"Aikaisin huomenaamulla, sir."
"No niin, teidän täytyy saada vähän rahaa, ettehän voi matkustaa
ilman rahaa, ja uskallan väittää, että teillä ei ole paljon -- enhän
ole antanut teille vielä palkkaanne. Kuinka suuri on maallinen
omaisuutenne, Jane?"
Vedin esiin kukkaroni -- laiha kapine se oli. "Viisi shillinkiä,
sir." Hän otti kukkaron, tyhjensi aarteen kämmenellensä ja kosketteli
sitä hyväillen ikäänkuin olisi sen niukkuus huvittanut häntä. Mutta
pian hän sai oman lompakkonsa esille. "Kas tässä", sanoi hän ja antoi
minulle setelin. Se oli viisikymmentä puntaa, ja minun oli saatava vain
viisitoista. Sanoin, etten voinut vaihtaa.
"Ei teidän tarvitse vaihtaa, sen kyllä tiedätte. Ottakaa palkkanne!"
Kieltäydyin ottamasta enempää kuin mitä minulle tuli. Hän rypisti ensin
otsaansa, mutta näytti sitten muistavan jotakin ja sanoi:
"Oikein, oikein! On parempi, etten anna teille kaikkea vielä, olisitte
kenties poissa kolme kuukautta, jos teillä olisi viisikymmentä puntaa.
Siinä on kymmenen -- eikö se ole oikein?"
"Kyllä, sir, mutta nyt olette velkaa minulle viisi puntaa."
"Tulkaa takaisin ottamaan se sitten, talletan nyt teille neljäkymmentä
puntaa."
"Mr. Rochester, saan kai puhua teille eräästä toisestakin asiasta nyt
kun minulla on tilaisuus siihen."
"Asiasta? Olenpa utelias kuulemaan."
"Olette melkein sanonut minulle, että aiotte pian mennä naimisiin, sir."
"Niin olen -- entä sitten?"
"Siinä tapauksessa, sir, pitää Adèlen mennä kouluun. Olen varma, että
huomaatte sen välttämättömäksi."
"Että hän pääsisi pois morsiameni tieltä -- tämä voisi muuten kohdella
häntä liian kovakouraisesti. Siinä olettamuksessa on epäilemättä
järkeä. Adèle, kuten sanottu, saa mennä kouluun, ja te luonnollisesti
saatte marssia suoraa päätä -- hiiteen."
"Toivottavasti ei, sir, mutta minun täytyy hakea uusi paikka jostakin."
"Tosiaankin!" hän huudahti, ja hänen äänensä väkinäinen sointi ja
kasvojensa vääristys oli sekä ihmeellinen että hullunkurinen. Hän
katseli minua muutamia minuutteja.
"Ja vanha Madam Reed, ja missit, hänen tyttärensä, saavat varmaan
huolekseen etsiä teille paikan."
"Eikä, sir, suhteeni sukulaisiini ei ole niin sydämellinen että voisin
pyytää heiltä sellaista suosionosoitusta -- mutta panen ilmoituksen
sanomalehteen."
"Te kävelette vaikka Egyptin pyramideille", murisi hän. "Paha teidät
perii, jos ilmoitatte! Kadun, etten antanut teille vain sovereigniä
kymmenen punnan asemasta. Antakaa minulle takaisin yhdeksän puntaa,
Jane, minä tarvitsen niitä!"
"Ja niin minäkin, sir", vastasin ja panin kädet ja kukkaron selän
taakse, "En mitenkään voi olla ilman rahaa."
"Pikkuinen kitupiikki!" sanoi hän. "Hän kieltää minulta rahanpyynnön!
Antakaa minulle viisi puntaa, Jane."
"En viittä shillinkiä, sir, en viittä penceä."
"Antakaahan minun hiukan kurkistaa rahapussiinne!"
"Enkä anna, sir, teihin ei ole luottamista."
"Jane!"
"Mitä, sir?"
"Luvatkaa minulle eräs asia!"
"Minä lupaan kaikki, sir, mitä luulen tulevani pitämään."
"Luvatkaa olla ilmoittamatta sanomalehdessä ja jättäkää tämä paikan
hakeminen minun huolekseni! Minä kyllä löydän teille paikan aikoinaan."
"Olen iloinen, jos voin tehdä niin, mutta luvatkaa tekin, että Adèle ja
minä olemme onnellisesti poissa talosta ennenkuin morsiamenne tulee."
"Hyvä on, hyvä on! Annan kunniasanani siitä. Te lähdette siis huomenna?"
"Niin, sir, varhain aamulla."
"Tuletteko seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen?"
"En, sir, minun täytyy valmistautua matkaan."
"Silloin teidän ja minun on sanottava toisillemme hyvästi joksikin
aikaa."
"Niinpä luulen, sir."
"Ja kuinka ihmiset suorittavat tällaisen jäähyväistoimituksen, Jane?
Opettakaa se minulle -- en ole oikein varma siinä."
"He sanovat 'hyvästi', tai jotakin muuta, kuinka kukin haluaa."
"No sanokaa niin!"
"Hyvästi, Mr. Rochester, toistaiseksi."
"Mitä minun pitää sanoa?"
"Samat sanat, jos haluatte, sir!"
"Hyvästi, Miss Eyre, toistaiseksi -- siinäkö kaikki?"
"Siinä."
"Se tuntuu minun ymmärrykseni mukaan niukalta, kuivalta ja
epäystävälliseltä. Minä pitäisin enemmän jostakin muusta --
tarvittaisiin pieni lisäys ritualiin. Pitäisi edes lyödä kättä -- mutta
ei, sekään ei tyydyttäisi minua. Ettekö siis sano mitään muuta kuin
'hyvästi', Jane?"
"Se riittää, sir, yhteen sydämelliseen sanaan mahtuu yhtä paljon hyvää
tahtoa kuin useampiinkin."
"Hyvin mahdollista, mutta se on niin lyhyttä ja kuivaa -- 'hyvästi'."
