Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

WSOY, Porvoo, 1921.

Ensimäinen luku.

Sinä päivänä oli mahdotonta lähteä kävelylle. Aamulla olimme

tosin tunnin verran kuljeskelleet lehdettömässä puistossa, mutta

päivällisestä asti (Mrs. Reedin tapana oli syödä aikaisin päivällistä,

kun ei ollut vieraita) oli kylmä pohjatuuli tuonut mukanaan pilviä niin

pimeitä, sateen niin sankan, että pitemmästä ulkoilma-huvittelusta ei

voinut olla puhettakaan.

Minä olin siitä mielissäni. En vähääkään pitänyt pitkistä kävelyistä,

varsinkaan koleina iltapäivinä, minusta oli kauheata palata kotiin

läpi kostean, pimeän illan, sormet ja varpaat kontassa, sydän täynnä

ahdistusta Bessien, lapsentytön, ainaisen torumisen vuoksi ja mielessä

nöyryyttävä tietoisuus ruumiillisesta kykenemättömyydestäni Eliza, John

ja Georgiana Reedin rinnalla.

Mainitut Eliza, John ja Georgiana Reed hääräilivät nyt

seurusteluhuoneessa äitinsä ympärillä. Tämä lepäsi sohvalla tulen

ääressä, ja siinä lemmikkiensä keskellä (jotka juuri silloin eivät

riidelleet eivätkä itkeneet) hän näytti kerrassaan onnelliselta. Minua

hän ei koskaan ottanut tähän joukkoon, sanoen "että hän mielipahakseen

oli pakotettu pitämään minua loitolla, mutta että hänen todellakin

täytyi kieltää minulta ne etuoikeudet, jotka kuuluvat ainoastaan

tyytyväisille, onnellisille pikkulapsille, kunnes hän oli Bessieltä

kuullut ja itse huomannut minun vakavasti pyrkivän saavuttamaan

ystävällisemmän ja lapselle sopivamman mielenlaadun, miellyttävämmän

ja sulavamman käytöksen -- jotakin valoisampaa, avomielisempää ja

luonnollisempaa kuin tähän asti."

"Mitä Bessie sanoo minun tehneen?" kysyin.

"Jane, en pidä viisastelemisesta enkä liiasta kyselemisestä, sitäpaitsi

on aivan sopimatonta, että lapsi keskeyttää vanhempia ihmisiä tuolla

tavalla. Istu jonnekin ja pysy hiljaa, kunnes osaat puhua kauniimmin!"

Seurusteluhuoneen vieressä oli pieni ruokasali, jonne pujahdin. Siellä

oli kirjahylly, ja sain siitä helposti käsiini kirjan, jossa oli kuvia

-- tämä seikka oli minulle erittäin tärkeä. Kiipesin ikkunalaudalle,

nostin jalkanikin sille ja istuin jalat ristissä kuin turkkilainen.

Olin vetänyt punaisen ikkunaverhon eteeni ja olin niin ollen

kaksinverroin piilossa.

Oikealla sulki punainen, poimutettu verho näköalani, vasemmalla

suojelivat kirkkaat ikkunaruudut minua alakuloiselta marraskuun

päivältä, silti erottamatta minua siitä. Aika ajoin, käännellessäni

kirjani lehtiä, katselin ulos talviseen iltapäivään. Kauempana näkyi

vain kelmeätä tyhjyyttä, pilviä ja sumua, lähempänä oli märkää ruohoa

ja tuulenpieksämiä puita, ja kaiken yllä lakkaamaton rankkasade, joka

näytti pakenevan pitkien, vinkuvien tuulenpuuskien tieltä.

Palasin kirjaani -- Bewickin "Brittiläisten lintujen elämä" -- jonka

tekstistä itse asiassa välitin sangen vähän. Sen alussa oli kuitenkin

muutamia sivuja, jotka eivät jääneet minulle, niin lapsi kuin olinkin,

kokonaan tyhjiksi. Sellaisia olivat ne, joissa kerrottiin merilintujen

pesistä, yksinäisistä kallionkielekkeistä, joilla vain ne asustavat,

Norjan rannikosta, jota saaret koristavat eteläisimmästä kärjestä,

Lindesnäsistä, aina Nordkapiin saakka --.

"Miss' jäisen valtameren hyöky pieksee

kaukaisen Thulen autiota rantaa,

ja luona levotonten Hebridein

Atlannin vaahtopäiset aallot leikkii."

En myöskään voinut sivuuttaa kertomusta Lapinmaan jäisestä

rannasta, Siperiasta, Huippuvuorista, Novaja Semljasta, Islannista,

Grönlannista -- noista kylmän vyöhykkeen maista, hyljätyistä,

peloittavista rannoista, lumen ja jään varastohuoneista, joissa lujat,

satojen talvien muodostamat jäävuoret kohoavat Alppien tasalle,

ympäröivät napaa ja keskittävät itseensä tuimimman pakkasen. Näistä

kuolemanvalkeista valtakunnista muodostin itselleni omintakeisen

käsityksen, se oli epäselvä, kuten kaikki nuo vain puoliksi tajutut

mielikuvat, jotka hämärinä virtaavat läpi lapsen aivojen, mutta

omituisen voimakas. Kirjan alkusivujen tekstiin liittyi vignettejä,

jotka kuvasivat yksinäistä kalliota keskellä meren vaahtopäitä,

haaksihylkyä, joka oli ajautunut toivottoman autiolle rannalle, kylmää

ja aavemaista kuuta, joka raskaitten pilvien takaa katseli uppoavaa

alusta.

