"Minkätähden?"

"Koska hän on laitoksen rahaston- ja taloudenhoitaja."

"Siis ei talo kuulukaan pitkälle neidille, jolla on kello, ja joka

sanoi, että saisimme leipää ja juustoa."

"Miss Templelle? Ei toki! Jospa kuuluisikin! Hänen täytyy vastata Mr.

Brocklehurstille kaikesta, mitä hän tekee. Mr. Brocklehurst ostaa

ruokamme ja vaatteemme."

"Asuuko hän täällä?"

"Ei -- kahden penikulman päässä suuressa linnassa."

"Onko hän hyvä mies?"

"Hän on pappi, ja hänen sanotaan harjoittavan paljon

hyväntekeväisyyttä."

"Sanoitko että neidin nimi on Miss Temple?"

"Sanoin."

"Ja minkä nimisiä ovat muut opettajat?"

"Punaposkinen on Miss Smith, hän opettaa käsitöitä ja leikkaa vaatteet

-- me teemme itse kaikki vaatteemme, hameet, päällystakit, kaikki;

pieni mustatukkainen on Miss Scatcherd, hän opettaa historiaa ja

kielioppia ja kuulustelee toisen luokan läksyt; se, jolla on huivi

hartioilla ja nenäliina sidottuna hameeseen keltaisella nauhalla,

on Madame Pierrot, hän on kotoisin Lisle'sta, Ranskassa, ja opettaa

ranskaa."

"Pidätkö opettajista?"

"Koko lailla."

"Pidätkö tuosta pienestä mustasta ja Madame -- en osaa sanoa hänen

nimeään niinkuin sinä?

"Miss Scatcherd on kiivas -- pidä varasi, ettet suututa häntä! Madame

Pierrot ei ole häijy ihminen."

"Mutta Miss Temple on paras, eikö totta?"

"Miss Temple on hyvin hyvä ja hyvin viisas. Hän on yläpuolella muita,

sillä hän tietää paljon enemmän kuin he."

"Oletko kauan ollut täällä?"

"Kaksi vuotta."

"Oletko orpo?"

"Äitini on kuollut."

"Onko sinun hyvä olla täällä."

"Sinä kysyt melkein liikoja. Olen vastannut tarpeeksi tällä kerralla.

Nyt minun täytyy lukea."

Mutta silloin päivälliskello soi. Kaikki palasivat sisään. Tuoksu, joka

nyt täytti ruokasalin, ei ollut paljoa houkuttelevampi kuin se joka oli

ilahuttanut sieraimiamme aamiaisella. Päivällinen tarjottiin kahdessa

suuressa tinavadissa, joista höyrysi voimakas pilaantuneen rasvan

tuoksu. Huomasin, että ruokana oli jonkinlaista liha- ja perunakeittoa,

huonoa ja sotkuista, ja tätä valmistetta jaettiin niukanpuoleinen

annos joka oppilaalle. Söin mikäli mahdollista ja aprikoin mielessäni,

tulisiko ruoka joka päivä olemaan samanlaista. Päivällisen jälkeen

menimme viipymättä koulusaliin. Tunnit alkoivat taas ja jatkuivat kello

viiteen asti.

Iltapäivän ainoa merkittävä tapaus oli se, että näin Miss Scatcherdin

osoittavan epäsuosiotaan tytölle, jonka kanssa olin puhellut

parvekkeella, ja lähettävän hänet historialuokasta seisomaan keskelle

suurta koulusalia. Rangaistus tuntui minusta mitä suurimmassa määrin

häpeälliseltä, varsinkin niin suurelle tytölle -- hän näytti ainakin

kolmetoistavuotiaalta. Odotinkin suuren surun ja häpeän ilmauksia

hänen puoleltaan, mutta ihmeekseni näin, että hän ei itkenyt, ei

edes punastunut. Tyvenenä, joskin totisena seisoi hän siinä kaikkien

silmien maalitauluna. "Kuinka hän voi kestää sen niin rauhallisesti,

niin lujana?" ajattelin. "Jos minä olisin hänen sijassaan, toivoisin

luullakseni maan aukeavan ja nielaisevan minut. Näyttää siltä kuin

jos hän ajattelisi jotakin muuta kuin rangaistustansa ja asemaansa,

jotakin, joka ei ole hänen edessään eikä ympärillään. Olen kuullut

puhuttavan ihmisistä, jotka näkevät unia valveillaan -- eikö hän näe

unta nyt? Hän katsoo alas lattiaan, mutta olen varma että hän ei näe

sitä. Hänen katseensa on kääntynyt sisäänpäin, hänen omaan sydämeensä,

ja luulisin, että hän näkee jotakin muististaan, eikä nykyisestä

ympäristöstään. Tahtoisin tietää, minkälainen tyttö hän on, hyvä vai

paha."

Pian kello viiden jälkeen saimme taaskin aterian, tällä kertaa pienen

kupillisen kahvia ja pienen viipaleen ruskeata leipää. Ahmin leipäni

ja join kahvini hyvällä halulla, mutta olisin tahtonut vielä paljon

enemmän, sillä olin yhä nälkäinen. Seurasi puolen tunnin väliaika,

sitten läksyjenluku, sitten lasillinen vettä ja kauraleipää, rukoukset

ja levollemeno. Sellainen oli ensimäinen päiväni Lowoodissa.

Kuudes luku.

Seuraava päivä alkoi kuten ensimäinenkin, nousimme ja pukeuduimme

talikynttilän valossa, mutta sinä aamuna vapauduimme peseymisen

vaivasta, koska vesi kannuissa oli jäätynyt. Edellisenä iltana oli

ilma muuttunut, ja pureva koillistuuli, joka koko yön oli läpi

ikkunanrakojen puhaltanut makuuhuoneeseemme, oli saanut meidät

värisemään kylmästä vuoteissamme ja jäädyttänyt veden kannuissa.

Ennenkuin tuo pitkä, rukouksille ja raamatunlukemiselle omistettu

puolitoistatuntinen oli ohi, luulin menehtyväni kylmästä. Vihdoin

päästiin aamiaiseen saakka, ja tänä aamuna ei velli ollut palanut

pohjaan, laadultaan se oli syötävää, mutta valitettavasti sitä oli

kovin vähän. Kuinka pieneltä annokseni näyttikään! Olisin suonut sen

olevan kaksi kertaa suuremman.

Päivän kuluessa minut kirjoitettiin neljännen luokan oppilaaksi ja

minulle annettiin määrätyt työt ja tehtävät. Tähän saakka olin ollut

vain katselija Lowoodissa, nyt tuli minustakin toimiva jäsen. Läksyt

tuntuivat minusta ensin sekä pitkiltä että vaikeilta, sillä en ollut

tottunut oppimaan ulkoa. Eri aineitten nopea vaihtelu hämmensi minua

myös ja olin iloinen kun vihdoin, kolmen tienoissa iltapäivällä, Miss

Smith pisti käteeni kaksi kyynärää pitkän palttinakaistaleen, neulan ja

sormustimen ja lähetti minut istumaan erääseen rauhalliseen nurkkaan

koulusalissa käskien minua ompelemaan saumaa. Tällä tunnilla ompelivat

melkein kaikki muutkin, vain yksi luokka luki vielä Miss Scatcherdin

pöydän ympärillä. Koska kaikki oli muuten hiljaista, voi helposti

kuulla, mistä heidän läksyssään oli kysymys, kuinka kukin tyttö

suoriutui ja kuinka Miss Scatcherd moitti tai kiitti heitä. Luettavana

oli Englannin historiaa. Lukijain joukossa huomasin tuttavani

parvekkeelta. Tunnin alussa hänen paikkansa oli ollut ylinnä luokassa,

mutta jonkun ääntämis- tai välimerkkivirheen tähden hänet lähetettiin

äkkiä aina viimeiselle sijalle saakka. Tässäkin vaatimattomassa

paikassa hän yhä edelleen oli Miss Scatcherdin alituisen huomion

esineenä. Tämä ahdisti häntä jatkuvasti seuraavaan tapaan:

"Burns" (se kuului olevan hänen nimensä -- täällä kutsuttiin tyttöjä

sukunimeltä, kuten poikia muissa kouluissa) -- "Burns, sinä seisot

jalat sisäänpäin, käännä heti varpaasi ulospäin!" "Burns, sinä työnnät

leukasi ulos niin epämiellyttävästi, vedä se heti sisään!" "Burns, minä

vaadin että sinä pidät pääsi pystyssä, minä en tahdo nähdä sinua tuossa

asennossa!" j.n.e., j.n.e.

Kun luku oli luettu kahteen kertaan, suljettiin kirjat ja tytöiltä

kyseltiin sen sisältöä. Luettavana oli ollut kohtia Kaarle I:n

hallituksesta, ja nyt tehtiin kysymyksiä laivojen lastiluvuista,

veroista ja lisämaksuista, joista useimmat tytöt eivät osanneet

sanoa mitään. Burns sitävastoin, kun hänen vuoronsa tuli, ratkaisi

kaikki vaikeudet helposti. Hän näytti säilyttäneen muistissaan läksyn

ydinkohdat, ja joka kysymykseen oli hänellä vastaus valmiina. Odotin,

että Miss Scatcherd kiittäisi hänen tarkkaavaisuuttaan, mutta sensijaan

hän huudahtikin äkisti:

"Sinä likainen, epäsiisti tyttö, sinä et ole tänä aamuna puhdistanut

kynsiäsi"

Burns ei vastannut. Ihmettelin hänen hiljaisuuttaan.

"Miksi", ajattelin, "ei hän selitä, että hän tänä aamuna ei voinut

puhdistaa kynsiänsä eikä pestä kasvojansa, kun vesi oli jäätynyt."

Huomioni kiinnitti nyt Miss Smith, jolle minun piti pitää lankavyyhtiä.

Keriessään hän puhutteli minua aika ajoin kysyen, olinko ennen ollut

koulussa, osasinko merkata, kutoa ja virkata pitsiä, ja tällä välin en

voinut seurata Miss Smithin liikkeitä. Kun palasin paikalleni, antoi

mainittu neiti juuri jonkun määräyksen, jonka merkitystä en tajunnut.

Burns nousi viipymättä, meni vieressä olevaan pienempään huoneeseen,

jossa kirjoja säilytettiin, ja palasi puolen minuutin kuluttua

kädessään kimppu vitsoja, jotka oli sidottu yhteen toisesta päästä.

Tämän pahaa ennustavan aseen hän ojensi kohteliaasti niijaten Miss

Scatcherdille, irroitti sitten hiljaa, käskyä odottamatta, esiliinansa,

jonka jälkeen opettaja antoi vitsakimpullaan tusinan kiivaita iskuja

hänen niskaansa. Ei ainoakaan kyynel kohonnut Burnsin silmiin, ei

ainoakaan väre muuttanut hänen ajattelevien kasvojensa ilmettä, kun

taas minä katselin tätä näytelmää voimattoman raivon vallassa, ja

vapisevat sormeni eivät pystyneet työhön.

"Itsepintainen tyttö!" huudahti Miss Scatcherd. "Ei mikään voi parantaa

sinua hutiloimisestasi. Vie pois vitsat!"

Burns totteli. Katselin häntä tarkasti kun hän palasi kirjahuoneesta.

Hän pani juuri nenäliinan taskuunsa, ja kyynelen jälki kimmelsi hänen

kasvoillaan.

Leikkitunti illalla oli mielestäni hauskin osa päivästä Lowoodissa.

Leipäpalanen ja kahvipisara, jotka saatiin kello viideltä, olivat

virkistäneet, joskaan ne eivät poistaneet nälkää, kiellot, säännöt ja

määräykset olivat nyt vähemmän ankarat, koulusali tuntui lämpimämmältä

kuin aamulla ja takkavalkeat loistivat kirkkaampina korvaten jossain

määrin kynttilöitä, joita ei vielä ollut tuotu. Valkean punertava

loimu, valloille päässyt meteli ja monien äänien hälinä antoivat

kaikille mieluisen vapaudentunteen.

Tuon päivän iltana, jolloin olin nähnyt Miss Scatcherdin pieksevän

oppilastaan, kuljin tapani mukaan yksinäisenä penkkien, pöytien

ja nauravien tyttöryhmien keskellä tuntematta kuitenkaan itseäni

yksinäiseksi. Ikkunain ohi kulkiessani raotin silloin tällöin luukkuja

ja kurkistin ulos. Siellä oli sakea lumipyry, ja alempia ruutuja

vastaan oli jo muodostumassa kinos. Painoin korvani ikkunaa vasten

ja saatoin iloisesta hälinästä sisällä huoneessa eroittaa tuulen

toivottaman vinkumisen ulkona.

Jos olisin tullut hyvästä kodista ja kilttien vanhempien luota, olisin

arvatenkin juuri sillä hetkellä kipeimmin kaivannut heitä. Tuuli olisi

tehnyt sydämeni surulliseksi, hämärässä huoneessa vallitseva sekasorto

olisi häirinnyt mieleni rauhaa. Nyt sitävastoin sain molemmista

omituista nautintoa, ja olisin antanut tuulen ulvoa vieläkin hurjemmin,

hämärän tummentua pimeydeksi ja hälinän nousta meteliksi.

Hyppäsin yli penkkien, ryömin pöytien alitse ja pääsin vihdoin toisen

tulisijan luo. Täältä löysin Burnsin, joka oli polvillaan korkean

tulensuojustimen ääressä. Hän näytti olevan kokonaan erillään muusta

maailmasta ja syventyneenä kirjaansa, jota hän koetti lukea tulen

himmeässä valossa.

"Onko se vielä Rasselas?" kysyin hänen takaansa.

"On", vastasi hän, "pääsen kohta loppuun."

Viiden minuutin kuluttua hän sulki sen. Olin siitä mielissäni.

"Nyt ehkä saan hänet puhumaan", ajattelin. Istuin lattialle hänen

viereensä.

"Mikä sinun nimesi on paitsi Burns?"

"Helena."

"Oletko tullut kaukaa?"

"Olen tullut kaukaa pohjoisesta, aivan Skotlannin rajalta."

"Menetkö koskaan takaisin?"

"Toivon kylläkin meneväni, mutta kukaan ei voi olla varma

tulevaisuudesta."

"Sinä varmaan mielelläsi jättäisit Lowoodin."

"En suinkaan, miksi niin? Minut lähetettiin Lowoodiin saamaan

kasvatusta ja mitä hyödyttäisi lähteä pois ennenaikoja?"

"Mutta tuo opettaja, Miss Scatcherd, on julma sinua kohtaan."

"Julma? Ei ollenkaan! Hän on ankara, hän ei pidä virheistäni."

"Ja jos minä olisin sinun sijassasi, en pitäisi hänestä. Minä

vastustaisin häntä, ja jos hän löisi minua tuolla vitsalla, repisin sen

hänen kädestään ja katkaisisin sen hänen nenänsä edessä."

"Luultavasti et tekisi mitään sellaista, mutta jos tekisit, ajaisi Mr.

Brocklehurst sinut pois koulusta, ja se olisi suuri suru omaisillesi.

On paljon parempi kärsiä kipu, jota ei tunne kukaan muu kuin itse,

kuin tehdä joku kiivas, ajattelematon teko, jonka pahat seuraukset

ulottuisivat kaikkiin omaisiin. Sitäpaitsi raamattu käskee meitä

kostamaan pahan hyvällä."

"Mutta on häpeällistä saada vitsaa ja seisoa keskellä huonetta, joka

on täynnä ihmisiä, ja sinä olet jo niin suuri tyttö. Minä olen paljon

nuorempi kuin sinä, ja minä en voisi kestää sitä."

"Mutta sinun velvollisuutesi olisi kestää se, jollet voisi välttää

sitä. On heikkoa ja raukkamaista sanoa ettei voi kestää sitä, mitä

kohtalo vaatii kestämään."

Kuuntelin häntä ihmetellen. En voinut ymmärtää tätä kestäväisyyden

oppia, ja vielä vähemmän ymmärsin sitä suvaitsevaisuutta, jolla hän

puhui kiusanhengestään. Tunsin kuitenkin, että Helena Burns näki asiat

valossa, joka oli näkymätön minun silmilleni. Aavistin että hän oli

oikeassa ja minä väärässä, mutta en tahtonut miettiä asiaa syvemmin,

vaan, kuten Felix, lykkäsin sen sopivampaan aikaan.

"Sinä sanot että sinulla on vikoja, Helena. Mitkä ne ovat? Minusta

näytät hyvin hyvältä."

"Opi siis minun esimerkistäni olemaan uskomatta näennäisyyksiin.

Minä olen, kuten Miss Scatcherd sanoo, epäsiisti, sillä vain harvoin

panen tavarani järjestykseen enkä koskaan pidä niitä kunnossa, olen

huolimaton, unhoitan koulun säännöt, luen muuta kun minun pitäisi lukea

läksyjä, minulla ei ole mitään järjestystä töissäni, ja väliin sanon,

kuten sinäkin, etten _voi_ alistua sääntöihin ja järjestelmiin. Tämä

kaikki on hyvin ärsyttävää Miss Scatcherdin mielestä, joka luonnostaan

on tarkka, siisti ja täsmällinen."

"Ja tyly ja julma", lisäsin, mutta Helena Burns ei myöntynyt siihen,

vaan vaikeni.

"Onko Miss Temple yhtä ankara sinulle, kuin Miss Scatcherd?"

