Ennen pitkää kilisi kello, ja verho vede_Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre)

takana näyttäytyi suuri Sir George Lynn, jonka Mr. Rochester myös oli

valinnut puolueeseensa, kiedottuna valkeaan lakanaan. Hänen edessään

pöydällä oli avonainen kirja, ja Amy Eshton seisoi hänen vieressään,

Mr. Rochesterin takki yllä, kirja kädessään. Joku, jota ei näkynyt,

helisti kelloa iloisesti, sitten hypähti Adèle (joka välttämättä oli

tahtonut kuulua holhoojansa puolueeseen) esiin ripoitellen ympärilleen

kukkia käsivarrellaan kantamastaan korista. Sitten näyttäytyi Miss

Ingram häikäisevän kauniina, kokonaan valkeissa, pitkä harso päässä

ja ruusukiehkura otsalla. Hänen vierellään kulki Mr. Rochester, ja

yhdessä he lähenivät pöytää. He polvistuivat, ja Mrs. Dent ja Louisa

Eshton, myöskin valkeissa puvuissa, asettuivat heidän taakseen. Seurasi

eräänlainen toimitus, jonka helposti tunsi mykäksi vihkimiseksi. Sen

päätyttyä neuvottelivat eversti Dent ja hänen puoluelaisensa keskenään

hetkisen kuiskaillen, sitten sanoi eversti "morsian", Mr. Rochester

kumarsi, ja esirippu laski.

Kului huomattava väliaika ennenkuin se jälleen nousi. Toisella

nousemisella avautui näkyviin taidokkaammin valmistettu näyttämö kuin

ensimäisellä. Seurusteluhuone, kuten jo ennen olen maininnut, oli

pari porrasta ylempänä kuin ruokasali, ja ylemmän portaan tasalla,

pari metriä kauempana ovesta, oli suuri marmoriallas, jonka tunsin

kasvihuonekoristeeksi -- siellä se tavallisesti seisoi, etelän

kukkien keskellä, kultakalojen asuntona -- ja jota varmaan oli ollut

vaikea siirtää sisälle. Matolla altaan vieressä istui Mr. Rochester

turbaani päässään, pukunansa joukko kirjavia huiveja. Hänen mustat

silmänsä, tumma ihonsa ja pakanalliset piirteensä sopivat mainiosti

tähän pukuun ja hän näytti todellakin itämaalaiselta emiiriltä. Hänen

jälkeensä tuli Miss Ingram näkyviin. Hänkin oli puettu itämaalaiseen

tapaan: tulipunainen silkkinauha oli sidottu hänen vyötäisilleen,

pitsinenäliina solmittu ohimoille, hänen kauniit, täyteläiset

käsivartensa olivat paljaina, ja toinen niistä kaartui sulavasti

ylös kannattaen vesiruukkua pään päällä. Sekä hänen vartalonsa että

piirteensä, ihonsa väri ja ilmeensä muistuttivat israelilaista

ruhtinatarta patriarkkain ajalta, ja sellaista hän epäilemättä

esittikin.

Hän lähestyi allasta ja kumartui sen yli ikäänkuin täyttääkseen

ruukkunsa, sitten hän nosti sen taas päälaelleen. Kaivon vieressä

istuva henkilö näytti nyt puhuttelevan häntä, pyytävän häneltä jotakin

-- "hän laski nopeasti ruukun kädestään ja antoi hänelle juoda --".

Mies otti silloin viittansa alta lippaan, avasi sen ja veti esiin

säihkyviä rannerenkaita ja korvarenkaita, neito oli hämmästyvinään ja

ihastuvinaan, mies polvistui ja laski aarteet hänen jalkoihinsa, hänen

ilmeensä ja eleensä osoittivat epäilystä ja iloa, muukalainen kiinnitti

rannerenkaat hänen käsivarteensa ja korvarenkaat hänen korviinsa. Se

oli Eleasar ja Rebekka: kameelit vain puuttuivat.

Arvaajat panivat taas päänsä yhteen: nähtävästi he eivät voineet tulla

yksimielisiksi sanasta tai tavusta, jota tämä kohtaus esitti. Eversti

Dent, heidän puheenjohtajansa, pyysi koko sanaa esittävää kuvaelmaa, ja

esirippu laski taaskin.

Kolmannella nousulla tuli näkyviin vain pieni osa seurusteluhuonetta,

muun osan peitti tumma, karkea vaate. Marmoriallas oli siirretty

pois, sen tilalle oli tuotu yksinkertainen pöytä ja tuoli keittiöstä,

yksi ainoa himmeä lyhty valaisi näitä, ja kaikki vahakynttilät oli

sammutettu.

Tämän halvan näyttämön keskellä istui mies, sidotut kädet polvillaan

ja katse maahan luotuna. Tunsin Mr. Rochesterin, vaikkakin hänen

noetut kasvonsa, puvun epäjärjestys (toinen hiha riippui melkein

irrallaan ikäänkuin olisi se tullut tappelussa revityksi), synkkä ja

epätoivoinen ilme, karkea, vanukkeinen tukka olisivat hyvin voineet

tehdä hänet tuntemattomaksi. Kun hän liikahti, helähti kahle, sillä

hänen ranteillaan oli käsiraudat.

"Kuritushuone", huudahti eversti Dent, ja arvoitus oli selvitetty.

[Morsian = bride, kaivo = well, kuritushuone = bridewell.]

Jonkun ajan kuluttua, ehdittyään pukeutua tavallisiin pukuihinsa,

palasivat näyttelijät ruokasaliin. Mr. Rochester oli tarjonnut

käsivartensa Miss Ingramille, joka lausui hänelle kohteliaisuuksia

hänen näyttelemisestään.

"Tiedättekö", sanoi hän, "enimmän pidin teistä viimeisessä osassanne.

Oi, olisittepa vain elänyt muutamia vuosia aikaisemmin! Mikä komea

rosvoritari teistä olisi tullut!"

"Onko kaikki noki poissa kasvoistani nyt?" kysyi hän kääntyen neitoa

kohti.

"Ikävä kyllä, on! Ei mikään pue kasvojanne paremmin kuin tuo rosvon

väri."

"Pitäisittekö siis maantiesankarista?"

"Englantilainen maantiesankari on lähinnä paras italialaisen rosvon

jälkeen, ja tämän taas voittaa vain itämainen ryöväri."

"No niin, olin mikä olin, muistakaa, että olette vaimoni. Meidät

vihittiin tunti sitten kaikkien näitten todistajien läsnäollessa." Miss

Ingram tirskui, ja hänen värinsä kohosi.

"Nyt, Dent", sanoi Mr. Rochester, "on teidän vuoronne." Ja toinen

puolue vetäytyi pois, ja hänen puolueensa valtasi tyhjiksi jääneet

tuolit. Miss Ingram asettui puolueensa päämiehen oikealle puolelle,

toiset arvaajat täyttivät tuolit molemmin puolin heitä. Tällä kertaa

en välittänyt näyttelijöistä, en enää jännityksellä odottanut esiripun

nousemista, mielenkiintoni oli nyt kokonaan katselijain puolella, ja

katseeni, joka äsken oli kiintynyt kaarioveen, pysyi nyt ehdottomasti

katsomossa. En enää muista, mitä arvoituksia eversti Dent ja hänen

puolueensa esittivät, minkä sanan he olivat valinneet, kuinka he

suoriutuivat tehtävästään, mutta sitävastoin näen vieläkin jokaista

kuvaelmaa seuranneet neuvottelut, näen Mr. Rochesterin kumartuvan

Miss Ingramia ja Miss Ingramin Mr. Rochesteria kohti, näen hänen

taivuttavan päätään kunnes hänen mustat kutrinsa melkein koskettavat

Mr. Rochesterin olkapäätä ja aaltoilevat hänen leukansa tasalla, kuulen

heidän kuiskailunsa, muistan tarkoin heidän katseensa, ja vielä tällä

hetkellä voin palata tunnelmaan, jonka näytännöt olivat aiheuttaneet.

Olen sanonut sinulle, lukija, että olin oppinut rakastamaan Mr.

Rochesteria, enkä nytkään voinut olla rakastamatta häntä vain siitä

syystä, että hän näytti lakanneen huomaamasta minua, että saatoin

viettää tuntikausia hänen läheisyydessään ilman että hän kertaakaan

katsahti edes siihen suuntaan, jossa olin, että näin hänen omistaneen

kaiken huomionsa vallasnaiselle, joka ei olisi sallinut minun koskettaa

hameensa lievettäkään, ja joka pikaisesti käänsi mustat, vallanhimoiset

silmänsä toisaalle, jos hän sattumalta oli tullut katsahtaneeksi

niin mitättömään olentoon kuin minuun. En voinut olla rakastamatta

häntä, vaikka olinkin varma siitä, että hän pian menisi naimisiin

tämän saman ylimysnaisen kanssa, jonka koko olemuksessa joka päivä

luin ylpeätä varmuutta Mr. Rochesterin aikeista hänen suhteensa, kun

taas tämän käytöksessä alituisesti näin eräänlaista kohteliaisuutta,

joskin huoletonta ja mieluummin etsittävää kuin etsivää, mutta joka

juuri huolettomuutensa tähden oli kiehtovaa, ylpeytensä tähden

vastustamatonta.

Tällaiset olosuhteet eivät suinkaan olleet omiaan jäähdyttämään

rakkautta, vaikka ne hyvin olisivat voineetkin herättää epätoivoa.

Myöskin kauheata mustasukkaisuutta, ajattelee lukija, jos

nimittäin minun asemassani oleva tyttö luulottelisi voivansa olla

mustasukkainen naiselle sellaiselle kuin Miss Ingram. Mutta minä

en ollut mustasukkainen, tai olin sitä hyvin harvoin, sillä sitä

tuskaa, mitä tunsin, ei voisi tulkita sillä nimellä. Miss Ingram oli

kaiken mustasukkaisuuden alapuolella: hän oli liian paljon minua

alempana voidakseen herättää tuota tunnetta. Lukija suokoon anteeksi

näennäisen paradoksin, mutta minä tarkoitan, mitä sanon. Hän oli

häikäisevä, mutta hän ei ollut luonnollinen, hänellä oli kaunis

ulkomuoto ja useita loistavia ominaisuuksia, mutta hänen henkensä oli

köyhä, hänen sydämensä rajoitettu, eikä mikään välittömästi puhjennut

kukkanen kaunistanut sitä, ei mikään luonnon pakoittamaton hedelmä

virvoittanut sitä. Hän ei ollut hyvä, hän ei ollut omaperäinen, hän

loisti helisevillä, kirjoista saaduilla korulauseilla, mutta ei

koskaan esittänyt omintakeista mielipidettä, eikä hänellä ollutkaan

sellaisia. Hän tavoitteli suurisuuntaisia tunteita, mutta ei tuntenut

ystävällisyyttä eikä sääliä, hellyyttä eikä vilpittömyyttä. Liiankin

usein hän paljasti nämä puutteensa antaessaan kohtuuttoman vallan

silmittömälle vastenmielisyydelleen pikku Adèleen. Jos tämä sattui

lähestymään häntä, karkotti hän hänet luotaan töykeästi, väliin

hän ajoi hänet pois huoneesta ja kohteli häntä aina kylmästi ja

kovasti. Muutkin silmät kuin minun näkivät nämä luonteen ilmaukset,

tarkastelivat niitä säälimättä ja läpitunkevasti. Niin, itse tuleva

sulhanen, Mr. Rochester, piti valittuansa alituisesti silmällä, ja

juuri hänen tarkkanäköisyytensä, hänen päivänselvä tietoisuutensa

armaansa vioista, hänen tunteittensa ilmeinen intohimottomuus herätti

minun hellittämättömän tuskani. Minä näin, että Mr. Rochester aikoi

naida Miss Ingramin perhesyistä, kenties valtiollisistakin, koska tämä

asemansa ja sukulaisuussuhteittansa vuoksi oli sopiva hänelle, mutta

tunsin, että hän ei ollut antanut rakkauttaan tulevalle morsiamelleen,

ja että tällä oli huonot edellytykset koskaan voittamaankaan sitä.

Siinä oli tuskani pistävin kärki, siinä kohta, missä hermoon sattui

kipeimmin, siinä kuumeen ja levottomuuden kiihdyttäjä.

_Miss Ingram ei voinut viehättää häntä_.

Jos hän olisi saanut nopean voiton, jos Mr. Rochester olisi antautunut

ja rehellisesti laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen, olisin

peittänyt kasvoni, kääntynyt pois ja (kuvaannollisesti) kuollut

heiltä. Jos Miss Ingram olisi ollut hyvä ja jalo nainen, voimakas,

lämmin, ystävällinen, henkevä, olisin käynyt sydämessäni tuiman

taistelun kahta tiikeriä, mustasukkaisuutta ja epätoivoa, vastaan,

ja kun nämä ensin olisivat repineet ja raadelleet sydäntäni, olisin

ihaillut kilpailijaani, tunnustanut hänen voimansa ja elänyt

rauhassa loppuikäni, ja mitä ehdottomampi hänen ylevämmyytensä, sitä

vilpittömämpi minun ihailuni, sitä syvempi ja todellisempi rauhani.

Mutta asiain todellinen tila -- Miss Ingramin ponnistukset Mr.

Rochesterin kiehtomiseksi, niitten yhä uudistuva epäonnistuminen, josta

hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, päinvastoin hän kuvitteli,

että jokainen hänen sinkoamansa nuoli osui oikeaan, ja pöyhistelihe

menestyksensä huumaamana, vaikka hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa

karkoittivat hänen ponnistustensa esineen yhä etäämmälle --

tämän kaiken huomaaminen ja katseleminen piti minua alituisessa

kiihtymistilassa ja armottoman pakon alla.

Sillä kun hän epäonnistui, näin minä selvästi, millä tavalla hän

olisi voinut saavuttaa menestystä. Tiesin, että ne nuolet jotka nyt

alituisesti kimmahtivat takaisin Mr. Rochesterin rinnasta ja putosivat

tehottomina hänen jalkoihinsa, olisivat varmemman käden sinkoamina

voineet tunkeutua suoraan hänen ylpeään sydämeensä, sytyttää rakkautta

hänen tuimaan katseeseensa, pehmentää hänen katkeran ivallisia

kasvojaan. Tai -- mikä vieläkin parempi -- hiljainen valloitus olisi

voinut tapahtua ilman aseitakin.

"Kuinka ei Miss Ingram voi vaikuttaa häneen sen enempää, kun hänellä

kerran on oikeus olla niin lähellä häntä?" kysyin itseltäni.

"Varmaankaan hän ei oikein pidä hänestä, tai ei pidä hänestä oikealla

tavalla. Jos hän rakastaisi Mr. Rochesteria, ei hänen tarvitsisi noin

tuhlailla hymyilyjään, lähetellä häneen tuollaisia silmäyksiä, nähdä

noin suurta vaivaa ilmeistään ja teeskennellä noin moninaista suloutta.

Minusta näyttää, että hän pääsisi paljon lähemmäksi hänen sydäntään,

jos hän tyytyisi istumaan hiljaa hänen vieressään, puhumaan vähän ja

vilkuilemaan vielä vähemmän. Minä olen nähnyt Mr. Rochesterin kasvoilla

aivan toisenlaisen ilmeen kuin se, mikä koventaa niitä nyt kun Miss

Ingram puhelee hänen kanssaan niin vilkkaasti; mutta se ilme tulikin

itsestään, ilman mitään viekoittelevia temppuja ja taitavia laskelmia,

eikä tarvinnut muuta kuin ottaa se vastaan, vastata mutkattomasti hänen

kysymyksiinsä, tarpeen tullen puhutella häntä ilman mitään verukkeita

-- ja ilme hänen kasvoillaan tuli yhä ystävällisemmäksi ja iloisemmaksi

ja lämmitti kuin auringonsäde. Kuinka Miss Ingram osaa miellyttää häntä

kun he ovat naimisissa? Minä en usko, että hän osaa, ja kuitenkin se

voisi olla mahdollista, ja luulen varmaan, että hänen vaimonsa voisi

olla onnellisin nainen auringon alla."

