, joissa hän sopivasti voi
auttaa häntä. Sitäpaitsi olen jo tulevalta anopiltani kuullut paikasta,
joka mielestäni on sopiva teille. Teidän olisi pidettävä huolta Mrs.
Dionysius O'Gallin viiden tyttären kasvatuksesta. Osoite Bitternutt
Lodge, Connaught, Irlanti. Luulisin, että tulette pitämään Irlannista
-- ihmiset kuuluvat siellä olevan lämminsydämisiä."
"Se on kaukana, sir."
"Mitä siitä -- niin järkevä tyttö kuin te ei välitä pitkästä matkasta
ja etäisyydestä."
"En välitä matkasta, mutta se on niin kaukana, ja meri eroittaa minut
--"
"Mistä, Jane?"
"Englannista ja Thornfieldista -- ja --"
"Ja?"
"_Teistä_, sir."
Sanoin tämän melkein tahtomattani, ja yhtä tahtomattani alkoivat
kyyneleeni vuotaa. En kuitenkaan itkenyt ääneen ja tukahutin
nyyhkytykseni. Mrs. O'Gall'in ja Bitternutt Lodgen ajatteleminen
jäähdytti sydäntäni, ja vielä kauheampaa oli ajatella niitä suolaisia
vaahtopäitä, jotka syöksyisivät minun ja isäntäni väliin, jonka
rinnalla nyt kävelin. Mutta jäisin oli se vielä suurempi valtameri --
rikkaus, sääty, tapa -- joka eroitti minut hänestä, jota ehdottomasti,
luonnon pakotuksesta rakastin.
"Se on kaukana", sanoin taas.
"Niin on, ja kun olette Irlannissa Bitternutt Lodgessa, en luultavasti
enää koskaan näe teitä, Jane, se on todennäköistä. En koskaan matkusta
Irlantiin, koska itse en ole erityisesti ihastunut tuohon maahan. Me
olemme olleet hyvät ystävät, Jane, eikö totta?"
"Kyllä, sir."
"Ja kun ystävykset ovat eroamaisillaan, viettävät he mielellään
jäljellä olevan lyhyen ajan toistensa läheisyydessä. Tulkaa, niin
puhelemme erosta ja matkastanne tyvenesti, noin puolisen tuntia, sillä
aikaa kun tähdet syttyvät taivaalle. Tässä on pähkinäpuu, tässä penkki,
joka ympäröi sen ryhmyistä juurta. Kas niin, tänä iltana istumme
rauhassa tässä, vaikka emme enää koskaan saisi istua yhdessä." Hän
istuutui ja käski minut viereensä.
"Irlantiin on pitkä matka, Janet, ja minua surettaa lähettää pieni
ystäväni niin väsyttäville teille, mutta jollen keksi parempaa, ei
asiaa voi auttaa. Oletteko jollakin tavoin sukua minulle, Jane?"
Tällä kertaa en uskaltanut vastata ollenkaan, ja sydäntäni ahdisti.
"Minulla on välistä kummallinen tunne", jatkoi hän, "kun olen
kanssanne, etenkin kun olette niin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu kuin
jostakin kohdasta rintaani -- vasemmalta puolelta -- lähtisi näkymätön
side, joka olisi lujasti ja kiinteästi sidottu samanlaiseen siteeseen,
joka lähtee, vastaavasta paikasta teidän pientä ruumistanne. Ja jos
tuo myrskyinen meri ja parisataa peninkulmaa maata tulisi väliimme,
pelkään, että tuo side katkeaisi ja että saisin tuntea tuskallista
sisäistä verenvuotoa. Mitä teihin tulee -- te unohdatte minut."
"Sitä en tee _koskaan_, sir, te tiedätte" -- mahdotonta jatkaa.
"Jane, kuuletteko satakielen laulavan metsässä? Kuulkaa!"
Kuunnellessani itkin suonenvedontapaisesti, sillä nyt en voinut enää
hillitä tunteitani. Minun täytyi antautua ja kiihkeä tuska puistatti
minua kiireestä kantapäähän. Kun vihdoin puhuin, lausuin katkonaisen
toivomuksen, etten koskaan olisi syntynyt tai etten koskaan olisi
tullut Thornfieldiin.
"Senkötähden, että olette suruissanne, kun teidän täytyy jättää se."
Raju mielenliikutus, jonka rakkaus ja tuska olivat nostattaneet,
taisteli nyt vallasta mielessäni, se vaati yliherruutta ja osoitti
olevansa oikeutettu siihen, oikeutettu elämään, purkautumaan,
nousemaan, voittamaan, hallitsemaan -- ja puhumaan.
"Minun on ikävä jättää Thornfield, minä rakastan Thornfieldia, minä
rakastan sitä, koska olen elänyt siellä rikasta ja suloista elämää --
ainakin hetkittäin. Minua ei ole poljettu, minua ei ole kivitetty.
Minua ei ole kytketty alempien henkien seuraan eikä kielletty näkemästä
vilaustakaan siitä, mikä on loistavaa, voimakasta ja korkeata. Olen
saanut vapaasti seurustella sen kanssa, jota kunnioitan ja josta pidän
-- omaperäisen, voimakkaan ja avaran ihmisen kanssa. Olen saanut olla
teidän kanssanne, Mr. Rochester, ja mieleni täyttää tuska ja kauhu, kun
ajattelen, että minut revitään teistä irti ainiaaksi. Näen, että lähtö
on välttämätön, ja yhtä hyvin saisi kuolema olla edessäni."
"Missä näette lähdön välttämättömyyden?" kysyi hän äkkiä.
"Missäkö? Itsehän olette asettanut sen eteeni."
"Missä muodossa?"
"Miss Ingramin muodossa -- ylhäisen ja kauniin naisen -- morsiamenne."
"Morsiameni! Mikä morsian? Ei minulla ole morsianta."
"Mutta teillä on kohta."
"Niin -- niin on, minulla on kohta morsian." Hän kiristi hampaitaan.
"Silloin minun täytyy mennä, senhän olette itse sanonut."
"Ei, teidän täytyy jäädä! Minä vannon sen -- ja minä pidän valani."
"Minä sanon teille, että minun täytyy lähteä", vastasin melkein
hurjana. "Luuletteko, että voin jäädä tänne merkitsemättä mitään
teille? Luuletteko, että olen kone -- puukuva ilman tunteita?
Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että
minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen
sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni?
Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin --
ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! Ja jos Jumala olisi antanut minulle
hieman kauneutta ja hyvän joukon rahoja, olisin tehnyt eron yhtä
vaikeaksi teillekin kuin se on minulle. En puhu teille nyt sovinnaisten
sääntöjen mukaan, olen kaiken katoovaisen yläpuolella ja sieluni puhuu
teidän sielullenne kuin jos molemmat olisimme kulkeneet haudan läpi ja
seisoisimme Jumalan edessä samanarvoisina -- niinkuin olemmekin."
"Niinkuin olemmekin", kertasi Mr. Rochester, "näin" -- hän sulki minut
syliinsä, veti minut rintaansa vasten ja painoi huulensa huulilleni.
"Näin, Jane."
"Niin, juuri niin, sir", sanoin, "mutta ei kuitenkaan niin, sillä te
olette nainut mies -- tai melkein kuin nainut mies; ja naimisissa
alempanne kanssa, sellaisen, jonka kanssa ette sovi yhteen, jota ette
voi todella rakastaa, sillä olen nähnyt ja kuullut teidän ivaavan
häntä. Minä halveksin sellaista naimiskauppaa ja senvuoksi olen parempi
kuin te -- antakaa minun mennä!"
"Minne, Jane? Irlantiinko?"
"Niin, Irlantiin. Minä olen sanonut sanottavani ja voin mennä minne
tahansa."
"Jane, rauhoitu, älä ponnista vastaan kuin mieletön linnunpoikanen,
joka epätoivoissaan repii omia höyheniään!"
"Minä en ole mikään lintu, eikä mikään verkko sido minua. Minä olen
vapaa ihminen, minulla on riippumaton tahto, ja sen voimalla jätän nyt
teidät."
Uusi ponnistus vapautti minut, ja seisoin suorana hänen edessään.