Kun mainitsin Miss Templen nimen, levisi pehmeä hymyily hänen totisille

kasvoilleen.

"Miss Temple on hyvin hyvä, hänelle on vastenmielistä olla ankara

kenellekään, yksinpä koulun häijyimmälle tytölle. Hänkin näkee vikani

ja muistuttaa minua niistä ystävällisesti, ja jos teen jotakin kiitosta

ansaitsevaa, palkitsee hän sen runsaasti. Siinäpä juuri on hyvä

todistus luonteeni monista puutteista, että ei edes hänen moitteensa,

jotka ovat niin lempeitä ja niin oikeutettuja, voi parantaa minua, eikä

hänen kiitoksensa, jota pidän niin suuressa arvossa, voi kannustaa

minua pyrkimään huolelliseksi ja varovaiseksi."

"Se on omituista", sanoin. "Ei ole ollenkaan vaikeata olla huolellinen."

"_Sinulle_ se epäilemättä ei ole vaikeata. Katselin sinua tänä

aamuna luokassa ja näin, että olit hyvin tarkkaavainen. Ajatuksesi

eivät näyttäneet lentävän muualle, kun Miss Miller selitti läksyä ja

kuulusteli sinua. Minun ajatukseni ovat aina poissa, ja kun minun

pitäisi kuunnella Miss Scatcherdia ja pitää tarkoin muistissani

hänen sanansa, en välistä enää kuule hänen ääntänsäkään, vaan vaivun

jonkinlaiseen uneen. Väliin ajattelen olevani Northumberlannissa

ja kuvittelen, että hälinä ympärilläni johtuu pienestä purosta,

joka virtaa läpi Deepdenin aivan kotini ohitse. Kun sitten tulee

minun vuoroni vastata, täytyy minun herätä, ja koska koko ajan olen

kuunnellut vain tuon kuvitellun puron solinaa enkä Miss Scatcherdia, ei

minulla ole vastausta valmiina."

"Tänään kuitenkin vastasit niin hyvin."

"Se oli vain sattuma. Aihe, josta luimme, kiinnitti mieltäni. Tänään

en nähnyt unta Deepdenistä, vaan ajattelin, kuinka hyvää tarkoittava

mies voi menetellä niin väärin ja epäviisaasti kuin Kaarle I väliin

teki, ja kuinka suuri vahinko oli, että niin rehellinen ja tunnollinen

mies ei voinut nähdä kruunun etuja kauemmaksi. Jospa hän vain olisi

katsonut etäämmälle ja nähnyt mitä se, jota sanotaan ajan hengeksi,

vaati! Pidän kuitenkin Kaarlesta -- kunnioitan häntä -- säälin häntä --

murhattu kuningas parka! Hänen vihollisensa olivat sittenkin pahimmat:

he vuodattivat verta, jota he eivät olisi saaneet vuodattaa. Kuinka he

uskalsivat tappaa hänet!"

Helena puhui nyt itsekseen. Hän oli unohtanut, että minä en voinut

oikein hyvin ymmärtää häntä, että tästä asiasta en tietänyt mitään, tai

tuskin mitään. Kutsuin hänet takaisin omalle tasolleni.

"Ja kun Miss Temple opettaa sinua, lentävätkö ajatuksesi silloin?"

"Hyvin harvoin, sillä Miss Templellä on aina sellaista sanottavaa,

joka on mieltäkiinnittävämpää kuin omat mietteeni, pidän erityisesti

hänen puhetavastaan, ja hänen antamansa opetus on usein juuri sitä mitä

haluankin."

"No niin, Miss Templelle sinä siis olet hyvä."

"Niin kyllä, tavallaan, mutta se ei tuota minulle mitään ponnistusta,

ja seuraan vain taipumusta, joka johtaa minua. Sellainen hyvyys ei ole

ansioksi."

"Onpa kylläkin. Sinä olet hyvä niille, jotka ovat hyviä sinulle. Siinä

on kaikki mitä minä koskaan toivon olevani. Jos ihmiset olisivat

aina kilttejä ja tottelevaisia julmille ja vääryyttä tekeville,

saisivat ilkeät ihmiset aina tahtonsa täytetyksi, he eivät koskaan

olisi peloissaan, eivätkä koskaan muuttuisi paremmiksi, vaan yhä vain

ilkeämmiksi. Kun meitä lyödään ilman syytä, pitäisi meidän lyödä

takaisin kaikin voimin -- siitä olen varma -- ja niin kovasti, että se

joka löi meitä ei toiste tee sitä."

"Sinä muutat toivottavasti mielesi, kun tulet suuremmaksi. Nyt olet

vain pieni, oppimaton tyttö."

"Mutta minä tunnen, Helena, että minun täytyy olla pitämättä niistä,

jotka eivät pidä minusta, vaikka kuinka koettaisin olla heille

mieliksi, minun täytyy vastustaa niitä, jotka rankaisevat minua ilman

syytä. Se on yhtä luonnollista kuin että minun täytyy rakastaa niitä,

jotka osottavat minulle hellyyttä, ja alistua rangaistukseen, kun

tiedän ansainneeni sen."

"Tuo oppi kuuluu pakanoille ja villiheimoille, mutta kristityt ja

sivistyneet kansat eivät hyväksy sitä."

"Miksi niin? Minä en ymmärrä sitä."

"Ei kiivastuminen tee vihaa tyhjäksi, eikä kosto korvaa vääryyttä."

"Mikä sitten?"

"Lue uutta testamenttia ja muista mitä Kristus sanoo ja kuinka hän

tekee! Anna hänen sanojensa olla lakinasi ja hänen käytöksensä

esimerkkinäsi!"

"Mitä hän sanoo?"

"Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat,

tehkää hyvää niille, jotka vihaavat ja vainoavat teitä!"

"Siis minun pitäisi rakastaa Mrs. Reediä, mitä minä en voi tehdä, minun

pitäisi siunata hänen poikaansa Johnia, mikä on mahdotonta."

Nyt Helena vuorostaan pyysi minulta selitystä, ja minä kerroin

hänelle heti omalla tavallani kärsimyksieni ja tuskieni historian.

Kiihdyin, olin katkera ja hurjistunut, ja puhuin aivan kuten tunsinkin,

lieventämättä ja kaunistelematta mitään.

Helena kuunteli kärsivällisenä loppuun saakka. Odotin, että hän

huomauttaisi jotakin, mutta hän ei sanonut mitään.

"No", kysyin kärsimättömästi, "eikö Mrs. Reed ole kovasydäminen,

paha nainen?"

"Hän on nähtävästi ollut epäystävällinen sinulle, koska hän ei pidä

luonteestasi, kuten Miss Scatcherd ei pidä minun luonteestani. Mutta

miten tarkasti muistatkaan kaiken, mitä hän on sanonut ja tehnyt

sinulle! Kuinka ihmeellisen syvän vaikutuksen hänen vääryytensä

näyttää tehneen mieleesi! Minun mieleeni ei mikään kohtelu paina niin

polttavia jälkiä. Etkö olisi onnellisempi, jos koettaisit unohtaa hänen

ankaruutensa ja samalla ne kiihkeät tunteet, joita se sinussa herätti?

Elämä on mielestäni liian lyhyt vietettäväksi vihamielisten tunteitten

hautomisessa ja vääryyksien muistelemisessa. Me olemme kaikki, ja

meidän täytyy olla, heikkoja ja puutteellisia tässä maailmassa,

mutta minä uskon, että pian tulee aika, jolloin saamme riisua pois

puutteellisuutemme kuten riisumme pois heikot ruumiimme, ja silloin

synti ja alennus putoaa pois näkyvän olentomme mukana, ja jäljelle jää

vain hengen kipinä, kaiken elämän ja ajatuksen näkymätön alkuaine,

puhdas kuin Jumalan henki, joka puhalsi luomakuntaan elämän. Se palaa

sinne, mistä se on lähtenyt, kenties se vielä yhdistyy olentoon,

joka on korkeampi kuin ihminen, kenties se kulkee eri kehitys- ja

kunnia-asteitten läpi ja muuttuu vihdoin kalpeasta ihmissielusta

loistavaksi enkeliksi. Sitävastoin se varmaankaan ei koskaan voi

alentua ihmisestä kadotetuksi olennoksi. Ei, sitä en voi uskoa, minulla

on toinen usko, jota ei kukaan ole opettanut minulle ja josta harvoin

puhun, mutta siinä on iloni, siinä on turvani, sillä siitä riittää

toivoa kaikkialle, se tekee iankaikkisuudesta levon ja rauhan asunnon,

mahtavan kodin, eikä kauhujen ja kadotuksen kuilua. Sitäpaitsi tämä

usko auttaa minua niin selvästi eroittamaan rikollisen rikoksesta,

ja vaikka vihaankin jälkimäistä, voin sydämestäni antaa anteeksi

edelliselle, kostonhalu ei koskaan paina mieltäni, alennus ei koskaan

inhoita minua, vääryys ei masenna minua liiaksi. Minä elän levossa, kun

katselen elämän loppua."

Helenan pää, joka aina oli kumarruksissa, oli painunut hiukan

alemmaksi. Hänen katseestaan näin, että hän ei enää halunnut puhella

kanssani, vaan mieluummin seurustella omien ajatustensa kanssa. Hänelle

ei myönnetty pitkää aikaa mietiskelyyn. Eräs järjestäjistä, suuri,

karkeatekoinen tyttö, kiiruhti luoksemme ja huusi paksulla Cumberlannin

murteella:

"Helena Burns, jollet heti paikalla tule järjestämään laatikkoasi ja

käärimään kokoon työtäsi, käsken Miss Scatcherdin katsomaan sitä?"

Helena huokasi, kun hänen unelmansa tuli keskeytetyksi, nousi

viipymättä ja totteli äänetönnä järjestäjää.

Seitsemäs luku.

Ensimäiset kolme kuukautta Lowoodissa tuntuivat ajanjaksolta, eikä se

mikään kulta-aika ollut. Paljon vaikeuksia oli voitettava ennenkuin

totuin uusiin sääntöihin ja outoihin tehtäviin, ja epäonnistumisen

pelko uuvutti minua enemmän kuin kaikki ruumiilliset vaivat, vaikka

nekään eivät olleet pikkuseikkoja.

Tammikuun, helmikuun ja osaksi maaliskuun aikana estivät syvät

lumikinokset, ja niitten sulamisen jälkeen kelvottomat tiet kaiken

liikkumisen puutarhamuurin ulkopuolella, paitsi kirkkomatkoja, mutta

tällä rajoitetulla alueella meidän täytyi joka päivä viettää kokonainen

tunti ulkoilmassa. Vaatetuksemme oli riittämätön suojaamaan purevalta

pakkaselta. Meillä ei ollut päällyskenkiä, lumi pääsi kenkiemme

sisään ja suli siellä. Meillä ei ollut käsineitä, ja kädet samoinkuin

jalatkin tulivat täyteen pakkasenpuremia. Muistan varsin hyvin kuinka

ilkeästi kylmettyneet, turvonneet varpaani polttivat joka ilta ja

kuinka vaikea niitä oli aamulla saada kenkiin. Ruoan niukkuus oli myös

omiaan masentamaan mieltä. Meillä oli kasvavien lasten hyvä ruokahalu,

ja ravinto, jonka saimme, olisi hädintuskin pitänyt hengissä heikkoa

sairasta. Ravinnon riittämättömyydestä johtui vielä eräs epäkohta, joka

suuresti rasitti nuorempia oppilaita. Sopivan tilaisuuden sattuessa

koettivat nimittäin nälkiintyneet isot tytöt houkutella tai riistää

pienemmiltä osan heidän annoksistaan. Monta kertaa sain jakaa kahden

halullisen kesken tuon kallisarvoisen kappaleen ruskeata leipää, joka

annettiin teen aikana, ja kun vielä olin luovuttanut kolmannelle puolet

kahvikuppini sisällyksestä, nielaisin itse toisen puolen salaisten,

nälän houkuttelemien kyynelten suolaamana.

Sunnuntait olivat ikäviä päiviä talvisaikaan. Meidän täytyi kävellä

kaksi peninkulmaa Brocklebridgen kirkkoon, jossa suojelijamme saarnasi.

Lähdimme matkaan viluisina, tulimme perille vielä viluisempina ja

aamujumalanpalveluksen aikana melkein jäykistyimme kylmästä. Oli liian

pitkä matka kotiin päivälliselle, ja jumalanpalvelusten välillä meille

tarjottiin leipää ja kylmää paistia, luonnollisesti yhtä niukasti kuin

tavallisilla aterioillamme.

Iltajumalanpalveluksen jälkeen palasimme heti kotiin mäkistä ja

suojatonta tietä pitkin, ja pureva talvinen tuuli, joka puhalsi

lumisilta kukkuloilta pohjoisessa, melkein irroitti nahan kasvoistamme.

Muistan vielä hyvin, kuinka Miss Temple keveästi ja nopein askelin,

tiukasti kääriytyneenä mantteliinsa, asteli surullisen kulkueemme

etupäässä rohkaisten meitä sekä sanoillaan että esimerkillään ja

kehoittaen meitä kulkemaan reippaasti eteenpäin "kuin sotamiehet".

Toiset opettajat, poloiset olennot, olivat yleensä liian masentuneita

itse yrittääkseen rohkaista toisia.

Kuinka ikävöimmekään loimuavan takkavalkean valoa ja lämpöä, kun

vihdoin pääsimme kotiin! Mutta ainakin pienimmiltä oli tämä ilo

kielletty: koulusalin molempien tulisijojen ympärille muodostui heti

kaksinkertainen rivi isoja tyttöjä, ja heidän takanaan värjöttivät

pikku tytöt ryhmissä kietoen kohmettuneet käsivartensa esiliinoihinsa.

Teenjuonnin aikana tuli pieni huojennus kaksinkertaisen leipäannoksen

muodossa -- kokonainen viipale puolikkaan asemasta -- jonka päälle

oli sivelty herkullinen, ohut voikerros. Tätä kestitystä odotimme

sunnuntaista toiseen. Tavallisesti onnistuin säästämään puolet tästä

harvinaisesta ateriasta itselleni, mutta toisesta puolesta minun aina

täytyi luopua.

Sunnuntai-iltoina kerrottiin ulkomuistista katekismusta ja Matteuksen

evankeliumin viidettä, kuudetta ja seitsemättä lukua sekä kuunneltiin

pitkää saarnaa, jonka luki Miss Miller. Hän oli silloin niin

väsynyt. että hän ei voinut tukahuttaa alituisia haukotuksia. Illan

yksitoikkoisuutta keskeyttivät usein eräät välikohtaukset, joissa

esiintyi noin puoli tusinaa pikku tyttöjä, he kun olivat nukahtaneet

ja putosivat alas penkeiltään. Lääkkeeksi lykättiin heidät keskelle

huonetta, jossa he saivat seisoa saarnan loppuun saakka. Väliin heidän

jalkansa pettivät ja he lysähtivät maahan, mutta heidät nostettiin

heti pystyyn ja he saivat, jatkaa seisomistaan järjestäjien korkeitten

tuolien varassa.

En ole vielä maininnut mitään Mr. Brocklehurstin käynnistä, ja itse

asiassa tämä herrasmies olikin poissa kotoansa melkein koko ensimäisen

kuukauden ajan tuloni jälkeen, viipyen kenties ystävänsä arkkidiakoonin

luona. Hänen poissaolonsa oli huojennus minulle, sillä minun ei

tarvinne sanoakaan, että minulla oli omat syyni pelätä hänen tuloansa.

Lopulta hän kuitenkin tuli.

Eräänä iltapäivänä (olin silloin ollut kolme viikkoa Lowoodissa)

istuessani kivitauluni ääressä ja koettaessani saada pitkää jakolaskua

menemään tasan, jouduin sattumalta katsomaan ikkunaan ja ehdin

vilaukselta nähdä erään olennon, joka juuri kulki ohi. Tunsin melkein

vaistomaisesti tuon laihan haahmon, ja kun kahden minuutin kuluttua

koko koulu, niin opettajat kuin oppilaat, nousi seisomaan _en masse_,

ei minun tarvinnut edes katsoa, ketä näin kunnioitettiin. Pitkät

askeleet mittasivat kouluhuonetta, ja Miss Templen vieressä, joka

hänkin oli noussut, seisoi nyt sama musta pylväs, joka niin pahaa

ennustaen oli rypistänyt minulle kulmiaan Gatesheadin ruokasalin

matolta. Katselin nyt syrjästä tuota arkkitehtuurin ihmettä.

Se oli kuin olikin Mr. Brocklehurst, puettuna kurkkuun saakka

napitettuun päällystakkiin ja näyttäen pitemmältä, kaidemmalta ja

järkähtämättömämmältä kuin koskaan ennen.

Minulla oli omat syyni kauhistua tätä näkyä. Muistin vielä liiankin

hyvin nuo valheelliset tiedot, jotka Mrs. Reed oli antanut hänelle

luonteestani, sekä Mr. Brocklehurstin lupaukset ilmoittaa Miss

Templelle ja muille opettajille luonteeni viat. Olin koko ajan pelännyt

tämän lupauksen täyttymistä, olin joka päivä odottanut tulijaa, jonka

tiedonannot entisyydestäni leimaisivat minut loppuiäkseni pahaksi

lapseksi, ja siinä hän nyt oli. Hän seisoi Miss Templen vieressä

ja puhui hänelle matalalla äänellä, enkä epäillytkään, ettei hän

parhaillaan tekisi ilmiantoja huonosta luonteestani. Katselin Miss

Templeä tuskallisen levottomasti ja odotin joka hetki, että hänen

tummat silmänsä kääntyisivät minua kohti säihkyen vastenmielisyyttä ja

halveksintaa. Koetin myös kuunnella, ja koska onnistuin olemaan aivan

huoneen päässä, voin kuulla suurimman osan heidän keskustelustaan, ja

se mitä kuulin, rauhoitti minua hetkeksi.

