Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Takanamme näkyi Millcote, joka

valojen lukumäärästä päättäen oli huomattavan suuri kaupunki, paljon

suurempi kuin Lowton. Mikäli voin nähdä, olimme nyt jonkinlaisessa

maaseurakunnassa, mutta kaikkialla oli vielä taloja, ja tunsin, että

olin nyt erilaisessa seudussa kuin Lowood, väkirikkaammassa, vähemmän

jylhässä, vilkkaammassa, vähemmän runollisessa.

Tie oli huonoa, ilta sumuinen, ajurini antoi hevosensa kävellä kaiken

matkaa, ja luulen varmaan, että nuo puolitoista tuntia pitkittyivät

kahdeksi tunniksi, kunnes mies vihdoin käännähti istuimellaan ja sanoi:

"Nyt ei olla kaukana Thornfieldistä."

Katsoin taas ulos. Ajoimme juuri erään kirkon ohi, näin sen matalan,

leveän tornin taivasta vastaan ja kuulin kellon lyövän neljännestuntia.

Eräällä mäen rinteellä näin kapean rivin valoja: nähtävästi joku

kylä tai talo. Noin kymmenen minuutin kuluttua ajaja nousi ja avasi

kaksoisportin, ajoimme sisään ja se läjähti kiinni jälkeemme. Ajoimme

nyt hitaasti ylös käytävää ja tulimme pitkämäisen talonpäädyn eteen.

Yhdestä verhotusta kaari-ikkunasta loisti kynttilän valoa, kaikki muu,

oli pimeätä. Vaunut pysähtyivät päätyovelle, palvelustyttö avasi sen,

astuin alas ja menin sisään.

"Olkaa hyvä ja tulkaa tätä tietä, Miss", sanoi tyttö, ja minä seurasin

häntä läpi neliskulmaisen eteisen, jossa oli korkeita ovia joka

puolella; hän johdatti minut erääseen huoneeseen, jonka kaksinkertainen

valaistus -- takkavalkea ja kynttilä -- ensin häikäisi pimeyteen

tottuneita silmiäni. Kun taas voin nähdä, oli edessäni hauska ja

kodikas näky.

Sievä, pieni huone, pyöreä pöytä iloisen takkavalkean ääressä,

korkeaselkäinen, vanhanaikuinen nojatuoli, jossa istui mitä hupaisin

pieni vanha rouva, musta silkkipuku yllä, lumivalkea musliiniesiliina

edessä ja leskenmyssy päässä -- pilkulleen se Mrs. Fairfax, jonka

olin mielikuvituksessani nähnyt, vain lempeämmän ja ystävällisemmän

näköinen. Hän kutoi sukkaa, suuri kissa makasi tyytyväisenä hänen

jalkojensa juuressa, sanalla sanoen, mitään ei puuttunut tästä

kotoisesta idyllistä. Tuskin voi rauhoittavampi näky odottaa uutta

kotiopettajatarta: ei mitään painostavaa suuruutta, ei mitään

ujostuttavaa loistoa, ja niin pian kuin tulin sisään, nousi vanha rouva

vikkelästi tuoliltaan ja kiiruhti ystävällisenä minua vastaan:

"Kuinka jaksatte, rakas ystävä? Pelkäänpä, että teillä on ollut hirveä

matka. John ajaa niin hitaasti ja teidän on varmaan vilu. Tulkaahan

tulen ääreen!"

"Mrs. Fairfax, eikö niin?" sanoin.

"Olette oikeassa, istukaa!"

Hän johdatti minut omalle tuolilleen ja alkoi irroittaa huiviani ja

avata hattuni nauhoja. Pyysin, että hän ei vaivautuisi minun tähteni.

"Vaivasta ei ole puhettakaan. Uskallanpa väittää, että kätenne ovat

aivan kangistuneet kylmästä. Lea, tuo lasillinen kuumaa sitruunavettä

ja tee pari voileipää! Tässä ovat ruokakamarin avaimet."

Ja hän veti taskustaan mitä emäntämäisimmän avainkimpun ja antoi sen

palvelustytölle.

"Tulkaahan toki lähemmäksi tulta", jatkoi hän. "Olette kai tuoneet

tavaranne mukananne, eikö totta, ystäväiseni?"

"Kyllä, hyvä rouva."

"Minä menen katsomaan, että ne viedään teidän huoneeseenne", sanoi hän

ja meni touhuten ulos.

"Hän kohtelee minua kuin vierastaan", ajattelin. "Tällaista

vastaanottoa en osannut odottaa, valmistauduin vain kylmyyteen

ja jäykkyyteen. Tämä ei muistuta sitä mitä olen kuullut

kotiopettajattarien kohtelusta, mutta en saa kuitenkaan riemuita liian

varhain."

Hän palasi, otti omin käsin kutimensa ja pari kirjaa pöydältä

tehdäkseen tilaa tarjottimelle, jonka Lea toi sisään, ja ojensi sitten

itse minulle virvoitusaineet. Olin melkein hämilläni nähdessäni olevani

noin suuren huomion esineenä, suuremman kuin koskaan ennen, mutta koska

hän ei itse katsonut tekevänsä mitään, mikä ei olisi paikallaan, pidin

parhaana vaieten suostua hänen kohteliaisuuteensa.

"Saanko nähdä Miss Fairfaxin jo tänä iltana?" kysyin, kun olin

nauttinut sen mitä hän oli tarjonnut minulle.

"Mitä sanoitte, rakas ystävä? Olen vähän kuuro", vastasi hyvä rouva ja

asetti korvansa lähemmäksi suutani.

Toistin kysymyksen selvemmin.

"Miss Fairfax? Oh, te tarkoitatte Miss Varens'ia. Varens on tulevan

oppilaanne nimi."

"Niinkö! Hän ei siis ole tyttärenne?"

"Ei -- minulla ei ole perhettä."

Olisin mielelläni edelleen kysynyt, missä suhteessa Miss Varens oli

häneen, mutta muistin, että ei ole kohteliasta kysyä liian paljon.

Sitäpaitsi olin varma, että saisin sen kuulla aikanaan.

"Olen iloinen", sanoi hän istuutuessaan tuolille vastapäätä minua ja

ottaessaan kissansa polvelleen, "olen iloinen, että olette tullut;

nyt on hauska asua täällä seuralaisen kanssa. Tietysti täällä on

aina hauskaa, sillä Thornfield on kaunis, vanha linna, tosin melkein

hyljätty viime vuosina, kenties halveksittu, mutta kuitenkin se on

vielä hyvin kunnianarvoisa paikka. Mutta talvella on hiukan kolkkoa

olla yksin hienoimmissakin paikoissa. Sanon yksin -- Lea on tietysti

kiltti tyttö, ja John ja hänen vaimonsa ovat kelpo ihmisiä, mutta

he ovat kuitenkin palvelusväkeä, heidän kanssaan ei voi keskustella

kuin samanarvoisten kanssa, vaan heitä täytyy pitää vissin välimatkan

päässä, muuten voi menettää vaikutusvaltansa. Olen varma siitä, ettei

koko viime talvena marraskuusta helmikuuhun, -- se oli kova talvi, jos

muistatte, jollei pyryttänyt, satoi ja kävi tuuli -- ainoakaan elävä

olento, paitsi teurastajaa ja postinkuljettajaa, tullut taloon, ja

minä tulin aivan surumieliseksi istuessani yksin kaiket illat. Väliin

oli Lea huoneessani ja annoin hänen lukea ääneen, mutta en luule että

tyttö parka juuri piti siitä, se rajoitti hänen vapauttaan. Keväällä ja

kesällä tulee paremmin toimeen, aurinko ja pitkät päivät saavat niin

paljon aikaan, ja sitten, aivan tämän syksyn alussa tuli pieni Adela

Varens hoitajattarineen. Lapsi tuo aina mukanaan eloa ja liikettä koko

taloon, ja nyt, kun tekin tulitte, tulen olemaan oikein iloinen."

Sydämeni todella lämpeni arvoisaa rouvaa kohtaan, kun kuulin hänen

puhuvan. Vedin tuolini hiukan lähemmäksi häntä ja sanoin vilpittömästi

toivovani, että hän olisi huomaava seurani yhtä mieluiseksi kuin hän

oli odottanut.

"Mutta en saa pitää teitä liian kauan ylhäällä tänä iltana", sanoi hän.

"Kello lyö kohta kaksitoista, ja te olette matkustanut koko päivän.

Olette varmaan väsynyt. Jos olette saanut jalkanne lämpimiksi, näytän

teille makuuhuoneenne. Olen antanut laittaa kuntoon teitä varten

huoneen, joka on heti omani vieressä. Se on vain pieni huone, mutta

ajattelin, että pitäisitte siitä enemmän kuin suurista päätyhuoneista

-- niissä on tietysti hienommat huonekalut, mutta ne ovat niin kolkkoja

ja yksinäisiä, etten itsekään koskaan nuku niissä."

Kiitin häntä tästä huolehtivasta valinnasta, ja koska todella tunsin

itseni väsyneeksi pitkän matkani jälkeen, sanoin olevani valmis

vetäytymään huoneeseeni. Hän otti kynttilänsä, ja minä seurasin häntä.

Ensin hän kävi katsomassa, oliko eteisen ovi hyvin kiinni, ja otettuaan

avaimen pois hän johdatti minut yläkertaan. Portaat ja kaidepuut olivat

tammea, porraskäytävän ikkunat olivat korkeita ristikkoikkunoita,

ja sekä käytävä että pitkä galleria, johon makuuhuoneitten ovet

aukenivat, muistutti enemmän kirkkoa kuin taloa. Kylmä, holvimainen

ilma täytti suuret käytävät ja galleriat ja herätti mielessä ankean

yksinäisyydentunteen. Olin iloinen, kun vihdoin pääsin huoneeseeni ja

huomasin sen olevan kooltaan pienen ja nykyaikaisesti kalustetun.

Kun Mrs. Fairfax oli sanonut minulle ystävällisesti hyvää yötä, kun

olin sulkenut oveni, katsellut mielin määrin ympärilleni pienessä,

hauskalta näyttävässä huoneessani ja jossakin määrin haihduttanut

mielestäni turvattomuudentunteen, jonka oli aiheuttanut tuo avara

eteinen, pimeä ja tilava porraskäytävä, pitkä ja kylmä galleria,

muistin, että väsyttävän ja levottoman päivän jälkeen olin vihdoin

päässyt turvaiseen satamaan. Voimakas kiitollisuudentunne tulvehti

sydämeeni, ja minä polvistuin vuoteeni ääreen ja kiitin kaiken hyvän

antajaa. En unhoittanut myöskään pyytää apua uudella tielläni ja voimaa

ansaita tuo hyvyys, jota jo nyt oli niin anteliaasti minulle osoitettu.

Sinä yönä eivät mitkään orjantappurat pistelleet vuoteessani, eikä

yksinäinen huone peloittanut minua. Olin tyytyväinen ja uninen, nukuin

heti ja makeasti, ja kun heräsin, oli täysi päivä.

Pieni huoneeni näytti kerrassaan loistavalta, kun aurinko paistoi

sisään sen iloisten, sinikukkaisten ikkunaverhojen takaa valaisten

sen seinäpapereita ja lattiamattoja. Tämä kaikki oli niin erilaista

kuin Lowoodin paljaat lattialaudat ja rapatut, likastuneet seinät,

että mielialani heti kohosi. Ulkonaisilla seikoilla on suuri vaikutus

nuoreen mieleen. Uskoin, että elämässäni alkaisi nyt valoisampi kausi,

aika, jolla olisi ruusunsa ja ilonsa, kuten myös piikkinsä ja vaivansa.

Ympäristön vaihdos, uusi, lupaava maailma herättivät mielikuvitukseni

ja panivat sen vilkkaaseen toimintaan. En osaa itsekään sanoa,

mitä toivoin, mutta jotakin hauskaa se oli, enkä odottanut sitä

joltakin määrätyltä hetkeltä tai päivältä, vaan koko epämääräiseltä

tulevaisuudelta.

Nousin ja pukeuduin huolellisesti. Vaikka minun olikin pakko olla

yksinkertainen, sillä en omistanut ainoatakaan vaatekappaletta,

joka ei olisi ollut äärimäisen yksinkertainen, panin kuitenkin aina

suuren painon siisteyteen. Tapoihini ei kuulunut olla välittämättä

ulkoasustani tai tekemästäni vaikutuksesta, toivoin päinvastoin aina

olevani mahdollisimman hauskan näköinen ja miellyttäväni niin paljon

kuin ulkomuotoni suinkin salli. Olin väliin pahoillani, etten ollut

kauniimpi, olisin tahtonut, että minulla olisi ollut punaiset posket,

suora nenä ja pieni kirsikkasuu, olisin tahtonut olla pitkä, komea

ja hienovartaloinen ja pidin melkein onnettomuutena, että olin niin

pieni ja kalpea ja että minulla oli niin auttamattoman epäsäännölliset

piirteet. Ja minkätähden pidin sitä niin onnettomana? Sitä olisi

vaikea sanoa, enkä silloin olisi osannut selvittää sitä itsellenikään,

ja kuitenkin oli minulla omat syyni, vieläpä aivan luonnolliset ja

järkiperäiset syyt. Kun olin harjannut tukkani hyvin pehmeäksi, pannut

ylleni mustan pukuni, jolla, niin kveekarimainen kuin se olikin, oli

edes se etu, että se näytti hyvin siistiltä, ja asettanut hohtavan

valkoisen röyhelön rintaani, katsoin olevani mahdollinen astumaan

Mrs. Fairfaxin eteen ja toivoin, ettei uusi oppilaani saisi ainakaan

vastenmielisyyttä minuun. Avattuani ikkunani ja katsottuani, että

jätin kaikki tavarat toalettipöydälläni hyvään järjestykseen, lähdin

liikkeeseen.

Kuljin läpi pitkän gallerian, jonka lattia oli kokonaan peitetty

matoilla, laskeuduin liukkaita tammiportaita ja tulin eteiseen, jonne

pysähdyin hetkiseksi katselemaan seinällä olevia muotokuvia (muistan

niistä kaksi, toinen esitti karskia, haarniskaan puettua miestä,

toinen rouvaa, jolla oli puuteroitu tukka ja helminen kaulakoriste),

katosta riippuvaa pronssilamppua ja suurta kelloa taidokkaasti

kirjailtuine tammikaappeineen, joka aikojen kuluessa oli kiilloittunut

mustaksi kuin ebenholtsi. Kaikki tuntui minusta hyvin komealta ja

ihmeelliseltä, mutta kyllä olinkin tottumaton komeuteen. Eteisen

ovi, joka oli puoleksi lasia, oli auki. Astuin kynnyksen yli. Oli

kaunis syksyaamu, varhainen aurinko loisti kirkkaana väririkkaisiin

lehtoihin ja vielä vihreille niityille. Menin ruohokentälle oven

edustalla ja katselin rakennuksen päätyä. Talo oli kolmikerroksinen,

tilava, joskaan ei erittäin suuri, ja näytti pikemmin herraskartanolta

kuin aatelislinnalta. Sakaraharja teki sen hauskan ja omituisen

näköiseksi. Harjalla oli variksenpesä, jonka raakuvat asukkaat

olivat parhaillaan lennossa. Ne lentelivät yli ruohokenttien ja

puutarhan ja laskeutuivat alas suurelle niitylle, jota matala aita

eroitti puutarhasta ja jolla kasvoi kokonainen metsikkö vanhoja

orjatappurapensaita, rosoisia, leveitä, paksuja kuin tammet. Ymmärsin

heti, mistä talo oli saanut nimensä. Kauempana oli kukkuloita, ne eivät

olleet niin korkeita ja jyrkkiä kuin kukkulat Lowoodin ympärillä,

eivätkä, kuten ne, näyttäneet suojamuurilta ulkomaailmaa vastaan, mutta

yksinäisiä, hiljaisia kukkuloita olivat nämäkin ja näyttivät eristävän

Thornfieldin yksinäisyyteen, jota en luullut mahdolliseksi niin lähellä

vilkasliikkeistä Millcotea. Erään kukkulan rinteellä näkyi pieni kylä,

jonka katot olivat melkein kokonaan puitten peitossa, ja lähempänä

Thornfieldiä oli seudun kirkko, jonka vanha torni kohosi kukkulan takaa

talon ja porttien välistä.

Nautin vielä kauniista, hiljaisesta maisemasta ja raikkaasta

aamuilmasta, kuuntelin varisten hauskaa raakumista, katselin linnan

suurta, harmaata päätyä, ja ajattelin, kuinka suuri se oli tuollaisen

pienen, yksinäisen rouvan asunnoksi, kun itse Mrs. Fairfax ilmestyi

ovelle.

"Mitä, jo ulkona?" sanoi hän. "Huomaan, että olette aamuvirkku." Menin

hänen luokseen, ja hän suuteli minua tervehdykseksi ja puristi kättäni

ystävällisesti.

"Mitä pidätte Thornfieldistä?" kysyi hän. Vastasin pitäväni siitä hyvin

paljon.