"Ja sinun tahtosi ratkaiskoon kohtalosi", sanoi hän. "Minä tarjoan
sinulle käteni, sydämeni ja puolet omaisuudestani."
"Te ilveilette, ja minä nauran teille."
"Minä pyydän sinua kulkemaan läpi elämän rinnallani, olemaan toinen
itseni, ja paras maallinen seuralaiseni."
"Siihen olette jo valinnut toisen, ja teidän täytyy pysyä
valinnassanne."
"Jane, rauhoitu hetkiseksi, olet ylenmäärin kiihtynyt. Minäkin koetan
rauhoittua."
Laakerikäytävältä tuli tuulenhenkäys, se värisytti pähkinäpuun lehviä,
jatkoi matkaansa -- pois -- pois tuntemattomiin etäisyyksiin ja
raukesi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin satakielen laulu. Sen kuullessani
aloin taaskin itkeä. Mr. Rochester istui ääneti ja katseli minua
hellästi ja vakavasti. Kului hetkinen ennenkuin hän puhui taas.
"Tule viereeni, Jane, niin selitän asian ja koetamme ymmärtää
toisiamme."
"Minä en koskaan enää tule teidän viereenne, minut on nyt revitty pois,
enkä voi palata."
"Mutta, Jane, minä pyydän sinua vaimokseni, ja vain sinun kanssasi aion
mennä naimisiin."
Minä vaikenin. Luulin, että hän teki pilkkaa minusta.
"Tule, Jane, tule tänne!"
"Morsiamenne seisoo välissämme."
Hän nousi ja oli yhdellä hyppäyksellä vieressäni.
"Morsiameni on tässä", sanoi hän vetäen minut taaskin luokseen, "koska
vertaiseni on tässä. Jane, tahdotko tulla vaimokseni?"
En vastannut vieläkään, ja taaskin tempauduin irti hänen käsistään,
sillä vieläkin olin epäuskoinen.
"Epäiletkö minua, Jane?"
"Täydellisesti."
"Etkö usko minua?"
"En hituistakaan."
"Olenko valehtelija silmissäsi?" kysyi hän tulisesti. "Pieni epäilijä,
sinun _täytyy_ ruveta uskomaan. Rakastanko minä Miss Ingramia? En,
sen tiedät hyvin. Rakastaako hän minua? Ei, sen olen osannut näyttää
toteen. Panin liikkeelle huhun, että omaisuuteni oli vain kolmas
osa siitä mitä hän arveli, ja tulin sitten katsomaan tuloksia. Sain
osakseni vain kylmyyttä sekä hänen että hänen äitinsä puolelta. Minä
en tahtoisi -- en voisi mennä naimisiin Miss Ingramin kanssa. Sinä --
sinä outo -- melkein ylimaallinen olento -- sinua rakastan kuin omaa
lihaani. Sinua -- köyhää ja halpaa, vähäpätöistä ja pientä tyttöä
pyydän ja rukoilen vaimokseni."
"Mitä, minua!" huudahdin, sillä hänen vakavuutensa ja erittäinkin hänen
epäkohteliaisuutensa alkoivat vakuuttaa minua hänen rehellisyydestään.
"Minua, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa paitsi te -- jos
olette ystäväni -- ei penniäkään sen yli, mitä te annatte minulle."
"Sinua, Jane. Minun täytyy saada sinut omakseni -- kokonaan omakseni.
Tahdotko olla omani? Sano 'tahdon' -- pian!"
"Mr. Rochester, antakaa minun katsoa kasvojanne, kääntykää kuuta kohti!"
"Minkätähden?"
"Koska minun täytyy lukea ilmeenne. Kääntykää!"
"Kas niin, sitä on tuskin helpompi lukea kuin rypistynyttä, revittyä
lehteä. Lue sitten, mutta kiiruhda, sillä minä kärsin."
Hänen kasvonsa hehkuivat ja näyttivät hyvin kiihtyneiltä. Lihakset
olivat ankarassa liikkeessä ja silmät loistivat oudosti.
"Ah, Jane, sinä kidutat minua", huudahti hän. "Tuo tutkiva, mutta
kuitenkin niin luottava ja hyvä ilmeesi kiduttaa minua."
"Kuinka voisin kiduttaa teitä? Jos puhutte totta ja jos tarjouksenne on
rehellinen, täytyy minun tuntea teitä kohtaan vain kiitollisuutta ja
rakkautta, enkä voi kiduttaa teitä."
"Kiitollisuutta!" huudahti hän ja lisäsi tulisesti: "Jane, ota minut
pian! Sano minua sinäksi -- sano minua nimeltä -- sano: 'Edward, minä
tahdon tulla vaimoksesi!'"
"Puhutteko totta? Rakastatteko minua todellakin? Toivotteko
rehellisesti minua vaimoksenne?"
"Sen teen, ja jos tahdot minulta valaa, vannon sen."
"Siinä tapauksessa, sir, tahdon tulla vaimoksenne."
"Sano Edward -- pikku vaimoni!"
"Rakas Edward!"
"Tule luokseni -- tule kokonaan luokseni nyt", sanoi hän ja lisäsi
syvimmällä äänellään, poski poskellani: "Tee minut onnelliseksi,
niin minä teen sinut... Jumala antakoon minulle anteeksi", sanoi
hän hetken kuluttua, "ja ihmiset älkööt sekaantuko asioihini. Hän on
minulla ja minä pidän hänet."
"Kukaan ei sekaannu asioihinne, sir. Minulla ei ole ketään sukulaista."
"Ei, ja se onkin kaikkein paras", sanoi hän. Ja jos olisin rakastanut
häntä vähemmän, olisin pitänyt hänen äänensä sävyä outona ja hänen
kiihtynyttä ilmettänsä hurjana, mutta kun istuin siinä hänen
vieressään, vapautuneena lähdön painajaisesta, edessäni ainaisen
yhdessäolon paratiisi, ajattelin vain sitä ylitsevuotavaa onnen maljaa,
joka oli tarjottu minulle. Yhä uudelleen hän kysyi: "Oletko onnellinen,
Jane?" Ja yhä uudelleen vastasin: "Olen." Sitten hän mumisi itsekseen:
"Hänen onnensa sovittaa kaiken. Enkö ole löytänyt häntä ilman ystäviä,
palelevana, turvattomana? Enkö tahdo varjella, lämmittää ja helliä
häntä? Eikö sydämessäni ole rakkautta, aikeissani vakavuutta? Tämä
sovittaa kaiken Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tiedän, että
Luojani hyväksyy tekoni. Maailman tuomiosta -- pesen käteni. Ihmisten
mielipiteistä en välitä."
Mutta mikä oli muuttanut illan? Kuu ei ollut vielä laskenut, ja
olimme kokonaan varjossa. Tuskin voin nähdä isäntäni kasvoja, vaikka
istuimmekin niin lähekkäin. Ja mikä ravisti pähkinäpuuta? Se huojui ja
humisi, tuuli vinkui laakerikäytävällä ja puhalsi päällemme.
"Meidän täytyy mennä sisään", sanoi Mr. Rochester. "Ilma muuttuu.
Olisin voinut istua kanssasi aamuun asti, Jane."
"Niin minäkin sinun kanssasi", ajattelin ja olisin kenties sanonutkin
niin, mutta samassa sinkosi pilvestä, jota katselin, kirkas, välkkyvä
salama, kuului rätinää, jyskettä ja ankaraa jylinää aivan läheltä, enkä
ehtinyt muuta kuin kiireesti painaa salaman häikäisemät kasvoni Mr.
Rochesterin olkapäähän.
Sitten alkoi sade valua virtanaan. Mr. Rochester sieppasi minut
kainaloonsa ja lähti juoksujalkaa viemään minua käytävää alas, pihan
yli ja taloa kohti, mutta olimme kuitenkin läpimärkinä ennenkuin
pääsimme kynnyksen yli. Eteisessä hän otti pois huivin ja pudisti
parhaillaan vettä auenneesta tukastani, kun Mrs. Fairfax tuli ulos
huoneestaan. En huomannut häntä ensin, eikä Mr. Rochesterkaan. Lamppu
oli sytytetty. Kello rupesi lyömään kahtatoista.