"Otaksun, Miss Temple, että lanka, jonka ostin Lowtonista, riittää.

Arvelin, että se sopisi käytettäväksi pumpulipaitoihin ja valitsin myös

sopivia neuloja. Sanokaa Miss Smithille, että unohdin parsinneulat,

mutta että hän saa ensi viikolla muutamia kirjeitä. Missään tapauksessa

hän älköön antako muuta kuin yhden kerralla kullekin oppilaalle, sillä

jos heillä on useampia, he voivat tulla huolimattomiksi ja hukata ne.

Ja sitten, Miss, toivoisin että villasukista pidettäisiin parempaa

huolta! Kun viimein olin täällä, kävin kyökkipuutarhassa ja katselin

vaatteita, jotka oli ripustettu kuivamaan, ja siellä oli paljon mustia

sukkia hyvin huonossa tilassa. Reikien suuruudesta voin päättää, ettei

niitä oltu pitkiin aikoihin hyvin parsittu." Hän pysähtyi.

"Toivomuksianne noudatetaan, sir", sanoi Miss Temple. "Sitten, Miss",

jatkoi hän, "kertoo pesijätär, että muutamat tytöistä ovat saaneet

kaksi puhdasta esiliinaa viikossa. Se on liian paljon. Säännöt

myöntävät vain yhden."

"Luullakseni voin selittää asian, sir. Agnes ja Catherine Johnstone

olivat kutsutut viime torstaina ystäviensä luo Lowtoniin teelle,

ja minä annoin heille luvan panna puhtaat esiliinat eteensä."

Mr. Brocklehurst nyökäytti päätään. "No, olkoon menneeksi yhden

kerran, mutta älkää antako sellaista tapahtua liian usein. Eräs

toinenkin asia on minua suuresti hämmästyttänyt. Tehdessäni laskuja

taloudenhoitajattaren kanssa, huomasin, että kahden viime viikon

kuluessa on tytöille kaksi kertaa annettu välipalaksi juustoa ja

leipää. Kuinka tämä voidaan selittää? Olen tutkinut sääntöjä enkä

ole niistä löytänyt 'välipala' nimistä ateriaa. Kuka on tehnyt tämän

uudistuksen, ja millä oikeudella?"

"Minun täytyy vastata tästä asiasta, sir", vastasi Miss Temple.

"Aamiainen oli niin huonosti valmistettu, että oppilaitten oli

mahdotonta syödä mitään, ja minä en uskaltanut antaa heidän paastota

päivälliseen saakka."

"Pyydän, vielä hetkinen, Miss Temple! Te tiedätte, että minun

tarkoitukseni kasvattaessani näitä tyttöjä ei ole totuttaa

heitä ylellisyyteen ja höltyneisiin tapoihin, vaan tehdä heidät

karastuneiksi, kärsivällisiksi, itsensäkieltäväisiksi. Jos sattuisikin

joku pieni pettymys ruokahalun tyydyttämisen suhteen, kuten jonkun

ruokalajin pilaantuminen, ei suinkaan pitäisi tehdä tätä tapausta

tehottomaksi korvaamalla menetetty mukavuus jollakin toisella,

paremmalla, ja ruumista hemmottelemalla poiketa koko laitoksen

päämäärästä. Ei, tätä tapausta on käytettävä oppilaitten henkiseksi

rakennukseksi, heitä on opetettava kehittämään luonteensa lujuutta

ajallisissa kieltäymyksissä. Tällaisissa tilaisuuksissa olisi

paikallaan, että ymmärtäväinen kasvattaja palauttaisi oppilaitten

mieliin ensimäisten kristittyjen kärsimykset, marttyyrien tuskat sekä

itse Vapahtajamme sanat, kun hän kehoittaa opetuslapsiaan ottamaan

ristinsä ja seuraamaan häntä tai varoittaa ihmisiä elämästä ainoastaan

leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, sekä

hänen jumalallinen lohdutuksensa: 'Autuaita olette te, jotka näette

nälkää ja janoa minun tähteni' Oi, Miss Temple, kun te annatte näitten

lasten suuhun leipää ja juustoa palaneen vellin asemasta, ruokitte

kylläkin heidän turmeltuneita ruumiitaan, mutta vähän te ajattelette,

että samalla annatte heidän kuolemattomien sielujensa nähdä nälkää."

Mr. Brocklehurst pysähtyi taaskin, kenties mielenliikutuksesta. Miss

Temple oli katsonut maahan, kun hän ensin oli alkanut puhua, mutta

nyt hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen luonnostaan marmorinkalpeat

kasvonsa näyttivät nyt myöskin kylmiltä ja jäykiltä kuin marmori.

Hänen huulensa olivat suljetut niin tiiviisti, että näytti kuin olisi

tarvittu kuvanveistäjän meisseliä avaamaan niitä, ja hänen otsalleen

laskeutui kivikuvan ankaruus.

Sillävälin seisoi Mr. Brocklehurst takan ääressä, kädet selän takana,

ja katsoi majesteetillisena yli koko koulun. Äkkiä hänen silmänsä

välähtivät kuin olisivat ne nähneet jotakin hyvin häikäisevää tai

jotakin hyvin loukkaavaa. Hän kääntyi ja sanoi nopeammin ja kiihkeämmin

kuin hänen tapansa oli:

"Miss Temple -- Miss Temple, mikä -- _mikä_ on tuo tyttö, jolla

on kihara tukka? Punainen tukka, Miss Temple, kihara -- kihara

kauttaaltaan?" Ja hänen kätensä vapisi, kun hän osoitti kepillään

kauhistuksensa esinettä.

"Se on Julia Severn", vastasi Miss Temple hyvin tyvenesti.

"Julia Severn, Miss! Ja minkätähden on hänellä, tai kellään muulla,

kihara tukka? Kuinka voi hän, vasten tämän huoneen kaikkia periaatteita

mukautua maailman tapoihin niin avonaisesti -- täällä, evankelisessa

hyväntekeväisyyslaitoksessa -- niin julkeasti, että hän pitää

tuollaista kihararunsautta päässään?"

"Julian tukka on kihara luonnostaan", vastasi Miss Temple vieläkin

tyvenempänä.

"Luonnostaan! Olkoon vain, mutta meidän ei tarvitse mukautua luontoon.

Minä haluaisin, että nämä tytöt tulevat osallisiksi Armosta -- miksi

siis tuollainen hiusten runsaus! Olen kerta toisensa jälkeen sanonut

nimenomaan toivovani, että tukka kammataan vaatimattomasti ja sileästi.

Miss Temple, tuon tytön tukka täytyy kokonaan leikata pois. Lähetän

tänne parturin huomenna. Näen muitakin, joilla on liian runsas

tukankasvu -- tuo suuri tyttö tuolla, käskekää häntä kääntymään ympäri!

Käskekää koko eturiviä nousemaan ja kääntymään seinään päin."

Miss Temple painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen niiltä

pois vaistomaisen hymyn, sitten hän kuitenkin antoi määräyksen, ja

kun ensi rivin tytöt vihdoin käsittivät, mitä heiltä vaadittiin, he

tottelivat. Kun nojauduin hiukan taaksepäin, saatoin nähdä minkälaisin

irvistyksin tytöt suorittivat tämän manööverin. Vahinko vain, ettei Mr.

Brocklehurst voinut nähdä heitä, silloin hän olisi ehkä aavistanut,

että mitä ikänänsä hän voikin tehdä ulkopuolen muovaamiseksi, oli

sisäpuoli paljon kauempana hänen vaikutuksestaan kuin mitä hän voi

kuvitellakaan.

Hän tutki näitten elävien mitalien nurjaa puolta noin viisi minuuttia,

sitten hän lausui päätöksensä. Sanat lankesivat kuin tuomio.

"Kaikki letit on leikattava pois." Miss Temple näytti vastustelevan.

"Miss", jatkoi hän, "minä palvelen Mestaria, jonka valtakunta ei ole

tästä maailmasta, minun tehtäväni on kuolettaa näissä tytöissä lihan

himot ja opettaa heitä kaunistamaan itseänsä kainoudella ja siveydellä,

ei palmikoiduilla hiuksilla eikä kallisarvoisilla vaatteilla. Kaikilla

näillä nuorilla ihmisillä edessämme on tukka palmikoitu leteiksi, jotka

itse turhuus olisi voinut tehdä. Sanon vieläkin: ne on leikattava pois,

ajatelkaa, mikä ajanhukka --."

Mr. Brocklehurst ei saanut jatkaa: kolme muuta vierasta, kaikki

naisia, astui huoneeseen. Heidän olisi pitänyt tulla vähän aikaisemmin

ja kuulla luento pukeutumisesta, sillä he olivat kaikki loistavasti

puetut silkkiin, samettiin ja turkiksiin. Molemmilla nuoremmilla --

kauniita kuusi- tai seitsemäntoistavuotiaita tyttöjä -- oli harmaat,

kamelikurjen sulilla koristetut näädännahkahatut, ja näitten kauniitten

päähineitten alta näkyi runsas, vaalea, taidokkaasti käherretty tukka.

Vanhemmalla naisella oli kallisarvoinen samettiviitta kärpännahkaisine

reunuksilleen ja käherretty ranskalaismallinen otsatukka.

Nämä naiset, jotka eivät olleet muita kuin Mrs. Brocklehurst ja hänen

tyttärensä, otti Miss Temple kohteliaasti vastaan ja johdatti heidät

kunniapaikoille huoneen yläpäähän. He olivat nähtävästi tulleet

vaunuissa yhdessä korkea-arvoisen perheenjäsenensä kanssa ja olivat

panneet toimeen perinpohjaisen tarkastuksen yläkerran huoneissa sillä

aikaa kuin tämä teki laskut taloudenhoitajattaren kanssa, puhutteli

pesijätärtä ja läksytti johtajatarta. Tämän jälkeen seurueen naiset

tekivät erinäisiä huomautuksia ja moitteita Miss Smithille, jonka

toimena oli pitää huolta liinavaatteista ja sänkyvaatteista, mutta

minulla ei ollut aikaa kuunnella heidän puhettaan, sillä toiset asiat

kiinnittivät huomioni puoleensa.

Kuunnellessani Mr. Brocklehurstin ja Miss Templen keskustelua olin

ryhtynyt toimenpiteisiin oman persoonallisen rauhani turvaamiseksi, ja

parhaana keinona pidin kaiken huomion välttämistä. Tässä tarkoituksessa

istuin mahdollisimman kaukana penkilläni, olin olevinani hyvin

syventynyt jakolaskuuni ja koetin pitää tauluani niin että se peitti

kasvoni. Olisin kenties onnistunutkin, ellei petollinen tauluni olisi

jollakin tavalla luiskahtanut kädestäni ja pudonnut kauheasti rämisten

lattiaan. Tämä tietysti veti kaikkien huomion puoleeni. Tunsin, että

kaikki oli menetetty, ja kumartuessani ottamaan ylös särkyneen tauluni

kappaleita kokoilin voimiani pahimpaan. Se tulikin.

"Huolimaton tyttö", sanoi Mr. Brocklehurst ja lisäsi heti: "Se on tuo

uusi oppilas", ja ennenkuin ehdin vetää henkeäni: "En saa unohtaa,

että minulla on sana sanottava hänestä." Sitten hyvin kovalla äänellä

-- kuinka kovalta se tuntuikaan minusta! -- "Lapsi, joka rikkoi

kivitaulun, astukoon esiin!"

Omin voimin en olisi liikahtanut, olin kokonaan jähmettynyt, mutta

suuret tytöt, jotka istuivat molemmilla puolillani, nostivat minut

jaloilleni ja työnsivät minut eteenpäin kauheata tuomaria kohti, ja

sitten Miss Temple johti minut kauniisti aivan hänen jalkojensa eteen

kuiskaten matkalla:

"Älä pelkää, Jane, minä näin, että se oli vahinko. Sinua ei rangaista

siitä."

Tämä ystävällinen kuiskaus pisti tikarin tavoin sydämeeni.

"Minuutti vielä ja hän halveksii minua", ajattelin, ja silmitön raivo

puhkesi mielessäni toiminimeä Reed, Brocklehurst ja Kumpp. kohtaan.

Minä en ollut mikään Helena Burns.

"Tuokaa tänne tuo tuoli", sanoi Mr. Brocklehurst osoittaen hyvin

korkeata tuolia, jolta järjestäjä oli juuri noussut. Käskyä toteltiin.

"Nostakaa lapsi seisomaan sille!" Ja minut nostettiin tuolille

-- kuka sen teki, sitä en tiedä. Mielentilani ei sallinut minun

huomata yksityisseikkoja. Huomasin vain, että minut oli nostettu Mr.

Brocklehurstin nenän tasalle, että hän oli kyynärän päässä minusta

ja että kaikki nuo purppuraiset ja hopeanharmaat silkki-, turkis- ja

kameelikurjensulkapilvet levisivät alapuolellani.

Mr. Brocklehurst karisti kurkkuansa.

"Hyvät naiset", sanoi hän kääntyen perheeseensä, "Miss Temple,

opettajat ja lapset, te kaikki näette tämän tytön."

Tietysti he näkivät, sillä tunsin, että heidän silmänsä olivat

polttolasien tavoin suunnatut kuumeisia kasvojani kohti.

"Te näette, että hän on vielä nuori, te huomaatte, että hänellä on

lapsuudelle ominainen koko ja muoto. Jumala on armossaan antanut

hänelle saman haahmon kuin meille kaikille, eikä mikään ulkonainen

merkki erota häntä muista. Kuka voisi uskoa, että Vihollinen jo on

ottanut hänet palvelijakseen ja välikappaleekseen? Mieltäni pahoittaa

sanoa tämä, mutta niin on kuitenkin laita."

Hiljaisuus. Lamautuneet hermoni alkoivat jälleen toimia. Tunsin, että

arpa oli nyt heitetty, Rubiconin yli kuljettu, ja että taistelu, jota

ei enää voitu välttää, oli nyt kestettävä.

"Rakkaat lapseni", jatkoi tuo musta marmoripylväs paatoksellisesti,

"tämä tilaisuus on hyvin surullinen, sillä velvollisuuteni on ilmoittaa

teille, että tuo tyttö, joka voisi olla Jumalan pieni karitsa, onkin

kadonnut lammas. Hän ei kuulu oikeaan lammashuoneeseen, vaan on

toisesta laumasta. Teidän täytyy varoa häntä, teidän täytyy kauhistua

hänen esimerkkiänsä ja, jos tarpeellista, välttää hänen seuraansa,

sulkea hänet pois leikeistänne ja tuttavallisista keskusteluistanne.

Opettajat, teidän tulee valvoa häntä, pitää silmällä hänen liikkeitään,

punnita tarkoin hänen sanansa ja tekonsa, kurittaa hänen ruumistaan

ja pelastaa hänen sielunsa -- jos pelastus vielä on mahdollinen,

sillä (kieleni ei tahdo totella, kun sanon tämän) tämä tyttö, tämä

lapsi, joka on syntynyt kristityssä maassa, mutta on pahempi kuin moni

pakanalapsi, joka rukoilee Bramaa ja polvistuu Juggernautin edessä,

tämä tyttö on -- valehtelija!"

Seurasi kymmenen minuutin hiljaisuus. Olin jo täydellisesti tointunut

ja voin huomata, että kaikki naispuoliset Brocklehurstit vetivät

nenäliinansa taskustaan ja alkoivat pyyhkiä lorgnettejaan. Vanhin

heistä huojutti ruumistaan edestakaisin ja nuoret kuiskailivat:

"Kauheata!"

Mr. Brocklehurst jatkoi:

"Tämän olen kuullut hänen hyväntekijältään, hurskaalta ja armeliaalta

rouvalta, joka otti tämän orpolapsen luokseen, kasvatti hänet omana

tyttärenään, ja jonka hyvyyden ja jalomielisyyden tämä onneton tyttö

maksoi niin mustalla kiittämättömyydellä, että oivallinen suojelija oli

vihdoin pakoitettu eroittamaan hänet omien lastensa joukosta, jottei

hänen huono esimerkkinsä tartuttaisi heidän puhtaita sielujaan. Hän

on lähettänyt tytön tänne parannettavaksi, kuten muinoin juutalaiset

lähettivät sairaansa Betesdan sekoitetulle lammikolle. Opettajatar,

johtajat, minä pyydän teitä varomaan, ettei vesi hänen ympärillään

tahraantuisi." Tämän ylevän päätöksen jälkeen Mr. Brocklehurst pani

päällystakkinsa ylimmänkin napin kiinni, sanoi jotakin puoliääneen

perheelleen, joka nousi, kumarsi Miss Templelle, ja purjehti ylhäisen

seurueensa kanssa pois huoneesta. Vielä ovella tuomarini kääntyi.