"Kuinka kauan hän aikoo seisoa siinä selkä ovea vastaan", ajattelin,
"minun pitäisi mennä panemaan tavaroitani kuntoon." Päivälliskello soi,
ja äkkiä hän katosi sanomatta sanaakaan enää. En nähnyt häntä enää koko
päivänä ja seuraavana aamuna olin jo poissa, kun hän nousi.
Saavuin Gatesheadin linnan portille noin kello viisi iltapäivällä
toukokuun ensimäisenä päivänä ja pysähdyin portinvartijan asunnolle
ennenkuin menin linnaan. Siellä oli kaikki hyvin siistiä ja sievää,
sirojen ikkunoitten edessä oli kauniit, valkeat verhot, lattia oli
häikäisevän puhdas, kuparikatot kiilsivät ja takassa paloi iloinen
tuli. Bessie istui takan ääressä imettäen nuorintansa, ja pikku Robert
leikki sisarensa kanssa nurkassa.
"Siunatkoon! Tiesinhän, että tulisitte", huudahti Mrs. Leaven kun
astuin sisään.
"Niin tulin, Bessie", sanoin ja suutelin häntä, "ja toivon, etten tule
liian myöhään. Kuinka Mrs Reed jaksaa? Tottapa hän elää vielä?"
"Kyllä, hän elää vielä ja on selvempi kuin ennen. Tohtori sanoo, että
hän voi kestää vielä viikon tai pari, mutta hän ei usko hänen enää
tulevan terveeksi!"
"Onko hän hiljan maininnut minua?"
"Hän puhui teistä viimeksi tänä aamuna ja kysyi, ettekö jo tule, mutta
nyt hän nukkuu, tai nukkui ainakin kymmenen minuuttia sitten, kun kävin
linnassa. Hän yleensä iltapäivisin nukkuu hyvin sikeästi ja herää
kuuden tai seitsemän tienoilla. Tahdotteko levähtää täällä tunnin ajan,
Miss, ja sitten tulen kanssanne linnaan."
Robert tuli nyt sisään, ja Bessie laski nukkuvan lapsen kehtoon ja
meni tervehtimään miestänsä. Sitten hän kehoitti minua ottamaan pois
päällysvaatteeni ja juomaan teetä, sillä hänen mielestään olin kalpea
ja väsyneen näköinen. Otin hänen vierasvaraisuutensa ilolla vastaan ja
annoin hänen vapauttaa itseni matkatamineistani yhtä tahdottomasti kuin
ennen lapsena annoin hänen riisua itseni.
Entiset ajat palasivat selvästi mieleeni kun näin Bessien häärivän
ympärilläni, asettavan tarjottimelle parhaat kiinalaiset teekuppinsa,
leikkaavan leipää, panevan kaakun hetkiseksi lämpiämään ja silloin
tällöin antavan pikku Robertille tai Janelle pienen sysäyksen -- aivan
kuin minulle ennen vanhaan. Bessie oli säilyttänyt pikaisen luonteensa,
kevyen astuntansa ja hauskan ulkomuotonsa läpi vuosien.
Kun tee oli valmista, aioin siirtyä pöydän luo, mutta hän määräsi
omalla jyrkällä tavallaan minua pysymään paikallani. Hän tahtoi tuoda
teekuppini tulen ääreen ja asetti eteeni pienen, pyöreän pöydän, jolle
hän oli pannut kupit ja kaakkuviipaleen -- aivan kuin ennenkin, kun hän
joskus lastenkamarissa kestitsi minua ylimääräisellä herkkupalalla.
Minä hymyilin ja tottelin häntä kuten entisinäkin aikoina.
Hän tahtoi tietää, olinko onnellinen Thornfield Hallissa ja minkälainen
ihminen talon rouva oli, ja kun kerroin että talossa oli vain isäntä,
kysyi hän, oliko isäntäni hieno ja komea herra ja pidinkö hänestä.
Kerroin, että hän oli pikemmin ruma kuin kaunis mies, mutta silti hieno
herra, että hän kohteli minua hyvin ja että olin tyytyväinen. Sitten
kuvailin hänelle tuota iloista elämää, jota linnassa viime aikoina
oli vietetty, ja Bessie kuunteli pienimpiäkin yksityiskohtia suurella
mielenkiinnolla, sillä juuri tällainen oli hänen makuunsa.
Näin kului tunti nopeasti. Bessie auttoi taas päällysvaatteet ylleni,
jätimme portinvartijan tuvan ja lähdimme ulos. Hänen seurassaan
olin ollut silloinkin, kun lähes yhdeksän vuotta sitten laskeuduin
tätä polkua, jota pitkin nyt nousimme linnaa kohti. Onnettomana ja
katkeroituneena, tuntien itseni melkein henkipatoksi, olin tuona
pimeänä, sumuisena ja koleana tammikuun aamuna jättänyt taakseni
vihamielisen talon etsien turvaa Lowoodin kylmistä suojista, jotka
silloin kangastivat mielessäni niin kaukaisina ja ihmeellisinä. Sama
vihamielinen talo kohosi nytkin edessäni, tulevaisuuteni oli nytkin
epävarma ja sydämeni sairas. Tunsin vieläkin itseni yksinäiseksi
matkamieheksi tässä maailmassa, mutta nyt minulla oli enemmän
luottamusta itseeni ja omiin voimiini, eikä mikään sorto rasittanut
minua. Se ammottava haava, jonka kärsimäni vääryydet olivat iskeneet
sydämeeni, oli nyt kokonaan parantunut ja kostonhimon tuli sammunut.
"Menkää ensin ruokasaliin", sanoi Bessie, joka kulki edelläni, "nuoret
neidit ovat varmaan siellä."
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ruokasalissa. Siellä oli jokainen
huonekalu, jokainen esine tarkalleen samanlainen kuin tuona aamuna,
jolloin minut esitettiin Mr. Brocklehurstille. Mattokin, jolla hän oli
seisonut, oli vielä paikoillaan. Vilkaisin kirjahyllylle ja luulin
näkeväni Bewiekin Brittiläisten lintujen historian vanhalla paikallaan
kolmannella hyllyllä ja Gulliverin matkat ja "Tuhat yksi yötä" aivan
sen yläpuolella. Elottomat esineet eivät olleet muuttuneet, mutta
elollisia oli melkein mahdoton tuntea.