En ole vielä sanonut mitään tuomitsevaa Mr. Rochesterin aikeesta mennä

naimisiin ulkonaisten etujen vuoksi. Olin hämmästynyt huomatessani

hänen aikomuksensa todella sellaisiksi, olin luullut häntä mieheksi,

johon eivät tehoaisi niin alhaiset vaikuttimet puolison valinnassa,

mutta mitä enemmän tarkastelin molempien asianomaisten asemaa,

kasvatusta j.n.e., sitä vähemmän pidin olevani oikeutettu tuomitsemaan

tai moittimaan Mr. Rochesteria ja Miss Ingramia niitten käsityskantojen

ja periaatteiden noudattamisesta, jotka epäilemättä oli jo lapsuudessa

istutettu heihin. Koko heidän luokkansa seurasi näitä periaatteita, ja

niin ollen otaksuin, että heillä oli siihen omat syynsä, joita minä

en voinut arvostella. Minusta tuntui, että jos olisin ollut hänen

kaltaisensa mies, olisin painanut rintaani vastaan vain sellaisen

naisen, jota todella voi rakastaa; mutta juuri se seikka, että

aviomiehen onni silloin olisi niin päivän selvä, sai minut uskomaan,

että täytyi olla painavia syitä tuota suunnitelmaa vastaan, muussa

tapauksessa olisi mielestäni koko maailma ehdottomasti seurannut sitä.

Mutta muissakin suhteissa olin tulossa hyvin suvaitsevaiseksi

isäntääni kohtaan. Unohdin hänen vikansa, joita ennen olin tarkasti

pitänyt silmällä. Ennen olin pyrkinyt tutkimaan kaikkia puolia hänen

luonteessaan, huomaamaan niin hyvin pahan kuin hyvänkin, punnitsemaan

oikein molempia ja muodostamaan tasapuolisen arvostelun. Nyt en nähnyt

mitään pahaa. Pilkallisuus joka oli karkoittanut minut, kovuus, jota

olin säikähtänyt, tuntuivat nyt vain väkeviltä mausteilta hienossa

ruokalajissa, ne pistivät, mutta jos ne olisivat olleet poissa, olisi

maku kärsinyt siitä suuresti. Ja mitä tulee tuohon epämääräiseen

ilmeeseen -- oliko se synkkämielisyyttä vai surua, uhmaa vai epätoivoa?

Tarkkanäköinen katselija huomasi sen silloin tällöin hänen silmissään,

mutta se katosi, ennenkuin kukaan ehti tunkeutua noihin hetkiseksi

avautuviin syvyyksiin. Tuo epämääräinen ilme sai minut joskus

värisemään, oli kuin olisin kulkenut tuliperäisiä kukkuloita pitkin

ja äkkiä tuntenut maan vavahtavan allani ja nähnyt sen avautuvan

jostakin kohdasta, väliin taas katselin sitä ääneti, sykkivin sydämin

ja jännittynein hermoin. Silloin en säikkynyt sitä, tahdoin vain uhmata

sitä -- arvata, mitä se oli, ja pidin onnellisena Miss Ingramia, joka

kerran oli saava mielin määrin tunkeutua tuohon kuiluun, vetää esiin

sen salaisuudet ja tutkia niitten luontoa.

Sillä aikaa kun minä ajattelin vain isäntääni ja hänen tulevaa

morsiantaan, näin vain heidät, kuulin vain heidän puheensa, kiinnitin

huomiota vain heidän liikkeisiinsä, puuhaili muu seurue omissa

erikoisharrastuksissaan ja huvituksissaan. Ladyt Lynn ja Ingram

jatkoivat juhlallisia kahdenkeskisiä keskustelujaan, nyökyttäen

päähineitään vastakkain ja ilmaisten käsiensä liikkeillä milloin

yllätystä, milloin salaperäisyyttä tai kauhistusta aina sen aiheen

mukaan, jota heidän pakinansa kulloinkin käsitteli. He olivat kuin

pari komeita nukkeja. Lempeä Mrs. Dent puheli hyväntahtoisen Mrs.

Eshtonin kanssa, ja nämä kaksi myönsivät silloin tällöin kohteliaan

sanan tai hymyilyn minullekin. Sir George Lynn, eversti Dent ja Mr.

Eshton puhuivat politiikkaa tai keskustelivat kreivikunnan asioista

ja oikeusjutuista. Lordi Ingram hakkaili Amy Eshtonia, Louisa soitti

ja lauloi toiselle herroista Lynn sekä hänen kanssaan, ja Mary

Ingram kuunteli raukean uneksivana toisen kohteliaisuuksia. Väliin

kaikki, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, keskeyttivät vähemmän

tärkeän näyttelemisensä pitääkseen silmällä ja kuunnellakseen

pääosien esittäjiä; sillä loppujen lopulta olivat Mr. Rochester ja

hänen ympärillään alituisesti häärivä Miss Ingram seurueen sielu.

Jos Mr. Rochester oli tunninkaan poissa huoneesta, lamautui hänen

vieraittensa mieliala kohta huomattavasti, ja voi olla varma siitä,

että hänen paluunsa antoi heti voimakkaan sysäyksen keskustelulle.

Hänen elähyttävän vaikutuksensa puute tuntui erityisesti eräänä

päivänä, kun hänet oli kutsuttu muuatta asiaa varten Millcoteen, josta

hänen arveltiin palaavan vasta myöhään. Iltapäivä oli sateinen, ja

kävelymatka, jonka seurue oli aikonut tehdä eräälle tasangolle Hayn

takana, minne muuan mustalaisjoukkue hiljattain oli asettunut, täytyi

niin ollen jättää toistaiseksi. Osa herroista oli mennyt talleihin,

nuoremmat pelasivat biljardia biljardihuoneessa neitosten kanssa.

Rouvat Ingram ja Lynn etsivät ajanvietettä hiljaisesta korttipelistä.

Blanche Ingram, joka oli ylpeän vaiteliaana torjunut Mrs. Dentin ja

Mrs. Eshtonin kokeet saada hänet mukaan keskusteluun, hyräili ensin

joitakin tuntehikkaita säveleitä pianon ääressä, otti sitten kirjan

kirjastohuoneesta, vetäytyi ylpeään yksinäisyyteen erääseen sohvan

nurkkaan ja valmistautui viettämään ikävää odotusaikaa mielikuvien

maailmoissa. Huoneessa ja koko talossa oli hiljaista, vain silloin

tällöin kuului biljardinpelaajien iloisia ääniä yläkerrasta.

Alkoi hämärtää, ja kello oli jo varoittanut, että oli aika pukeutua

päivällistä varten, kun pikku Adèle, joka oli polvillaan minun

vieressäni ikkunalaudalla -- huudahti:

"Tuossapa Mr. Rochester jo tulee takaisin." Minä käännyin, Miss Ingram

ponnahti pystyyn sohvaltaan, ja toisetkin katsahtivat ylös puuhistaan,

sillä samassa oli alkanut kuulua vaununpyörien kolinaa ja kavioitten

läiskettä märällä käytävällä. Postivaunu läheni.

"Mikä on saattanut hänet palaamaan takaisin tuolla tavalla?" sanoi Miss

Ingram. "Lähtiessään hän ratsasti Mesrourilla, eikö niin? Ja Pilot oli

hänen mukanaan. Mihin hän on pannut eläimet?"

Tätä sanoessaan hän tuli koko mahtavuudessaan, laajoine vaatteineen,

niin lähelle ikkunaa, että minun täytyi taipua taaksepäin selkäni

taittamisenkin uhalla. Ensi innossaan hän ei huomannut minua, mutta

kun hän vihdoin teki sen, koukisti hän huultaan ylpeästi ja siirtyi

toisen ikkunan luo. Postivaunu pysähtyi, kuljettaja soitti ovikelloa,

ja vaunusta nousi matkapukuun puettu herrasmies, mutta se ei ollut Mr.

Rochester, se oli kookas, hienonnäköinen herra, muukalainen.

"Ärsyttävää!" huudahti Miss Ingram, "sinä väsyttävä marakatti" (Adèle)

"kuka käski sinun riippua siinä ikkunassa antamassa vääriä tietoja." Ja

hän heitti minuun suuttuneen syrjäsilmäyksen, ikäänkuin olisi minulla

ollut syytä.

Eteisestä kuului ääniä, ja uusi tulokas astui sisään. Hän kumarsi lady

Ingramille pitäen häntä nähtävästi seuran vanhimpana naisena.

"Nähtävästi tulen sopimattomaan aikaan, armollinen rouva", sanoi hän,

"koska ystäväni, Mr. Rochester on poissa kotoa, mutta minä tulen

hyvin pitkältä matkalta. Luulen voivani siinä määrin luottaa vanhaan

ystävyyteen, että uskallan asettua tänne kunnes hän palaa."

Hänen käytöksensä oli kohteliasta, hänen murteensa tuntui minusta

jossain määrin oudolta -- ei juuri muukalaiselta, mutta ei sittenkään

aivan englantilaiselta. Hän saattoi olla Mr. Rochesterin ikäinen --

kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Hänen kasvojensa väri oli omituisen

kalpea, muuten hän oli kaunis mies, ainakin ensi näkemältä. Lähemmän

tarkastuksen jälkeen huomasi hänen kasvoissaan jotakin ikävää --

jotakin, joka ei miellyttänyt. Hänen piirteensä olivat säännölliset,

mutta liian veltostuneet, hänen silmänsä suuret ja kaunismuotoiset,

mutta tyhjät ja elottomat -- niin ainakin minusta tuntui.

Pukeutumiskellon ääni hajoitti seurueen. En nähnyt häntä ennenkuin

päivällisen jälkeen, ja silloin hän jo näytti olevan kuin kotonaan.

Mutta nyt pidin hänen kasvoistaan vieläkin vähemmän kuin äsken; ne

tuntuivat minusta sekä epävakaisilta että elottomilta. Hänen katseensa

harhaili sinne tänne ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ja se teki

hänet oudomman ja ikävämmän näköiseksi kuin kukaan ennen näkemäni.

Vaikka hän oli kaunis ja verrattain ystävällisen näköinen mies oli hän

tehnyt minuun harvinaisen vastenmielisen vaikutuksen. Noissa soikeissa,

hienohipiäisissä kasvoissa ei ollut mitään voimaa, tuossa kotkannenässä

ja pienessä kirsikkasuussa ei ollut mitään lujuutta, ei mitään

ajatuksia tuossa matalassa, tasaisessa otsassa, ei päättäväisyyttä

noissa kirkkaissa, ruskeissa silmissä.

Istuessani tavallisessa nurkassani ja katsellessani häntä

uuninreunuksella seisovien kynttiläin valossa, joka lankesi kirkkaana

hänen ylitsensä -- hän istui nimittäin nojatuolissa aivan tulen ääressä

ja vetäytyi yhä lähemmäksi ikäänkuin olisi hänen ollut kylmä --

vertasin häntä Mr. Rochesteriin. Ajattelin -- sanottakoon se kaikella

kunnioituksella -- että vastakohta ei voinut olla suurempi sileän

hanhen ja ylpeän haukan, säyseän lampaan ja pörröisen, tarkkasilmäisen

koiran, sen vartijan, välillä.

Hän oli puhunut Mr. Rochesterista kuin vanhasta ystävästä. Sepä mahtoi

olla omituisen ystävyys -- vanhan sananlaskun "vastakohdat etsivät

toisiansa" räikeä todistus.

Pari kolme herraa istui hänen lähellään, ja silloin tällöin kuulin

huoneen yli katkelmia heidän keskustelustaan. Alussa en saanut

paljoakaan selvää kuulemastani, sillä lähelläni istuvien Louisa

Eshtonin ja Mary Ingramin pakina sekoitti kokonaan ne katkonaiset

lauseet, jotka välistä ennättivät korviini. Viimeksimainitut

keskustelivat vieraasta, molemmat sanoivat häntä kauniiksi mieheksi.

Louisa sanoi, että hän oli "niin kultainen" ja että hän jo oli

aivan ihastunut häneen. Mary ihaili hänen "somaa, pientä suutansa

ja sievää nenäänsä", jotka hänen mielestään kuuluivat miehiseen

kauneusihanteeseen.

"Ja kuinka miellyttävä otsa hänellä on!" huudahti Louisa, "niin sileä

-- ei siinä ole ollenkaan noita ikäviä epätasaisuuksia, joita en

ollenkaan siedä. Ja kuinka rauhalliset silmät ja säyseä hymyily!"

Ja sitten, suureksi ilokseni, tuli Henry Lynn ja vei heidät toiseen

päähän huonetta suunnittelemaan aiottua kävelyretkeä Hay'hin.

Nyt taisin keskittää huomioni tulen ääressä istuvaan ryhmään, ja sain

selville, että tulokkaan nimi oli Mr. Mason. Sitten ymmärsin, että hän

oli juuri saapunut Englantiin ja että hän oli tullut jostakin kuumasta

maasta -- siinä varmaan syy, miksi hänen kasvonsa olivat niin kelmeät,

miksi hän istui niin lähellä tulta ja piti päällystakkia huoneessakin.

Nyt ilmaisivat sanat Jamaica ja Kingston että hänen asuntopaikkansa

oli Länsi-Intia, ja hämmästykseni ei ollutkaan vähäinen, kun ennen

pitkää kuulin, että hän oli juuri siellä tutustunut Mr. Rochesteriin.

Hän kertoi parast'aikaa, kuinka hänen ystävänsä oli vihannut noiden

alueiden kuumuutta, rajumyrskyjä ja sadeaikoja. Tiesin, että Mr.

Rochester oli matkustanut paljon, Mrs. Fairfax oli kertonut niin,

mutta luulin, että hänen vaelluksensa olivat rajoittuneet Europan

mantereeseen, enkä koskaan ollut kuullut sanaakaan hänen käynneistään

kaukaisemmilla rannoilla.

Pohdin näitä asioita, kun eräs tapahtuma, vieläpä sangen odottamaton,

katkaisi ajatusteni langan. Mr. Mason, joka värisi aina kun joku

sattui avaamaan oven, pyysi lisää hiiliä valkeaan, jonka liekit olivat

sammuneet, vaikka tuhkakasa vielä olikin hehkuvan punainen. Palvelija,

joka toi hiilet sisään, pysähtyi mennessään Mr. Eshtonin tuolin lähelle

ja sanoi hänelle matalalla äänellä jotakin, josta eroitin vain sanat

"vanha nainen", -- "kerrassaan vaivalloinen."

"Käskekää hänen korjata luunsa kiireimmän kaupalla, muuten hänet

pannaan jalkapuuhun", vastasi Mr. Eshton.

"Ei -- seis!" keskeytti eversti Dent. "Älä lähetä häntä pois, Eshton,

saisimme siitä pahan vastuun niskoillemme -- paras kysyä naisten

mieltä." Ja hän jatkoi kuuluvalla äänellä: "Naiset, te aioitte mennä

Hay'hin katsomaan mustalaisleiriä! Nyt kertoo Sam, että muuan vanha

povaajaeukko heidän joukostaan on tällä hetkellä palvelijain huoneessa

ja tahtoo kaikin mokomin päästä sisään herrasväen luo kertoakseen

heidän tulevaiset kohtalonsa. Haluatteko nähdä häntä?"

"Ettehän vain, eversti", huusi lady Ingram, "tahdo rohkaista moista

halpaa petkuttajaa! Lähettäkää hänet kaikin mokomin heti paikalla pois?"

"Mutta minä en saa häntä lähtemään, mylady", sanoi palvelija, "en

minä eikä kukaan muukaan. Mrs. Fairfax on hänen luonaan parast'aikaa

koettaen saada hänet pois, mutta hän on asettunut istumaan tuolille

uunin nurkkaan ja sanoo, ettei mikään saa häntä liikahtamaan paikaltaan

ennenkuin hän on saanut luvan tulla sisälle."

"Mitä hän täällä tekisi?" kysyi Mrs. Eshton.

"Hän tahtoisi ennustaa herrasväelle, armollinen rouva, ja hän vannoo

tekevänsäkin sen vielä."

"Minkä näköinen hän on?" kysyivät Eshtonin neidit yhdessä hengenvedossa.

"Kauhean ruma, vanha otus, Miss, musta kuin korppi."

"Sittenpä hän onkin oikea noita", huudahti Frederick Lynn. "Käsketään

hänet kaikin mokomin sisään!"