En osaa sanoa, millä tunteilla katselin yksinäistä kirkkomaata kivineen

ja nimikirjoituksineen, sen porttia, sen molempia puita, matalaa

taivaanrantaa, jota vasten erottautui rappeutunut muuriaita, ja äsken

noussutta puolikuuta, joka loisti sen yli osoittaen illan tuloa.

Kaksi laivaa lepäsi liikkumattomina uneliaalla, tuulettomalla merellä

-- luulin niitä meren kummituksiksi.

Paholainen väijyi varkaan takana ja naulasi hänen tavaransa kiinni

maahan -- käänsin nopeasti lehteä, tuo kuva kauhistutti minua.

Samoin pelkäsin mustaa, sarvipäistä olentoa, joka istui

kallionkielekkeellä meressä katsellen kaukaista, hirsipuun ympärillä

häärivää ihmisjoukkoa.

Joka kuva kertoi tarinan, ne jäivät usein epäselviksi kehittymättömälle

älylleni ja alkeellisille tunteilleni, kuitenkin ne kiinnittivät

suuresti mieltäni, yhtä suuresti kuin sadut, joita Bessie joskus

talvi-iltaisin kertoi ollessaan sattumalta hyvällä tuulella. Silloin

hän nosti silityspöytänsä lastenkamarin uunin ääreen ja salli meidän

istua sen ympärillä, ja siinä silittäessään Mrs. Reedin pitsiröyhelöitä

ja poimutellessaan hänen yömyssynsä nauhoja Bessie ruokki kiihkeän

tarkkaavaisia mieliämme rakkaus- ja seikkailukertomuksilla, jotka hän

oli saanut vanhoista saduista ja balladeista, tai (kuten myöhemmin

huomasin) Pamelan ja Morelandin Jaarlin sivuilta.

Siinä Bewick polvillani olin onnellinen, onnellinen ainakin omalla

tavallani. En pelännyt mitään muuta kuin keskeytystä, ja se tuli

liiankin pian. Ruokasalin ovi avattiin.

"Hoi, neiti Tyhmeliini!" huusi John Reedin ääni, sitten se vaikeni.

Poika huomasi, että huone oli tyhjä.

"Missä hitossa hän on?" hän jatkoi. "Lizzy! Georgy!" (hän kutsui

sisariaan) "Jane ei ole täällä. Menkää sanomaan äidille, että hän on

juossut ulos sateeseen -- mokoma otus."

"Olipa hyvä, että vedin ikkunaverhon eteeni", ajattelin, ja toivoin

sydämeni pohjasta, että hän ei keksisi piilopaikkaani. Eikä John Reed

sitä itsestään olisi keksinytkään, sillä hän ei ollut nopea tekemään

havaintoja eikä tajuamaan asioita, mutta Eliza pisti päänsä ovesta ja

sanoi: "Hän on varmaan ikkunalaudalla, Jack."

Ja minä tulin ulos heti paikalla, sillä minua värisytti ajatus, että

mainittu Jack olisi vetänyt minut esiin.

"Mitä tahdot?" kysyin arasti ja kömpelösti.

"Sano: mitä tahdotte, Master Reed", oli vastaus. "Minä tahdon, että

sinä tulet tänne". Ja istuutuen nojatuoliin hän viittasi minua

lähestymään ja seisomaan edessään.

John Reed oli neljätoistavuotias koulupoika, neljä vuotta vanhempi

kuin minä, sillä minä olin vain kymmenvuotias, suuri ja tanakka

ikäisekseen. Hänellä oli kalpeahko, sairas iho, paksut piirteet

suurissa kasvoissaan, kömpelöt jäsenet ja suuret jalat. Hän söi

tavallisesti liian paljon ja oli siitä syystä aina pahalla tuulella,

hänen silmänsä olivat sameat ja vetiset, poskensa pulleat. Hänen olisi

nyt pitänyt olla koulussa, mutta äiti oli ottanut hänet kotiin pariksi

kuukaudeksi "hänen heikon terveytensä vuoksi". Mr. Miles, opettaja,

vakuutti että hän jaksaisi mainiosti, jos hänelle vain lähetettäisiin

vähemmän kaakkuja ja makeisia kotoa, mutta äidin sydän vieroi noin

ankaraa mielipidettä ja kallistui mieluummin toiseen, hienompaan,

että nimittäin Johnin kalpeus johtui liikarasituksesta ja kenties

koti-ikävästä.

John ei liikoja rakastanut äitiänsä ja sisariansa. Minua hän

suorastaan vihasi. Hän kiusasi ja kuritti minua, ei kaksi tai kolme

kertaa viikossa, ei myöskään kerran pari päivässä, vaan lakkaamatta.

Jokainen hermoni pelkäsi häntä, jokainen lihas, jokainen jänne

ruumiissani käpertyi kokoon hänen läheisyydessään. Oli hetkiä, jolloin

kauhu saattoi minut suunniltani, sillä en voinut vedota keneenkään

puolustautuakseni hänen uhkauksiaan ja kuritustansa vastaan. Palvelijat

eivät tahtoneet loukata nuorta herraansa pitämällä minun puoltani,

ja Mrs. Reed oli sekä sokea että kuuro tässä asiassa, hän ei nähnyt

poikansa lyövän eikä kuullut hänen sättivän minua, vaikka tämä silloin

tällöin teki kumpaakin äitinsä ollessa saapuvilla, useimmin kuitenkin

hänen selkänsä takana.