Edessäni seisoi kaksi nuorta neitiä. Toinen oli hyvin pitkä, melkein
Miss Ingramin mittainen, hyvin hoikka ja laiha. Hänellä oli kellertävän
kalpeat, ankaran näköiset kasvot. Hänen ilmeessään oli jotakin
askeettista, ja sitä lisäsi mustan, suoran, kankean puvun äärimäinen
yksinkertaisuus, kovitettu pellavakaulus, sileäksi kammattu tukka ja
nunnamainen kaulakoriste -- norsunluinen rukousnauha ja ristiinnaulitun
kuva. Tiesin, että tämän täytyi olla Eliza, vaikka en tässä pitkäksi
venähtäneessä olennossa värittömine kasvoineen löytänytkään paljon
yhdennäköisyyttä entisen Elizan kanssa. Toinen oli yhtä varmasti
Georgiana, mutta hän ei ollenkaan muistuttanut tuota hoikkaa,
keijukaismaista yksitoistavuotiasta Georgianaa, jonka minä muistin.
Tämä oli kukoistava, hyvin täyteläinen neito, valkoinen ja punainen
kuin vahanukke, hänellä oli kauniit, säännölliset piirteet, raukean
haaveelliset siniset silmät ja kihara, keltainen tukka. Hänenkin
pukunsa oli musta, mutta erkani suuresti sisaren puvusta ollen yhtä
muodikas, väljä ja kaunis kuin tämä oli puritaaninen.
Kummankin sisaren kasvoissa oli yksi -- ja ainoastaan yksi -- äidiltä
peritty piirre: laiha ja kalpea vanhempi tytär oli saanut hänen
jäätävän kylmän katseensa ja kukoistava nuorempi tytär hänen leukansa
piirteet -- kenties hiukan lievennettyinä, mutta siitä huolimatta ne
tekivät nuo muuten niin iloiset ja nautinnonhimoiset kasvot hyvin
koviksi.
Molemmat neidit nousivat tervehtimään minua ja molemmat sanoivat minua
Miss Eyreksi. Elizan tervehdys oli lyhyt ja jyrkkä, eikä pieninkään
hymy väreillyt hänen huulillaan, sitten hän heti istuutui entiselle
paikalleen, alkoi tuijottaa valkeaan ja näytti unohtavan minut
kokonaan. Georgiana lisäsi tervehdykseensä muutamia ylimalkaisia
huomautuksia matkastani, ilmasta j.n.e. Hän venytteli sanojaan ja
mitteli minua salavihkaa kiireestä kantapäähän saakka katseellaan,
joka väliin tunkeutui karkean merinopäällystakkini laskoksiin, väliin
viivähti puutarhahattuni yksinkertaisessa nauhassa. Nuorilla neidoilla
on erinomainen taito antaa lähimäisensä ymmärtää, että he pitävät häntä
maalaisserkkuna, vaikkeivät lausukaan tätä sanaa. Eräänlainen kylmyys
katseessa, alentuvaisuus käytöksessä ja välinpitämättömyys äänessä
tulkitsee täydellisesti heidän tunteensa, vaikka he noudattaisivatkin
ulkonaista kohteliaisuutta sanoissaan ja teoissaan.
Mutta pistosanalla, oli se sitten julkinen tai peitetty, ei enää ollut
samaa vaikutusta minuun kuin kerran ennen. Istuessani serkkujeni
välissä huomasin ihmeekseni, kuinka hyvä minun oli olla, vaikka
toinen ei ollut huomaavinaan minua ja toinen kohteli minua puolittain
ivallisesti. Elizan kylmyys ei jähmetyttänyt eikä Georgianan
käytös vaivannut minua. Syy oli se, että minulla oli muita asioita
ajateltavina. Viimeisten kuukausien kuluessa oli mielessäni liikkunut
niin paljon voimakkaampia tunteita kuin mitä he olisivat kyenneet
herättämään, olin tuntenut niin paljon kipeämpää tuskaa ja korkeampaa
riemua kuin mitä he olisivat voineet aiheuttaa, että heidän käytöksensä
ei tehnyt minuun pienintäkään vaikutusta.
"Kuinka Mrs. Reed jaksaa?" kysyin ennen pitkää katsoen Georgianaa
levollisesti. Tämä piti sopivana nyrpistää nenäänsä kuin jos tämä suora
puhuttelu ei olisi ollut paikallaan.
"Mrs. Reed? Ah, tarkoitatte äitiä. Hän on hyvin heikko. En luule, että
voitte tavata häntä tänä iltana."
"Olisin hyvin kiitollinen", sanoin, "jos tahtoisitte mennä yläkertaan
sanomaan hänelle, että olen tullut."
Georgiana melkein hypähti pystyyn hämmästyksestä ja avasi siniset
silmänsä selkoselälleen.
"Tiedän, että hän on erityisesti halunnut nähdä minua", lisäsin, "ja
tahtoisin täyttää hänen toiveensa viivyttelemättä enempää kuin on
välttämätöntä."
"Äiti ei tahdo, että häntä häiritään illalla", huomautti Eliza. Minä
nousin, otin äänettömänä, käskyä odottamatta, hatun päästäni ja
hansikkaat käsistäni ja sanoin meneväni Bessien luo, joka varmaan oli
keittiössä, ja pyytäväni häntä ottamaan selville, tahtoiko Mrs. Reed
nähdä minut tänä iltana vai eikö. Minä menin, ja suoritettuani asian
Bessielle ryhdyin uusiin toimenpiteisiin. Tähän saakka oli tapani
ollut vetäytyä pois sieltä, missä minua kohdeltiin ylimielisesti, ja
jos minut vuosi sitten olisi otettu vastaan samalla tavalla kuin nyt,
olisin päättänyt jättää Gatesheadin seuraavana aamuna, mutta nyt oli
minulla heti selvänä, että sellainen suunnitelma olisi ollut mieletön.
Olin matkustanut sata peninkulmaa saadakseni nähdä tätini, ja minun
täytyi jäädä hänen luokseen kunnes hän oli parempi -- tai kuollut.