"Antakaa hänen seisoa vielä puoli tuntia tuolilla, älkääkä salliko

kenenkään puhutella häntä tänä päivänä!" Siinä minä siis seisoin

korotetussa asemassani, minä, joka olin sanonut kuolevani häpeästä,

jos minun pitäisi omilla jaloillani seisoa keskellä huonetta, ja

nyt olin asetettu korkealle häpeäpaaluun kaikkien nähtäväksi. Ei

mikään kieli voi kuvata tunteitani, mutta juuri kun ne alkoivat

nousta kiehumapisteeseensä, tukahuttivat hengitykseni ja pusersivat

kurkkuani, kulki eräs tyttö ohitseni ja katsoi minuun. Mikä omituinen

valo loisti hänen silmistään! Minkä oudon tunteen tuo valonsäde

herätti minussa! Kuinka tuo uusi tunne nostatti minua! Oli kuin

olisi marttyyri, sankari kulkenut orjan tai uhrin ohitse ja jakanut

hänelle osan voimastaan. Hallitsin tunteitteni nousevan kuohun,

nostin pääni pystyyn ja seisoin lujemmin tuolillani. Helena Burns

kävi kysymässä jotakin hyvin vähäpätöistä asiaa Miss Smithlltä, sai

toreja kysymyksensä joutavuuden tähden, palasi paikalleen ja hymyili

minulle kulkiessaan ohitseni. Mikä hymyily! Muistan sen vieläkin ja

tiedän, että se lähti hienosta, todella rohkeasta sielusta, se valaisi

hänen säännölliset piirteensä, hänen läpikuultavat kasvonsa ja syvät,

harmaat silmänsä kuin heijastus enkelin kasvoista. Ja kuitenkin oli

Helena Burns'kin tällä hetkellä varustettu "epäsiistin" polttomerkillä.

Tuskin tunti sitten olin kuullut Miss Scatcherdin tuomitsevan hänet

vesi- ja leipäpäivälliselle seuraavana päivänä, hän kun oli tahrinut

erään ompelumallin piirtäessään sen itselleen. Niin puutteellinen on

inhimillinen luonto! Kirkkaimmallakin taivaankappaleella on pilkkunsa,

mutta Miss Scatcherdin ja hänen kaltaistensa silmät näkevät vain nämä

vähäpätöiset puutteet ja ovat sokeat tähden koko loistolle.

Kahdeksas luku.

Ennenkuin puoli tuntia vielä oli kulunutkaan, löi kello viisi,

kouluhuone tyhjeni ja kaikki menivät ruokasaliin teelle. Uskalsin

vihdoin laskeutua alas. Oli jo hämärä. Vetäydyin erääseen nurkkaan

ja istahdin lattialle. Tuo tenho, joka oli niin kauan pitänyt minua

pystyssä, alkoi hälvetä, vastavaikutus pääsi voitolle, ja niin voimakas

oli tuska, joka valtasi minut, että kaaduin pitkäkseni ja painoin

kasvoni lattiaan. Nyt itkin, Helena Burns ei ollut luonani, mikään

ei pitänyt minua pystyssä, heittäydyin kokonaan tuskani valtaan, ja

kyyneleeni valuivat virtanaan. Olin aikonut olla niin hyvä, saada niin

paljon aikaan Lowoodissa, saada niin paljon ystäviä, ansaita arvonantoa

ja rakkautta toisten puolelta. Olin edistynytkin jo huomattavasti.

Samana aamuna olin päässyt luokkani ylimmälle sijalle, Miss Miller oli

kiittänyt minua lämpimästi, Miss Temple oli hymyillyt hyväksyvästi,

olipa luvannut opettaa minulle piirustustakin ja antaa minun ruveta

lukemaan ranskaa, jos vielä kaksi kuukautta eteenpäin menestyisin yhtä

hyvin. Toverini olivat kohdelleet minua hyvin, ikäiseni olivat pitäneet

minua vertaisenaan, kukaan ei ollut vieronut minua -- ja nyt makasin

tässä taaskin muserrettuna ja poljettuna, ja voisinko koskaan nousta?

"En koskaan", ajattelin ja toivoin palavasti kuolemaa. Purkaessani

tämän toiveen katkonaisiin nyyhkytyksiin kuulin läheneviä askeleita.

Hypähdin pystyyn. Helena Burns oli taaskin lähelläni, sammuvan tulen

valossa näin hänen tulevan läpi pitkän, tyhjän huoneen, kädessään

kahvikuppi ja leipää minua varten.

"Kas niin, syö hiukkasen", sanoi hän, mutta minä työnsin sekä leivän

että kahvin pois, sillä en luullut voivani niellä ainoatakaan pisaraa

tahi murusta. Helena katseli minua, luultavasti hämmästyneenä. En

voinut vieläkään hillitä kiihtymystäni, vaikka kovasti koetinkin, vaan

itkin ääneen. Helena istahti lattialle viereeni, kietoi käsivartensa

polviensa ympäri, painoi päänsä niitä vasten ja istui hyvän aikaa tässä

asennossa äänetönnä kuin intiaani. Minä puhuin ensimäiseksi:

"Helena, kuinka voit olla tytön kanssa, jota kaikki luulevat

valehtelijaksi?"

"Kaikki, Jane? Vain kahdeksankymmentä ihmistä on kuullut sinua

sanottavan siksi, ja maailmassa on satoja miljoonia."

"Mutta mitä tekemistä minulla on noitten miljoonien kanssa? Ne

kahdeksankymmentä, jotka tunnen, halveksivat minua."

"Jane, sinä erehdyt, luultavasti ei kukaan koko koulussa halveksi tai

vihaa sinua, päinvastoin monet säälivät sinua, siitä olen varma."

"Kuinka he voivat sääliä minua sen jälkeen mitä Mr. Brocklehurst sanoi?"

"Mr. Brocklehurst ei ole mikään jumala, hän ei ole edes suuri eikä

ihailtu mies. Hänestä pidetään hyvin vähän täällä, sillä hän ei ole

koskaan tehnyt mitään saavuttaakseen rakkautemme. Jos hän olisi

kohdellut sinua erityisenä suosikkinaan, olisit luultavasti saanut

vihollisia, salaisia tai julkisia, joka puolella ympärilläsi, mutta

nyt osoittaisivat monet sinulle myötätuntoa, jos uskaltaisivat. Ehkä

opettajat ja oppilaat tulevat kohtelemaan sinua kylmästi päivän tai

pari, mutta he salaavat ystävälliset tunteensa sydämiinsä, ja jos

edelleen käyttäydyt hyvin, ilmaantuvat nämä tunteet ennen pitkää sitä

selvemmin mitä enemmän ne nyt ovat salassa. Sitäpaitsi, Jane --". Hän

pysähtyi.

"Mitä, Helena?" sanoin ja pistin käteni hänen käteensä. Hän hieroi

sormiani lämmittääkseen niitä ja jatkoi:

"Jos koko maailma vihaisikin sinua ja uskoisi, että olet paha, mutta

omatuntosi vapauttaisi sinut kaikista syytöksistä, et olisi ilman

ystäviä."

"En, tiedän, että voisin ajatella hyvää itsestäni, mutta se ei riitä.

Jos kukaan ei pidä minusta, tahtoisin mieluummin kuolla kuin elää

-- minä en kestä yksinäisyyttä ja vihaa, Helena. Katsos Helena,

saadakseni rakkautta ja myötätuntoa sinulta, tai Miss Templeltä, tai

keneltä tahansa, josta todella pidän, antaisin mielelläni katkaista

käsivarteni, jos siitä olisi apua, tai antaisin härän puskea minua tai

seisoisin pillastuneen hevosen takana ja antaisin sen painaa kavionsa

rintaani. --"

"Lopeta jo, Jane, sinä luulet liikoja ihmisten rakkaudesta, sinä olet

liian kiihkeä. Jumala, joka on luonut ruumiisi ja antanut sille elämän,

on antanut sinulle muitakin auttajia kuin itsesi tai olentoja, jotka

ovat yhtä heikkoja kuin sinä itse. Paitsi näkyvää maailmaa ja ihmisten

heimoa on olemassa näkymätön maailma ja henkien valtakunta. Se maailma

on ympärillämme, sillä se on kaikkialla, ja henkien tehtävänä on valvoa

ja varjella meitä, ja jos menehdymme tuskaan ja häpeään, jos kohtaamme

joka puolella vain vihaa ja halveksintaa, näkevät enkelit tuskamme ja

tuntevat viattomuutemme, jos olemme viattomia -- ja minä tiedän, että

sinä olet viaton ja että tuo syytös, jonka pöyhkeä Mr. Brocklehurst

niin raukkamaisesti on lainannut suoraan Mrs. Reediltä, on väärä,

sillä luen vain rehellisyyttä sinun tulisista silmistäsi ja kirkkaalta

otsaltasi -- ja Jumala odottaa vain sielun eroamista ruumiista

antaakseen meille täyden korvauksen. Miksi antaisimme koskaan tuskalle

valtaa, kun elämä on niin lyhyt ja kuolema niin varma ovi onneen --

autuuteen?"

Minä olin ääneti. Helena oli tyynnyttänyt minut, mutta hänen

antamassaan rauhassa oli jotakin sanomattoman surullista. Hänen

puhuessaan tunsin tuskaa, mutta en voinut selittää, mistä se johtui,

ja kun hän oli lakannut puhumasta ja hengitti tavallista nopeammin ja

yskäisi lyhyeen, unohdin hetkeksi omat suruni ja tunsin epämääräistä

levottomuutta hänestä. Nojasin pääni Helenan olkapäähän, kiedoin käteni

hänen vyötäisilleen, hän veti minut lähemmäksi itseään, ja istuimme

siinä äänettöminä. Emme olleet istuneet vielä kauan, kun joku tuli

huoneeseen. Tuuli oli noussut ja ajanut pois raskaita pilviä kuun

edestä, ja läheisestä ikkunasta tunkeutuva valo loisti sekä meihin että

lähenevään olentoon, jonka pian tunsimme Miss Templeksi.

"Tulen tänne aikeessa löytää sinut, Jane Eyre", sanoi hän, "sinun

täytyy nyt tulla huoneeseeni, ja koska Helena Burns on luonasi, voi

hänkin tulla."

Me menimme. Johtajattaren ohjaamina kuljimme läpi mutkikkaitten

käytävien, nousimme portaita ylös ja tulimme vihdoin hänen

huoneeseensa, jossa iloinen, kodikas tuli leimusi. Miss Temple käski

Helena Burnsiä istumaan matalalle nojatuolille tulen ääreen, itse hän

istuutui toiselle samanlaiselle ja veti minut luokseen.

"Onko se nyt ohi?" kysyi hän ja katsoi kasvoihini. "Oletko itkenyt

surusi loppuun?"

"Pelkään, että en koskaan voi tehdä sitä."

"Miksi niin?"

"Koska minua on väärin syytetty, ja te, Miss Temple, ja kaikki muut

luulette, että minä olen paha."

"Me emme luule sinusta muuta kuin mitä itse osoitat olevasi, lapseni.

Ole edelleenkin hyvä tyttö, ja me olemme sinuun tyytyväiset."

"Niinkö, Miss Temple?"

"Niin", sanoi hän ja kietoi käsivartensa ympärilleni. "Ja kerro

nyt minulle, kuka on tuo rouva, jota Mr. Brocklehurst sanoi

hyväntekijäksesi!"

"Mrs. Reed, enoni rouva. Enoni on kuollut ja jättänyt minut hänen

hoitoonsa."

"Eikö hän sitten ottanut sinua kasvatettavakseen omasta tahdostaan?"

"Ei, Miss, hän oli pahoillaan kun hänen piti tehdä se, mutta enoni

ennen kuolemaansa vaati hänet lupaamaan, että hän aina pitäisi minut

luonaan. Olen usein kuullut palvelijain puhuvan tästä."

"No niin, Jane, olet ehkä kuullut, että kun rikollista syytetään, saa

hän aina puhua puolustuksekseen. Sinua on syytetty vilpillisyydestä,

puolusta itseäsi niin hyvin kuin voit! Kerro, mitä muistat todeksi,

mutta älä lisää äläkä liioittele mitään!"

Päätin syvimmällä sydämessäni olla mahdollisimman oikeudenmukainen,

mahdollisimman tasapuolinen kertomuksessani. Mietittyäni muutamia

minuutteja kootakseni sanottavani kerroin hänelle koko lapsuuteni

surullisen tarinan. Olin nyt vapaa kiihkosta, ja kieleni oli hitaampi

kuin tavallisesti käsitellessään tuota surullista aihetta. Muistin

myöskin Helenan varoitukset kostonhalusta ja vuodatin kertomukseeni

paljon vähemmän sappea kuin tavallisesti. Näin rajoitettuna ja

yksinkertaisena kertomukseni tuntuikin uskottavammalta, ja puhuessani

tunsin koko ajan, että Miss Temple uskoi minua täydellisesti.

Olin ohimennen maininnut, että Mr. Lloyd oli tullut katsomaan minua

kouristuskohtaukseni jälkeen, sillä en suinkaan unhottanut tuota

minulle niin kauheata kohtausta punaisessa huoneessa, jota kertoessani

kiihkoni alkoi taas herätä. Ei mikään voinut lieventää muistissani sitä

rajua tuskaa, joka oli vallannut mieleni, kun Mrs. Reed sulki korvansa

kiihkeiltä anteeksipyynnöiltäni ja lukitsi minut uudestaan tuohon

pimeään kummitushuoneeseen.

Olin lopettanut. Miss Temple katseli minua ääneti muutamia minuutteja

ja sanoi sitten:

"Tunnen Mr. Lloydin, kirjoitan hänelle, ja jos hänen vastauksensa

on sopusoinnussa kertomuksesi kanssa, puhdistetaan sinut julkisesti

kaikista syytöksistä. Minun silmissäni, Jane, olet nyt jo puhdas."

Hän suuteli minua ja piti minut vielä luonansa, mikä oli minulle hyvin

mieluista, sillä iloitsin lapsen tavoin saadessani katsella hänen

kasvojaan, pukuansa ja paria koristettansa, hänen valkeata otsaansa,

kiiltäviä kiharoitansa ja tummia, säteileviä silmiänsä. Sitten hän

kääntyi Helenan puoleen.

"Kuinka jaksat, Helena? Oletko yskinyt paljon tänään?"

"Ehkei juuri niin paljon kuin ennen, Miss Temple."

"Ja särky rinnassasi?"

"Se on vähän parempi."

Miss Temple nousi ja koetti hänen valtimoaan. Sitten hän palasi omalle

paikalleen, ja kun hän istuutui, kuulin hänen huokaavan hiljaa. Hän

mietti muutamia minuutteja, nousi sitten ja sanoi iloisesti:

"Mutta te kaksihan olette vieraitani tänä iltana, ja minun täytyy

kohdella teitä vierainani." Hän soitti kelloa.

"Barbara", sanoi hän palvelustytölle, joka tuli katsomaan, "minä en ole

vielä juonut teetä, tuokaa tarjotin sisään ja pankaa kupit näitä nuoria

neitejäkin varten."

Tarjotin tuotiin pian. Kuinka kauniilta näyttivätkään silmissäni

nuo kiinalaiset kupit ja kiiltävä teekannu, jotka asetettiin

pienelle pyöreälle pöydälle tulen ääressä. Kuinka suloinen olikaan

tuon höyryävän juoman tuoksu, kuinka mainiolta näyttikään leipä!

Pettymyksekseni huomasin kuitenkin heti -- aloin jo tuntea nälkää --

että annos oli hyvin pieni. Miss Temple huomasi sen myös.

"Barbara", sanoi hän, "ettekö voi tuoda vähän enemmän leipää ja voita?

Tässä ei ole kylliksi kolmelle."

Barbara poistui. Hän palasi pian.

"Mrs. Harden sanoo lähettäneensä tavallisen annoksen."

Mainittakoon tässä, että Mrs. Harden oli taloudenhoitajatar, Mr.

Brocklehurstin mielen mukainen nainen, joka näytti olevan tehty

raudasta ja kalanluista.

"Hyvä, hyvä", sanoi Miss Temple, "silloin kai meidän täytyy antaa sen

riittää." Mutta kun tyttö oli poistunut, jatkoi hän hymyillen: "Onneksi

kykenen korvaamaan puutteet tällä kertaa."

Kutsuttuaan Helenan ja minut pöydän luo ja asetettuaan kumpaisenkin

eteen kupin teetä sekä herkullisen, mutta pienen leipäpalan, hän nousi,

avasi erään laatikon ja otti sieltä pienen paketin, josta ilmestyi

nähtäväksemme suurehko anisleipä.

"Aioin antaa teille molemmille kappaleen tästä mukaanne vietäväksi,"

sanoi hän, "mutta koska kaakkua on niin vähän, täytyy teidän saada se

nyt." Ja hän leikkasi leivästä paksuja viipaleita.

Sinä iltana juhlimme kuin jos olisimme saaneet nektaria ja ambrosiaa,

eikä suinkaan vähin ilomme ollut emäntämme tyytyväinen hymyily, kun hän

näki meidän kerrankin tyydyttävän ruokahalumme hänen herkullisilla ja

runsailla antimillaan. Kun tee oli juotu ja tarjotin työnnetty syrjään,

hän taaskin kutsui meitä istumaan tulen ääreen, ja nyt alkoi hänen

ja Helenan välillä keskustelu, jonka kuuleminen oli todellinen onni

minulle.