"Tietysti", sanoi hänen veljensä. "Olisi ikuinen vahinko jättää noin

mainio tilaisuus käyttämättä."

"Rakkaat pojat, mitä te ajattelette?" huudahti Mrs. Lynn.

"Minä en mitenkään voi suostua niin ajattelemattomaan toimenpiteeseen",

ilmoitti lady Ingram.

"Todellako, äiti, mutta minä sanon, että sinä voit -- ja sinä suostut",

kuului Blanchen kopea ääni, hänen kääntyessään ympäri pianotuolilla,

jossa hän oli siihen saakka istunut ääneti tarkastellen joitakin

nuottilehtiä. "Olen utelias kuulemaan kohtaloani -- käske noita-akka

sisään, Sam!"

"Blanche, lemmikkini, muista --"

"Kyllä -- minä muistan kaikki mitä minun pitääkin muistaa, ja minun

täytyy saada tahtoni täytetyksi -- kiiruhda, Sam!"

"Niin, niin", huusivat kaikki nuoret, niin neidit kuin herrat.

"Annetaan hänen tulla -- siitä tulee oiva seikkailu."

Palvelija vitkasteli vielä. "Hän on niin kauhean näköinen", sanoi hän.

"Mene!" kivahti Miss Ingram, ja mies meni.

Koko seurue joutui nyt iloisen levottomuuden valtaan; kokkapuheet ja

leikinlaskut räiskähtelivät Samin palatessa.

"Hän ei tahdokaan tulla nyt", sanoi hän. "Hän sanoo, että hänen

tehtävänsä muka ei ole esiintyä 'suuren joukon' edessä -- niin

kuuluivat hänen sanansa. Minun täytyy viedä hänet yksityiseen

huoneeseen, ja ne, jotka haluavat kysyä hänen neuvojansa, saavat

yksitellen mennä hänen luoksensa."

"Siinä näet nyt, kuninkaallinen Blancheni", aloitti Lady Ingram, "hän

tahtoo tehdä anastusyrityksiä. Ole järkevä, enkelini, äläkä --"

"Vie hänet kirjastohuoneeseen, luonnollisesti", keskeytti hänen

enkelinsä. "Minun tehtäväni ei ole kuunnella hänen ennustuksiaan

'suuren joukon' edessä: aion pitää hänet vain itseäni varten. Onko

kirjastohuoneessa tulta?"

"Kyllä, Miss, mutta hän näyttää niin ikävältä."

"Lopeta jo lorusi, tolvana, ja tee niinkuin sanon!"

Taas Sam katosi, ja odotuksen salaperäinen jännitys nousi vielä kerran

ylimmilleen.

"Hän on valmis nyt", sanoi palvelija palatessaan. "Hän haluaa tietää,

kuka tulee ensimäisenä."

"Arvelen, että minun on paras pistäytyä hänen luonaan ennenkuin kukaan

naisista menee", sanoi eversti Dent.

"Sano hänelle, Sam, että eräs herra on tulossa."

Sam meni ja palasi.

"Hän sanoo, sir, että hän ei huoli herroista, heidän ei tarvitse

vaivautua hänen luoksensa, eikä myös" -- hän tukahutti vaivoin naurunsa

-- "muiden naisten kuin nuorten ja naimattomien."

"Kautta Juppiterin, hänellä on makua!" huudahti Henry Lynn.

Miss Ingram nousi juhlallisena: "Minä menen ensimäisenä", sanoi hän

äänellä, joka olisi sopinut häviävän sotajoukon johtajalle, joka itse

asettuu eturiviin ja antaa merkin rynnäkköön.

"Oi, kultaseni, lemmikkini, älä mene -- ajattele vielä!" huusi hänen

äitinsä, mutta hän liukui hänen ohitsensa ylvään äänettömänä, katosi

ovesta, jota eversti Dent piti auki, ja me kuulimme hänen menevän

kirjastohuoneeseen.

Nyt seurasi verrattain syvä hiljaisuus. Lady Ingram katsoi tilanteen

mukaiseksi väännellä käsiänsä, minkä hän perinpohjaisesti tekikin. Miss

Mary ilmoitti, että hän puolestaan ei uskaltaisi mennä. Amy ja Louisa

Eshton tirskuivat kesken säikähdystään.

Minuutit vierivät verkalleen. Laskimme niitä viisitoista, ennenkuin

kirjaston ovi taas aukeni. Miss Ingram palasi luoksemme kaarioven

kautta.

Nauraisiko hän? Ottaisiko hän kaiken vain pilaksi? Kaikkien silmät

olivat kiihkeän uteliaina häntä vastassa, ja hän kohtasi odottavat

katseet kylmänä ja torjuen. Hän ei näyttänyt hämmentyneeltä eikä

iloiselta, vaan kulki jäykkänä paikalleen ja istahti sille äänettömänä.

"No, Blanche", sanoi Lordi Ingram.

"Mitä hän sanoi, Blanche?" kysyi Mary.

"Mitä ajattelet hänestä? Miltä sinusta tuntuu? Onko hän oikea povaaja?"

kysyivät neidit Eshton.

"No, no, hyvä herrasväki", vastasi Miss Ingram, "älkää ahdistako minua

joka taholta! Totisesti voi teidän herkkäuskoisuuttanne helposti

kiihdyttää! Te näytätte järjestään kaikki -- hyvä äitini siihen

luettuna -- olevan ehdottomasti vakuutettuja siitä, että talossa

on oikea noita-akka, joka on läheisessä liitossa sielunvihollisen

kanssa. Olen nähnyt kiertävän mustalaisakan, hän on totuttuun tapaan

harjoittanut minun suhteeni kädestälukemisen jaloa taitoa ja kertonut

minulle asioita, mitä hänen kaltaisensa tavallisesti kertovat. Oikkuni

on tyydytetty, ja luullakseni on paras, että Mr. Eshton uhkauksensa

mukaan panee akan jalkapuuhun huomenna."

Miss Ingram otti kirjan ja nojautui taaksepäin tuolissaan torjuen

niin ollen kaiken keskustelun. Tarkastelin häntä lähes puolen tuntia:

koko sinä aikana ei hän kertaakaan kääntänyt lehteä, ja hänen

kasvonsa tulivat hetki hetkeltä synkemmiksi, tyytymättömämmiksi ja

pettyneemmiksi. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut mitään mieluista,

ja minusta näytti, päättäen hänen jatkuvasta synkkyydestään ja

vaiteliaisuudestaan, että hän itse, huolimatta teeskennellystä

välinpitämättömyydestään, kiinnitti tavattoman suurta huomiota

kuulemiinsa, mitä ne sitten olivatkaan olleet.

Sillä välin selittivät Mary Ingram, Amy ja Louisa Eshton, että he eivät

uskaltaneet mennä yksin, ja kuitenkin heidän kaikkien teki mieli mennä.

Ryhdyttiin neuvotteluihin lähettilään, Samin välityksellä, ja vihdoin,

pitkällisten juoksujen jälkeen, jolloin Samin jalkoja jo varmaan

pakotti, saatiin suurella vaivalla kiusatuksi ankaralta Sibyllalta lupa

mainituille kolmelle neidolle saapua yhtä aikaa hänen puheilleen.

Tämä käynti ei ollut niin hiljainen kuin Miss Ingramin oli ollut.

Kuulimme hysteeristä naurua ja pieniä huudahduksia kirjastohuoneesta,

ja noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua temmattiin ovi auki, ja neidit

syöksyivät sisään kuin suunniltaan.

"Tässä ei ole kaikki oikein!" huusivat kaikki kolme yhteen ääneen.

"Hän kertoi meille sellaisia asioita! Hän tietää kaikki meistä!" ja he

vaipuivat hengästyneinä tuoleille, joita herrat kiiruhtivat tarjoamaan

heille.

Kun heiltä vaadittiin lähempää selitystä, kertoivat he, että hän

oli sanonut heille kaikki, mitä he olivat sanoneet ja tehneet

lapsuudessaan, kuvaillut, millaisia kirjoja ja koristeita heillä oli

huoneissaan kotona ja millaisia lahjoja sukulaiset olivat antaneet

heille. He vakuuttivat, että hän oli myös arvannut heidän ajatuksensa

ja kuiskannut jokaisen korvaan sen henkilön nimen, josta tämä enimmän

piti, sekä hänen hartaimmat toiveensa.

Herrat tahtoivat nyt kaikin mokomin saada lähempiä tietoja kahdesta

viimeksimainitusta seikasta, mutta saivat vastaukseksi tärkeisiin

kysymyksiinsä vain punastumisia, huudahduksia ja hämillistä tirskunaa.

Äidit toivat hajuvesipullonsa ja leyhyttelivät viuhkojaan päivitellen

kerta toisensa jälkeen, että heidän varoituksiaan ei oltu otettu

ajoissa lukuun. Vanhemmat herrat nauroivat ja nuoremmat tyrkyttivät

palveluksiaan kiihtyneille kaunokaisille.

Kesken hälinää, kun silmäni ja korvani seurasivat yksinomaan edessäni

olevaa ryhmää, tunsin hiljaisen kosketuksen kyynärpäähäni. Käännyin ja

näin Samin.

"Anteeksi, Miss, mutta mustalainen sanoo, että täällä on vielä yksi

nuori neiti, joka ei ole vielä ollut hänen luonaan, ja hän vannoo

pysyvänsä paikallaan kunnes hän on nähnyt kaikki. Minä ajattelin, että

hän varmaan tarkoittaa teitä -- kukaan muu se ei voi olla. Mitä sanon

hänelle?"

"Oi, minä menen sisään kaikin mokomin", vastasin, ja olin iloinen

tästä odottamattomasta tilaisuudesta tyydyttää erittäin suurta

uteliaisuuttani. Livahdin huoneesta kenenkään näkemättä -- koko seurue

oli vielä vapisevan, vasta palanneen kolmikon ympärillä -- ja suljin

oven hiljaa.

"Jos haluatte, Miss", sanoi Sam, "jään käytävään odottamaan teitä, ja

jos hän peloittaa teitä, niin kutsukaa vain ja minä tulen heti!"

"Ei, Sam, palaa vain keittiöön, minä en pelkää vähääkään." Enkä

pelännytkään, mutta olin koko lailla kiihtynyt ja innoissani.

Yhdeksästoista luku.

Kirjastohuone näytti jokseenkin rauhalliselta, kun astuin sisään,

ja Sibylla -- mikäli hän nyt oli sellainen -- istui vallan siivosti

nojatuolissa uunin nurkassa. Hänellä oli punainen vaippa yllään ja

päässä musta lakki -- oikeammin leveälierinen mustalaishattu, joka oli

sidottu juovikkaalla nenäliinalla leuan alitse. Pöydällä oli sammutettu

kynttilä. Hän nojautui valkeaa kohti ja näytti sen loimossa lukevan

pientä, mustakantista kirjaa, joka oli kuin rukouskirja. Lukiessaan hän

mumisi sanat puoliääneen, kuten useimmat vanhat naiset tekevät, eikä

lopettanut lukuansa heti minun tultuani sisään, vaan näytti tahtovan

päästä kappaleen loppuun saakka.

Seisoin matolla ja lämmittelin käsiäni, jotka olivat jäähtyneet

istuessani seurusteluhuoneessa etäällä valkeasta. Olin aivan yhtä

levollinen kuin tavallisestikin, eikä mustalaiseukon ulkomuodossa

tosiaankaan ollut mitään, joka olisi voinut tehdä levottomaksi. Hän

sulki kirjansa ja kohotti hitaasti katseensa. Hatunreuna varjosti osan

hänen kasvojaan, mutta hänen kohottaessaan sitä voin nähdä, että ne

olivat hyvin omituiset. Ne näyttivät melkein mustanruskeilta, leuan

alitse kulkevan nauhan takaa pisti esiin taajoja haivenia, jotka

peittivät melkein kokonaan hänen leukapielensä, ja hänen katseensa

kohtasi minua heti rohkeana ja suorana.

"Vai niin, tahdotte siis kuulla kohtalonne?" sanoi hän äänellä, joka

oli yhtä tuima kuin hänen katseensa, yhtä karkea kuin hänen äänensä.

"En välitä siitä, muoriseni, mutta tehkää miten haluatte. Minun pitäisi

kuitenkin varoittaa teitä -- en ole herkkäuskoinen."

"On niin teidän kaltaistanne vastata nenäkkäästi. Odotin juuri tuota,

kuulin sen askeleistanne kun tulitte kynnyksen yli."

"Todellako? Teilläpä on tarkka korva."

"Niin on, ja tarkka silmä, ja tarkat aivot."

"Te tarvitsette niitä kaikkia ammatissanne."

"Niin tarvitsenkin, etenkin, kun olen tekemisissä teidän kaltaistenne

kanssa. Miksi ette vapise?"

"Minun ei ole vilu."

"Miksi ette kalpene?"

"En ole sairas."

"Miksi ette pyydä neuvojani?"

"En ole tyhmä."

Eukko nauraa virnisteli hatunnauhansa takaa, sitten hän veti esiin

lyhyen, mustan piipun, sytytti sen ja alkoi polttaa. Oltuaan hetkisen

tässä asennossa hän oikaisi koukistuneen ruumiinsa, otti piipun

huuliltaan ja sanoi hyvin painavasti, tuijottaen koko ajan valkeaan:

"Teidän on kylmä, te olette sairas, te olette tyhmä."

"Todistakaa se!" sanoin.

"Sen teen parilla sanalla. Teidän on vilu, koska olette yksin, koska

kukaan ei tarvitse sitä tulta, joka palaa teissä itsessänne. Te olette

sairas, koska paras, korkein ja suloisin ihmiselle annetuista tunteista

on kaukana teistä. Te olette tyhmä, koska ette viittaa sitä tulemaan,

vaikka kärsittekin, ettekä astu askeltakaan kohdataksenne sitä siellä,

missä se odottaa teitä."

Hän nosti lyhyen mustan piippunsa takaisin huulilleen ja jatkoi

polttamistaan innokkaasti.

"Tuon kaiken voitte sanoa melkein jokaiselle, jonka tiedätte elävän

yksin ja riippuvaisessa asemassa suuressa talossa."

"Minä voisin sanoa sen melkein jokaiselle, mutta pitäisikö se

paikkansa?"

"Kyllä -- minun olosuhteissani."

"Aivan niin, _teidän_ olosuhteissanne, mutta näyttäkää minulle joku,

joka elää tarkalleen samoissa olosuhteissa kuin te!"

"On helppo löytää tuhansia."

"Hädin tuskin löytäisitte ainoatakaan. Tietäkää siis: te olette

erikoisasemassa, te olette hyvin lähellä onnea -- niin, te voitte

ylettyä siihen. Kaikki ainekset ovat valmiit, puuttuu vain käsi,

joka yhdistää ne. Sattuma asetti ne hiukan syrjään, antakaa tuoda ne

lähemmäksi ja seurauksena on onnenne."

"En ymmärrä arvoituksia. En eläissäni ole arvannut sellaista."

"Jos tahdotte, että puhun selvemmin, niin näyttäkää minulle kätenne!"

"Hopealla täytettynä, eikö niin?"

"Tietysti."

Annoin hänelle shillingin, hän pisti sen vanhaan sukanterään, jonka

hän veti esiin taskustaan, ja sidottuaan sen taas kiinni ja pantuaan

sen takaisin hän käski minun ojentaa käteni. Tein työtä käskettyä. Hän

kumartui käteni yli ja tutki sitä tarkoin koskettamatta sitä.

"Se on liian hieno", sanoi hän. "En voi sanoa mitään tuollaisesta

kädestä -- melkein ilman viivoja. Sitäpaitsi -- mitä merkitsee käsi?

Kohtalo ei ole kirjoitettu siihen."

"Minä uskon teitä", sanoin.

"Ei", jatkoi hän, "se on kasvoissa -- otsassa, silmien ympärillä, itse

silmissä, suun viivoissa. Polvistukaa ja nostakaa päätänne."

"No, nythän te palaatte todellisuuteen", sanoin totellessani häntä.

"Nyt alan jonkun verran uskoa teihin." Polvistuin puolen metrin päähän

hänestä. Hän kohensi valkeaa, niin että joku liekki vielä välähti

hiiloksesta. Hän istui kuitenkin niin, että tulen loimu saattoi hänen

kasvonsa vielä syvempään varjoon, mutta valaisi minun kasvojani.