"Niin", sanoi hän, "se on kaunis paikka, mutta pelkään, että se joutuu

pian epäkuntoon, jollei Mr. Rochester saa päähänsä asettua asumaan

tänne tai edes käydä täällä useammin. Suuret tilukset ja kauniit talot

vaativat omistajan läsnäoloa."

"Mr. Rochester!" huudahdin. "Kuka hän on?"

"Thornfieldin omistaja", vastasi hän levollisesti. "Ettekö tietänyt,

että hänen nimensä oli Rochester?"

Tietysti en tiennyt sitä, en ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan

hänestä, mutta vanha rouva näytti pitävän hänen olemassaoloaan

yleispätevänä tosiseikkana, joka jokaisen oli tunnettava.

"Minä luulin, että Thornfield kuuluu teille", jatkoin.

"Minulle? Siunatkoon, lapsi, mikä ajatus! Minulle! Minähän olen vain

taloudenhoitajatar -- emännöitsijä. Rochesterit ovat kyllä äitinsä

puolelta kaukaista sukua minulle, tai oikeammin miehelleni. Hän oli

pappina Hay'ssa, tuossa pienessä kylässä mäen rinteellä, ja tuo, kirkko

oli hänen kirkkonsa. Nykyisen Mr. Rochesterin äiti oli Fairfax, mieheni

pikkuserkku, mutta minä en koskaan ylpeile tuosta sukulaisuudesta,

jota itse asiassa ei ole olemassa minuun nähden. Pidän itseäni aivan

tavallisena taloudenhoitajattarena. Isäntäni on aina kohtelias, enkä

odota häneltä muuta."

"Entä pieni tyttö, tuleva oppilaani?"

"Hän on Mr. Rochesterin holhokki. Tämä antoi minun tehtäväkseni hakea

tytölle kotiopettaja. Hän nähtävästi aikoo tytön kasvatettavaksi

----shiressä. Tuossahan lapsi tuleekin 'bonnensa' kanssa, kuten hän

nimittää hoitajaansa."

Arvoitus oli siis selvillä, tuo ystävällinen pieni leskirouva ei ollut

mikään ylhäinen nainen, vaan riippuvaisessa asemassa kuten minäkin. En

suinkaan pitänyt hänestä vähemmän sen vuoksi, olin päinvastoin entistä

paremmalla tuulella. Tasa-arvoisuus välillämme oli siis todellinen eikä

johtunut vain alentuvaisuudesta hänen puoleltaan. Sitä parempi; asemani

oli nyt hyvin vapaa.

Kun vielä mietin tätä keksintöäni, tuli pieni tyttö hoitajansa seurassa

juosten ruohokenttää pitkin. Katselin uutta oppilastani, joka ei heti

näyttänyt huomaavan minua. Hän oli vielä täydellinen lapsi, ehkä

seitsen- tai kahdeksanvuotias, pieni ja hento, hänellä oli kapeat,

kalpeat kasvot ja runsas, kihara tukka, joka ulottui vyötäisille saakka.

"Hyvää huomenta, Miss Adela", sanoi Mrs. Fairfax. "Tule tervehtimään

tätä neitiä, joka on tullut opettamaan sinua ja tekemään sinusta

sivistyneen naisen."

Tyttö tuli lähemmäksi.

"Cest la ma gouvernante?" kysyi hän hoitajaltaan osoittaen minua, ja

tämä vastasi:

"Mais oui, certainement."

"Ovatko he ulkomaalaisia?" kysyin ihmeissäni, kun kuulin heidän puhuvan

ranskaa.

"Hoitajatar on ulkomaalainen, ja Adela on syntynyt mannermaalla, jota

hän luullakseni ei ole jättänyt ennenkuin kuusi kuukautta sitten.

Kun hän tuli, ei hän ensin osannut sanaakaan englantia, eikä hän

nytkään ole halukas yrittämään. Minä en ymmärrä häntä, hän sekoittaa

niin paljon ranskaa englantiinsa, mutta lyönpä vetoa, että te saatte

hyvinkin selvää hänen puheestaan."

Olin ollut siinä onnellisessa asemassa, että ranskanopettajanani oli

ollut ranskalainen nainen, ja koska olin aina koettanut puhua ranskaa

Madame Pierrot'n kanssa sekä sitäpaitsi viimeisen seitsemän vuoden

aikana joka päivä lukenut pienen kappaleen ulkoa kiinnittäen etupäässä

huomiota ääntämiseen ja jäljitellen mahdollisimman tarkasti opettajani

ääntämistä, olin saavuttanut jonkinlaisen taidon puhua oikein ja

sujuvasti ja luulin kyllä tulevani toimeen Mademoiselle Adelan kanssa.

Hän tuli tarjoamaan minulle kätensä kuullessaan, että olin hänen

opettajansa, ja kun menimme aamiaiselle, sanoin hänelle muutamia

lauseita hänen omalla kielellään. Hän vastasi ensin lyhyesti, mutta

kun olimme istuutuneet pöytään ja hän oli tarkastanut minua kymmenisen

minuuttia suurilla pähkinänruskeilla silmällään, aloitti hän äkkiä

oikean puhetulvan.

"Ah", sanoi hän ranskaksi, "te puhutte minun kieltäni yhtä hyvin

kuin Mr. Rochester. Minä voin puhua teille kuten hänellekin, ja niin

voi Sophiekin. Siitäpä hän tulee iloiseksi, kukaan täällä ei ymmärrä

häntä, Madame Fairfax on vallan englantilainen. Sophie on hoitajani,

hän tuli mukanani meren yli isossa laivassa, jossa oli savupiippu --

kuinka siitä tuli savua! -- ja minä olin sairas ja Sophie oli sairas

ja niin oli Mr. Rochesterkin. Mr. Rochester makasi sohvalla kauniissa

huoneessa, jota sanottiin salongiksi, ja Sophiella ja minulla oli

pienet vuoteet toisessa paikassa. Olin vähällä pudota omastani, se oli

kuin hylly. Ja, Mademoiselle --, mikä on teidän nimenne?"

"Eyre -- Jane Eyre."

"Aire? No niin, en minä kuitenkaan osaa sanoa sitä. Laiva pysähtyi

aamulla, kun ei vielä ollut täysi päivä, suuressa kaupungissa, hyvin

suuressa kaupungissa, jossa talot olivat hyvin tummat ja savuttuneet ja

joka ei ollenkaan muistuttanut sitä kaunista kaupunkia, josta tulin;

ja Mr. Rochester kantoi minut lautasillan yli maihin, ja Sophie tuli

jälessä, ja me kaikki menimme ajurin vaunuihin ja ajoimme suureen,

kauniiseen taloon -- se oli suurempi ja kauniimpi kuin tämä ja sitä

sanottiin hotelliksi. Me viivyimme siellä lähes viikon, ja Sophie ja

minä kävelimme joka päivä suurella vihreällä nurmikolla, joka oli

täynnä puita ja jota sanottiin puistoksi, ja siellä oli paljon muitakin

lapsia, ja lammikko, ja siinä oli kauniita lintuja, joita minä ruokin

leivänmurusilla."

"Voitteko seurata kun hän puhuu tuollaista vauhtia", kysyi Mrs. Fairfax.

Ymmärsin häntä aivan hyvin, sillä olin tottunut Madame Pierrot'n

lipeään kieleen.

"Toivoisin", jatkoi hyvä rouva, "että kysyisitte häneltä hänen

vanhemmistaan. Tahtoisin tietää, vieläkö hän muistaa heidät."

"Adèle", kysyin, "kenen kanssa asuit tuossa kauniissa kaupungissa,

josta puhuit?"

"Kauan sitten asuin äitini kanssa, mutta hän on mennyt Pyhän Neitsyen

luo. Äiti opetti minua laulamaan ja tanssimaan ja lausumaan runoja.

Suuri joukko herroja ja rouvia tuli äidin luo vieraisille, ja minä

tanssin heille tai istuin heidän polvillaan ja lauloin. Se oli hauskaa.

Tahdotteko kuulla minun laulavan nyt?"

Hän oli nyt lopettanut aamiaisensa, ja minä sallin hänen antaa

näytteen taidoistaan. Hän laskeutui tuoliltaan, asettui polvelleni,

liitti kätensä ujosti ristiin eteensä, ravisti kiharat silmiltään,

nosti katseensa kattoon ja alkoi laulaa erästä laulua jostakin

oopperasta. Siinä kerrottiin hyljätystä neidosta, joka kylliksi

surtuaan rakastajansa uskottomuutta kutsuu ylpeyden avukseen, tahtoo

uudelta ihailijalta rikkaita pukuja ja hohtokiviä ja päättää kohdata

uskottoman samana iltana tanssiaisissa osoittaakseen hänelle iloisella

käytöksellään, kuinka vähän hän suree hänen petollisuuttaan.

Aiheen valinta tuntui omituiselta, kun laulaja oli lapsi, mutta

arvattavasti oli pidetty huvittavana kuulla juuri lapsen huulten

livertelevän noita rakkauden ja mustasukkaisuuden säveleitä. Joka

tapauksessa oli valitsijalla mielestäni ollut hyvin huono maku.

Adèle lauloi laulunsa koko sievästi ja hänen iälleen ominaisella

lapsellisuudella. Lopetettuaan hän hypähti alas polveltani ja sanoi:

"Ja sitten, mademoiselle, lausun runon."

Hän otti sopivan asennon ja alkoi "Rottien liitto, La Fontainen satu".

Tämän pienen kappaleen hän esitti erittäin huolellisesti kauniilla,

taipuisalla äänellä, kiinnittäen tarkan huomion korostukseen,

nousuihin, vieläpä liikkeisiinsä, mikä kaikki oli todella tavatonta

hänen ikäiselleen ja osoitti, että hän oli saanut hyvää opetusta.

"Äitisikö opetti sinulle tämän?" kysyin.

"Niin, ja hän sanoi aina juuri näin: 'Qu' avez-vous donc? lui dit un

de ces rats; parlez!' Hän käski minua nostamaan käteni -- näin -- että

muistaisin kohottaa ääntäni tässä kohdassa. Saanko nyt tanssia?"

"Ei, tämä riittää jo. Mutta kenen luona asuit sitten kun äitisi oli

mennyt Pyhän Neitsyen luo, kuten, kerroit?"

"Madame Fredericin ja hänen miehensä luona, hän piti huolta minusta,

mutta hän ei ole millään tavoin sukua minulle. Minä luulen, että hän

on köyhä, sillä hänen talonsa ei ollut niin kaunis kuin äidin. En

ollut siellä kauaa. Mr. Rochester kysyi, tahdoinko tulla asumaan hänen

kanssaan Englannissa, ja minä vastasin myöntävästi, sillä olen tuntenut

Mr. Rochesterin jo ennenkuin tunsin Madame Fredericin, ja hän oli aina

kiltti minulle ja antoi minulle kauniita pukuja ja leikkikaluja. Mutta

te näette, että hän ei ole pitänyt lupaustaan, sillä hän on tuonut

minut Englantiin, mutta lähtenyt itse takaisin, enkä saa koskaan nähdä

häntä."

Aamiaisen jälkeen Adèle ja minä vetäydyimme kirjastohuoneeseen, jonka

Mr. Rochester nähtävästi oli määrännyt, kouluhuoneeksi. Suurin osa

kirjoja oli lukittujen lasiovien takana, mutta yksi kaappi oli jätetty

auki ja se sisälsi kaiken, mikä voi tulla kysymykseen alkeisopetuksessa

sekä useita teoksia kevyempää kirjallisuutta, runoutta, elämäkertoja,

matkakertomuksia, muutamia romaaneja j.n.e. Arvattavasti hän oli

katsonut sen riittävän kotiopettajattaren yksityisiin tarpeisiin, ja

itse asiassa se tyydyttikin minua täydellisesti toistaiseksi, sillä

verrattuna niihin niukkoihin tähkäpäihin, joita silloin tällöin olin

saanut poimia Lowoodissa, tuntui tämä kirjasto tarjoavan runsaan sadon

hyödyllistä ja huvittavaa lukemista. Tässä huoneessa oli myöskin aivan

uusi ja erittäin hyvä piano, maalausteline sekä pari karttapalloa.

Huomasin, että oppilaani oli tottelevainen, vaikkakin tarkkaamaton,

sillä hän ei ollut tottunut säännölliseen työhön. Tunsin, että olisi

ollut epäviisasta rajoittaa hänen vapauttaan liian paljon alussa, ja

kun olin puhellut hänelle yhtä ja toista ja saanut hänet oppimaan

jotakin ja koska oli jo puolipäivän aika, annoin hänen mennä takaisin

hoitajansa luo. Itse päätin kuluttaa aikani päivälliseen saakka

piirtämällä pari luonnosta hänen käytettäväkseen.

Kun nousin portaita hakeakseni salkkuni ja pensselini, kuulin Mrs.

Fairfaxin kutsuvan minua. "Arvatenkin ovat aamutuntinne nyt lopussa",

sanoi hän. Hän oli eräässä huoneessa, jonka kaksoisovet olivat auki.

Menin sinne hänen viittauksestaan. Se oli suuri, kaunis huone, jossa

oli punaiset tuolit ja ikkunaverhot, turkkilainen matto, pähkinäpuiset

seinät, suuri ikkuna, joka oli täynnä lasimaalauksia, ja korkea,

kauniisti kaartuva katto. Mrs. Fairfax pyyhki pölyä muutamilta

hienoilta purppuranpunaisilta maljakoilta, jotka seisoivat eräällä

sivupöydällä.

"Mikä kaunis huone!" huudahdin katsellessani ympärilleni, sillä en

eläissäni ollut nähnyt mitään puoleksikaan niin kaunista.

"Tämä on ruokasali. Olen juuri avannut ikkunan päästääkseni sisään

hiukan ilmaa ja aurinkoa, sillä huoneet, joissa ei asuta, tulevat

helposti kosteiksi ja ummehtuneiksi. Seurusteluhuonekin tuolla tuntuu

jo vallan kellarimaiselta."

Hän osoitti suurta kaariovea, joka oli vastapäätä ikkunaa ja joka

sekin oli verhottu purppuranpunaisella verholla. Nousin pari

leveätä porrasta, jotka johtivat sille, katsoin sisään ja luulin

näkeväni vilauksen satumaailmasta, niin loistavalta tuntui tuo näky

tottumattomista silmistäni. Eikä siinä kuitenkaan ollut muuta kuin

hyvin kaunis seurusteluhuone sekä sen takana oleva pienempi komero.

Molempien lattialla oli valkeat matot, joille näytti lasketun

loistavia kukkakiehkuroita, molempien katossa oli reunus lumivalkeita

viiniköynnöksiä ja rypäleitä, ja tätä valkeata pohjaa vastaan loisti

punaisia sohvia ja tuoleja, himmeän marmoriuunin koristeet olivat

kimaltelevaa böömiläistä lasia, punaista kuin rubiini, ja suuret peilit

ikkunain välissä heijastivat huoneen koko lumi- ja tuliloiston.

"Kuinka hyvässä järjestyksessä pidättekään nämä huoneet, Mrs. Fairfax!"

sanoin. "Ei mitään tomua, ei mitään liinapäällisiä, ja jollei ilma

tuntuisi kylmältä, voisi luulla, että niissä asutaan aina."

"Niin, nähkääs, Miss Eyre, vaikka Mr. Rochesterin käynnit ovatkin

harvinaisia, ovat ne aina äkkinäisiä ja odottamattomia, ja koska olen

huomannut hänen joutuvan suunniltaan tullessaan keskelle suursiivojen

hälinää, pidän parhaana, että huoneet ovat aina valmiit."

"Onko Mr. Rochester vaativainen ja ylpeä ihminen?"

"Ei erittäin, mutta hänellä on herrasmiehen tavat ja tottumukset, ja

hän odottaa, että kaikki asiat järjestetään niitten mukaan."

"Pidättekö hänestä? Pidetäänkö hänestä yleensä?"

"Pidetäänpä kylläkin; hänen perhettään on aina pidetty kunniassa

täällä. Melkein koko seutu, niin pitkälle kuin voitte nähdä, on niin

kauan kuin muistetaan kuulunut Rochestereille."

"Niin, mutta jollei oteta huomioon hänen tiluksiaan, pidättekö hänestä?

Pidetäänkö hänestä hänen itsensä vuoksi."

"_Minulla_ ei ole mitään syytä olla pitämättä hänestä, ja luulen, että

alustalaiset pitävät häntä hyvänä ja oikeamielisenä isäntänä, mutta hän

on hyvin vähän asunut täällä."

"Mutta eikö hän ole millään tavalla omituinen? Lyhyesti, minkälainen on

hänen luonteensa?"

"Hänen luonteensa -- no, se on luullakseni moitteeton. Omituinen

hän kenties kylläkin on, hän on matkustanut paljon ja nähnyt paljon

maailmaa, luullakseni. Uskallan väittää, että hän on hyvin viisas,

mutta en ole koskaan puhellut paljoa hänen kanssaan."

