joka varmaan on valepukuinen jumaluus. Jo nyt se on tehnyt minulle
hyvää. Sydämeni oli jonkinlainen luuranko; nyt siitä tulee pyhitetty
lipas."
"Totta puhuakseni, sir, en ymmärrä teitä vähääkään enkä voi jatkaa
keskustelua, joka käy yli ymmärrykseni. Tiedän vain yhden asian: te
sanoitte, että ette ole niin hyvä kuin toivoisitte olevanne ja että
surette omaa puutteellisuuttanne. Ymmärrän yhden asian: sanoitte,
että tahriintunut muisti on alituinen onnettomuus. Minusta näyttää
siltä, että jos kovasti koettaisitte, huomaisitte piankin voivanne
tulla sellaiseksi että itse hyväksytte itsenne; ja jos tänä päivänä
päättäisitte parantaa ajatuksenne ja tekonne, olisitte jo muutaman
vuoden kuluttua saanut uuden, puhtaan muistokokoelman, jota palaisitte
katselemaan ilomielin."
"Oikein ajateltu, oikein sanottu, Miss Eyre: ja tällä hetkellä annan
palttua helvetille."
"Sir?"
"Teen hyviä päätöksiä, jotka uskon lujiksi kuin kallio. Totisesti
pyrintöni ja harrastukseni ovat tästä lähtien olevat toiset kuin ennen."
"Ja paremmat?"
"Ja paremmat -- niin paljon paremmat entisiä kuin puhdas kulta on
ruskeinta ruostetta parempi. Te näytätte epäilevän minua, minä en
epäile itseäni. Tiedän, mikä on tarkoitukseni, mitkä ovat syyni, ja
tällä hetkellä säädän lain, joka on järkähtämätön kuin meedialaisten
ja persialaisten lait ja joka sanoo sekä tarkoitukseni että syyni
oikeiksi."
"Ne eivät voi olla oikeita, sir, jos ne vaativat uusia säädöksiä
tullakseen laillistetuiksi."
"Ne ovat oikeita, Miss Eyre, vaikkakin ne ehdottomasti vaativat uuden
lain: ennenkuulumattomat asianhaarat vaativat ennenkuulumattomia
säädöksiä."
"Se kuuluu vaaralliselta periaatteelta, sir; ymmärtää heti, että sillä
on yhteyttä väärinkäytön kanssa."
"Te pikku viisas! niin sillä onkin, mutta vannon kotijumalieni nimessä,
etten käytä sitä väärin."
"Te olette inhimillinen ja erehtyvä."
"Niin olen -- niin olette tekin, mitä sitten?"
"Inhimillisen ja erehtyvän ei pitäisi omaksua oikeutta, joka
turvallisesti voidaan antaa vain jumalalliselle ja täydelliselle."
"Mitä oikeutta?"
"Oikeutta sanoa jostakin tavattomasta, luvattomasta teosta: olkoon se
oikea."
"Olkoon se oikea -- tepä sen sanoitte."
"Jospa se sitten olisi oikea", sanoin ja nousin, sillä mielestäni oli
hyödytöntä jatkaa keskustelua, joka oli minulle paljasta pimeyttä.
Tiesin myös, etten ainakaan nykyisellä asteellani voinut tunkeutua
puhetoverini luonteeseen ja tunsin epävarmuutta ja omituista
turvattomuuden tunnetta, joka seuraa täydellistä tietämättömyyttä.
"Minne menette?"
"Panemaan Adèlen levolle: hänen levollemeno-aikansa on jo ohi."
"Te pelkäätte minua, koska puhun kuin sfinksi."
"Te olette arvoituksellinen, sir, mutta vaikka olen ymmällä, en
suinkaan pelkää."
"Te pelkäätte -- itserakkautenne pelkää kolausta."
"Siinä suhteessa olen kylläkin peloissani -- minulla ei ole mitään
halua puhua joutavia."
"Jos puhuisittekin joutavia, tekisitte sen niin totisesti ja tyvenesti,
että erehtyisi luulemaan teidän puhuvan järkeä. Ettekö koskaan naura,
Miss Eyre? Älkää vaivautuko vastaamaan -- minä näen, että te nauratte
harvoin, mutta te osaatte nauraa hyvinkin iloisesti. Uskokaa minua, te
ette ole luonnostanne totinen sen enempää kuin minä olen luonnostani
paha. Lowoodin pakko rajoittaa teitä vielä jonkun verran, se sitoo
ilmeitänne, hillitsee ääntänne ja vangitsee jäsenenne, ja te pelkäätte
kanssaihmisen, veljen -- tai isän, tai isännän, tai miten haluatte
-- läheisyydessä hymyillä liian iloisesti, puhua liian vapaasti tai
liikkua liian nopeasti, mutta uskon, että ajan pitkään opitte olemaan
luonnollinen minun seurassani kuten minun on mahdoton noudattaa
sovinnaisia muotoja teidän seurassanne, ja silloin ovat ilmeenne ja
liikkeenne vilkkaammat ja eloisammat kuin mitä ne nyt uskaltavat olla.
Häkin ahtaitten ristikkojen takaa näen ajoittain vilahduksen linnusta,
se on omituinen, vilkas, levoton, päättäväinen vanki, ja jos se pääsisi
vapaaksi, lentäisi se pilvien korkeuteen. Tahdotteko vieläkin mennä?"
"Kello on jo lyönyt yhdeksän, sir."
"Entä sitten -- odottakaa hetkinen. Adèle ei ole vielä valmis menemään
levolle. Istuessani selkä tuleen ja kasvot huoneeseen käännettyinä olen
voinut tehdä huomioita. Silloin tällöin, puhuessani teidän kanssanne,
olen pitänyt silmällä Adèlea (minulla on omat syyni pitää häntä
mieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä -- -- syyt, jotka voin kertoa
-- jotka olen kertova -- teille joskus). Kymmenen minuuttia sitten hän
veti laatikostaan pienen punaisen silkkipuvun, ja ihastuksen hohde
syttyi hänen kasvoillaan kun hän avasi sen laskokset. Keimailu virtaa
hänen suonissaan, täyttää hänen aivonsa ja asustaa hänen luissaan ja
ytimissään. 'Minun täytyy koettaa sitä'! huusi hän, 'ja heti paikalla',
ja syöksyi ulos huoneesta. Hän on nyt Sophien kanssa, ja tärkeä
pukeutumistoimitus tapahtuu parhaillaan. Muutaman minuutin kuluttua
hän tulee takaisin, ja tiedän, mitä olen näkevä silloin: pienoiskuvan
Céline Varensista, sellaisena kuin hän näyttäytyi esiripun noustessa --
mutta vähät siitä. Joka tapauksessa aavistan, että hellimmät tunteeni
saavat kohta kolauksen. Jääkäähän katsomaan, miten käy!"
Ennen pitkää kuului Adèlen pienten jalkojen kopsetta eteisestä. Hän
astui sisään aivan sellaisena kuin hänen holhoojansa oli ennustanut.
Vaaleanpunainen silkkipuku, hyvin lyhyt ja hyvin leveähelmainen,
korvasi nyt hänen äskeisen ruskean pukunsa, pieni ruusukiehkura koristi
hänen otsaansa, ja jalassa oli hänellä silkkisukat ja pienet valkeat
silkkikengät.
"Sopiiko pukuni hyvin?" huusi hän ja tuli hypellen luoksemme, "ja
kenkäni? ja sukkani? Oh, luulen, että tahtoisin tanssia."
Ja hän liiteli varpaillaan ympäri huonetta levittäen hamettaan, ja
tultuaan Mr. Rochesterin luo hän pyörähti kevyesti ympäri toisella
jalallaan ja notkisti toisen polvensa hänen jalkainsa juureen
huudahtaen:
"Monsieur, kiitän teitä tuhannesti hyvyydestänne", ja lisäsi nousten
seisomaan: "Äitihän teki juuri näin, eikö totta, monsieur?"
"Juu-ri näin", oli vastaus, "ja 'juuri näin' hän houkutteli kaiken
englantilaisen kultani brittiläisistä housuntaskuistani. Minäkin olen
ollut nuori, Miss Eyre, nuori ja kokematon, minunkin mieleni oli kerran
keväisen raikas kuten teidän nyt. Kevääni on nyt ohi, mutta se on
jättänyt käsiini tämän ranskalaisen kukkasen, josta väliin mielelläni
vapautuisinkin. Koska en enää anna arvoa sen juurelle, huomattuani sen
olevan sitä lajia, jota vain kultatomu voi höystää, en ole erityisemmin
ihastunut kukkaankaan, etenkin kun se näyttää niin keinotekoiselta
kuin juuri nyt. Pidän sitä luonani ja vaalin sitä enimmäkseen sen
roomalaiskatolisen periaatteen vuoksi, että yhdellä hyvällä työllä
voi sovittaa lukuisia syntejä, pieniä ja suuria. Selitän tämän kaiken
teille kerran. Hyvää yötä."
Viidestoista luku.
Mr. Rochester selitti sen joku aika myöhemmin.
Se tapahtui eräänä iltapäivänä, kun hän oli sattunut kohtaamaan
Adèlen ja minut puutarhassa, ja Adèlen leikkiessä Pilotin kanssa
höyhenpallollaan hän pyysi minua kävelemään kanssansa pitkällä
pyökkikäytävällä, josta voimme koko ajan seurata tyttöstä.
Hän kertoi silloin, että Adèle oli erään ranskalaisen
oopperatanssijattaren, Céline Varensin tytär, jota kohtaan hän kerran
oli tuntenut "suurta intohimoa", kuten hän sanoi. Céline näytti
vastaavan hänen intohimoonsa vieläkin hehkuvammalla tulella. Hän luuli
olevansa tämän naisen epäjumala, niin ruma kuin hän olikin, ja uskoi,
että tämä piti hänen "atleettivartaloansa" Apollo di Belvederenkin
kauneutta parempana.
"Ja tuo gallialaisen keijuisen rakkaus brittiläistä vuorenpeikkoa
kohtaan hyväili turhamaisuuttani siinä määrin, että asetin hänet
asumaan omaan hotelliin, annoin hänelle täydellisen palveluskunnan,
vaunut, pukuvarastot, timantit, pitsit. Lyhyesti sanoen, aloin
järjestelmällisesti, totuttuun tapaan, saattaa itseäni perikatoon. En
ollut nähtävästi kyllin omaperäinen raivaamaan uutta tietä häpeään
ja häviöön, vaan seurasin typerän tarkasti viitoitettua polkua
poikkeamatta tuumankaan vertaa sen tallatusta keskustasta. Ja sain --
kuten olin ansainnutkin -- pässinpäitten tavallisen kohtalon. Eräänä
iltana, kun Céline ei odottanut minua, satuin tulemaan hänen luokseen.
En tavannut häntä kotona, mutta koska ilta oli lämmin ja olin väsynyt
kiertelemään ympäri Pariisia, jäin istumaan hänen huoneeseensa ja
olin onnellinen saadessani hengittää ilmaa, jonka hänen läsnäolonsa
niin äskettäin oli pyhittänyt. Ei -- minä liioittelen, en ole koskaan
uskonut, että hän kykenisi pyhittämään jotakin, ja tuoksu, jonka hän
oli jättänyt jälkeensä, oli pikemmin huumaavaa suitsutusta, myskiä
ja ambraa, kuin pyhitettyä ilmaa. Olin jo tukahtumaisillani noihin
kasvihuonekukkien ja hajuvesien tuoksuihin, kun mieleeni juolahti avata
ikkuna ja mennä parvekkeelle. Oli kuutamo, katulyhdyt loistivat ja ilma
oli kirkas ja tyven. Parvekkeella oli pari tuolia, istahdin, sytytin
sikaarin -- niin sytytän nytkin, jos sallitte."
Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana hän otti esiin sikaarin ja
sytytti sen. Pantuaan sen huulilleen ja puhallettuaan muutamia savuja
havannaa kylmään ja auringottomaan ilmaan, hän jatkoi:
"Pidin siihen aikaan myöskin makeisista, Miss Eyre, ja istuessani
parvekkeella vuoroin pureskelin suklaanamusia, vuoroin poltin
sikaareita ja katselin ajopelejä, jotka vyöryivät loistavia katuja
pitkin läheistä oopperaa kohti, kun äkkiä tunsin eräät hienot,
suljetut, kauniin englantilaisen hevosparin vetämät vaunut Célinelle
antamikseni vaunuiksi. Voin selvästi eroittaa ne suurkaupungin
kirkkaassa yössä. Céline palasi kotiin, ja sydämeni jyskytti
tietysti kärsimättömyydestä, kun nojauduin parvekkeen reunan yli
nähdäkseni paremmin. Vaunut pysähtyivät, kuten olin odottanutkin,
hotellin oven eteen, kaunokaiseni (sitä sanaa voi hyvin käyttää
ooppera-rakastajattaresta) astui alas, ja vaikka hän olikin kietoutunut
suureen viittaan -- tarpeeton kappale niin lämpimänä kesäkuun iltana --
tunsin heti hänen pienen jalkansa, joka pisti esiin hameenhelman alta
hänen astuessaan alas vaunuista. Nojauduin kaidepuun yli ja olin juuri
kuiskaamaisillani: 'Mon ange' äänellä, jonka tietysti vain rakastava
korva voi kuulla, kun toinenkin olento hyppäsi hänen jälkeensä alas
vaunuista, hänkin suuren viitan peitossa, mutta kantapää, joka nyt
kopisi kivitystä vastaan, oli kannuksella varustettu, ja päässä, joka
nyt vilahti hotellin kaariportin alitse, oli korkea sotilashattu."
"Ettekö koskaan ole ollut mustasukkainen, Miss Eyre? Ette tietenkään,
minun ei tarvitse kysyäkään sitä, sillä ettehän koskaan ole ollut
rakastunut. Nuo molemmat tunteet on teillä vielä edessänne, sielunne
nukkuu, ja sysäys, joka kerran herättää sen, ei ole vielä tullut.
Te luulette kaiken elämän liukuvan yhtä hiljaisena virtana kuin
tähänastinen nuoruutenne. Te etenette silmät ummessa, kädet korvilla,
ettekä näe kallioita, jotka kohoavat lähellä virran uomaa, ettekä kuule
hyökyjen lyövän niitä vastaan. Mutta minä sanon teille -- ja huomatkaa
tarkoin sanani -- jonakin kauniina päivänä joudutte ahtaaseen, jyrkkien
vuorten ympäröimään salmeen, jossa koko elämän virta näyttää muuttuneen
kohiseviksi, vaahtoaviksi pyörteiksi, ja silloin te joko murskaudutte
kallionkielekkeisiin tai joku mahtava aalto viskaa teidät tyvenempään
veteen -- sellaisessa minä olen nyt."
"Minä pidän tästä päivästä, tästä teräksenvärisestä taivaasta, minä
pidän tämän jäätyneen maailman liikkumattomasta rauhasta. Pidän
Thornfieldistä, sen vanhanaikaisuudesta ja rauhasta, sen vanhoista
orjantappuroista ja variksenpesistä, sen harmaasta päädystä, tummista
ikkunariveistä, jotka heijastavat ruutuihinsa metallinkarvaisen taivaan
-- ja kuinka kauan olen kammonnut pelkkää ajatustakin siitä, välttänyt
sitä kuin suurta ruttosairaalaa! Kuinka vieläkin kammoan --."
Hän kiristi hampaitaan ja vaikeni, hän pysähtyi ja polki jalallaan
kovaa tannerta. Joku vihattu ajatus näytti saaneen hänet pauloihinsa ja
vanginneen hänet niin lujasti, että hän ei voinut jatkaa.
Laskeuduimme juuri käytävää, kun hän pysähtyi. Linna oli edessämme.
Nostaen silmänsä sen sakaraharjaa kohti hän katsoi siihen tavalla,
jollaista en ole nähnyt ennen eikä jälkeen. Tuska, häpeä, viha --
kärsimättömyys, inho, suuttumus näyttivät käyvän tulista taistelua
hänen laajenneissa silmäterissään sysimustien kulmakarvojen alla.
Ne kamppailivat rajuina vallasta, mutta silloin nousi uusi tunne ja
kukisti ne, se oli jotakin kovaa ja kyynillistä, itsevaltaista ja
päättävää, se hillitsi hänen intohimonsa ja kivetti hänen ilmeensä. Hän
jatkoi:
"Ollessani vaiti, järjestin erään asian kohtaloni kanssa. Se seisoi
tuossa pyökkikannon luona ja oli kuin yksi niistä noidista, jotka
näyttäytyivät Macbethille nummella. 'Vai pidätkö Thornfieldistä?' sanoi
se ja kohotti sormensa, sitten se kirjoitti ilmaan uhkauskirjoituksen,
joka jäi hehkumaan tummankeltaisena pitkin taloa molempien ikkunarivien
väliin. 'Pidä jos voit!' 'Pidä jos uskallat!'"
"Minä tahdon pitää siitä", sanoin, "minä uskallan pitää siitä, ja"
-- hän lisäsi uhmaten -- "minä tahdon pitää sanani, tahdon murtaa
kaikki esteet tieltäni onneen ja hyvyyteen -- niin, hyvyyteen, sillä
haluaisin tulla paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olen ollut, kuin mitä
olen -- murtaa ne kuten Jobin kirjan Leviathan mursi keihäät, nuolet ja
haarniskat, ja esteet, jotka muille olisivat rautaa ja kuparia, ovat
minulle vain olkia ja lahonnutta puuta."
Tällöin Adèle juoksi hänen eteensä höyhenpalloineen. "Pois!" huusi hän
tuikeasti, "pysy loitompana, lapsi, tai mene Sophien luo!" Hän jatkoi
matkaansa ääneti kunnes minä uskalsin palauttaa hänet kertomukseensa,
josta hän niin äkkiarvaamatta oli poikennut.
"Jätittekö parvekkeen, sir", kysyin, "kun M:lle Varens tuli sisään?"