"Tahtoisin tietää, minkälaisin tuntein tulitte luokseni tänä iltana",

sanoi hän tutkittuaan minua hetkisen. "Tahtoisin tietää, mitkä

ajatukset askartelevat mielessänne pitkinä tunteina, kun istutte tuolla

huoneessa katsellen noita hienoja ihmisiä, jotka taikalyhtykuvien

tavoin leijailevat ohitsenne. Teidän ja heidän välillä on yhtä vähän

myötätuntoista ajatusyhteyttä kuin jos he todella olisivat vain varjoja

eikä inhimillisiä olentoja."

"Olen usein väsynyt, väliin uninen, mutta harvoin surullinen."

"Siinä tapauksessa teillä on joku salainen toive, joka elähyttää teitä

ja huvittaa teitä kuiskeilla tulevaisuudesta."

"Eikä ole. Korkein toiveeni on säästää niin paljon rahaa ansioistani,

että voin kerran perustaa oman koulun itse vuokraamassani talossa."

"Laihaa ravintoa sielulle -- kun istuu ikkunalaudalla (te näette, että

tunnen tapanne)" --

"Olette kuulleet ne palvelijoilta."

"Ahaa! Nyt luulitte olevanne älykäs. Hyvä on -- ehkä olen kuullut ne

heiltä, totta pulmakseni tunnenkin yhden heistä -- Mrs. Poolen."

Hypähdin pystyyn kuullessani tämän nimen. "Vai tunnet -- vai tunnet",

ajattelin, "silloin on koko juttu lopultakin pirullisuutta."

"Älkää säikähtäkö", jatkoi tuo omituinen olento, "hän on luotettava

ihminen, tuo Mrs. Poole, levollinen ja vaitelias, ja kuka tahansa voi

uskoa häneen. Mutta, kuten sanoin, ettekö istuessanne ikkunalaudalla

ajattele mitään muuta kuin tulevaa koulua? Eikö kukaan noista

ihmisistä, jotka istuvat edessänne sohvilla ja tuoleilla, herätä teissä

mielenkiintoa? Eikö siellä ole ainoitakaan kasvoja, joita te tutkitte?

Eikö ainoatakaan olentoa, jonka liikkeitä seuraatte edes uteliaana?"

"Tarkastan mielelläni kaikkia kasvoja ja kaikkia olentoja."

"Mutta ettekö koskaan eroita yhtä joukosta -- tai kahta?"

"Sen teen usein, kun jonkun parin liikkeet tai ilmeet näyttävät

kertovan tarinaa -- silloin minun huvittaa katsella heitä."

"Mitä tarinaa kuuntelette kernaimmin?"

"Oh, minulla ei ole valitsemisen varaa. Aihe on tavallisesti sama --

hakkailua, ja lopputulokseksi lupaa tulla avioliitto."

"Ja pidättekö tuosta yksitoikkoisesta aiheesta?"

"Enpä juuri -- mitä se minuun koskee."

"Eikö koske teihin? Kun joku nuori neiti, joka uhkuu elämää ja

terveyttä ja on ihastuttava sekä kauneutensa, rikkautensa että ylhäisen

asemansa vuoksi, kun tällainen istuu ja hymyilee suoraan silmiin

herrasmiehelle, jota te --"

"Jota minä --?"

"Jonka te tunnette ja -- josta kenties ajattelette hyvää."

"En tunne herrasmiehiä täällä. Olen tuskin vaihtanut, sanaakaan

kenenkään kanssa heistä, ja mitä tulee mielipiteeseeni heistä, pidän

muutamia kunnianarvoisina, komeina ja keski-ikäisinä, toisia nuorina,

kauniina ja vilkkaina, mutta heillä on tietysti täysi oikeus ottaa

vastaan hymyilyjä keneltä haluavat ilman että niinä tunnen tällä asialla

olevan mitään merkitystä itselleni."

"Ettekö tunne herrasmiehiä täällä? Ettekö ole vaihtanut heidän kanssaan

sanaakaan? Sanotteko samaa talon isännästä?"

"Hän ei ole kotona."

"Mikä syvämielinen huomautus! Mikä hyvin keksitty kiertotie! Hän meni

Millcoteen tänä aamuna ja palaa takaisin tänä iltana tai huomenaamuna:

riittääkö tämä seikka sulkemaan hänet pois tuttavuuksienne luettelosta

-- pyyhkimään hänet pois elävien kirjoista?"

"Ei, mutta en voi ymmärtää, mitä tekemistä Mr. Rochesterilla on sen

asian kanssa, jonka äsken otitte puheeksi."

"Minä puhuin neitojen hymyilyistä herrasmiehille, ja viime aikoina on

niin paljon hymyilyjä vuodatettu Mr. Rochesterin silmiin, että ne ovat

tulvillaan kuin kaksi äyräitä myöten täytettyä maljaa -- ettekö ole

huomannut sitä?"

"Mr. Rochesterilla on oikeus nauttia vieraittensa seurasta."

"Viisi hänen oikeuksistaan, mutta ettekö ole huomannut, että kaikista

noista avioliittoa koskevista tarinoista on Mr. Rochesterin pisin ja

mieltäkiinnittävin?"

"Kuulijan into irroittaa kertojan kielen." Sanoin tämän pikemmin

itsekseni kuin mustalaiselle, jonka outo puhe, ääni ja esiintyminen

oli vähitellen kietonut minut jonkinlaiseen uneen. Toinen odottamaton

lause toisensa jälkeen lähti hänen huuliltaan, kunnes salaperäisyyden

verkko ympäröi minut kokonaan, ja ihmettelin, mikä näkymätön henki

oli viikkokausia seurannut sydämeni toimintaa ja pannut muistiin sen

jokaisen sykähdyksen.

"Kuulijan into", toisti hän, "niin, Mr. Rochester on tuntikausiksi

kallistanut korvansa noille viehättäville huulille, jotka niin

haluisesti tarinoivat hänelle, ja Mr. Rochester tekee sen niin

mielellään ja näyttää niin kiitolliselta tuosta ajanvietteestä --

oletteko huomannut sitä?"

"Kiitolliselta! En voi muistaa keksineeni kiitollisuutta hänen

kasvoissaan."

"Keksineenne! Olette siis tarkastanut. Ja mitä sitten olette keksinyt,

jollei kiitollisuutta?" -- En sanonut mitään.

"Olette nähnyt rakkautta -- eikö niin? Olette katsellut eteenpäin

ajassa ja nähnyt hänet naimisissa onnellisen morsiamensa kanssa."

"Hm -- eipä juuri! Teidän taikuriterävyytenne iskee väliin harhaan."

"Mitä hittoa te sitten olette nähnyt?

"Entä sitten -- tulin tänne kysymään enkä vastaamaan kysymyksiin. Onko

yleensä tunnettua, että Mr. Rochester aikoo mennä naimisiin?"

"Kyllä, kauniin Miss Ingramin kanssa."

"Joko pian?"

"Kaikki asianhaarat lupaavat pikaista ratkaisua, ja epäilemättä --

vaikka te, tuolla julkeudellanne, jonka pitäisi jumittaa pois teistä,

näytätte asettavan asian kysymyksenalaiseksi -- epäilemättä heistä

on tuleva mitä onnellisin pari. Mr. Rochesterin täytyy rakastaa noin

kaunista, jalosyntyistä, älykästä ja täydellistä naista, ja tämä

luultavasti on myös rakastunut häneen, tai ainakin hänen kukkaroonsa.

Minä tiedän, että Miss Ingram antaa suuren arvon Rochesterin

tiluksille, vaikka minä -- Herra antakoon sen minulle anteeksi --

tunti sitten kerroin hänelle siitä asiasta jotakin, joka pani hänet

ihmeellisen vakavan näköiseksi ja pudotti hänen suupielensä puolen

tuumaa alaspäin. Tahtoisin neuvoa hänen kelpo kosijaansa pitämään

varansa: jos tulee toinen, jolla on suurempi vuosikorko, saa hän

marssia matkaansa --"

"Mutta, muoriseni, minä en tullut kuulemaan Mr. Rochesterin kohtaloa,

vaan omaani, ja siitä ette vielä ole sanonut mitään."

"Teidän kohtalonne on vielä epäselvä, sillä tarkastaessani kasvojanne

huomasin, että piirteenne ovat ristiriidassa keskenään. Minä tiedän,

että Onnetar on mitannut teille kappaleen onnea. Minä tiesin sen jo

ennen kuin tulin tänne tänä iltana. Hän on huolellisesti asettanut sen

syrjään teitä varten. Minä näin hänen tekevän niin. Teidän tehtävänne

on ojentaa kätenne ja ottaa se, mutta teettekö te sen todellakin --

siinä kysymys, jota tutkin. Polvistukaa vielä matolle!"

"Älkää viivyttäkö minua kauan, tuli polttaa kasvojani!"

Minä polvistuin. Hän ei tullut lähemmäksi, tuijotti vain minuun

nojautuen taaksepäin tuolissaan. Hän alkoi mumista:

"Tulen loimu värähtelee hänen silmissään, silmät loistavat kuin

kastehelmet, niitten ilme on pehmeä ja tunteellinen, ne hymyilevät

minun puheilleni, ne ovat ilmehikkäät, mieliala toisensa jälkeen

kuvastuu niitten kirkkaassa pinnassa. Kun ne lakkaavat hymyilemästä,

ovat ne surulliset, itsetiedoton väsymys painaa luomia -- se merkitsee

yksinäisyydestä johtuvaa surumielisyyttä. Ne kääntyvät pois minusta,

ne eivät tahdo enää olla tutkittavina, ne näyttävät kieltäytyvän

uskomasta minun tähän asti tekemiini havaintoihin ja omistamasta

sekä tunteellisuuden että surumielisyyden taakkaa, mutta tuo

pilkallinen välähdys, tuo ylpeys ja umpimielisyys vain vahvistaa minua

mielipiteessäni. Silmät ovat suotuisat."

"Mitä tulee suuhun, nauraa se mielellään. Se tahtoisi kertoa kaiken,

mitä aivot havaitsevat, mutta lyönpä vetoa, että se vaikenee paljosta,

mitä sydän tuntee. Se on taipuisa ja herkkä, eikä sitä milloinkaan

ole tarkoitettu ikuiseen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Tämän suun

pitäisi puhua paljon ja hymyillä usein ja osoittaa inhimillistä

rakkautta puhuttajalleen. Myöskin tämä osa kasvoja on myötäinen."

"En näe muuta vihollista asian onnelliselle ratkaisulle kuin otsan, ja

tämä otsa näyttää sanovan: 'Minä voin elää yksinäni, jos itsekunnioitus

ja olosuhteet vaativat minua tekemään niin. Minun ei tarvitse myydä

sieluani ostaakseni onnea. Minulla on sisäinen, myötäsyntyinen

aarre, joka voi pitää minua pystyssä, vaikka kaikki ulkonaiset ilot

kiellettäisiin minulta tai myönnettäisiin vain sellaiseen hintaan,

johon en voi suostua.' Otsa ilmoittaa: 'Minussa asuu vahva järki, joka

pitää kiinni ohjaksista eikä salli tunteitten syöksyä ulos synkkiin

syvyyksiin. Intohimot raivotkoot kuin pahat pakanat, ja mielihalut

kuvitelkoot kaikenlaisia turhia asioita, mutta järkiperäinen arvostelu

on aina sanova viimeisen sanan joka väittelyyn, antava ratkaisevan

äänensä joka päätökseen. Tulkoot ankarat tuulet, maanjäristykset ja

tulipalot, mutta minä seuraan aina sen hennon äänen neuvoja, joka

tulkitsee omantunnon käskyjä'."

"Hyvin sanottu, otsa, sinun sanojasi on kunnioitettava. Olen tehnyt

suunnitelmani -- pidän niitä oikeina -- ja niiden vaatimisessa olen

ottanut huomioon omantunnon vaatimukset ja järjen neuvot. Minä tiedän,

kuinka pian nuoruus katoaa ja kukat kuihtuvat, jos tarjotussa onnen

maljassa on yksikin pisara häpeää, pieninkin sivumaku omantunnontuskia.

En tahdo uhria, surua ja kuihtumista -- sellainen ei ole minun makuuni.

Tahdon lämmittää, en polttaa, tahdon ansaita kiitollisuutta enkä

pusertaa esiin verikyyneleltä -- ei edes suolaisia kyyneleitä. Satoni

täytyy olla hymyilyjä, hyväilyjä, onnea -- se käy laatuun. Luulen, että

hourailen verrattoman hurmauksen vallassa. Tahtoisin nyt pitkittää

tätä hetkeä _ad infinitum_, mutta en uskalla. Tähän saakka olen

hallinnut itseni täydellisesti. Olen menetellyt niinkuin sydämessäni

olin vannonut menetteleväni, mutta jos jatkaisin, voisi se käydä

minulle ylivoimaiseksi. Nouskaa Miss Eyre, jättäkää minut, näytelmä on

päättynyt!"

Missä olin? Olinko valveillani vai nukuinko? Olinko nähnyt unta?

Näinkö vielä unta? Vanhan vaimon ääni oli muuttunut: hänen puheensa,

hänen liikkeensä, kaikki oli minulle yhtä tuttua kuin omat kasvoni

peilissä, kuin omien huulteni puhe. Nousin, mutta en mennyt pois.

Katsoin, kohensin valkeaa ja katsoin taas, mutta hän veti päähineensä

ja nauhansa tiukemmalle ja viittasi minua taaskin lähtemään. Tulen

loimu valaisi hänen ojennettua kättään. Olin nyt pystyssä ja halusin

tehdä keksintöjä ja ensi työkseni kiinnitin huomioni tuohon käteen. Se

ei ollut vanhan ihmisen kuihtunut käsi enempää kuin omanikaan, se oli

kiinteä, joustava jäsen pehmeine, tasaisine sormineen, pikkusormessa

kiilsi sormus, ja kumartuessani katsomaan sitä näin jalokiven, jonka

olin nähnyt satoja kertoja ennen. Katsoin taaskin kasvoja, jotka

eivät enää kääntyneet pois luotani -- päinvastoin oli päähine sysätty

niskaan, nauha pantu syrjään ja pää kumartui minua kohti.

"No, Jane, joko tunnette minut?" kysyi tuttu ääni.

"Ottakaa vain tuo punainen viitta pois, sir, ja sitten --"

"Mutta nauhassa on solmu -- auttakaa minua!"

"Katkaiskaa se, sir!"

"Kas noin -- pois, lainatut verhot!" Ja Mr. Rochester astui pois

naamiaispuvustaan.

"Mikä kummallinen päähänpisto, sir!"

"Mutta hyvin toteutettu, mitä? Eikö teidänkin mielestänne?"

"Neitien kanssa mahdoitte menestyä."

"Mutta enkö teidän kanssanne?"

"Te ette näytellyt mustalaista minulle."

"Ketä sitten? Omaa itseänikö?"

"Ei, vaan jotakin outoa ja selittämätöntä. Suoraan sanoen luulen, että

olette koettanut kietoa minua johonkin -- saada minua puhumaan. Olette

puhunut hullutuksia. Se ei juuri ollut kauniisti tehty, sir."

"Annatteko minulle anteeksi, Jane?"

"En tiedä vielä, ennenkuin olen ehtinyt käydä läpi koko tapauksen. Jos

huomaan, etten ole tehnyt mitään suuria tyhmyyksiä, koetan antaa teille

anteeksi, mutta oikein tehty se ei ollut."

"Oh -- te olette ollut hyvin täsmällinen -- hyvin huolellinen -- hyvin

järkevä."

Minä ajattelin, ja huomasin, että itse asiassa olinkin ollut niin. Se

oli suuri huojennus, mutta niinpä olinkin, melkein kohtauksen alusta

asti, ollut varuillani. Olin epäillyt jotakin naamiaistemppua. Tiesin,

että mustalaiset ja povarit eivät yleensä käytä sellaista puhetapaa

kuin tämä vanha vaimo oli käyttänyt. Sitäpaitsi olin huomannut, kuinka

hän teeskenteli ääntään ja koetti kaikin mokomin peittää kasvojansa

minulta. Mutta ajatukseni olivat kierrelleet Grace Poolen ympärillä --

tuon elävän arvoituksen, tuon salaperäisistä salaperäisimmän, kuten

arvelin. En ollut vähääkään ajatellut Mr. Rochesteria.