Mitä tulee hänen tytärtensä ylpeyteen tai typeryyteen, jättäisin sen
kokonaan huomioonottamatta enkä olisi hituistakaan riippuvainen siitä.
Käännyin siis emännöitsijän puoleen, pyysin häntä näyttämään minulle
huoneeni, sanoin, että luultavasti viipyisin viikon tai pari talossa,
annoin kantaa matka-arkkuni huoneeseeni ja menin itse perässä. Kohtasin
Bessien kynnyksellä.
"Rouva on valveilla", sanoi hän. "Olen sanonut, että olette täällä,
tulkaa nyt, niin saamme nähdä, tunteeko hän teidät."
Minua ei tarvinnut opastaa tuohon tuttuun huoneeseen, johon minut
niin usein ennen maailmassa oli viety rangaistavaksi tai saamaan
toreja. Riensin Bessien edellä ja avasin hiljaa oven. Varjostimen
verhoama kynttilä paloi pöydällä, sillä oli jo alkanut hämärtää. Tuossa
oli avara vuode ambranvärisine verhoineen kuten ennenkin, tuossa
peilipöytä, nojatuoli ja jalkajakkara, jolle minun oli satoja kertoja
täytynyt polvistua pyytämään anteeksi ilkitöitä, joita en ollut tehnyt.
Vilkaisin erääseen nurkkaan ja melkein odotin, että sieltä kurkistaisi
kerran niin pelätty vitsa odottaen hetkeä, jolloin se pääsisi ilkeän
peikon tavoin hypähtämään esiin ja tanssimaan värisevällä kädelläni
tai aralla niskallani. Lähestyin vuodetta, avasin verhot ja kumarruin
korkean päänaluksen yli.
Olin säilyttänyt muistissani selvän kuvan Mrs. Reedin kasvoista
ja etsin nyt jännityksellä vastinetta sille. On onnellista, että
aika hillitsee kostonhimon ja vaimentaa kiihkeimmänkin raivon ja
vastenmielisyyden. Täynnä katkeruutta ja vihaa olin lähtenyt tämän
naisen luota ja nyt, tullessani takaisin, tunsin vain jonkinlaista
sääliä häntä kohtaan hänen suurten kärsimystensä vuoksi ja voimakasta
halua unhoittaa ja antaa anteeksi kaikki vääryydet, tehdä sovinto ja
tarjota vihamiehelleni ystävän käsi.
Edessäni olivat nuo tutut kasvot kovina ja jäykkinä kuten ennenkin, nuo
silmät, joitten jäätä ei kukaan kyennyt sulattamaan, ja nuo korkeat,
käskevät, itsevaltaiset kulmakarvat. Kuinka usein olivat ne uhkaavina
ja vihaisina rypistyneet minulle! Kuinka heräsivätkään lapsuuden kauhut
ja tuskat mielessäni, kun nyt katselin niitten kovia viivoja! Ja
kuitenkin kumarruin suutelemaan Mrs. Reediä. Hän katsoi minuun.
"Onko tämä Jane Eyre?" sanoi hän.
"On, täti Reed. Kuinka jaksat, rakas täti?" Olin kerran luvannut,
etten koskaan enää sanoisi häntä tädiksi, mutta nyt en pitänyt tämän
lupauksen rikkomista syntinä. Sormeni koskettivat kättä, joka lepäsi
lakanalla. Jos hän nyt olisi ystävällisesti puristanut kättäni,
olisin tuntenut suurta iloa. Mutta tunteettomia luonteita ei vähällä
pehmennetä eikä luonnollista vastenmielisyyttä ole helppo juurittaa
pois. Mrs. Reed veti pois kätensä, käänsi kasvonsa toisaalle ja
huomautti, että ilta oli lämmin. Sitten hän katseli minua uudestaan
niin jäisesti, että tunsin heti hänen mielipiteittensä minusta ja
tunteittensa minua kohtaan pysyneen muuttumattomina. Näin hänen
läpipääsemättömistä, heltymättömistä silmistään, että hän oli päättänyt
viimeisiin saakka uskoa minusta pahaa, koska vastakkainen mielipide
ei olisi tuottanut hänelle mitään ylevää iloa, vaan ainoastaan
nöyryytystä. Minä tulin hyvin pahoilleni, sitten olin suuttunut,
sitten päätin kukistaa hänet, voittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan
ja luontoaan. Kyyneleet olivat jo kohonneet silmiini, aivan kuten
lapsuudessanikin, mutta karkoitin ne takaisin lähteisiinsä. Nostin
tuolin päänaluksen viereen, istuuduin ja nojauduin tyynyjen yli.
"Olet lähettänyt hakemaan minua", sanoin, "ja tässä olen nyt ja aion
viipyä kunnes näen, että paranet."
"Oh, tietysti. Oletko nähnyt tyttäriäni?"
"Olen."
"Hyvä, voit sanoa heille, että minä tahdon sinun viipyvän täällä kunnes
voin puhua kanssasi muutamista asioista, jotka vaivaavat minua. Tänä
iltana on liian myöhäinen, enkä jaksa muistaa niitä. Mutta jotakin
minun piti sanoa -- odotahan --"
Harhaileva katse ja muuttunut ääni osoittivat, kuinka murtunut tämä
ennen niin voimakas olento oli. Hän käännähti levottomasti ja veti
peiton kiinteämmin ympärilleen. Olin nojannut kyynäspäätäni peitolle,
se hermostutti häntä.
"Ota pois kätesi", sanoi hän, "äläkä vaivaa minua pitämällä kiinni
vaatteista. Oletko sinä Jane Eyre?"
"Minä olen Jane Eyre."
"Minulla on ollut siitä lapsesta enemmän vaivaa kuin kukaan voisi
uskoa. Sellainen taakka jätettiin käsiini -- miten paljon harmia
hän tuottikaan minulle joka hetki käsittämättömällä luonteellaan,
äkkinäisillä sisunpurkauksillaan ja alituisella, luonnottomalla
vaanimisellaan! Minä sanon, että hän puhui minulle kerran kuin
mielipuoli tai paholainen -- mikään lapsi ei koskaan puhu niin tai
ole sen näköinen. Olin iloinen saadessani hänet pois talosta. Miten
hän tuli toimeen Lowoodissa? Kuume raivosi siellä kerran, ja paljon
oppilaita kuoli. Hän ei kuitenkaan kuollut, mutta minä sanoin, että hän
kuoli -- minä toivoin, että hän olisi kuollut."