Odotin tylyä vastausta tähän kysymykseen, joka tuskin oli nyt
paikallaan, mutta kävikin aivan päinvastoin. Kun hän heräsi synkistä
mietteistään ja käänsi katseensa minuun, näytti pilvi haihtuvan
hänen otsaltaan. "Olin unohtanut Célinen! Hyvä, tahdon kertoa
lyhyesti. Kun näin tenhottareni tulevan kotiin ritarin seurassa,
luulin kuulevani hiljaista sihinää, ja mustasukkaisuuden vihreä
käärme, joka kiemurrellen nousi kuun valaisemalta parvekkeelta,
luikerteli liivini sisään ja söi parissa minuutissa tiensä sisimpään
sydämeeni. Omituista", huudahti hän poiketen taaskin kertomuksensa
juonesta, "omituista, että valitsen juuri teidät uskotukseni, nuori
neiti, vielä omituisempaa, että te kuuntelette minua kiltisti, kuin
olisi maailman tavallisin asia, että vanha mies kertoo juttuja
ooppera-rakastajattaristaan tuollaiselle siistille, kokemattomalle
tytölle kuin te! Mutta jälkimäinen omituisuus selittää edellisen, sillä
kuten kerran ennen sanoin teille, olette te, totinen, hienotunteinen ja
varova nuori tyttö, kuin luotu säilyttämään salaisuuksia. Sitäpaitsi
tiedän, minkälaisen luonteen kanssa olen tekemisissä, tiedän, että
se ei ole altis tartunnalle. Se on omituinen luonne, ainoa laatuaan.
Onneksi ei tarkoitukseni ole vahingoittaa sitä, mutta jos olisikin,
en voisi tehdä sitä. Mitä enemmän te ja minä puhelemme keskenämme,
sitä parempi, sillä minä en voi vahingoittaa teitä, mutta te voitte
virkistää minua." Tämän sivuhyppäyksen jälkeen hän jatkoi:
"Minä jäin parvekkeelle. 'He tulevat varmasti hänen huoneeseensa',
ajattelin, 'valitkaamme siis väijytyspaikka!' Pistin käteni sisään
avoimesta ikkunasta ja vedin uutimen sen eteen niin että jäi vain pieni
aukko, jonka kautta voin tehdä havaintojani, sitten suljin ikkunan
jättäen siihenkin juuri niin ison raon, että voin kuulla rakastavien
hellät kuiskaukset, sitten hiivin takaisin tuolilleni ja juuri kun
istuuduin sille, astui pari sisään. Katseeni lensi nopeasti uutimen
rakoon. Célinen kamarineitsyt tuli sisään, sytytti lampun, jätti sen
pöydälle ja vetäytyi pois. Saatoin nyt selvästi nähdä rakastavaiset;
molemmat heittivät viittansa pois, ja siinä seisoi 'Varens', säteillen
silkissä ja jalokivissä -- minun lahjoissani tietysti -- ja siinä hänen
seuralaisensa upseerin univormussa. Tunsin hänet erääksi nuoreksi
elostelija-parooniksi -- typerä ja paheellinen nuorukainen, jonka
olin joskus kohdannut seurapiireissä ja jota en koskaan ajatellutkaan
vihata, koska halveksin häntä niin ehdottomasti. Tuntiessani hänet
hellitti käärme, mustasukkaisuus, viipymättä otteensa, sillä samassa
hetkessä putosi rakkauteni Célineä kohtaan nollapistettäkin alemmaksi.
Nainen, joka voi pettää minua sellaisen kilpailijan vuoksi, ei ollut
kilpailun arvoinen, hän ansaitsi vain halveksimista -- vähemmän
kuitenkin kuin minä, joka olin antanut hänen narrata itseäni."
"He alkoivat puhella. Heidän keskustelunsa rauhoitti minut
täydellisesti -- se oli kevyttä, alhaista, sydämetöntä ja järjetöntä
ja voi paremmin kyllästyttää kuin raivostuttaa kuulijaa. Minun
nimikorttini sattui olemaan pöydällä, huomattuaan sen he johtuivat
keskustelemaan minusta. Kummallakaan heistä ei ollut kyllin älyä
eikä tarmoa moittiakseen minua järkevästi ja perinpohjin, mutta he
panettelivat minua niin karkeasti kuin oli mahdollista heidän pienillä
keinoillaan -- etenkin Céline, joka tuli kerrassaan kaunopuheiseksi,
kun oli kysymys ulkonaisista puutteistani eli muodottomuuksistani,
kuten hän sanoi. Huomattava on, että hänen tapansa oli ollut tulisesti
ihailla 'miehekästä kauneuttani', ja siinä suhteessa hän erosi mitä
jyrkimmin teistä, joka jo toisessa kohtauksessamme sanoitte minulle
vasten kasvoja, että ette pidä minua kauniina. Vastakohta hämmästytti
minua aikanaan, ja --"
Adèle juoksi taaskin luoksemme.
"Monsieur, John kävi juuri sanomassa, että asianajajanne on täällä ja
haluaa puhutella teitä."
"Hyvä on, siinä tapauksessa minun täytyy lyhentää kertomustani. Avasin
ikkunan ja tulin heidän luokseen, vapautin Célinen suojeluksestani,
ilmoitin jättäväni hänen hotellinsa, tarjosin hänelle rahakukkaron
lähimpiä tarpeita varten, jätin huomioonottamatta huudot, hysteeriset
kohtaukset, rukoukset, vastalauseet, kouristukset, ja määräsin
kohtauksen paroonin kanssa Boulognen metsässä. Seuraavana aamuna
minulla oli ilo tavata hänet: lähetin pienen kuulan toiseen hänen
vaivaisista, kivulloisista käsivarsistaan, jotka olivat heikot
kuin kananpojan siivet, ja luulin vapautuneeni koko roskasta.
Onnettomuudeksi oli Varens lahjoittanut minulle kuusi kuukautta
aikaisemmin tämän tyttösen, Adèlen, jota hän vakuutti minun
tyttärekseni, ja kenties hän onkin, vaikka hän kasvoistaan päättäen
ei olekaan tällaisen isän lapsi -- Pilot on enemmän näköiseni kuin
hän. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin olin rikkonut välini äidin
kanssa, jätti tämä lapsensa ja karkasi Italiaan jonkun soittoniekan
tai laulajan kanssa. En tunnustanut, että Adèlella olisi ollut
luonnollista oikeutta saada suojelustani, enkä vieläkään tunnusta
sitä, sillä en ole hänen isänsä, mutta kun kuulin, että hän on aivan
turvaton, otin poloisen pois Pariisin liejusta ja istutin hänet
englantilaisen maaseutupuutarhan terveelliseen maaperään. Mrs. Fairfax
löysi teidät hänen kasvattajakseen, mutta nyt, kun tiedätte, että
hän on ranskalaisen oopperatytön avioton lapsi, ajattelette kenties
eri tavalla asemastanne ja holhokistanne, ja jonakin päivänä tulette
ilmoittamaan minulle, että olette saanut uuden paikan -- että pyydätte
minua hakemaan uuden kotiopettajan j.n.e. -- häh?"
"Ei, Adèle ei ole vastuunalainen äitinsä vioista eikä teidänkään. Minä
pidän hänestä, ja nyt kun tiedän, että hän oikeastaan on orpolapsi --
äitinsä hylkäämä ja teidän kieltämänne -- olen kiintyvä häneen entistä
läheisemmin. Kuinka voisinkaan pitää rikkaan perheen hemmoiteltua
vesaa, joka vihaisi opettajaansa, parempana kuin yksinäistä orpolasta,
joka turvautuu häneen kuin ystävään?"
"Vai siinä valossa te näette asian! Hyvä on, nyt minun täytyy mennä
sisään, ja teidän myös, alkaa hämärtää."
Mutta minä viivyin vielä hetken ulkona Adèlen ja Pilotin kanssa,
juoksin kilpaa ja pelasin höyhenpallopelin tyttösen kanssa. Kun
tulimme sisään ja olin riisunut takin ja lakin hänen yltään, otin
hänet polvelleni istumaan, pidin häntä siinä kokonaisen tunnin, sallin
hänen lörpötellä mielin määrin enkä muistuttanut häntä edes eräistä
pienistä vapauksista, joihin hän saattoi eksyä, jos häntä huomattiin
liiaksi, ja jotka paljastivat hänen pintapuolisuutensa -- luultavasti
äidin perintöä, koska sellainen ei juuri ole ominaista englantilaiselle
luonteelle. Hänellä oli kuitenkin ansionsa, ja olin valmis antamaan
mitä suurimman arvon kaikelle, mikä oli hyvää hänessä. Etsin hänen
piirteistään ja ilmeistään yhdennäköisyyttä Mr. Rochesterin kanssa,
mutta en löytänyt mitään, ei ainoakaan viiva, ei ainoakaan ohimenevä
ilme hänen kasvoissaan osottanut sukulaisuutta. Se oli vahinko: jos
tyttö olisi voitu todistaa hiukankin Mr. Rochesterin näköiseksi, olisi
tämä välittänyt hänestä enemmän.
Vasta vetäydyttyäni huoneeseeni yötä varten aloin tarkemmin muistella
kertomusta, jonka Mr. Rochester oli kertonut minulle. Kuten hän oli
sanonutkin, ei itse kertomuksessa nähdäkseni ollut mitään ihmeellistä:
rikkaan englantilaisen rakkaus ranskalaista tanssijatarta kohtaan
ja tämän petollisuus olivat epäilemättä jokapäiväisiä tapauksia
seuraelämässä. Ihmeellistä oli se äkillinen mielenliikutus, joka
oli vallannut hänet, kun hän kuvaili nykyistä tyytyväisyyttään ja
uudelleen herännyttä rakkauttaan vanhaan linnaan ja sen ympäristöihin.
Mietin kauan ja ihmetellen tätä seikkaa, mutta huomattuani sen ainakin
toistaiseksi selvittämättömäksi, siirryin vähitellen ajattelemaan
isäntäni käytöstä itseäni kohtaan. Luottamus, jota hän luuli voivansa
osottaa minulle, näytti vetoavan vaiteliaisuuteeni: ymmärsin sen niin
ja päätin säilyttää sen hyvin. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli
muutamina viikkoina ollut tasaisempaa kuin alussa. En koskaan tuntenut
olevani hänen tiellään eikä hänellä enää ollut kylmentävän ylpeyden
puuskia, Kun hän tapasi minut odottamatta, näytti kohtaus olevan
hänelle tervetullut, hänellä oli aina sana ja joskus hymyily minua
varten, ja kun minut virallisesti kutsuttiin hänen luokseen, otti hän
minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin todellakin kykeneväni
huvittamaan häntä ja huomasin, että näistä iltapakinoista oli yhtä
paljon huvia hänelle kuin hyötyä minulle.
Minä tosin puhuin verrattain vähän, mutta kuuntelin mielihyvällä hänen
puhettaan. Hän oli luonnostaan avomielinen ja häntä huvitti näyttää
kokemattomalle mielelle välähdyksiä suuren maailman näyttämöiltä (en
tarkoita sen pahoja ja turmeltuneita näyttämöitä, vaan sellaisia,
jotka olivat mieltäkiinnittäviä sekä laajojen mittasuhteittensa että
sen uutuuden viehätyksen vuoksi, mikä niillä oli minulle), ja minä
iloitsin vilpittömästi saadessani häneltä uusia ajatuksia, nähdessäni
mielikuvituksessani kuvat, joita hän loihti esiin, ja seuratessani
häntä läpi tuntemattomien maailmojen, joita hän avasi eteeni, eikä
koskaan vahingollinen tai epäterve viittauskaan häirinnyt iloani.
Hänen luonteva käytöksensä vapautti minut kaikesta pakosta, se yhtä
moitteeton kuin sydämellinen suoruus, jolla hän kohteli minua, veti
minut lähemmäksi häntä. Minusta tuntui väliin, että hän oli omaiseni
eikä isäntäni. Hän oli kuitenkin vielä joskus käskevä, mutta minä
en välittänyt siitä, koska näin, että se oli hänen tapansa. Niin
onnellinen, niin kiitollinen olin tästä uudesta mielenkiintoisesta
tekijästä elämässäni, että lakkasin suremasta yksinäisyyttäni. En enää
muistanut osattomuuttani ja kohtaloni ankaruutta, elämäni tyhjyys
täyttyi ja vaurastuin ja voimistuin ruumiillisestikin.
Ja oliko Mr. Rochester nyt ruma silmissäni? Ei, lukija; kiitollisuus
ja monet muut valoisat ja ystävälliset tunteet tekivät hänen kasvonsa
minulle mieluisiksi, ja hänen läheisyytensä lämmitti minua paremmin
kuin iloisin takkavalkea. En ollut vielä kuitenkaan unohtanut hänen
vikojaan, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä hän toi ne
usein esiin. Hän oli ylpeä, ivallinen, kova kaikkea heikkoutta
kohtaan, ja sisimmässä sielussani tiesin, että hänen minua kohtaan
osoittamansa suuren ystävällisyyden vastapainona oli epäoikeutettu
ankaruus monia muita kohtaan. Hän oli myös oikullinen, pahantuulinen
ja vaihtelevainen, ja useita kertoja kun minut oli käsketty kirjastoon
lukemaan hänelle ääneen, löysin hänet istumasta pää käsien varassa,
ja kun hän nosti katseensa, synkensi juonikas, miltei ilkeä ilme
hänen kasvojaan. Mutta minä uskoin, että hänen oikkunsa, kovuutensa
ja entiset siveelliset puutteensa -- sanon entiset, sillä nyt hän
näytti parantuneen niistä -- olivat johtuneet jostakin kohtalon
kovasta iskusta. Uskoin, että luonto oli aikonut hänet paremmaksi,
ylevämielisemmäksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin miksi olosuhteet,
kasvatus ja kohtalo olivat kehittäneet hänet. Ajattelin, että hänessä
oli erinomaisia aineksia, vaikka ne tätä nykyä olivatkin sotkeutuneet
ja pilalla. Enkä voi kieltää, että surin hänen suruansa, oli se sitten
mikä oli, ja olisin antanut paljon lievittääkseni sitä.
Vaikka olin jo sammuttanut kynttiläni ja makasin vuoteessani, en saanut
unta, sillä ajattelin hänen katsettaan, kun hän pysähtyi käytävällä
ja kertoi kuinka kohtalo oli noussut hänen eteensä ja uhaten kysynyt,
uskalsiko hän olla onnellinen Thornfieldissä.
"Miksi ei?" kysyin itseltäni. "Mikä vieroittaa häntä tästä talosta?
Jättäneekö hän sen taas pian? Mrs. Fairfax sanoi, että hän harvoin
on ollut täällä muuta kuin kaksi viikkoa kerrallaan, ja nyt hän on
viipynyt täällä kahdeksan viikkoa. On hyvin ikävää, jos hän menee
pois. Jos hän on poissa kevään, kesän ja syksyn, kuinka ilottomilta
tuntuvatkaan aurinkoiset ja kauniit päivät!"
En varmaan tiedä nukahdinko näitten mietteitten jälkeen vai enkö; joka
tapauksessa havahdin täysin hereille kuullessani epämääräistä sihinää,
kummallista ja kaameata, jonka luulin kuuluvan aivan yläpuoleltani.
Olisin toivonut, että kynttilä olisi vielä palanut, sillä yö oli
kauhean pimeä, ja mieleni oli ahdistuksissa. Nousin istumaan sängyssä
ja kuuntelin. Ääni hiljeni.
Koetin nukkua uudelleen, mutta sydämeni sykki levottomasti, ja sisäinen
rauhani oli poissa. Kaukana eteisessä löi kello kaksi. Juuri silloin
tuntui minusta kuin huoneeni ovea olisi kosketettu, kuin ihmiskädet
olisivat hapuilleet seiniä pitkin etsien tietä pimeässä galleriassa
oveni ulkopuolella. Kysyin: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Olin
jähmettynyt pelosta.
Äkkiä juolahti mieleeni, että se saattoi olla Pilot, joka joskus,
kun keittiön ovi oli sattunut jäämään auki, löysi tiensä Mr.
Rochesterin huoneen oven eteen. Olin itse nähnyt sen makaavan siellä
aamulla. Tuo ajatus tyynnytti minua hiukan. Panin jälleen maata.
Hiljaisuus rauhoittaa hermoja, ja koska koko talosta ei nyt kuulunut
hiiskaustakaan, tunsin vähitellen unen palaavan. Mutta kohtalo oli
määrännyt, etten saisi nukkua sinä yönä. Uni oli tuskin nivellyt
päänahastani, kun se pakeni säikähtäneenä, erään äänen karkoittamana,
joka olisi voinut hyydyttää veren suonissa.
Tuo ääni oli pirullinen nauru -- matala, hillitty, syvä -- joka
tuntui kuuluvan suoraan oveni avaimenreiästä. Vuoteeni yläpää oli
oven lähellä, ja luulin ensin, että tuo kummitusmainen nauraja seisoi
vuoteeni vieressä -- tai kumartui päänalukseni yli, mutta kun nousin
ja katsoin ympärilleni, en nähnyt mitään. Sillävälin kuului tuo
yliluonnollinen ääni uudestaan, ja nyt huomasin sen tulevan seinän
takaa. Ensi työkseni nousin ja työnsin salvan lujemmin oven eteen,
sitten huusin taas: "Kuka siellä on?"
Kuului vain omituista, valittavaa ääntelemistä. Ennen pitkää kuulin
askeleita, jotka etääntyivät kolmannen kerroksen portaita kohti.
Niitten eteen oli hiljattain tehty ovi, kuulin, kuinka se avattiin ja
suljettiin, sitten oli kaikki hiljaa.
"Oliko se Grace Poole, ja onko hän liitossa paholaisen kanssa?"
ajattelin. Nyt minun oli mahdotonta pysyä alallani: minun täytyi
mennä Mrs. Fairfaxin luo. Panin kiireesti hameen ylleni ja huivin
hartioilleni, vedin salvan syrjään ja avasin oven vapisevin käsin.