"Kiiruhda ottamaan pois märät vaatteesi", sanoi hän, "mutta ennenkuin
menet, hyvää yötä -- hyvää yötä, lemmikkini!"
Hän suuteli minua useita kertoja. Kun vihdoin irtauduin hänen
syleilystään ja katsoin ylös, näin Mrs. Fairfaxin, joka seisoi edessäni
kalpeana, vakavana, ihmetellen. Hymyilin vain hänelle ja riensin
yläkertaan. "Selitykset jääkööt toiseen kertaan", ajattelin, mutta
päästyäni huoneeseeni olin kuitenkin pahoillani ajatellessani, että hän
lyhyenkin ajan käsittäisi väärin äsken näkemänsä. Mutta ilo karkoitti
pian kaikki muut tunteet, ja kun tuuli ulvoi, välkkyvät salamat
risteilivät taivaalla, ukkonen jylisi lähellä ja sade valui koskena
ruutuja vastaan parin tunnin ajan, en pelännyt vähääkään. Mr. Rochester
tuli rajuilman kestäessä kolme kertaa ovelleni kysymään olinko turvassa
ja levollinen, ja siitä sain rohkeutta ja iloa kylliksi.
En ollut vielä jättänyt vuodettani seuraavana aamuna, kun pikku Adèle
juoksi kertomaan minulle, että salama oli yöllä iskenyt suureen
pähkinäpuuhun hedelmätarhan perällä ja halkaissut sen kahtia.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Noustuani ja pukeutuessani ajattelin ihmetellen edellisen illan
tapahtumia. Olivatko ne unta vai totta? En varmasti voinut uskoa
niitä tosiksi ennenkuin olin nähnyt Mr. Rochesterin ja kuullut hänen
uudelleen puhuvan rakkaudestaan ja lupauksistaan.
Hiuksiani järjestäessäni katselin peiliin ja huomasin, etten enää ollut
ruma, kasvoissani oli väriä, ilmeessä toivoa, ja näytti kuin silmäni
olisivat saaneet katsoa onnen lähteeseen ja nyt heijastaisivat sen
kimaltelevaa kalvoa. Olin usein arkana näyttäytynyt isäntäni edessä,
sillä pelkäsin, että ulkomuotoni ei voisi miellyttää häntä, mutta nyt
tiesin, että voin rauhassa kääntää kasvoni häntä kohti ilman että hänen
rakkautensa siitä kylmenisi. Otin yksinkertaisen, mutta vaalean ja
puhtaan kesäpuvun laatikostani ja panin sen ylleni, eikä mikään puku
ollut koskaan niin vaatettanut minua, koska mitään pukua en ollut niin
onnellisena kantanut.
En ollenkaan hämmästynyt, kun eteiseen rientäessäni huomasin, että
yöllistä rajuilmaa oli seurannut loistava kesäkuun aamu, ja kun
avonaisen lasioven kautta tunsin raikkaan ja tuoksuvan tuulenleyhkän.
Luonnonkin täytyi iloita minun onnestani. Käytävää pitkin tuli
kerjäläisvaimo pienen poikansa kanssa, molemmat olivat kalpeita ja
ryysyisiä, ja minä juoksin alas ja annoin heille kaikki rahat, mitä
kukkarossani sattui olemaan -- kolme tai neljä shillinkiä. Heidänkin
täytyi yhtyä riemuuni, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Varikset
räkättivät ja linnut visersivät iloisesti, mutta mikään ei ollut niin
sointuisaa ja riemullista kuin oma onnellinen sydämeni.
Mrs. Fairfax katsoi surullisen näköisenä ikkunasta ja sanoi vakavasti:
"Miss Eyre, ettekö tahdo tulla aamiaiselle?" Aterian aikana hän oli
levollinen ja kylmä, mutta enhän vielä voinut selittää asiaa hänelle.
Minun täytyi jättää se isäntäni tehtäväksi, ja sitä selitystä täytyi
hänenkin odottaa. Söin mikäli se oli minulle mahdollista ja kiiruhdin
yläkertaan. Siellä tapasin Adèlen, joka juuri tuli kouluhuoneesta.
"Minne menet? Nythän on tuntien aika."
"Mr. Rochester lähetti minut lastenkamariin."
"Missä hän on?"
"Tuolla sisällä", sanoi hän ja viittasi huoneeseen, josta juuri oli
tullut. Minä menin sisälle, ja siellä seisoi Mr. Rochester.
"Tule sanomaan minulle hyvää huomenta", sanoi hän. Minä menin iloisena
hänen luoksensa, ja tällä kertaa en saanut vain kylmää sanaa tai
kädenlyöntiä tervehdyksekseni, vaan syleilyn ja suudelman. Se tuntui
aivan luonnolliselta, ja olin onnellinen, kun hän rakasti minua niin
sydämellisesti ja hyväili minua.
"Jane, sinä olet kukoistava, hymyilevä ja kaunis", sanoi hän, "oikein
kaunis tänä aamuna. Tämäkö on minun pieni kalpea keijukaiseni? Tämäkö
on pienen pieni sinapinsiemeneni? Tämä säteilevä tyttönen, jolla on
ruusuiset huulet ja hymykuopat poskissa, silkinhienot, pähkinänruskeat
hiukset ja loistavat pähkinänruskeat silmät." (Minulla on vihreät
silmät, lukija, mutta hänen erehdyksensä annettakoon anteeksi, sillä
hän kai näki silmäni uudessa valossa.)
"Se on Jane Eyre, sir."
"Josta kohta tulee Jane Rochester", lisäsi hän, "neljän viikon kuluttua
-- ei päivääkään myöhemmin. Kuuletko sen?"
Minä kuulin, mutta en täysin käsittänyt sitä, se huumasi minut. Tunne,
jonka tuo uutinen herätti minussa, oli voimakkaampi kuin ilo -- se oli
outo ja pyörryttävä -- se oli melkein pelkoa, ellen erehdy.
"Sinä punastuit, Jane, ja nyt kalpenet. Minkätähden?"
"Koska annoitte minulle uuden nimen -- Jane Rochester, ja se tuntuu
niin oudolta."
"Niin, Mrs. Rochester", sanoi hän, nuori Mrs. Rochester -- Fairfax
Rochesterin tyttö-morsian."
"Se ei ole mahdollista, sir, se ei kuulu todelta. Ihmisolennot eivät
koskaan saa nauttia täydellistä onnea tässä maailmassa. Minä en ole
syntynyt erilaiseen kohtaloon kuin muutkaan lajini olennot, ja tuohan
onni kuuluu sadulta, unelta."
"Unelta, jonka minä voin ja tahdon toteuttaa. Aloitan jo tänä päivänä.
Olen kirjoittanut pankkiirilleni Lontooseen ja pyytänyt häntä
lähettämään minulle eräät jalokivet, jotka ovat hänen hallussaan
-- Thornfieldin rouvien perintökaluja. Päivän tai parin kuluttua
toivon voivani asettaa ne polvellesi, sillä sinun tulee saada kaikki
etuoikeudet, kaikki se huomaavaisuus, jota osoittaisin ylimyksen
tyttärelle, jos aikoisin naida hänet."
"Oh, sir -- mitä jalokivistä! En mielelläni kuule puhuttavan niistä.
Jalokiviä Jane Eyrelle -- se kuuluu oudolta ja luonnottomalta. Melkein
mieluummin olisin ilman."
"Minä itse panen timanttivitjat kaulaasi ja otsarivan otsallesi, jolle
se sopii, sillä luonto itse on painanut aatelisleimansa otsallesi,
Jane, ja minä kiinnitän rannerenkaat näihin hienoihin ranteisiin ja
painan sormuksia näihin keijukaissormiin."
"Ei, ei, sir, ajatelkaa muita asioita ja puhukaa muusta, ja toisella
tavalla! Älkää puhuko minusta kuin jos olisin kaunotar -- minä olen
vain pieni, kveekarimainen kotiopettajatar."
"Sinä olet kaunotar minun silmissäni, ja juuri sellainen, jota sydämeni
haluaa -- hento ja henkevä."