Miss Templen koko olemuksessa oli aina jotakin tyventä ja kirkasta,

hänen käytöksensä oli arvokas, hänen puhetapansa hienostunutta

ja hillittyä, ja tämä kaikki esti keskustelua koskaan eksymästä

harhateille ja tulemasta liian kiihkeäksi ja kovaääniseksi. Kun katseli

ja kuunteli häntä, tunsi iloa ja mielihyvää, mutta tätä tunnetta

hillitsi aina pelonsekainen kunnioitus. Sellaiset olivat tunteeni

nytkin Miss Templen suhteen -- Helena Burns sitävastoin yllätti minut

kokonaan.

Virkistävä ateria, loistava tuli, rakastetun opettajan läheisyys ja

ystävällisyys, tai kenties, enemmän kuin kaikki tämä, jokin seikka

hänen omassa mielessään oli kutsunut esiin kaiken hänen voimansa. Se

heräsi, se syttyi, se hehkui hänen heleän punaisilla poskillaan, jotka

tähän saakka olin nähnyt vain kalpeina ja verettöminä, se loisti hänen

kosteissa, kirkkaissa silmissään, jotka äkkiä olivat saavuttaneet vielä

ihmeellisemmän kauneuden kuin Miss Templen silmät, kauneuden, joka ei

johtunut väristä, pitkistä ripsistä eikä hienoista kulmakarvoista, vaan

ilmeestä, vilkkaudesta, loistosta. Voi todellakin sanoa, että hänen

sielunsa oli hänen huulillaan, sillä hänen puheensa virtasi, en tiedä

mistä lähteestä. Voiko todellakin neljätoistavuotiaan tytön sydän olla

kyllin laaja, kyllin voimakas sulkeakseen sisäänsä puhtaan, innostuneen

kaunopuheisuuden lähteet? Sillä sellaiselta tuntui Helenan puhe tuona

minulle muistettavana iltana, hänen henkensä näytti koettavan elää

lyhyessä ajassa yhtä paljon kuin monet elävät pitkinä vuosikymmeninä.

He keskustelivat asioista, joista minä en ollut koskaan kuullut

mitään, menneistä ajoista ja kansoista, kaukaisista maista, luonnon

salaisuuksista, jotka oli keksitty tai joita aavistettiin, he puhuivat

kirjoista -- miten paljon he olivat lukeneet! Mitä tietoaarteita

he omistivatkaan! Ranskalaiset nimet ja ranskalaiset kirjailijat

tuntuivat aivan tutuilta heille, mutta ihmettelyni kohosi huippuunsa,

kun Miss Temple kysyi, oliko Helenalla joskus aikaa palauttaa

muistiinsa latinaa, jota hänen isänsä oli opettanut hänelle. Ja hän

otti hyllyltä erään kirjan ja pyysi Helenaa lukemaan ja jäsentämään

sivun Virgiliusta. Helena totteli, ja minun kunnioitukseni kasvoi rivi

riviltä. Hän oli hädin tuskin lopettanut, kun kellonsoitto ilmoitti

levollemeno-ajan olevan käsissä. Viivytystä ei sallittu, Miss Temple

syleili meitä molempia ja sanoi:

"Jumala siunatkoon teitä, lapseni!"

Helenaa hän pidätti syleilyssään vähän kauemmin kuin minua ja päästi

hänet menemään vastenmielisemmin. Helenaa hänen katseensa seurasi

ovessa, häntä tarkoitti tuo surullinen huokaus, joka toistamiseen

kohosi hänen rinnastaan, hänen tähtensä Miss Temple pyyhki kyyneleen

poskeltaan.

Tullessamme makuuhuoneeseen kuulimme Miss Scatcherdin äänen, hän

tarkasti laatikoita ja oli juuri vetänyt esiin Helena Burnsin

laatikon, ja kun tulimme sisään, otti hän Helenan vastaan ankarin

moittein ja sanoi, että hän seuraavana päivänä saisi rangaistuksen

huolimattomuudestaan.

"Tavarani olivatkin kauheassa siivossa", kuiskasi Helena minulle.

"Aioin kyllä järjestää ne, mutta unohdin."

Seuraavana päivänä Miss Scatcherd kirjoitti suurin kirjaimin sanan

"Hutilus" pahvipalaselle ja sitoi sen kuin amuletin Helenan kauniin,

lempeän, älykkään otsan yli. Helena kantoi sitä kärsivällisenä,

suuttumatta iltaan saakka, pitäen sitä ansaittuna rangaistuksena. Kun

Miss Scatcherd poistui ilta tuntien jälkeen, syöksyin Helenan luo,

revin sen irti ja heitin tuleen. Raivo, johon hän oli kykenemätön, oli

polttanut mieltäni koko päivän, ja kuumat kyyneleet olivat lakkaamatta

huuhtoneet poskiani, sillä hänen surullisen alistumisensa näkeminen

ahdisti sydäntäni sanomattomasti.

Noin viikko yllä kerrottujen tapahtumien jälkeen sai Miss Temple

vastauksen kirjeeseensä Mr. Lloydilta, ja nähtävästi hänen kirjeensä

vahvisti minun kertomustani. Miss Temple kutsui silloin koko koulun

koolle ja ilmoitti, että oli tehty tiedusteluja Jane Eyreä vastaan

tehtyjen syytösten johdosta, ja että hän suureksi ilokseen voi julistaa

minut kokonaan vapaaksi niistä. Opettajat puristivat kättäni ja

suutelivat minua, ja mielihyvän hyminä kuului kautta tyttörivien.

Kun tuo raskas paino nyt oli nostettu päältäni, kävin työhön käsiksi

kaikin voimin. Olin päättänyt murtaa tieni läpi kaikkien vastuksien.

Tein lujasti työtä, ja tulokset palkitsivatkin ponnistukseni. Muistini,

joka ei luonnostaan ollut vahva, harjaantui, älyni kehittyi työssä.

Muutamien viikkojen kuluttua minut muutettiin ylemmälle luokalle,

eikä kulunut täyteen kahtakaan kuukautta, kun sain ruveta oppimaan

ranskaa ja piirustusta. Jo samana päivänä opin être-verbin kaksi

ensimäistä aikamuotoa ja piirustin ensimäisen taloni (jonka seinät

vinoudessa voivat kilpailla Pisan kaltevan tornin kanssa). Sinä

iltana sängyssä en muistanut valmistaa tuota kuviteltua illallista --

kuumia, paistetuita perunoita, valkoista leipää ja iltamaitoa -- jolla

tavallisesti huvitin nälän rasittamaa mieltäni. Sen sijaan näin joka

seinällä pimeässä ihmeen kauniita tauluja, kaikki minun tekemiäni,

taloja ja puita, jylhiä kallioita ja raunioita, karjalaumoja, koreita

perhosia, jotka liitelivät ruusunnuppujen ympärillä, lintuja, jotka

nokkivat kypsiä kirsikoita, ja ihmeellisiä, nuorista muratinlehvistä

punottuja linnunpesiä helmenharmaine munineen. Pohdin myös mielessäni,

kykenisinkö todellakin joskus sujuvasti kääntämään erästä pientä

ranskalaista kertomuskirjaa, jonka Madame Pierrot oli sinä päivänä

näyttänyt minulle, mutta en ollut vielä ratkaissut tätä kysymystä, kun

jo nukuin makeasti.

Hyvin on viisas Salomo sanonut: "Parempi on ateria kaalia rakkaudessa

kuin syötetty härkä vihassa."

Nyt en olisi vaihtanut Lowoodia kaikkine puutteineen Gatesheadin

ylellisyyteen.

Yhdeksäs luku.

Mutta puutteet ja vaivatkin vähenivät ajan pitkään. Kevät läheni,

poissa oli talvi pakkasineen, kinoksineen ja purevine tuulineen.

Jalka parkani, jotka olivat tulehtuneet ja turvonneet melkein pilalle

tammikuun pakkasilla, alkoivat parantua, kun huhtikuun lauhkeat tuulet

puhalsivat, öitten ja aamujen ilma ei enää, kuten ennen, hyydyttänyt

verta suonissamme, ja nyt voimme hyvin kestää puutarhassa vietettävän

leikkitunnin, alkoipa se jo tuntua hauskaltakin, varsinkin aurinkoisina

päivinä. Ruskeat kukkamaat peittyivät hennolla, vihreällä ruoholla,

se tuli päivä päivältä voimakkaammaksi, olisi voinut luulla, että

toivon hengetär liiteli joka yö sen yli ja jätti joka aamu lähtiessään

kirkkaammat jäljet. Kuivien lehtien välistä pilkisteli lumikelloja,

krokuksia, heleän punaisia esikoita ja kultasilmäisiä orvokeita.

Torstai-iltapäivisin, jolloin olimme vapaat, teimme nyt pitkiä

kävelyretkiä ja näimme vielä suloisempia kukkia puhkeavan pitkin

tienvarsia ja pensasaitojen reunoja.

Huomasin myöskin, että eräs suuri hauskuus odotti minua puutarhan

korkean, teräväreunaisen muuriaidan takana. Tämä hauskuus oli kaunis

näköala: jylhät vuoret, jotka sulkivat sisäänsä suuren, vihreän ja

varjoisan laakson, ja vallaton, tulvehtiva puro vaahtoavine pyörteineen

ja tummine kallioineen. Kuinka erilaiselta olikaan tämä maisema

näyttänyt, kun viimeksi olin sen nähnyt talven lyijynharmaan taivaan

alla, jäätyneenä, lumipeitteisenä, hyisen sumun leijaillessa yli kukkui

öitten ja puron. Puro itse oli silloin virta, kuohuva ja hillitön,

joka repi puita maasta ja jonka pauhu kuului kauas yli rankkasateen ja

rajuilman kohinan, ja metsä sen rannoilla oli silloin vain kuin rivi

luurankoja.

Huhtikuu vaihtui toukokuuksi -- se oli kirkas, lauhkea toukokuu, täynnä

auringonpaistetta, sinitaivasta ja leppoisia etelä- ja länsituulia.

Kasvullisuus edistyi nopeasti, Lowoodin kaikki rikkaudet pääsivät

valloilleen, se oli vihreä ja kukkia täynnä, sen suuret, paljaat

jalavat, saarnit ja tammet heräsivät uuteen elämään, metsien kätköihin

puhkesi kukkia, onkalot peittyivät lukemattomilla erivärisillä

sammallajeilla, joitten tummaa taustaa vastaan heloittivat kalpeat,

kullankeltaiset kevätesikot kuin satumainen auringonpaiste. Tästä

kaikesta nautin täysin siemauksin, vapaana, huoletonna ja melkein aina

yksin, mutta tällä minulle niin oudolla vapaudella oli omat syynsä,

joista nyt on kerrottava.

Enkö ole kuvannut hauskaa ja asuinpaikaksi sopivaa seutua kertoessani

Lowoodin metsistä, kukkuloista ja vuoripuroista? Hauska se epäilemättä

olikin -- toinen kysymys oli, oliko se terveellinen.

Tuo metsäinen laakso, jossa Lowood sijaitsi, oli oikea sumujen ja

sumujen aiheuttamien tautien pesäpaikka. Kevään mukana heräsivät

nämäkin, kavala lavantauti hiipi orpokotiin, valtasi sen täpötäydet

koulusalit ja makuuhuoneet, ja jo ennen toukokuun alkua se oli

muuttanut koulun sairashuoneeksi.

Niukka ravinto ja pitkälliset vilustumiset olivat jo ennakolta

heikentäneet oppilaitten vastustuskykyä. Niinpä sairastuikin

neljäkymmentäviisi kahdeksastakymmenestä. Opetus keskeytettiin, säännöt

höltyivät. Niille harvoille, jotka vielä olivat terveinä, myönnettiin

melkein rajaton vapaus, sillä lääkäri piti oleskelua raittiissa ilmassa

parhaana varokeinona tartuntaa vastaan, ja toisaalta ei kellään ollut

aikaa pitää heitä silmällä ja rajoittaa heidän vapauttaan. Miss Temple

oli kiinnittänyt kaiken huomionsa sairaisiin, hän eli sairashuoneissa,

joita hän ei koskaan jättänyt, paitsi joskus yöllä saadakseen levätä

pari tuntia. Opettajilla oli täysi työ tehdessään matkavalmistuksia ja

laittaessaan niitten tyttöjen tavaroita kuntoon, jotka olivat siinä

onnellisessa asemassa, että heidän ystävänsä tai sukulaisensa kykenivät

tai olivat halukkaat ottamaan heidät pois tuosta tartunnan pesästä.

Monet, jotka jo olivat saaneet tartunnan, pääsivät kotiin kuolemaan,

muutamia kuoli koulussa, ja heidät haudattiin hiljaisesti ja nopeasti,

koska taudin luonto kielsi kaiken viivyttelemisen.

Sillä aikaa kun tauti oli asettunut vakinaiseksi asukkaaksi Lowoodiin,

kun kuolemasta oli tullut tavallinen vieras talossa, kun tuska ja pelko

vallitsi sen seinien sisäpuolella ja sairashuone-ilma löyhkäsi vastaan

sen huoneista ja käytävistä, sillä aikaa loisti ulkona toukokuun

aurinko pilvettömältä taivaalta yli jyrkkien kukkuloitten ja kauniitten

metsien. Puutarha oli täynnä väriloistoa, salkoruusut olivat kasvaneet

melkein puunkorkuisiksi, liljat olivat auenneet, tulpaanit ja ruusut

kukkivat, penkkien reunoja koristivat iloiset pienet neilikat ja

karmosiininpunaiset tuhatkaunot, orjantappurat levittivät aamuin illoin

mauste- ja omenatuoksuansa -- ja kaikki nämä hyvätuoksuiset aarteet

olivat hyödyttömiä suurelle osalle Lowoodin asukkaita, paitsi silloin

tällöin, kun niitä poimittiin pieni vihkonen arkkuun pantavaksi.

Mutta minä ja muut jotka vielä olivat terveinä, me nautimme täysin

siemauksin luonnon ja vuodenajan kauneudesta, saimme samoilla

metsässä aamusta iltaan saakka kuin mustalaiset, saimme tehdä, mitä

halusimme, mennä, minne tahdoimme, ja kaiken lisäksi elimme paljon

herkullisemmin kuin ennen. Mr. Brocklehurst ja hänen perheensä eivät

nyt koskaan lähestyneet Lowoodia, talousasioita ei tarkastettu, äreä

taloudenhoitajatar oli tartuntaa peläten paennut, ja hänen seuraajansa,

joka sitä ennen oli palvellut Lowtonin sairashuoneessa, oli tottumaton

talon tapoihin ja verrattain runsaskätinen. Sitäpaitsi oli nyt

vähemmän elätettäviä, sairaat söivät vähän, vellilautasemme aamiaisella

olivat täysinäisemmät, ja kun ei ollut aikaa valmistaa kunnollista

päivällistä, mikä usein tapahtui, antoi hän meille suuren kimpaleen

kylmää piirakkaa tai paksun viipaleen leipää ja juustoa, ja nämä me

kuljetimme metsään, etsimme kukin mieleisen paikan ja elimme herroiksi.

Minun lempipaikkani oli tasainen, leveä kivi, joka kohosi valkeana ja

kuivana keskeltä puroa ja jonka luo päästiin vain kahlaamalla veden

yli -- teko, jonka suoritin avojaloin. Kivi oli juuri kyllin iso

mukavaksi istumapaikaksi minulle ja eräälle toiselle tytölle, joka

siihen aikaan oli valittu ystäväni -- eräs Mary Ann Wilson, ovela,

eloisa ihmisenalku, jonka seura miellytti minua, osaksi, koska hän oli

sukkela ja älykäs, osaksi, koska hänen kanssaan saatoin olla aivan

mieleni mukaan. Hän oli muutamia vuosia vanhempi kuin minä, tunsi

maailmaa enemmän kuin minä ja osasi kertoa minulle paljon asioita,

joita mielelläni kuuntelin saaden siten tyydyttää uteliaisuuttani. Hän

oli myös täysin suvaitsevainen vikojani kohtaan eikä koskaan hillinnyt

sanojani. Hänellä oli taipumuksia kertomiseen, minulla kuuntelemiseen,

häntä huvitti opettaminen, minua kyseleminen, ja niin tulimme mainiosti

toimeen toistemme kanssa ja saimme paljon huvia, joskaan ei kenties

yhtä paljon hyötyä, keskinäisestä seurustelustamme.

Ja missä oli tällävälin Helena Burns? Miksi en viettänyt näitä

suloisia vapauden päiviä hänen kanssaan? Olinko unohtanut hänet, vai

olinko kyllin viheliäinen väsyäkseni hänen puhtaaseen ystävyyteensä?

Ehdottomasti oli mainitsemani Mary Ann Wilson hyvän joukon alempana

ensimäistä ystävääni, hän osasi kertoa vain hupaisia juttuja ja

joutavia asioita, jotka minua hetkellisesti huvittivat, kun taas Helena

Burnsilla, ellen erehdy, oli taito herättää siinä, jolla oli onni olla

hänen ystävänsä, harrastusta korkeampiin asioihin.