Aivan oven ulkopuolella, gallerian niinimatolla oli palava kynttilä.
Se hämmästytti minua, mutta vielä enemmän hämmästyin huomatessani
ilman olevan aivan sumuisen, ikäänkuin savun peitossa, ja kun katselin
oikealle ja vasemmalle nähdäkseni, mistä nämä siniset pilvet lähtivät,
tunsin voimakasta palaneen käryä.
Jokin narisi: se oli raollaan oleva ovi, ja se ovi johti Mr.
Rochesterin huoneeseen, josta savupilvet tulvehtivat käytävään. En
ajatellut enää Mrs. Fairfaxia, en ajatellut Grace Poolea tai hänen
nauruaan. Silmänräpäyksessä olin huoneessa. Tulikielet nuoleskelivat
vuodetta, uutimet olivat syttyneet. Keskellä savua ja liekkejä makasi
Mr. Rochester pitkällään ja liikkumattomana ja nukkui sikeästi.
"Herätkää, herätkää!" huusin -- ravistelin häntä -- mutta hän vain
murisi ja käänsi kylkeä, savu oli lamauttanut hänet. Ei voinut
menettää hetkeäkään. Lakanatkin olivat jo syttymäisillään. Syöksyin
hänen vesikannunsa ja pesuvatinsa luo. Onneksi edellinen oli syvä,
jälkimäinen leveä, ja molemmat olivat täynnä vettä. Otin ne käteeni,
kaadoin niitten sisällön vuoteen ja vuoteessa-olijan yli, riensin
omaan huoneeseeni ja toin sieltä omat vesivarastoni, kastoin vuoteen
uudelleen ja onnistuin Jumalan avulla sammuttamaan liekit, jotka
ympäröivät sitä.
Sammuvan tulen sihinä, tyhjän vesikannun helinä ja ennen kaikkea veden
läiske -- olin suorastaan valmistanut ammekylvyn -- herättivät Mr.
Rochesterin vihdoinkin. Vaikka olikin pimeä, tiesin, että hän oli
valveilla, sillä kuulin hänen jylistävän kokonaisen voimasanatulvan
huomatessaan makaavansa vesilätäkössä.
"Onko tullut vedenpaisumus?" huusi hän.
"Ei, sir", vastasin, "mutta täällä on ollut tulipalo. Nouskaa, se on
sammutettu nyt; minä käyn hakemassa kynttilän."
"Kaikkien kristikunnan keijuisten nimessä: onko se Jane Eyre?" kysyi
hän. "Mitä olette tehnyt minulle, pikku noita? Kuka on huoneessa paitsi
teitä? Oletteko tehnyt salaliiton hukuttaaksenne minut?"
"Minä tuon teille kynttilän, sir, ja taivaan nimessä, nouskaa!
Jonkinlainen salaliitto on tehty teitä vastaan, ettekä voi kyllin pian
saada selville, kuka sen on tehnyt ja mitä se on."
"Kas niin, nyt olen pystyssä, mutta älkääpä itsenne vuoksi vielä hakeko
kynttilää, odottakaa, kunnes olen saanut jotakin kuivaa päälleni -- jos
sellaista on saatavilla. Ahaa, tässä on aamutakkini. Nyt juoskaa!"
Minä juoksin ja hain kynttilän, joka vieläkin oli galleriassa. Hän
otti sen kädestäni, nosti sen ylös ja tutki vuodetta, joka oli aivan
mustunut ja kärventynyt, läpimärkiä lakanoita ja mattoa, joka ui
vedessä.
"Mitä tämä on? Ja kuka on tehnyt tämän?" kysyi hän.
Kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, kuinka olin kuullut kummallista
naurua galleriasta ja askeleita, jotka nousivat kolmannen kerroksen
portaita, kuinka savu ja palaneen käry olivat johdattaneet minut hänen
huoneeseensa, missä tilassa löysin asiat siellä ja kuinka olin kaatanut
hänen ylitsensä kaiken käsillä olevan veden.
Hän kuunteli hyvin vakavana, hänen kasvonsa osottivat kertomukseni
kuluessa sekä levottomuutta että hämmästystä, ja kun olin lopettanut,
ei hän hetkiseen virkkanut mitään.
"Menenkö kutsumaan Mrs. Fairfaxia?" kysyin.
"Mrs. Fairfaxia? Miksi hitossa kutsuisitte hänet? Mitä hän voisi tehdä?
Antakaa hänen nukkua rauhassa!"
"Sitten menen hakemaan Lean ja herättämään Johnin ja hänen vaimonsa."
"Ei ollenkaan: pysykää alallanne! Onko teillä huivi hartioillanne? Jos
teidän tulee kylmä, ottakaa takkini yllenne, kietoutukaa siihen ja
istukaa nojatuoliini. Kas noin -- minä autan. Nyt nostatte jalkanne
tuolille, jotteivät ne kastuisi. Minä jätän teidät muutamiksi
minuuteiksi. Minä otan kynttilän. Pysykää siinä, kunnes palaan, ja
olkaa hiljaa kuin hiiri! Minun täytyy tehdä vastavierailu kolmanteen
kerrokseen. Älkää liikahtako, muistakaa se, älkääkä kutsuko ketään!"
Hän meni, ja minä seurasin katseellani etenevää valoa. Hän kulki
gallerian läpi hyvin hiljaa, avasi porraskäytävän oven mahdollisimman
äänettömästi, sulki sen jälkeensä, ja viimeinenkin valonsäde katosi.
Olin jäänyt pilkkopimeään. Heristin korviani kuullakseni jotakin,
mutta en kuullut mitään. Kului hyvin pitkä aika. Aloin väsyä, oli
kylmä, huolimatta takista, sitä paitsi en nähnyt mitään syytä jäädä
tänne, koska en saanut herättää ketään. Aioin juuri panna alttiiksi
Mr. Rochesterin suosion ja olla tottelematon hänen määräyksilleen,
kun heikko kajastus näyttäytyi taaskin gallerian seinällä ja kuulin
hänen paljaitten jalkojensa äänen matolla. "Toivonpa, että se on hän",
ajattelin, "eikä mikään pahempi."
Hän tuli takaisin, kalpeana ja hyvin synkkänä. "Olen jo keksinyt
kaikki", sanoi hän laskien kynttilän pesukaapille. "Se oli niinkuin
olin ajatellutkin."
"Kuinka sitten, sir?"
Hän ei vastannut, vaan seisoi käsivarret ristissä ja tuijotti lattiaan.
Viiden minuutin kuluttua hän kysyi omituisella äänellä:
"En muista, sanoitteko nähneenne jotakin, kun avasitte huoneenne oven."
"Ei, sir, vain kynttilänpätkän lattialla."
"Mutta te kuulitte kummallista naurua. Luulisin, että olette kuullut
tuon naurun ennenkin, tai jotakin sentapaista."
"Kyllä, sir; täällä on eräs nainen, joka ompelee -- Grace Poole -- hän
nauraa tuolla tavalla. Hän on kummallinen ihminen."
"Juuri niin. Grace Poole -- olette arvannut oikein. Hän on, kuten
sanoitte, kummallinen -- hyvin kummallinen. Hyvä on, minä ajattelen
asiaa. Olen kuitenkin iloinen, että te olette ainoa henkilö, joka,
paitsi minua, tuntee tämän yön tapahtumien yksityiskohdat. Te ette ole
mikään lörpöttelijä -- älkää puhuko mitään siitä. Minä selitän kyllä
tuon asiain tilan" -- hän viittasi vuoteeseen -- "ja palatkaa nyt
omaan huoneeseenne. Minä tulen mainiosti toimeen kirjaston sohvalla
lopun yöstä. Kello on kohta neljä -- kahden tunnin kuluessa nousevat
palvelijat."
"Hyvää yötä sitten, sir", sanoin ja aioin mennä.
Hän näytti hämmästyneeltä -- epäjohdonmukaista kylläkin, koska hän
juuri oli käskenyt minua menemään.
"Mitä?" huudahti hän, "joko jätätte minut -- ja tuolla tavalla?"
"Tehän sanoitte, että saisin mennä."
"Mutta ei sanomatta hyvästi, ei ilman paria ystävällistä sanaa, sanalla
sanoen: ei noin lyhyesti ja kuivasti. Mitä, tehän olette pelastanut
henkeni! -- temmannut minut pois kauheasta ja kiduttavasta kuolemasta!
Ja te kuljette ohitseni kuin olisimme vieraita toisillemme! Lyökäämme
edes kättä!"
Hän ojensi kätensä, minä annoin hänelle omani, hän sulki sen ensin
toiseen, sitten molempiin käsiinsä.
"Te olette pelastanut henkeni: olen iloinen ollessani teille niin
äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Enempää en voi sanoa.
Minusta olisi ollut sietämätöntä, jos joku toinen elävä olento olisi
ollut velkojani tällaisessa asiassa -- mutta te -- se on toista --
teidän hyvätyönne ei tunnu taakalta, Jane."
Hän vaikeni, katsoi minuun: melkein näkyvät sanat värisivät hänen
huulillaan, mutta hän hillitsi äänensä. "Hyvää yötä vain, sir! Tässä
asiassa ei tule kysymykseen mikään velka, hyvätyö tai taakka."
"Minä tiesin", jatkoi hän, "että te kerran tekisitte minulle hyvää
jollakin tavalla -- näin sen silmistänne, kun ensi kerran katsoin
teitä, -- niitten ilme ja hymyily ei olisi" -- hän pysähtyi -- "ei
olisi" -- hän jatkoi nopeasti -- "ilahuttanut sisintä sydäntäni vain
tyhjän vuoksi. Ihmiset puhuvat luonnollisesta myötätunnosta, minä olen
kuullut hyvistä hengistä, ja mahdottomimmissakin saduissa on totuuden
jyväsiä. Rakas suojelushenkeni, hyvää yötä!"
Outo voima oli hänen äänessään, outo tuli hänen katseessaan.
"Olen iloinen, että satuin olemaan valveilla", sanoin ja aioin mennä.
"Mitä, te menette?"
"Minun on kylmä, sir."
"Kylmä? Tietysti -- seisottehan lammikossa. Menkää sitten, Jane,
menkää!" Mutta hän piti vieläkin kiinni kädestäni, enkä voinut
irroittaa sitä. Keksin silloin keinon.
"Luulen kuulevani Mrs. Fairfaxin liikkuvan, sir", sanoin.
"Hyvä, jättäkää minut!" Hän hellitti sormensa, ja minä livistin.
Palasin sänkyyni, mutta en ajatellutkaan nukkua. Aamuun saakka keinuin
iloisella, mutta lainehtivalla merellä, jossa levottomuuden ja riemun
aallot vaihtelivat. Väliin luulin hurjien aaltojen takaa näkeväni
rannan, suloisen kuin Beulahin kukkulat, ja silloin tällöin kantoi
virkeä, toivoni herättämä tuuli minua voitokkaasti sitä kohti, mutta en
edes unessa voinut saavuttaa sitä, sillä maalta päin puhalsi alituinen
vastatuuli, joka aina työnsi minut takaisin. Järki vastusti huumausta,
arvostelukyky varoitti intohimoa. Olin liian kuumeinen pysyäkseni
vuoteessa ja nousin heti kun päivä valkeni.
Kuudestoista luku.
Minä sekä toivoin että pelkäsin nähdä Mr. Rochesteria päivänä, joka
seurasi tätä unetonta yötä. Minun täytyi taas saada kuulla hänen
äänensä, mutta kuitenkin pelkäsin kohdata hänen katsettaan. Jo
varhaisesta aamusta saakka odotin joka hetki hänen tuloansa. Hän ei
usein käynyt kouluhuoneessa, mutta pistäytyi sinne joskus muutamiksi
minuuteiksi, ja minusta tuntui varmaan, että hän sinä päivänä tulisi.
Mutta aamupäivä kului kuten tavallisesti, mikään ei keskeyttänyt Adèlen
koulutuntien hiljaista kulkua, paitsi hälinä, jota pian aamiaisen
jälkeen kuului Mr. Rochesterin huoneen ympäristöltä. Kuulin Mrs.
Fairfaxin, Lean ja keittäjättären -- Johnin vaimon -- äänet sekä Johnin
oman syvän äänen. Kuului huutoja "Mikä onni, ettei herra palanut
vuoteeseensa. On aina vaarallista polttaa kynttilää yöllä", "Että
vesikannu juolahtikin hänen mieleensä", "Kumma kun hän ei herättänyt
ketään", "Toivottavasti hän ei vilustunut kirjaston sohvalla", j.n.e.
Juttuja seurasi puhdistamisen ja järjestämisen hälinä, ja kun
kuljin huoneen ohitse mennessäni alakertaan päivälliselle, näin
avonaisesta ovesta, että siellä oli kaikki entisellään, vuode vain
oli ilman verhoja. Lea seisoi ikkunalaudalla ja kirkasti savuttuneita
ikkunaruutuja. Aioin pysähtyä puhuttelemaan häntä, sillä halusin
tietää, minkälaisena asia oli kerrottu, kun lähemmäksi tullessani
huomasin toisenkin henkilön huoneessa -- naisen, joka istui tuolilla
vuoteen vieressä ommellen renkaita uusiin uutimiin. Tämä nainen ei
ollut kukaan muu kuin Grace Poole.
Siinä hän istui, totisena ja vaiteliaan näköisenä kuten tavallisesti,
ruskeassa puvussaan, kankea esiliina edessä ja myssy päässä. Hän
teki ahkerasti työtään eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.
Hänen kovalla otsallaan ja jokapäiväisillä piirteillään ei näkynyt
kalpeutta eikä epätoivoa, kuten olisi odottanut naiselta, joka oli
tehnyt murhayrityksen ja jonka uhri oli tunkeutunut aina hänen pesäänsä
saakka ja (kuten minä luulin) syyttänyt häntä aiotusta rikoksesta. Olin
ihmeissäni ja hämmentynyt. Hän nosti päänsä, kun vielä katselin häntä:
ei ainoakaan värähdys eikä värin vaihdos hänen kasvoillaan ilmaissut
liikutusta, syyllisyydentuntoa tai ilmitulon pelkoa. Hän sanoi: "Hyvää
huomenta, Miss", lyhyeen ja tyvenesti kuten aina, otti uuden renkaan ja
lisää nauhaa ja jatkoi neulomistaan.
"Minäpä panen hänet koetukselle", ajattelin, "tuollainen ehdoton
luoksepääsemättömyys käy yli ymmärrykseni."
"Hyvää huomenta, Grace", sanoin. "Onko jotain tapahtunut?"
"Herra on vain lukenut sängyssään viime yönä; hän nukahti ja kynttilä
jäi palamaan. Verhot syttyivät tuleen, mutta herra onneksi heräsi
ennenkuin sänkyvaatteet ja puu syttyivät, ja hänen onnistui sammuttaa
tuli vesikannussa olevalla vedellä."
"Omituista!" Sitten sanoin matalalla äänellä, lujasti katsoen hänen:
"Eikö Mr. Rochester herättänyt ketään? Eikö kukaan kuullut hänen
liikkuvan?"
Hän taaskin nosti katseensa minuun, ja tällä kertaa siinä ilmeni
jonkinlaista tietoisuutta asiasta. Sitten hän vastasi:
"Palvelijat nukkuvat niin kaukana, kuten tiedätte, Miss, ja he eivät
luultavasti ole kuulleet mitään. Mrs. Fairfaxin ja teidän huoneenne
ovat lähinnä herran huonetta, mutta Mrs. Fairfax sanoo, että hän ei ole
kuullut mitään. Vanhat ihmiset usein nukkuvat syvästi." Hän pysähtyi
ja jatkoi sitten teeskennellyn välinpitämättömästi, mutta kuitenkin
merkitsevällä äänellä: "Mutta te olette nuori, Miss, ja varmaan
herkkäuninen, ehkä te olette kuullut jotakin."
"Minä kuulin jotakin", sanoin, alentaen ääntäni niin että Lea, joka
vielä kirkasti ruutuja, ei voinut kuulla minua, "ja ensin luulin, että
se oli Pilot, mutta Pilot ei voi nauraa, ja minä olen varma siitä, että
kuulin naurua, hyvin omituista naurua."
Hän otti uuden lankasäikeen, vahasi sen huolellisesti ja pujotti sen
varmalla kädellä neulansilmään. Sitten hän huomautti täysin levollisena:
"Minusta ei tunnu uskottavalta, että herra olisi nauranut ollessaan
niin suuressa vaarassa. Varmaan olette nähnyt unta, Miss."
"Minä en nähnyt unta", sanoin melkein kiihkeästi, sillä hänen
häikäilemätön kylmyytensä ärsytti minua. Hän katsoi minuun taaskin
tutkivin ja tietoisin silmin.
"Oletteko kertonut herralle, että kuulitte naurua?" kysyi hän.
"Minulla ei ole ollut tilaisuutta puhella hänen kanssaan tänä aamuna."
"Eikö mieleenne juolahtanut avata ovea ja katsoa ulos galleriaan?"
kysyi hän edelleen.
Hän näytti panevan minut ristikuulusteluun ja houkuttelevan minua
antamaan ajattelemattomasti tietoja. Mieleeni juolahti, että jos hän
huomaa minun tietävän asian tai epäilevän häntä, hän pian voi tehdä
ilkeitä tekosiaan minullekin, ja pidin parhaana olla varuillani.
"Päinvastoin", sanoin, "vedin salvan oven eteen."
"Ettekö sitten tavallisesti tee sitä ennenkuin panette levolle?"
"Katala! Hän tahtoo tietää tapani asettaakseen suunnitelmansa niitten
mukaan!" Suuttumus voitti taaskin varovaisuuden, ja vastasin terävästi:
"Tähän asti olen usein jättänyt salvan kiinnittämättä, en pitänyt
sitä tarpeellisena. Minä en tietänyt, että Thornfield Hallissa olisi
tarvinnut pelätä mitään vaaroja tai ikävyyksiä, mutta tästälähin" --
painostin huomattavasti sanojani -- "katson tarkoin, että olen kaikin
puolin turvassa ennenkuin uskallan panna maata."