"Pieni ja vähäpätöinen, tarkoitatte. Te uneksitte, sir, tai teette
minusta pilkkaa. Jumalan tähden, älkää olko ivallinen!"
"Minä opetan koko maailman tunnustamaan kauneutesi", jatkoi hän, ja
sillävälin aloin todella tulla levottomaksi hänen puhetapansa tähden,
sillä tunsin, että hän tahtoi pettää joko minut tai itsensä. "Minä
puen tyttöni silkkiin ja pitseihin, hän saa ruusuja tukkaansa, ja minä
verhoan hänen päänsä, joka on minulle rakas, kallisarvoisella hunnulla.
"Ja sitten ette tunne minua, sir, ja minä en enää ole teidän Jane
Eyrenne, vaan apina narrinkaavussa -- ruisrääkkä lainahöyhenissä. Yhtä
hyvin voisin kuvitella teitä, Mr. Rochester, sirkushelyihin puettuna
kuin itseäni hovinaisen puvussa, ja minäkään en sano teitä kauniiksi,
sir, vaikka rakastan teitä niin paljon, aivan liian paljon voidakseni
imarrella teitä. Älkää imarrelko minua!"
Hän jatkoi kuitenkin samaan tapaan kuulematta pyyntöäni. "Jo tänä
päivänä otan sinut vaunuissa mukaani Millcoteen ja sinun täytyy valita
itsellesi muutamia pukuja. Sanoin, että menemme naimisiin neljän
viikon kuluttua. Vihkiminen tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa kirkossa
tuolla, ja sitten kiidätän sinut suoraa päätä kaupunkiin. Kun siellä
on viivytty vähän aikaa, vien aarteeni toisiin maihin, lähemmäksi
aurinkoa, Ranskan viinitarhoihin ja Italian tasangoille, ja hän saa
nähdä kaiken, mikä on hienoa ja mainehikasta vanhoissa kaupungeissa ja
loistavaa uusissa, hän saa myöskin maistaa kaupunkien elämää ja oppia
antamaan itselleen arvoa vertailemalla itseään muihin."
"Saanko matkustaa -- ja teidän kanssanne, sir?"
"Sinä tulet oleskelemaan Pariisissa, Roomassa ja Napolissa, Firenzessä,
Venetsiassa ja Wienissä, sinun pitää polkea sitä maata, mitä minä
olen polkenut. Sinun keijukaisjalkaisi pitää koskettaa joka paikkaa,
mitä minä olen raskain askelin astunut. Kymmenen vuotta sitten
harhailin ympäri Europpaa puolihulluna, vastenmielisyys, viha ja raivo
seuralaisinani, nyt tahdon tehdä samat matkat uudelleen parantuneena ja
puhdistuneena, suloinen enkeli seuranani."
Minä nauroin, kun hän sanoi näin. "Minä en ole enkeli", vakuutin, "enkä
koskaan eläissäni tule sellaiseksi. Mr. Rochester, teidän ei pidä
odottaa eikä vaatia minulta mitään taivaallista, sillä sellaista ette
tule saamaan -- yhtä vähän kuin minä teiltä, enkä sellaista odotakaan."
"Mitä sitten odotat minulta?"
"Vähän aikaa kai olette niinkuin nyt -- hyvin vähän aikaa, sitten
alatte jäähtyä, sitten tulette oikulliseksi ja sitten ankaraksi,
ja minulla on täysi työ koettaessani miellyttää teitä, mutta kun
olette tottunut minuun alatte ehkä taas pitää minusta -- sanon vain
_pitää_, sillä _rakkautenne_ minua kohtaan palaa loppuun kuudessa
kuukaudessa, ehkä pikemminkin. Olen lukenut kirjoista joita miehet ovat
kirjoittaneet, että viimeistään niin pitkän ajan kuluttua on aviomiehen
hehkuvin rakkaus sammunut. Toivon kuitenkin, että seuralaisena ja
ystävänä en koskaan ole kokonaan vastenmielinen rakkaalle isännälleni."
"Vastenmielinen! Ja alan ehkä taas pitää sinusta! Minä luulen pitäväni
sinusta yhä uudestaan ja uudestaan, ja pakotan sinut tunnustamaan,
etten vain _pidä_ sinusta, vaan että _rakastan_ sinua tulisesti ja
loppumattomasti."
"Mutta ettekö ole oikullinen, sir?"
"Sellaisia naisia kohtaan, jotka miellyttävät minua vain kasvojensa
vuoksi, voin olla todellinen piru, kun keksin, ettei heillä ole sielua
eikä sydäntä, kun he avaavat eteeni kokonaisen maailman typeryyttä
ja mauttomuutta, kenties karkeutta, alhaisuutta ja ilkeyttä, mutta
kirkkaille silmille ja kaunopuheiselle kielelle, tuliselle sielulle,
luonteelle, joka taipuu vaan ei taitu, joka on sekä joustava että luja,
myöntyvä että järkähtämätön -- sellaiselle olen aina rehellinen ja
hellä."
"Oletteko koskaan tullut tuntemaan sellaista luonnetta, sir, oletteko
koskaan rakastanut sellaista?"
"Rakastan sellaista nyt."
"Mutta ennen minua -- jos nimittäin minä missään suhteessa pääsen
noitten vaikeitten vaatimusten tasalle."
"En ole koskaan tavannut sinun vertaistasi, Jane, sinä miellytät minua
ja sinä hallitset minua, sinä näytät alistuvan ja minä pidän paljon
myöntyväisyydestäsi, mutta kun kiedon tuota hempeätä silkkilankaa
sormeni ympäri, käy väristys läpi käsivarteni aina sydämeeni asti.
Sinulla on vaikutusvaltaa minuun -- sinä olet valloittanut minut,
ja tuo vaikutus on sanomattoman suloista, ja valtasi viehättävämpää
kuin mikään oma voittoni. Miksi hymyilet, Jane? Mitä merkitsee tuo
selittämätön, nenäkäs ilme kasvoillasi?"
"Minä ajattelin, sir, -- antakaa anteeksi tämä vaistomainen ajatus --
minä ajattelin Herkulesta ja Simsonia ja heidän voittajiaan --"
"Vai niin sinä ajattelit, pikku noita --"
"Hiljaa, sir! Nyt ette puhu viisaasti, yhtä vähän kuin nuo herrat
menettelivät viisaasti. Mutta jos he olisivat olleet naimisissa,
olisi varmaan heidän aviomiesankaruutensa vetänyt vertoja heidän
ihailija-hellyydelleen. Pelkään, että teidänkin käy samoin. Tahtoisinpa
tietää, kuinka vastaatte minulle vuoden kuluttua, jos pyydän teiltä
suosionosoitusta, joka sotii omaa mukavuuttanne vastaan."
"Pyydä nyt minulta jotakin, Janet, pienoinen! Minä haluan, että minulta
pyydetään -- kartetaan --"
"Tosiaanko, sir. Pyyntöni on jo valmis."
"Puhu! Mutta jos katsot minua ja hymyilet tuolla tavalla, vannon
myöntyväni jo ennenkuin olen kuullutkaan pyyntösi, ja silloinhan
tekisin kauhean tyhmästi."
"Ette ollenkaan, sir. Pyydän vain, että ette lähetä noutamaan jalokiviä
ettekä kruunaa minua ruusuilla. Yhtä hyvin voisitte panna kultaripsuja
karkean nenäliinan ympäri --"
"Yhtä hyvin voisin kullata hienointa kultaa. Minä tiedän sen,
ja pyyntöösi on suostuttu -- toistaiseksi. Lähetän vastasanan
pankkiirilleni. Mutta sinä et ole vielä pyytänyt mitään, olet vain
pyytänyt minua peruuttamaan lahjani. Koeta uudelleen!"
"Hyvä on, sir, olkaa niin hyvä ja tyydyttäkää uteliaisuuttani, jota
eräs asia on kovin kiihdyttänyt."
Hän näytti hämmentyneeltä. "Mitä, mitä?" sanoi hän kiireesti.