"Omituinen toivomus, Mrs. Reed -- minkätähden vihaat häntä niin
kovasti?"
"Minä tunsin aina vastenmielisyyttä hänen äitiänsä kohtaan, sillä hän
oli mieheni ainoa sisar ja hänen lemmikkinsä, ja mieheni vastusti, kun
perhe hylkäsi hänet arvottoman avioliiton tähden. Kun tuli sanoma hänen
kuolemastaan, itki mieheni kuin lapsinulikka. Hän tahtoi kaikin mokomin
hakea lapsen luokseen, vaikka pyysin ja rukoilin häntä antamaan sen
elätettäväksi maksun edestä. Minä vihasin lasta heti ensi näkemältä --
sellainen kipeä, vinkuva olento! Se valitteli kehdossaan yökausia -- ei
edes huutanut ääneen kuten muut lapset, vaan kitisi ja voihki hiljaa.
Reed sääli sitä ja hoiteli ja vaali sitä kuin omaansa -- vieläpä
enemmänkin, sillä omista lapsistaan sen ikäisinä ei hän pitänyt niin
suurta lukua. Hän koetti saada minun lapseni ystävällisiksi tuolle
pienelle, kerjäläiselle, mutta nuo pikku kullat eivät sietäneet sitä,
ja hän suuttui heille, kun he osoittivat sille vastenmielisyyttään.
Viimeisen tautinsa aikana hän tahtoi, että lapsi aina tuotaisiin
hänen vuoteensa viereen, ja tuntia ennen kuolemaansa hän vaati minua
lupaamaan, että pitäisin tuon olennon aina luonani. Yhtä mielelläni
olisin ottanut viheliäisimmän kerjäläiskakaran vaivoikseni. Mutta
mieheni oli helläsydäminen ja luonnoltaan heikko. John ei ollenkaan
muistuta isäänsä, ja minä olen hyvilläni siitä. John tulee äitiinsä ja
enoihinsa -- hän on oikea Gibson. Oh, minä soisin, että hän lakkaisi
kiusaamasta minua rahanpyynnöillään! Minulla ei ole enää rahaa -- me
tulemme köyhiksi. Minun täytyy lähettää pois puolet palvelijoista ja
sulkea osa talosta tai vuokrata se. En voi koskaan alistua siihen --
mutta mitä on tehtävä? Kaksi kolmannesta tuloistani menee korkoihin ja
kuoletuksiin. John pelaa kauheasti ja häviää aina -- poika parka. Hän
on viisaampiensa vallassa -- John on veltostunut ja vajonnut syvälle --
hän on peloittavan näköinen -- minä häpeän nähdessäni hänet."
Hän kiihtyi kiihtymistään. "Luulen, että minun on paras jättää hänet
nyt", sanoin Bessielle, joka seisoi vuoteen toisella puolella.
"Ehkä kyllä, Miss, mutta iltaisin hän usein puhuu tällä tavalla --
aamulla hän on levollisempi."
Minä nousin. "Seis!" huudahti Mrs. Reed. "Tahdoin sanoa vielä muutakin.
Hän uhkaa minua -- hän uhkaa minua alituisesti kuolemallaan -- tai
omallani, ja näen hänet vähin unessa suuri haava kurkussa tai kasvot
pullistuneina ja mustuneina. Olen joutunut kauheaan umpikujaan --
minulla on raskaita huolia. Mitä on tehtävä? Mistä on saatava rahaa?"
Bessie koetti nyt saada häntä ottamaan rauhoittavaa lääkettä ja
onnistuikin vihdoin. Pian senjälkeen Mrs. Reed kävi rauhallisemmaksi ja
vaipui jonkinlaiseen horrostilaan. Minä jätin hänet silloin.
Yli kymmenen päivää kului ennenkuin taas sain puhua hänen kanssaan.
Hän joko houraili tahi nukkui ja tohtori kielsi tekemästä mitään,
mikä voisi kiihoittaa tai tuskastuttaa häntä. Koetin sillävälin
tulla parhaani mukaan toimeen Georgianan ja Elizan kanssa. Alussa
he olivat hyvin kylmiä. Eliza saattoi istua puolen päivää ommellen,
lukien tai kirjoittaen ja sanoa tuskin sanaakaan sisarellensa ja
minulle. Georgiana laverteli tuntikausia kanarialinnulleen eikä
kiinnittänyt pienintäkään huomiota minuun. Mutta minä olin päättänyt
olla näyttämättä toimettomalta tai ikävystyneeltä. Olin tuonut
piirustustarpeeni mukanani, ja ne tarjosivat minulle kyllin huvia ja
ajanvietettä.
Tavallisesti asetuin ikkunan viereen, hiukan erikseen heistä,
liiturasioineni ja papereilleni, ja kulutin aikaani tekemällä pieniä
luonnoksia, jotka esittivät jotakin hetkellistä mielikuvaa: järveä,
joka kimmelsi kahden kallion välissä, nousevaa kuuta, jonka edestä
kulki laiva, kaislojen ja kurjenmiekkojen keskeltä kohoavaa najadia,
jonka päätä koristi lootusseppele, keijukaista, joka istui varpuspesän
laidalla orapihlajassa.