"Se on kyllä viisasta", oli vastaus. "Seutu on tosin hyvin rauhallista,
enkä koskaan, niin kauan kuin olen täällä asunut, ole kuullut, että
rosvot olisivat hyökänneet linnaan, vaikka täällä onkin hopeakalustoja
satojen puntien arvosta, kuten hyvin tiedetään. Ja nähkääs, talon
suuruuteen nähden täällä on hyvin vähän palvelijoita, koska herra ei
ole koskaan asunut täällä paljoa, ja kun hän tulee, tarvitsee hän
vain vähän palvelusta, ollen vanha nuorimies. Mutta minä ajattelen
aina, että on paras pitää varansa. Ovi on helposti lukittu, ja on
hyvä tietää, että on luja salpa ihmisen ja jonkun pahan välissä, joka
voi olla liikkeessä. Muutamat ihmiset jättävät kaiken Sallimukselle,
mutta minä sanon, että Sallimus ei vartioi rikkauksia, vaikka se usein
siunaakin ne, kun niitä käytetään ymmärtäväisesti." Tässä hän lopetti
puheensa, joka oli tavattoman pitkä hänelle ja jonka hän oli lausunut
totisena kuin kveekarinainen. Olin aivan mykistynyt nähdessäni,
kuten luulin, hänen ihmeellisen kylmäverisyytensä ja pohjattoman
tekopyhyytensä, kun keittäjätär astui sisään.
"Mrs. Poole", sanoi hän kääntyen Gracen puoleen, "palvelusväen
päivällinen on kohta valmis. Tuletteko alas?"
"En; mutta pankaa minun portterilasini ja putinkiosani tarjottimelle,
niin vien sen yläkertaan."
"Tahdotteko lihaa?"
"Pienen kappaleen, ja hiukan juustoa, siinä kaikki."
"Entä soppaa?"
"Siitä ei ole väliä vielä; tulen alas ennen teenjuontia ja teen sen
itse."
Keittäjätär kääntyi nyt minuun ja sanoi, että Mrs. Fairfax odotti
minua. Minä menin.
Päivällisen aikaan kuuntelin tuskin ollenkaan Mrs. Fairfaxin kertomusta
sänkyverhojen syttymisestä, siinä määrin vaivasi mieltäni Grace Poolen
arvoituksellinen luonne ja vielä enemmän hänen asemansa Thornfieldissä.
Miksi ei häntä pantu lukkojen taakse heti aamulla tai ainakin erotettu
isäntänsä palveluksesta. Olihan tämä melkein nimenomaan sanonut
olevansa vakuutettu hänen rikollisuudestaan viime yönä -- mikä
salaperäinen syy siis esti häntä julkisesti syyttämästä Grace Poolea?
Miksi oli hän käskenyt minuakin pitämään asian salassa? Käsittämätöntä:
rohkea, kiivas ja ylpeä herrasmies näytti tavalla tai toisella olevan
vähäpätöisimmän alamaisensa vallassa, vieläpä siinä määrin, että kun
tämä nosti kätensä hänen henkeään vastaan, hän ei uskaltanut syyttää
häntä siitä julkisesti, vielä vähemmin rangaista häntä.
Jos Grace olisi ollut nuori ja kaunis, olisin ollut taipuisa
ajattelemaan, että hellemmät tunteet kuin varovaisuus ja pelko
vaikuttivat Mr. Rochesterin käytökseen häneen nähden, mutta koska hän
oli ruma ja jäykkä, ei tämä ajatus tuntunut uskottavalta. "Niinpä
kyllä", ajattelin, "mutta hän on kerran ollut nuori, hänen nuoruutensa
on sattunut samoihin aikoihin kuin hänen isäntänsä nuoruus, ja Mrs.
Fairfax sanoi kerran, että hän on asunut täällä monta vuotta. En luule,
että hän on koskaan voinut olla kaunis, mutta hänellä on kenties ollut
omaperäisyyttä ja luonteen lujuutta korvaamassa ulkonaisten etujen
puutetta. Mr. Rochester rakastaa päättäväisyyttä ja erikoisuutta. --
Grace on ainakin erikoinen. Entä jos joku hetken oikku -- mikä ei olisi
ollenkaan mahdotonta niin äkkinäiselle ja uppiniskaiselle luonteelle
kuin Mr. Rochesterin -- olisi saanut hänet tuon naisen valtaan, niin
että tällä on nyt salainen vaikutus hänen tekoihinsa eikä hän voi
eikä uskalla karistaa yltään tuota entisen hairahduksensa seurausta.
Mutta päästyäni näin pitkälle arveluissani, näin silmieni edessä niin
selvästi Mrs. Poolen nelikulmaisen, litteän vartalon, hänen rumat,
kuivat ja tylyt kasvonsa, että ajattelin taas: 'Ei, se on mahdotonta;
otaksumani ei voi olla oikea.' 'Mutta', vastusti salainen ääni, joka
puhuu syvimmällä sydämissämme, 'ethän _sinäkään_ ole kaunis, ja Mr.
Rochester ehkä kylläkin pitää sinusta, ainakin sinusta on usein
tuntunut siltä, ja viime yönä -- muista hänen sanansa, muista hänen
katseensa, muista hänen äänensä!'"
Minä muistin hyvin kaikki, ja siinä hetkessä elin uudelleen viime yön
tapahtumat, muistin hänen sanansa, ilmeensä ja äänensä sävyn. Olin nyt
kouluhuoneessa, jossa Adèle piirusti, kumarruin hänen ylitsensä ja
ohjasin hänen kynäänsä. Hän katsahti ylös hämmästyneenä.
"Mikä teidän on, mademoiselle?" sanoi hän. "Sormenne värisevät kuin
lehdet, ja poskenne ovat punaiset, tosiaankin, kirsikanpunaiset."
"Minun tulee kuuma kun kumarrun alas, Adèle", sanoin, ja hän jatkoi
piirustamistaan, minä ajattelemistani.
Kiiruhdin karkoittamaan mielestäni tuon epämieluisan ajatukseni Grace
Poolen suhteen, sillä se inhotti minua. Vertasin itseäni häneen ja
huomasin, että olimme erilaiset. Bessie Leaven oli sanonut, että näytin
hienolta neidiltä, ja hän oli puhunut totta, minä olin sivistynyt
tyttö. Sitäpaitsi olin paljon kauniimpi kuin silloin kun Bessie oli
nähnyt minut, poskeni olivat pyöreämmät ja värikkäämmät, olin eloisampi
ja vilkkaampi, sillä toiveeni olivat nyt loistavammat ja iloni
suuremmat.
"Ilta lähestyy", ajattelin ja katsoin ulos ikkunasta. "En ole koko
päivänä kuullut Mr. Rochesterin ääntä tai askeleita, mutta varmaan
olen näkevä hänet ennen iltaa. Aamulla pelkäsin hänen näkemistään, nyt
toivon sitä; odotukseni on jo niin kauan ollut turhaa, että alan käydä
kärsimättömäksi."
Kun oli tullut lopullisesti hämärä ja Adèle oli jättänyt minut
mennäkseen lastenkamariin leikkimään Sophien kanssa, toivoin sitä koko
sydämestäni. Kuuntelin, eikö Lea tulisi tuomaan minulle mitään sanaa,
olin väliin kuulevinani Mr. Rochesterin omat askelet ja käänsin pääni
ovea kohti, odottaen sen aukeavan ja hänen astuvan sisään. Mutta ovi
pysyi suljettuna, ja vain pimeys tunkeutui sisään ikkunan kautta. Ei
ollut kuitenkaan vielä myöhäinen. Hän oli usein lähettänyt hakemaan
minua seitsemältä tai kahdeksalta, ja nyt kello oli vasta kuusi.
Varmaankaan en kokonaan pettyisi nyt kun minulla oli niin paljon
sanottavaa hänelle! Aioin taaskin johtaa keskustelun Grace Pooleen
ja kuulla, mitä hän vastaisi, tahdoin suoraan kysyä häneltä, uskoiko
hän todella, että tämä oli tehnyt viime yön kauhean yrityksen, ja jos
niin oli, minkätähden hän piti hänen ilkityönsä salassa. En suuriakaan
välittänyt siitä, suuttuisiko hän uteliaisuudestani. Minusta oli
hauskaa kiusoitella ja lepyttää häntä vuorotellen, se oli suurimpia
huvejani, ja varma vaisto esti minua aina menemästä liian pitkälle. En
milloinkaan uskaltanut viattoman ärsyttämisen rajan taakse, mutta juuri
rajalla mielelläni koettelin taitoani. Säilyttäen pilkulleen kaiken
asiaankuuluvan kunnioituksen, muistaen joka hetki, mikä asemaani sopi,
voin rauhassa ja pelkäämättä väitellä hänen kanssaan, ja se huvitti
sekä häntä että minua.
Vihdoin kuului askeleita portaista, ja Lea tuli näkyviin, mutta hän
tuli vain ilmoittamaan, että tee oli valmista Mrs. Fairfaxin huoneessa.
Sinne lähdin, iloisena, että sain edes mennä alakertaan, sillä siellä
olin mielestäni lähempänä Mr. Rochesteria.
"Tee tulee varmaankin maistumaan teille", sanoi tuo hyvä rouva, kun
tulin hänen luokseen, "te söitte niin vähän päivällistä." "Pelkään",
jatkoi hän, "että ette voi oikein hyvin tänään, näytätte niin
kiihtyneeltä ja kuumeiselta."
"Oi päinvastoin; en ole koskaan voinut paremmin."
"Sitten teidän täytyy todistaa se osottamalla hyvää ruokahalua.
Oletteko hyvä ja täytätte teekannun sillä aikaa kuin minä kudon
tämän puikon päähän asti." Päätettyään puikkonsa hän nousi avaamaan
ikkunaluukun, joka tähän saakka oli ollut kiinni, arvatenkin saadakseen
viimeisen päivänvalon huoneeseen, vaikka hämärä nyt jo vaihtuikin
täydeksi pimeydeksi.
"Ilta on kaunis", sanoi hän katsoessaan ulos, "vaikka tähtiä ei
näykään. Luulen, että Mr. Rochesterilla itse asiassa on ollut kaunis
matkailma."
"Matkailma? Onko Mr. Rochester mennyt jonnekin? Minä en tiennyt, että
hän oli poissa."
"Hän lähti matkaan jo heti syötyään aamiaista. Hän on mennyt Leas'iin,
Mr. Eshtonin tilalle, kymmenen peninkulman päähän Millcotesta. Luulen,
että siellä on suuri seurue koolla, Lordi Ingram, Sir George Lynn,
eversti Dent ja muita."
"Odotatteko häntä takaisin tänä iltana?"
"En -- enkä huomennakaan. Minusta on hyvin luultavaa, että hän
viipyy siellä viikon päivät, ehkä enemmänkin, sillä kun nuo hienot
ja kohteliaat ihmiset ovat yhdessä, ympäröi heitä sellainen loisto,
kauneus ja iloisuus, että he eivät kiirehdi eroamaan. Sellaisissa
tilaisuuksissa tarvitaan etenkin herroja, ja Mr. Rochester on niin
lahjakas ja niin hauska seuramies, että luulen hänen olevan erityisesti
suositun, etenkin naiset ovat ihastuneet häneen. Luulisin, että hänen
ulkomuotonsa ei erityisemmin suosittele häntä heidän silmissään, mutta
arvelen, että hänen tietonsa ja taitonsa, kenties hänen rikkautensa ja
hyvä nimensä korvaavat kaikki pienet ulkonaiset puutteet."
"Onko Leas'issa naisia?"
"Siellä on Mrs. Eshton ja hänen kolme tytärtään -- hienoja nuoria
neitejä, totisesti, sitten siellä on neidit Blanche ja Mary
Ingram, molemmat luullakseni harvinaisen kauniita naisia. Olenhan
nähnytkin Blanchen kuusi tai seitsemän vuotta sitten, kun hän
oli kahdeksantoistavuotias tyttö. Hän oli täällä rekiretkellä ja
joulutanssiaisissa, jotka Mr. Rochester antoi. Olisittepa nähnyt
ruokasalin sinä päivänä -- kuinka rikkaasti se oli koristettu, kuinka
loistavasti valaistu! Luulisin, että täällä oli silloin viisikymmentä
herraa ja naista -- kaikki seudun hienoimmista aatelisperheistä, ja
Miss Ingramia pidettiin illan kaunottarena."
"Sanoitte nähneenne hänet, Mrs. Fairfax. Minkä näköinen hän on?"
"Niin, minä näin hänet. Ruokasalin ovet oli jätetty auki, ja koska
oli joulunaika, saivat palvelijat kokoontua eteiseen kuulemaan, kun
muutamat naisista lauloivat ja soittivat. Mr. Rochester tahtoi minut
sisään, ja minä istahdin erääseen hiljaiseen nurkkaan ja katselin
heitä. En ole koskaan nähnyt loistavampaa näkyä, naiset olivat hienon
hienoissa puvuissa, useimmat -- ainakin nuoremmista -- olivat kauniita,
mutta Miss Ingram oli kuningatar."
"Ja minkä näköinen hän oli?"
"Pitkä, hienovartaloinen, kapeahartiainen, hänellä oli kaunis niska,
oliivinvärinen, tumma, mutta kirkas hipiä, kauniit piirteet, silmät
melkein kuin Mr. Rochesterilla, suuret ja mustat, jotka loistivat kuin
jalokivet hänen puvussaan. Sitten hänellä oli kaunis pää ja sysimusta
tukka, joka oli ihmeen kauniisti kammattu: niskassa oli kuin kruunu
paksuista palmikoista ja otsalla pisimmät ja kiiltävimmät kutrit mitä
koskaan olen nähnyt. Hänen pukunsa oli aivan valkea, mutta olkapäitten
ja rinnan yli oli kiedottu leveä ambranvärinen silkkinauha, joka oli
solmittu vyötäisillä ja jonka pitkät, ripsitetyt päät ulottuivat
polviin saakka. Tukassaan hänellä oli ambranvärinen kukka, joka
muodosti kauniin vastakohdan hänen rikkaitten mustien hiustensa kanssa."
"Häntä ihailtiin tietysti hyvin paljon."
"Kyllä, totisesti, eikä ainoastaan hänen kauneutensa vaan myös hänen
taitojensa vuoksi. Hän oli ainoa neideistä, joka lauloi, ja eräs herra
säesti häntä pianolla. Hän ja Mr. Rochester lauloivat dueton."
"Mr. Rochester? En tietänyt, että hän laulaa."
"Oh, hänellä on kaunis basso-ääni ja hän on erittäin musikaalinen."
"Entä Miss Ingram, minkälainen ääni hänellä on?"
"Hyvin voimakas ja täyteläinen. Hän lauloi kauniisti, ja oli
nautinto kuunnella häntä. Myöhemmin hän soitti. Minä en ole mikään
musiikkiarvostelija, mutta Mr. Rochester ymmärtää asian, ja kuulin
hänen myöhemmin sanovan, että esitys oli huomattavan hyvä."
"Ja eikö tämä kaunis ja täydellinen nainen vielä ole naimisissa?"
"Nähtävästi ei. Luulen, että sisarusten omaisuus ei ole suuri. Kun
vanhan lordi Ingramin tilukset jaettiin, sai vanhin poika melkein
kaikki."
"Mutta ihmeellistä ettei kukaan rikas aatelismies tai gentleman ole
alkanut pitää hänestä. Mr. Rochester esimerkiksi. Hän on rikas, eikö
totta?"
"On kylläkin. Mutta heidän välillään on huomattava ero iässä:
Mr. Rochester on lähellä neljääkymmentä ja tyttö on vain
kaksikymmentäviisivuotias."
"Mitä siitä. Epätasaisempia avioliittoja solmitaan joka päivä."
"Totta kyllä, mutta en juuri luule, että Mr. Rochester ajattelisi
sellaista. -- Mutta tehän ette syö mitään, olette tuskin maistanut
mitään koko aikana."
"En, minun on vain jano, mutta ei nälkä. Oletteko hyvä ja kaadatte
minulle toisen kupin."
Aioin taas palata avioliiton mahdollisuuteen Mr. Rochesterin ja kauniin
Blanchen välillä, mutta silloin tuli Adèle sisään, ja keskustelu
kääntyi toiselle tolalle.
Jäätyäni vihdoin yksin, palautin mieleeni kaiken, mitä olin kuullut,
katsoin sydämeeni, tutkin sen ajatuksia ja tunteita ja koetin varmalla
kädellä palauttaa järjen turvallisille poluille sellaiset, jotka olivat
joutuneet harhailemaan mielikuvituksen tiettömässä ja rajattomassa
maailmassa.
Kävin oikeudenkäyntiä itseni kanssa oman tuomioistuimeni edessä.
Muisti laati esityksen ajatuksista, toiveista ja tunteista, joita
olin elättänyt sitten viime yön sekä siitä yleisestä mielentilasta,
jota olin suvainnut jo lähes kahden viikon ajan, järki puhui omalla
koristelemattomalla, kuivalla tavallaan, osottaen, kuinka olin jättänyt
kaiken todellisen syrjään ja kiihkeästi tarttunut kuviteltuun, ja
vihdoin lausuin seuraavanlaatuisen tuomion:
Että suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ollut koskaan hengittänyt tämän
maapallon ilmaa, että typerämpi haaveilija ei ollut koskaan herkutellut
suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin olisi se ollut nektaria.