"No", sanoi hän, "mitä te mietitte? Mitä merkitsee tuo vakava hymy?"

"Ihmettelyä ja itse-onnittelua, sir. Teidän luvallanne poistun nyt."

"Ei, odottakaa hetkinen ja kertokaa minulle, mitä ihmiset tekevät

tuolla seurusteluhuoneessa."

"Lyönpä vetoa, että he keskustelevat mustalaisakasta."

"Istukaa! Antakaa minun kuulla, mitä he sanoivat minusta."

"Olisi parempi etten viipyisi, sir, kello on varmaan heti yksitoista.

Oh, oletteko huomannut, Mr. Rochester, että eräs vieras on tullut

taloon senjälkeen kuin lähditte aamulla?"

"Vieras -- kuka se voi olla? En odottanut ketään. Onko hän mennyt pois?"

"Ei, hän sanoi tunteneensa teidät jo kauan, ja voivansa ottaa vapauden

jäädä taloon, kunnes te palaatte."

"Kas hittoa! Sanoiko hän nimensä?"

"Hänen nimensä on Mason, sir, ja hän tulee Länsi-Intiasta --

Jamaicasta, luullakseni."

Mr. Rochester seisoi lähelläni, hän oli taittunut käteeni ikäänkuin

viedäkseen minut istumaan. Puhuessani hän kouristi kipeästi rannettani,

hymy hyytyi hänen huulillaan ja henki salpautui hänen rintaansa.

"Mason -- Länsi-Intiasta", sanoi hän äänellä, jolla voisi kuvitella

puhuvan automaatin lausuvan irtonaisia sanojansa. "Mason --

Länsi-Intiasta", toisti hän vielä kaksi kertaa ja kävi puhuessaan

kalpeammaksi kuin tuhka. Hän näytti hädin tuskin tietävän, mitä teki.

"Oletteko sairas, sir?" kysyin.

"Jane, minä olen saanut iskun! -- olen saanut iskun, Jane." Hän horjui.

"Oh -- nojautukaa minuun, sir!"

"Jane, te tarjositte minulle kerran olkapäänne -- saanko nytkin nojata

siihen?"

"Kyllä, sir, kyllä, ja tässä on käsivartenikin."

Hän istuutui ja istutti minut viereensä. Pitäen kättäni molemmissa

käsissään hän lämmitti sitä ja tuijotti minuun sanomattoman

huolestuneen ja onnettoman näköisenä.

"Pieni ystäväni", sanoi hän, "minä toivoisin olevani hiljaisella

saarella vain teidän kanssanne, kaukana tuskista, vaaroista ja

kauheista muistoista."

"Voinko auttaa teitä, sir? -- Antaisin elämäni auttaakseni teitä."

"Jane, jos apua tarvitaan, etsin sitä teiltä, sen lupaan."

"Kiitoksia, sir, sanokaa vain, mitä minun on tehtävä -- koetan ainakin

tehdä sen."

"Tuokaa minulle nyt, Jane, lasi viiniä ruokasalista -- he ovat nyt

illallisella siellä -- ja sanokaa sitten, onko Mr. Mason heidän luonaan

ja mitä hän tekee."

Minä menin. Koko seurue oli ruokasalissa illallisella, kuten Mr.

Rochester oli sanonut. He eivät istuneet pöydässä, vaan illallinen

tarjottiin sivupöydästä, ja kukin oli ottanut sieltä, mitä halutti.

He seisoivat nyt ryhmissä siellä täällä, lasit ja lautaset käsissään.

Mieliala näytti olevan korkeimmillaan, kaikkialta kuului naurua ja

vilkasta keskustelua. Mr. Mason seisoi tulen lähellä puhellen eversti

ja Mrs. Dentin kanssa ja näytti olevan yhtä iloinen kuin kuka muu

tahansa. Täytin viinilasin (näin Miss Ingramin rypistävän minulle

kulmiaan kun tein sen -- lyönpä vetoa, että hän arveli minun ottavan

sopimattomia vapauksia), ja palasin kirjastoon.

Mr. Rochesterin äärimäinen kalpeus oli kadonnut ja hän näytti taaskin

lujalta ja vakavalta. Hän otti lasin kädestäni.

"Terveydeksenne, te palveleva henki", sanoi hän, tyhjensi lasin ja

kääntyi taas minuun. "Mitä he tekevät, Jane?"

"Nauravat ja puhelevat, sir."

"Eivätkö he näytä vakavilta ja salaperäisiltä, kuin olisivat he

kuulleet jotakin kummallista?"

"Ei ollenkaan, he ovat iloissaan ja laskevat leikkiä."

"Entä Mason?"

"Hän nauraa muitten mukana."

"Jos kaikki nuo ihmiset tulisivat sisään ja sylkisivät minua, mitä te

tekisitte, Jane?"

"Kääntäisin heidät ovelta pois, jos voisin, sir."

Hän hymähti. "Mutta jos minun pitäisi mennä heidän luoksensa, ja he

vain katselisivat minua kylmästi ja kuiskisivat ilkeästi keskenään ja

sitten lähtisivät pois toinen toisensa perästä ja jättäisivät minut

yksin, mitä sitten? Lähtisittekö tekin heidän kanssaan?"

"Luulenpa melkein, että en lähtisi, sir. Minulle olisi hauskempi jäädä

teidän luoksenne."

"Lohduttamaan minua?"

"Niin, sir, lohduttamaan teitä niin hyvin kuin osaisin."

"Ja jos he julistaisivat teidät pannaan, kun pysytte luonani?"

"Minä en luultavasti tietäisi mitään heidän pannoistaan, ja jos

tietäisin, en välittäisi niistä."

"Voisitte siis kärsiä panettelua minun tähteni?"

"Uhmaisin sitä jokaisen ystävän vuoksi, joka ansaitsee ystävyyteni,

kuten tekin uhmaisitte -- siitä olen varma."

"Menkää nyt takaisin huoneeseen, käykää hiljaa Mr. Masonin luo ja

kuiskatkaa hänen korvaansa, että Mr. Rochester on tullut ja haluaa

nähdä häntä. Näyttäkää hänelle tie tänne ja jättäkää minut sitten!"

"Kyllä, sir."

Toimitin hänen käskynsä. Koko seurue töllisti minuun kun kuljin suoraan

heidän keskitsensä. Etsin Mr. Masonin, sanoin asiani, opastin hänet

kirjastoon ja menin yläkertaan.

Myöhään illalla, kun olin jo ollut jonkun aikaa sängyssä, kuulin

vieraitten vetäytyvän huoneisiinsa. Erotin Mr. Rochesterin äänen ja

kuulin hänen sanovan: "Tätä tietä, Mason, tässä on sinun huoneesi."

Hän puhui ystävällisesti, ja nämä iloiset äänet rauhoittivat mieleni.

Nukahdin pian.

Kahdeskymmenes luku.

Olin unohtanut laskea alas ikkunaverhoni, minkä tavallisesti tein, ja

sulkea ikkunaluukut. Seuraus oli, että kun kuu, joka oli täysinäinen ja

loistava (sillä yö oli kaunis), tuli radallaan siihen kohtaan taivasta,

joka oli vastapäätä ikkunaani, ja katsoi sisään verhoamattomien

ruutujen läpi, herätti sen loistava silmäys minut. Herätessäni

näin sydänyöllä avasin silmäni ja katselin sen hopeanvalkeata ja

kristallikirkasta kiekkoa. Se oli kaunis, mutta liian juhlallinen. --

Nousin ja ojensin käteni vetääkseni verhon alas.

Hyvä Jumala! Minkälainen huuto!

Yön hiljaisuuden ja rauhan halkaisi kahtia hurja, terävä, kimakka

huuto, joka kuului Thornfield Hallin toisesta päästä toiseen.

Vereni jähmettyi, sydämeni lakkasi sykkimästä, ojennettu käteni

herpaantui. Huuto taukosi, eikä uudistunut. Tosiaankin, mikä olento

tahansa, joka oli päästänyt tämän peloittavan valituksen, ei pian

kyennyt uudistamaan sitä, ei edes Andes-vuoriston voimakkain

kondorikotka olisi voinut kahta kertaa peräkkäin lähettää ilmoille

sellaista huutoa halki pilven, joka verhoaa sen pesää. Olennon,

joka oli niin huutanut, täytyi levätä ennenkuin se voi uudistaa

ponnistuksensa.

Se tuli kolmannesta kerroksesta, sillä se kuului pääni yläpuolelta.

Ja pääni yläpuolelta -- niin, juuri huoneeni katon päällä olevasta

huoneesta kuulin nyt kamppailua -- taistelua elämästä ja kuolemasta,

mikäli melusta voi päättää, ja puoleksi tukahdutettu ääni huusi:

"Apua! Apua! Apua!" kolme kertaa lyhyeen ja nopeasti.

"Eikö kukaan tule", huusi se. Ja sitten, rajun painin ja töminän

jatkuessa, erotin läpi katon lautojen:

"Rochester! Rochester! Jumalan tähden, tule!"

Erään huoneen ovi aukeni, joku juoksi läpi gallerian. Taas kuului kovaa

askelten töminää huoneesta yläpuolellani, jotakin putosi, ja sitten oli

kaikki hiljaa.

Olin pukenut hiukan vaatteita ylleni, vaikka kaikki jäseneni vapisivat

kauhusta. Lähdin ulos huoneestani. Kaikki nukkujat olivat nousseet,

ja joka huoneesta kuului huudahduksia ja kauhistunutta puhelua. Ovi

oven jälkeen avautui, pää toisensa jälkeen kurkisti ulos, ja galleria

täyttyi. Niin herrat kuin naiset olivat jättäneet vuoteensa. Ja "Oh,

mitä se on?" -- "Kuka on vahingoittunut?" -- "Mitä on tapahtunut?"

-- "Tuokaa valoa!" -- "Onko tuli irti?" -- "Onko täällä rosvoja?"

-- "Minne pitää juosta?" -- kuului sikinsokin joka taholta. Jollei

kuu olisi loistanut, olisivat he olleet täydellisessä pimeydessä. He

juoksivat edestakaisin, he ryhmittyivät yhteen, kuka nyyhkytti, kuka

kompastui. Hämminki oli rajaton.

"Missä pirussa Rochester on?" huusi eversti Dent. "En löydä häntä

vuoteesta."

"Täällä, täällä", kajahti vastaukseksi. "Pysykää alallanne, kaikki

tyyni! Minä tulen."

Ja ovi gallerian perällä aukeni, ja Mr. Rochester saapui, kynttilä

kädessään. Hän tuli juuri yläkerrasta.

Eräs naisista syöksähti suoraan hänen luoksensa ja tarttui hänen

käsivarteensa: se oli Miss Ingram.

"Mitä kauheata on tapahtunut?" sanoi hän. "Puhukaa! Antakaa meidän heti

tietää pahin!"

"Mutta älkää kaatako ja kuristako minua", vastasi hän, sillä neidit

Eshton kiikkuivat nyt hänen päällään ja molemmat ladyt laajoissa

valkeissa yöpuvuissaan olivat tulossa häntä kohti kuin kaksi laivaa

täysissä purjeissa.

"Kaikki on hyvin -- kaikki on hyvin!" huusi hän. "Kaikki on

vain 'Paljon melua tyhjästä'. Naiset, hellittäkää, taikka käyn

vaaralliseksi!"

Ja vaaralliselta hän näyttikin leimuavine mustine silmineen. Pakoittaen

itsensä tyyntymään hän jatkoi: "Eräällä palvelustytöllä on ollut

painajainen -- siinä kaikki. Hän on helposti kiihtynyt, hermostunut

olento ja hän on epäilemättä kuvitellut unensa olevan jotakin

ilmestyksentapaista ja on pelästynyt hirveästi. Nyt minun täytyy

katsoa, että te kaikki tulette takaisin huoneisiinne, sillä häntä ei

saada tyyntymään ennenkuin talo on ennallaan. Herrat, olkaa niin hyvät

ja näyttäkää esimerkkiä naisille! Miss Ingram, olen varma, että te

onnistutte pääsemään moisten houreitten yläpuolelle. Amy ja Louisa,

palatkaa pesiinne kuin pari kyyhkysiä, jollaisia olettekin. Mesdames",

(rouville) "te vilustutte ja saatte kuolemantaudin, jos vielä jäätte

tähän kylmään galleriaan."

Ja näin, vuoroin käskien, vuoroin laskien leikkiä, hän onnistui vihdoin

saamaan heidät takaisin makuuhuoneisiinsa. Minä en odottanut käskyä,

vaan vetäydyin takaisin huomaamatta kuten olin tullutkin.

En kuitenkaan aikonut mennä sänkyyn, vaan rupesin päinvastoin

pukeutumaan huolellisesti. Nähtävästi olin vain minä kuullut äänet,

jotka seurasivat kauhunhuutoa, ja sanat, jotka oli lausuttu, sillä

ne olivat kuuluneet huoneesta, joka oli omani yläpuolella, mutta ne

olivat vakuuttaneet minulle, että taloa ei ollut kauhistuttanut vain

palvelustytön uni ja että Mr. Rochesterin antama selitys oli sepitetty

vain vieraitten rauhoittamiseksi. Pukeuduin täydellisesti ollakseni

valmis, jos minua tarvittaisiin. Istuin sitten täysissä pukimissa

pitkän aikaa ikkunan luona, katselin ulos hiljaiseen, kuun hopeoimaan

maisemaan ja odotin -- en itsekään tietänyt, mitä. Minusta tuntui,

että jotakin täytyi tapahtua tuon kummallisen huudon, töminän ja

avunpyyntöjen jälkeen.

Ei, kaikki hiljeni taas. Liike ja hälinä vaimeni asteettain, ja noin

tunnin sisällä oli Thornfield Hall taaskin hiljainen kuin erämaa. Yö

ja uni näyttivät palanneen valtaistuimillensa. Sillävälin kuu aleni

ja läheni taivaanrantaa. En tahtonut istua pimeässä ja kylmässä, vaan

arvelin voivani panna pitkälleni vuoteeseen, vaikka olinkin vaatteissa.

Jätin ikkunan ja hiivin hyvin hiljaa maton yli. Kun kumarruin riisumaan

kenkiä jalastani, koputti varovainen käsi hiljaa ovelleni.

"Tarvitaanko minua?" kysyin.

"Oletteko ylhäällä?" kysyi ääni, jonka odotin kuulevani, nimittäin

isäntäni.

"Olen, sir."

"Ja vaatteissa?"

"Kyllä."

"Tulkaa ulos sitten, aivan hiljaa!"

Minä tottelin. Mr. Rochester seisoi galleriassa kynttilä kädessään.

"Minä tarvitsen teitä", sanoin hän, "tulkaa tätä tietä, älkää hätäilkö

ja kulkekaa aivan hiljaa."

Kenkäni olivat ohuet, joten voin kulkea mattoja pitkin ääneti kuin

kissa. Mr. Rochester liukui gallerian toiseen päähän ja portaita ylös

pysähtyen tuon kohtalokkaan kolmannen kerroksen matalaan, pimeään

käytävään. Olin seurannut mukana ja seisoin nyt hänen vieressään.

"Onko huoneessanne pesusientä?"

"On, sir."

"Ja onko teillä suoloja -- hajusuoloja?"

"On."

"Menkää takaisin ja tuokaa ne tänne!" Minä palasin, otin sienen

pesukaapista ja hajusuolat laatikostani ja menin takaisin samaa tietä.

Mr. Rochester odotti minua avain kädessään ja meni erään pienen, mustan

oven luo. Hän pisti avaimen lukkoon, mutta pysähtyi vielä ja kääntyi

minuun.

"Ettehän tule sairaaksi nähdessänne verta?"

"Luullakseni en; en ole koskaan koettanut." Tunsin pientä väristystä

vastatessani, mutta minua ei pyörryttänyt.

"Antakaahan tänne kätenne", sanoi hän. "en tahdo panna teitä alttiiksi

pyörtymiselle."

Panin sormeni hänen käteensä. "Lämmin ja vakava", huomautti hän, väänsi

avainta ja avasi oven.