"Missä suhteessa hän on omituinen?"

"En tiedä -- sitä ei ole helppo sanoa -- ei siinä mitään erikoista ole,

mutta sen tuntee kyllä kun puhuu hänen kanssaan; ei voi koskaan tietää,

puhuuko hän totta vai leikkiä tai onko hän hyvillään vai päinvastoin.

Lyhyesti sanottuna, häntä on vaikea ymmärtää, ainakaan minä en koskaan

oikein ymmärrä häntä, mutta se ei merkitse mitään, sillä hän on hyvin

hyvä isäntä."

Siinä kaikki mitä sain tietää Mrs. Fairfaxilta meidän molempien

isännästä. On ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään aavistusta

kanssaihmisensä luonteen kuvailemisesta, ja jotka eivät osaa tehdä

havaintoja ja panna merkille huomattavimpia piirteitä ihmisissä tai

asioissa. Hyvä rouva kuului nähtävästi näihin ihmisiin, ja minun

kyselyni saattoivat hänet ymmälle, mutta eivät johtaneet tuloksiin.

Mr. Rochester oli hänen silmissään Mr. Rochester, herrasmies,

tilanomistaja, ei muuta, hän ei kysellyt eikä etsinyt enempää, ja hän

oli nähtävästi ihmeissään, kun minä halusin tarkempia määritelmiä hänen

olemuksestaan.

Kun olimme jättäneet ruokasalin, tarjoutui hän näyttämään minulle

muutkin huoneet, ja minä seurasin häntä portaita ylös ja alas täynnä

ihailua, sillä kaikki oli kaunista ja hyvin järjestettyä. Suuret

päätyhuoneet olivat mielestäni ihmeellisen komeita, ja muutamat

kolmannen kerroksen huoneista olivat, joskin matalia ja pimeitä,

mieltäkiinnittäviä vanhanaikaisuutensa tähden. Huonekalut, jotka

aikoinaan olivat olleet alakerran huoneissa, olivat aikojen kuluessa ja

muotien vaihtuessa siirretyt tänne, ja siinä puutteellisessa valossa,

joka pääsi sisään ahtaista ikkunoista, saatoin nähdä sadan vuoden

vanhoja vuoteita, pähkinäpuu- ja tammiarkkuja, joihin oli kaiverrettu

mitä omituisimpia koristeita, palmunlehviä ja keruubinpäitä, kuten

hebrealaiseen liiton arkkiin, rivittäin kapeita, kunnianarvoisia

tuoleja korkeine selkänojineen, vieläkin vanhempia istuimia, joitten

tyynypäällyksissä näkyi vielä selviä jälkiä koruompeluista -- ne

sormet, jotka olivat niitä aikoinaan ommelleet, olivat jo kahden

sukupolven ajan olleet kirkkomaan tomua. Kaikki nämä muinaismuistot

tekivät Thornfield Hallin kolmannesta kerroksesta menneitten aikojen

kodin, muistojen lippaan. Minä pidin paljon näitten hiljaisten suojien

salaperäisestä hämärästä päivän aikaan, mutta yöllä en olisi mistään

hinnasta tahtonut nukkua jossain noista avarista, raskaista vuoteista,

joista toiset olivat suljetut tammiovilla, toiset verhotut paksuilla

vanhanaikaisilla uutimilla, joihin oli ommeltu mitä ihmeellisimpiä

kukkia, lintuja ja ihmisolentoja -- kuinka kummalliselta kaikki tämä

olisikaan näyttänyt kalpeassa kuuvalossa.

"Nukkuvatko palvelijat näissä huoneissa?" kysyin.

"Ei, heidän hallussaan on rivi pienempiä huoneita talon takaosassa.

Kukaan ei koskaan nuku täällä. Tekisi melkein mieli sanoa, että jos

Thornfield Hallilla on haamunsa, on tämä sen asunto."

"Niin minäkin luulisin. Eikö teillä sitten ole haamua?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi Mrs. Fairfax hymyillen.

"Eikö perimätietojakaan? Eikö ainoatakaan kummitustarinaa?"

"En usko. Ja kuitenkin sanotaan, että Rochesterit aikoinaan ovat olleet

mieluummin kiihkeätä kuin rauhallista sukua. Ehkäpä he juuri siitä

syystä lepäävät nyt rauhassa haudoissaan."

"Niin -- he nukkuvat hyvin elämän kuumeisen kiihkon jälkeen", mumisin.

"Minne menette nyt, Mrs. Fairfax?" Hän oli menossa.

"Ylös katolle, tahdotteko tulla katsomaan näköalaa sieltä?"

Seurasin häntä, nousimme hyvin ahdasta porraskäytävää vinnille, ja

sieltä tikapuita myöten ja luukkuoven kautta linnan katolle. Olin

nyt varisasutuksen tasalla ja voin nähdä niitten pesiin. Nojasin

sakaraharjan yli ja katselin kauas alas. Maa alapuolellani näytti

levitetyltä kartalta; loistava, sametinpehmeä ruohokenttä ympäröi

rakennuksen harmaata kivijalkaa; niityllä, joka oli laaja kuin puisto,

muodostivat vanhat ruusupensaikot tummempia pilkkuja; kuivan, tumman

metsän jakoi kahtia ruohoittunut polku, jonka sammal oli vihreämpää

kuin puitten lehdet; sitten kirkko linnan portin takana, tie,

tyvenet kukkulat, koko maisema lepäsi siinä syysauringon loistossa.

Taivaanranta oli sininen ja kirkas, ja ylhäällä leijaili muutamia

helmenvalkeita pilvenhattaroita. Maisemassa ei ollut mitään tavatonta,

mutta kaikki oli kaunista ja miellyttävää. Kun käännyin pois ja palasin

sisään luukkuoven kautta, en tahtonut löytää tietäni tikapuissa,

vinni näytti pimeältä kuin holvi verrattuna siniseen taivaaseen,

jota äsken olin katsellut, ja tuohon aurinkoiseen lehto-, niitty- ja

kukkulamaisemaan, joka ympäröi linnaa ja josta olin iloinnut.

Mrs. Fairfax jäi sulkemaan oviluukun, ja minä etsin hapuillen ahtaan

porraskäytävän, joka johti alas vinniltä, ja laskeuduin alas. Pysähdyin

pitkään käytävään, johon portaat johtivat ja joka eroitti kolmannen

kerroksen etu- ja takahuoneet toisistaan. Se oli ahdas, matala ja pimeä

käytävä, jossa oli vain yksi ikkuna kaukana toisessa päässä ja jonka

molemmilla puolilla oli rivi pieniä, mustia, suljetuita ovia. Sitä

olisi voinut luulla käytäväksi jossakin Siniparran linnassa.

Kulkiessani ääneti eteenpäin, kuulin äkkiä naurua -- ääni, jota

viimeiseksi olisin luullut kuulevani näin hiljaisilla alueilla. Se oli

omituista naurua, kirkasta, selvää, ilotonta. Pysähdyin. Ääni taukosi,

mutta vain hetkeksi. Se alkoi taas, äänekkäämpänä, sillä alussa se oli

selvyydestään huolimatta ollut hyvin hiljaista. Sitten se jatkui yhä

kovaäänisempänä, ja kaiku tuntui vastaavan jokaisesta yksinäisestä

huoneesta, vaikka itse nauru kuuluikin vain yhdestä, ja olisin hyvin

voinut osottaa sen huoneen oven.

"Mrs. Fairfax!" huusin, sillä kuulin hänen nyt laskeutuvan portaita.

"Kuulitteko tuota kovaa naurua? Kuka niin nauraa?"

"Arvatenkin joku palvelijoista", vastasi hän, "ehkä Grace Poole."

"Kuulitteko sen?" kysyin taas.

"Kuulin vallan hyvin. Kuulen sen usein. Hän neuloo eräässä noista

huoneista. Väliin on Lea hänen kanssaan, ja he elämöivät yhdessä."

Nauru alkoi taas, matalana ja tasaisena, ja oli lopulta hyvin

epämiellyttävää.

"Grace!" huusi Mrs. Fairfax.

En todellakaan luullut minkään Gracen vastaavan, sillä tämä nauru oli

traagillisempaa, yliluonnollisempaa kuin mitä koskaan olin kuullut,

ja vaikka olikin kirkas keskipäivä eikä mikään kummitusten hetki ja

vaikkei mitään tavatonta vielä tapahtunut, olin kuitenkin taikauskoisen

pelon vallassa. Sain kuitenkin pian nähdä, mikä hupakko olin ollut, kun

olin edes kummastellut tuota omituista naurua.

Minua lähinnä oleva ovi aukeni, ja eräs palvelijatar astui ulos. Hän

oli kolmen- ja neljänkymmenen välillä oleva nainen, tanakka ja siistin

näköinen, punatukkainen, karkeapiirteinen, sanalla sanoen: vähemmän

romanttista ja aavemaista olentoa olisi tuskin voinut kuvitella.

"Liian paljon melua, Grace", sanoi Mrs. Fairfax. "Muistakaa

määräykset!" Grace niijasi ja poistui äänetönnä.

"Hän on täällä ompelijana ja Lean apulaisena sisäkön töissä", jatkoi

leski. "Muutamissa suhteissa hän ei ole aivan moitteeton, mutta hän

tekee työnsä hyvin. Asiasta toiseen, mitä kokemuksia teillä on uuden

oppilaanne suhteen tältä aamulta?"

Keskustelu, joka nyt kääntyi Adèleen, jatkui, kunnes pääsimme alakerran

valoisiin ja hauskoihin huoneisiin. Adèle juoksi vastaamme eteisessä ja

huusi:

"Mesdames, päivällinen on valmis!" ja lisäsi: "Minun on nälkä, minun!"

Päivällinen oli valmis ja odotti meitä Mrs. Fairfaxin huoneessa.

Kahdestoista luku.

Rauhallinen, kaikin puolin lupaava tuloni Thornfield Halliin oli

herättänyt minussa toiveita tasaisemmasta tiestä, enkä pettynytkään

toiveissani tultuani paremmin tuntemaan paikan ja sen asukkaat.

Mrs. Fairfax osottautui olevansa se, miltä hän näyttikin, tasainen,

ystävällinen nainen, sivistynyt ja älykäs. Oppilaani oli vilkas,

hemmoiteltu lapsi ja väliin kylläkin kiusallinen, mutta koska hän oli

uskottu kokonaan minun hoitooni eikä kukaan asiaankuulumaton koskaan

häirinnyt suunnitelmiani hänen suhteensa, hän piankin unohti pienet

oikkunsa ja muuttui kiltiksi ja opinhaluiseksi. Hänellä ei ollut suuria

lahjoja, huomattavia luonteenominaisuuksia eikä mitään taipumuksia

tai kehittyneempiä tunteita, jotka olisivat nostaneet häntä vähääkään

yläpuolelle lapsuuden tavallista tasoa, mutta hänellä ei myöskään

ollut mitään vikaa tai puutetta, joka olisi alentanut hänet siltä. Hän

edistyi huomattavasti, ja hänessä heräsi minua kohtaan vilkas, joskaan

ei ehkä erittäin syvä kiintymys. Hänen lapsellisuutensa, iloinen

liverryksensä ja ponnistuksensa olla minulle mieliksi herättivät

minussa kiintymyksen, joka riitti tekemään meille molemmille toistemme

seuran mieluiseksi.

Tällaista puhetta pitävät kenties hyvinkin kylmänä henkilöt, jotka

hyväksyvät juhlallisen opin lapsen luonnon enkelimäisyydestä ja

joitten mielestä kasvattajien velvollisuus on tuntea heitä kohtaan

jumaloivaa rakkautta. Mutta minä en kirjoita tätä imarrellakseni

vanhempien itsekkäisyyttä, ollakseni kaikuna tyhjälle puheelle tai

antaakseni tukea hölynpölylle, tahdon vain kertoa totuuden. Huolehdin

tunnollisesti Adèlen menestyksestä ja edistymisestä, pidin kaikessa

hiljaisuudessa hänen pienestä persoonastaan, olin kiitollinen Mrs.

Fairfaxille hänen ystävällisyydestään ja viihdyin hyvin hänen

seurassaan, mikäli hänkin puolestaan osoitti minua kohtaan tasaista,

tyventä, huolehtivaa myötätuntoaan.

Moittikoon minua vieläkin jokainen, jota haluttaa, kun lisään, että

silloin tällöin, kun kävelin itsekseni pihamaalla, kun kuljin alas

portille ja katsoin sen läpi tielle, tahi kun, Adèlen leikkiessä

hoitajansa kanssa ja Mrs. Fairfaxin järjestellessä hillojaan

ruokakamarissa, kiipesin kolmet portaat, avasin vinnin luukkuoven,

nousin katolle ja katselin kauas yli kukkuloitten, niittyjen ja

hämärtyvän taivaanrannan -- silloin ikävöin nähdä kauas näitten rajojen

taakse, kauas suureen maailmaan, sen kaupunkeihin ja polttopisteisiin,

joista olin kuullut puhuttavan mutta joita en koskaan ollut nähnyt,

ikävöin enemmän elämänkokemusta, enemmän seurustelua toisten nuorten

kanssa, enemmän erilaisia tuttavuuksia kuin mitä oli saatavillani.

Annoin täyden arvon kaikelle mikä oli hyvää Mrs. Fairfaxissa ja

Adèlessa, mutta uskoin, että elämässä oli muutakin hyvää ja että se voi

olla vilkkaampaa ja vaihtelevampaa laatua, ja halusin oppia tuntemaan

sitä.

Kuka moittii minua? Epäilemättä monet, ja minua sanotaan

tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä, luonteeni oli levoton, ja se

tuotti minulle väliin tuskaa. Silloin oli ainoa lohdutukseni kävellä

edestakaisin kolmannen kerroksen käytävässä, tuon yksinäisen paikan

turvissa, ja loihtia sieluni silmien eteen toinen toistaan loistavampia

näkyjä -- ja niitä oli paljon ja ne olivat kirkkaita --, päästää

sydämeni tulvilleen omituisen ahdistavaa, elontäyttä riemua, ja -- mikä

parasta -- avata korvani tarinalle, joka ei koskaan päättynyt, jonka

mielikuvitukseni oli luonut ja jota se kertoi jatkuvasti, ja siihen

tarinaan olin koonnut kaikki tapaukset, tunteet, tulen ja elämän, jota

ikävöin ja joita ei ollut nykyisessä elämässäni.

On turha sanoa, että ihmisten pitäisi tyytyä rauhaan; heidän täytyy

saada toimintaa, ja he tekevät sitä paremman puutteessa itse. Miljoonat

ovat tuomitut vielä syvempään hiljaisuuteen kuin mitä minä olin, ja

miljoonat kapinoivat hiljaisuudessa osaansa vastaan. Ei kukaan tiedä,

kuinka monet kapinat -- paitsi valtiollisia -- kuohuttavat sitä

elämää, joka kansoittaa maapallon. Naisia pidetään yleensä tyveninä,

mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta

kyvyilleen ja kentän ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän

veljensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä

pysäyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin ja on ahdasmielistä heidän

etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolelta sanoa, että heidän pitäisi

rajoittua leipomaan kaakkuja ja kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja

kirjailemaan tupakkakukkaroita. On ajattelematonta tuomita heitä tai

nauraa heille, jos he koettavat tehdä ja oppia enemmän kuin tapa määrää

tarpeelliseksi heidän sukupuolelleen.

Yksin ollessani kuulin usein Grace Poolen naurun: sama kaiku, sama

matala, tylsä hohotus, kuin mikä ensi kerralla oli hämmästyttänyt

minua. Kuulin myös hänen ihmeellisen muminansa, joka oli vielä oudompaa

kuin nauru. Oli päiviä, jolloin hän oli aivan hiljaa, kun taas toisina

en voinut enää laskea hänen äännähdyksiään. Väliin näin hänet: hän

tuli tavallisesti huoneestaan vati, lautanen tai tarjotin kädessään,

meni alas keittiöön ja palasi takaisin kantaen (oi, romanttinen lukija

suo minulle anteeksi kaunistelematon totuus!) portterilasia. Hänen

ulkomuotonsa vaikutti kuin kylmä vesisuihku siihen uteliaisuuteen,

jonka hänen hullunkuriset, epämiellyttävät äännähdyksensä olivat

herättäneet. Hän oli jykevä ja karkeapiirteinen, eikä voinut missään

suhteessa herättää mielenkiintoa. Koetin väliin aloittaa keskustelua

hänen kanssaan, mutta hän tuntui harvapuheiselta, ja yksitavuinen

vastaus katkaisi tavallisesti kaikki tämänsuuntaiset yritykset.

Talon muut asukkaat, s.o. John ja hänen vaimonsa, Lea, palvelustyttö,

ja Sophie, ranskalainen lapsenhoitaja, olivat siivoja, hyväntahtoisia

ihmisiä, mutta eivät missään suhteessa merkillisiä. Sophien kanssa

väliin puhuin ranskaa ja kyselin häneltä hänen kotimaastaan, mutta

hänellä ei ollut halua eikä taipumusta kertomiseen, ja hänen

vastauksensa olivat yleensä niin epämääräisiä, että ne eivät suinkaan

näyttäneet tarkoitetun rohkaisemaan keskustelua, vaan pikemmin

päinvastoin.