"_Sinä_," sanoin, "sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? _Sinäkö_
osaisit miellyttää häntä? _Sinäkö_ merkitsit hänelle jotakin? Mene,
sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Ja sinä olet iloinnut
joistakin tilapäisistä mieltymyksen osotuksista -- epämääräisistä
merkeistä, joita hienoon perheeseen kuuluva maailmanmies antaa
riippuvaisessa asemassa olevalle, kokemattomalle tytölle. Kuinka
uskalsit? Poloinen narri! Eikö edes oman etusi ajatteleminen tehnyt
sinua viisaammaksi? Sinä toistit itsellesi tänä aamuna viime yön lyhyen
kohtauksen. Kätke kasvosi ja häpeä! Hän sanoi jotakin silmistäsi,
eikö niin? Sinä sokea narri! Avaa niitten veristävät luomet ja näe
niissä oma järjettömyytesi! Ei kenenkään naisen ole hyvä kuulla
imartelulta ylemmältään, joka ei mitenkään voi aikoa naida häntä, ja
on hulluutta että nainen antaa salaisen rakkauden syntyä sydämessään,
rakkauden, joka kuluttaa hänen elämäänsä, jos se jää toivottomaksi
ja tuntemattomaksi, ja joka, jos se tulee tunnetuksi ja saavuttaa
vastarakkautta, ehdottomasti johtaa virvatulen tavoin autioihin,
liejuisiin soihin, joista ei koskaan voi päästä pois."
"Kuule siis, Jane Eyre, tuomiotasi: huomenna asetat peilin eteesi ja
piirustat liidulla uskollisen muotokuvasi, lieventämättä ainoatakaan
vikaa, jättämättä pois mitään epätasaista piirrettä, miedontamatta
mitään epämieluisaa säännöttömyyttä, ja kirjoitat alle: Jane Eyre,
kotiopettaja, tuntematon, köyhä ja kömpelö."
"Senjälkeen otat kappaleen sileätä norsunluuta -- sinulla on sellainen
valmiina maalilaatikossasi -- otat palettisi, sekoitat raikkaimmat,
hienoimmat, kirkkaimmat värisi, valitset hienoimmat kameelinkarvaiset
siveltimesi, piirrät huolellisesti suloisimmat kasvot, mitä voit
kuvitella, ja maalaat ne kaunein värein ja pehmein varjostuksin sen
kuvauksen mukaan, minkä Mrs. Fairfax antoi Blanche Ingramista. Muista
tarkoin hänen sysimustat kutrinsa ja itämaiset silmänsä -- mitä! saat
ottaa mallin Mr. Rochesterin silmistä! Kas niin, ei mitään vesittelyä!
-- ei mitään tunteellisuutta! -- ei mitään kaipausta! En suvaitse muuta
kuin järkeä ja päättäväisyyttä. Loihdi esiin ylhäiset, sopusointuiset
kasvojen piirteet, kreikkalainen niska ja rinta, anna pyöreän,
häikäisevän valkoisen käsivarren ja hienon käden tulla näkyviin,
älä unhoita timanttisormusta eikä kultaista rannerengasta, kuvaa
tarkoin puku, ilmavat pitsit ja kiiltävä silkki, kaunis vyönauha ja
kullanvärinen ruusu! Alle kirjoitat: Blanche, täysverinen vallasnainen."
"Ja joka kerta tulevaisuudessa, kun ajattelet, että Mr. Rochester
ajattelee hyvää sinusta, otat nämä kaksi kuva esiin ja vertaat niitä.
Sitten sanot itsellesi. Mr. Rochester luultavasti voittaisi tämän
aatelisnaisen rakkauden, jos hänen mieleensä juolahtaisi koettaa; onko
siis todennäköistä, että hän tuhlaisi ainoatakaan vakavaa ajatusta
köyhälle ja mitättömälle tytölle?"
"Sen teen", päätin, ja tehtyäni tämän päätöksen tulin rauhalliseksi ja
nukuin.
Pidin sanani. Tunti tai pari riitti oman kuvani piirtämiseen liidulla,
ja vähemmässä kuin kahdessa viikossa oin saanut valmiiksi norsunluisen
miniatyyrin kuvitellusta Blanche Ingramista. Kuvassa näkyi kauniit,
rakastettavat kasvot, ja kun vertasi niitä todellisuuden mukaan
tehtyyn liitupiirrokseen, oli vastakohta niin suuri kuin itsearvostelu
konsanaan voi toivoa. Työstäni oli minulla siunausta: se oli pitänyt
pääni ja käteni toimessa ja antanut voimaa ja lujuutta uusille
vaikutelmille, jotka tahdoin häviämättömästi painaa sydämeeni. Ennen
pitkää oli minulla syytä onnitella itseäni sen terveellisen kurin
johdosta, johon olin alistanut tunteeni ja, kiitos olkoon sen, kykenin
kohtaamaan tyvenesti tapaukset, joita luultavasti en olisi voinut
kestää edes ulkonaisesti rauhallisena, ellen olisi valmistunut niihin.
Seitsemästoista luku.
Viikko kului, eikä mitään kuulunut Mr. Rochesterista, kymmenen päivää
kului, eikä hän vieläkään tullut. Mrs. Fairfax sanoi, että hän ei
ihmettelisi, jos Mr. Rochester menisi suoraan Leasista Lontooseen ja
Lontoosta mannermaalle eikä näyttäytyisi Thornfieldissä kokonaiseen
vuoteen, sillä hän oli usein jättänyt sen noin äkkiarvaamatta.
Kun kuulin tämän, aloin tuntea omituista vilua ja alakuloisuutta
sydämessäni. Hetkiseksi myönsin itselleni tuskallisen pettymyksen
tunteen, mutta pian maltoin taas mieleni, muistin periaatteeni ja
pidin tunteeni aisoissa, ja oli ihmeellistä, kuinka hyvin voitin
hairahdukseni ja kuinka selväksi sain itselleni, että Mr. Rochesterin
käytöksessä ei ollut mitään, jolla olisi ollut minun elämälleni
oleellisempaa merkitystä. En kuitenkaan nöyryyttänyt itseäni
orjalliseen tietoisuuteen alemmuudestani, vaan päinvastoin sanoin:
"Sinulla ei ole Thornfieldin herran kanssa muuta tekemistä kuin että
otat vastaan palkan, jonka hän antaa sinulle suojattinsa opettamisesta,
ja että olet kiitollinen ystävällisestä ja kunnioittavasta kohtelusta,
jota sinun on oikeus odottaa häneltä, jos teet velvollisuutesi. Ole
varma siitä, että se on ainoa side välillänne, jonka olemassaolon
hän vakavasti myöntää. Älä siis tee hänestä hienoimpien tunteittesi,
ilojesi ja tuskiesi, esinettä. Hän ei ole sinun luokkaasi, pysy siis
lestissäsi ja ole liian ylpeä tuhlaamaan koko sydämesi, sielusi ja
voimasi rakkautta sinne, missä sellaista lahjaa ei tarvita ja missä
sitä halveksittaisiin."
Tein päiväni työn levollisena, mutta silloin tällöin heräsi mielessäni
epämääräisiä ajatuksia siitä, pitäisikö minun jättää Thornfield, ja
vasten tahtoani muovailin ilmoituksia ja kuvittelin uusia paikkoja,
enkä pitänyt välttämättömänä tukahuttaa niitä ajatuksia -- ne voivat
itää ja kantaa hedelmiä, jos kykenivät siihen.
Mr. Rochester oli ollut, poissa noin neljätoista päivää, kun posti toi
Mrs. Fairfaxille kirjeen.
"Se on isännältä", sanoi hän katsottuaan päällekirjoitusta. "Nyt
luullakseni saamme tietää, onko meidän odotettava häntä vai eikö."
Ja sillä aikaa kun hän mursi auki sinetin ja luki kirjettä, jatkoin
kahvini juomista, sillä olimme juuri aamiaisella. Kahvi oli kuumaa, ja
sitä seikkaa syytin hehkuvasta punasta, joka äkkiä nousi kasvoilleni.
En huolinut ottaa lukuun, miksi käteni vavahti ja miksi kaadoin puolet
kuppini sisällöstä teevadille.
"Hyvä on -- väliin ajattelen, että olemme liiaksi levossa, mutta nyt
saamme luullakseni kyllä tarpeeksi hyörimistä -- ainakin joksikin
aikaa", sanoi Mrs. Fairfax pitäen kirjettä vieläkin silmälasiensa
edessä.
Ennenkuin annoin itselleni luvan pyytää selitystä, sidoin Adèlen
esiliinannauhat, jotka olivat sattuneet irtaantumaan, autoin häntä
saamaan toisen kaakkuviipaleen ja täytin hänen maitolasinsa, sitten
kysyin välinpitämättömästi:
"Mr. Rochester ei kai palanne pian, vai kuinka?"
"Päinvastoin -- hän sanoo olevansa täällä kolmen päivän kuluttua,
siis ensi torstaina, mutta hän ei tule yksin. En tiedä, kuinka moni
noista hienoista ihmisistä tuleekaan hänen mukanaan Leasista,
sillä hän käskee panna kuntoon parhaat makuuhuoneet ja puhdistaa
kirjasto- ja seurusteluhuoneet, ja minun täytyy hankkia apulaisia
keittiöön Millcoten ravintoloista tai mistä vain saan, ja naiset tuovat
kamarineitonsa ja herrat palvelijansa mukanaan, niin että kyllä talo nyt
täyttyy." Ja Mrs. Fairfax nielaisi aamiaisensa ja kiiruhti ulos
aloittamaan toimenpiteensä.
Kolme seuraavaa päivää olivatkin, kuten hän oli ennustanut, täynnä
puuhaa. Olin luullut, että kaikki huoneet Thornfieldissä olivat
moitteettoman puhtaat ja hyvässä järjestyksessä, mutta nähtävästi olin
erehtynyt. Kolme vierasta eukkoa otettiin apulaisiksi, enkä koskaan,
ennen eikä jälkeen, ole nähnyt sellaista pesemistä, harjaamista,
mattojen piiskaamista, taulujen, peilien ja kruunujen pölyyttämistä,
sänkyvaatteitten tuulettamista ja huoneitten lämmittämistä. Adèle
hyppeli aivan hurjistuneena sinne tänne. Valmistukset vieraita varten
ja heidän odotuksensa näytti saavan hänet haltioihinsa. Hän vaati
Sophieta tarkastamaan kaikki hänen "toalettinsa", kuten hän nimitti
pukujansa, laittamaan kuntoon vanhat, tuulettamaan ja silittämään
uudet. Itse hän ei tehnyt muuta kuin juoksenteli päätyhuoneissa, hyppi
vuoteitten yli ja heittäytyi makaamaan tyynyille ja patjoille, joita
oli kasattu suunnattomien takkavalkeitten ääreen. Koulutöistään hän oli
nyt vapautettu, sillä Mrs. Fairfax oli ottanut minutkin palvelukseensa,
ja olin kaiken päivää ruokahuoneessa, autoin (tai häiritsin) häntä
ja keittäjätärtä, opin tekemään munakaakkuja ja juustokaakkuja ja
ranskalaista pasteijaa ja koristamaan jälkiruokamaljakoita.
Seuruetta odotettiin torstai-iltapäivällä päivälliselle, joka
syötäisiin kello kuusi. Tänä odotusaikana ei minulla ollut aikaa
haaveiluihin, ja luulen, että olin yhtä reipas ja iloinen kuin kuka
toinen tahansa -- lukuunottamatta Adèlea, joka siinä suhteessa
voitti kaikki. Silloin tällöin kuitenkin iloni tyrehtyi, ja vasten
tahtoani jouduin takaisin epäilysten, pahojen aavistusten ja synkkien
arveluitten maailmaan. Tämä tapahtui silloin kun satuin näkemään
kolmannen kerroksen oven (joka viime aikoina oli aina lukittuna)
verkalleen aukeavan ja antavan tietä Grace Poolen haahmolle, ja
kun näin hänen, valkea esiliina edessä ja myssy päässä, liukuvan
yli gallerian miltei kuulumattomin askelin -- hänellä oli aina
vain pehmeät tohvelit jalassa -- kurkistavan myllistettyihin
makuuhuoneisiin, sanovan sanan tai pari apulaisvaimolle oikeasta
tavasta kiilloittaa uuninristikoita ja marmorinreunuksia tai poistaa
tahroja seinäpapereista, ja jälleen katoavan. Tavallisesti hän kävi
kerran päivässä keittiössä, söi päivällisensä, poltti piipullisen
tupakkaa lieden ääressä ja palasi sitten ylös kantaen portterilasiaan
iloitakseen sen ääressä ylhäällä pimeässä luolassaan. Vain yhden
tunnin päivän kahdestakymmenestä neljästä hän vietti alhaalla
palvelijatovereittensa kanssa; lopun päivää hän arvatenkin istui
matalassa huoneessaan kolmannessa kerroksessa ja ompeli -- ja nauroi
kaiketi itsekseen kaameata nauruaan -- yksinäisenä kuin vanki
komerossaan.
Ihmeellisintä oli kuitenkin, ettei ainoakaan sielu koko talossa, paitsi
minä, näyttänyt kiinnittävän huomiota hänen tapoihinsa tai ihmettelevän
niitä, kukaan ei puhunut sanaakaan hänen asemastaan tai työstään,
kukaan ei säälinyt hänen yksinäisyyttään. Kerran sentään satuin
kuulemaan osan keskustelusta Lean ja erään apulaisvaimon välillä, ja
tämän keskustelun aiheena oli Grace. Lea oli juuri sanonut jotakin,
jota en ollut kuullut, ja apulaisvaimo huomautti:
"Hän kai saa hyvän palkan."
"Niin saa", sanoi Lea, "toivoisinpa että minulla olisi yhtä hyvä,
vaikka eipä siltä, että minulla olisi syytä valittaa omastani,
Thornfieldissä ei olla kitsaita, mutta ei se kuitenkaan ole
viidettäkään osaa Mrs. Poolen palkasta. Ja hän tekee säästöjä -- joka
neljännesvuosi hän käy pankissa Millcotessa. En ollenkaan ihmettelisi,
jos hänellä olisi jo kylliksi voidakseen jättää kaikki ja elää
riippumattomana, mutta nähtävästi hän on tottunut työhönsä. Sitäpaitsi
hän ei ole vielä neljääkymmentä, on ripeä ja voimakas, ja hänen olisi
liian aikaista lakata tekemästä työtä."
"Lyönpä vetoa, että hän on hyvin taitava", sanoi eukko. "Se on varma,
se. Kyllä hän osaa hoitaa työnsä -- kukaan ei tekisi sitä paremmin",
sanoi Lea merkitsevästi, "eikä kuka tahansa osaisikaan olla hänen
kengissään, ei edes kaikesta rahasta, minkä hän saa."
"Eipä suinkaan", oli vastaus. "Tahtoisin tietää onko herra --"
Apulaisvaimo aikoi jatkaa, mutta silloin Lea kääntyi ja huomasi minut.
Hän teki nopeasti merkin seuralaiselleen.
"Eikö hän tiedä?" kuulin eukon kuiskaavan.
Lea pudisti päätään, ja keskustelu taukosi. Olin siis saanut selville
vain sen seikan, että Thornfieldissä oli joku salaisuus, ja että sitä
salaisuutta ei tahdottu ilmaista minulle.
Niin tuli torstai. Jo edellisenä iltana oli kaikki laitettu valmiiksi,
matot oli pantu lattialle, vuodeverhot laskoitettu, hohtavan valkeat
peitteet levitetty sängyille, yöpöydät laitettu kuntoon, pöly pyyhitty
huonekaluilta ja maljakot täytetty kukilla. Sekä makuuhuoneet että
salongit oli tehty niin raikkaiksi ja loistaviksi kuin ihmiskäsille oli
mahdollista. Myös eteinen oli puhdistettu, ja suuri, puuleikkauksilla
koristettu kello sekä porraskäytävän portaat ja kaidepuut oli
kiilloitettu kirkkaiksi kuin lasi. Ruokasalin sivupöydillä kiilsi
hopeakalustoita ja seurusteluhuoneessa loisti kauniita, outoja kukkia.
Niin tuli iltapäivä. Mrs. Fairfax pukeutui parhaaseen mustaan
silkkipukuunsa, veti hansikkaat käsiinsä ja pani kultakellon vyölleen,
sillä hänen tehtävänsä oli ottaa vastaan vieraat, johtaa naiset
huoneisiinsa j.n.e. Adèle myöskin tahtoi pukeutua, vaikka luulinkin,
että hänellä oli hyvin vähän toiveita tulla esitetyksi seurueelle, ei
ainakaan sinä iltana. Tehdäkseni hänelle mieliksi annoin kuitenkin
Sophien pukea hänet yhteen lyhyistä, ilmavista musliinipuvuistaan. Mitä
itseeni tuli, ei minun ollut tarvis muuttaa pukua, minua ei tietenkään
käskettäisi jättämään kouluhuone-pyhäkköäni, sillä nyt siitä oli tullut
minulle pyhäkkö, suloinen leposija levottomuuksien hetkinä.
Oli ollut lauha, kirkas kevätpäivä, tuollaisia maaliskuun lopun ja
huhtikuun alun päiviä, jotka kimmeltävät yli maan tuoden sanoman
lähenevästä kesästä. Se läheni nyt loppuansa, mutta iltakin oli lämmin,
ja kouluhuoneessa, jossa työni ääressä istuin, oli ikkuna auki.
"Tulee jo myöhäinen", sanoi Mrs. Fairfax, joka astui sisään hienona
ja kahisten. "Olipa hyvä, että tilasin päivällisen tuntia myöhemmin
kuin Mr. Rochester oli määrännyt; kello on nyt jo yli kuuden. Olen
lähettänyt Johnin portille katsomaan, näkyykö mitään, sieltä voi nähdä
tietä pitkältä Millcoteen päin." Hän meni ikkunan luo. "Siinä hän
onkin. No, John", sanoi hän kumartuen ulos, "mitä uutta?"
"He tulevat", oli vastaus. "He ovat täällä kymmenen minuutin kuluttua."
Adèle lensi ikkunaan. Minä seurasin häntä ja pidin varani, että seisoin
syrjässä, joten saatoin ikkunaverhon suojassa näkymättömänä nähdä
kaiken.