"Uteliaisuus on vaarallinen asia -- onpa hyvä, etten lupautunut
täyttämään jokaista pyyntöä --"
"Mutta tämän täyttämisessä ei voi olla mitään vaaraa, sir."
"Sano se sitten, Jane, mutta soisin, että pyytäisit minulta puolta
valtakuntaani, etkä utelisi salaisuuksia."
"Te kuningas Ahasverus! Mitä minä tekisin puolella valtakuntaanne?
Luuletteko, että olen juutalainen koronkiskuri, joka koettaa
saada varman jalansijan maassa. Tahdon paljon mieluummin kaiken
luottamuksenne. Ettehän kiellä sitä minulta, jos kerran annatte minulle
sijan sydämessänne?"
"Sinä saat mielihyvällä kaiken luottamukseni, mikäli se on sen
arvoista, Jane, mutta älä Jumalan tähden halua hyödytöntä taakkaa! Älä
ikävöi myrkkyä -- älä lankea Eevan syntiin!"
"Miksikä ei, sir? Olette juuri päässyt sanomasta, kuinka mielellänne
annatte valloittaa itsenne ja kuinka hauskaa on tulla voitetuksi.
Eiköhän minun ole paras käyttää hyväkseni tuota tunnustusta ja ruveta
mairittelemaan ja karttamaan, sitten itkemään ja kiukuttelemaankin, jos
tarvitaan, -- vain koetellakseni voimaani?"
"Minä varoitan sinua sellaisista kokeista. Jos uskallat liikoja, on
leikki kaukana."
"Niinkö, sir? Pianpa se sitten loppuikin. Kuinka ankaralta näytätte
nyt! Kulmakarvanne ovat käyneet paksuiksi kuin sormeni, ja otsanne
on, kuten luin kerran eräässä hyvin ihmeellisessä runossa, 'kuin
mustansininen ukkospilvi'. Tuoko on tuleva naimis-ilmeenne, vai kuinka?"
"Jos tuo on _sinun_ naimis-ilmeesi, varon hyvänä kristittynä
liittymästä tuollaiseen henkiolentoon ja salamanteriin. Mutta mitä
tahdoit kysyä, hyttynen, anna kuulua!"
"Kas niin, nyt olette vähemmän kohtelias, ja pidänkin töykeydestä
paljon enemmän kuin imartelusta. Olen mieluummin hyttynen kuin enkeli.
Tätä tahdoin kysyä: miksi näitte niin paljon vaivaa saadaksenne minut
uskomaan että tahdoitte naida Miss Ingramin?"
"Siinäkö kaikki? Jumalan kiitos ettei se ollut pahempaa!" Ja hän
hellitti mustat kulmakarvansa, katseli minua hymyillen ja silitti
tukkaani kuin olisi suurikin vaara ohitse. "Saan kai sitten ripittää
itseni," jatkoi hän, "vaikka hiukan suututtaisinkin sinua, Jane, --
ja olen nähnyt minkälainen tulenliekki osaat olla, kun suutut. Kuinka
hehkuva olitkaan eilen illalla kuutamossa, kun kapinoitsit kohtaloasi
vastaan ja julistit, että olemme samanarvoiset. Janet, sinähän se itse
asiassa kositkin minua."
"Tietysti kosin. Mutta asiaan, jos suvaitsette, sir -- Miss Ingram?"
"No niin, minä teeskentelin ihastusta Miss Ingramiin, koska tahdoin,
että sinä rakastuisit minuun yhtä mielettömästi kuin minä olin
rakastunut sinuun, ja tiesin, että mustasukkaisuus olisi paras
liittolainen tämän päämäärän tavoittamisessa."
"Mainiota! Nyt olette pieni, ette hituistakaan suurempi kuin
pikkusormeni pää. Olihan synti ja häpeä menetellä sillä tavalla. Ettekö
ollenkaan ajatellut Miss Ingramin tunteita, sir?"
"Hänen tunteensa ovat keskitetyt yhteen ainoaan -- ylpeyteen, ja se
tarvitsee nöyryytystä. Olitko mustasukkainen, Jane?"
"Siitä viisi, Mr. Rochester, sen tietäminen ei ole millään tavalla
mielenkiintoista teille. Vastatkaa minulle vielä kerran rehellisesti.
Ettekö luule, että Miss Ingram kärsii petollisesta liehittelystänne?
Eikö hän tunne itseään onnettomaksi ja hyljätyksi?"
"Mahdotonta! Sanoinhan sinulle jo, kuinka hän itse hylkäsi minut
-- ajatus varattomuudestani jäähdytti tai sammutti hänen liekkinsä
silmänräpäyksessä."
"Te olette ovela mies, Mr. Rochester. Pelkäänpä, että periaatteenne
ovat jossakin suhteessa omituiset."
"Periaatteitani ei ole koskaan kehitetty, Jane, ne ovat voineet kasvaa
vähän kieroon hoidon puutteessa."
"Vielä yksi asia vakavasti. Voinko iloita siitä suuresta onnesta, joka
on tullut osakseni, tarvitsematta pelätä, että joku muu nyt kärsii
samaa katkeraa tuskaa kuin itse vähän aikaa sitten tunsin?"
"Sen voit, hyvä pieni tyttöni. Kukaan koko maailmassa ei tunne samaa
puhdasta rakkautta minua kohtaan kuin sinä -- minä uskon sinun
rakkauteesi, Jane, ja se usko on suloista lääkettä sielulleni."
Painoin huuleni kädelle, joka lepäsi olkapäälläni. Rakastin häntä hyvin
paljon, enemmän kuin uskon voivani sanoa, enemmän kuin sanat voivat
ilmaista.
"Pyydä vielä jotakin", sanoi hän, "olen niin iloinen kun minulta
pyydetään ja kun saan myöntyä."
Pyyntöni oli taaskin valmiina. "Ilmoittakaa aikeenne Mrs. Fairfaxille,
sir. Hän näki meidät eilen illalla eteisessä, ja hän oli pahoillaan.
Selittäkää asia hänelle ennenkuin näen hänet jälleen. Minun on
tuskallista ajatella, että niin hyvä nainen tuomitsee minua väärin."
"Mene huoneeseesi ja pane hattu päähäsi", vastasi hän. "Aion ottaa
sinut mukaani Millcoteen tänä aamuna, ja sillä aikaa kuin valmistaudut
ajelulle, valistan vanhan rouvan ymmärrystä. Luuliko hän, Janet, että
olit rakkauden tähden antanut kaiken, maailman, ja että olit kärsinyt
tappion?"
"Minä luulen, että hän arveli minun unohtaneen asemani ja teidän
asemanne, sir."
"Asemasi -- asemasi! Sinun asemasi on minun sydämessäni ja kaikkien
niitten niskassa, jotka solvaavat sinua, sekä nyt että vastedes."
Minä olin pian valmis, ja kun kuulin Mr. Rochesterin jättävän Mrs
Fairfaxin huoneen, kiiruhdin sinne. Vanha rouva oli juuri lukenut
aamulukunsa, päivän tekstin, raamatusta, kirja oli vielä avoinna
hänen edessään ja silmälasit olivat sen päällä. Lukeminen, jonka
Mr. Rochesterin tulo oli keskeyttänyt, näytti nyt unohtuneen, ja
hänen silmänsä, jotka tuijottivat vastakkaiseen seinään, ilmaisivat
suurta hämmennystä, jota tavattomat uutiset olivat aiheuttaneet
hänen levollisessa mielessään. Nähdessään minut hän nousi, ponnisti
huulilleen jonkinlaisen hymyilyn ja lausui muutamin sanoin onnittelun,
mutta hymy kuoli pian ja onnittelu jäi kesken.
Hän otti silmälasinsa, sulki raamatun ja työnsi tuolinsa pöydän luota
pois.
"Minä olen niin hämmästynyt", aloitti hän, "että tuskin tiedän, mitä
sanoa teille, Miss Eyre. En kai ole uneksinut, vai olenko? Väliin
istuessani yksin vaivun puolittain uneen ja kuvittelen asioita, joita
ei koskaan ole ollut. Tällaisessa horrostilassa olen monasti ollut
näkevinäni rakkaan mieheni, joka kuoli viisitoista vuotta sitten,
tulevan luokseni ja istahtavan viereeni, ja olen ollut kuulevinani
hänen sanovan minua Aliceksi, kuten hänen tapansa oli. Sanokaa nyt,
onko oikein totta, että Mr. Rochester on pyytänyt teitä vaimokseen?