Niin kuluivat lokakuu, marraskuu ja joulukuu. Eräänä tammikuun

iltapäivänä Mrs. Fairfax oli pyytänyt lupaa Adèlelle, joka oli

vilustunut, ja koska Adèle yhtyi hänen pyyntöönsä kiihkolla, joka

muistutti minulle, kuinka kallisarvoisilta tilapäiset lupapäivät olivat

tuntuneet omassa lapsuudessani, suostuin siihen, sillä tein mielestäni

oikein osoittaessani myöntyväisyyttä tässä suhteessa. Oli kaunis,

tyven, mutta hyvin kylmä päivä. Olin väsynyt istuttuani koko aamupäivän

kirjastossa, Mrs. Fairfax oli juuri kirjoittanut kirjeen, joka olisi

ollut pantava postiin, ja niin panin hatun päähäni ja takin ylleni ja

tarjouduin viemään sen Hay'hin. Tuo kahden peninkulman matka oli juuri

sopiva kävely kauniina talvi-iltapäivanä. Nähtyäni, että Adèle istui

mukavasti pienellä tuolillaan Mrs. Fairfaxin huoneen tulen ääressä,

annettuani hänelle hänen parhaan vahanukkensa, jota minä tavallisesti

säilytin hopeapaperiin käärittynä laatikossani, ja vastattuani

suudelmalla hänen hyvästiinsä: "Palatkaa pian, rakas ystäväni, rakas

Mademoiselle Jeannette", lähdin matkaan.

Tie oli kovaa, ilma tyven, matkani yksinäinen. Kävelin nopeasti, kunnes

lämpenin, ja sitten hidastin kulkuani nauttiakseni erikseen jokaisesta

matkan tarjoamasta ilosta. Kello oli kolme; kirkon kello löi juuri, kun

kuljin tornin ohitse, ja hetken viehätystä lisäsi lähenevä hämärä ja

vinosti loistavat, kalpeat auringonsäteet. Olin nyt peninkulman päässä

Thornfieldistä, tiellä, joka oli kuuluisa villiruusuistaan kesällä,

pähkinöistään ja karhunmarjoistaan syksyllä, ja nytkin siinä loisti

muutamia korallinpunaisia ruusumarjoja ja orapihlajanmarjoja; mutta

sen paras viehätys talvella oli kuitenkin sen ehdoton yksinäisyys

ja lehdetön rauha. Jos tuulenhenki olisikin puhaltanut, ei se

olisi aiheuttanut mitään ääntä, sillä täällä ei ollut ainoatakaan

lehteä, joka olisi voinut kahista, ja nuo paljaat orjantappura- ja

pähkinäpensaat olivat yhtä hiljaisia kuin sileät, valkeat kivet jotka

reunustivat polkua. Yltympäri, joka taholla, oli vain niittyjä, joilla

ei mikään karja nyt kulkenut, ja pienet ruskeat linnut, jotka silloin

tällöin pyrähtelivät pensaikossa, näyttivät unohtuneilta, punertavilta

lehdiltä.

Tämä tie kulki koko matkan Hay'hin mäkeä ylös, ja kun olin päässyt

puolitiehen, istahdin aidalle, joka erotti tien pelloista. Käärin

takkini tiukkaan ympärilleni, pistin käteni muhviin enkä tuntenut

kylmää, vaikka olikin pakkanen. Pari päivää sitten oli ollut

äkkinäinen suoja, ja tielle oli muodostunut pieni puro, joka nyt

oli kokonaan jäässä, niin että tien keskellä oli liukas, valkea

jäätikkö. Istuimeltani voin nähdä alas Thornfieldiin; harmaa linna

sakaraharjoineen oli huomattavin esine laaksossa alapuolellani, ja sen

puut ja musta variksenpesä erottautuivat läntistä taivasta vastaan.

Odotin kunnes aurinko oli kirkkaana ja punaisena painunut puitten

taakse, ja käännyin sitten itäänpäin.

Kukkulan huipun takaa nousi kuu, se oli vielä kalpea kuin pilvi,

mutta kirkastui hetki hetkeltä. Se valaisi yli Hay'n, jonka harvoista

savupiipuista puitten suojasta nousi sinertävä savu. Kauppala oli

vielä peninkulman takana, mutta ehdottoman hiljaisuuden läpi saatoin

kuitenkin selvästi kuulla sen heikot elonmerkit. Korvani eroitti

myöskin purojen kohinaa, en tiedä mistä, mutta Hay'n takana oli useita

kukkuloita, joitten solien läpi varmaan monet purot virtasivat. Illan

tyvenyydessä saattoi yhtä hyvin kuulla lähempien purojen solinan kuin

kaukaisimpien kuiskeen.

Äkkiä katkaisi kovempi ääni nämä vienot suhinat ja kuiskaukset, se

kuului hyvin kaukaa, mutta aivan selvästi: tramp, tramp, tasainen,

metallinen jyske, joka nieli kaikki nuo pehmeät, epämääräiset äänet,

kuten taulussa kalliomöhkäle tai suuren tammen ryhmyinen runko, joka

selvänä ja tummana on maalattu etualalle, himmentää kaukaisen kukkulan

vaaleat ääriviivat, aurinkoisen taivaanrannan ja epäselvät pilvet,

joissa värit sulautuvat toisiinsa.

Ääni kuului tieltä, se oli hevosen kavioiden töminää. Tien käänteet

estivät vielä näkemästä tulijaa, mutta se lähestyi. Aioin juuri nousta

aidaltani, mutta koska tie oli kapea, jäin kuitenkin istumaan kunnes

hevonen menisi ohitse. Siihen aikaan olin nuori, ja kaikenlaiset

mielikuvat, kirkkaat ja tummat, asustivat mielessäni, muistot

lastenkamaritarinoista väikkyivät siellä vielä muun hölynpölyn ohella,

ja kun ne nousivat esiin, lisäsi nuoruus niihin voimaa ja eloa, jota

lapsuus ei voinut antaa niille. Kun hevonen läheni ja odotin sen

tulevan näkyviin hämärän keskeltä, muistin erästä Bessien tarinaa,

jossa esiintyi eräs pohjois-englantilainen henki, nimeltä "Gytrash",

joka hevosen, muulin tai suuren koiran haahmossa laukkasi yksinäisillä

teillä ja näyttäytyi väliin myöhästyneille matkamiehille, kuten tämä

hevonen nyt oli näyttäytyvä minulle.

Se oli hyvin lähellä, mutta ei vielä näkyvissä, kun kavioitten

töminään yhtyi rapinaa pensaikosta, ja aivan pähkinäpensaitten alitse

liukui suuri koira, jonka musta ja valkea väri erottautui selvästi

puita vastaan. Se oli pilkulleen yksi Bessien Gytrashin olomuotoja --

leijonamainen, pitkäkarvainen ja suuripäinen olento. Se kulki kuitenkin

aivan rauhallisesti ohitseni, eikä edes, kuten puolittain olin

odottanut, pysähtynyt katsomaan kasvoihini suurilla silmillään, jotka

olivat ihmeellisemmät kuin koiran silmät. Hevonen, suuri orhi, seurasi

jälessä, ja sen selässä oli ratsastaja. Mies, ihmisolento, särki heti

lumouksen. Gytrashilla ei koskaan ollut ratsastajaa, se kulki aina

yksin, ja vaikka haltiat voivatkin asustaa eläinten mykissä ruumiissa,

eivät ne minun käsitysteni mukaan voineet valita turvapaikakseen

jokapäiväistä ihmishaahmoa. Tämä ei ollut mikään Gytrash, ei muuta

kuin tavallinen matkustaja, joka tuli oikotietä Millcotesta. Hän kulki

ohi ja minä jatkoin matkaani, mutta kuljin vain muutamia askeleita,

kun jo käännyin takaisin, sillä huomioni vangitsi liukastumista

muistuttava ääni, huudahdus "Mitä hittoa on nyt tehtävä" ja raskas

kaatuminen. Hevonen ja mies olivat maassa, -- hevonen oli liukastunut

jäätiköllä, joka peitti tien. Koira kiiruhti hyppien paikalle

takaapäin ja nähdessään isäntänsä pulassa ja kuullessaan hevosen

korskumista, se alkoi haukkua suuren koiran syvällä äänellä, johon

kaikki kukkulat vastasivat. Se nuuski maassa makaavaa ryhmää ja juoksi

sitten minun luokseni, siinä kaikki mitä se voi tehdä, muuta apua

ei ollut saatavissa. Tottelin koiraa ja menin matkustajan luo, joka

sillä hetkellä pyrki vapautumaan hevosestaan. Hänen otteensa olivat

niin voimakkaat, että en luullut hänen olevan pahasti vahingoittuneen.

Kysyin kuitenkin:

"Oletteko vahingoittunut, sir?"

Luulen, että hän kiroili, mutta en ole varma siitä. Joka tapauksessa

hän mutisi hampaittensa välistä jotakin, joka esti häntä vastaamasta

minulle heti.

"Voinko tehdä jotakin?" kysyin taas.

"Voitte seisoa toisella puolella", vastasi hän ja nousi ensin

polvilleen, sitten jaloilleen. Tein työtä käskettyä, ja sitten alkoi

vaikea työ, hevonen oli saatava jaloilleen, ja tätä toimitusta säesti

koko ajan kavioitten töminä ja kova haukkuminen, joka karkoitti minut

parin metrin etäisyydelle. En tahtonut kuitenkaan kokonaan poistua,

ennenkuin näin tulokset. Työ onnistui lopulta, hevonen oli taas

jaloillaan ja koira saatiin vaikenemaan huudolla "Hiljaa, Pilot!".

Matkustaja huoahti, kosketti sääriänsä ja jalkojansa ikäänkuin

tunnustellakseen, olivatko ne vahingoittumattomat. Nähtävästi niihin

koski, sillä hän tuli ontuen aidan luo, jolta juuri olin noussut, ja

istahti.

Luullakseni minua huvitti olla hyödyllinen tai ainakin kohtelias, sillä

menin taas hänen luokseen.

"Jos olette vahingoittunut ja tarvitsette apua, sir, voin mennä

hakemaan ihmisiä joko Thornfield Hallista tai Hay'sta."

"Kiitos, tulen kyllä toimeen. En ole taittanut luitani -- vain pieni

nyrjähdys --", ja hän nousi taas ja koetti seisoa kipeällä jalallaan,

mutta tulos oli vain vaistomainen "uh!".

Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja kuu tuli kirkkaammaksi

hetki hetkeltä. Saatoin vallan hyvin nähdä hänet. Hänellä oli

yllään turkiskauluksella ja terässoljilla varustettu ratsastuspuku.

En nähnyt yksityisseikkoja hänen vartalostaan, mutta päätin, että

hän oli keskikokoinen ja tavallista hartevampi. Hänellä oli tummat

kasvot, ankarat piirteet ja tuuheat kulmakarvat ja hänen silmänsä

ja rypistetyt kulmansa osoittivat tällä hetkellä suuttumusta ja

harmia. Hän oli jättänyt taakseen nuoruusvuodet, mutta ei ollut vielä

keski-iässäkään, hän saattoi olla noin kolmenkymmenenviiden tienoilla.

Hän ei herättänyt minussa vähääkään pelkoa, ja vain hiukan ujoutta. Jos

hän olisi ollut kaunis, sankarillisen näköinen nuorukainen, en olisi

uskaltanut seisoa siinä puhuttelemassa häntä vasten hänen tahtoaan ja

tarjota palveluksia, joita minulta ei pyydetty. Olin tuskin koskaan

nähnyt kaunista nuorukaista, enkä eläissäni puhutellut sellaista.

Teoriassa tunsin suurta kunnioitusta ja ihailua kauneutta, hienoutta,

ritarillisuutta ja viehätysvoimaa kohtaan, mutta jos olisin kohdannut

kaikki nuo ominaisuudet ruumiillistuneina miehisessä olennossa, olisin

vaistomaisesti tuntenut, että niillä ei ollut eikä voinut olla mitään

myötätuntoa minunlaistani kohtaan, ja olisin kaihtanut niitä kuin

tulta, salamaa tai jotakin muuta loistavaa, mutta tunteetonta.

Niinpä myöskin jos tuntematon olisi hymyillyt hyväntuulisesti minulle,

kun puhuttelin häntä, ja evännyt avuntarjoukseni iloisesti ja kiittäen,

olisin jatkanut matkaani enkä tuntenut mitään kutsumusta uudistaa sitä,

mutta hänen tyly, karski käytöksensä saattoi minut varmaksi asiastani.

Jäin seisomaan paikalleni, kun hän viittasi minua menemään, ja ilmoitin:

"En ajattelekaan jättää teitä, sir, näin myöhään, näin yksinäiselle

tielle, ennenkuin olen nähnyt teidän nousevan hevosenne selkään."

Hän katsoi minuun, kun sanoin tämän. Sitä ennen hän oli tuskin

vilkaissut minuun.

"Luulisin, että teidän pitäisi itsenne jo olla kotona", sanoi hän, "jos

teillä on kotia lähiseuduilla. Mistä tulette?"

"Aivan tästä mäen alta; enkä pelkää olla ulkona myöhään, kun on

kuutamo. Menen hyvin mielelläni Hay'hin hakemaan apua teille, jos

tahdotte, sitäpaitsi menen sinne joka tapauksessa viemään kirjettä

postiin."

"Asutte aivan mäen alla -- tarkoitatteko sillä tuota sakaraharjaista

taloa?" Hän osoitti Thornfield Hallia, johon kuu loi kalpeata

loistettaan saattaen sen erottautumaan selvänä ja vaaleana puista,

jotka läntistä taivasta vastaan näyttivät mustalta seinältä.

"Kyllä, sir."

"Kenen talo se on?"

"Mr. Rochesterin."

"Tunnetteko Mr. Rochesterin?"

"En ole koskaan nähnyt häntä."

"Hän ei siis asu täällä?"

"Ei."

"Voitteko sanoa, missä hän on?"

"En."

"Te ette tietenkään ole palvelija talossa. Te olette --." Hän

pysähtyi, antoi katseensa liukua pukuni yli, joka, kuten tavallista,

oli hyvin yksinkertainen: musta merinokankainen päällystakki, musta

majavannahkalakki, jotka kumpainenkaan eivät olleet puoliksikaan kyllin

hienoja kamarineitsyelle. Hän ei näyttänyt osaavan ratkaista, kuka

olin, ja minä autoin häntä.

"Olen kotiopettaja."

"Ahaa, kotiopettaja!", hän toisti, "olin unohtanut, hitto vieköön.

Kotiopettaja!" Ja asuni joutui taas tarkastuksen alaiseksi. Parin

minuutin kuluttua hän nousi aidaltaan. Hänen kasvoissaan ilmeni tuskaa,

kun hän koetti liikkua.

"En voi lähettää teitä hakemaan apua", sanoi hän, "mutta voitte auttaa

minua itse, jos tahdotte olla niin ystävällinen."

"Kyllä, sir."

"Eikö teillä ole sateenvarjoa, jota voisin käyttää keppinä?"

"Ei."

"Koettakaa saada kiinni hevoseni suitsista ja taluttakaa se tänne!

Ettehän pelkää?"

Yksin ollen olisin pelännyt koskettaa hevosta, mutta käskettäessä

olin valmis tottelemaan. Laskin muhvini aidalle ja menin suuren orhin

luo, koetin saada kiinni suitsista, mutta hevonen oli vilkas otus

eikä antanut minun tulla lähelle päätään. Tein ponnistuksen toisensa

jälkeen, mutta kaikki oli turhaa, ja sillävälin pelkäsin hirveästi sen

levottomia etujalkoja. Matkustaja odotti ja katseli asiain menoa vähän

aikaa ja alkoi sitten nauraa.

"Minä näen", sanoi hän, "että koska vuoria ei voi tuoda Mahometin luo,

olisi paras auttaa Mahometia menemään vuorten luo. Minun täytyy pyytää

teitä tulemaan tänne."

Minä tulin. "Suokaa anteeksi", jatkoi hän, "mutta olen pakoitettu

käyttämään teitä hyväkseni." Hän laski raskaan kätensä olkapäälleni,

nojautui minuun jokseenkin painavasti ja nilkutti hevosensa luo.

Saatuaan ohjat käsiinsä hän heti hillitsi hevosen ja hyppäsi satulaan

irvistellen kauheasti, sillä hänen kipeään jalkaansa koski.

"Ja nyt", sanoi hän hellittäen alahuulensa, jota hän oli kovasti

purrut, "ojentakaa minulle piiskani, joka on tuolla pensaan juurella!"

Minä löysin sen ja annoin sen hänelle.

"Kiitos. Nyt kiirehtikää kirjeinenne Hay'hin ja palatkaa takaisin niin

pian kuin voitte."