Eräänä aamuna rupesin haahmoittelemaan ihmiskasvoja tietämättä
tai välittämättä, minkälaiset niistä tulisi. Valitsin pehmeän,
mustan liidun, muovailin sen pään leveäksi ja ryhdyin toimeen. Olin
pian piirtänyt leveän, ulkonevan otsan ja haahmoitellut kasvojen
nelitahoisen alaosan. Nämä viivat huvittivat minua, ja kiiruhdin
piirtämään lisää. Tuon otsan alle täytyi vetää paksut, vaakasuorat
kulmakarvat, sitten seurasi tietysti jyrkkäpiirteinen, suora nenä
täyteläisine sieraimineen, sitten taipuisa suu, pikemmin leveä kuin
pieni, sitten luja leuka, jonka keskellä oli jyrkkä vako. Oli myös
piirrettävä vähän mustaa poskipartaa ja sysimusta tukka, joka otsalla
taipui aaltoihin ja oli hyvin tuuhea ohimoilla. Sitten silmät, jotka
olin jättänyt viimeisiksi, koska ne vaativat enimmän työtä. Piirsin
ne hyvin suuriksi ja kaunismuotoisiksi, ripset pitkiksi ja tummiksi,
silmäterät kirkkaiksi ja suuriksi. "Hyvä on, mutta ei vielä oikein
näköinen", arvelin katsellessani tekemääni kuvaa. "Silmissä tarvitaan
enemmän voimaa ja eloa", ja minä tummensin varjoja, jotta loisto tulisi
sitä kirkkaammaksi. Pari onnellista vetoa takasi menestyksen. Siinä oli
nyt silmieni edessä ystävän kasvot, ja mitä merkitsi, jos nuo nuoret
neidit käänsivätkin selkänsä minulle? Katselin kuvaa, hymyilin sen
kaunopuheiselle yhdennäköisyydelle, olin vajonnut työhöni ja onnellinen.
"Onko tuo jonkun tuttavanne kuva?" kysyi Eliza, joka oli huomaamatta
tullut viereeni. Vastasin, että se oli vain mielikuvitusta ja panin
sen kiireesti toisten paperiarkkien alle. Tietysti valehtelin, sillä
luonnokseni oli itse asiassa uskollinen muotokuva Mr. Rochesteristä.
Mutta mitä se merkitsi Elizalle tai kenellekään muulle kuin itselleni.
Myöskin Georgiana tuli katsomaan. Toiset piirustukset huvittivat
häntä suuresti, mutta Mr. Rochesterin kuvaa hän sanoi rumaksi. He
näyttivät molemmat ihmettelevän taitoani. Tarjouduin piirtämään heidän
kuvansa ja vuoron perään he istuivat malleina. Sitten Georgiana toi
albuminsa. Lupasin tehdä siihen vesivärimaalauksen, ja tämä sai
hänet heti hyvälle tuulelle. Hän ehdotti kävelyä puistossa. Tuskin
kaksi tuntia oli kulunut kun jo olimme syventyneet tuttavalliseen
keskusteluun. Hän oli osoittanut minulle suosiotaan antamalla kuvauksen
siitä loistavasta talvesta, jonka hän oli viettänyt Lontoossa kaksi
huvikautta sitten, -- ihailusta, jota hän oli herättänyt -- huomiosta,
joka oli kiinnitetty häneen. Hän oli myöskin tehnyt viittauksia
korkeasukuisesta ihailijastansa. Iltapäivän kuluessa nämä viittaukset
taajenivat ja selvenivät, hän toisti erinäisiä keskusteluita, esitti
muutamia helliä kohtauksia, lyhyesti sanottuna, hän kertoi sinä päivänä
minulle kokonaisen luvun hienon maailman elämää. Kertomus uudistettiin
joka päivä, aihe oli aina sama -- hän itse, hänen rakkautensa ja
lemmenseikkailunsa. Oli omituista, ettei hän kertaakaan koskettanut
äitinsä sairauteen tai veljensä kuolemaan tai perheen taloudellisen
aseman synkkyyteen. Hän näytti kokonaan elävän entisten ilojensa
muistelemisessa ja tulevien huvitusten toivossa. Hän vietti joka päivä
viisi minuuttia sairaan äitinsä luona, siinä kaikki.
Eliza puhui vieläkin hyvin vähän -- hänellä nähtävästi ei ollut aikaa
siihen. En ole koskaan nähnyt ahkerampaa ihmistä kuin hän, mutta
kuitenkin oli vaikeata sanoa, mitä hän teki, tai oikeammin huomata
hänen töittensä tuloksia. Herätyskello herätti hänet varhain aamulla.
En tiedä, mitä hän puuhasi ennen aamiaista, mutta tämän aterian
jälkeen hän jakoi aikansa yhtä suuriin osiin, ja joka tunnilla oli
määrätty tehtävänsä. Kolme kertaa päivässä hän tutki pientä kirjaa,
jonka lähemmin tarkastaessani huomasin kirkkokäsikirjaksi. Kysyin
häneltä kerran, mikä oli tuon kirjan suuri viehätys, ja hän vastasi:
"Nimi." Kolmena tuntina hän kirjaili kultalangalla nelitahoista,
purppuranpunaista vaatetta, joka olisi melkein riittänyt lattiamatoksi.
Vastaukseksi kysymykseeni ilmoitti hän, että siitä tuli alttariliina
uuteen kirkkoon, joka oli hiljattain rakennettu lähelle Gatesheadia.
Kaksi tuntia hän omisti päiväkirjansa kirjoittamiseen, kaksi
työskentelyyn kyökkipuutarhassa ja yhden laskujensa tekemiseen. Hän
ei näyttänyt tarvitsevan mitään seuraa tahi keskustelua. Luulen, että
hän oli onnellinen omalla tavallaan, tämä tasainen päiväjärjestys
riitti hänelle, eikä mikään suututtanut häntä niin paljon kuin joku
odottamaton tapaus, joka pakoitti häntä poikkeamaan kellontapaisesta
säännöllisyydestään.
Hän kertoi minulle eräänä iltana, ollessaan tavallista puheliaampi,
että Johnin käytös ja perheen taloudellisen häviön uhka olivat
tuottaneet hänelle paljon huolta, mutta että hän nyt oli malttanut
mielensä ja tehnyt päätöksensä. Hän oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin
oman omaisuutensa turvaamiseksi, ja kun hänen äitinsä oli kuollut --
oli nimittäin aivan mahdotonta, kuten hän tyvenesti huomautti, että
tämä voisi parantua tai kestää kauan -- aikoi hän toteuttaa erään
lempisuunnitelmansa, etsiä turvapaikan, jossa ei mikään voisi häiritä
säännöllisiä elämäntapoja ja jossa vahva muuri erottasi hänet syntisen
maailman melskeistä. Kysyin, seuraisiko Georgiana häntä.