Tapani mukaan totellen Johnia tulin hänen tuolinsa eteen. Hän kulutti

pari kolme minuuttia näyttämällä minulle kieltään ja työnsi sen

niin pitkälle kuin taisi vioittamatta sen juuria. Tiesin, että hän

pian löisi, ja pelvolla odottaessani iskua katselin inhoten tuota

epämiellyttävää ja rumaa olentoa, joka kohta tulisi pitelemään minua

pahoin. Kenties hän luki ajatukseni kasvoistani, sillä yhtäkkiä,

sanomatta mitään, hän löi minua nopeasti ja voimakkaasti. Horjahdin,

ja kun taas pääsin tasapainoon, vetäydyin pari askelta poispäin hänen

tuolistaan.

"Tuossa on hävyttömästä vastauksestasi äidille", sanoi hän, "ja

salakavalasta tavastasi mennä ikkunaverhojen taakse, ja silmiesi

äskeisestä ilmeestä, sinä rotta!"

Tottunut kun olin John Reedin sättimiseen en koskaan ajatellutkaan

vastata siihen, ajattelin vain, miten voisin kestää iskun, joka varmaan

oli seuraava sanoja.

"Mitä teit ikkunaverhon takana?" kysyi hän.

"Minä luin."

"Näytä kirja."

Palasin ikkunan luo noutamaan kirjaa.

"Sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa meidän kirjojamme, sinä elät meidän

armoillamme, sanoo äiti, sinulla ei ole rahaa, isäsi ei jättänyt

sinulle mitään, sinun pitäisi kerjätä eikä asua täällä herraslasten

kanssa ja syödä samassa pöydässä kuin me ja käydä hyvin puettuna

meidän äitimme kustannuksella. Minä opetan sinua penkomaan minun

kirjahyllyjäni, sillä ne _ovat_ minun, koko talo kuuluu minulle tai

tulee kuulumaan muutaman vuoden kuluttua. Mene ja seiso tuossa oven

edessä, poissa peilin ja ikkunain luota!"

Minä tein niin, enkä heti ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, mutta kun

näin hänen nostavan kirjan, punnitsevan sitä kädessään ja viskaavan sen

minua kohti, hypähdin vaistomaisesti syrjään huudahtaen hätääntyneenä.

Liian myöhään kuitenkin, kirja oli jo heitetty, se osui minuun ja minä

kaaduin ovea vasten. Sain naarmun päähäni, siitä tuli verta ja kipu

oli viiltävä. Kauhuni oli kohonnut huippuunsa, se väistyi nyt ja antoi

tilaa toisille tunteille,

"Paha ja julma poika", sanoin. "Sinä olet kuin murhaaja -- sinä olet

kuin orjakauppias -- sinä olet kuin Rooman keisarit."

Olin lukenut Goldsmithin Rooman historiaa ja minulla oli oma

käsitykseni Nerosta, Caligulasta j.n.e. Olin hiljaisuudessa tehnyt

vertailuja, joita en koskaan luullut ääneen lausuvani.

"Mitä, mitä!" huusi hän. "Sanoiko hän tämän minulle? Kuulitteko, Eliza

ja Georgiana? Enkö minä aina sanonut äidille? mutta ensin --."

Hän hyökkäsi pitkin pituuttaan päälleni, tunsin hänen tarttuvan

tukkaani ja olkapäähäni, mutta nyt hän oli joutunut tekemisiin

epätoivoisen kanssa. Näin todellakin hänessä tyrannin, murhaajan.

Tunsin, kuinka pari veripisaraa valui niskaani, tuska oli viiltävä,

ja nämä tunteet voittivat sillä hetkellä pelon. Vastustin häntä kuin

mieletön. En oikein tiedä, mitä tein käsilläni, mutta hän huusi:

"Rotta, rotta", ja ulvoi suureen ääneen. Hänelle oli apu lähellä. Eliza

ja Georgiana olivat juosseet hakemaan Mrs. Reediä, joka oli mennyt

yläkertaan. Nyt hän tuli takaisin mukanaan Bessie ja kamarineiti Abbot.

Meidät erotettiin, ja kuulin sanat:

"Siunatkoon! Hyökätä noin raivokkaasti Master Johnin kimppuun --."

"Oletteko koskaan nähneet sellaista sisua?"

Sitten Mrs. Reed sanoi: "Viekää hänet punaiseen huoneeseen ja pankaa

ovi lukkoon." Neljä kättä tarttui heti minuun ja minut kannettiin

yläkertaan.

Toinen luku.

Vastustelin kaikin voimin, mikä oli aivan uutta minulle, ja mikä seikka

vielä suuresti vahvisti Bessien ja Miss Abbotin jo ennestäänkin huonoa

käsitystä minusta. Itse asiassa olin kokonaan suunniltani, sillä

tiesin, että jo hetkellinen kapinallisuus oli tehnyt minut vikapääksi

tavallista kovempaan rangaistukseen, ja kuten muutkin kapinoivat orjat

olin epätoivossani päättänyt panna kaikki alttiiksi.

"Pitäkää hänen käsivarsiansa, Miss Abbot, hän on kuin raivostunut

kissa."

"Hyi häpeä!" huusi kamarineiti. "Mikä kauhea käytös, Miss Eyre! Lyödä

nuorta gentleman'ia, hyväntekijänne poikaa! Nuorta herraanne!"

"Herraani! Kuinka hän olisi minun herrani! Olenko minä palvelustyttö?"

"Ette, te olette vähemmän kuin palvelustyttö, sillä te ette tee mitään

elatuksenne edestä. Kas niin, istukaa siihen ja ajatelkaa, miten häijy

olette ollut."