Se oli totta, lukija, ja minä tiesin ja tunsin kaiken tämän, ja

vaikka olenkin puutteellinen olento, jolla on paljon vikoja ja vähän

hyviä puolia, en koskaan kyllästynyt Helena Burnsiin enkä lakannut

tuntemasta häntä kohtaan kiintymystä, joka oli yhtä luja, yhtä hellä,

yhtä kunnioittava kuin kaikki myöhemmät ystävyyssuhteena. Kuinka

voinkaan tehdä toisin, kun Helena aina ja kaikissa olosuhteissa osoitti

minua kohtaan tasaista, kiinteätä ystävyyttä, jota ei huono tuuli

eikä suuttumus koskaan häirinnyt! Mutta Helena oli nyt sairas. Jo

muutama viikko sitten oli hän siirretty näkyvistäni johonkin yläkerran

huoneeseen, en tietänyt mihin. Minulle oli sanottu, että hän ei ollut

talon sairaalaosastossa lavantauti-sairaitten joukossa, sillä häntä

vaivasi keuhkotauti eikä lavantauti. Minä tietämättömyydessäni ymmärsin

keuhkotaudilla jotakin hyvin lievää, jonka hyvä hoito ja aika varmaan

parantaisivat.

Tätä luuloani vahvisti se seikka, että kerran tai pari, hyvin lämpiminä

ja aurinkoisina iltapäivinä, näin hänen laskeutuvan portaita Miss

Templen kanssa ja menevän puutarhaan. Minun ei silloin sallittu mennä

puhelemaan hänen kanssaan, mutta näin hänet koulusalin ikkunasta,

joskin epäselvästi, sillä hän oli kiedottu lukemattomiin huiveihin ja

istui etäämpänä parvekkeen suojassa.

Eräänä iltana kesäkuun alussa olin viipynyt hyvin myöhälle metsässä

Mary Annin kanssa. Olimme tapamme mukaan eronneet toisista ja kulkeneet

kauas, niin kauas, että olimme eksyneet tieltä ja olimme pakoitetut

kysymään sitä yksinäisestä tuvasta, missä asui mies ja vaimo, jotka

paimensivat puolivilliä sikalaumaansa metsässä. Kun tulimme takaisin,

oli kuu jo noussut, ja puutarhan portin edessä seisoi ponihevonen,

jonka tunsimme tohtorin hevoseksi. Mary Ann huomautti, että arvatenkin

joku oli hyvin sairas, koska Mr. Bates oli noudettu näin myöhään

illalla. Hän meni sisään, ja minä viivyin vielä hetkisen ulkona

istuttaakseni puutarhaani kourallisen taimia, jotka olin kaivanut ylös

metsästä ja joitten pelkäsin kuihtuvan, jos jättäisin ne seuraavaan

päivään. Tämänkin jälkeen viivyin vielä hetkisen; kukat tuoksuivat niin

voimakkaasti ja suloisesti kasteen langetessa, ilta oli ihana, kirkas

ja lauha, vielä hehkuva läntinen taivas lupasi huomiseksi uuden kauniin

päivän, ja itäisellä taivaalla nousi kuu majesteetillisena. Huomasin

kaiken tämän ja iloitsin siitä niinkuin lapsi voi iloita, kun eräs

aivan uusi ajatus nousi mieleeni:

"Kuinka ikävää olisikaan maata sairaana ja pelätä kuolemaa! Maailma on

ihana -- olisi kauheata tulla kutsutuksi pois ja joutua ties minne."

Ja silloin tein ensimäiset vakavat ponnistukset ymmärtääkseni sen, mitä

minulle oli opetettu helvetistä ja taivaasta, ensi kerran pysähdyin ja

jouduin hämmennyksiin, ensi kerran, katsellessani taakseni ja eteeni,

näin joka puolella mittaamattoman syvyyden -- tunsin yhden ainoan

kiinteän kohdan, se oli nykyhetki, kaikki muu oli muodottomia pilviä ja

pohjatonta tyhjyyttä. Ja minua vapisutti ajatus, että voisin kadottaa

tuon kiinteän kohdan ja pudota kaaokseen. Miettiessäni tätä uutta

ajatusta kuulin oven aukeavan, Mr. Bates meni ulos, ja eräs hoitajista

seurasi häntä. Kun tohtori oli noussut hevosensa selkään ja lähtenyt,

sulki hoitaja juuri oven, mutta minä juoksin hänen jälkeensä.

"Kuinka Helena Burns jaksaa?"

"Hyvin huonosti", oli vastaus.

"Häntäkö Mr. Bates on tullut katsomaan?"

"Niin."

"Ja mitä hän sanoo?"

"Hän sanoo, että Helena ei ole täällä kauan."

Jos eilen olisin kuullut tämän lauseen, olisi se merkinnyt minulle vain

sitä, että hänet aiottiin muuttaa kotiin Northumberlantiin. En olisi

aavistanut, että se tarkoitti hänen kuolemaansa, mutta nyt tiesin sen

heti. Ymmärsin selvästi, että Helena Burns nyt eli viimeisiä päiviänsä

maan päällä, ja että hänet pian otettaisiin henkien valtakuntaan,

jos sellaista valtakuntaa on. Vavahdin kauhusta ja tunsin ahdistavaa

tuskaa, sitten kiihkeätä halua nähdä hänet. Kysyin, missä huoneessa hän

makasi.

"Hän on Miss Templen huoneessa", sanoi hoitaja.

"Voinko mennä puhumaan hänen kanssaan?"

"Et, et, lapsi! Se ei sovi. Nyt sinun on aika tulla sisään, voit saada

kuumeen, jos olet ulkona, kun kaste lankee."

Hoitaja sulki pääoven, ja minä menin sisään sivuovesta, joka johti

koulusaliin. Ehdin juuri ajoissa, kello oli yhdeksän, ja Miss Miller

kutsui oppilaita levolle.

Noin kaksi tuntia myöhemmin, luullakseni yhdentoista tienoilla, kun

makuuhuoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja arvelin toverieni

nukkuvan, nousin hyvin hiljaa vuoteeltani, sillä en ollut voinut

nukkua, panin hameen yöpaidan päälle, hiivin paljain jaloin huoneesta

ja aloin etsiä Miss Templen huonetta. Se oli aivan toisessa päässä

taloa, mutta minä tunsin tien, ja kirkas kesäinen kuu, joka loisti

sisään käytävien ikkunoista, helpotti matkaani. Kamvertin ja poltetun

etikan tuoksu varoitti minua, kun tulin lähelle lavantautihuonetta, ja

hyvin nopeasti livahdin sen oven ohitse, jottei hoitaja, joka istui

valveilla kaiken yötä, kuulisi minua. Pelkäsin kovin, että minut

huomattaisiin ja lähetettäisiin takaisin, sillä minun _täytyi_ nähdä

Helena, minun täytyi syleillä häntä ennenkuin hän kuoli, minun täytyi

suudella häntä, puhua hänen kanssaan vielä kerran.

Kun olin laskeutunut portaita, kulkenut pitkiä matkoja alakerrassa,

onnistunut avaamaan ja sulkemaan aivan hiljaa kaksi ovea, pääsin

toiseen porraskäytävään, nousin taas yläkertaan ja olin vihdoin Miss

Templen huoneen edessä. Avaimenreiästä ja oven alla olevasta raosta

loisti valoa, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Tullessani lähemmäksi

huomasin, että ovi oli hiukan raollaan, arvatenkin ilmanvaihdon

vuoksi. En ollut vitkastelutuulella, sieluni oli täynnä ahdistusta,

kärsimättömät vaistot työnsivät minua eteenpäin. Avasin oven ja katsoin

sisään. Silmäni etsivät Helenaa ja pelkäsin näkeväni hänet kuolleena.

Aivan Miss Templen sängyn vieressä ja osittain sen vaikeitten verhojen

peitossa oli pieni vuode. Vaatteitten alta voin eroittaa ihmisruumiin

ulkoviivat, mutta kasvot olivat verhon takana. Hoitaja, jonka kanssa

olin puhunut puutarhassa, istui nojatuolissa ja nukkui. Pöydällä

tuikutti pitkälle karrelle palanut kynttilä. Miss Templeä ei näkynyt.

Sain myöhemmin kuulla, että hänet oli kutsuttu erään hourailevan

kuumesairaan luo lavantauti-huoneeseen. Menin eteenpäin ja pysähdyin

tuon pienen vuoteen luona. Käteni oli jo kiinni verhossa, mutta pidin

kuitenkin parempana sanoa jotakin ennenkuin vetäisin sen syrjään.

Pelkäsin vieläkin näkeväni ruumiin.

"Helena", kuiskasin hiljaa, "oletko valveilla?"

Hän liikahti, veti syrjään verhon, ja minä näin hänen kasvonsa. Ne

olivat kalpeat ja kuihtuneet, mutta aivan levolliset, ja hän oli niin

vähän muuttunut, että pelkoni haihtui heti.

"Oletko se todellakin sinä, Jane?" kysyi hän tutulla, pehmeällä

äänellään.

"Oh", ajattelin, "ei hän ole kuolemaisillaan, he erehtyvät, ei hän

voisi näyttää noin levolliselta, jos hän kohta kuolisi."

Menin lähemmäksi ja suutelin häntä. Hänen otsansa oli kylmä, hänen

poskensa kylmät ja läpikuultavat, samoin kädet ja ranteet, mutta

hymyily oli sama kuin ennenkin.

"Minkätähden olet tullut tänne, Jane? Kello on jo yli yhdentoista,

kuulin sen lyövän joku minuutti sitten."

"Tulin katsomaan sinua, Helena. Kuulin, että olet hyvin sairas enkä

voinut nukkua ennenkuin olin puhunut kanssasi."

"Sinä tulit sanomaan minulle hyvästi -- tulit luullakseni oikeaan

aikaan."

"Lähdetkö jonnekin, Helena? Lähdetkö kotiin?"

"Lähden -- kaukaiseen, viimeiseen kotiini."

"Ei, ei, Helena", keskeytin hänet tuskallisesti. Sillä aikaa kun

koetin niellä kyyneleitäni, sai Helena yskäkohtauksen, mikä kuitenkaan

ei herättänyt hoitajaa. Kun kohtaus oli ohi, makasi hän muutamia

minuutteja uupuneena ja kuiskasi sitten:

"Jane, sinun pienet jalkasi ovat paljaat, pane maata ja peitä itsesi

minun peitollani."

Minä tein niin, hän laski käsivartensa ylitseni, ja minä painauduin

hyvin lähelle häntä. Olimme kauan hiljaa, sitten hän kuiskasi taas,

"Olen hyvin onnellinen, Jane; ja kun kuulet, että olen kuollut, et

saa surra, sillä siinä ei ole mitään suremisen aihetta. Kaikkien

meidän täytyy kerran kuolla, ja minun tautini ei ole tuskallinen, se

on lempeä ja tasainen, ja mieleni on aivan entisellään. Kukaan ei jää

suremaan minua. Minulla on vain isä, ja hän on äskettäin mennyt uusiin

naimisiin, eikä tule kaipaamaan minua. Kun kuolen nuorena, säästyn

suurista suruista. Minulla ei olisi ollut taipumuksia menestymään

maailmassa, olisin aina joutunut ikävyyksiin."

"Mutta minne menet nyt, Helena? Voitko nähdä? Tiedätkö?"

"Minä uskon, minä luotan, että menen Jumalan luo."

"Missä on Jumala? Mikä on Jumala?"

"Hän on meidän Luojamme, joka ei koskaan hävitä sitä mitä hän on

luonut. Luotan sokeasti hänen voimaansa, antaudun kokonaan hänen

hyvyydelleen. Lasken tunteja, kunnes tulee se ihmeellinen hetki,

jolloin pääsen hänen luoksensa ja saan nähdä hänet."

"Sinä luulet siis varmaan, Helena, että on olemassa sellainen paikka

kuin taivas, ja että sielumme pääsevät sinne kuoleman jälkeen."

"Olen varma siitä, että on olemassa elämää kuoleman jälkeen, uskon,

että Jumala on hyvä, ja jätän turvallisesti kuolemattoman sieluni hänen

haltuunsa. Jumala on isäni, Jumala on ystäväni, rakastan häntä ja

uskon, että hän rakastaa minua."

"Ja saanko nähdä sinut, Helena, kun olen kuollut?"

"Sinä tulet samaan onnen valtakuntaan, saman kaikkivaltiaan Isän luo,

sitä en epäile, rakas Jane."

Vieläkin minä kyselin, mutta nyt vain ajatuksissani.

"Missä se valtakunta on? Onko sitä olemassa?" Ja minä painauduin vielä

lähemmäksi Helenaa, hän tuntui minusta rakkaammalta kuin koskaan ennen,

enkä olisi tahtonut päästää häntä menemään. Makasin hänen vieressään ja

kätkin kasvoni hänen olkaansa. Sitten hän sanoi suloisimmalla äänellään:

"Minun on niin hyvä olla. Viimeinen yskäkohtaus on väsyttänyt minua

hiukan, ja minusta tuntuu, että voisin nukkua. Mutta älä jätä minua,

Jane. On niin hauska, kun olet lähelläni."

"Minä jään luoksesi, _rakas_ Helena, kukaan ei ota minua pois luotasi."

"Onko sinun lämmin, kultaseni?"

"On."

"Hyvää yötä, Jane."

"Hyvää yötä, Helena."

Hän suuteli minua ja minä häntä, ja molemmat nukuimme pian.

Kun heräsin, oli jo päivä. Kummallinen liike herätti minut, avasin

silmäni, olin jonkun sylissä. Huomasin, että hoitaja kantoi minua

käytäviä pitkin takaisin makuuhuoneeseen. Minua ei toruttu, vaikka

olinkin jättänyt vuoteeni, sillä ihmisillä oli muuta ajateltavaa.

Lukemattomiin kysymyksiini ei annettu mitään selitystä, mutta pari

päivää myöhemmin sain kuulla, että Miss Temple, palatessaan aamun

koittaessa huoneeseensa, oli löytänyt minut Helena Burnsin vuoteesta.

Olin kietonut käsivarteni hänen kaulaansa ja painanut pääni hänen

olkaansa vastaan. Minä nukuin ja Helena oli -- kuollut.

Hänen hautansa on Brocklebridgen kirkkomaalla. Viisitoista vuotta hänen

kuolemansa jälkeen sitä peitti vain nurmettunut kumpu, mutta nyt siinä

on harmaa marmoriristi johon on kirjoitettu hänen nimensä ja sana

"Resurgam".

Kymmenes luku.

Tähän saakka olen palauttanut mieleeni vähäpätöisen elämäni vaiheet

yksityiskohtia myöden, ja kymmenen ensimäisen vuoteni kuvaamiseen olen

käyttänyt melkein yhtä monta lukua. Mutta koska en aio kirjastani

säännöllistä autobiografiaa, rajoitun tästä lähin kertomaan vain

ne seikat, jotka tiedän jossakin suhteessa mielenkiintoisiksi, ja

senvuoksi sivuutan nyt melkein kokonaan kahdeksan vuotta elämästäni.

Kertomuksen yhtenäisyyden vuoksi on kuitenkin muutama rivi paikallaan

niistäkin.

Kun lavantauti oli tehnyt hävitystyönsä Lowoodissa, katosi se

sieltä vähitellen, mutta sitä ennen oli kuitenkin sen ankaruus

ja uhrien lukumäärä kiinnittänyt yleisön huomion kouluun. Taudin

alkuperää alettiin tutkia lähemmin, ja vähitellen tuli ilmi erinäisiä

asianhaaroja, jotka mitä suurimmassa määrässä herättivät yleistä

paheksumista. Paikan epäterveellinen asema, lasten ravinnon laatu ja

määrä, huono, pahalta haiseva vesi, jota käytettiin sen valmistamiseen,

oppilaitten kurjat olot vaatteitten y.m. suhteen -- kaikki nämä seikat

tulivat ilmi, ja ilmiantojen seuraukset olivat sangen kiusalliset Mr.

Brocklehurstille, mutta suureksi siunaukseksi itse laitokselle.

Useat rikkaat ja hyväntahtoiset henkilöt kreivikunnassa tekivät

runsaita lahjoituksia uuden, ajanmukaisen ja paremmassa paikassa

sijaitsevan rakennuksen pystyttämiseksi, säännöt laadittiin uudestaan,

uudistuksia tehtiin sekä vaatetuksessa että ravinnossa, ja koulun

rahavarat uskottiin erityisen toimikunnan haltuun. Mr. Brocklehurst,

jota ei voitu kokonaan syrjäyttää hänen asemansa ja perhesuhteittensa

vuoksi, sai vielä pitää paikkansa koulun rahastonhoitajana, mutta

hänellä oli tässä toimessa apunaan toisia, laajasydämisempiä ja

inhimillisempiä henkilöitä. Tarkastajan virkansakin hänen täytyi jakaa

toisten kanssa, jotka osasivat yhdistää järjen ankaruuteen, mukavuuden

säästäväisyyteen ja myötätunnon karaiseviin tapoihin. Näin parannettuna

tuli koulusta ajan pitkään todella hyvä ja hyödyllinen laitos.

Uudistuksen jälkeen elin sen seinien suojassa kahdeksan vuotta -- kuusi

oppilaana ja kaksi opettajana, ja koko tätä aikaa muistellen annan

täyden tunnustuksen laitoksen arvolle ja merkitykselle.