"Tietysti ei. Georgianalla ja hänellä ei ollut mitään yhteistä -- eikä
ollut koskaan ollutkaan. Hän ei millään muotoa tahtoisi sisartaan
taakakseen. Georgiana kulkisi omaa tietänsä, hän, Eliza, omaansa."
Georgiana taas vietti suurimman osan siitä ajasta jolloin hän ei
purkanut sydäntään minulle, pitkänään sohvalla, nuristen talon
ikävyyttä ja toivoen lakkaamatta, että täti Gibson taaskin kutsuisi
hänet kaupunkiin.
"Olisi paljon parempi", sanoi hän, "jos voisin olla poissa täältä
kuukauden tai pari, kunnes kaikki on ohitse." En kysynyt, mitä hän
tarkoitti sanoilla, "kaikki ohitse", mutta otaksun, että hän ajatteli
äitinsä odotettua kuolemaa ja hautajaismenojen synkkyyttä. Eliza ei
yleensä kiinnittänyt sen enempää huomiota velton sisarensa valituksiin
kuin jos sellaista nurisevaa, laiskaa olentoa ei olisi ollut
olemassakaan. Eräänä päivänä kuitenkin, laskettuaan pois tilikirjansa
ja käärittyään kokoon koruompeluksensa hän äkkiä aloitti seuraavan
puhetulvan:
"Georgiana, turhamaisempaa ja typerämpää olentoa kuin sinä ei maa
varmaan koskaan ole päällään kantanut. Sinulla ei ole oikeutta elää,
koska et tee elämästäsi mitään hyödyllistä. Sensijaan että eläisit
yksin ja itseäsi varten, kuten järjellisen olennon tulisi. Pyrit
tukemaan omaa heikkouttasi vain jonkun toisen ihmisen voimalla, ja
jollet löydä ketään, joka haluaisi taakakseen tuollaista heikkoa,
lihavaa, hyödytöntä vetelystä, huudat ja voivottelet, että sinua
kohdellaan pahoin ja että olet hyljätty ja onneton. Elämän pitäisi
tarjota sinulle alituista vaihtelua ja huvituksia, muuten on koko
maailma mielestäsi vankila. Sinua pitäisi ihailla, liehitellä,
imarrella, sinun täytyisi saada tanssia, kuulla musiikkia, olla
seurassa, muuten ikävystyt kuoliaaksi. Eikö sinulla ole siksi paljon
älyä, että laatisit elämääsi varten määrätyn järjestelmän, joka tekisi
sinut riippumattomaksi kaikista muista paitsi itsestäsi. Jaa päiväsi
osiin, määrää joka osalle tehtävänsä, älä jätä käyttämättä ainoatakaan
neljännestuntia, kymmentä minuuttia, viittä minuuttia -- ota huomioon
joka silmänräpäys ja suorita kaikki eri tehtävät järjestelmällisesti,
ankaran säntillisesti. Silloin päivä loppuu melkein ennenkuin olet
huomannut sen alkaneenkaan, etkä ole kiitollisuudenvelassa kenellekään
tyhjän hetken täyttämisestä, sinun ei ole tarvinnut etsiä kenenkään
seuraa, myötätuntoa tai apua, lyhyesti sanottuna, olet elänyt niinkuin
itsenäisen olennon tulee. Pane mieleesi tämä neuvo -- ensimäinen ja
viimeinen, jonka annan sinulle -- ja silloin et tarvitse minua etkä
ketään muutakaan, kävi miten kävi. Tai jätä se huomioonottamatta,
jatka kuten tähänkin saakka laiskottelemistasi ja nurkumistasi ja
kärsi seuraukset, niin onnettomat kuin ne tulevatkin olemaan! Puhun
sinulle nyt suoraan, ja kuule tarkoin, sillä vaikka en toistakaan
sanojani tämän jälkeen, aion menetellä aivan niitten mukaan. Äitini
kuoleman jälkeen pesen käteni enkä tahdo olla missään tekemisissä
kanssasi. Siitä päivästä saakka, jolloin kirstu kannetaan Gatesheadin
kirkon holviin, olemme sinä ja minä niin vieraat toisillemme kuin jos
emme koskaan olisi olleet tuttuja. Sinun ei tarvitse ajatella, että
minä kiinnittäisin sinut itseeni heikoimmallakaan siteellä senvuoksi,
että satumme olemaan samojen vanhempien lapsia. Minä sanon sinulle,
että jos koko ihmissuku olisi hävitetty maan päältä ja vain me kaksi
olisimme jääneet eloon, jättäisin sinut arvelematta vanhaan maailmaan
ja lähtisin itse uuteen."
Hän vaikeni.
"Tuon vaivan olisit voinut säästää itseltäsi", vastasi Georgiana.
"Kaikki tietävät, että sinä olet itsekkäin ja sydämettömin ihminen
maailmassa, ja _minä_ tiedän, kuinka kiihkeästi vihaat minua -- tuo
ilkeä kuje, jonka teit lordi Edwin Verelle ja minulle, oli paras
todistus siitä. Et voinut sietää, että minut korotettaisiin sinua
ylemmäksi, että saisin arvonimen ja pääsisin seuroihin, joissa sinä
et uskaltaisi näyttää kasvojasi, ja sentähden rupesit vakoojaksi ja
ilmiantajaksi ja turmelit tulevaisuuteni kokonaan." Georgiana veti
esiin nenäliinansa ja vesitteli kokonaisen tunnin ajan. Eliza istui
kylmänä ja tunteettomana ja ahersi itsepintaisena työssään.
Monet ihmiset eivät anna suurtakaan arvoa vilpittömille, epäitsekkäille
tunteille. Nämä kaksi luonnetta olivat juuri sellaisten puutteessa
käyneet sietämättömiksi, toinen happamaksi ja kulmikkaaksi, toinen
veltoksi ja laimeaksi. Tunne ilman arvostelukykyä on kyllä vetinen ja
heikko, mutta arvostelukyky ilman tunnetta on liian karvas ja vaikeasti
sulava pala kenenkään inhimillisen olennon nieltäväksi.