He olivat tällävälin saaneet minut kannetuksi Mrs. Reedin määräämään

huoneeseen ja viskanneet minut tuolille. Ensimäinen vaistomainen

liikkeeni oli ponnahtaa siitä pystyyn kuin jänne, mutta kaksi paria

käsiä pidätti minut viipymättä.

"Jollette istu hiljaa, täytyy meidän sitoa teidät kiinni", sanoi

Bessie. "Miss Abbot, lainatkaa minulle sukkanauhanne, hän katkaisisi

heti omani."

Miss Abbot kääntyi pois irroittaakseen tukevasta säärestään tarvittavan

nauhan. Tämä kahleitten valmistelu ja siihen liittyvä häpeä vaimensi

hiukan kiihkoani.

"Älkää irroittako niitä", huusin. "Minä en hievahda paikaltani."

Ja vakuudeksi siitä pidin molemmin käsin kiinni tuolista.

"Muistakaakin pysyä alallanne", sanoi Bessie, ja tultuaan varmaksi

siitä että todella asetuin, hän hellitti otteensa minusta. Sitten hän

ja Miss Abbot seisoivat kädet puuskassa ja tarkastelivat kasvojani

synkkinä ja epäluuloisina, ikäänkuin olisivat epäilleet järkeäni.

"Tuota hän ei koskaan ennen ole tehnyt", sanoi Bessie viimein kääntyen

kamarineitiin.

"Mutta hän on sitä aina hautonut", oli vastaus. "Olen usein sanonut

rouvalle ajatukseni tuosta lapsesta, ja rouva on yhtä mieltä kanssani.

Hän on pieni salakavala olento, enkä ole koskaan nähnyt hänen ikäistään

tyttöä, joka olisi noin umpimielinen."

Bessie ei vastannut, mutta ennen pitkää hän kääntyi minuun sanoen:

"Teidän pitäisi ottaa huomioon, Miss, että olette riippuvaisessa

asemassa ja kiitollisuudenvelassa Mrs. Reedille. Hän pitää teitä

luonaan, mutta jos hän jättäisi teidät, saisitte mennä köyhäintaloon."

Näihin sanoihin ei minulla ollut mitään vastattavaa. Ne eivät

sisältäneet minulle mitään uutta, sillä niin pitkälle kuin muistini

riitti oli minulle tehty samansuuntaisia viittauksia. Tuo virsi oli

hyvinkin tuttu korvilleni, se oli tuskallinen ja masentava, mutta vain

puoleksi ymmärrettävä. Miss Abbot lisäsi:

"Ja teidän ei pitäisi kuvitella olevanne samanarvoinen neitien ja

Master Reedin kanssa, vaikka rouva ystävällisesti salliikin teidän

kasvaa yhdessä heidän kanssaan. He saavat paljon rahaa ja te ette saa

mitään, teidän asemassanne pitää olla nöyrä ja koettaa olla heille

mieliksi."

"Se mitä nyt sanomme teille on omaksi hyväksenne", lisäsi Bessie,

ja hänen äänensä ei ollut, ollenkaan epäystävällinen. "Teidän pitää

koettaa olla heille hyödyksi ja huviksi, ja sitten ehkä teilläkin

kerran on koti täällä, mutta jos olette pahankurinen ja ilkeä, niin

rouva varmaan lähettää teidät pois."

"Sitäpaitsi Jumala rankaisee teitä. Hän voi antaa teidän kuolla kesken

kiukkuanne, ja mihin te silloin joudutte? Tulkaa, Bessie, me jätämme

hänet nyt. En mistään hinnasta tahtoisi että sydämeni olisi kuin hänen.

Lukekaa rukouksenne, Miss Eyre, kun jäätte yksin, sillä jollette

kadu, voi jotakin ilkeätä tulla sisään uunin kautta ja viedä teidät

mennessään."

He menivät, työnsivät oven kiinni ja lukitsivat sen jälkeensä.

Punainen huone oli vierashuone, jossa maattiin harvoin, voisinpa

melkein sanoa ei koskaan. Välistä sentään, kun sattui tulemaan

tavallista enemmän vieraita Gateshead Halliin, oli välttämätöntä

ottaa huomioon sen kaikki mahdolliset mukavuudet, ja silloin

käytettiin punaistakin huonetta. Se oli kuitenkin talon tilavimpia ja

komeimpia huoneita. Keskellä lattiaa oli teltantapainen vuode, jota

kannattivat lujat mahonkipylväät ja jonka edessä oli tummanpunaiset

verhot. Kaksi suurta ikkunaa, joitten luukut aina olivat kiinni,

katosi melkein kokonaan samanväristen uutimien rikkaitten poimujen

ja laskosten taakse, matto oli punainen, pöytä vuoteen alapäässä

peitetty karmosiinivärisellä liinalla, seinät olivat himmeätä,

neilikanpunaiselle vivahtavaa väriä, vaatekaappi, peilipöytä ja tuolit

olivat tummaksi kiilloitettua, vanhaa mahonkia. Keskeltä näitä syviä

varjoja erottautuivat jyrkästi vuoteeseen kasatut valkeat patjat

ja tyynyt, joitten yli oli levitetty lumivalkea, pitsinen peite.

Melkein yhtä jyrkästi erottautui suuri valkoinen nojatuoli tyynyineen

ja jakkaroineen sängyn yläpäässä. Minusta se näytti valkealta

valtaistuimelta.