Näitten kahdeksan vuoden aikana oli elämäni yksitoikkoista, mutta

ei onnetonta, sillä se ei ollut joutilasta. Saatavillani oli keinot

hyvän sivistyksen hankkimiseen, ja minua kannusti mieltymys muutamiin

aineisiin, halu kunnostautua kaikissa ja suuri pyrkimys olla mieliksi

opettajilleni, etenkin niille, joista pidin. Käytin parhaani mukaan

hyväkseni tilaisuuksia, joita minulle tarjoutui. Aikaa voittaen tuli

minusta ensimäisen luokan ensimäinen oppilas, sitten minut koroitettiin

opettajan toimeen, jota hoidinkin suurella innolla kahden vuoden ajan,

mutta sen ajan kuluttua tuli muutos.

Tähän saakka oli Miss Temple ollut oppilaitoksen johtajattarena läpi

sen kaikkien vaiheitten, hänen opetustaan sain kiittää parhaasta osasta

kasvatustani, hänen ystävyytensä oli ollut paras iloni, hän oli ollut

minulle äidin ja kasvattajan sijassa ja vihdoin toverini. Mutta nyt hän

oli mennyt naimisiin ja muutti miehensä kanssa, joka oli pappi, muuten

erinomainen mies, melkein vaimonsa arvoinen, kaukaiseen seutuun, ja

silloin tietysti menetin hänet.

Hänen lähtöpäivästään saakka en ollut enää sama. Hänen mukanaan

katosivat kaikki ne seikat, jotka olivat tehneet Lowoodin jossakin

suhteessa kodiksi minulle. Olin omistanut jotakin hänen luonteestaan

ja hyvän joukon hänen tavoistaan, sopusointuisemmat ajatukset,

tasaantuneet tunteet asuivat nyt mielessäni, olin mukautunut

velvollisuuksiini ja järjestettyyn elämään, olin tyyni, luulin olevani

tyytyväinen, ja toisten silmissä, useimmiten myös omissani, olin

hillitty ja alistuva luonne.

Mutta kohtalo pastori Nasmythin haahmossa tuli minun ja Miss Templen

väliin, ja minä näin hänen matkapuvussaan nousevan postivaunuun pian

vihkimätoimituksen jälkeen. Seurasin silmilläni vaunua, joka nousi

mäkeä ylös ja katosi sen harjan taakse, vetäydyin sitten huoneeseeni ja

vietin siellä suurimman osan iltapäivää, sillä tilaisuuden kunniaksi

oli annettu lupaa.

Kävelin melkein koko ajan edestakaisin huoneessani. Kuvittelin surevani

vain sitä, mitä olin menettänyt, ja ajattelevani, miten voisin korvata

sen, mutta kun mietteeni vihdoin keskeytyivät, kun katsoin ympärilleni

ja huomasin, että iltapäivä oli jo päättynyt ja ilta tullut, tein

toisen keksinnön, nimittäin sen, että minussa näinä tunteina oli

tapahtunut täydellinen muutos. Mielestäni oli nyt poissa kaikki se,

mitä olin lainannut Miss Templeltä, hän oli vienyt mukanaan sen selkeän

ilmakehän, jota olin saanut hengittää hänen läheisyydessään, olin nyt

jäänyt luonnolliseen elementtiini, ja kaikki vanha levottomuuteni

alkoi antaa elonmerkkejä. Ei mikään tukipylväs näyttänyt kaatuneen,

mutta koko nykyisen mielentilani aiheuttaja oli poissa. Minulta ei

olisi puuttunut voimaa olla tyven, mutta en nähnyt enää mitään syytä

tyvenenä olemiseen. Maailmani oli muutamia vuosia ollut Lowoodin

seinien sisällä, kokemukseni rajoittui sen sääntöihin ja järjestelmiin,

mutta nyt muistin, että todellinen maailma on avara, ja että kirjava

keto pelkoa, toiveita, tunteita ja intohimoja odotti niitä, joilla

oli rohkeutta heittäytyä sen vaaroihin ja vaiheisiin ja etsiä niistä

todellista elämänkokemusta.

Menin ikkunalleni, avasin sen ja katselin ulos. Siinä olivat

rakennuksen molemmat siivet, siinä puutarha, siinä Lowoodin

puutarhamuuri ja kukkulainen taivaanranta. Silmäni sivuuttivat kaiken

muun ja pysähtyivät kaukaisimpaan, sinisiin vuoriin taivaanrannalla.

Niitten taakse ikävöin nyt, kaikki kukkulat ja kangasmaat niitten

sisäpuolella näyttivät vankilan alueelta, maanpakolaisen maailmalta.

Erotin valkean tien, joka kiemurrellen nousi erään kukkulan rinnettä

ja katosi syvänteeseen kahden vuoren väliin. Kuinka ikävöinkään

seurata sitä kauemmaksi! Muistin sen ajan, jolloin olin tullut tuota

tietä pitkin, muistin kuinka vaunu hämärässä oli laskeutunut kukkulan

rinnettä. Kokonainen ajanjakso näytti kuluneen siitä päivästä,

ja koko sinä aikana en ollut kertaakaan jättänyt Lowoodia. Olin

viettänyt kaikki loma-aikani koulussa. Mrs. Reed ei ollut koskaan

lähettänyt noutamaan minua Gatesheadiin, eikä hän itse eikä kukaan

hänen perheestään ollut koskaan käynyt katsomassa minua. En ollut

kirjeitten enkä minkään lähettilään kautta yhteydessä ulkomaailman

kanssa. Koulusäännöt, koulutehtävät, koulutavat, tottumukset,

kasvot, äänet, puvut, puhetavat, kiintymykset, vastenmielisyydet,

siinä kaikki, mitä tiesin olemassaolosta. Ja nyt tunsin, että se ei

riittänyt. Olin yhdessä iltapäivässä kyllästynyt kahdeksan vuoden

piintyneeseen elämään. Kaipasin vapautta, himoitsin vapautta ja anoin

sitä hiljaisessa rukouksessa, joka näytti häipyvän heikosti puhaltavaan

tuuleen. Kuiskasin silloin vaatimattomamman rukouksen. Pyysin muutosta,

virkistystä. Tämäkin pyyntö näytti katoavan epämääräiseen avaruuteen,

"Anna minulle sitten", huudahdin melkein epätoivoisena, "edes uusi

vankila!"

Silloin kutsui illalliskello minut alakertaan. Minulla ei ollut

tilaisuutta jatkaa keskeytyneitä ajatuksiani ennen levollemenoaikaa.

Silloinkin huonetoverini, eräs opettajista, pidätti loppumattomalla

pakinallaan minua palaamasta tuohon haluttuun aiheeseen. Kuinka

toivoinkaan, että uni pian vaientaisi hänet! Minusta tuntui, että jos

vain voin palata takaisin ajatukseen, joka viimeisenä nousi mieleeni

seisoessani ikkunan luona, keksin kyllä jonkun pelastusmahdollisuuden.

Miss Gryce kuorsasi vihdoinkin. Hän oli lihava nainen, ja tähän saakka

olin pitänyt hänen nenä-ääniään yksinomaan kiusallisina. Tänä iltana

tervehdin riemulla ensimäisiä syviä ääniä. Nyt vihdoinkin olin turvassa

keskeytyksiltä, ja puoleksi häipyneet ajatukseni virkosivat heti

uudelleen.

"Uusi vankeus! Sepä kuuluu joltakin", puhelin itsekseni --

ajatuksissani tietenkin, eikä ääneen. "Minä tiedän, että se on jotakin,

sillä se ei kuulu liian suloiselta. Se ei ole samaa kuin Vapaus,

Innostus, Ilo -- ne sointuvat kylläkin kauniilta, mutta minulle ne ovat

pelkkiä sanoja, ja niin onttoja ja epävakaisia, että olisi ajanhukkaa

kuunnella niitä. Mutta vankeus! Sen täytyy olla jotakin todellista.

Kuka tahansa voi olla vankina. Minä olen ollut täällä vankina kahdeksan

vuotta, nyt tahdon olla vankina muualla. Voinko saada niin paljon

aikaan oman tahtoni kautta? Eikö asia ole toteutettavissa? On -- on --

se ei ole edes vaikea, jos aivoni vain ovat kyllin älykkäät keksimään

keinon sen saavuttamiseksi."

Nousin istumaan sängyssäni ravistaakseni mainittuja aivoja valveille.

Yö oli viileä, peitin olkapääni huivilla ja ryhdyin taas ajattelemaan

kaikin voimin.

"Mitä siis tahdon? Uuden paikan, uudessa talossa, uusien kasvojen

keskellä, uusissa olosuhteissa. Tätä tahdon, koska ei hyödytä mitään

tahtoa jotakin parempaa. Kuinka ihmiset menettelevät saadakseen uuden

paikan? He kääntyvät luullakseni ystäviensä puoleen. Minulla ei ole

ystäviä. On paljon muitakin, joilla ei ole ystäviä ja joitten täytyy

tulla toimeen omin neuvoin ja auttaa itse itseänsä, ja mitähän he

tekevät?"

Sitä en osannut sanoa, en löytänyt vastausta mistään. Järjestin

ajatukseni ja kiihdytin aivoni nopeaan työhön. Ne ponnistivat

kaikkensa, tunsin, kuinka suonet tykkivät päässäni ja ohimoillani,

mutta ne toimivat lähes tunnin ajan sekasorrossa, ja niitten

ponnistukset eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Turha työ teki minut

kuumeiseksi, nousin ja aloin kävellä huoneessa, vedin ikkunaverhon

syrjään, huomasin pari tähteä, värisin kylmästä ja ryömin takaisin

sänkyyn.

Joku ystävällinen hengetär oli poissaollessani varmaan tipahuttanut

halutun vastauksen tyynylleni, sillä kun taas panin maata, juolahti

mieleeni aivan hiljaa ja luonnollisesti: "Ne, jotka etsivät paikkoja,

ilmoittavat sanomalehdissä; sinun täytyy ilmoittaa ----shire

Heraldissa."

"Millä tavalla? En tiedä mitään ilmoituksista."

Vastaukset tulivat nyt aivan nopeina ja selvinä.

"Sinä panet ilmoituksen ja siihen tarvittavan rahan kirjeeseen, jonka

osoitat Heraldin toimitukseen. Kirjeen panet ensi tilaisuudessa

postiin Lowtonissa. Vastaukset lähetettäköön nimimerkille 'J.E.'

postitoimistoon. Noin viikon päästä voit mennä kysymään, onko

vastauksia tullut, ja menetellä niitten mukaan."

Tätä suunnitelmaa toistin pari, kolme kertaa mielessäni, kunnes olin

saanut sen valmiiksi. Se oli nyt selvässä ja käytännöllisessä muodossa.

Olin tyytyväinen ja nukahdin.

Jo anivarhain olin liikkeellä, ja ilmoitukseni oli valmis, kirjekuori

suljettu ja osoite kirjoitettu ennen herätyskellon soittoa. Ilmoitus

kuului näin:

"Nuori, opetukseen tottunut neiti" -- olinhan ollut opettajana jo

kaksi vuotta -- "haluaa kotiopettajan paikkaa perheessä, jossa

lapset ovat alle neljäntoista" (muistin, että itse olin vain

kahdeksantoistavuotias, enkä halunnut melkein ikäisiäni oppilaita).

"Hän kykenee opettamaan kaikkia aineita, jotka kuuluvat hyvään

englantilaiseen kasvatukseen, sekä ranskaa, piirustusta ja soittoa."

(Siihen aikaan, lukija, tämä nyt niin ahtaalta tuntuva luettelo

katsottiin verrattain päteväksi.) "Osoite J.E., Postitoimisto Lowton,

----shire."

Tämä tärkeä paperi oli koko päivän pöytälaatikossani, ja teenjuonnin

jälkeen pyysin uudelta johtajattarelta lupaa käydä Lowtonissa

toimittaakseni joitakin vähäpätöisiä asioita itseäni ja paria

opettajatoveriani varten. Lupa annettiin heti, ja minä menin. Se oli

kahden peninkulman kävely, ja ilta oli sateinen, mutta päivät olivat

vielä pitkät. Kävin parissa myymälässä, pistin kirjeen postilaatikkoon

ja palasin kotiin rankkasateessa, vaatteet likomärkinä, mutta sydän

keventyneenä.

Seuraava viikko tuntui pitkältä. Se loppui kuitenkin vihdoin

kuten kaikki asiat auringon alla, ja vielä kerran läpi raikkaan

syysiltapäivän, astelin Lowtonin tietä. Se oli hauska matka, tie

seurasi puron reunaa ja kulki laakson kauneimpien paikkojen läpi, mutta

sinä päivänä ajattelin enemmän kirjeitä, jotka odottivat tahi eivät

odottaneet minua tuossa pienessä kauppalassa, kuin maitten ja vesien

kauneutta.

Tällä kertaa oli näennäisenä asianani käydä suutarilla antamassa

mittaa kenkäparia varten. Toimitin ensin tämän asian ja kuljin sitten

pientä, siistiä katua pitkin suutarilta postitoimistoon. Sitä hoiti

vanhanpuoleinen rouvasihminen, jolla oli vanhanaikaiset silmälasit

nenällään ja mustat sormikkaat käsissä. "Onko kirjeitä J.E:lle?"

kysyin. Hän tirkisteli minua silmälasiensa yli, avasi sitten erään

laatikon ja kaiveli sen sisältöä pitkän aikaa, niin kauan, että mieleni

jo kävi ankeaksi. Vihdoinkin, pidettyään erästä kirjettä silmälasiensa

edessä varmaan viisi minuuttia, hän ojensi sen pöydän yli vilkaisten

samalla minuun vielä kerran hyvin tutkivasti ja epäluuloisesti -- se

oli J.E:lle... "Onko vain yksi?" kysyin.

"Ei ole muuta", sanoi hän, ja minä pistin sen taskuuni ja käänsin

kasvoni kotiin päin. En voinut avata sitä vielä, koulun säännöt

pakoittivat minua tulemaan kotiin kahdeksan tienoilla, ja kello oli

jo puoli kahdeksan. Erinäiset velvollisuudet odottivat minua kotiin

tullessani. Minun täytyi olla valvojana lukutunnilla, minun vuoroni

oli pitää rukoukset ja huolehtia tyttöjen levollemenosta, sitten

söin illallista toisten opettajien kanssa. Kun vihdoin vetäydyimme

huoneisiimme, oli tuo välttämätön Miss Gryce vielä seuranani. Meillä

oli vain pieni kynttilänpätkä huoneessamme, ja pelkäsin kauheasti,

että se loppuisi ennenkuin Miss Gryce oli lopettanut juttunsa. Onneksi

vaikutti tukeva illallinen, jonka hän juuri oli syönyt, unilääkkeen

tavoin, ja hän kuorsasi jo ennenkuin olin ehtinyt riisuutua. Kynttilä

oli vielä tuuman pituinen. Vedin kirjeen esille, sinetissä oli kirjain

F., mursin sen auki ja luin. Sisällys oli lyhyt.

"Jos J.E., joka ilmoitti viime torstain ----shire Heraldissa, omaa

mainitut tiedot, ja jos hän voi lähettää suosituksia luonteensa ja

pätevyytensä suhteen, tarjotaan hänelle paikka, jossa oppilaana on

vain yksi pieni tyttö, alle kymmenen vuoden, ja jossa on palkkaa

kolmekymmentä puntaa vuodessa. J.E:tä pyydetään lähettämään

suosituksensa, nimensä, osoitteensa ja kaikki tarvittavat tiedot Mrs.

Fairfaxille, Thornfield, lähellä Millcotea, ----shire."

Tarkastelin kauan tuota tärkeätä paperia. Käsiala oli vanhanaikaista,

melkein epävarmaa, kuten vanhan rouvasihmisen käsiala. Tämä seikka

oli minulle mieleen, sillä olin hiljaisesti pelännyt, että näin omin

päin toimiessani olin vaarassa joutua johonkin satimeen, ja toivoin

ennen kaikkea, että yritysteni tulos olisi täysin arvossa pidettävä,

säädyllinen, _en regie_. Tunsin nyt, että vanhanpuoleinen rouva ei

ollut mikään hullumpi osakas puuhassani. Mrs. Fairfax! Voin niin

selvästi nähdä hänet mustassa puvussaan ja leskenmyssy päässä, hän

oli kenties jäykkä, mutta ei epäkohtelias, sanalla sanoen oikea

loistopainos vanhaa englantilaista arvokkuutta. Thornfield oli

epäilemättä hänen talonsa nimi -- siisti, sievä paikka, sen tiesin,

vaikka en onnistunutkaan saamaan siitä täysin selvää kuvaa. Millcote,

----shire, -- vedin esiin kaikki Englannin karttani ja etsin sen.

Siinähän se jo olikin, sekä ----shire että kaupunki, ----shire oli

seitsemänkymmentä peninkulmaa lähempänä Lontoota kuin se etäinen

seutu, jossa nyt asuin, ja se seikka merkitsi minulle paljon.

Kaipasin paikkaan, jossa olisi eloa ja liikettä. Millcote oli suuri

tehdaskaupunki A:n rannalla, siis epäilemättä vilkasliikkeinen paikka.

Sitä parempi. Muutos tulisi olemaan täydellinen. Eipä siltä, että

pitkät savupiiput ja mustat savupilvet minua suuresti houkuttelivat,

"mutta", päättelin, "Thornfield on luultavasti hyvän matkan päässä

kaupungista."

Silloin kynttilänsydän leimahti vielä kerran ja sammui.