Johnin kymmenen minuuttia olivat pitkät, mutta vihdoin kuului pyörien
kolinaa, neljä ratsastajaa ajoi täyttä laukkaa käytävää pitkin, ja
niitten jälessä tulivat kahdet avonaiset vaunut. Lepattavat harsot
ja liehuvat töyhdöt täyttivät ajoneuvot. Kaksi ratsastajista oli
nuoria, komeita herrasmiehiä, kolmas oli Mr. Rochester, joka ratsasti
mustalla hevosellaan, Mesrourilla, ja Pilot; hyppi hänen edellään.
Hänen rinnallaan ratsasti eräs nainen, ja he kaksi olivat seurueen
ensimäiset. Hänen purppuranpunainen ratsastuspukunsa melkein laahusti
maata, hänen harsonsa liehui tuulessa, ja sen läpinäkyvien laskoksien
alta loisti runsaita, sysimustia kutreja. "Miss Ingram!" huudahti Mrs.
Fairfax ja kiiruhti paikalleen ovelle.
Ratsastajat, jotka seurasivat tien käännettä, joutuivat pian talon
kulmauksen taakse, ja minä kadotin heidät näkyvistäni. Adèle alkoi
nyt pyytää alas, mutta minä otin hänet polvelleni ja annoin hänen
ymmärtää, ettei hän millään ehdolla saisi mennä vieraitten naisten
näkyviin, ei nyt eikä toiste, jollei häntä nimenomaan kutsuttaisi,
että Mr. Rochester suuttuisi kauheasti j.n.e. Hän vesitteli hiukkasen
kuullessaan tämän, mutta kun aloin näyttää hyvin vakavalta, suostui hän
vihdoin kuivaamaan kyyneleensä.
Eteisestä kuului nyt iloista hälinää: herrojen syvät äänet ja naisten
hopeanheleät liverrykset sulautuivat kauniisti yhteen, ja kaikista
muista erottautui selvästi, vaikkakaan ei äänekkäänä, Thornfieldin
herran sointuva ääni, kun hän toivotti kauniit ja hienot vieraansa
tervetulleiksi kattonsa alle. Sitten nousivat keveät askelet portaita,
galleriasta kuului sipsutusta, hillittyä, iloista naurua, ovien
avaamista ja sulkemista, sitten oli kaikki hiljaa.
"He muuttavat toaletteja", sanoi Adèle, joka henkeään pidättäen oli
seurannut jokaista liikettä, ja sitten hän huokasi.
"Kun äidin luona oli vieraita", sanoi hän, "seurasin heitä kaikkialle,
salonkiin ja heidän huoneisiinsa, usein katselin, kun kamarineitsyet
kampasivat ja pukivat naisia, ja se oli niin hauskaa -- sitäpaitsi
siinä oppii paljon."
"Eikö sinun ole nälkä, Adèle?"
"On kyllä, mademoiselle, emmehän ole syöneet mitään viiteen tai kuuteen
tuntiin."
"Sillä aikaa kun naiset ovat huoneissaan, lähden alas ja koetan saada
jotakin syötävää."
Lähdin varovaisesti suojapaikastani ja etsin takaportaat, jotka
johtivat suoraan keittiöön. Näissä maailmoissa oli tulinen kiire ja
hyörinä, lihaliemi ja kalakeitto olivat juuri viimeisessä asteessaan
ennen valmistumista, ja kokki, joka kumartui lieden yli, oli sen
näköinen kuin olisi hän, sekä henkisesti että ruumiillisesti, voinut
syttyä palamaan minä hetkenä tahansa. Palvelijain eteisessä lämmitteli
kaksi kuskia ja kolme miespalvelijaa tulen ääressä, kamarineidit olivat
nähtävästi yläkerrassa valtijattariensa luona, ja uudet palvelijat,
jotka olivat tuodut Millcotesta, hyörivät ja pyörivät kaikkialla.
Tämän sekasorron läpi onnistuin vihdoin pääsemään ruokahuoneeseen,
siellä otin haltuuni kylmän kananpojan, sämpylän, muutamia torttuja,
pari lautasta, veitsen ja haarukan, ja tämän saaliini kanssa peräydyin
nopeasti. Olin juuri päässyt galleriaan ja aion sulkea takaoven
jälkeeni, kun lähenevä humina ilmoitti, että naiset parhaillaan tulivat
huoneistaan. En voinut päästä kouluhuoneeseen kulkematta muutamien
ovien ohi ja joutumatta vaaraan tulla yllätetyksi elintarpeineni, ja
niin jäin seisomaan tähän gallerian ikkunattomaan päähän, joka nyt oli
aivan pimeä, koska aurinko oli jo laskenut ja ilta pimein pimenemistään.
Ovet avautuivat, ja huoneitten kauniit asukkaat tulivat ulos toinen
toisensa jälkeen. He olivat keveitä ja iloisia, ja heidän vaaleat
pukunsa loistivat läpi hämärän. Hetkiseksi he pysähtyivät yhdeksi
ryhmäksi gallerian toiseen päähän keskustellen hyvin vilkkaasti, mutta
kuitenkin miellyttävän hillitysti, sitten he laskeutuivat portaita
melkein yhtä äänettömästi kuin kirkas sumu kukkulan rinnettä. Heidän
ryhmänsä tuntui minusta hienommalta ja ylhäissyntyisemmältä kuin
mikään, mitä ennen olin nähnyt.
Tapasin Adèlen kurkistamassa kouluhuoneen ovesta, jota hän raotti.
"Kuinka kauniita lady'ja!" huudahti hän englanniksi. "Oi, toivoisinpa,
että saisin mennä heidän luoksensa! Luuletteko, että Mr. Rochester
lähettää hakemaan meitä päivällisen jälkeen?"
"Sitä en tosiaankaan luule; Mr. Rochesterilla on muuta ajateltavaa. Älä
välitä lady'ista tänä iltana, ehkä saat nähdä heidät huomenna. Tässä on
päivällisesi."
Hän olikin hyvin nälkäinen, joten kananpoika ja tortut kiinnittivät
hänen huomionsa hetkeksi. Oli oikein hyvä, että minulla oli tällaiset
muonavarat, muuten olisimme kaikki kolme, Adèle, minä ja Sophie, jolle
varasin osan ateriastamme, olleet vaarassa jäädä ilman päivällistä,
sillä alakerrassa oli jokainen liian touhuissaan muistaakseen meitä.
Jälkiruoka tarjottiin vasta yhdeksän tienoissa, ja vielä kymmeneltä
juoksivat palvelijat edestakaisin tarjottimineen ja kahvikuppeineen.
Annoin Adèlen olla ylhäällä paljon kauemmin kuin tavallisesti, koska
hän selitti, että hänen ei mitenkään olisi mahdollista nukkua niin
kauan kuin alakerran ovia availtiin ja suljettiin ja ihmiset hälisivät.
Sitäpaitsi, lisäsi hän, Mr. Rochesterilta voi kenties vielä tulla
sanoma, kun hän oli riisuutunut, "et alors quel dommage!"
Kerroin hänelle tarinoita niin kauan kuin hän halusi kuunnella, ja
sitten, vaihtelun vuoksi, otin hänet ulos galleriaan. Eteisen lamppu
oli nyt sytytetty, ja Adèlea huvitti nojautua kaidepuun yli ja katsella
palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin alhaalla. Myöhemmin illalla
alkoi kuulua säveliä seurusteluhuoneesta, jonne piano oli siirretty.
Adèle ja minä istuuduimme ylimmälle portaalle kuuntelemaan. Nyt yhtyi
ihmisääni soittokoneen rikkaisiin säveleihin. Laulaja oli nainen
ja suloisesti hän lauloi. Yksinlaulua seurasi duetto, ja väliajat
täytti iloinen puheenhälinä. Kuuntelin kauan, ja äkkiä huomasin, että
olin kiinnittänyt kaiken tarkkaavaisuuteni noitten sekavien äänien
erittelyyn koettaen erottaa niiden joukosta Mr. Rochesterin äänen, ja
kun sain kiinni siitä, mikä tapahtui pian, oli seuraava työni muodostaa
epäselvät äänteet sanoiksi.
Kello löi yksitoista. Katsoin Adèlea, joka nojasi päätään olkapäätäni
vastaan, hänen silmäluomensa alkoivat käydä raskaiksi, ja minä otin
hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet vuoteeseen. Kello oli lähes yksi
ennenkuin vieraat palasivat huoneisiinsa.
Seuraava päivä oli yhtä kaunis kuin edellinenkin. Se omistettiin
huviretkelle erääseen paikkaan lähiseudulla. Seurue lähti matkaan
aikaisin aamupäivällä, muutamat ratsain, loput vaunuissa, ja olin sekä
heidän lähtönsä että paluunsa näkijänä. Miss Ingram oli taaskin ainoa
nainen hevosen selässä, ja, kuten eilenkin, ratsasti Mr. Rochester
hänen rinnallaan, ja nuo kaksi ratsastivat vähän erillään toisista.
Huomautin tästä Mrs. Fairfaxille, joka seisoi kanssani ikkunan luona.
"Te sanoitte, että ette usko heidän ajattelevan naimisiin menoa",
sanoin, "mutta te näette, että Mr. Rochester selvästi pitää hänestä
enemmän kuin muista naisista."
"Se on totta, aivan varmaan Mr. Rochester ihailee häntä."
"Ja hän Mr. Rochesteria", lisäsin, "katsokaa, kuinka hän kallistaa
päänsä häntä kohti kuin olisi heillä salaisuuksia. Tahtoisin nähdä
hänen kasvonsa; en ole vielä nähnyt niistä vilaustakaan."
"Saatte nähdä hänet tänä iltana", vastasi Mrs. Fairfax. "Satuin
mainitsemaan Mr. Rochesterille kuinka hartaasti Adèle toivoi
tulevansa esitetyksi vieraille, ja hän sanoi: 'Oh, antakaa hänen
tulla seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen ja pyytäkää Miss Eyreä
tekemään hänelle seuraa'."
"Niinkö -- sen hän sanoi vain ollakseen kohtelias, eikä minun
varmaankaan tarvitse mennä", vastasin.
"Huomautin hänelle, että te, joka olette niin tottumaton seuraelämään,
ette varmaankaan mielellänne näyttäytyisi noin suuressa seurassa, jossa
kaikki ovat teille outoja. Ja hän vastasi nopealla tavallaan: 'Lorua!
Jos hän vastustaa, sanokaa hänelle, että nimenomaan toivon sitä ja että
tulen itse hakemaan hänet, jos hän on itsepäinen'."
"Sen vaivan säästän häneltä", vastasin. "Minä menen, jollei muuta
neuvoa ole, mutta mielelläni en sitä tee. Oletteko te siellä, Mrs.
Fairfax?"
"En, pyysin vapautusta ja hän myönsi sen minulle. Minä opetan
teitä, miten teidän on meneteltävä välttääksenne tuota pulmallista
esittelyä, joka on ikävin kohta koko jutussa. Teidän täytyy mennä
seurusteluhuoneeseen sen ollessa tyhjä, ennenkuin vieraat ovat nousseet
päivällispöydästä. Valitkaa istuin jossakin hiljaisessa nurkassa, missä
vain haluatte, ja kun vieraat ovat tulleet sisään, ei teidän tarvitse
viipyä kauan, jollette tahdo. Antakaa vain Mr. Rochesterin huomata,
että olette siellä, ja sitten voitte pujahtaa pois -- kukaan ei huomaa
teitä."
"Luuletteko, että nämä ihmiset viipyvät kauan?"
"Kenties pari kolme viikkoa, varmaankaan ei enempää. Pääsiäisloman
jälkeen menee Sir George Lynn, joka hiljattain valittiin Millcoten
edustajaksi, Lontooseen toimeensa, ja lyönpä vetoa, että Mr. Rochester
menee hänen mukanaan. Minua ihmetyttää, että hän on näinkin kauan
viipynyt Thornfieldissä."
Jonkinlaisella vavistuksella huomasin sen hetken lähestyvän, jolloin
minun oli suoriuduttava tehtävästäni seurusteluhuoneessa. Adèle oli
ollut jonkinlaisessa hurmauksessa kaiken päivää, kuultuaan, että hän
saisi illalla näyttäytyä vieraille naisille, ja hän asettui vasta kun
Sophie aloitti hänen pukemisensa. Tämän toimituksen tärkeys vaati kohta
koko hänen huomionsa, ja sillä aikaa kun hänen kiharansa järjestettiin
pitkiksi, tasaisiksi kutreiksi, kun hänen punainen silkkipukunsa
pantiin ylle, pitkä silkkivyö kiinnitettiin ja pitsikäsineet vedettiin
käsiin, hän näytti juhlalliselta kuin tuomari virkansa toimituksessa.
Ei tarvinnut varoittaa häntä panemasta pukuansa epäjärjestykseen, sillä
heti valmiiksi tultuaan hän istuutui varovaisesti pieneen tuoliinsa,
nosti huolellisesti silkkihameensa helmaa, jottei se rypistyisi, ja
vakuutti minulle, että hän ei liikahtaisi paikaltaan, kunnes minä olin
valmis. Se ei kestänyt kauan: paras pukuni, tuo hopeanharmaa, joka oli
tehty Miss Templen vihkiäisiä varten ja jota en kertaakaan senjälkeen
ollut käyttänyt, oli pian ylläni, tukkani oli nopeasti kammattu, ainoa
koristeeni, pieni helmisolki, pian kiinnitetty. Me menimme alas.
Onneksi pääsi seurusteluhuoneeseen toistakin tietä kuin ruokasalin
kautta, jossa kaikki juuri istuivat päivällisellä. Huone oli tyhjä,
suuri valkea paloi hiljaisesti marmoritulisijassa, ja vahakynttilät
kirkastivat sen loistavaa yksinäisyyttä ja hienon hienoja kukkia,
joilla pöydät oli koristettu. Punainen verho riippui kaarioven
edessä, ja koska se muodosti vain ohuen väliseinän seurusteluhuoneen
ja ruokasalin välillä, puhuivat ruokasalissa olijat varmaan hyvin
matalalla äänellä, sillä heidän keskustelustaan ei erottanut muuta kuin
hiljaista hyminää.
Adèle, joka vieläkin näytti olevan mitä juhlallisimman mielialan
vallassa, istuutui sanaakaan sanomatta jakkaralle, jonka osotin
hänelle. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, otin läheiseltä pöydältä kirjan
ja koetin lukea. Adèle toi tuolinsa jalkojeni juureen ja kosketti ennen
pitkää polveani.
"Mikä on, Adèle?"
"Enkö saa ottaa yhtä ainoata noista ihmeen kauniista kukista,
mademoiselle? Vain täydentääkseni toalettiani."
"Sinä ajattelet liiaksi 'toalettiasi', Adèle, mutta voithan saada
kukan." Ja minä otin maljakosta ruusun ja kiinnitin sen hänen vyöhönsä.
Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä, kuin olisi hänen onnensa malja
nyt ollut täysi. Käänsin kasvoni pois salatakseni hymyilyä, jota en
voinut estää. Pienen pariisittaren vakava ja myötäsyntyinen hartaus
pukuasioissa oli yhtä hullunkurista kuin surullista.
Nyt alkoi kuulua hiljaista nousemisen hälinää, verho vedettiin syrjään
kaarioven edestä, ja sen takaa näkyi loistava ruokasali, jonka pitkällä
pöydällä palavat kynttilät valaisivat komean jälkiruokakaluston hopeita
ja kristalleja. Oviaukossa seisoi joukko naisia, -- he astuivat, sisään
ja verho sulkeutui heidän jälkeensä.
Heitä oli vain kahdeksan, mutta kun he tulivat sisään, olisi heidän
lukumääräänsä luullut paljon suuremmaksi. Muutamat olivat pitkiä, useat
valkopukuisia, ja kaikilla oli avarat, laahuksilla varustetut puvut,
jotka näyttivät suurentavan heidän olemuksiaan kuten sumu suurentaa
kuuta. Nousin ja tein kumarruksen. Yksi tai kaksi nyökäytti päätään
vastaukseksi, toiset vain tuijottivat minuun.
He hajautuivat ympäri huonetta muistuttaen keveitten liikkeittensä
vuoksi valkeata, liitelevää lintuparvea. Muutamat heittäytyivät
puoliksi lepääviin asentoihin sohville ja lepotuoleille, toiset
kumartuivat pöytien yli ja katselivat kukkia ja kirjoja, muut
ryhmittyivät tulen ääreen puhellen matalalla, mutta kirkkaalla äänellä,
joka tuntui heille ominaiselta. Sain jälestäpäin tietää heidän nimensä,
ja voin yhtä hyvin mainita ne nyt.
Ensinnäkin Mrs. Eshton ja hänen kaksi tytärtään. Hän oli nähtävästi
ollut kaunis nainen ja oli vieläkin hyvin säilynyt. Tyttäristä oli
vanhempi, Amy, pieni kooltaan, herttainen ja lapsekkaan näköinen sekä
ulkomuotonsa että käytöksensä puolesta. Hänen vartalonsa oli pyöreä
ja hauska, ja valkea musliinipuku sinisine silkkivöineen sopi hänelle
mainiosti. Nuorempi, Louisa, oli pitempi ja solakampi, ja hänellä oli
hyvin hienot ja suloiset kasvot, sitä tyyppiä, jolle ranskalaiset
antavat nimen "minois chiffonné". Molemmat sisaret olivat vaaleita ja
kauniita kuin liljankukat.
Lady Lynn oli suuri ja komea, noin neljäkymmenvuotias nainen. Hän
kulki hyvin suorana ja ylpeän näköisenä, oli puettu loistavaan
silkkipukuun, jonka väri kimmelsi eri vivahduksissa, ja hänen kiiltävän
mustaa, sileätä tukkaansa koristi taivaansininen sulka ja jalokivillä
varustettu otsaripa.