Huone oli kylmähkö, sillä sitä lämmitettiin harvoin, se oli hiljainen,

koska se oli kaukana lastenkamarista ja keittiöistä, juhlallinen,

koska kaikki tiesivät että siellä vain harvoin käytiin. Vain sisätyttö

tuli sinne lauantaisin pyyhkimään peileiltä ja huonekaluilta viikon

hiljaisen pölyn, ja Mrs. Reed itse kävi siellä silloin tällöin

tarkastamassa vaatekaapin salalaatikoita, joissa säilytettiin

erinäisiä asiakirjoja, hänen juveelilippaansa ja miniatyyrikuva hänen

miesvainajastaan --. ja noissa viimeisissä sanoissa piili punaisen

huoneen salaisuus, taikasana, jonka vuoksi se suuruudestaan huolimatta

oli niin yksinäinen.

Mr. Reed oli kuollut yhdeksän vuotta sitten, hän oli vetänyt viime

henkäyksensä tässä huoneessa, täällä hän lepäsi ruumiina, tänne olivat

hautaustoimiston miehet tuoneet hänen arkkunsa, ja siitä päivästä

saakka oli eräänlainen kauhunsekainen kunnioitus tätä huonetta kohtaan

estänyt sen jokapäiväisen käytön.

Istuin, jolle Bessie ja katkera Miss Abbot olivat jättäneet minut,

oli matala turkkilainen sohva lähellä marmorista tulisijaa. Vuode

kohosi suoraan edessäni, oikealla oli korkea, tumma vaatekaappi, jonka

kiilloitetussa pinnassa erottautui himmeitä, katkonaisia peilikuvia,

vasemmalla verhotut ikkunat ja niitten välissä suuri peili, joka

kuvasti koko tyhjän, majesteetillisen huoneen suurine vuoteineen. En

aivan varmaan tietänyt, olivatko he lukinneet oven, ja kun vihdoin

uskalsin liikkua, nousin katsomaan. Voi minua, olivatpa kylläkin,

eikä mikään vankila olisi ollut varmempi. Palatessani täytyi minun

kulkea peilin edestä, ja katseeni pysähtyi vaistomaisesti tutkimaan

sen syvyyksiä. Harhakuvan tyhjyydessä näytti kaikki kylmemmältä ja

tummemmalta kuin todellisuudessa, ja tuo kummallinen pieni olento,

joka pelokkain, levottomin silmin katseli minua peilistä ja jonka

valkeat kasvot ja käsivarret erottautuivat liikkumatonta, tummaa

taustaa vastaan, näytti kerrassaan aavemaiselta. Mielestäni se oli

kuin Bessien iltatarinain hennot, haamumaiset olennot, jotka olivat

puoleksi keijuja, puoleksi menninkäisiä, ja jotka tulivat kaukaisista,

sanajalkojen peittämistä rotkoista myöhäisten kulkijain näkyville.

Palasin tuolilleni.

Taikauskoisen pelon oireet alkoivat jo tuntua mielessäni, mutta hetki

ei ollut vielä tullut, jolloin se oli saava minut täydellisesti

valtaansa. Vereni oli vielä lämmin, kapinoivan orjan uhma piti minua

vielä pystyssä. Minun täytyi torjua katkerien muistojen hyökkäys

ennenkuin voin alistua nykyhetken tuskiin.

John Reedin ilkeä itsevaltaisuus, hänen sisartensa ylpeä

välinpitämättömyys, hänen äitinsä inho minua kohtaan, palvelijain

puolueellisuus, kaikki tämä kohosi kiihtyneeseen mieleeni kuin musta

hylky kuohuville aalloille. Miksi piti minun aina kärsiä, miksi

katsottiin minua karsaasti, syytettiin ja solvaistiin? Miksi en koskaan

voinut miellyttää ketään? Miksi oli minun turha pyrkiäkään kenenkään

suosioon? Elizaa, joka oli itsepäinen ja itsekäs, kunnioitettiin.

Georgianalle, joka oli hemmoteltu, oikullinen, riitaisa ja töykeä,

annettiin kaikki anteeksi. Hänen kauneutensa, hänen punaiset poskensa

ja kultaiset kiharansa näyttivät viehättävän jokaista, joka näki

hänet, ja vapauttivat hänet kaikista syytöksistä. Johnin tekosia

ei kukaan estänyt, vielä vähemmin rankaisi, vaikka hän väänsi

niskat nurin kyyhkysiltä, tappoi riikinkukonpoikaset, usutti koirat

lammaslaumaan, riipi tyhjiksi kasvihuoneen viinirypäleet ja naksutteli

harvinaisimpien kukkien nuput rikki. Äidilleen hän väliin antoi nimen

"eukko", pilkkasi hänen harmahtavaa ihoansa, joka muistutti hänen

omaansa, jätti röyhkeästi huomioonottamatta hänen toiveensa, repi

ja turmeli hänen silkkipukunsa, ja kaikesta huolimatta poika oli

aina hänen "oma kultasensa". Minä en uskaltanut tehdä pienintäkään

virhettä, minä koetin aina täyttää velvollisuuteni, ja kuitenkin

minua sanottiin väsyttäväksi, happamen näköiseksi ja salakavalaksi,

aamusta puolipäivään, puolipäivästä yöhön asti. Pääni oli vielä kipeä

ja verissään saamani lyönnin ja kaatumiseni tähden. Kukaan ei ollut

torunut Johnia, joka niin aiheettomasti oli lyönyt minua, ja kun minä

oli puolustautunut hänen omavaltaisuuttaan vastaan, moitittiin minua

mitä ankarimmin joka taholta.

"Vääryyttä -- vääryyttä", huusi järkeni, jota tuska kiihdytti

ennenaikaiseen, joskin ohimenevään voimaan, ja tahtoni, joka sekin

nosti päätään, etsi epätoivoisen kiihkolla jotakin ihmeellistä keinoa,

millä voisin vapautua sietämättömästä sorrostani -- juoksisin tieheni,

ja jollei siitä olisi apua, kieltäytyisin syömästä ja juomasta ja

jättäytyisin kuolemaan.