Kannuksen kosketus sai hevosen hypähtämään pystyyn ja laukkaamaan pois

ratsastajineen, koira syöksyi jälessä ja kaikki kolme katosivat kuin

lehdet tuulessa.

Otin muhvini ja jatkoin matkaani. Se mitä oli tapahtunut, oli nyt

ohi, mutta jotakin _oli_ tapahtunut, joskaan ei mitään ihmeellistä,

romanttista tai mieltäkiinnittävää. Kuitenkin oli tämä ohimenevä tapaus

tervetullut vaihtelu yksitoikkoisessa elämässäni. Apuani oli tarvittu

ja pyydetty, olin antanut sitä, olin iloinen saadessani tehdä jotakin,

ja niin vähäpätöinen ja ohimenevä kuin tekoni olikin, oli se kuitenkin

todellinen, ja olin väsynyt yksitoikkoiseen elämääni. Uudet kasvot

puolestaan olivat kuin uusi taulu muistini muotokuvakokoelmassa, ja se

oli erilainen kuin kaikki muut, jotka riippuivat siellä, ensinnäkin,

koska se esitti miestä, ja toiseksi, koska nuo kasvot olivat tummat,

voimakkaat ja ankarat. Näin ne yhä edessäni tullessani Hay'hin ja

pistäessäni kirjeeni postilaatikkoon, näin ne vieläkin, kun kiiruhdin

myötämäkeä kotiin päin. Kun tulin aidan luo, pysähdyin hetkiseksi,

katselin ympärilleni ja kuuntelin, eikö kavioitten töminää taaskin

kuuluisi tieltä ja eikö ratsastuspukuun puettu olento Gytrashin

tapainen newfoundlantilais-koira kintereillään ilmaantuisi nytkin,

mutta näin edessäni vain pensaikon ja tasalatvaisen pajun, jotka

kohosivat suorina ja liikkumattomina kuunsäteissä, kuulin vain tuulen

ajoittaisen huminan Thornfieldin puissa peninkulman päässä, ja kun

katselin alas siihen suuntaan, josta humina kuului, näin valon syttyvän

erääseen talon päätyikkunoista. Se muistutti minulle, että oli jo

myöhäinen, ja kiirehdin askeleitani.

En olisi tahtonut palata takaisin Thornfieldiin. Kun astuin sen

kynnyksen yli, palasin liikkumattomuuteeni, kun kuljin yli hiljaisen

eteisen, nousin hämäriä portaita ja etsin pienen yksinäisen huoneeni

oven, kun sitten kohtasin rauhallisen Mrs. Fairfaxin ja vietin koko

illan hänen, ja yksin hänen kanssaan, silloin haihdutin kokonaan sen

pienen kiihtymyksen, jonka valtaan olin joutunut kävelylläni, annoin

vangita kaiken elämänhaluni yksitoikkoisen ja liian hiljaisen elämän

kahleisiin, elämän, jonka etujakaan, sen turvallisuutta ja hyviä oloja,

en kyennyt pitämään arvossa. Kuinka hyvää olisi tehnytkään minulle

tulla temmatuksi keskelle epävarman, taistelevan olemassaolon myrskyjä,

joissa katkerat kokemukset olisivat opettaneet minua ikävöimään

takaisin siihen rauhaan, joka nyt vaivasi minua! Niin, se olisi tehnyt

minulle yhtä hyvää kuin pitkä kävely ihmiselle, joka on väsynyt

istumaan liian mukavassa tuolissa, ja halu päästä liikkeeseen oli minun

olosuhteissani yhtä luonnollinen kuin hänenkin.

Viivyttelin portin luona, viivyttelin ruohokentällä, kuljin

edestakaisin kivitetyllä tiellä. Lasioven luukut olivat suljetut, en

voinut nähdä sisään, ja sekä silmäni että mieleni kääntyivät pois

tuosta pimeästä talosta, tuosta harmaasta ontelosta, joka oli täynnä

valottomia vankikoppeja, kuten minusta tuntui, ja suuntautuivat

yläpuolellani leviävään taivaankanteen, tuohon siniseen mereen, jossa

ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa. Kuu kiersi hiljaista rataansa,

se oli jo jättänyt kauas alapuolelleen kukkulat, joitten takaa se oli

noussut, ja näytti pyrkivän ylös keskitaivaalle, joka oli mustansininen

pohjattomassa syvyydessään ja mittaamattomissa etäisyyksissään, ja nuo

värisevät tähdet, jotka seurasivat sen kulkua, saivat minunkin sydämeni

värisemään ja suoneni tykkimään kiivaasti, kun katselin niitä. Jätin

kuun ja tähdet, avasin sivuoven ja menin sisään.

Eteinen ei ollut pimeä, korkealla riippuvassa pronssilampussa oli

valoa. Lämmin loimu lankesi sekä eteisen lattialle että tammiportaitten

alapäähän. Tämä punerva valo oli kotoisin suuresta ruokasalista, jonka

kaksoisovet olivat selkoselällään, ja niitten kautta saatoin nähdä

iloisen takkavalkean, joka levitti punaista hohdettaan uunin marmoriin

ja metalliseen tulensuojustimeen sekä antoi purppuraverhoille ja

kiilloitetulle huonekaluille ihmeellisen loisteen. Se valaisi myöskin

lieden lähellä istuvaa ryhmää. Olin tuskin ehtinyt nähdä sen ja kuulla

iloisten äänien hälinää, josta luulin erottavani Adèlen liverrykset,

kun ovi suljettiin.

Kiiruhdin Mrs. Fairfaxin huoneeseen. Sielläkin oli tuli takassa,

mutta ei mitään kynttilää eikä mitään Mrs. Fairfaxia. Sensijaan istui

matolla tulen ääressä suuri, pitkäkarvainen, mustan ja valkeankirjava

koira, joka tuijotti juhlallisesti tuleen ja muistutti aivan äskeisen

seikkailuni Gytrashia. Tämä oli niin pilkulleen sen näköinen, että

menin lähemmäksi ja sanoin:

"Pilot", ja otus nousi ja tuli nuuskimaan minua. Hyväilin sitä, se

heilutti suurta häntäänsä, mutta se tuntui niin aavemaiselta, etten

uskaltanut olla yksin sen kanssa, enhän edes tietänyt, mistä se oli

tullut. Soitin kelloa, sillä tarvitsin kynttilän ja tahdoin myöskin

tarkempia tietoja tästä omituisesta vieraasta. Lea tuli sisään.

"Kenen koira tämä on?"

"Se tuli herran kanssa."

"Kenen kanssa?"

"Talon isännän, Mr. Rochesterin, hän on juuri tullut."

"Niinkö? Onko Mrs. Fairfax hänen kanssaan?"

"On, ja Miss Adela. He ovat ruokasalissa, ja John on mennyt hakemaan

haavuria, sillä herralle on tapahtunut onnettomuus. Hänen hevosensa

kompastui, ja hän nyrjäytti nilkkansa."

"Kompastuiko hevonen Hay'n tiellä?"

"Kyllä, alamäessä; se liukastui jäätiköllä."

"Vai niin! Onko Lea hyvä ja tuo minulle kynttilän!" Lea toi kynttilän.

Hänen seurassaan tuli Mrs. Fairfax, joka kertoi samat uutiset ja

lisäsi, että Mr. Carter, haavuri, oli tullut ja oli nyt Mr. Rochesterin

luona. Sitten hän kiirehti ulos antamaan määräyksiä teestä, ja minä

menin yläkertaan riisumaan päällysvaatteeni.

Kolmastoista luku.

Haavuri oli nähtävästi määrännyt Mr. Rochesterin aikaisin vuoteeseen

sinä iltana, ja vielä seuraavana aamuna hän nousi myöhään. Kun hän

vihdoin tuli alas, tapahtui se vain asioita varten. Hänen asianajajansa

ja muutamia alustalaisia oli tullut taloon ja odotti pääsyä hänen

puheilleen.

Adèlen ja minun täytyi nyt siirtyä pois kirjastohuoneesta, joka oli

tästälähin oleva Mr. Rochesterin vastaanottohuone. Erääseen yläkerran

huoneeseen tehtiin tuli, kannoin kirjamme sinne ja järjestin sen

kouluhuoneeksi. Aamun kuluessa huomasin, että Thornfield Hall oli

nyt toinen paikka. Poissa oli nyt tuo syvä hiljaisuus, joka siellä

ennen oli vallinnut. Melkein joka tunti kuulin alhaalta ovikellon

soittoa ja koputusta ovelle. Usein kuului myös askeleita eteisestä, ja

tuntemattomat äänet kaikuivat alakerrassa. Tuulahdus ulkomaailmasta

lehahti läpi talon. Sillä oli isäntä, ja minä puolestani pidin siitä

enemmän nyt.

Adèlea ei ollut helppo opettaa sinä päivänä. Hän ei voinut pysyä

tarkkaavaisena hetkeäkään. Kerta toisensa jälkeen hän juoksi ovelle ja

kurkisti kaidepuitten yli nähdäkseen edes vilauksen Mr. Rochesterista.

Sitten hän keksi tekosyitä mennäkseen alakertaan ja, kuten aavistin,

pujahtaakseen kirjastohuoneeseen, jossa häntä ei ollenkaan tarvittu.

Kun sitten tekeydyin ankaraksi ja sain hänet pysymään alallansa,

puheli hän lakkaamatta "ystävästään, Monsieur Edouard Fairfax de

Rochesterista", kuten hän oli aateloinut hänet (en ollut ennen kuullut

hänen etunimeänsä), ja koetti arvailla, mitä lahjoja tämä oli tuonut

hänelle. Nähtävästi Mr. Rochester oli edellisenä iltana antanut hänen

ymmärtää, että kun hänen tavaransa tulisivat Millcotesta, löytyisi

niiden joukosta pieni laatikko, jonka sisältö huvittaisi Adèlea.

"Ja se merkitsee", sanoi hän, "että siellä on lahja minulle, ja ehkä

teillekin, Mademoiselle. Monsieur on puhunut teistä, hän on kysynyt

minulta, mikä on kotiopettajani nimi ja eikö hän ole pieni neiti, hento

ja hieman kalpea. Minä sanoin, että on kyllä, sillä se on totta, eikö

niin, Mademoiselle?"

Minä ja oppilaani söimme tavallisesti päivällistä Mrs. Fairfaxin

huoneessa. Iltapäivä oli kolea ja pyryinen, ja vietimme sen

kouluhuoneessa. Pimeän tullessa annoin Adèlelle luvan panna pois

kirjansa ja työnsä ja mennä alakertaan, sillä alakerrassa oli nyt

verrattain hiljaista, ovikello oli lakannut soimasta, ja päätin siitä,

että Mr. Rochester oli vihdoinkin jouten. Yksin jäätyäni menin ikkunan

luo, mutta en voinut nähdä siitä mitään. Hämärä ja lumihiutaleet

tekivät ilman sakeaksi ja peittivät ruohokentällä olevat pensaat.

Laskin ikkunaverhon alas ja palasin tulen ääreen.

Hehkuvissa hiilissä olin näkevinäni maiseman, joka muistutti erästä

kuvaa Heidelbergin linnasta Rheinin varrella, kun Mrs. Fairfax tuli

sisään ja sekoitti tullessaan tuon tulimosaiikin, jonka olin rakentanut

silmilläni, mutta haihduttaen myös muutamia alakuloisia, raskaita

ajatuksia, jotka alkoivat häiritä yksinäisyyttäni.

"Mr. Rochester olisi iloinen, jos te ja oppilaanne tulisitte tänä

iltana seurusteluhuoneeseen juomaan teetä hänen kanssaan", sanoi hän.

"Hänellä on ollut niin paljon työtä pitkin päivää, että hän ei ole

ehtinyt kysyä teitä aikaisemmin.

"Milloin hän juo teetä?" kysyin. "Jo kuudelta. Täällä maalla hän on

aikainen. Teidän on paras muuttaa pukua heti; minä tulen kanssanne ja

autan teitä. Tässä on kynttilä."

"Onko välttämätöntä muuttaa pukua?"

"Kyllä, se on parempi. Minä pukeudun aina illaksi kun Mr. Rochester on

täällä."

Tämä muodollisuus tuntui mielestäni jonkun verran tarpeettomalta.

Menin kuitenkin huoneeseeni ja vaihdoin Mrs. Fairfaxin avulla

mustan arkipukuni mustaan silkkipukuun -- paras ja ainoa, minkä

omistin, lukuunottamatta erästä vaaleanharmaata, joka lowoodilaisten

pukuasia-käsitysteni mukaan oli liian hieno käytettäväksi muulloin kuin

ensiluokkaisissa tilaisuuksissa.

"Te tarvitsette rintaneulan", sanoi Mrs. Fairfax. Minulla oli yksi

ainoa pieni helmikoriste, jonka Miss Temple oli lähtiessään antanut

minulle. Kiinnitin sen rintaani, ja niin laskeuduimme portaita.

Tottumaton kun olin vieraskäynteihin, tuntui minusta miltei

piinalliselta tulla näin muodollisesti kutsuttuna Mr. Rochesterin

läheisyyteen. Annoin Mrs. Fairfaxin mennä edelläni ruokasaliin ja

pysyttelin hänen varjossaan, kun kuljimme tämän huoneen yli ja astuimme

kaarioven kautta, jonka verho nyt oli laskettu, hienoon suojaan sen

takana.

Kaksi vahakynttilää paloi pöydällä ja kaksi uunilla, Pilot lepäsi

suunnattoman takkavalkean ääressä nauttien sen lämmittävästä

loimusta, ja Adèle oli polvillaan sen vieressä. Mr. Rochester oli

puoleksi makaavassa asennossa leposohvalla, jonka tyyny kannatti

hänen jalkaansa, ja katseli Adèlea ja koiraa. Tuli valaisi hänen

kasvojaan. Tunsin heti eilisen matkustajan tuuheine sysimustine

kulmakarvoineen, nelitahoisine otsineen, jonka vaakasuoraan vedetyt,

mustat hiussuortuvat tekivät vielä nelitahoisemmaksi. Tunsin hänen

jyrkkäpiirteisen nenänsä, jota voi pikemmin sanoa luonteenomaiseksi

kuin kauniiksi, hänen täyteläiset sieraimensa, joitten luulin

ilmaisevan kiivautta, hänen tylyn suunsa ja leukansa -- ainakin

viimeksimainitut olivat hyvin tylyn näköiset, siitä ei ollut epäilystä.

Hänen vartalonsa, jota paksu päällystakki ei nyt peittänyt, oli

sopusoinnussa kasvojen nelitahoisuuden kanssa. Luulen, että hänen

vartalonsa sopi hyvin atleetille, se oli kookas ja solakka, vaikka ei

pitkä eikä notkea.

Mr. Rochesterin oli täytynyt huomata tulomme, mutta hän ei näyttänyt

olevan sillä tuulella, että olisi pitänyt siitä lukua, hän ei edes

nostanut päätään kun tulimme lähemmäksi.

"Tässä on Miss Eyre, sir", sanoi Mrs. Fairfax tyvenellä tavallaan. Hän

kumarsi, mutta ei vieläkään nostanut katsettaan ryhmästä tulen ääressä.

"Miss Eyre istukoon", sanoi hän, ja hänen väkinäisessä, jäykässä

kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisesti kohteliaassa

äänessään oli jotakin, joka näytti merkitsevän: "Mitä hittoa se minuun

kuuluu, onko Miss Eyre täällä vai eikö ole? Tällä hetkellä ei minua

haluta puhutella häntä."

Istuuduin kokonaan vapautuneena piinallisuuden tunteesta. Moitteettoman

kohtelias vastaanotto luultavasti olisi saattanut minut hämilleni.

En olisi osannut vastata yhtä hienosti ja kohteliaasti, kun taas

karski oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin olin

voiton puolella, jos otin tylyn kohtelun vastaan ääneti ja säyseänä.

Sitäpaitsi hänen menettelynsä oikullisuus oli erikoista, ja odotin

suurella mielenkiinnolla jatkoa.

Hän oli edelleen kuin kuvapatsas, s.o. ei puhunut sanaakaan eikä

liikahtanut. Mrs. Fairfax näytti arvelevan, että jonkun meistä täytyi

olla ystävällinen, ja alkoi puhella. Ystävälliseen -- ja perin

jokapäiväiseen -- tapaansa hän lausui myötätuntonsa Mr. Rochesterin

lakkaamattomien puuhien johdosta, jotka varmaan olivat olleet hyvin

kiusallisia nyt kun hänen jalkansakin oli kipeä. Sitten hän antoi

tunnustuksensa hänen kärsivällisyydelleen päivän kuluessa.

"Mrs. Fairfax, haluaisin teetä", oli ainoa vastaus. Mrs. Fairfax

kiiruhti soittamaan kelloa, ja kun tarjotin tuli, järjesti hän

vikkelästi kupit, lusikat y.m. Adèle ja minä tulimme pöydän luo, mutta

talon isäntä ei noussut sohvaltaan.