Älkää naurako minulle! Mutta minä luulen todellakin, että hän tuli
sisään viisi minuuttia sitten ja sanoi, että kuukauden kuluttua
olisitte hänen vaimonsa."
"Hän on sanonut saman asian minulle", vastasin.
"Onko hän? Uskotteko häntä? Oletteko suostunut?"
"Olen."
Hän katseli minua hämmentyneenä. "Sitä en olisi koskaan uskonut. Hän on
ylpeä mies, kaikki Rochesterit ovat ylpeitä, ja ainakin hänen isänsä
piti paljon rahasta Häntä itseäänkin on aina sanottu säästäväiseksi.
Hän aikoo naida teidät?"
"Hän sanoo niin."
Mrs. Fairfax silmäili minua kiireestä kantapäähän, ja hänen silmistään
luin, ettei hän löytänyt minussa mitään viehätysvoimaa, joka olisi
riittänyt ratkaisemaan arvoitusta.
"Se käy yli ymmärrykseni", jatkoi hän. "Mutta tietysti se on totta,
koska te sanotte niin. Kuinka se käy päinsä, sitä en osaa sanoa, sillä
en todellakaan ymmärrä sitä. Tällaisissa tapauksissa tavallisesti
etsitään aseman ja omaisuuden yhtäläisyyttä, ja te olette kaiken
lisäksi kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän. Hän voisi melkein olla
isänne."
"Eihän toki, Mrs. Fairfax", huudahdin närkästyneenä, "hän ei ole
ollenkaan kuin isäni. Kun olemme yhdessä, ei kukaan voisi hetkeäkään
ajatella sellaista. Mr. Rochester näyttää yhtä nuorelta ja on yhtä
nuori kuin moni mies kahdenkymmenenviiden vuoden iässä."
"Ja hän aikoo todellakin mennä kanssanne naimisiin rakkaudesta?"
Hänen kylmyytensä ja epäilyksensä pahoittivat mieltäni niin että
kyyneleet nousivat silmiini.
"Minun on vaikea pahoittaa mieltänne", jatkoi leski, "mutta te olette
niin nuori ja tunnette miehiä niin vähän, että neuvoisin teitä olemaan
varuillanne. Vanha sananlasku sanoo, että kaikki ei ole kultaa mikä
kiiltää, ja pelkään, että tässä asiassa tapahtuu vielä jotakin, jota
ette te enkä minä odottanut."
"Kuinka niin? Olenko minä mikään kuvatus", sanoin, "ja onko mahdotonta,
että Mr. Rochester rehellisesti rakastaisi minua."
"Ei suinkaan, te olette hyvin sievä, viime aikoina paljon kaunistunut,
ja uskon varmaan että Mr. Rochester pitää teistä. Olen aina huomannut,
että te olette hänen suosikkinsa. Väliin olen teidän tähtenne ollut
hiukan levoton nähdessäni hänen ilmeisesti suosivan teitä ja olisin
tahtonut varoittaa teitä, mutta en ole tahtonut viitatakaan mihinkään
rumaan tai pahaan. Tiesin, että sellainen ajatuskin olisi pahoittanut
mieltänne, kenties loukannut teitä, ja te olitte niin hienotunteinen,
niin läpeensä vaatimaton ja ymmärtäväinen, että luulin voivani jättää
teidät omaan suojelukseenne. En osaa sanoa, kuinka kärsin eilen illalla
kun etsin teitä läpi talon enkä voinut löytää teitä mistään eikä
isäntääkään, ja kun sitten, kello kaksitoista, näin teidän tulevan
sisään hänen kanssaan."
"Mitäpä siitä nyt", keskeytin kärsimättömänä, "onhan kaikki hyvin."
"Toivoisin, että kaikki olisi hyvin loppuun asti, mutta uskokaa minua,
te ette voi olla kyllin varovainen. Pitäkää Mr. Rochesteria loitolla,
epäilkää sekä itseänne että häntä. Hänen asemassaan olevat herrasmiehet
eivät ole tottuneet naimaan kotiopettajattariaan."
Olin todellakin pahastunut, mutta onneksi Adèle juoksi sisään.
"Antakaa minun tulla mukaan -- antakaa minun tulla mukaan Millcoteen",
huusi hän. "Mr. Rochester ei tahdo, vaikka uusissa vaunuissa on niin
paljon tilaa. Pyytäkää, että hän ottaa minut mukaan."
"Sen teen, Adèle." Ja riensin pois hänen kanssaan ja jätin keventynein
mielin pahaenteisen varoittajani. Hevoset olivat valjaissa ja ajettiin
juuri päätyoven eteen. Isäntäni asteli edestakaisin kivityksellä Pilot
kintereillään.
"Saahan Adèle tulla mukana, saahan, sir!"
"Sanoin hänelle että hän ei saa tulla. En tahdo lapsinulikoita
vaunuihini -- tahdon vain sinut."
"Antakaa hänen tulla, Mr. Rochester, olkaa niin hyvä! Se olisi parempi."
"Päinvastoin, hän olisi vain haitaksi." Hänen ilmeensä oli
itsepintainen, hänen äänensä jyrkkä. Mrs. Fairfaxin varoitukset
löydyttivät minua vielä ja hänen epäilyksensä painostivat mieltäni.
Jonkinlainen epävarmuuden tunne lamautti toiveitani, ja luulin jo
melkein, ettei minulla olisi mitään valtaa hänen ylitsensä. Aioin
koneellisesti totella häntä vastustelematta sen enempää, mutta
auttaessaan minua vaunuihin hän katseli kasvojani.
"No mitä nyt?" kysyi hän. "Koko auringonpaiste poissa! Tahtoisitko
todellakin, että lapsi tulisi mukaan? Oletko pahoillasi, jos hän jää
kotiin?"
"Tahtoisin niin mielelläni, että hän tulisi mukaan."
"Mars hakemaan hattusi sitten ja takaisin kuin nuoli", huusi hän
Adèlelle.
Tämä totteli häntä niin nopeasti kuin suinkin saattoi.
"Itse asiassa ei yksi ainoa aamu merkitse paljoa", sanoi hän, "kun
kohta aion vaatia sinut kokonaan -- sinun ajatuksesi, puheesi ja
seurasi -- koko elämäkseni."
Kun Adèle oli nostettu vaunuihin, suuteli hän minua ensi työkseen
ilmaisten siten kiitollisuutensa välitykseni johdosta, mutta hänet
istutettiin heti vaunun nurkkaan Mr. Rochesterin toiselle puolelle.
Sieltä hän tirkisti minuun avuttomana. Noin ankara naapuri ei
miellyttänyt häntä, sillä kun Mr. Rochester oli tuolla tuulella, ei
tyttönen uskaltanut kysellä häneltä mitään eikä kuiskata hänelle
havaintojaan.
"Antakaa hänen tulla minun luokseni", pyysin, "hän ehkä on teille
vaivaksi, sir, ja tällä puolella on kylliksi tilaa."
Hän nosti hänet viereeni kuin sylikoiran. "Minä lähetän hänet vielä
kouluun", sanoi hän, mutta hymyili jo.
Adèle kuuli tämän ja kysyi, pitikö hänen mennä kouluun ilman
"mademoisellea".
"Kyllä", vastasi hän, "ehdottomasti ilman mademoisellea, sillä minä
aion viedä mademoisellen mukanani kuuhun. Etsin suojaisen rotkon kuun
kalpeitten tulivuorten keskeltä, ja siellä asuu mademoiselle minun --
yksin minun kanssani."
"Hän ei saa mitään ruokaa -- te kidutatte häntä nälällä", huomautti
Adèle.
"Minä kokoan hänelle mannaa aamuin illoin, sillä katsos, Adèle, kuussa
ovat mäenrinteet ja tasangot valkoisenaan mannaa."
"Mutta kuinka hän pysyy lämpimänä, kun ei ole tulta?"