Mikä sekasorto vallitsikaan sielussani tuona kauheana iltapäivänä!

Kuinka koko järkeni kapinoi, koko sydämeni kuohui! Ja missä sankassa

pimeydessä, missä tietämättömyydessä sainkaan taistella sisäisen

taisteluni! En osannut vastata kysymykseen, joka lakkaamatta nousi

mieleeni -- _miksi_ täytyi minun kärsiä niin paljon. Nyt, vuosien -- en

tahdo sanoa kuinka monen -- kuluttua, näen sen selvästi.

Olin epäsointu Gateshead Hallissa, en ollut kenenkään kaltainen,

minussa ei ollut mitään, mikä olisi sopinut yhteen Mrs. Reedin, hänen

lastensa ja hänen valitun palveluskuntansa kanssa. Itse asiassa,

jos he eivät rakastaneet minua, rakastin minä heitä yhtä vähän. He

eivät olleet velvolliset osoittamaan hellyyttä olentoa kohtaan, joka

ei voinut tuntea myötätuntoa ainoatakaan heikäläistä kohtaan. Minä

olin heille vieras, erilainen sekä luonnonlaatuun että lahjoihin ja

taipumuksiin nähden, hyödytön olento, kykenemätön edistämään heidän

pyrintöjään, lisäämään heidän hupaisuuttaan, vaarallinen olento, jossa

kyti viha heidän kohteluansa, halveksiminen heidän käsityskantojansa

vastaan. Tiedän, että jos olisin ollut vilkas, kaunis, puhelias,

huolimaton, vaativainen ja vallaton lapsi -- vaikkakin yhtä hyljätty ja

riippuvaisessa asemassa -- olisi Mrs. Reed katsellut minua suopeammin,

hänen lapsensa olisivat osoittaneet minua kohtaan sitä ystävällisyyttä,

joka johtuu toveruudesta ja yhteenkuuluvaisuustunteesta, ja palvelijat

eivät olisi olleet niin valmiit pitämään minua lastenkamarin

syntipukkina.

Päivä alkoi paeta punaisesta huoneesta, kello oli yli neljän, ja

pilvinen iltapäivä vaihtui tummaan hämärään. Kuulin sateen vieläkin

pieksevän porraskäytävän ikkunoita ja tuulen vinkuvan metsikössä linnan

takana. Kiihkoni asettui, kuumeeni aleni alenemistaan ja rohkeuteni

vaipui. Tavallinen mielentilani, nöyryytys, masennus, lohduton

alakuloisuus, sammutti kylmän veden tavoin vihani hiiloksen. Kaikki

sanoivat että olin paha, ehkäpä olinkin. Enköhän juuri ajatellutkin

tappaa itseni nälällä? Se oli varmaankin rikos, ja olisinko sitten

ollut valmis kuolemaan? Toisaalta, oliko hautaholvi Gatesheadin kirkon

alla mikään houkutteleva paikka? Minulle oli sanottu että Mr. Reed oli

haudattu sellaiseen holviin, ja kun kerran olin johtunut muistamaan

häntä, eivät ajatukseni enää irtautuneetkaan hänestä, ja kauhuni

kasvoi. En voinut muistaa häntä, mutta tiesin, että hän oli oma enoni,

äitini veli, että hän oli ottanut minut, orpolapsen, taloonsa, ja että

hän viimeisinä hetkinään oli vaatinut Mrs. Reediä lupaamaan kasvattaa

minut kuin oman lapsensa. Mrs. Reed luultavasti katsoi täyttäneensä

tämän lupauksen, ja niin hän olikin, sen voin sanoa, mikäli hänen

luontonsa salli, mutta kuinka hän olisi voinut rakastaa minunlaistani

ylimääräistä perheenjäsentä, joka ei ollut edes sukua hänelle ja jota

ei mikään side yhdistänyt häneen hänen miehensä kuoleman jälkeen?

Hänestä mahtoi tuntua sangen piinalliselta olla vastenmielisesti

annetun lupauksen kautta sidottu äidin tavoin holhoamaan outoa lasta,

jota hän ei voinut rakastaa, ja näkemään aina perheensä keskellä

vieraan aineksen, joka oli siihen pysyvästi liitetty.

Omituinen ajatus kohosi mieleeni. Olen aina varmasti uskonut, että

jos Mr. Reed olisi elänyt, olisi hän kohdellut minua ystävällisesti,

ja nyt, kun katselin valkeata vuodetta ja hämärän peittämiä seiniä

-- sattumalta pysähtyivät silmäni kuin lumottuina myös suureen,

himmeäkiiltoiseen peiliin -- aloin muistella mitä olin kuullut

kuolleista, jotka eivät saaneet lepoa haudassaan, koska heidän

viimeisiä toiveitaan ei noudatettu, ja jotka harhailivat maanpäällä

rangaisten väärintekijöitä ja kostaen sorrettujen puolesta. Ajattelin,

että Mr. Reedin henki, suuttuneena vääryydestä, jota tehtiin hänen

sisarensa lapselle, jättäisi asuntonsa -- joko kirkon hautaholvin tai

tuntemattoman, haudantakaisen maailman -- ja ilmaantuisi eteeni tässä

huoneessa. Kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni peläten että

liian kiivas tuskanilmaisu saisi yliluonnollisen äänen lohduttamaan

minua tahi että hämärästä erottautuisivat sädekehän ympäröimät kasvot,

jotka oudon säälin valtaamina kumartuisivat ylitseni. Niin lohdullinen

kuin tuo ajatus teoriassa olikin, tunsin, että se toteutettuna olisi

ollut kauhea, koetin kaikin voimin tukahuttaa sitä ja ponnistin

kaikkeni pysyäkseni rohkeana. Pudistin hiukset silmiltäni, nostin

pääni pystyyn ja koetin katsella rohkeasti ympäri pimeätä huonetta.