Näin huoneen, jonka muistin nähneeni ennenkin, sinä päivänä, jona Mrs.

Fairfax näytti minulle koko talon. Sen seinät olivat verhotut, mutta

eräästä kohden oli verho nyt irroitettu ja sen alta näkyi ovi, joka

silloin oli ollut piilossa. Tämä ovi oli auki, sen takana olevasta

huoneesta näkyi valoa, ja kuulin sieltä omituista, matalaa ääntä,

melkein kuin koiran murinaa. Mr. Rochester laski pois kynttilänsä,

sanoi minulle: "Odottakaa hetkinen!" ja meni sisimmäiseen huoneeseen.

Kova naurunpurskahdus otti hänet vastaan, se oli ensin hyvin

äänekästä, mutta hiljeni vähitellen ja päättyi tuohon Grace Poolen

matalaan, kummitusmaiseen hohotukseen. _Hän_ oli siis siellä. Mr.

Rochester järjesti jotakin äänettömänä, vaikka kuulinkin matalan äänen

puhuttelevan häntä, sitten hän tuli pois ja sulki oven perässään.

"Tänne, Jane!" sanoi hän, ja minä menin toiselle puolelle suurta

vuodetta, joka laskettuine verhoineen täytti suuren osan huonetta.

Lähellä vuoteen yläpäätä oli nojatuoli, jossa istui eräs mies

täysissä pukimissa, paitsi että takki oli otettu pois. Hän istui

liikkumattomana, nojaten päätään taaksepäin, silmät ummessa.

Mr. Rochester näytti häntä kynttilällä, ja tunsin tämän kalpean

ja elottomalta näyttävän olennon -- vieraaksi, Mr. Masoniksi.

Näin myöskin, että hänen paitansa toinen sivu ja toinen hiha oli

kauttaaltaan veren tahraama.

"Pitäkää kynttilää", sanoi Mr. Rochester, ja minä otin sen. Hän otti

vesikannun pesukaapista ja käski minun pitää sitä. Minä tottelin.

Hän otti sienen, kastoi sen veteen ja kostutti ruumismaisia kasvoja,

sitten hän pyysi hajusuolojani ja piti pulloa sairaan sieraimien

alla. Mr. Mason avasi pian silmänsä vaikeroiden. Mr. Rochester avasi

haavoittuneen vaatteet, tämän käsivarsi ja olkapäät olivat siteessä,

Mr. Rochester pyyhki sienellä pois verta, jota tihkui haavoista.

"Onko vaara hyvin suuri?" kuiskasi Mr. Mason.

"Pyh! -- Eikö mitä -- pieni naarmu! Älä ole niin hätääntynyt, mies,

pää pystyyn! Nyt menen itse hakemaan haavuria ja toivon, että sinut jo

aamulla voidaan siirtää. Jane", jatkoi hän.

"Sir?"

"Minun täytyy jättää teidät tähän huoneeseen tämän herran kanssa

tunniksi, kenties pariksi. Te pyyhitte verta pois, kun sitä vuotaa, ja

jos hän näyttää hyvin heikolta, panette tuon vesilasin hänen huulilleen

ja hajupullonne hänen nenänsä alle. Ette millään muotoa saa puhutella

häntä, ja sinä, Richard, panet henkesi alttiiksi, jos puhut hänelle

jotakin -- jos avaat huulesi -- liikut -- en vastaa seurauksista."

Miesparka vaikeroi taaskin, näytti kuin hän ei olisi uskaltanut

liikahtaakaan: pelko -- joko sitten kuoleman tai jonkin muun -- oli

melkein lamauttanut hänet. Mr. Rochester pani nyt verisen sienen

käteeni, ja minä rupesin käyttämään sitä niinkuin olin nähnyt hänen

tekevän. Hän katseli minua hetkisen, sanoi sitten: "Muistakaa! Ei

mitään keskustelua!" ja jätti huoneen. Olin hyvin omituisen mielialan

vallassa, kun avain narahti lukossa ja hänen poistuvien askeltensa ääni

taukosi.

Täällä siis olin kolmannessa kerroksessa, kytkettynä yhteen sen

salaperäisistä komeroista, ympärilläni yö, silmieni edessä tuo kalpea,

verinen näky, ja vain yksi ainoa ovi erotti minut murhaajasta --

tosiaankin, se oli kauheata! Kaiken muun kestin, mutta vapisin pelosta

ajatellessani että Grace Poole syöksyisi ovesta päälleni. Minun täytyi

kuitenkin pysyä paikallani. Minun täytyi katsella tuota kummitusmaista

olentoa, noita sinisiä, mykkiä huulia, joilla ei ollut lupa aueta,

noita silmiä, jotka milloin sulkeutuivat, milloin aukenivat, milloin

tuijottivat minuun ja joista aina päilyi jähmettynyt tuska. Minun

täytyi kerta toisensa jälkeen kastaa käteni veriseen vesikannuun ja

pyyhkiä pois hyytyvät veripisarat. Minun täytyi kesken työtäni nähdä,

kuinka pitkälle karrelle palaneen kynttilän valo himmeni, varjot

pimenivät vanhanaikuisilla seinäpapereilla ympärilläni, kävivät jo

aivan mustiksi suuren, vanhan vuoteen verhojen alla ja häilähtelivät

oudosti vastapäätä olevan suuren huoneen ovilla, jonka yläpuolella oli

kahteentoista ruutuun jaettu paneli ja jokaisessa oli vanhanaikainen,

karkea piirros, joka esitti yhtä kahdestatoista apostolista. Ylimpänä

kohosi norsunluinen ristiinnaulitun kuva kuolevine Kristuksineen.

Häilähtelevien varjojen ja epätasaisen valon vaihdellessa näkyi

selvimmin milloin pitkäpartainen lääkäri Luukas, joka taivutti päätään,

milloin Johannes pitkine, liehuvine hiuksineen, milloin kohosi

panelista Juudaksen pirulliset kasvot, jotka näyttivät saavan eloa

ja ilmettä itse arkkipetturilta ja joissa saatana itse olisi voinut

ilmaantua.

Tämän kaiken keskellä täytyi minun myös kuunnella eikä vain katsella,

kuunnella tuon villin pedon tai paholaisen ääntelyitä ja liikkeitä

oven takana. Mr. Rochesterin käynti näytti kuitenkin kahlinneen tuon

olennon kielen, enkä koko yönä kuullut muuta kuin kolme ääntä pitkien

väliaikojen kuluttua -- askeleen narahduksen, tuon koiramaisen,

murisevan äänen, joka uudistui hetkiseksi, ja syvän inhimillisen

vaikerruksen.

Sitten alkoivat omat ajatukseni vaivata minua. Mikä oli se rikos, joka

eli lihaksitulleena tässä hiljaisessa talossa ja jota omistajakaan ei

voinut karkoittaa tai masentaa? Mikä oli se salaisuus, joka puhkesi

milloin tuleen, milloin vereen sydänyön hetkinä? Mikä olento oli se,

joka tavallisen naisen haahmossa äänteli väliin kuin ilkkuva demooni,

väliin kuin haaskaa etsivä petolintu?

Ja tämä muukalainen, jonka yli kumarruin, tämä rauhallisen, tavallisen

näköinen ihminen, kuinka oli hän kietoutunut tuohon kauhujen verkkoon

ja minkätähden oli raivotar syöksynyt hänen päällensä? Olin kuullut

Mr. Rochesterin opastavan hänet erääseen alakerran huoneeseen --: mikä

sitten oli tuonut hänet tänne? Ja miksi suhtautui hän noin säyseästi

siihen väkivallantekoon, jonka uhriksi hän oli joutunut? Miksi hän

alistui niin nöyrästi Mr. Rochesterin määräämään äänettömyyteen? Ja

miksi vaati Mr. Rochester tuollaista mykkyyttä? Hänen vieraalleen oli

tehty väkivaltaa, hänen oma henkensä oli edellisellä kerralla ollut

kauheassa vaarassa, ja nämä molemmat ilkityöt hän painoi hiljaisuuteen

ja unhoon. Kaiken lisäksi olin nähnyt, että Mr. Mason kaikessa

totteli Mr. Rochesteria, että jälkimäisen voimakas tahto kokonaan

hallitsi edellisen velttoutta -- tämän olin huomannut niistä parista

sanasta, jotka heidän välillään oli lausuttu. Oli selvää, että heidän

aikaisemmankin tuttavuutensa aikana toisen heikko luonne oli ollut

kokonaan toisen tarmon vaikutuksen alla -- minkätähden oli siis Mr.

Masonin tulo ollut niin epämieluinen Mr. Rochesterille? Miksi oli siis

tämän vastustuskyvyttömän, helposti taltutetun henkilön pelkkä nimikin

iskenyt häneen, joku tunti sitten, kuin salama tammeen?

Oh, en voinut unohtaa hänen ilmettään ja kalpeuttaan hänen

kuiskatessaan: "Jane, minä olen saanut iskun -- minä olen saanut iskun,

Jane!" En voinut unohtaa, kuinka käsivarsi, joka lepäsi olallani, oli

vapissut, -- ja tiesin, että se asia, joka näin oli voinut järkyttää

Fairfax Rochesterin päättäväistä mieltä ja voimakasta ruumista, ei

ollut vähäpätöinen.

"Eikö hän tule, eikö hän tule jo?" huusin mielessäni kun yö kului

kulumistaan, kun vertavuotava potilaani heikkeni, vaikeroi ja painui

syvemmälle tuolissaan, eikä tullut apua eikä päivä koittanut. Olin

yhä uudestaan tarjonnut hänelle virkistäviä hajusuolojani, mutta

ponnistukseni näyttivät tehottomilta. Joko verenvuoto tai ruumiillinen

tai henkinen tuska, tai nämä kaikki yhdessä olivat näännyttämäisillään

hänet. Hän vaikeroi niin sydäntävihlovasti ja näytti niin heikolta,

villiltä ja onnettomalta, että pelkäsin hänen kuolevan käsiini, enkä

saanut edes puhutella häntä!

Loppuun palanut kynttilä sammui vihdoinkin, ja silloin huomasin

ikkunaverhojen takaa harmahtavia valonsäteitä. Päivä alkoi koittaa.

Samaan aikaan kuulin Pilotin haukkuvan kaukana kopissaan portin lähellä

ja toivoni heräsi uudelleen. Enkä erehtynytkään: viiden minuutin

kuluttua ilmoitti avaimen narina lukossa vahtiaikani päättymisen. Se

ei ollut voinut kestää yli kahden tunnin, mutta monet viikot ovat

tuntuneet lyhyemmiltä.

Mr. Rochester astui sisään haavurin kanssa, jota hän oli käynyt

noutamassa.

"Kas niin, Carter, olkaa vikkelä", sanoi hän viimeksi mainitulle.

"Annan teille vain puolen tuntia aikaa haavan sitomiseen, kääreitten

tekoon ja sairaan kuljettamiseen alas -- kaikkeen."

"Mutta voiko hänet viedä alas, sir?"

"Epäilemättä, tapaus ei ole vakava. Hän on hermostunut ja häntä täytyy

rohkaista. No, käykää työhön!"

Mr. Rochester veti taajan ikkunaverhon syrjään, avasi ikkunaluukut ja

päästi kaiken mahdollisen päivänvalon sisään. Hämmästyin iloisesti

nähdessäni, miten pitkälle aamu jo oli edistynyt. Idässä alkoi

aamurusko punoittaa. Mr. Rochester lähestyi sitten Masonia, jota

haavuri jo tarkasti.

"No, hyvä mies, kuinka jaksat?" kysyi hän.

"Pelkään, että hän on tehnyt lopun minusta", kuului heikko vastaus.

"Vielä mitä -- rohkeutta vain! Kahden viikon päästä et enää muista koko

juttua. Olet menettänyt hiukan verta, siinä kaikki. Carter, sanokaa

hänelle, että ei ole mitään vaaraa."

"Sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa", sanoi Carter, joka nyt oli

irroittanut siteet. "Olisin vain tahtonut olla täällä jo aikaisemmin,

niin hän ei olisi menettänyt niin paljon verta -- mutta mitä tämä on?

Olkapää on kuin revitty -- tätä haavaa ei ole tehty veitsellä: siinä on

hampaan jäljet."

"Hän puri minua", mumisi sairas. "Hän raateli minua kuin naarastiikeri,

kun Rochester otti veitsen häneltä."

"Sinun ei olisi pitänyt antautua, miksi et alusta saakka pitänyt

puoliasi?" sanoi Mr. Rochester.

"Mutta mitä piti tehdä sellaisissa olosuhteissa", vastasi Mason. "Oh,

se oli kauheata", lisäsi hän väristen. "Ja minä en odottanut sitä --

hän näytti niin hiljaiselta alussa."

"Minä varoitin sinua", sanoi hänen ystävänsä. "Minä käskin sinua

olemaan varuillasi, kun lähestyt häntä. Sitäpaitsi olisit voinut

odottaa huomiseen ja tulla silloin minun kanssani -- oli hulluutta

yrittää tänä iltana, ja yksin."

"Luulin voivani tehdä jotakin hyvää."

"Sinä luulit -- sinä luulit! Tulen kärsimättömäksi kuunnellessani

sinua, mutta olethan kuitenkin kärsinyt ja tulet kaiken

todennäköisyyden mukaan kärsimään vieläkin, jollet seuraa neuvoani,

ja senvuoksi en sano mitään enää. Carter -- pitäkää kiirettä! Aurinko

nousee kohta, ja minun täytyy saada hänet pois talosta."

"Heti paikalla, sir, olkapää on jo siteessä. Minun täytyy katsoa tätä

toista haavaa käsivarressa -- siinäkin on luultavasti hampaan jälki.

"Hän imi vertani! Hän sanoi tyhjentävänsä sydämeni!" sanoi Mason.

Huomasin Mr. Rochesterin vavahtavan; omituinen inho, kauhu ja viha

melkein väänsivät hänen kasvojaan, mutta hän sanoi vain:

"Kas niin, ole hiljaa, Richard, äläkä välitä hänen loruistaan! Älä

toista niitä!"

"Soisin voivani unhottaa ne", oli vastaus.

"Sinä unohdat kyllä, kun olet poissa täältä. Kun olet tullut takaisin

Spanish Towniin, voit ajatella häntä kuin kuollutta ja haudattua, tai

vielä parempi, ettet ajattele häntä ollenkaan."

"Mahdotonta unohtaa tämä yö!"

"Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Ole järkevä, mies! Kaksi tuntia sitten

luulit olevasi kuollut kuin silakka ja nyt olet hengissä ja puhut.

Kas noin -- Carter on jo melkein parantanut sinut, ja minä teen sinut

säädyllisen näköiseksi kädenkäänteessä. Jane" (hän kääntyi minuun ensi

kerran tulonsa jälkeen) "ottakaa tämä avain, menkää makuuhuoneeseeni

ja sieltä suoraan eteenpäin pukuhuoneeseeni, avatkaa piirongin ylin

laatikko ja ottakaa sieltä puhdas paita ja nenäliina, tuokaa ne tänne

ja olkaa vikkelä!"

Minä riensin, etsin hänen mainitsemansa paikan, löysin tavarat ja

palasin ylös.

"Nyt", sanoi hän, "menkää vuoteen toiselle puolelle sillä aikaa kun

minä puen hänet, mutta älkää lähtekö pois huoneesta, teitä voidaan

tarvita vielä."

Vetäydyin syrjään kuten oli käsketty.

"Liikkuiko kukaan alhaalla, kun kävitte siellä, Jane?" kysyi Mr.

Rochester nyt.

"Ei, sir, oli hyvin hiljaista."

"Me saamme sinut helposti ulos, Dick, ja se on parempi sekä sinulle

että tuolle poloiselle tuolla sisällä. Olen kauan taistellut

välttääkseni julkisuutta, ja olisin pahoillani, jos se lopultakin olisi

edessä. Carter, auttakaa takkia hänen ylleen. Minne jätit turkkisi?

Et voi matkustaa peninkulmaakaan ilman sitä tässä kirotun kylmässä

ilmanalassa, sen tiedän. Huoneeseesiko? Jane, juoskaa alas Mr. Masonin

huoneeseen -- lähinnä minun huonettani -- ja tuokaa tänne turkit, jotka

näette siellä!"