Oli sateinen ja tuulinen iltapäivä. Georgiana oli nukahtanut sohvalle
romaaninsa ääreen ja Eliza oli mennyt hartaushetkeen uuteen kirkkoon
-- uskonnon asioissa hän noudatti mitä ankarimpia muodollisuuksia, ei
mikään sää estänyt häntä täyttämästä uskonnollisia velvollisuuksiansa,
joista kirkossakäynti oli tärkein. Tämän hän suorittikin sunnuntaisin
kolmasti ja muina päivinä niin usein kuin jumalanpalveluksia suinkin
pidettiin.
Päätin mennä yläkertaan katsomaan kuolevaa naista, joka makasi siellä
melkein hoidotta. Palvelijatkin olivat tässä toimessa huolimattomia,
ja palkattu hoitaja, jota ei kukaan pitänyt silmällä, pujahti pois
huoneesta milloin vain taisi. Bessie oli uskollinen, mutta hänellä
oli mielessään oma perheensä ja linnaan hän pääsi vain silloin
tällöin. Tullessani sairashuoneeseen ei siellä ollut ketään, kuten
olin odottanutkin. Hoitaja oli poissa, sairas makasi hiljaa ja näytti
nukkuvan. Hänen kasvonsa näyttivät lyijynharmailta tyynyjä vastaan.
Valkea takassa oli sammumaisillaan. Panin sinne lisää hiiliä, pöyhin
sänkyvaatteita ja katselin sairasta, joka ei nyt voinut katsella minua.
Sitten menin ikkunan luo.
Sade pieksi ikkunanruutuja ja tuuli vinkui puistossa. "Täällä makaa
ihminen", ajattelin, "joka kohta on jättävä tämän maailman melskeet.
Minne on liitävä tuo henki, joka nyt taistelee erotakseen aineellisesta
asunnostaan, minne on se liitävä päästyään vihdoin vapaaksi?"
Miettiessäni tuota suurta salaisuutta ajattelin Helena Burnsia,
muistelin hänen viimeisiä sanojaan, hänen uskallustaan ja hänen
oppiansa ruumiista erinneitten sielujen tasa-arvoisuudesta. Olin
vieläkin kuulevinani hänen tutun äänensä, näkevinäni hänen kalpeat,
sielukkaat kasvonsa ja loistavan katseensa, kun hän makasi rauhaisalla
kuolinvuoteellaan ikävöiden taivaallisen Isänsä helmaan, -- kun
takanani olevasta vuoteesta kuului heikko kuiskaus: "Kuka siellä on?"
Tiesin, että Mrs. Reed ei ollut puhunut moneen päivään -- oliko tämä
paranemisen merkki? Menin hänen luokseen.
"Minä se olen, täti Reed."
"Kuka minä?" oli vastaus. "Kuka olette?" sanoi hän ja katseli minua
hämmästyneenä, miltei levottomana, mutta ei vielä raivostuneena. En
tunne teitä -- missä Bessie on?"
"Hän on kotonaan, täti."
"Täti", toisti hän. "Kuka sanoo minua tädiksi? Te ette ole Gibsoneita,
ja kuitenkin tunnen teidät -- nuo kasvot, nuo silmät ja tuo otsa ovat
hyvin tutut minulle. Te muistutatte -- niin, te muistutatte Jane Eyreä!"
En vastannut mitään, sillä pelkäsin hänen kiihtyvän liiaksi, jos
sanoisin, kuka olen.
"Pelkään kuitenkin", sanoi hän, "että erehdyn. Ajatukseni johtavat
minut harhaan. Halusin nähdä Jane Eyren ja kuvittelin senvuoksi
yhdennäköisyyttä siinä, missä sitä ei ole. Sitäpaitsi, hänen on
täytynyt muuttua kahdeksassa vuodessa." Vakuutin nyt olevani se
henkilö, joksi hän luuli minua ja jota hän oli halunnut nähdä, ja
huomatessani, että hän ymmärsi sanani ja oli täysin tajuissaan,
kerroin, että Bessie oli lähettänyt miehensä hakemaan minua
Thornfieldista.
"Tiedän, että olen hyvin sairas", sanoi hän hetken kuluttua. "Koetin
joku hetki sitten kääntyä, mutta huomasin, etten voi liikuttaa
jäsentäkään. On paras, että kevennän mieltäni ennenkuin kuolen, sillä
asiat, joista vähän välitämme terveinä, painavat raskaina mieltämme
sellaisella hetkellä kuin minulla nyt on edessäni. Onko hoitaja täällä
ja onko huoneessa muita kuin sinä?"
Vakuutin, että olimme kahden.
"No niin, olen kahdesti tehnyt sinulle vääryyttä, jota kadun nyt.
Ensiksikin rikoin miehelleni antamani lupauksen, että kasvattaisin
sinut kuin oman lapseni, toiseksi --" hän pysähtyi. "Itse asiassa se
kenties ei ole kovin tärkeätä", mumisi hän itsekseen, "ja voinhan vielä
parantuakin. On niin piinallista nöyrtyä näin hänen edessään."
Hän koetti muuttaa asentoa, mutta ei onnistunut. Hänen muotonsa muuttui
-- nähtävästi hän tunsi jotakin sisäistä tuskaa, kenties aavistusta
loppukamppailuista.
"No niin, minun täytyy sittenkin tehdä se. Edessäni on iäisyys -- on
paras kertoa kaikki hänelle. Mene pöytälaatikolleni, avaa se ja tuo
tänne kirje, jonka näet siellä!".
Tottelin määräyksiä. "Lue kirje", sanoi hän.
Se oli lyhyt ja kuului seuraavasti:
"Armollinen Rouva! -- Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle
veljentyttäreni Jane Eyren osoite sekä ilmoittakaa minulle, kuinka
hän voi. Aikomukseni on piakkoin kirjoittaa hänelle ja pyytää häntä
luokseni Madeiraan. Sallimus on siunannut ponnistuksiani ja antanut
minulle menestystä, ja koska olen naimaton ja lapseton, haluan
ottaa Jane Eyren kasvattityttärekseni ja kuoltuani jättää hänelle
kaiken omaisuuteni. -- Suurimmalla kunnioituksella.