Samassa hetkessä välähti seinällä valo. Oliko se, ajattelin, kuunsäde,

joka tunkeutui sisään jostakin ikkunaluukun raosta? Ei, kuunsäde oli

liikkumaton, ja tämä liikkui. Katsellessani sitä se liukui ylös kattoon

ja väreili pääni yläpuolella. Nyt voin helposti arvata, että tämä

valo kaiken todennäköisyyden mukaan tuli lyhdystä, jota joku kantoi

ruohokentän yli, mutta silloin, kun hermoni olivat niin järkytetyt ja

mieleni niin altis kauhuihin, luulin, että tuo äkillinen välähdys oli

toisesta maailmasta tulevan ilmestyksen sanansaattaja. Sydämeni löi

kiivaasti, pääni kuumeni, kuulin korvissani oudon äänen, jota luulin

siipien suhinaksi, jotakin tuntui olevan lähelläni, tunsin tukahuttavaa

painoa päälläni, rohkeuteni oli kokonaan mennyttä, syöksyin ovelle ja

jyskytin sitä epätoivon vimmalla. Kiireisiä askeleita kuului portaista,

avain kääntyi. Bessie ja Abbot tulivat sisään.

"Oletteko sairas, Miss Eyre?" sanoi Bessie.

"Mikä kauhea meteli! Se kävi läpi luitten ja ytimien", huudahti Abbot.

"Ottakaa minut pois! Antakaa minun mennä lastenkamariin!" huusin minä.

"Minkätähden? Oletteko loukannut itsenne? Oletteko nähnyt jotakin?"

kysyi Bessie taas.

"Oi, minä näin valon ja luulin, että aave tulisi huoneeseen." Olin

saanut kiinni Bessien kädestä, eikä hän voinut irroittaa sitä.

"Hän on tahallaan peloittanut meitä", päätti Abbot tyytymättömänä. "Ja

millä tavalla! Jos hän todella olisi ollut suuressa hädässä, antaisi

hänelle anteeksi, mutta hän tahtoi vain narrata meidät tänne. Kyllä

minä hänen ilkeät juonensa tunnen."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kuului käskevä ääni, ja Mrs. Reed tuli

käytävää pitkin. Hänen päähineensä nauhat liehuivat, hänen hameensa

kahisi uhkaavasti. "Abbot ja Bessie, luullakseni määräsin, että Jane

Eyre oli jätettävä punaiseen huoneeseen kunnes itse tulen hänen

luokseen."

"Miss Jane pelotti meitä niin kovin", puolustihe Bessie.

"Antakaa hänen olla", oli ainoa vastaus. "Hellitä irti Bessien käsi,

lapsi! Noilla keinoilla et voita mitään, ole varma siitä! Minä vihaan

teeskentelyä, etenkin lapsissa, ja velvollisuuteni on näyttää sinulle,

että juonittelu ei hyödytä mihinkään. Nyt saat olla täällä tuntia

kauvemmin, ja sitten vapautan sinut vain sillä ehdolla, että olet aivan

hiljaa ja alistunut."

"Voi täti, sääli minua! Anna anteeksi! En voi kestää tätä -- rankaise

minua muulla tavalla! Minä kuolen jos --."

"Hiljaa! Tuo kiihko on kaikkein vastenmielisintä." Se olikin

epäilemättä hänen mielipiteensä. Olin pikkuvanha näyttelijä hänen

silmissään ja hän aivan tosissaan piti, että olin merkillinen sekoitus

mitä turmiollisimpia intohimoja, halpamaisuutta ja vaarallista

vilpillisyyttä.

Bessien ja Abbotin vetäydyttyä pois Mrs. Reed, jota mieletön

tuskani ja rajut nyyhkytykseni kiusasivat, työnsi minut pitemmittä

puheitta takaisin huoneeseen ja lukitsi oven. Kuulin hänen hameensa

kahinan etenevän ja luulen, että pian hänen mentyään minulla oli

kouristuskohtauksia, sitten en tiedä enää mitään.

Kolmas luku.

Sitten muistan heränneeni kuin kauhean painajaisen jälkeen, ja

ensimäinen asia, minkä näin, oli hirmuinen punainen roihu, jonka edessä

oli paksu, musta ristikko. Kuulin ääniä, joitten kaiku tuntui ontolta

ja joita vaimensi ikäänkuin tuulen tai veden kohina. Levottomuus,

epävarmuus ja kaikkivoittava kauhun tunne hämmensivät aistini. Ennen

pitkää tunsin että joku piteli minua, nosti minut ylös ja kannatti

minua istuvassa asennossa. Kaikki tämä tapahtui hellemmin kuin mitä

minua koskaan ennen oli nostettu tai kannatettu. Nojasin pääni tyynyä

tai erästä käsivartta vastaan ja tunsin huojennusta.

Noin viiden minuutin kuluttua hämmennyksen pilvi hajosi: tiesin varsin

hyvin olevani omassa vuoteessani, ja punainen roihu oli lastenkamarin

takkatuli. Oli yö, kynttilä paloi pöydällä, Bessie seisoi vuoteeni

alapäässä pesuvati kädessään, ja eräs herrasmies istui tuolilla lähellä

tyynyä ja kumartui ylitseni.