"Oletteko hyvä ja ojennatte kupin Mr. Rochesterille", sanoi Mrs.

Fairfax. "Adèle voisi kaataa sen."

Tein käskyn mukaan. Kun hän otti kupin kädestäni, arveli Adèle, että

oli tullut sopiva hetki tehdä muuan kysymys minun edukseni, ja huudahti:

"Eikö totta, Monsieur, teidän pikku arkussanne on lahja Mademoiselle

Eyrelle?"

"Kuka puhuu lahjoista?" hän murahti. "Odotitteko lahjaa, Miss Eyre?

Pidättekö lahjoista?" ja hän tarkasteli kasvojani silmillä, jotka

mielestäni olivat synkät, vihaiset ja läpitunkevat.

"Tuskinpa vain, sir, minulla on hyvin vähän kokemusta niistä. Yleensä

kai niitä pidetään hauskoina."

"Yleensä! Mutta mitä _te_ arvelette niistä?"

"Olisin kiitollinen, sir, jos saisin aikaa miettiä vastausta, joka

olisi teidän arvoisenne. Sitäpaitsi lahjan saamisessa on monta

näkökohtaa, jotka pitäisi ottaa huomioon, ennenkuin lausuu varman

mielipiteen siitä."

"Miss Eyre, te olette viisastelevampi kuin Adèle; hän vaatii suureen

ääneen lahjaa heti nähdessään minut, te turvaudutte kiertoteihin."

"Koska minä luotan vähemmän ansioihini kuin Adèle. Hän voi vedota

vanhaan tuttavuuteen ja totutun tavan antamiin oikeuksiin, sillä hän

sanoo, että teillä on aina ollut tapana antaa hänelle leikkikaluja,

mutta minä, joka olen vieras ja joka en ole tehnyt mitään tunnustusta

ansaitsevaa, tekisin hyvin merkillisesti, jos esittäisin joitakin

vaatimuksia."

"Ohoh, tuo on jo liikaa vaatimattomuutta! Olen tutkinut Adèlea ja

huomannut, että olette nähnyt paljon vaivaa hänen kanssaan. Hän ei

ole mikään valo, hänellä ei ole lahjoja, ja kuitenkin on hän lyhyessä

ajassa edistynyt suuresti."

"Sir, nyt olette antanut minulle lahjani; minä kiitän teitä, sillä

opettajat haluavat ennen kaikkea tunnustusta, kiitosta oppilaan

edistymisestä."

"Hm", sanoi Mr. Rochester ja joi teensä ääneti.

"Käykää tulen ääreen", sanoi isäntä, kun tarjotin oli viety pois ja

Mrs. Fairfax kutimineen asettunut erääseen nurkkaan. Sillä välin oli

Adèle kuljettanut minua kädestä ympäri huonetta näyttäen minulle kaikki

kauniit kirjat ja koristeet hyllyillä ja pöydillä. Me noudatimme käskyä

tottelevaisina; Adèle tahtoi istuutua polvelleni, mutta sai määräyksen

leikkiä Pilot'in kanssa.

"Olette asunut talossani kolme kuukautta, eikö niin?"

"Kyllä, sir."

"Ja mistä tulitte?"

"Lowoodin koulusta, ----shiressä."

"Tiedän -- eräs hyväntekeväisyyslaitos. Kuinka kauan olitte siellä?"

"Kahdeksan vuotta."

"Kahdeksan vuotta -- mahdatte olla sitkeähenkinen. Minä luulin, että

jo puolet siitä ajasta sellaisessa paikassa murtaisi voimakkaimmankin

ruumiinrakenteen. Ihmekös sitten, että teillä on tuollainen toisen

maailman ilme. Olin juuri utelias tietämään, mistä olitte saanut

tuollaiset kasvot. Kun eilen illalla tulitte luokseni Hay'n tiellä,

jouduin ehdottomasti ajattelemaan yliluonnollisia asioita ja olin

vähällä kysyä, olitteko noitunut hevoseni -- kuka tietää, vaikka

olisittekin. Missä ovat vanhempanne?"

"Minulla ei ole vanhempia."

"Eikä luultavasti koskaan ole ollutkaan. Muistatteko heitä?"

"En".

"Sen kyllä uskon. Ja te odotitte väkeänne, kun istuitte tuolla aidalla,

eikö totta?"

"Mitä väkeä, sir?"

"Vihreäpukuisia miehiä; tuo kuutamoilta oli kuin niitä varten.

Jouduinko johonkin taikapiireistänne, joita olitte tehnyt tuolle

kirotulle jäätikölle?"

Pudistin päätäni. "Kaikki vihreät miehet jättivät Englannin jo sata

vuotta sitten", sanoin, ja koetin puhua yhtä vakavasti kuin hänkin.

"Niitten jälkiä ei näy enää edes Hay'n tiellä eikä niityillä sen

ympärillä. Minä luulen, että niitten yöllistä ilonpitoa ei valaise enää

kesän, syksyn eikä talven kuu."

Mrs. Fairfax oli pudottanut kutimensa ja kuunteli silmät pystyssä tätä

outoa puhetta.

"No niin", sanoi Mr. Rochester, "jos vanhempanne ovatkin kuolleet,

täytyy teillä sentään olla jonkinlaisia sukulaisia, setiä ja tätejä."

"Ei ketään, en ole ainakaan nähnyt ketään."

"Ja kotinne?"

"Minulla ei ole kotia."

"Missä asuvat veljenne ja sisarenne?"

"Minulla ei ole veljiä eikä sisaria."

"Kuka suositteli teitä tänne?"

"Panin ilmoituksen sanomalehteen, ja Mrs. Fairfax vastasi siihen."

"Niin", sanoi hyvä rouva, joka nyt tiesi, millä pohjalla keskustelumme

liikkui, "olen joka päivä kiitollinen sallimukselle, joka johdatti

minua tekemään tämän valinnan. Miss Eyre on ollut verraton seuralainen

minulle ja hyvä ja huolellinen opettaja Adèlelle."

"Älkää vaivautuko antamaan luonnekuvauksia", vastasi Mr. Rochester,

"Ylistykset eivät tehoa minuun, tahdon päättää itse. Hän on ensi

työkseen pillastuttanut hevoseni."

"Sir?" sanoi Mrs. Fairfax.

"Häntä saan kiittää jalkani nyrjähtämisestä."

Kunnon leskirouva oli aivan ymmällä.

"Miss Eyre, oletteko koskaan asunut kaupungissa?"

"En, sir."

"Oletteko ottanut osaa seuraelämään?"

"Olen nähnyt vain Lowoodin opettajat ja oppilaat ja nyt Thornfieldin

asukkaat."

"Oletteko lukenut paljon?"

"Vain sellaisia kirjoja, joita on sattunut tielleni, ja niitä ei ole

ollut paljon."

"Te olette elänyt nunnan elämää: olette varmaan hyvin perehtynyt

uskonnollisiin muotoihin. Brocklehurst, joka, mikäli tiedän, johtaa

Lowoodia, on pappi, eikö niin?"

"On, sir".

"Ja te tytöt tietysti jumaloitte häntä kuten nunnaluostari johtajaansa."

"Oi, ei".

"Tepä olette kylmä! Ei! Mitä, eikö noviisi ihailisi rippi-isäänsä. Se

kuulostaa jumalattomalta."

"Minä en pitänyt Mr. Brocklehurstista, enkä siinä suhteessa ollut

ainoa. Mr. Brocklehurst on kovasydäminen mies, tyhmänylpeä ja tekopyhä;

hän leikkuutti tukkamme lyhyiksi ja osti säästäväisyyden vuoksi huonoja

neuloja ja lankaa, joilla tuskin osasimme neuloa."

"Sepä oli huonoa säästäväisyyttä", sanoi Mrs. Fairfax, joka taas sai

kiinni keskustelusta.

"Ja siinäkö oli hänen pahuutensa ydin?" kysyi Mr. Rochester.

"Hän kidutti meitä nälällä ollessaan yksin ruokavarojen tarkastajana,

ennen toimikunnan perustamista, piti meille loppumattomia saarnoja

kerran viikossa ja luetti meillä iltaisin itse valitsemiaan kertomuksia

äkillisistä kuolemantapauksista ja tuomioista, niin että pelkäsimme

mennä levolle."

"Kuinka vanha olitte tullessanne Lowoodiin."

"Noin kymmenvuotias."

"Ja viivyitte siellä kahdeksan vuotta; olette nyt siis

kahdeksantoistavuotias."

Nyökäytin päätäni.

"Laskuopista on hyötyä, ilman sen apua olisin tuskin voinut arvata

ikäänne. Sitä on vaikea määritellä tapauksessa, jolloin piirteet ja

ilme ovat niin ristiriidassa keskenään kuin teillä. Ja mitä opitte

Lowoodissa? Osaatteko soittaa?"

"Kyllä vähän."

"Tietysti, se on tuo vakiintunut vastaus. Menkää kirjastoon --

tarkoitan tietysti, olkaa hyvä ja menkää -- (Suokaa anteeksi käskevä

sävyni; olen tottunut sanomaan: 'Tee tämä', ja se tehdään, enkä voi

uuteen asukkaaseen nähden muuttaa vanhoja tottumuksiani) -- menkää

kirjastoon, ottakaa kynttilä mukananne, jättäkää ovi auki, istuutukaa

pianon ääreen ja soittakaa!"

Minä nousin ja tottelin hänen määräyksiään.

"Riittää jo!" huusi hän muutaman minuutin kuluttua. "Minä kuulen, että

te soitatte 'kyllä vähän', kuten kuka muu englantilainen koulutyttö

tahansa, ehkä paremmin kuin muutamat, mutta ei hyvin."

Suljin pianon ja palasin. Mr. Rochester jatkoi:

"Adèle näytti minulle tänä aamuna muutamia luonnoksia, joita hän sanoi

teidän tekemiksenne. En tiedä, ovatko ne yksinomaan teidän työtänne,

luultavasti joku opettaja auttoi teitä."

"Eikä auttanut!" huudahdin.

"Ahaa, koskiko se ylpeyteen? Hyvä on, tuokaa tänne salkkunne, jos

voitte väittää sen sisällyksen olevan alkuperäistä, mutta älkää

tuhlatko sanojanne, jollette ole varma asiastanne, minä tunnen kyllä

paikkaukset."

"Sitten en sano mitään, ja saatte päättää itse, sir."

Hain salkkuni kirjastosta.

"Tuokaa pöytä lähemmäksi", sanoi hän, ja minä työnsin sen hänen

sohvansa ääreen. Adèle ja Mrs. Fairfax tulivat lähemmäksi nähdäkseen

kuvat.

"Ei mitään tunkeilua", sanoi Mr. Rochester, "ottakaa piirustukset

minulta, kun olen lakannut katsomasta niitä, mutta älkää tuoko

kasvojanne liian lähelle!"

Hän tutki kauan joka luonnosta ja maalausta. Kolme niistä hän pani

erikseen, toiset hän työnsi pois tutkittuaan niitä.

"Ottakaa ne toiselle pöydälle, Mrs. Fairfax", sanoi hän, "ja katselkaa

niitä Adèlen kanssa! Ja te" -- hän kääntyi minuun -- "istukaa

tuolillenne ja vastatkaa kysymyksiini. Minä näen, että yksi käsi on

tehnyt nämä kuvat -- oliko se teidän kätenne?"

"Oli".

"Ja koska saitte aikaa tehdä ne? Ne ovat vaatineet paljon aikaa ja

jonkun verran ajatuksiakin."

"Minä tein ne kahtena viime loma-aikana Lowoodissa, kun minulla ei

ollut muuta työtä."

"Mistä saitte aiheet."

"Päästäni."

"Siitä päästä, jonka nyt näen hartioillanne?"

"Siitä, sir."

"Onko siinä muitakin samanlaisia?"

"Kenties kylläkin, ja toivoakseni parempia."

Hän levitti kuvat eteeni ja katseli niitä taas vuorotellen.

Sillä aikaa kun hän katselee niitä, tahdon kertoa lukijalle,

minkälaisia ne olivat, ja heti alussa huomautan, että ne eivät olleet

missään suhteessa merkillisiä. Aiheet olivat todellakin nousseet

elävinä mieleeni. Kun näin ne sieluni silmillä, ennenkuin olin

koettanut toteuttaa niitä, olivat ne ihmeellisiä, mutta käteni ei

totellut mielikuvitustani, ja onnistui joka kerta luomaan vain kalpean

kuvan sisäisestä näystäni.

Ne olivat vesivärimaalauksia. Ensimäinen kuvasi raskaita,

lyijynkarvaisia pilviä, jotka riippuivat aaltoilevan meren yli. Tausta

oli kokonaan hämärän peitossa, ja niin oli etualakin, s.o. lähinnä

olevat aallot, sillä maata ei näkynyt. Heikko kajastus nosti näkyviin

puoleksi uponneen maston, ja sillä istui suuri, musta merimetso, jonka

siiville oli pärskynyt vaahtoa ja joka piti nokassaan kultaista,

jalokivillä koristettua rannerengasta. Kivet olivat maalatut niin

kirkkaiksi, niin loistavin värein kuin paletistani suinkin voin saada.

Maston ja linnun takaa, vihreän veden läpi saattoi nähdä uppoavan

ihmisen ruumiin; ainoa selvästi näkyvä jäsen oli kaunismuotoinen

käsivarsi, josta rannerengas oli liukunut pois tai irroitettu.

Toisen taulun etualalla oli vain himmeä vuorenharja, jolla kasvoi

muutamia tuulen kallistamia ruohoja ja lehtiä. Sen takana ja

yläpuolella kohosi taivaankansi, tummansinisenä kuin hämärässä, ja sitä

vastaan kohosi naisen haahmo, joka oli maalattu niin tummin ja pehmein

värein kuin minulle oli mahdollista. Himmeällä otsalla heloitti tähti,

kasvot sen alla erottautuivat kuin sumusta, silmät loistivat mustina

ja villeinä, hiukset olivat tuuheat ja tummat kuin pimeä pilvi, jota

tuuli tai ukkonen oli repinyt. Kaulassa oli kalpea, kuunvalon tapainen

heijastus, joka lankesi himmeänä ohueen pilveen, josta tämä näky,

"Iltatähti", oli kohonnut.

Kolmannessa kohosi jäävuoren huippu kylmän vyöhykkeen taivasta

vastaan, ja revontulet lähettivät taajoja, himmeitä sädekimppujaan

yli taivaan. Etualalla oli jättiläiskokoinen pää, joka kallistui

jäävuorta vastaan ja lepäsi siinä. Kaksi ohutta kättä kannatti sitä

ja ne vetivät kasvojen alaosan päälle mustan verhon, joten näkyvissä

oli ainoastaan veretön, luunvalkea otsa ja ontot, tuijottavat silmät,

joissa ei ollut mitään ilmettä, jollei kenties jähmettynyttä epätoivoa.

Ohimoilla, mustaa pilveä muistuttavan turbaanin laskoksien välissä,

kimmelsi valkeana hehkuva rengas, jossa oli kipinöiviä vaaleansinisiä

ja keltaisia jalokiviä. Tämä kelmeä rengas tarkoitti kuninkaallista

kruunua, ja olento sen alla oli "se, jolla ei haahmoa eikä muotoa ole".

"Olitteko onnellinen, kun maalasitte nämä kuvat?" kysyi Mr. Rochester

äkkiä.

"Olin vaipunut työhöni, olin onnellinen. Niitten maalaaminen oli

suurimpia nautintoja, mitä minulla koskaan on ollut."

"Se ei vielä ole paljoa. Teidän nautintonne ovat kertomuksestanne

päättäen olleet harvat, mutta luulen varmaan, että elitte taiteilijan

tavoin unelmien maassa sekoittaessanne ja maalatessanne noita outoja

värejä. Istuitteko niitten ääressä koko päivän?"

"Minulla ei ollut mitään muuta tekemistä, sillä oli loma-aika, ja

istuin työni ääressä aamusta iltaan käyttäen hyväkseni keskikesän

pitkiä päiviä."

"Ja olitteko tyytyväinen kiihkeän työnne tuloksiin?"

"Kaukana siitä. Suuri vastakohta mielikuvani ja kätteni työn välillä

vaivasi minua, sillä olin joka kerta kuvitellut jotakin, jota en

ollenkaan kyennyt toteuttamaan."

"Ei kokonaan. Te olette ikuistuttanut ajatuksenne varjon, mutta

luultavasti ei enempää. Teillä ei ole kylliksi taiteilijan tottumusta

ja taitoa toteuttamaan niitä täydellisesti, mutta kuitenkin ovat

maalauksenne ihmeellisiä koulutytön töiksi. Mitä ajatuksiin tulee, ovat

ne todellisen elämän ulkopuolelta. Nuo iltatähden silmät olette varmaan

nähneet unessa. Kuinka voitte saada ne niin kirkkaiksi eikä kuitenkaan

ollenkaan säihkyviksi, sillä tähti niitten yläpuolella himmentää

niitten loiston? Ja mitä tarkoittaa niitten juhlallinen syvyys? Ja kuka

opetti teitä maalaamaan tuulta? Tuossa pilvessä, tuon kukkulan päällä,

käy kova tuuli. Missä olette nähnyt Latmoksen? Sillä tämä on Latmos.