"Kuun vuorista syöksyy tulta, ja kun hänen on kylmä, kannan hänet ylös
ja lasken hänet kraatterin reunalle."
"Oh, kuinka hänen on siinä paha olla -- kuinka epämukava! Entä hänen
vaatteensa? Mistä hän saa uusia, kun ne kuluvat loppuun?"
Mr. Rochester tunnusti joutuvansa neuvottomaksi, "Hm", sanoi hän. "Mitä
sinä tekisit, Adèle? Koeta vaivata päätäsi ja keksiä joku keino. Mitä
arvelisit valkoisesta tai punaisesta pilvestä? Sopisiko se puvuksi? Ja
sateenkaaresta voisi saada kauniin vyönauhan."
"Hän on paljon parempi näin", päätti Adèle mietittyään hetkisen.
"Sitäpaitsi hän ikävystyisi, jos hänen pitäisi elää kuussa vain
teidän kanssanne. Jos minä olisin mademoiselle, en koskaan suostuisi
sellaiseen."
"Hän on suostunut jo, hän on antanut sanansa."
"Mutta te ette voi saada häntä sinne. Kuuhun ei ole tietä, koko matka
on vain ilmaa, ettekä te eikä hänkään osaa lentää."
"Adèle, katso tuota niittyä!" Olimme nyt Thornfieldin porttien
ulkopuolella, ja vaunut vierivät kevyesti Millcoten tietä pitkin.
Ukkossade oli sitonut pölyn, ja matalat pensasaidat ja tuuheat puut
molemmin puolin tietä näyttivät raikkailta ja vihreiltä.
"Tuolla niityllä, Adèle, kävelin eräänä iltana pari viikkoa sitten
-- sen päivän iltana, jolloin autoit minua heinänteossa niityllä
hedelmätarhan takana -- ja koska olin väsynyt haravoimiseen, istahdin
aidalle, otin esiin pienen kirjan ja kynän ja aloin kirjoittaa eräästä
onnettomuudesta, joka kohtasi minua kauan aikaa sitten, ja toivoin
parempia päiviä. Olin hyvin syventynyt kirjoittamiseen, vaikka
päivänvalo jo alkoikin kadota lehdiltä, kun joku tuli polkua pitkin
ja pysähtyi kahden kyynärän päähän minusta. Minä katselin sitä.
Se oli pieni olento, jolla oli kasvojensa edessä harso hienointa
hämähäkinverkkoa. Viittasin sitä tulemaan lähemmäksi, ja se seisoi
pian edessäni. En puhunut sille mitään eikä sekään minulle, mutta luin
sanoja sen silmistä, ja se luki minun silmistäni, ja meidän äänetön
keskustelumme kuului näin:
"Se sanoi olevansa hengetär ja tulevansa satumaasta, ja se oli tullut
tekemään minut onnelliseksi. Minun täytyi vain lähteä sen kanssa
yksinäiseen paikkaan, kauaksi ihmisistä, esimerkiksi kuuhun -- hengetär
viittasi päällään sen sirppiä kohti, joka nousi Hayn kukkulan takaa, ja
kertoi minulle alabasterirotkoista ja hopealaaksoista, joissa voisimme
asua. Minä sanoin, että mielelläni tulisin, mutta huomautin, kuten
sinäkin äsken, ettei minulla ollut siipiä."
"'Oh', sanoi hengetär, 'se ei merkitse mitään. Tässä on taikakalu, joka
poistaa kaikki vaikeudet", ja hän otti esiin kauniin kultasormuksen.
'Pane se', sanoi hän, 'vasemman käteni neljänteen sormeen, ja minä
olen sinun, ja sinä olet minun, ja me jätämme yhdessä maan ja teemme
itsellemme taivaan tuolla ylhäällä.' Hän viittasi taaskin kuuhun.
Sormus, Adèle, on liivini taskussa kultarahan muodossa, mutta aion pian
vaihtaa sen oikeaan sormukseen."
"Mutta mitä tekemistä mademoisella on tämän kaiken kanssa? Minä
en välitä hengettäristä -- tehän sanoitte, että menisitte kuuhun
mademoisellen kanssa."
"Mademoiselle on hengetär", kuiskasi hän salaperäisesti. Minä sanoin
nyt Adèlelle, ettei hän välittäisi hänen loruistaan, ja tyttö
puolestaan osoitti aitoranskalaista skeptillisyyttä, nimitti Mr.
Rochesteria "oikeaksi valehtelijaksi" ja vakuutti, ettei hän välittänyt
vähääkään hänen saduistaan, "sitäpaitsi ei hengettäriä ole olemassa, ja
jos olisikin, tietäisin varmaan, että ne eivät koskaan ilmaantuisi Mr.
Rochesterille eivätkä antaisi hänelle sormuksia ja tarjoutuisi asumaan
hänen kanssaan kuussa."
Millcotessa vietetty tunti oli jonkun verran väsyttävä minulle. Mr.
Rochester pakoitti minua menemään eräisiin silkkimyymälöihin, joissa
minun piti valita itselleni puolen tusinaa silkkipukuja. Vihasin
kaupantekoa ja pyysin saada jättää sen toistaiseksi, mutta turhaan
-- se oli tehtävä nyt. Tarmokkaasti kuiskattujen pyyntöjen kautta
onnistuin vihdoin supistamaan kuusi pukua kahdeksi, mutta nämä kaksi
hän vannoi itse valitsevansa. Seurasin levottomana hänen katseensa
kulkua heleitten silkkipakkojen yli. Se pysähtyi mitä loistavimpaan
ametistin väriseen silkkiin ja hienon hienoon neilikanpunaiseen
atlakseen. Uudessa kuiskaussarjassa sanoin hänelle, että hän samalla
vaivalla voisi heti ostaa minulle kultahameen ja hopeahatun, koska
en kuitenkaan ikinä uskaltaisi kantaa hänen valitsemaansa pukua.
Äärimäisten vaikeuksien jälkeen, sillä hän oli järkähtämätön kuin
kallio, sain hänet vihdoin vaihtamaan ne siistiin mustaan atlakseen ja
helmenharmaaseen silkkiin. "Olkoon menneeksi tällä kerralla", sanoi
hän, mutta vannoi pian tekevänsä minut kauniiksi kuin kukkapenkereen.
Iloinen olin saadessani hänet ulos silkkimyymälästä, sitten
jalokivikauppiaan luota. Mitä enemmän hän osti minulle, sitä kuumemmin
polttivat poskeni mielipahasta ja häpeästä. Kun olimme tulleet
vaunujen luo ja istuin taas paikallani kuumeisena ja uupuneena,
muistin erään asian, jonka monien tapahtumien, synkkien ja loistavien,
vaihteessa olin kokonaan unohtanut, nimittäin setäni John Eyren
kirjeen Mrs. Reedille ja hänen aikomuksensa ottaa minut kasvatikseen
ja perillisekseen. "Olisi todellinen huojennus", ajattelin, "jos
minulla olisi hiukankin omaa rahaa. En voi sietää, että Mr. Rochester
vaatettaa minut kuin nuken ja antaa joka päivä kultasateen valua
ylitseni kuin uuden Danaen yli. Kirjoitan Madeiraan heti kotiin
tultuani ja kerron setä Johnille, että aion mennä naimisiin Mr.
Rochesterin kanssa, ja jos minulla olisi mahdollisuus edes joskus
lisätä Mr. Rochesterin omaisuutta, voisin helpommin ottaa vastaan hänen
lahjansa nyt." Tämä päätös, jonka samana päivänä panin täytäntöön,
kevensi mieltäni jonkun verran, niin että taas uskalsin kohdata herrani
ja rakastettuni katseen, joka mitä itsepintaisimmin etsi omaani,
vaikka olinkin koettanut välttää sitä. Hän hymyili, ja mielestäni
hänen hymyilynsä oli sellainen kuin minkä rakastunut sulttaani voisi
onnellisena hetkenä myöntää orjalleen, jota hän oli rikastuttanut
kullallaan ja jalokivillään. Pusersin kovasti hänen kättään, joka aina
tavoitteli omaani, ja viskasin sen takaisin aivan punaisena kiivaasta
puristuksestani.