Everstinna Dent oli vähemmän loistelias, mutta minun mielestäni
hienomman näköinen. Hän oli hento vartaloltaan, hänellä oli
kalpeat, lempeät kasvot ja vaalea tukka. Hänen musta silkkipukunsa,
kallisarvoinen ulkomailta tuotu pitsivyönsä ja helmikoristeensa
miellyttivät minua enemmän kuin tuon jalosyntyisen naisen
sateenkaari-loisto.
Mutta huomattavimmat joukosta -- kenties senkin vuoksi, että he olivat
pisimmät -- olivat lady Ingram ja hänen tyttärensä Blanche ja Mary.
He olivat kaikki tavattoman pitkiä ja ryhdikkäitä naisia. Lady Ingram
saattoi olla neljän ja viidenkymmenen välissä. Hänen vartalonsa oli
vielä kaunis, hänen tukkansa (ainakin kynttilänvalossa) musta, ja hänen
hampaansakin näyttivät moitteettomilta. Useimmat olisivat pitäneet
häntä loistavana naisena hänen ikäänsä nähden, ja sitä hän epäilemättä
ulkonaisesti olikin, mutta koko hänen olemuksestaan, käytöksestään ja
ilmeestään huokui miltei sietämätöntä ylpeyttä. Hänellä oli roomalaiset
piirteet ja kaksinkertainen leuka, joka upposi hänen pylväsmäiseen
kaulaansa, ja nämä piirteet olivat mielestäni ylpeyden pimentämät
ja pullistamat, ja sama ylpeys piti leukaa melkein luonnottomasti
pystyssä. Hänen katseensa oli kova ja kylmä ja muistutti Mrs. Reedin
silmiä, hänen äänensä syvä, hänen puheensa hyvin täsmällistä, hyvin
pöyhkeilevää -- sanalla sanoen, hyvin sietämätöntä. Karmosiininpunainen
samettipuku ja jonkinlainen kullalla kirjailtu päähine verhosivat
hänet (niin luulin ainakin hänen itsensä arvelevan) kerrassaan
majesteetilliseen loistoon.
Blanche ja Mary olivat yhtä pitkät -- suorat ja solakat kuin poppelit.
Mary oli liian hoikka mittaansa nähden, mutta Blanche oli täyteläinen
ja hieno kuin antiikin veistos. Katselin häntä tietenkin erityisellä
mielenkiinnolla. Tahdoin ensiksikin tietää, oliko hänen ulkomuotonsa
yhdenmukainen Mrs. Fairfaxin kuvauksen kanssa, toiseksi, muistuttiko
hän ollenkaan sitä miniatyyriä, jonka mielikuvani mukaan olin tehnyt
hänestä, ja kolmanneksi -- sekin on sanottava! -- oliko hän sellainen
henkilö, jonka kuvittelin soveltuvan Mr. Rochesterin makuun.
Mitä ulkomuotoon tulee, vastasi hän kohta kohdalta sekä maalaustani
että Mrs. Fairfaxin kuvausta. Jalomuotoinen vartalo, kapeat hartiat,
kauniisti kaartuva niska, tummat silmät ja mustat kutrit -- kaikki oli
aivan oikein. Entä kasvot? Hänellä oli samanlaiset kasvot kuin hänen
äidillään, vaikkakin vielä sileät ja nuorekkaat: sama matala otsa,
samat selvät piirteet, sama ylpeys. Tämä ylpeys ei kuitenkaan ollut
yhtä ankaraa ja vaiteliasta kuin äidin. Hän nauroi lakkaamatta, hänen
naurunsa oli ivallista ja ilkamoivaa, ja samanlainen oli hänen ylpeästi
kaartuvien huultensakin tavallinen ilme.
Neroa sanotaan itsetietoiseksi -- en tiedä, oliko Miss Ingram nero,
mutta itsetietoinen hän ainakin oli, vieläpä mitä suurimmassa määrässä.
Hän alkoi keskustella kasvitieteestä lempeän Mrs. Dentin kanssa. Mrs.
Dent ei nähtävästi ollut opiskellut tätä tiedettä, mutta hän sanoi
rakastavansa kukkia, etenkin villejä kukkia. Miss Ingram sitävastoin
oli lukenut kasvioppia ja käytti sen sanavarastoja huolettoman
ylimielisesti. Huomasin, että hän tahtoi houkutella esiin Mrs. Dentin
tietämättömyyden ja nauttia sen kustannuksella. Tämä leikki oli kenties
älykästä ja sukkelaa, mutta kaikkea muuta kuin hyväntahtoista. Hän
soitti pianoa, ja hänen esityksensä oli loistavaa, hän lauloi ja hänen
äänensä oli kaunis, hän puhui ranskaa erikseen äitinsä kanssa, ja hän
teki sen hyvin, sujuvasti ja hyvin ääntäen.
Mary oli lempeämmän ja avomielisemmän näköinen kuin Blanche, hänen
piirteensä olivat hennommat ja hipiänsä vaaleampi kuin sisaren, joka
oli tumma kuin espanjatar, mutta hänestä puuttui eloisuutta, hänen
kasvonsa olivat ilmeettömät, hänen silmänsä kiillottomat, hänellä ei
ollut mitään sanottavaa, ja asetuttuaan istumaan pysyi hän paikallaan
liikkumattomana kuin kuvapatsas jalustallaan. Molemmat sisaret olivat
lumivalkeissa puvuissa.
Ja arvelinko nyt Miss Ingramia Mr. Rochesterin valinnan arvoiseksi?
En tietänyt -- en tuntenut hänen makuansa naiselliseen kauneuteen
nähden. Jos hän piti majesteetillisesta, sopi Miss Ingram hyvin hänen
ihanteekseen: hän oli täydellinen ja loistava. Arvelin, että useimmat
miehet ihailivat häntä, ja luulin jo saaneeni selviä todistuksia siitä,
että Mr. Rochesterkin teki sen. Viimeisen epäilyn varjon poistamiseksi
tarvitsi vain nähdä heidät yhdessä.
Lukijan ei suinkaan pidä otaksua, että Adèle oli koko tämän ajan
istunut liikkumattomana tuolillaan jalkojeni juuressa. Ei, heti kun
ensimäiset naiset näyttäytyivät, nousi hän, meni heitä vastaan, teki
moitteettoman niijauksen ja sanoi juhlallisesti:
"Bonjour, mesdames."
Ja Miss Ingram heitti häneen pilkallisen katseensa ja huudahti: "Kas,
mikä pieni nukke!"
Lady Lynn oli huomauttanut: "Se on Mr. Rochesterin holhokki, pieni
ranskalainen tyttö, josta hän puhui."
Mrs. Dent oli ystävällisesti tarttunut hänen käteensä ja suudellut
häntä. Amy ja Louisa Eshton olivat huudahtaneet yhteen ääneen:
"Mikä suloinen lapsi!"
Ja he kutsuivat hänet eräälle sohvalle, jossa hän nyt istui hyvässä
turvassa heidän keskellään, leperrellen vuoroin ranskaa, vuoroin
murteellista englantia, kiinnittäen puoleensa ei ainoastaan nuorten
neitien, vaan myös Mrs. Eshtonin ja Lady Lynnin huomion ja tullen
kerrankin kyllikseen hemmoitelluksi.
Vihdoin tuodaan kahvi sisälle ja herroille lähetetään kutsu. Minä istun
varjossa -- mikäli se on mahdollista tässä loistavasti valaistussa
huoneessa -- ja ikkunaverho puoliksi kätkee minut. Kaariovi aukeaa
taaskin: he tulevat. Herrojen, samoinkuin naisten ryhmä on hyvin komea.
He ovat kaikki mustiin puetuita, monet ovat pitkiä, muutamat nuoria.
Henry ja Frederick Lynn ovat kauniita nuoria miehiä, ja eversti Dent
on komea sotilas. Mr. Eshton, seudun päämies, on hieno vanha herra,
hänen tukkansa on aivan valkoinen, mutta viikset ja kulmakarvat
vielä tummat. Hän on oikea "père noble de théâtre". Lordi Ingram on,
kuten sisarensakin, hyvin pitkä ja kaunis, mutta hänellä on Maryn
välinpitämätön ja hidas ilme. Hänellä näyttää olevan enemmän pituutta
jäsenissään kuin nopeutta veressään tai voimaa aivoissaan.
Ja missä on Mr. Rochester?
Hän tulee vihdoinkin. En katso ovelle, mutta näen hänet kuitenkin.
Koetan keskittää kaiken huomioni virkkineulaani ja tekeillä olevan
kukkaron silmikkoihin, tahdon ajatella vain työtäni, nähdä vain pienet
hopeakuulat ja silkkilangat polvillani -- ja kuitenkin onhan aivan
selvästi silmieni edessä, ja minun täytyy ehdottomasti muistaa hetkeä,
jolloin viimeksi näin hänet. Silloin olin juuri, hänen oman arvelunsa
mukaan, tehnyt hänelle suuren palveluksen, ja hän oli pitänyt kättäni
omissaan ja katsellut minua silmillä, jotka kuvastivat kiihkeätä ja
tulvehtivaa sydäntä -- sydäntä, jonka tunteissa oli minullakin ollut
osani. Kuinka lähelle häntä olinkaan tullut sinä hetkenä! Mitä oli
tapahtunut, senjälkeen, mikä oli muuttanut keskinäisen asemamme? Kuinka
kaukana toisistamme olimmekaan nyt! Niin kaukana, että en odottanutkaan
hänen tulevan puhumaan minulle. Enkä ihmetellyt, kun hän, minuun
katsomatta, istuutui toiseen päähän huonetta ja aloitti keskustelun
muutamien naisten kanssa.
Heti kun huomasin, että hänen koko tarkkaavaisuutensa oli kiintynyt
heihin ja että saatoin katsella häntä tulematta itse ilmi, en enää
voinut vallita silmäluomienliikkeitä: ne nousivat väkistenkin,
ja katseeni kiintyi ehdottomasti hänen kasvoihinsa. Katselin, ja
katseleminen tuotti minulle kiihkeätä nautintoa, suuriarvoista, joskin
pistävää nautintoa; se oli kuin puhdasta kultaa, jossa kuitenkin oli
tuskan teräksinen kärki. Samanlaista tuntee janoon nääntyvä, joka
tietää, että lähde, jonka yli hän on kumartunut, on myrkytetty, vaan
joka kuitenkin juo siitä kiihkein, nauttivin vedoin.
Miten totta onkaan, että kauneus riippuu siitä, millä silmillä
sitä katsellaan! Isäntäni värittömät, tummat kasvot, hänen luja,
nelitahoinen otsansa, paksut, sysimustat kulmakarvansa, syvät silmänsä,
voimakkaat piirteensä, luja, karski suunsa, kaikki nämä osoittivat
tarmoa, päättäväisyyttä, tahdonlujuutta, mutta eivät olleet sääntöjen
mukaan kauniit. Minulle nämä kasvot olivat enemmän kuin kauniit, ne
olivat ihmeellisen mielenkiintoiset ja hallitsivat minua täydellisesti,
niin että tunteeni eivät enää olleet omassa vallassani, vaan hänen. En
ollut aikonut rakastaa häntä, ja lukija tietää, että olin taistellut
kovan taistelun tukahuttaakseni sydämessäni nousevat rakkauden idut,
ja nyt, kun ensi kerran näin hänet jälleen, ne virkosivat uudestaan,
vihreinä ja voimakkaina. Hän pakoitti minut rakastamaan itseään
katsomattakaan minuun.
Vertasin häntä vieraisiin. Mitä merkitsi Lynn-veljesten hempeä
kauneus, lordi Ingramin väsähtänyt hienostus, vieläpä eversti Dentin
sotilaallinen ryhti hänen myötäsyntyneen voimansa ja tarmonsa rinnalla?
En tuntenut mitään myötätuntoa heidän ulkomuotoansa ja ilmettään
kohtaan, ja kuvittelin kuitenkin, että useimmat olisivat sanoneet heitä
miellyttäviksi ja kauniiksi miehiksi, kun taas Mr. Rochesteria olisi
sanottu karkeapiirteiseksi ja synkkämielisen näköiseksi. Näin heidän
hymyilevän ja nauravan, eikä se ollut mitään; kynttiläni valo oli yhtä
sielukasta kuin heidän hymynsä, kulkusen kilinä yhtä sisältörikasta
kuin heidän naurunsa. Näin Mr. Rochesterin hymyilevän -- hänen kovat
piirteensä lauhtuivat, hänen silmänsä tulivat sekä loistaviksi että
hyviksi, ja niitten katse oli miettivä ja lempeä. Hän puhui parastaikaa
Louisa ja Amy Eshtonin kanssa. Ihmettelin suuresti nähdessäni
heidän aivan levollisina kohtaavan tuon katseen, joka minusta oli
niin läpitunkeva. Odotin heidän katseensa painuvan, heidän värinsä
kohoavan sen edessä, mutta olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani,
että se ei liikuttanut heitä vähääkään. "Hän ei ole heille sitä mitä
hän on minulle", ajattelin. "Hän ei ole heidän lajiansa -- uskon,
että hän on minun lajiani -- olen varma siitä. Tunnen olevani hänen
sukulaissielunsa, ymmärrän hänen ilmeittensä ja liikkeittänsä äänetöntä
kieltä, ja vaikka arvo ja asema erottavat meidät kauas toisistamme, on
päässäni ja sydämessäni, veressäni ja hermoissani jotakin, joka tekee
minut hänen vertaisekseen. Sanoinko tosiaankin muutamia päiviä sitten,
että minulla ei ole muuta tekemistä hänen kanssaan kuin ottaa palkkani
hänen kädestään? Kielsinkö itseäni ajattelemasta häntä missään muussa
valossa kuin palkanmaksajana? Mikä solvaus luontoa vastaan! Kaikki
hyvät, voimakkaat, rehelliset tunteeni kokoontuvat vaistomaisesti hänen
ympärilleen. Tiedän, että minun täytyy kätkeä tunteeni, tukahuttaa
toiveeni ja joka hetki muistaa, että hän ei voi paljoa välittää
minusta. Sillä kun sanon olevani hänen lajiansa, en väitä omaavani
hänen vaikutusvoimaansa ja viehätyskykyänsä, tarkoitan vain, että
muutamat tunteet ja taipumukset ovat meillä yhteiset. Minun on siis
alituisesti muistutettava itselleni, että olemme iäksi erotetut -- ja
kuitenkin, niin kauan kuin hengitän ja ajattelen, täytyy minun rakastaa
häntä."
Kahvia tarjotaan. Kohta herrojen tulon jälkeen ovat naiset käyneet
iloisiksi kuin leivoset, ja keskustelu on vilkasta ja hauskaa. Eversti
Dent ja Mr. Eshton keskustelevat politiikasta, ja heidän vaimonsa
kuuntelevat. Molemmat ylpeät vallasnaiset, lady Lynn ja lady Ingram
puhelevat keskenään. Sir George, jonka unohdin kuvata -- hyvin suuri ja
hyvin terveen näköinen maalainen aatelismies -- seisoo heidän sohvansa
edessä, kahvikuppi kädessään, ja pistää silloin tällöin sanan tai
pari heidän juttuihinsa. Mr. Frederick Lynn on valinnut sijansa Mary
Ingramin vieressä ja näyttää hänelle erään loistoteoksen kuvia. Hän
katselee, hymyilee aika ajoin, mutta puhuu nähtävästi vähän. Suuri,
hidas lordi Ingram nojautuu pienen ja vilkkaan Amy Eshtonin tuolin
selkänojaan, tämä katsoo ylös häneen ja livertelee kuin lintunen.
Nähtävästi hän pitää enemmän lordista kuin Mr. Rochesterista. Henry
Lynn on vallannut erään leposohvan Louisan jalkojen juuressa, Adèle
jakaa sen hänen kanssaan, hän koettaa puhua ranskaa ja Louisa nauraa
hänen kömmähdyksilleen. -- Vaan kenen pariksi joutunee Blanche Ingram?
Hän seisoo yksinään erään pöydän luona taivuttaen kauniin niskansa
kuvateoksen yli. Hän näyttää odottavan, että häntä etsittäisiin, mutta
hän ei odota liian kauan, vaan valitsee itse kumppaninsa.
Mr. Rochester, joka on jättänyt Eshtonit, seisoo lieden luona yhtä
yksinäisenä kuin Miss Ingram pöydän ääressä. Tämä tulee hänen luokseen
ja asettuu hänen eteensä uunin vastaiselle puolelle.
"Mr. Rochester, minä luulin, että te ette ole lapsirakas."
"En olekaan."
"Mikä siis on saanut, teidät ottamaan vaivoiksenne tuollaisen pienen
nuken?" Hän osoitti Adèlea. "Mistä olette poiminut hänet?"
"En ole poiminut häntä mistään, hän on jätetty käsiini."
"Olisitte lähettänyt hänet kouluun."
"Minulla ei ole siihen varoja, koulut ovat niin kalliita."
"Mitä, pidättehän kuitenkin hänelle kotiopettajatarta! Näin äsken
erään henkilön hänen kanssaan -- onko hän poissa jo? Ei, tuolla hän
istuu vielä, tuolla ikkunaverhon takana. Te tietysti palkkaatte hänet,
ja luulisin sen tulevan aivan yhtä kalliiksi -- kalliimmaksikin, kun
lisäksi tulee vielä molempien ylöspito."
Pelkäsin -- tai sanoisinko toivoin -- että minua mainittaessa Mr.
Rochester vilkaisisi minuun, ja vetäydyin vaistomaisesti kauemmaksi
varjoon, mutta hän ei edes kääntänyt päätään.
"En ole ajatellut asiaa", sanoi hän välinpitämättömästi, katsoen
suoraan eteensä.
"Ei -- te miehet ette koskaan ota huomioon terveen järjen ja
käytännöllisen edun vaatimuksia. Kuulisittepa äitiä, kun on puhe
kotiopettajattarista! Marylla ja minulla on aikoinamme ollut vähintäin
tusina sellaisia. Puolet niistä olivat inhottavia, loput naurettavia,
ja kaikki tyyni äärettömän vaivalloisia ja ikäviä -- eikö totta,
äitiseni?"