Siinä on -- pankaa pois piirustukset!"

Olin tuskin ehtinyt sitoa salkkuni nauhat, kun hän katsoi kelloansa ja

sanoi tylysti:

"Kello on yhdeksän: mitä ajattelette, Miss Eyre, kun annatte Adèlen

olla niin kauan ylhäällä? Viekää hänet levolle!"

Adèle suuteli häntä ennen lähtöänsä. Hän suostui ottamaan vastaan

hyväilyn, mutta ei näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Pilot olisi

välittänyt, tuskin niinkään paljoa.

"Toivon teille kaikille hyvää yötä", sanoi hän tehden kädellään

liikkeen ovea kohti merkiksi siitä, että hän oli väsynyt seuraamme ja

tahtoi päästä vapaaksi meistä, Mrs. Fairfax kokosi kutimensa, minä otin

salkkuni, kumarsimme hänelle, saimme kylmän kumarruksen vastaukseksi ja

vetäydyimme pois.

"Te sanoitte, että Mr. Rochester ei ole erikoisemmin omituinen",

huomautin Mrs. Fairfaxille, kun tulin hänen huoneeseensa pantuani

Adèlen levolle.

"No niin, mitä te arvelette?"

"Minusta hän on hyvin omituinen. Hän on hyvin oikullinen ja töykeä."

"Se on kyllä totta, ja siltä hän epäilemättä tuntuu vieraasta, mutta

minä olen niin tottunut tuohon hänen tapaansa, etten koskaan ajattele

sitä. Sitäpaitsi, jos hän onkin omituinen luonteeltaan, pitäisi olla

suvaitsevainen häntä kohtaan."

"Minkätähden?"

"Osaksi koska se on hänen luontonsa, eikä kukaan voi päästä

luonnostaan, osaksi koska tuskalliset ajatukset varmaan ahdistavat

hänen mieltänsä ja tekevät sen epätasaiseksi."

"Mitkä ajatukset?"

"Esimerkiksi perhehuolet."

"Mutta hänellähän ei ole perhettä."

"Ei nyt, mutta hänellä on ollut -- ainakin sukulaisia. Hän kadotti

vanhemman veljensä muutamia vuosia sitten."

"_Vanhemman_ veljensä?"

"Niin. Nykyinen Mr. Rochester ei ole kauan omistanut tilaansa, vain

yhdeksän vuotta."

"Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Pitikö hän niin paljon veljestään,

ettei vieläkään ole lakannut ikävöimästä häntä?"

"Ei, sitä en luule. Luulen, että heidän välillään oli joitakin

väärinymmärryksiä. Mr. Rowland Rochester ei ollut aivan oikeamielinen

Mr. Edwardille ja yllytti kenties isäänsä häntä vastaan. Vanha

herra piti paljon rahasta ja koetti kaikin tavoin pysyttää perheen

omaisuutta koossa. Hän ei olisi mielellään vähentänyt sitä jaon kautta,

mutta tahtoi kuitenkin turvata Mr. Edwardillekin omaisuutta, jotta

nimen hyvä maine säilyisi, ja niin pian kuin hän oli täysi-ikäinen,

ryhdyttiin joihinkin toimenpiteisiin, jotka eivät olleet oikein

kauniita ja jotka saivat paljon pahaa aikaan. Tehdäkseen Mr. Edwardin

rikkaaksi vanha herra ja Mr. Rowland yhdessä saattoivat hänet asemaan,

joka hänen mielestään oli tuskallinen. En ole koskaan tarkoin

tietänyt, minkälainen tuo asema oli, mutta hän ei voinut kestää sen

tuottamia kärsimyksiä. Hän ei anna mielellään anteeksi. Hän rikkoi

välit perheensä kanssa ja on jo monta vuotta viettänyt säännötöntä

elämää. Luulen, että hän ei ole viettänyt kahta viikkoa peräkkäin

Thornfieldissä senjälkeen kun hän veljensä kuoltua, joka ei jättänyt

testamenttia, tuli tilan isännäksi, ja itse asiassa en ihmettele, että

hän kaihtaa tätä vanhaa paikkaa."

"Miksi niin?"

"Ehkä hän pitää sitä synkkänä."

Vastaus oli välttelevä, olisin tahtonut selvemmän, mutta Mrs. Fairfax

joko ei tahtonut tai ei voinut antaa minulle tarkempia tietoja Mr.

Rochesterin surujen laadusta ja alkuperästä. Hän vakuutti, että ne

olivat hänelle itselleen salaisuus ja että se mitä hän tiesi oli

etupäässä hänen omia arvelultaan. Nähtävästi hän halusi minua jättämään

tämän kysymyksen, ja sen teinkin hänen mielikseen.

Neljästoista luku.

Seuraavina päivinä näin Mr. Rochesteria vain harvoin. Aamulla hän

näytti olevan hyvin kiinni toimissaan, ja iltapäivällä tuli vieraita

Millcotesta ja lähiseuduilta, herrasmiehiä, jotka väliin jäivät

syömään päivällistä hänen kanssaan. Kun hänen nyrjähtänyt nilkkansa

oli parantunut, teki hän pitkiä ratsastusmatkoja, arvatenkin

vastavierailuja, sillä hän palasi tavallisesti vasta myöhään illalla.

Tänä aikana noudettiin Adèlekin vain harvoin hänen luokseen, ja koko

minun tuttavuuteni hänen kanssaan rajoittui satunnaisiin kohtauksiin

eteisessä, portaissa tai galleriassa, jolloin hän väliin kulki ohitseni

jäykkänä ja ylpeänä, hädintuskin osottaen päännyökkäyksellä tai

kylmällä katseella huomaavansa läsnäoloni, väliin taas suoden minulle

kohteliaan kumarruksen ja ritarillisen hymyilyn. Nämä erilaiset tunteet

eivät loukanneet minua, sillä huomasin, että minulla ei ollut mitään

tekemistä niitten vaihtelun kanssa, vaan että vuoksi ja luode johtuivat

minulle aivan tuntemattomista syistä.

Eräänä päivänä hänellä oli ollut päivällisvieraita ja hän oli

lähettänyt hakemaan salkkuani arvatenkin näyttääkseen heille sen

sisältöä. Vieraat herrat lähtivät aikaisin pois ehtiäkseen erääseen

kokoukseen Millcotessa, kuten Mrs. Fairfax sanoi minulle, mutta koska

iltapäivä oli kolea ja sateinen, ei Mr. Rochester lähtenyt heidän

mukanaan. Pian heidän lähtönsä jälkeen hän soitti kelloa, ja Adèlelle

ja minulle tuli sana mennä alakertaan. Kampasin Adèlen tukan ja tein

hänet mahdollisimman sieväksi, katsoin, että tavallinen kveekariasuni

oli moitteeton -- itse asiassa kaikki, letitetyt hiukset siihen

luettuina, oli liian niukkaa ja yksinkertaista voidakseen joutua

epäjärjestykseen -- ja niin lähdimme alas Adèlen ihmetellessä, oliko

tuo kauan odotettu _petit coffre_ jo tullut, sillä jonkun erehdyksen

vuoksi se oli viipynyt tähän saakka. Hänen odotuksensa ei joutunut

häpeään: siinä se seisoi, pieni pahvilaatikko, ruokasalin pöydällä. Hän

näytti vaistomaisesti tuntevan sen.

"Ma boîte! ma boîte!" huudahti hän ja syöksyi sitä kohti.

"Niin, siinä se on vihdoinkin, sinun 'boîtesi'. Ota se johonkin

nurkkaan ja nauti avaamisesta, sinä aito pariisitar", kuului Mr.

Rochesterin syvä ja melkein ivallinen ääni suunnattoman nojatuolin

syvyyksistä tulen äärestä. "Ja muista", jatkoi hän, "ettet vaivaa minua

tämän anatoomisen prosessin yksityiskohdilla etkä tee huomautuksia

laatikon sisäosista! Tapahtukoon toimituksesi hiljaisuudessa; tiens-toi

tranquille, enfant, comprends-tu?"

Adèle näytti tuskin tarvitsevan tätä varoitusta, hän oli jo vetäytynyt

aarteineen eräälle sohvalle ja avasi nyt touhuissaan kantta

kiinnittäviä nyörejä. Saatuaan pois nämä haitalliset laitokset ja

nostettuaan muutamia hopeapaperiin käärityitä paketeita laatikosta ei

hän enää voinut muuta kuin huudahtamistaan huudahtaa: "Oh ciel! Que

c'est beau!" ja hän vaipui katselemaan niitä hurmautuneena.

"Onko Miss Eyre täällä?" kysyi isäntäni kohottautuen katsomaan ovea

kohti, jonka lähellä vielä seisoin.

"Ahaa, tulkaa lähemmäksi, istukaa tuohon!" Hän veti tuolin lähelle

omaansa. "En ole ihastunut lasten laverteluun", jatkoi hän, "olen

vanha nuorimies, eikä heidän leperryksensä tuo mieleeni mitään

mieluisia muistoja. Minusta olisi sietämätöntä viettää kokonainen ilta

kahdenkesken lapsinulikan kanssa. Älkää vetäkö tuolianne kauemmaksi,

Miss Eyre, istukaa aivan siinä paikassa johon asetin sen -- _olkaa

hyvä_, tietenkin. Hitto vieköön kaikki kohteliaisuusmuodot -- unohdan

ne alituisesti. En myöskään erityisemmin rakasta yksinkertaisia

vanhoja rouvasihmisiä. En kuitenkaan saa unohtaa omaani, ei käy päinsä

laiminlyödä häntä. Hän on Fairfax, tai naimisissa Fairfaxin kanssa, ja

verta sanotaan vettä sakeammaksi."

Hän soitti kelloa ja lähetti kutsun Mrs. Fairfaxille, joka pian

ilmaantuikin kutimineen.

"Hyvää iltaa, Mrs. Fairfax, lähetin hakemaan teitä

hyväntekeväisyys-tarkoituksessa: olen kieltänyt Adèlea kertomasta

minulle lahjoistaan, ja hän pakahtuu puhelemishalusta. Olkaa niin hyvä

ja kuunnelkaa häntä! Se olisi parhaita töitä, mitä koskaan olette

tehnyt."

Tosiaankin, Adèle oli tuskin nähnyt Mrs. Fairfaxin, kun hän jo

veti hänet istumaan sohvalle ja lateli nopeasti hänen polvilleen

laatikosta löytyvät porsliini-, norsunluu- ja vahatavarat, sen ohella

antaen runsaita selityksiä ja ilmaisten ihastustaan katkonaisella

englanninkielellään.

"Nyt olen täyttänyt hyvän isännän tehtävät", jatkoi Mr. Rochester,

"olen asettanut vieraani huvittamaan toisiaan ja saan nyt vapaasti

odottaa omaa huviani. Miss Eyre, vetäkää tuolinne vieläkin hiukan

tännemmäksi, olette vieläkin liian kaukana, en voi nähdä teitä

häiritsemättä hyvää asentoani tässä mukavassa tuolissa, ja siihen ei

minulla ole halua!"

Tein työtä käskettyä, vaikka olisinkin paljon mieluummin pysynyt

varjossa, mutta Mr. Rochesterilla oli sellainen tapa antaa käskyjään,

että tuntui luonnolliselta totella häntä viipymättä.

Olimme, kuten jo sanoin, ruokasalissa. Kynttiläkruunu, joka oli

sytytetty päivällistä varten, täytti huoneen juhlavalolla, suuri

takkavalkea loimusi kirkkaana ja punaisena, purppuranpunaiset

ikkunaverhot riippuivat runsaissa laskoksissa korkeiden ikkunoiden

ja vielä korkeamman kaarioven edessä, kaikki oli hiljaista,

lukuunottamatta Adèlen hiljaista pakinaa (hän ei uskaltanut puhua

ääneen) ja rankkasateen lyöntejä ikkunaruutuja vastaan.

Mr. Rochester punaisessa nojatuolissaan näytti erilaiselta kuin

ennen, ei aivan yhtä tylyltä, ja paljon vähemmän synkältä. Hänen

huulillaan leikki hymyily, hänen silmänsä loistivat -- en tiennyt

varmaan, oliko se viinin vaikutusta, mutta pidin sitä hyvin luultavana.

Lyhyesti sanoen hän oli parhaalla iltapäivätuulellaan, puheliaampi

ja iloisempi, vähemmän kylmä ja kankea kuin aamuisin, mutta vieläkin

hän näytti tylyltä ja hirmuiselta nojatessaan kookasta päätään

pehmeätä tuolinselkää vastaan, tulen valaistessa hänen kiveenhakattuja

piirteitään ja suuria, tummia silmiään, sillä hänellä _oli_ suuret,

tummat silmät, ja hyvin kauniit silmät ne olivatkin. Niitten

syvyyksistä ei myöskään puuttunut hetkittäistä välähdystä, joka ainakin

muistutti lempeyttä, jollei ollutkaan sitä.

Hän oli pari minuuttia katsellut tulta, ja minä olin saman ajan

katsellut häntä. Äkkiä hän kääntyi ja yllätti minut tuijottamasta

kasvoihinsa.

"Te tutkitte minua, Miss Eyre", sanoi hän, "pidättekö minua kauniina?"

Jos olisin ehtinyt ajatella, olisi minun pitänyt vastata tähän

kysymykseen jollakin sovinnaisen kohteliaalla ja epämääräisellä

lauseella, mutta vastaus pääsi jotenkuten pujahtamaan huuliltani

ennenkuin äkkäsinkään:

"En, sir."

"Oh, kautta kunniani, teissä on jotakin merkillistä", sanoi hän, "te

olette pienen nunnan näköinen, siisti, tyven, totinen, yksinkertainen,

kun istutte tuossa kädet helmassanne, katse luotuna mattoon (paitsi

silloin tällöin kun tähtäätte sen läpitunkevasti kasvoihini, kuten

esimerkiksi juuri äsken), ja kun kysyy teiltä jotakin tai tekee

huomautuksen, johon teidän täytyy vastata, sinkautatte takaisin

nasevan, vastauksen, joka, jollei olekaan töykeä, on ainakin hyvin

odottamaton. Mitä tarkoitatte sillä?"

"Sir, olin liian suora ja pyydän sitä anteeksi. Minun olisi pitänyt

vastata, että on vaikeata antaa valmistamatonta vastausta ulkomuotoa

koskevaan kysymykseen, että se on makuasia, että ulkomuoto merkitsee

vähän tai jotakin sellaista."

"Mitään sellaista ei teidän olisi pitänyt vastata. Ulkomuoto merkitsee

vähän, kyllä kai! Ja sillä tavalla, tahtoessanne lieventää edellisiä

loukkausta silittelemällä ja tyynnyttämällä minua, te työnnätte tylsän

kynäveitsen korvani juureen. Jatkakaa: mitä vikoja näette minussa,

pyydän! Luullakseni kaikki jäseneni ja piirteeni ovat kuin muillakin

ihmisillä."

"Mr. Rochester, sallikaa minun ottaa takaisin ensimäinen vastaukseni:

sen tarkoitus ei ollut olla sukkela vastaus, se oli vain

ajattelemattomuus."

"Juuri niin, niin minäkin arvelen, ja sen vuoksi saatte vastata siitä.

Arvostelkaa minua: eikö otsani miellytä teitä?"

Hän kohotti tummia, aaltoilevia hiuksiaan, jotka vaakasuorina peittivät

hänen otsansa, ja näytti korkean otsansa, joka älyelimien asuntona

näytti lujalta ja vahvalta, mutta josta jyrkästi puuttui kaikki

hyväntahtoisuus ja pehmeys.

"No, neitiseni, näytänkö pässinpäältä?"

"Kaukana siitä, sir. Pidätte kenties minua epäkohteliaana jos

vastaukseksi kysyn, oletteko ihmisystävällinen?"

"Kas niin! Siinä uusi veitsenpistos, kun tahdoitte taputtaa päätäni,

ja tämä vain sentähden, että sanoin, etten pidä lasten ja vanhojen

naisten seurasta (sanottakoon tämä hiljaa). Ei, nuori neiti, minä en

yleensä ole ihmisystävä, mutta minulla on omaatuntoa" -- hän osotti

ulkonevia kohtia, joitten sanotaan merkitsevän sitä ja jotka, hänen

onnekseen, olivatkin hyvin selvät, tehden hänen otsansa yläosan

huomattavan leveäksi -- "ja sitäpaitsi oli minussa kerran jonkinlaista

kömpelöä helläsydämisyyttäkin. Kun olin teidän ikäisenne, olin aika

tunteellinen poika, tunsin myötätuntoa puutteellista, kovaosaista ja

onnetonta kohtaan, mutta senjälkeen on kohtalo kolhinut minua, se on

vatkannut minua nyrkeillään, ja nyt ylpeilen siitä, että olen kova ja

läpipääsemätön kuin pelipallo, vaikka minuun tosin vielä voidaankin

tunkeutua raon tai parin kautta ja vaikka möhkäleen keskellä vielä on

tuntuva kohta. Onko minusta siis vielä toiveita?"