"Teidän ei tarvitse katsoa minuun tuolla tavalla", sanoin, "jos ette
lakkaa, pidän vanhoja Lowoodin pukujani elämäni loppuun saakka.
Tuo sinipunertava pumpulipuku olkoon hääpukuni, ja te saatte tehdä
itsellenne aamutakin helmenharmaasta silkistä ja loppumattoman määrän
liivejä mustasta atlaksesta."
Hän nauroi ja hykerteli käsiään. "Hän on kerrassaan rahanarvoinen!"
huudahti hän. "Kuinka erikoinen, kuinka sukkela! Enpä tahtoisi vaihtaa
tätä pientä englantilaista tyttöä koko suureen sulttaanin haaremiin
gasellisilmäisine kaunottarineen."
Tuo itämainen viittaus harmitti minua taaskin. "Minä en aio millään
tavalla korvata teille haaremin asukkaita", sanoin, "älkää siis
verratko minua edes yhteen sellaiseen. Jos kuvittelettekaan jotakin
tuohon suuntaan, sir, saatte marssia suoraa päätä matkaanne Stambulin
katumyymälöihin ja tuhlata suuremmoisiin orjatar-ostoihin osan tuosta
rahasta, jota ette saa täällä mielin määrin kuluttaa."
"Ja mitä sinä teet, Janet, sillä aikaa kuin minä ostan noin monta
tonnia lihaa ja sellaiset varastot mustia silmiä?"
"Minä valmistaudun saarnaamaan vapautta niille, jotka ovat orjuudessa
-- teidän haareminne asukkaat niihin luettuina. Minä hankin itselleni
pääsyn heidän joukkoonsa ja kylvän levottomuutta ja kapinanhenkeä,
ja te, mahtava pasha, huomaatte kädenkäänteessä olevanne omien
orjattarienne vankina, enkä mistään hinnasta suostu katkaisemaan
kahleitanne ennenkuin olette allekirjoittanut uuden sopimuksen,
vapaamielisimmän, mitä itsevaltias milloinkaan on laatinut."
"Minä antaudun sinun armoillesi, Janet."
"Minä en tunne mitään armoa, Mr. Rochester, jos rukoilette sitä
tuollaisin katsein. Kun katsotte noin, olen varma siitä, että mitä
sopimuksia tahansa allekirjoitattekin pakosta, rikkoisitte ne ensi
työksenne niin pian kuin olette taas vapaa."
"Mitä sitten oikeastaan tahdot, Jane? Pelkäänpä, että pakoitat minut
alistumaan yksityiseen vihkimistoimitukseen, paitsi alttarilla
tapahtuvaa. Näen, että tahdot tehdä kanssani välipuheen määrätyillä
ehdoilla -- mitkä ne sitten ovat?"
"Tahdon vain olla keveällä mielellä, sir, vapaana liiallisten
kiitollisuudenvelkojen painosta. Muistatteko, mitä sanoitte Céline
Varensista -- timanteista ja silkeistä, joita annoitte hänelle? Minä
en tahdo olla englantilainen Céline Varensinne. Aion edelleen olla
Adèlen opettaja, ja siitä saan asuntoni ja elatukseni ja sitäpaitsi
kolmekymmentä puntaa vuodessa. Sillä rahalla pidän vaatevarastoni
kunnossa, ja te ette saa antaa minulle muuta kuin --"
"Kuin --?"
"Kunnioituksenne, sir, ja jos minä annan teille saman, on se velka
kuitattu."
"No niin, mitä tulee kylmään, luontaiseen häikäilemättömyyteen ja
puhtaaseen, myötäsyntyiseen ylpeyteen, ei sinulla ole vertaistasi",
sanoi hän. Olimme nyt taas Thornfieldin lähellä. "Suvaitsetteko syödä
päivällistä kanssani tänään?" kysyi hän, kun vaunut vierivät portista
sisään.
"En, kiitos, sir."
"Ja minkätähden tämä 'en, kiitos', jos saa luvan kysyä?"
"En ole koskaan syönyt päivällistä kanssanne, sir, enkä näe mitään
syytä, miksi tekisin sen nytkään, kunnes --"
"Kunnes mitä? Sinua huvittaa käyttää puolinaisia lauseita."
"Kunnes se on välttämätöntä."
"Luuletko minun syövän kuin villi-ihminen tai metsän peto, koska
pelkäät olla seuranani aterioillani?"
"Siitä asiasta minulla ei ole mitään aavistusta, sir, mutta tahdon
jatkaa tavallista elämääni vielä kuukauden ajan."
"Sinä jätät tuon opettaja-orjuuden heti paikalla."
"Tosiaanko? Anteeksi, sir, mutta sitä en tee. Aion olla aivan kuin
ennenkin. Kaiken päivää olen poissa tieltänne kuten tähänkin saakka, ja
illalla voitte lähettää hakemaan minua, kun haluatte nähdä minut, ja
silloin tulen luoksenne, mutta en muulloin."
"Minun täytyy saada savut tai hyppysellinen nuuskaa kaiken tämän
vastapainoksi -- 'pour me faire de la contenance', kuten Adèle sanoisi
-- mutta pahaksi onneksi minulla ei ole sikaarilaatikkoani eikä
nuuskarasiaani tässä. Mutta kuule" -- hän kuiskasi -- "nyt on sinun
aikasi, pikku tyranni, mutta pian tulee minun, ja kun kerran olen
saanut sinut kokonaan omakseni, aion -- kuvaannollisesti sanottuna
-- kiinnittää sinut kellonvitjaani, ja silloin, sinä pikkuinen sievä
kapine, kannan sinua povellani, etten kadottaisi aarrettani."
Hän sanoi tämän auttaessaan minut alas vaunuista, ja kun hän sitten
nosti Adèlen pois, menin sisälle ja livistin yläkertaan.
Kuten arvasinkin lähetti hän noutamaan minua illalla. Minulla oli jo
varalla työtä hänelle, sillä olin päättänyt, etten koko aikaa viettäisi
kahdenkeskiseen keskusteluun. Muistin hänen kauniin äänensä ja tiesin,
että hän lauloi mielellään, kuten hyvät laulajat yleensä. Itse en ollut
mikään laulaja enkä hänen ankaran arvostelunsa mukaan edes soittaja,
mutta kuuntelin mielelläni hyvää esitystä. Niin pian kuin hämärä, tuo
onnellisten haaveitten hetki, alkoi laskeutua huoneeseen ja tähdet
syttyivät tummenevalle taivaalle, nousin, avasin pianon ja pyysin
hartaasti, että hän laulaisi minulle jotakin. Hän sanoi, että olin
oikullinen pikku noita ja että hän mieluummin laulaisi toisella kertaa,
mutta vakuutin, ettei mikään hetki olisi tämän vertainen.
Pidinkö muka hänen äänestään, kysyttiin.
"Hyvin paljon." En mielelläni hyväillyt tuota hänen varsin
ymmärrettävää turhamaisuuttaan, mutta tämän kerran tahdoin
valtioviisaista syistä kiihoittaa sitäkin.
"Sitten, Jane, täytyy sinun säestää."
"Hyvä on, sir, tahdon koettaa."
Minä koetinkin, mutta minut nostettiin pian pois tuolilta ja sain nimen
"pikku hutilus". Työnnettyään minut epäkohteliaasti syrjään -- mikä oli
juuri mieleni mukaista sillä hetkellä -- hän valtasi paikkani ja alkoi
säestää itse itseään, sillä hän osasi soittaa yhtä hyvin kuin laulaa.
Minä vetäydyin ikkunalaudalle, ja kun istuin siinä katsellen hiljaisia
puita ja tummenevaa ruohokenttää, lauloi pehmeä ääni kaunista laulua:
The truest love that ever heart
Felt at its kindled core
Did through each vein, in quickened start
The tide of being pour.
Her coming was my hope each day,
Her parting was my pain;
The chance that did her steps delay
Was ice in every vein.
I dreamed it would be nameless bliss,
As I loved, loved to be;
Ant to this object did I press
As blind as eagerly.