"Mistä puhut, kultani?"
"Kultani" antoi pyydetyn selityksen.
"Rakkahin, älä puhu kotiopettajista, jo pelkkä sana tekee minut
sairaaksi. Olen kärsinyt marttyyrin tuskia heidän taitamattomuutensa ja
oikkujensa vuoksi. Kiitän taivasta, että nyt olen päässyt heistä."
Tällöin Mrs. Dent kumartui hurskasta rouvaa kohti ja kuiskasi jotakin
hänen korvaansa. Vastauksesta voin päättää, että hän muistutti erään
tästä kirotusta sukukunnasta olevan läsnä.
"Sitä pahempi", vastasi hänen korkeutensa. "Toivon, että se tekee
hänelle hyvää." Sitten hän jatkoi matalammalla äänellä, mutta kuitenkin
niin kovaa, että hyvin saatoin kuulla: "Minä panin hänet merkille, olen
ihmiskasvojen tuntija, ja hänen kasvoissaan näin kaikki hänen luokkansa
virheet."
"Mitkä ne ovat, armollinen rouva?" kysyi Mr. Rochester ääneen.
"Kerron sen teille yksityisesti", sanoi hän ja huojutti mahtavaa
päähinettään kolme kertaa hyvin merkitsevästi.
"Mutta silloin uteliaisuuteni on jo menettänyt ruokahalunsa; se vaatii
ravintoa juuri nyt."
"Kysykää Blanchelta, hän on lähempänä teitä kuin minä."
"Oh, älä neuvo häntä minun luokseni, äiti! Minulla on vain yksi sana
sanottavana koko heimosta: he ovat vitsaus. Eipä siltä, että minä
olisin paljoa kärsinyt heidän tähtensä, minä kyllä pidin puoleni.
Mitä kepposia Theodor ja minä teimmekään Miss Wilson'eillemme, Mrs.
Grey'llemme, ja Madame Joubert'eillemme! Mary oli aina liian unelias
ottaakseen osaa älykkääseen juoneen. Parhaiten onnistui pila Madame
Joubertin suhteen. Miss Grey oli kivulloinen raukka, vesittelevä
ja alakuloinen, eikä maksanut vaivaa nujertaa häntä, ja Mrs. Grey
oli niin karkea ja paksunahkainen, ettei mikään isku sattunut
häneen. Mutta Madame Joubert parka! Näen vieläkin hänen voimattoman
raivonsa, kun olimme jännittäneet hänet äärimmilleen -- kaataneet
teekuppimme, jauhaneet rikki voileipämme, viskelleet kirjamme kattoon
ja pitäneet konsertteja viivottimella ja pulpeteilla, pesänluukuilla ja
hiilihangoilla. Theodor, muistatko vielä noita iloisia päiviä?"
"Muistan toki", vastasi lordi Ingram veltosti, "ja tuo vanha kuikka
parka huusi: 'Te ilkeät lapset!' ja silloin me saarnasimme hänelle,
kuinka itserakas hän oli luullessaan voivansa opettaa niin älykkäitä
vesoja kuin me olimme, vaikka itse oli niin tietämätön."
"Niin teimme, ja muistatko, Tedo, kuinka autoin sinua opettajasi,
tuon jauhonvalkean Mr. Viningin, vainoamisessa. Hän ja Miss Wilson
ottivat itselleen vapauden rakastua toisiinsa -- ainakin Tedo ja minä
ajattelimme niin. Panimme merkille helliä katseita ja huokailuja,
joita pidimme 'suuren intohimon' merkkeinä, ja asianomaiset saivat
pian tuntea keksintöjemme siunausta, sillä käytimme niitä hyväksemme
karkoittaaksemme kiusanhenkemme talosta. Rakas äitimme sai pian vihiä
asiasta, ja katsoi heidän suhteensa sotivan kaikkea säädyllisyyttä
vastaan. Eikö totta, rouva äitini?"
"Tietysti, kultaseni. Ja olin aivan oikeassa, sillä on olemassa
tuhansia syitä, joitten vuoksi helliä suhteita kotiopettajien ja
kotiopettajattarien välillä ei pitäisi hetkeäkään suvaita missään hyvin
järjestetyssä talossa. Ensinnäkin --"
"Oi, varjelkoon, äiti! Säästä meitä luetteloista! Sitäpaitsi
tiedämme ne kaikki tyyni: huonoa esimerkkiä viattomille lapsille,
hajamielisyyttä ja siitä johtuvaa huolimattomuutta velvollisuuksien
täyttämisessä, asianomaisten ystävyydenliitosta johtuva tuttavallisuus,
sitten juorut, hävyttömyydet, kapinat ja yleinen sekasorto. Olenko
oikeassa, vapaaherratar Ingram of Ingram Park?"
"Olet oikeassa nyt kuten aina, liljankukkani."
"Silloin ei ole enää mitään lisättävää; vaihtakaamme keskusteluaihetta."
Amy Eshton, joka joko ei kuullut tahi ei ottanut huomioon tätä
määräystä, yhtyi puheeseen pehmeällä, lapsellisella äänellään: "Louisa
ja minä myös kiusoittelimme kotiopettajatartamme, mutta hän oli
äärettömän hyvä ihminen, hän kärsi kaiken eikä mikään saanut häntä
suunniltaan. Hän ei koskaan suuttunut meille, vai suuttuiko, Louisa?"
"Ei, ei koskaan, me saimme tehdä mitä tahdoimme, tarkastaa hänen
pöytälaatikkonsa ja ompelulippaansa ja mullistaa hänen piironkinsa, ja
hän oli niin hyvänluontoinen ja antoi meille kaiken, mitä tahdoimme."
"Otaksun", sanoi Miss Ingram pyöristäen alahuultaan ivallisesti, että
saamme nyt kuulla yhteenvedon kaikkien kotiopettajatar-kokemuksista, ja
sellaista esitystä välttääksemme pysyn vieläkin ehdotuksessani uuden
aiheen valinnasta. Mr. Rochester, kannatatteko ehdotustani?"
"Armollinen neiti, kannatan teitä tässä asiassa kuten kaikissa
muissakin."
"Siispä voin jatkaa. Signor Eduardo, onko äänenne kunnossa tänä iltana?"
"Donna Bianca, jos te käskette, on se valmis palvelukseenne."
"Siinä tapauksessa, signor, annan korkeimman määräykseni keuhkoillenne
ja muille äänielimillenne, sillä tarvitsen niitä kuninkaalliseen
palvelukseeni."
"Kuka ei tahtoisi olla Rizziona noin jumalaiselle Marialle?"
"Viisi Rizziosta!" huudahti hän pudistaen kiharaista päätään ja
meni pianon luo. "Minun mielipiteeni on, että tuo soittoniekka oli
sietämätön nahjus, ja pidän enemmän mustasta Bothwellista. Minun
mielestäni ei mies ole mitään, jollei hänessä ole hituinen pirua,
ja historia sanokoon mitä tahtoo James Hepburnista, mutta minun
käsitykseni mukaan hän oli juuri tuollainen hurja, ylpeä rosvosankari,
jollaiselle voisin suostua lahjoittamaan käteni."
"Hyvät herrat, kuuletteko? Kuka teistä enimmän muistuttaa Bothwellia?"
"Minä sanoisin, että te olette tässä suhteessa edullisimmassa
asemassa", vastasi eversti Dent.
"Kautta kunniani, olen teille kiitollinen", oli vastaus.
Miss Ingram, joka nyt oli ylpeän sulavasti istuutunut pianon ääreen ja
jonka runsaslaskoksinen, lumivalkea hame levisi majesteetillisena hänen
ympärilleen, aloitti loisteliaan preludin, jatkaen kuitenkin puhettaan.
Hän näytti tänä iltana olevan loistavalla tuulella, ja tuntui kuin sekä
hänen sanansa että ilmeensä olisivat tahtoneet herättää kuulijoissa ei
ainoastaan ihailua, vaan myös ihmettelyä, hän tahtoi silminnähtävästi
esiintyä sekä häikäisevänä että rohkeana.
"Oh, tulen sairaaksi kun katselen tämän ajan nuoria miehiä", huudahti
hän takoen edelleen soittokonetta. "Nuo pikku raukat, jotka eivät
kykene astumaan askeltakaan isän puistonporttien ulkopuolella, eivätkä
pääse edes porteille asti ilman äidin lupaa ja vartioimista! Miten
syventyneet he ovatkaan kauniitten kasvojensa, vaikeitten käsiensä ja
pienten jalkojensa hoitoon, ikäänkuin miehillä tarvitsisi olla mitään
tekemistä kauneuden kanssa! Ikäänkuin ei rakastettavaisuus olisi
naisten erityinen etuoikeus, heidän laillinen osansa ja perintönsä!
Myönnän kyllä, että ruma _nainen_ on tahra luomakunnan kauniissa
kasvoissa, mutta mitä _miehiin_ tulee -- he katsokoot vain, että heillä
on voimaa ja rohkeutta, heidän tunnuslauseensa olkoon: metsästä,
ammu, taistele! -- muu ei ole pennin veroista. Sellainen olisi minun
tunnuslauseeni, jos olisin mies."
"Olen päättänyt", jatkoi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, jota ei
kukaan katkaissut, "että kun menen naimisiin, ei mieheni saa olla
kilpailijani, vaan voitettuni. Minä vaadin jakamatonta ihailua, eikä
hän saa tasata palvomistaan minun ja oman peilikuvansa kesken. Mr.
Rochester, laulakaa nyt, ja minä säestän teitä!"
"Olen pelkkää tottelevaisuutta", oli vastaus.
"Tässä on 'Merirosvojen laulu'. Tietäkää, että olen hullaantunut
merirosvoihin, ja laulakaa siis 'con spirito'!"
"Määräykset Miss Ingramin huulilta saisivat vetisen maidonkin
vaahtoamaan."
"Pitäkää siis varanne, jollette miellytä minua, häpäisen teitä
näyttämällä, miten sellainen laulu _olisi_ laulettava."
"Mutta tehän tarjoatte palkan kyvyttömyydestä nyt koetan kaikella
muotoa epäonnistua."
"Gardez-vous en bien! Jos erehdytte tahallanne, määrään rangaistuksen
rikoksen mukaan."
"Miss Ingramin pitäisi olla lempeä, sillä hänellä on vallassa kovemmat
rankaisukeinot, kuin mitä kuolevainen voi kestää."
"Oo, selittäkää", määräsi tämä.
"Anteeksi, armollinen neiti, selityksiä ei kaivata, oma hieno vaistonne
varmaan sanoo teille, että yksi ainoa vihastunut katseenne riittäisi
korvaamaan kuolemanrangaistusta.
"Laulakaa!" sanoi hän ja alkoi säestyksen omalla tulisella tavallaan.
"Nyt on minun aikani pujahtaa pois", ajattelin, mutta sävelet, jotka
nyt halkoivat ilmaa, pysäyttivät minut. Mrs. Fairfax sanoi, että Mr.
Rochesterilla oli kaunis ääni; niin hänellä olikin, pehmeä, täyteläinen
basso, johon hän pani oman tunteensa, oman voimansa, ja joka löysi
tiensä suoraan kuulijan sydämeen herättäen siellä outoja tunteita.
Odotin, kunnes viimeinen syvä, täyteläinen värähdys oli kuollut
pois, kunnes puheen vuolas virta, joka hetkiseksi oli pysäytetty,
oli jälleen palannut uomaansa, sitten jätin suojaisen nurkkani ja
livahdin ulos sivuovesta, joka onneksi oli lähellä. Siitä johti ahdas
käytävä eteiseen; kulkiessani sen poikki, huomasin kengännauhani olevan
auki, pysähdyin kiinnittämään sitä ja polvistuin sen vuoksi matolle
porraskäytävän juurella. Kuulin ruokasalin oven aukeavan, eräs mies
tuli ulos, nousin nopeasti ja seisoin suoraan hänen edessään. Se oli
Mr. Rochester.
"Kuinka voitte?" kysyi hän.
"Oikein hyvin, sir."
"Miksi ette tullut puhuttelemaan minua tuolla sisällä?"
Ajattelin, että vastauksen asemasta olisin voinut tehdä hänelle saman
kysymyksen, mutta en kuitenkaan tahtonut ottaa itselleni sellaista
vapautta. Vastasin:
"En tahtonut häiritä teitä, kun näytitte koko ajan olevan niin kiinni."
"Mitä olette tehnyt minun poissaollessani?"
"En mitään erityistä, olen opettanut Adèlea kuten tavallisesti."
"Ja tullut hyvän joukon kalpeammaksi kuin mitä olitte, kuten näin heti
ensi näkemältä. Mikä siihen on syynä?"
"Ei mikään, sir."
"Ettekö vilustunut tuona yönä, kun puoliksi hukutitte minut?"
"En vähääkään, sir."
"Palatkaa seurusteluhuoneeseen, te karkaatte liian aikaisin."
"Olen väsynyt, sir."
Hän katseli minua hetkisen.
"Ja hiukan alakuloinen", sanoi hän. "Minkätähden? Kertokaa minulle!"
"Ei se ole mitään, sir, ei mitään. Minä en ole alakuloinen."
"Mutta minä vakuutan teille, että olette, vieläpä niin surullinen,
että vielä muutamat sanat saisivat kyyneleet silmiinne -- kas niin,
siinähän ne jo kiiltävätkin ja yksi helmi on jo irroittautunut ripsistä
ja pudonnut poskellenne. Jos minulla olisi aikaa ja jollen olisi
kuolettavassa pelossa, että joku lörpöttelevä palvelija kulkee ohitse,
tahtoisin tietää, mitä tämä kaikki merkitsee. No hyvä, tänä iltana
annan teille anteeksi, mutta tietäkää, että niin kauan kuin vieraani
viipyvät täällä, odotan teitä joka ilta seurusteluhuoneeseen. Se on
toivomukseni, älkää unohtako sitä. Menkää nyt, ja lähettäkää Sophie
hakemaan Adèlea. Hyvää yötä, oma --". Hän vaikeni, puraisi huultaan ja
jätti minut äkisti.
Kahdeksastoista luku.
Ne olivat iloisia päiviä Thornfieldissä, täynnä eloa ja vilkasta
liikettä. Kuinka erilaisia ne olivatkaan kuin nuo kolme ensimäistä
hiljaista, yksitoikkoista, yksinäistä kuukautta, jotka olin viettänyt
sen katon alla. Kaikki surulliset tunnelmat näyttivät nyt olevan
karkoitettuja talosta, kaikki synkät ajatukset unhoitettuja, kaikkialla
oli eloa ja liikuntaa, päivät pitkät. Ei voinut kulkea ennen niin
hiljaisen gallerian yli, ei avata ennen niin autioitten päätyhuoneitten
ovia kohtaamatta sievää kamarineitiä tai keikarimaista lakeijaa.
Keittiö, kellarimestarin asunto ja palvelijain huoneet olivat yhtä
eloisat, ja salongit jäivät tyhjiksi ja hiljaisiksi vain silloin,
kun kevätpäivän leppoisa paiste ja sininen taivas kutsuivat niitten
asukkaita ulos metsiin ja lehtoihin. Silloinkin kun kaunis ilma
keskeytyi ja taukoamaton sade synkistytti muutamia päiviä, ei mikään
sulku näyttänyt ehkäisevän iloisuutta, ja ulkoilma huvittelun keskeytys
aiheutti vain suurempaa vilkkautta ja vaihtelua ajanvietteissä linnan
avarissa suojissa.
Olin utelias näkemään, mitä he tekisivät ensimäisenä iltana, kun
ehdotettiin ohjelman vaihtelua. Puhuttiin "kuva-arvoituksista", mutta
tietämättömyydessäni en ymmärtänyt, mitä sana merkitsi. Palvelijat
kutsuttiin sisään, ruokasalin pöydät työnnettiin syrjään, valot
järjestettiin toisin ja tuolit asetettiin puoliympyrään kaarioven
eteen. Sillä aikaa kun Mr. Rochester ja muut herrasmiehet johtivat
näitä muutoksia, juoksivat naiset portaita ylös ja alas soittaen
kamarineitejään. Mrs. Fairfaxia pyydettiin antamaan tietoja talon
kaikista mahdollisista puku-, huivi- ja verhovarastoista, ja eräät
kolmannen kerroksen vaatesäiliöt tarkastettiin, ja kamarineidit toivat
alas sylintäydet kullalla kirjailtuja pönkkähameita, silkkimantteleita,
pitsikauluksia, y.m., sitten tehtiin valinta, ja hyväksytyt kappaleet
tuotiin seurusteluhuoneen takaiseen komeroon.
Sillävälin oli Mr. Rochester taas kutsunut naiset ympärilleen ja
valitsi muutamia heistä omaan puolueeseensa. "Miss Ingram on tietysti
minun", sanoi hän. Sitten hän valitsi molemmat Eshtonin neidit ja Mrs.
Dentin. Hän katsahti minuun: satuin olemaan hänen lähellään, sillä
olin juuri kiinnittänyt Mrs. Dentin rannerenkaan, joka oli sattunut
aukeamaan.
"Tahdotteko leikkiä mukana?" kysyi hän. Pudistin päätäni. Hän ei
vaatinut minua mukaan, kuten melkein olin pelännyt hänen tekevän, vaan
salli minun rauhassa palata tavalliselle paikalleni.
Hän vetäytyi nyt puoluelaisineen verhon taakse, ja toinen puolue,
jonka johtajana oli eversti Dent, asettui istumaan tuoleille. Eräs
herroista, Mr. Eshton, näytti huomaavan minut ja ehdottavan, että minut
otettaisiin mukaan, mutta lady Ingram ehätti kieltämään:
"Ei", kuulin hänen sanovan, "hän näyttää liian typerältä mihinkään
tällaiseen leikkiin."