Seuraavana päivänä oli ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin. En voinut

enää pitää suunnitelmiani omana salaisuutenani, minun täytyi puhua

niistä muillekin toteuttaakseni ne. Pyysin päästä johtajattaren

puheille puolipäivätunnilla. Kerroin hänelle, että minulla oli toivossa

paikka, jossa palkka olisi kaksi kertaa suurempi kuin Lowoodissa

(nykyinen palkkani oli 15 puntaa vuodessa), ja pyysin häntä jättämään

irtisanomukseni Mr. Brocklehurstille tai jollekin toimikunnan jäsenistä

ja kysymään, olisivatko he halukkaat antamaan minulle suosituksia. Hän

suostui ystävällisesti olemaan välittäjänäni tässä asiassa ja esitti

sen seuraavana päivänä Mr. Brocklehurstille, joka sanoi, että siitä

oli kirjoitettava Mrs. Reedille, koska tämä oli minun luonnollinen

holhoojani. Mainitulle rouvalle kirjoitettiin siis, ja hän vastasi,

että minä voin tehdä miten minua haluttaa, hän oli jo aikoja sitten

lakannut sekaantumasta asioihini. Tämä kirje kiersi toimikunnassa, ja

vihdoin, mitä sietämättömimmän vitkastelun jälkeen, minulle annettiin

muodollinen lupa parantaa asemaani, jos voin, ja vakuutus siitä,

että koska aina olin käyttäytynyt hyvin Lowoodissa, niin opettajana

kuin oppilaana, saisin tarkastajien allekirjoituksella varustetun

todistuksen tiedoistani, taidoistani ja luonteestani.

Tämän todistuksen sainkin noin kuukauden kuluttua. Lähetin siitä

jäljennöksen Mrs. Fairfaxille, ja sain hänen vastauksensa, jossa hän

ilmoitti olevansa tyytyväinen ja määräsi, että minun oli astuttava

toimeeni kahden viikon kuluttua.

Ryhdyin nyt matkavalmistuksiin, ja kaksi viikkoa kului nopeasti.

Vaatevarastoni ei ollut suuri, mutta täysin riittävä minun tarpeisiini,

ja viimeinen päivä riitti matka-arkun pakkaamiseen -- saman

matka-arkun, jonka olin tuonut mukanani Gatesheadista kahdeksan vuotta

sitten.

Arkku oli nyöritetty, nimilappu naulattu. Puolen tunnin kuluttua oli

postinkuljettaja noutava sen viedäkseen mukanaan Lowtoniin, jonne minun

itseni oli saavuttava varhain seuraavana aamuna ehtiäkseni vaunuun.

Olin harjannut hyväksi mustan matkapukuni, laittanut kuntoon hattuni,

hansikkaat ja muhvin, katsonut kaikista laatikoistani, olinko unohtanut

jotakin, ja nyt, kun minulla ei ollut enää mitään tehtävää, istahdin

ja koetin levätä. Se oli mahdotonta; vaikka olin ollut liikkeessä

kaiken päivää, en voinut levähtää hetkeäkään, olin liian kiihtynyt.

Tänä iltana loppui kokonainen ajanjakso elämässäni, huomenna oli alkava

uusi. Sillä välin oli mahdotonta saada unta silmiini, ei auttanut muu

kuin kuumeisena odottaa muutoksen tapahtumista.

"Miss", sanoi eräs palvelustyttö, joka tuli etsimään minua eteisestä,

jossa vaeltelin kuin rauhaton haamu, "alhaalla on eräs henkilö, joka

tahtoisi tavata teitä."

"Postimies, tietysti", ajattelin ja juoksin portaita alas kyselemättä

sen enempää. Kuljin juuri takimaisen vastaanottohuoneen eli opettajien

huoneen ohi, jonka ovi oli raolla, ja olin aikeessa mennä keittiöön,

kun joku syöksyi ovesta.

"Se on hän, se on varmasti hän! Olisin tuntenut hänet missä hyvänsä",

huusi tuo ihminen, pysäytti minut ja tarttui käteeni.

Katsoin ylös ja näin nuorehkon, hauskannäköisen naisen, jonka vaatetus

muistutti hyvin puetun, emäntämäisen palvelustytön asua, ja jolla oli

musta tukka, tummat silmät ja helakka iho.

"No, kuka se on?" kysyi hän, ja hänen äänensä ja hymynsä tuntuivat

tutuilta. "Ettehän ole kokonaan unohtanut minua, Miss Jane?"

Seuraavassa sekunnissa syleilin ja suutelin häntä haltioissani.

"Bessie, Bessie, Bessie!" siinä kaikki mitä sanoin, ja hän puoleksi

nauroi, puoleksi itki. Menimme sitten vastaanottohuoneeseen. Tulen

ääressä seisoi noin kolmivuotias miehenalku, jolla oli kirjava takki ja

housut.

"Se on pikku poikani", sanoi Bessie heti.

"Olet siis naimisissa, Bessie?"

"Olen, jo viidettä vuotta, Robert Leavenin, ajajan kanssa, ja paitsi

tuota Bobbya on minulla pieni tyttö, jolle olen antanut nimen Jane."

"Et siis asu enää Gatesheadissa."

"Asunpa kylläkin, portinvartijan talossa. Vanha portinvartija on

poissa."

"No kuinka siellä jaksetaan? Kerro minulle kaikista, Bessie, mutta istu

toki ensin. Sinä, Bobby, tahdotko istua polvellani?" Mutta Bobby piti

parhaana vetäytyä äitinsä turviin.

"Ettepä ole kasvanut suureksi, Miss Jane, eikä tanakaksikaan", jatkoi

Mrs. Leaven. "Lyönpä vetoa, että teillä ei ole ollut liian hyviä päiviä

koulussa. Miss Reed on päätänsä pitempi kuin te, ja Miss Georgiana on

kuin kaksi teidän kaltaistanne leveydessä."

"Georgiana on varmaan kaunis."

"Hyvin kaunis. Hän oli viime talven Lontoossa äitinsä kanssa, ja

siellä kaikki ihailivat häntä, ja eräs nuori lordi rakastui häneen,

mutta hänen sukulaisensa vastustivat naimakauppaa, ja -- voitteko

ajatella! -- hän ja Miss Georgiana saivat päähänsä karata, mutta heidät

keksittiin ja pysäytettiin. Miss Reed se keksi heidät, minä luulen,

että hän oli mustasukkainen, ja nyt hän ja hänen sisarensa elävät kuin

kissa ja koira, he riitelevät aina."

"Entä John Reed."

"Hänestä ei kuulu niin hyvää kuin hänen äitinsä voisi toivoa. Hän

oli yliopistossa ja potkittiin pois -- niin kai se sanottiin. Sitten

hänen setänsä tahtoivat, että hän lukisi lakitiedettä ja tulisi

asianajajaksi, mutta hän on hurja nuori mies, enkä luule, että he

saavat hänestä mitään.

"Minkä näköinen hän on?"

"Hän on hyvin pitkä. Muutamat pitävät häntä kauniina poikana, mutta

hänellä on liian paksut huulet."

"Ja Mrs. Reed?"

"Hän on kyllä lihava ja hyvinvoipa, mutta minä luulen, että hänen ei

ole oikein hyvä olla. Mr. Johnin käytös ei miellytä häntä -- nuori

herra tuhlaa paljon rahaa."

"Lähettikö Mrs. Reed sinut tänne, Bessie?"

"Ei, mutta olen jo kauan halunnut nähdä teitä, ja kun kuulin, että

teiltä oli tullut kirje ja että aiotte muuttaa toiseen osaan maata,

päätin käväistä katsomassa teitä, ennenkuin olette kokonaan poissa

silmistäni."

"Pelkäänpä, että olet pettynyt suhteeni, Bessie", sanoin nauraen, sillä

huomasin, että Bessien katse, niin kunnioittava kuin se olikin, ei

ilmaissut minkäänlaista ihailua.

"Ei, Miss, eipä juuri. Te olette kylläkin hauskan näköinen, te näytätte

hienolta neidiltä, ja enempää en koskaan ole odottanut teistä, sillä te

ette ollut mikään kaunotar lapsena."

Hymähdin Bessien suoralle vastaukselle, sillä tiesin sen oikeaksi,

mutta tunnustan kylläkin, että asia ei ollut minulle niinkään

yhdentekevä. Kahdeksantoista vuoden iässä kaikki tahtoisivat

miellyttää, ja tietoisuus, että heidän ulkomuotonsa ei ole siinä

suhteessa avuksi, on kaikkea muuta kuin mieluinen.

"Lyönpä vetoa, että olette viisas kylläkin", sanoi Bessie kuin

lohduttaen. "Mitä te osaatte? Osaatteko soittaa pianoa?"

"Jonkun verran."

Huoneessa oli piano, Bessie avasi sen ja pyysi minua soittamaan hänelle

hiukkasen. Soitin pari valssia ja hän oli haltioissaan.

"Meidän neidit eivät soita niin hyvin", sanoi hän ylpeänä. "Olen aina

sanonut, että te voitatte heidät oppimisessa. Osaatteko piirtää?"

"Tuossa uunin päällä on yksi maalauksistani." Se oli vesivärillä

maalattu maisema, jonka olin lahjoittanut johtajattarelle

kiitollisuuden osoitukseksi hänen avuliaisuudestaan hankkeessani, ja

jonka hän oli antanut panna kehyksiin ja lasiin.

"Tuohan on kaunis, Miss Jane! Tuollaisia tauluja tekevät vain meidän

neitien opettajat -- heistä itsestä ei voisi olla puhettakaan.

Osaatteko ranskaa?"

"Kyllä, Bessie, osaan sekä lukea että puhua."

"Ja osaatteko tehdä koruompeluita ja kanavatöitä?"

"Osaan."

"Oh, Miss Jane, kyllä te sitten olette hieno neiti. Tiesin kyllä, että

teistä tulisikin sellainen ja että tulette toimeen maailmassa ilman

sukulaistenne apua. Minun piti kysyä teiltä jotakin. Oletteko koskaan

kuulleet mitään isänne sukulaisista, Eyre'ista?"

"En eläissäni."

Tiedättehän että rouva aina sanoi heidän olevan köyhiä ja alhaisia, ja

köyhiä he voivat ollakin, mutta minä uskon, että he ovat yhtä hyvää

herrasväkeä kuin Reeditkin. Eräänä päivänä noin seitsemän vuotta

sitten tuli eräs Mr. Eyre Gatesheadiin ja tahtoi nähdä teitä! Rouva

sanoi teidän olevan koulussa viidenkymmenen peninkulman päässä. Hän

näytti hyvin pettyneeltä, sillä hän ei voinut viipyä. Hän oli lähdössä

pitkälle matkalle vieraaseen maahan, ja laivan piti lähteä Lontoosta

parin päivän kuluttua. Hän oli aivan herrasmiehen näköinen, ja minä

luulen, että hän oli isänne veli.

"Mihin maahan hänen piti lähteä?"

"Eräälle saarelle tuhansien peninkulmien taakse, jossa tehdään viiniä

-- kellarimestari kertoi, että --."

"Madeira?" arvelin.

"Niin, niin se olikin."

"Hän siis lähti."

"Lähti kylläkin. Hän ei viipynyt montakaan minuuttia talossa. Rouva

esiintyi hyvin ylhäisenä ja sanoi häntä jälkeenpäin viekkaaksi

liikemieheksi. Minun Robertini uskoo, että hän oli viinikauppias."

"Paljon mahdollista", vastasin, "tai kenties viinikauppiaan asiamies."

Bessie ja minä puhelimme vanhoista ajoista vielä tunnin ajan, sitten

hänen täytyi jättää minut. Seuraavana aamuna näin hänet vielä

Lowtonissa, jossa odotin vaunua. Lopullisesti erosimme Brocklehurstin

linnan portinedustalla, kumpikin lähdimme omaa tietämme, hän jatkoi

matkaansa Lowoodin kukkuloita kohden noustakseen siellä vaunuun, joka

veisi hänet takaisin Gatesheadiin, ja minä odotin ajoneuvoja, jotka

kuljettaisivat minut uutta elämää ja uusia velvollisuuksia kohti

Millcoten tuntemattomilla ympäristöillä.

Yhdestoista luku.

Uusi luku kertomuksessani on kuin uusi näytös näytelmäkappaleessa,

ja kun tällä kertaa nostaa esiripun, on lukijan kuviteltava edessään

huone eräässä Millcotelaisessa P. Yrjänän ravintolassa. Seinillä

on suurikuvaiset paperit kuten ravintolahuoneissa tavallisesti, ja

ravintolaa muistuttaa kaikki muukin, matto, huonekalut, koristukset

uuninpäällä, taulut, joista yksi on Yrjö III:n, toinen Walesin prinssin

muotokuva ja yksi esittää Wolfen kuolemaa. Kaikkea tätä valaisee

katosta riippuva öljylamppu sekä oivallinen takkavalkea, jonka ääressä

minä istun matkapuvussani, hattu päässä, muhvini ja sateenvarjoni olen

laskenut pöydälle, ja koetan nyt tulen ääressä karistaa yltäni kaiken

jäykistymisen, jonka on aiheuttanut kuusitoista tuntia kestävä ajo

koleana lokakuun päivänä. Olen nimittäin jättänyt Lowtonin kello neljä

aamulla, ja Millcoten kaupungin kello lyö juuri kahdeksaa.

Lukija, vaikka ulkonainen tilani näyttääkin kaikin puolin mukavalta,

ei mieleni ole juuri liiaksi levollinen. Kun ajaja pysäytti vaunun

ravintolan eteen, luulin jonkun olevan minua vastassa; kun laskeuduin

vaunun puisia portaita, odotin, että kuulisin nimeni mainittavan,

ja etsin levottomin silmin jonkinlaista ajopeliä, jolla olisi tultu

noutamaan minua Thornfieldiin. Mitään sellaista ei ollut näkyvissä, ja

kun kysyin eräältä tarjoilijalta, eikö kukaan ole käynyt kysymässä Miss

Eyreä, sain kieltävän vastauksen. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa

kuin pyytää päästä johonkin yksityishuoneeseen -- ja tässä nyt odotan,

ja epäilys ja pelko ahdistaa mieltäni.

Kun on nuori ja kokematon, tuntuu hyvin kummalliselta olla aivan

yksin maailmassa, erillään koko entisestä ympäristöstä, jonka

kanssa on ajattelemattomasti katkaissut kaiken yhteyden ja johon on

mahdoton, palata, ja epätietoisena siitä, voiko saapua toivottuun

päämäärään. Tätä tunnetta suloistuttaa seikkailun viehätys, lämmittää

itsetietoisuuden tuli, mutta kuitenkin lyö sydän levottomasti. Pelko

sai minussakin ylivallan, kun puoli tuntia oli vierähtänyt ja yhäti

olin yksin. Maltoin mieleni ja soitin kelloa.

"Onko lähiseudulla Thornfield niminen paikka?" kysyin tarjoilijalta,

joka tuli sisään soittoni kutsumana.

"Thornfield? Minä en tiedä, Miss. Menen kysymään ravintolan puolelta."

Hän katosi, mutta palasi heti.

"Onko nimenne Eyre, Miss?"

"On."

"Teitä kysytään."

Hypähdin pystyyn, otin muhvini ja sateenvarjoni ja kiiruhdin käytävään.

Avonaisen oven edessä seisoi eräs mies, ja valaistulla kadulla saatoin

eroittaa yhden hevosen ajopelit.

"Tässä kai ovat tavaranne?" sanoi mies melkein tylysti nähdessään minut

ja osoitti käytävälle asetettua matka-arkkuani.

"Niin ovat." Hän nosti sen ajoneuvoihin, jotka olivat jonkinlaiset

vaunut, sitten minä nousin niihin, ja ennenkuin hän sulki oven, kysyin,

kuinka pitkä matka oli Thornfieldiin.

"Noin kuusi peninkulmaa."

"Kauanko kestää matka?"

"Puolitoista tuntia."

Hän sulki oven, kiipesi omalle istuimelleen, ja niin lähdimme matkaan.

Vauhti oli kohtalainen, ja minulla oli hyvää aikaa miettiä. Olin

tyytyväinen ollessani näin lähellä matkani päättymistä, ja kun nojasin

taaksepäin mukavissa, joskaan ei varsin hienoissa vaunuissa, olivat

ajatukseni hyvin valoisat.

"Päätän vaunujen ja palvelijan yksinkertaisuudesta", ajattelin, "että

Mrs. Fairfax ei ole erittäin suurellainen henkilö. Sitä parempi: olen

vain kerran elänyt rikkaitten joukossa, ja silloin olin onneton.

Olisipa hauska tietää, elääkö hän aivan yksinään, paitsi tuota pientä

tyttöä; jos niin on, tulen varmasti toimeen hänen kanssaan. Koetan

ainakin parhaani -- vahinko vain, ettei sekään aina auta. Lowoodissa

tosin päätin tehdä parhaani, pidin päätökseni ja onnistuin täysin

tyydyttävästi, mutta muistan hyvin, kuinka Mrs. Reedin luona parhaatkin

ponnistukseni palkittiin vihalla ja ylenkatseella. Rukoilen Jumalaa,

ettei Mrs. Fairfax ole toinen Mrs. Reed, mutta jos niin on, ei mikään

pakoita minua jäämään hänen luokseen; pahimmassa tapauksessa voin

ilmoittaa uudelleen. Tahtoisinpa tietää, kuinka kaukana olemme nyt?"