Taaskin minä juoksin ja palasin takaisin kantaen suunnatonta

päällystakkia, joka oli vuorattu ja reunustettu turkiksilla.

"Nyt minulla on toinen työ teille", sanoi väsymätön isäntäni, "teidän

täytyy taas mennä minun huoneeseeni. Mikä onni, että teillä on

samettikengät, Jane! Tässä ei puukenkäinen lähettiläs kelpaisi. Teidän

täytyy avata toalettipöytäni keskimäinen laatikko ja ottaa sieltä pieni

pullo ja lasi, -- kas niin, vikkelästi!"

Minä lensin sinne ja takaisin, tuoden pyydetyt esineet.

"Hyvä on! Nyt, tohtori, otan itselleni vapauden valmistaa itse

lääkeannoksen, omalla vastuullani. Sain tämän sydäntävahvistavan aineen

Roomassa eräältä italialaiselta puoskarilta, jonka te olisitte potkinut

ulos, Carter. Tätä ainetta ei saa käyttää varomattomasti, mutta

tarvittaessa se on hyvää, kuten esimerkiksi nyt. Jane, vähän vettä!"

Hän ojensi pienen lasin, ja minä täytin sen puolilleen pesukaapin

vesikarahvista.

"Se riittää. Kostuttakaa pullon suuta!"

Minä tein niin. Hän laski kaksitoista tippaa tulipunaista nestettä ja

tarjosi sen Masonille.

"Juo, Richard, tämä lääke antaa sydämeesi sen voiman, mikä siitä

puuttuu, ainakin tunniksi tai pariksi!"

"Mutta vahingoittaako se minua? -- polttaako se?"

"Juo, juo, juo!"

Mr. Mason totteli, koska silmännähtävästi oli hyödytöntä vastustaa.

Hän oli nyt pukimissa, kalpea vieläkin, mutta ei enää hyytyneen veren

tahraama. Mr. Rochester antoi hänen istua kolme minuuttia lääkkeen

nauttimisen jälkeen, sitten hän tarttui hänen käsivarteensa.

"Nyt pysyt varmaankin jo jaloillasi", sanoi hän, "koetahan!"

Sairas nousi.

"Carter, tukekaa häntä toiselta puolelta. Rohkaise mielesi, Richard,

astu rohkeasti, kas niin!"

"Minä voin paremmin nyt", huomautti Mr. Mason.

"Siitä olen varma. Te, Jane, juoskaa edellämme takaportaita alas,

avatkaa sivukäytävän ovi ja käskekää postivaunun ajajan pitää varansa,

sillä nyt olemme tulossa. Vaunu on pihalla tai aivan portin edessä --

en antanut hänen ajaa rätisevine pyörineen kivitykselle. Ja jos joku on

liikkeellä, tulkaa portaitten alapäähän ja antakaa merkki!"

Kello oli tähän aikaan puoli kuusi, ja aurinko oli nousemaisillaan,

mutta tullessani keittiöön, oli siellä vielä hämärä ja kaikki

hiljaista. Sivukäytävän ovi oli kiinni, avasin sen mahdollisimman

hiljaa, piha oli aivan tyhjä ja rauhallinen, mutta portti oli

selkoselällään ja sen edessä seisoi postivaunu valmiiksi valjastettuine

hevosineen ja ajajineen, joka istui istuimellaan vaunun edessä. Menin

hänen luokseen ja sanoin, että herrat olivat tulossa; hän nyökäytti

päätään, sitten katselin tarkasti ympärilleni ja kuuntelin. Varhaisen

aamun hiljaisuus vallitsi kaikkialla, palvelijainhuoneen ikkunat olivat

vielä verhotut, vain pikkulinnut visertelivät hedelmäpuissa, joiden

kukkivat oksat valuivat vaikeitten köynnösten tavoin pihaa ympäröivälle

kiviaidalle, ja vaunuhevoset tömistelivät silloin tällöin jalkojaan

talliensa oven takana, muuten oli kaikki hiljaa.

Herrat tulivat nyt näkyviin. Mr. Mason, jota haavuri ja Mr. Rochester

tukivat, näytti kävelevän verrattain helposti. He auttoivat hänet

vaunuun, jonne myös Carter nousi.

"Pitäkää huolta hänestä", sanoi Mr. Rochester haavurille, "ja antakaa

hänen olla luonanne kunnes hän on vallan terve. Minä ratsastan päivän

tai parin kuluttua kysymään, kuinka hän jaksaa. Richard, kuinka voit

nyt?"

"Raitis ilma virkistää minua, Fairfax."

"Jättäkää ikkuna auki hänen puolellaan, Carter, nythän on aivan tyven.

Hyvästi, Dick!"

"Fairfax --"

"Mikä on?"

"Anna pitää hyvää huolta hänestä, katso, että häntä kohdellaan niin

hellästi kuin mahdollista, anna hänen --" hän purskahti itkuun.

"Minä teen parhaani, niinkuin olen tehnyt tähänkin asti ja tulen aina

tekemään", oli vastaus, ovi työnnettiin kiinni ja vaunu vieri pois.

"Voi Herra Jumala, kunpa tämä kaikki nyt olisi lopussa", sanoi Mr.

Rochester sulkiessaan ja pönkittäessään raskaan portin. Tämän tehtyään

hän kulki hitaasti ja hajamielisen näköisenä erästä hedelmätarhan

kiviaidassa olevaa ovea kohti. Minä luulin, että hän ei tarvitsisi enää

minua, ja aioin palata sisään, kun kuulin hänen taas sanovan "Jane!"

Hän oli avannut oven ja seisoi sen edessä odottaen minua.

"Tulkaa pariksi minuutiksi hengittämään raitista ilmaa", sanoi hän,

"tuo talo on vain vankila -- eikö teistäkin?"

"Minusta se on loistava talo, sir."

"Silmiänne peittää kokemattomuuden verho", vastasi hän, "te näette

talon lumouksen läpi ettekä huomaa, että sen kultaus on liejua ja

silkkiverhot hämähäkinverkkoja, että marmori on likaista kiveä ja

kiilloitettu puu kelvotonta lastua ja puunkuorta. Mutta _täällä_ --

hän viittasi lehtimajaan, jonne olimme tulleet -- täällä on kaikki

todellista, suloista ja puhdasta."

Hän harhaili pitkin puksipuitten reunustamaa käytävää, jonka toisella

puolella oli omena-, päärynä- ja kirsikkapuita ja toisella kukkapenger

täynnä vanhanaikaisia kukkia, harjaneilikoita, esikoita ja orvokeita,

tuhatkaunoja, orjantappuroita ja hyvänhajuisia yrttejä. Ne olivat

tänä varhaisena kevätaamuna niin raikkaita kuin huhtikuun sateet ja

päivänpaisteet olivat voineet ne tehdä, aurinko nousi juuri hentojen

pilvien peittämälle itäiselle taivaalle, sen säteet kimaltelivat

kasteisilla hedelmäpuilla ja valaisivat hiljaista käytävää niitten alla.

"Jane, tahdotteko kukan?"

Hän taittoi puoleksi puhjenneen ruusun, pensaan ensimäisen, ja antoi

sen minulle.

"Kiitoksia, sir."

"Pidättekö tästä auringonnoususta, Jane? Pidättekö tästä taivaasta

keveine pilvineen, jotka varmaan haihtuvat olemattomiin auringon

noustua ylemmäksi, -- tästä tyvenestä ja lauhasta ilmasta?"

"Pidän, hyvin paljon."

"Te olette viettänyt kummallisen yön, Jane."

"Niin, sir."

"Ja se on tehnyt teidät kalpeaksi -- pelkäsittekö kun jätin teidät

yksin Masonin kanssa?"

"Minä pelkäsin, että viereisestä huoneesta tulisi joku."

"Mutta minähän olin sulkenut oven -- minulla oli avain taskussani.

Olisin ollut huolimaton paimen, jos olisin jättänyt karitsan --

lemmikkikaritsani -- turvattomana niin lähelle suden luolaa. Te olitte

hyvässä turvassa."

"Jääkö Grace Poole taloon vieläkin, sir?"

"Jää kyllä -- älkää vaivatko päätänne hänen tähtensä. Karkottakaa hänet

kokonaan ajatuksistanne."

"Mutta minusta tuntuu, että henkenne ei ole turvassa niin kauan kuin

hän on talossa."

"Älkää pelätkö -- kyllä minä pidän huolta itsestäni."

"Onko se vaara, jota pelkäsitte eilen illalla, nyt ohitse, sir?"

"En voi varmaan sanoa ennenkuin Mason on poissa Englannista, eikä

sittenkään. Elää minua varten, Jane, on samaa kuin seisoa tulivuoren

kraatterin partaalla, josta minä hetkenä tahansa voi syöksyä laavaa."

"Mutta Mr. Masonia näyttää olevan helppo johtaa. Teillä on

silminnähtävästi suuri vaikutusvalta häneen, eikä hän koskaan

tahallisesti vahingoittaisi teitä."

"Niin -- Mason ei uhmaisi minua eikä tieten tahtoen vahingoittaisi

minua, mutta hän voisi kuitenkin, ilman mitään tarkoitusta, yhdessä

hetkessä, yhdellä ainoalla varomattomalla sanalla riistää minulta,

tosin ei elämää, mutta onnen -- ainiaaksi."

"Käskekää häntä olemaan varovainen, sir, sanokaa hänelle pelkonne syy

ja näyttäkää, kuinka vaara on vältettävissä."

Hän nauroi katkerasti, tarttui äkkiä käteeni ja viskasi sen yhtä

nopeasti pois.

"Jos niin voisin tehdä, te pyhä yksinkertaisuus, niin missä koko vaara

silloin olisi? Se lakkaisi samassa silmänräpäyksessä olemasta. Aina

siitä saakka, kun olen tullut tuntemaan Masonia, ei minun ole tarvinnut

sanoa kuin: 'Tee se', ja asia on ollut tehty. Mutta tässä tapauksessa

en voi antaa hänelle käskyjä, en voi sanoa: 'Varo vahingoittamasta

minua, Richard', sillä hän ei millään muotoa saa edes tietää, että on

mahdollista vahingoittaa minua. Nyt te näytätte hämmästyneeltä, ja minä

tulen hämmästyttämään teitä vielä enemmän. Te olette pieni ystäväni,

eikö totta?"

"Minä palvelen teitä mielelläni, sir, ja tottelen kaikessa, mikä on

oikein."

"Juuri niin, minä näen, että teette sen. Näen välitöntä iloa

käytöksessänne ja ilmeessänne, silmissänne ja kasvoissanne kun

autatte minua ja teette minulle mieliksi, kun teette työtä minua

varten ja minun kanssani _'kaikessa, mikä on oikein'_, kuten niin

luonteenomaisesti sanoitte, sillä jos pyytäisin teitä tekemään jotakin,

mikä mielestänne on väärin, en saisikaan avukseni kepeitä jalkoja,

tarkkoja käsiä, en näkisi vilkasta katsetta ja punaisia poskia.

Ystäväni seisoisi edessäni levollisena ja kalpeana ja sanoisi: 'Ei,

sir, se on mahdotonta, minä en voi tehdä sitä, sillä se on väärin',

ja pysyisi järkähtämättömänä kuin kiintotähti. No niin, teilläkin on

valtaa minun ylitseni ja tekin voitte vahingoittaa minua, enkä uskalla

näyttää teille arkaa kohtaani, sillä jos sen tekisin, työntäisitte

tekin, niin uskollinen ja hyvä kuin olettekin, keihään suoraan

lävitseni."

"Jos teidän ei tarvitse pelätä Mr. Masonia enemmän kuin minua, olette

hyvässä turvassa, sir."

"Herra antakoon että niin olisinkin! Tässä, Jane, on lehtimaja, istukaa

siihen!"

Lehtimajan muodosti pieni, muratin verhoama kulmaus kiviaidassa. Siinä

oli maalainen puutarhapenkki. Mr. Rochester istahti sille jättäen tilaa

minullekin, mutta minä seisoin hänen edessään.

"Istukaa", sanoi hän, "penkistä riittää kahdellekin. Ettehän epäröi

istua viereeni, vai kuinka? Onko se väärin, Jane?"

Vastasin vain istuutumalla hänen viereensä, sillä tunsin, että

kieltäytyminen olisi ollut epäviisasta.

"Nyt, pieni ystäväni, sillä aikaa kun aurinko juo kuiviin kasteen,

kun kaikki tämän vanhan puutarhan kukat heräävät ja aukeavat, kun

linnut etsivät poikasilleen aamiaista Thornfieldin ulkopuolelta ja

aamuvirkut mehiläiset aloittavat työnsä, kerron minä teille tarinan,

jota teidän tulee kuvitella omaksenne -- mutta katsokaa ensin minuun ja

sanokaa, että teidän on hyvä olla ettekä pelkää minun tekevän pahasti

pidättäessäni teitä täällä tai teidän itsenne erehtyvän jäädessänne."

"En, sir, olen tyytyväinen."

"No niin, Jane, kutsukaa avuksi mielikuvituksenne ja otaksukaa, että

ette enää ole kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö, vaan raju, lapsesta

saakka hemmoiteltu poika, kuvitelkaa olevanne kaukaisessa maassa ja

tekevänne siellä suuren erehdyksen -- yhdentekevää, minkälaisen tai

mistä syystä -- erehdyksen, jonka seuraukset vaivaavat teitä läpi

elämänne ja turmelevat teiltä joka hetken. Huomatkaa tarkoin, en

sano _rikos_, en puhu verenvuodatuksista tai muista väkivaltaisista

teoista, jotka saisivat tekijänsä syypääksi lain edessä, ei, sanani

on _erehdys_. Seuraukset käyvät teille ajan pitkään sietämättömiksi,

ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne huojennusta -- tavattomiin, vaan

ei laittomiin eikä rikollisiin toimenpiteisiin. Olette kuitenkin

onneton, sillä kaikki toivo on jättänyt teidät juuri kun elämän

pitäisi alkaa, aurinkonne on pimentynyt keskipäivällä, ja tiedätte,

että pimennys tulee kestämään sen laskemiseen saakka. Katkerat ja

alhaiset muistot ovat sielunne ainoana ravintona, te vaellatte siellä

täällä, etsitte lepoa maanpaosta, onnea huvituksista -- tarkoitan

sydämettömiä ja alhaisia huvituksia, sellaisia, jotka tympäisevät

tunteet ja lamauttavat älyn. Väsynein sydämin ja nääntynein sieluin

palaatte kotiin vuosia kestäneen, vapaaehtoisen maanpaon jälkeen,

teette erään uuden tuttavuuden -- yhdentekevää, missä ja miten --

huomaatte tässä vieraassa paljon niitä hyviä ja valoisia ominaisuuksia,

joita kaksikymmentä vuotta olette etsinyt koskaan löytämättä niitä,

ja ne ovat kaikki raikkaita, terveitä ja tahrattomia. Sellainen seura

elähyttää, herättää uuteen elämään, tunnette parempien päivien palaavan

-- korkeampien toiveitten, puhtaampien tunteitten keralla, tahtoisitte

aloittaa uutta elämää ja viettää jäljellä olevat päivänne tavalla, joka

paremmin kuin entinen sopii kuolemattomalle olennolle. Onko teillä

oikeus, voidaksenne sen tehdä, syrjäyttää eräs tavan asettama este --

pelkkä sovinnainen este, jota ei omatuntonne pidä loukkaamattomana eikä

järkenne hyväksy?"

Hän vaikeni odottaen vastausta -- ja mitä oli vastattava? Oi, jospa

joku hyvä henki olisi kuiskannut minulle järkevän ja tyydyttävän

vastauksen! Turha toive! Länsituuli kuiskaili ympäröivissä

murateissa, mutta mikään ystävällinen Ariel ei lainannut henkäystään

puhevälineeksi, linnut lauloivat ylhäällä puissa, mutta niitten laulu,

niin suloista kuin se olikin, ei sisältänyt sanoja.

Mr. Rochester uudisti kysymyksensä.

"Onko vaeltava ja syntinen, nyt lepoa etsivä ja katuva mies oikeutettu

uhmaamaan maailman mielipidettä kiinnittääkseen itseensä ainiaaksi

tuon hyvän, suloisen, iloisen muukalaisen ja siten saavuttaakseen oman

mielensä rauhan ja voiman aloittaa uutta elämää?"