"Mitä toiveita?"

"Että pelipallo voisi lopullisesti muuttua takaisin lihaksi?"

"Varmasti hän on juonut liian paljon viiniä", ajattelin, enkä tietänyt

mitä vastata tuohon kummalliseen kysymykseen: kuinka osasin sanoa

hänelle, voiko pelipallo vielä muuttua takaisin lihaksi.

"Te olette hyvin ymmällä, Miss Eyre, ja vaikka te ette ole sievä sen

enempää kuin minä olen kaunis, pukee tuo hämmentynyt ilme teitä,

sitäpaitsi se on sopiva, sillä se pitää nuo tutkivat silmänne poissa

kasvoistani ja antaa niille kyllin tekemistä maton tallattujen kukkien

katselemisessa. Hämmentykää siis yhä vielä! Nuori neiti, minua huvittaa

olla puhelias ja avomielinen tänä iltana."

Ilmoitettuaan tämän hän nousi tuoliltaan ja nojautui marmorista

uuninreunusta vastaan. Saatoin nyt nähdä hänen vartalonsa yhtä

hyvin kuin hänen kasvonsa, hänen tavattoman leveät hartiansa, jotka

olivat melkein suhteettomat käsivarsien pituuteen. Olen varma siitä,

että useimmat olisivat pitäneet häntä rumana miehenä, mutta hänen

asennossaan oli niin paljon itsetiedotonta ylpeyttä, hänen käytöksensä

oli niin luontevaa ja osotti niin täydellistä välinpitämättömyyttä

ulkomuodon suhteen ja ylimielistä luottamusta muiden ominaisuuksien,

pysyvien tai tilapäisten, voimaan, että ehdottomasti, kun katseli

häntä, yhtyi tähän välinpitämättömyyteen ja sokeasti uskoi hänen

luottamuksensa oikeutukseen.

"Minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana", toisti hän,

"ja siinä syy, miksi olen lähettänyt hakemaan teitä. Takkavalkea ja

kynttiläkruunu eivät riitä seurakseni, ei myöskään Pilot, sillä mikään

niistä ei osaa puhua. Adèle on yhtä astetta parempi, mutta kuitenkin

paljon alapuolella vaadittua tasoa, Mrs. Fairfax samoin. Te sitävastoin

varmasti sovitte minulle, jos vain tahdotte. Te hämmästytitte minua

ensimäisenä iltana, kun kutsuin teidät tänne. Senjälkeen olen

melkein unohtanut teidät, toiset ajatukset ovat karkoittaneet teidät

mielestäni, mutta tänä iltana olen päättänyt pitää hauskaa, unohtaa

kaiken ikävän ja ajatella vain sellaista mikä huvittaa minua. Nyt minua

huvittaisi saada jotakin selville teistä -- oppia tuntemaan teitä

enemmän -- senvuoksi puhukaa!"

Puhumisen asemasta hymyilin, vaan en erittäin kohteliaasti ja nöyrästi.

"Puhukaa", vaati hän.

"Mistä, sir?"

"Mistä teitä haluttaa. Jätän sekä aiheen valinnan että sen käsittelyn

yksinomaan teidän asiaksenne."

Niinpä istuin enkä puhunut mitään. "Jos hän odottaa minun puhuvan vain

puhumisen vuoksi ja antaakseni tietoja itsestäni, saa hän huomata

kääntyneensä väärän henkilön puoleen", ajattelin.

"Te olette mykkä, Miss Eyre."

Olin edelleenkin mykkä. Hän taivutti hiukan päätään minua kohti ja

näytti tahtovan tunkeutua silmiini yhdellä ainoalla nopealla katseella.

"Itsepäinen", sanoi hän, "ja ikävystynyt. Sehän on ymmärrettävää. Tein

pyyntöni hullunkurisessa, miltei hävyttömässä muodossa. Miss Eyre, minä

pyydän teiltä anteeksi. Kerta kaikkiaan, minä en tahtoisi kohdella

teitä kuin alempaani", -- hän oikaisi itseään -- "tietysti vetoan vain

sellaiseen ylemmyyteen, jonka täytyy johtua kahdenkymmenen vuoden

ikäerosta ja sadan vuoden ennätyksestä kokemuksessa. Se on oikeutettua

_et j'y tiens_, kuten Adèle sanoisi, ja tämän -- eikä minkään muun --

ylemmyyden nojalla toivoisin, että te nyt olisitte hyvä ja puhuisitte

minulle vähän ja huvittaisitte minua, sillä ajatukseni ovat väsyneet

yhdessä kohdassa pysymiseen -- kuin ruosteinen naula."

Hän oli suvainnut antaa minulle selityksen, miltei itsepuolustuksen:

tämä alentuminen hänen puoleltaan ei suinkaan jättänyt minua

välinpitämättömäksi enkä tahtonut näyttääkään siltä.

"Huvitan teitä mielelläni, sir, jos vain osaan -- hyvin mielelläni,

mutta en osaa valita keskusteluaihetta, sillä enhän voi tietää, mikä

kiinnittäisi mieltänne. Tehkää minulle kysymyksiä, ja minä koetan

vastata parhaani mukaan."

"Siis ensinnäkin, oletteko yhtä mieltä kanssani siinä, että minulla

on oikeutta olla teitä kohtaan hiukan käskevä, jyrkkä, ehkä väliin

vaateliaskin äsken esittämieni syiden perustalla; nimittäin, että olen

kyllin vanha ollakseni teidän isänne ja että olen raivannut tieni

monenlaisten kokemuksien läpi eri ihmisten ja eri kansojen keskuudessa

ja samoillut yli puolen maapalloa, kun taas te olette elänyt rauhassa

samojen ihmisten kanssa samassa talossa."

"Miten haluatte, sir."

"Se ei ole mikään vastaus, tahi pikemmin hyvin harmillinen vastaus,

koska se on hyvin välttelevä. Vastatkaa selvästi!"

"Minä en usko, sir, että teillä on oikeutta käskeä minua vain

sentähden, että olette vanhempi kuin minä ja että olette nähnyt enemmän

maailmaa. Teidän ylemmyysvaatimuksenne riippuu siitä, miten olette

käyttänyt aikanne ja kokemuksenne."

"Hm! Selvää puhetta. Mutta minä en suostu siihen, koska näen,

että se ei ole minulle ollenkaan edullista, sillä olen hyvin

välinpitämättömästi, etten sanoisi huonosti, käyttänyt hyväkseni näitä

etuja. Jättäkäämme siis ylemmyys syrjään -- suostutteko vieläkin

silloin tällöin ottamaan vastaan määräyksiäni loukkaantumatta tai

tulematta pahoillenne käskevästä sävystäni?"

Minä hymyilin. Ajattelin itsekseni, että Mr. Rochester _on_ omituinen

-- hän näytti unohtavan, että hän maksoi minulle kolmekymmentä puntaa

vuodessa käskyjensä noudattamisesta.

"Hymy on hyvin hyvä", sanoi hän äkätessään heti ohimenevän ilmeeni,

"mutta puhukaa myös!"

"Minä ajattelin, sir, että harvat isännät vaivautuisivat kysymään,

pahastuvatko heidän palkatut käskynalaisensa heidän määräyksistään."

"Palkatut käskynalaisensa! Mitä, oletteko te minun palkattu

käskynalaiseni? Se on totta, olin unohtanut palkan. No hyvä, sallitteko

minun tuosta aineellisesta syystä esiintyä hiukan itsevaltaisesti?"

"En, sir, en siitä syystä, vaan siitä, että unohditte sen ja että

otatte huomioon, onko käskynalaisen hyvä olla epäitsenäisessä

asemassaan, siitä syystä suostun kaikesta sydämestäni."

"Ja te suostutte vapauttamaan minut monista sovinnaisista muodoista

ja tyhjistä sanoista luulematta, että niitten poistaminen johtuu

hävyttömyydestä?"

"Olen varma, sir, etten koskaan erehtyisi luulemaan muodollisuuksien

puutetta hävyttömyydeksi; edellisestä melkein pidän, jälkimäiseen ei

kukaan vapaana syntynyt alistuisi, ei edes palkasta."

"Lorua! Melkein kaikki vapaana syntyneet suostuvat mihin tahansa

palkasta; puhukaa siis vain itsestänne älkääkä yritelkö tehdä

yleistyksiä, joitten suhteen olette kokonaan tietämätön. Kuitenkin

lyön hengessä kättä kanssanne vastauksenne tähden, niin epätarkka

kuin se olikin, ja yhtä paljon tavan tähden, jolla se sanottiin,

kuin itse vastauksen. Tapa oli suora ja vilpitön, sellaista ei

usein näe, päinvastoin saa oman rehellisyytensä palkaksi useimmiten

kylmyyttä, teeskentelyä tai kömpelöä väärinymmärrystä. Kokemattomista

koulutyttö-opettajattarista ei kolme kolmestatuhannesta olisi vastannut

minulle niinkuin te äsken. Mutta minä en aio imarrella teitä. Jos

satutte olemaan eri maata kuin muut, ei se ole teidän ansiotanne,

luonto sen teki. Sitäpaitsi teen johtopäätöksiäni liian nopeasti:

siitä, mitä nyt tiedän, en voi päättää teidän olevan muita paremman,

teillä voi olla sietämättömiä vikoja muutamien hyvien puolienne

vastapainoksi."

"Ja niinpä teilläkin", ajattelin. Katseemme kohtasivat juuri kun tämä

ajatus välähti mieleeni, hän näytti lukevan sen silmistäni, sillä hän

vastasi siihen kuin olisi se ilmaistu ääneen.

"Niin kyllä, olette oikeassa", sanoi hän. "Minulla on paljon omia

vikoja, tiedän sen hyvin, ja vakuutan teille, etten koeta kaunistella

niitä. Herra paratkoon, minun ei kannata olla ankara toisille. Minulla

on menneisyys, takanani kirjava elämä ja kokonainen sarja tekoja, joita

voin katsella ja jotka helposti voivat langettaa kaikki pistosanani ja

arvosteluni lähimäisestäni omaan itseeni. Kahdenkymmenen yhden vuoden

vanhana lähdin, tai mieluummin (sillä kuten muutkin synnintekijät,

halusin luovuttaa puolet häpeästäni huonolle onnelle ja nurjille

olosuhteille) tulin viskatuksi väärään suuntaan, ja senjälkeen en ole

löytänyt oikeata. Mutta minä voisin olla hyvin erilainen, voisin olla

yhtä hyvä kuin te nyt, viisaampi ja melkein yhtä puhdas. Kadehdin

mielenne rauhaa, kirkasta omaatuntoanne ja tahratonta muistianne. Pikku

tyttö, kirkas, tahraton muisti mahtaa olla harvinainen aarre, puhtaan

virkistyksen tyhjentymätön lähde, eikö totta?"

"Minkälainen oli teidän muistinne, kun olitte kahdeksantoistavuotias,

sir?"

"Aivan moitteeton, terve ja puhdas, ei mikään pilaantunut virtaus

ollut vielä muuttanut sitä sameaksi lätäköksi. Luonto on itse asiassa

tarkoittanut minut hyväksi mieheksi, Miss Eyre, paremman lajin

ihmiseksi, ja te näette, että en ole sellainen. Te tahtoisitte sanoa,

että te ette näe sitä, ainakin luulen lukevani sen silmistänne (olkaa

muuten varuillanne, mitä ilmaisette niillä, osaan mainiosti tulkita

niitten kieltä). Uskokaa sitten sanojani: minä en ole lurjus, sitä

teidän ei pidä otaksua eikä luulla minusta mitään hirveätä, olen

vain tavallinen vanha syntinen, ja sitäkin, kuten varmasti uskon,

pikemmin olosuhteitten kuin luonnollisten taipumusten vuoksi, ja täysin

perehtynyt kaikkiin noihin viheliäisiin pieniin ylitsekäymisiin, joilla

rikkaat ja joutilaat ihmiset koettavat tappaa aikaa. Ihmettelettekö,

että tunnustan teille tämän? Tietäkää, että tulevan elämänne kuluessa

huomaatte usein vasten omaa tahtoanne olevanne ystävienne salaisuuksien

uskottuna, ihmiset tulevat vaistomaisesti tuntemaan, kuten minä olen

tehnyt, että teidän vahva puolenne ei ole itsestänne kertominen, vaan

kuunteleminen, kun toiset kertovat itsestään. He tuntevat myöskin, että

ette kuuntele heidän itsepaljastuksiaan inholla ja halveksien, vaan

eräänlaisella synnynnäisellä myötätunnolla, joka on niin rauhoittava ja

rohkaiseva juuri sentähden, että sitä niin perin vähän tyrkytetään."

"Kuinka tiedätte kuinka voitte arvata kaiken tämän?"

"Tiedän sen varsin hyvin, ja senvuoksi jatkan melkein yhtä vapaasti

kuin jos kirjoittaisin ajatuksiani päiväkirjaan. Te sanoisitte,

että minun olisi pitänyt voittaa asianhaarat -- niin minun olisi

pitänytkin -- mutta näette, että en voittanut niitä. Kun kohtalo

teki minulle vääryyttä, en ollut kyllin viisas pysyäkseni kylmänä,

jouduin epätoivoon, sitten turmelluin. Ja nyt, kun joku paheellinen

tyhmyri herättää minussa inhoa ilkeillä puheillaan, en voi imarrella

itseäni olemasta parempi kuin hän, vaan olen pakoitettu tunnustamaan

itselleni, että hän ja minä olemme samalla tasolla. Toivoisin, että

olisin pysynyt lujana -- Jumala tietää, että toivoisin sitä! Pelatkaa

omantunnonvaivoja, kun olette kiusauksessa erehtyä, Miss Eyre,

omantunnonvaivat myrkyttävät elämän."

"Katumuksen sanotaan parantavan ne."

"Se ei paranna niitä. Täydellinen muutos tekisi sen, ja minä voisin

muuttua -- minulla olisi vielä voimaa siihen -- jos -- mutta mitä

hyödyttää ajatellakaan sitä minun vaikeassa asemassani, raskautettuna,

kirottuna. Sitäpaitsi, koska onni on auttamattomasti kielletty minulta,

on minulla oikeus saada nautintoja elämästä, ja minä _tahdon_ nauttia,

maksoi mitä maksoi."

"Sitten turmellutte vielä enemmän, sir."

"Paljon mahdollista -- mutta miksi turmeltuisin, jos saisin suloisia

ja raikkaita nautintoja? Ja minä voin saada niin suloisia ja raikkaita

nautintoja kuin hunaja, jota mehiläinen kokoaa suolta."

"Se pistää -- se maistuu karvaalta, sir."

"Mistä tiedätte? -- ette ole koskaan koettanut. Kuinka totiselta,

kuinka juhlalliselta näytätte, ja kuitenkaan ette tiedä asiasta enempää

kuin tämä korukapine (hän otti sellaisen uuninreunalta). Teillä ei ole

oikeutta saarnata minulle, te vastaleivottu ihminen, joka ette ole

vielä astunut elämän kynnyksenkään yli ja jolla ei ole aavistustakaan

sen salaisuuksista."

"Muistutan teitä vain omista sanoistanne, sir: sanoitte, että

erehdyksien seuraus on paha omatunto ja että paha omatunto myrkyttää

elämän."

"Ja kuka puhuu erehdyksestä nyt? Minä tuskin uskon, että se ajatus,

joka nyt liiteli aivojeni läpi, oli erehdys. Luulen, että se oli

innoitusta eikä kiusausta: se oli iloinen, hyväilevä -- sen tiedän.

Nyt se tulee takaisin. Vakuutan teille, että se ei ole paholainen,

tai jos se on, niin sillä on valon enkelin vaatteet yllä. Kun niin

kaunis vieras kolkuttaa sydämeni ovelle, en luule voivani kieltää sitä

pääsemästä sisään."

"Epäilkää sitä, sir, se ei ole todellinen enkeli."

"Vielä kerran, mistä sen tiedätte? Mikä vaisto auttaa teitä muka

erottamaan kadotuksen langenneen hengen ikuisen valtaistuimen

lähettiläästä, opastajan viettelijästä?"

"Päätin sen ilmeestänne, sir, joka oli levoton, kun sanoitte

mielijohteenne tulevan takaisin. Olen varma, että tulette vielä

onnettomammaksi, jos kuuntelette sitä."

"En vähääkään -- se tuo mukanaan maailman suloisimman sanoman.

Sitäpaitsi te ette ole minun omatuntoni, joten voitte rauhoittua. Ja

nyt, tule sisään, kaunis vaeltaja!"

Tämän hän sanoi ilmestykselleen, joka oli näkymätön muille silmille

kuin hänen, ja sulki käsivartensa, jotka hän oli puolittain avannut,

ikäänkuin painaakseen näkymättömän olennon rintaansa vastaan.