"Sir", vastasin, "vaeltajan levon ja synnintekijän parannuksen ei

koskaan pitäisi riippua toisesta ihmisestä. Miehet ja naiset kuolevat,

filosofit erehtyvät viisaudessaan ja kristityt hyvyydessään -- jos

joku, jonka tunnette, on erehtynyt ja kärsinyt, antakaa hänen kohottaa

katseensa ylemmäksi kuin vertaisiinsa saadakseen voimaa ja huojennusta."

"Mutta välikappale -- välikappale! Jumala, joka tekee työn, määrää

välikappaleen. Minä itse -- sanon sen teille ilman vertauksia -- olen

ollut maailmallinen, säännötön, rauhaton mies, ja uskon löytäneeni

välikappaleen parantumiseeni -- löytäneeni sen --"

Hän vaikeni, linnut jatkoivat liverrystään, lehdet rapisivat hiljaa.

Ihmettelin melkein, etteivät ne lopettaneet laulujansa ja kuiskeitansa

siepatakseen sanan, joka väreili puhujan huulilla, mutta niitten olisi

pitänyt odottaa monta minuuttia, sillä hiljaisuutta jatkui. Vihdoin

nostin silmäni viivyttelevään puhujaan. Hän katseli minua kiihkeästi.

"Pieni ystävä", sanoi hän aivan muuttuneella äänellä ja hänen

kasvonsakin muuttuivat, lempeä ja vakava ilme vaihtui kovaan ja

ivalliseen, "olette huomannut hellät tunteeni Miss Ingramia kohtaan,

ettekö luule, että hän tekisi minusta uuden ihmisen jos menisin

naimisiin hänen kanssaan?"

Hän nousi, käveli käytävän toiseen päähän asti ja palasi hyräillen.

"Jane, Jane", sanoi hän pysähtyen eteeni, "olette aivan kalpea valvotun

yön jälkeen, ettekö sadattele minua, joka olen häirinnyt yönne levon?"

"Sadattele teitä -- en, sir."

"Kättä päälle! Kuinka kylmät sormet! Ne olivat lämpimämmät viime yönä,

kun kosketin niitä salaperäisen huoneen ovella. Jane, koska valvotte

kanssani taaskin?"

"Aina kun voin olla hyödyksi."

"Esimerkiksi yöllä ennen häitäni. Olen varma etten silloin voi nukkua.

Lupaatteko istua valveilla kanssani ja pitää minulle seuraa? Teille

voin puhua mielitietystäni, sillä nyt olette nähnyt hänet ja tunnette

hänet."

"Kyllä, sir."

"Hän on oikea harvinaisuus, Jane, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Komea nainen, Jane, kookas, tumma ja säihkyvä. Tukka hänellä on kuin

Kartagon naisilla aikoinaan. Siunatkoon! Tuolla Dent ja Lynn jo ovat

tallissa! Menkää tuon pensaikon kautta, tuosta aukosta!"

Ja minä menin toista tietä, hän toista, ja kuulin hänen sanovan pihalla

varsin reippaasti:

"Mason temmattiin pois keskeltämme tänä aamuna, hän lähti ennen

auringonnousua ja minä nousin neljältä saattamaan hänet matkaan."

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Aavistukset, sympatiat ja ennusmerkit ovat omituisia ilmiöitä ja

muodostavat arvoituksen, jonka avainta ihmiskunta ei vielä ole

löytänyt. En ole koskaan elämässäni nauranut aavistuksille, koska

itselläni on ollut sellaisia, vieläpä hyvin omituisia. Uskon, että on

olemassa myötätuntoa, (esimerkiksi kaukana toisistaan elävien, kokonaan

vieraitten sukulaisten välillä, ja se todistaa vieraantumisesta

huolimatta heidän alkulähteensä olevan saman), joka saattaa kuolevaisen

ymmärryksen neuvottomaksi. Ja ennusmerkit, sillä jotakin sentapaista

tunnemme, ovat kenties vain luonnon ja ihmisen keskinäisen myötätunnon

ilmauksia.

Kun olin pieni tyttö, vain kuusivuotias, kuulin eräänä iltana Bessie

Leavenin kertovan Martha Abbotille, että hän oli nähnyt unta lapsesta,

ja että sellainen uni aina tietää ikävyyksiä, joko unennäkijälle

itselleen tai hänen omaisilleen. Tämä lause olisi luultavasti häipynyt

muistostani, jollei kohta sen jälkeen olisi tapahtunut jotakin, joka

oli omiaan kiinnittämään sen mieleeni ainiaaksi. Seuraavana päivänä

Bessie kutsuttiin kotiin pienen sisarensa kuolinvuoteelle.

Viime aikoina olin usein muistellut tätä tapausta, sillä koko viikon

aikana oli tuskin ainoakaan yö kulunut tuomatta uniini lasta, jota

väliin tuudittelin käsivarsillani, väliin hypitin polvillani, väliin

katselin sen leikkiä nurmikolla päivänkukkien keskellä tai näin sen

loiskivan käsillään purossa. Milloin se itki, milloin nauroi, jonakin

yönä se painautui lähelleni, toisena juoksi pois luotani, mutta oli

näky sitten missä muodossa tahansa, minkä luontoinen tahansa, oli se

silmieni edessä seitsemänä yönä peräkkäin niin pian kuin olin vaipunut

unten valtakuntaan.

En pitänyt tästä saman ajatuksen toistumisesta, saman mielikuvan

kummallisesta uudistumisesta, ja olin hermostunut joka ilta, kun

levollemenon aika läheni ja ilmestys kohta näyttäytyisi. Tämän

lapsi-haamun seurasta olin noussut tuonakin kuutamoyönä, jolloin olin

kuullut hätähuudon yläkerrasta. Seuraavana iltapäivänä tultiin minua

noutamaan alakertaan, Mrs. Fairfaxin huoneeseen, jossa joku odotti

minua. Tullessani sinne näin erään miehen, joka ulkoasustaan päättäen

oli herraspalvelija. Hän oli syvässä surupuvussa, ja hatussa, jota hän

piti kädessään, oli surunauha.

"Lyönpä vetoa, että ette muista minua, Miss", sanoi hän nousten

seisomaan, "nimeni on Leaven. Olin Mrs. Reedin ajurina, kun asuitte

Gatesheadissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta sitten, ja siellä asun

vieläkin."

"Oh, Robert, hyvää päivää! Muistan teidät hyvinkin -- te annoitte minun

joskus ratsastaa Miss Georgianan ruskealla ponilla. Ja kuinka Bessie

jaksaa? Hänhän on nyt vaimonne."

"Niin on, Miss, kiitos kysymästä, hän lahjoitti minulle pienokaisen

kaksi kuukautta sitten -- meillä on nyt kolme -- ja sekä äiti että

lapsi voivat hyvin."

"Entä voiko herrasväki hyvin, Robert?"

"Ikävä kyllä en voi kertoa heistä hyviä uutisia, Miss, he voivat hyvin

huonosti -- heillä on surua."

"Toivon, ettei kukaan ole kuollut", sanoin vilkaisten hänen mustaan

pukuunsa. Hänkin katseli hattunsa surunauhaa ja vastasi:

"Mr. John kuoli eilisestä viikko sitten huoneessaan Lontoossa."

"Mr. John?"

"Niin."

"Ja kuinka hänen äitinsä kantaa tämän surun?"

"Niin, nähkääs, Miss, tämä ei ole tavallinen kuolemantapaus. Nuoren

herran elämä on ollut hyvin säännötöntä, viimeisinä kolmena vuotena hän

hurjisteli tavattomasti ja hänen kuolemansa oli hyvin järkyttävä."

"Kuulin Bessieltä että hän ei käyttäytynyt hyvin."

"Hyvin! Hän ei olisi voinut käyttäytyä huonommin; hän turmeli

terveytensä ja hävitti omaisuutensa huonoimpien miesten ja naisten

seurassa. Hän velkaantui ja joutui vankilaan, hänen äitinsä auttoi

hänet kahdesti pois sieltä, mutta heti päästyään vapaaksi hän

palasi entisiin seurapiireihinsä ja tapoihinsa. Hänen päänsä ei

koskaan ole ollut selvimpiä, ja ne konnat, joitten joukossa hän eli,

hullaannuttivat hänet yli kaikkien rajojen. Hän tuli Gatesheadiin kolme

viikkoa sitten ja tahtoi rouvaa jättämään koko talon hänelle. Rouva

kielsi, sillä hän oli jo paljon köyhtynyt nuoren herran tuhlausten

tähden. Tämä meni silloin takaisin, ja seuraava uutinen tiesi että hän

oli kuollut. Herra tiesi, miten hän kuoli -- sanotaan, että hän tappoi

itsensä."

Minä olin vaiti, sillä uutiset olivat kauheita. Robert Leaven jatkoi:

"Rouva on itse ollut huononlainen viime aikoina. Hän on tullut hyvin

lihavaksi, mutta ei silti ole ollut terve, ja köyhtyminen ja häviöt

ovat melkein murtaneet hänet. Tieto Mr. Johnin kuolemasta ja siitä,

millä tavalla hän kuoli, tuli liian äkkiä, ja se oli viimeinen isku.

Hän oli kolme päivää puhumatta, vasta viime tiistaina hän tuntui

vähän paremmalta. Hän näytti tahtovan sanoa jotakin, teki merkkejä

vaimolleni ja mumisi jotakin. Vasta eilen aamulla Bessie ymmärsi,

että hän yritti sanoa teidän nimeänne, ja lopulta hän sai selville

sanat: 'Tuokaa Jane -- hakekaa Jane Eyre, minun täytyy puhua hänen

kanssaan.' Bessie ei tietänyt varmaan, oliko hän täysin selvillä

ja tarkoittiko hän mitään sanoillaan, mutta hän kertoi asian Miss

Reedille ja Miss Georgianalle ja neuvoi heitä lähettämään sanan teille.

Nuoret neidit eivät välittäneet alussa asiasta, mutta heidän äitinsä

kävi yhä levottomammaksi ja sanoi: 'Jane, Jane', niin monta kertaa

että he lopulta suostuivat. Minä lähdin Gatesheadista eilen, ja jos

voitte tulla valmiiksi, Miss, ottaisin teidät mielelläni mukaani

huomenaamulla."

"Hyvä on, Robert, tulen kyllä valmiiksi. Minusta tuntuu että minun

täytyy lähteä."

"Niin minäkin luulen, Miss. Bessie sanoi uskovansa varmaan, että

ette kieltäytyisi. Teidän täytynee kuitenkin pyytää lupaa ennenkuin

lähdette."

"Niin kyllä, ja teenkin sen heti." Opastettuani Robertin palvelijain

huoneeseen ja jätettyäni hänet Johnin ja hänen vaimonsa haltuun lähdin

etsimään Mr. Rochesteria.

Hän ei ollut missään alakerran huoneista, hän ei ollut pihalla,

talleissa eikä pelloilla. Kysyin, oliko Mrs. Fairfax nähnyt

häntä. Kyllä, tämä arveli hänen pelaavan biljardia Miss Ingramin

kanssa. Riensin biljardihuoneeseen, josta kaikui vastaani pallojen

kolahtelemista ja äänten sorinaa. Mr. Rochester, Miss Ingram, Eshtonin

neidit ja heidän ihailijansa olivat kesken innokkainta peliä.

Tarvittiin jonkun verran rohkeutta niin mieltäkiinnittävän puuhan

häiritsemiseen, mutta asiani ei sietänyt viivytystä, ja niin lähenin

isäntääni, joka seisoi Miss Ingramin vieressä. Tullessani lähemmäksi

kääntyi neiti ympäri ja katseli minua kopeasti. Hänen silmänsä

näyttivät kysyvän: "Mitä tuo vaivainen nyt mahtaa tahtoa?" Ja kun

matalalla äänellä mainitsin Mr. Rochesterin nimen, teki hän eräänlaisen

liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen minut. Muistan vielä tällä hetkellä,

minkä näköinen hän siinä oli -- hyvin kaunis ja loistava, hänellä oli

yllään ohut, taivaansininen aamupuku, ja samanvärinen harsoliina oli

kiedottu hänen hiustensa ympäri. Hän oli koko sydämestään innostunut

peliin, eikä loukattu ylpeys laimentanut hänen kopeitten kasvojensa

ilmettä.

"Onko tuolla henkilöllä jotakin asiaa teille", kysyi hän Mr.

Rochesterilta, ja tämä kääntyi katsomaan, kuka tuo "henkilö" oli.

Hän teki ihmeellisen irvistyksen -- yhden noita merkillisiä ja

kaksimielisiä mielenosoituksiaan -- heitti pois biljardikeppinsä ja

seurasi minua pois huoneesta.

"No, Jane?" sanoi hän nojaten kouluhuoneen ovea vastaan, jonka hän oli

sulkenut.

"Anteeksi, sir, mutta minä tarvitsisin lupaa viikoksi tai pariksi."

"Mitä varten? Minne menisitte?"

"Erään sairaan rouvan luo, joka on lähettänyt hakemaan minua."

"Mikä sairas rouva? Missä hän asuu?"

"Gatesheadissa, ----shiressä."

"----shiressä? Sehän on sadan peninkulman päässä! Kuka sellainen on,

joka lähettää hakemaan ihmisiä luoksensa niin kaukaa?"

"Hänen nimensä on Reed, sir, Mrs. Reed."

"Reed Gatesheadista? Maistraatissa oli eräs Reed Gatesheadista."

"Tämä on hänen leskensä, sir."

"Ja mitä tekemistä teillä on hänen kanssaan? Kuinka tunnette hänet?"

"Mr. Reed oli enoni -- äitini veli."

"Kas hittoa! Ette koskaan ole sanonut minulle tätä -- sanoitte aina,

että teillä ei ole sukulaisia."

"Niinkuin ei olekaan, sir, ei ketään, joka tunnustaisi minut

sukulaisekseen. Mr. Reed on kuollut ja hänen vaimonsa heitti minut

ulos."

"Minkätähden?"

"Koska olin köyhä ja vaivaksi ja koska hän ei pitänyt minusta."

"Mutta Reed kai jätti jälkeensä lapsia? Teillä täytyy olla serkkuja.

Sir George Lynn puhui eilen eräästä Gatesheadin Reedistä, joka hänen

sanojensa mukaan on kaupungin pahimpia lurjuksia, ja Ingram mainitsi

erään Georgiana Reedin, myös Gatesheadista, jonka kauneutta suuresti

ihailtiin Lontoossa pari huvikautta sitten."

"Myös John Reed on kuollut, sir, hän saattoi itsensä ja osaksi

perheensäkin häviöön ja hänen arvellaan tappaneen itsensä. Uutinen

teki niin järisyttävän vaikutuksen hänen äitiinsä, että hän sai

halvauskohtauksen."

"Ja mitä hyvää voitte te tehdä hänelle? Lorua, Jane! Minä en koskaan

lähtisi sadan peninkulman päähän katsomaan jotakin vanhaa rouvaa, joka

kenties on jo kuollut ennenkuin ehditte hänen luokseen -- sitäpaitsi

sanoitte, että hän heitti teidät ulos."

"Niin, sir, mutta siitä on pitkä aika, ja hänen olosuhteensa olivat

silloin hyvin erilaiset kuin nyt. Ei olisi helppoa tehdä vasten hänen

toiveitansa nyt."

"Kuinka kauan viipyisitte?"

"Mahdollisimman lyhyen ajan, sir."

"Luvatkaa, että viivytte vain viikon!"

"Parempi etten lupaa mitään -- en voisi kenties täyttää sitä."

"Joka tapauksessa tulette takaisin, te ette saa antaa minkään syyn

pidättää itseänne siellä ainaiseksi!"

"En toki! Tietysti palaan, jos kaikki on hyvin."

"Ja kuka matkustaa kanssanne? Ettehän matkusta sataa peninkulmaa yksin?"

"En, sir, tätini on lähettänyt ajurinsa hakemaan minua."

"Onko hän luotettava mies?"

"On, sir, hän on ollut kymmenen vuotta perheen palveluksessa."

Ennen pitkää kilisi kello, ja verho vedettiin syrjään. Kaarioven