Tunsin sanomatonta helpoitusta, suloista turvallisuutta ja varmuutta

tietäessäni, että huoneessa oli vieras, henkilö, joka ei kuulunut

Gatesheadiin ja joka ei ollut Mrs. Reedin sukulainen. Käännyin pois

Bessiestä (vaikka hänen läheisyytensä olikin paljon mieluisampi kuin

esimerkiksi Abbotin) ja tutkin vieraan herran kasvoja. Tunsin hänet,

hän oli Mr. Lloyd, apteekkari, jonka Mrs. Reed kutsui luokseen väliin

kun palvelijat voivat huonosti: itseänsä ja lapsiansa varten hän käytti

lääkäriä. "No niin, kuka minä siis olen?" kysyi hän. Mainitsin hänen

nimensä ja annoin hänelle samalla käteni. Hän tarttui siihen hymyillen

ja sanoi: "Vähitellen voidaan jo vallan hyvin." Sitten hän laski minut

alas, kääntyi Bessien puoleen ja käski häntä pitämään tarkkaa huolta

siitä ettei minua häirittäisi yön aikana. Annettuaan vielä muutamia

määräyksiä ja luvattuaan pistäytyä katsomassa seuraavana päivänä hän

lähti pois, minun suureksi surukseni. Olin tuntenut olevani niin

suojattu ja turvassa hänen istuessaan tuolillaan tyynyni vieressä, ja

kun hän sulki oven mennessään, pimeni koko huone ja mielialani aleni

taas -- sanomaton alakuloisuus laskeutui ylitseni.

"Tuntuuko teistä siltä että voisitte nukkua, Miss?" kysyi Bessie

melkein lempeästi.

Uskalsin tuskin vastata, pelkäsin näet että jo seuraava vastaus olisi

epäystävällinen. "Minä koetan."

"Tahtoisitteko juoda tai syödä jotakin?"

"Ei kiitos, Bessie."

"Sitten minä kai menen nukkumaan, sillä kello on jo yli kahdentoista,

mutta te voitte kutsua minua, jos tarvitsette jotakin yöllä."

Käsittämätöntä kohteliaisuutta! Se rohkaisi minua vihdoin tekemään

seuraavan kysymyksen:

"Bessie, mikä minua vaivaa? Olenko sairas?"

"Luullakseni itkitte itsenne sairaaksi punaisessa huoneessa, mutta

varmaankin voitte pian paremmin."

Bessie meni sisäkön huoneeseen, joka oli vieressä. Kuulin hänen sanovan:

"Sara, tule nukkumaan kanssani lastenkamariin, en mistään hinnasta

tahtoisi olla yksin tuon lapsi raukan kanssa tänä yönä, hän voisi

kuolla. Oli omituista, että hänellä sattui olemaan kouristuskohtauksia.

Tahtoisin tietää, näkikö hän jotakin. Rouva oli todellakin liian kova."

Sara tuli sisään hänen kanssaan, he menivät vuoteeseen ja kuiskailivat

keskenään puolisen tuntia unta odotellessaan. Kuulin vain katkonaisia

osia heidän keskustelustaan, mutta niitten avulla voin liiankin hyvin

arvata sen pääasiallisen aiheen.

"Jotakin meni hänen ohitseen, -- aivan valkeata -- ja katosi --."

"Suuri musta koira kulki hänen takanaan --." "Kolme kovaa koputusta

ovelle" -- "Juuri hänen hautansa yläpuolella kirkkomaalla näkyi valoa

--." j.n.e.

Vihdoin molemmat nukkuivat. Tuli ja kynttilä sammuivat. Minulle tämän

pitkän yön tunnit kuluivat toivottoman hitaasti, olin valveillani,

kauhu jännitti silmiäni, korviani, mieltäni, kauhu sellainen, jota vain

lapset voivat tuntea.

Mikään pitkällinen tai ankara ruumiillinen sairaus ei seurannut

punaisen huoneen tapahtumaa, mutta se järkytti hermostoani, ja siitä

tunnen jälkiä vielä tänä päivänä. Niin, Mrs. Reed, sinua saan kiittää

eräistä katkerista sielullisista tuskista. Mutta minun pitäisi antaa

sinulle anteeksi, sillä sinä et tietänyt, mitä teit. Katkoessasi

sydämeni hienoimpia säikeitä luulit vain juurittavasi pahoja

taipumuksiani.

Seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa istuin täysissä pukimissa,

suureen huiviin kiedottuna lastenkamarin uunin ääressä. Olin

ruumiillisesti heikko ja raukea, mutta suurin tuskani oli sanomaton

sielullinen masennus ja onnettomuudentunne, ja tämä sai minut

vuodattamaan hiljaisia kyyneleitä. Tuskin olin ehtinyt pyyhkiä

suolaisen pisaran poskeltani kun toinen jo tuli tilalle. Minun olisi

kuitenkin pitänyt olla onnellinen, sillä kukaan Reedin perheestä

ei ollut saapuvilla -- kaikki lapset olivat ajelemassa äitinsä

kanssa. Myöskin Abbot oli poissa, hän ompeli toisessa huoneessa, ja

Bessie, joka liikkui edestakaisin huoneessa kokoillen leikkikaluja

ja järjestäen pöytälaatikoita, sanoi minulle aika ajoin tavattoman

ystävällisen sanan. Tällainen asiain tila olisi tavallisissa oloissa

ollut minulle täydellinen paratiisi, tottunut kun olin ainaiseen

torumiseen ja kaikkien ponnistusteni toivottomuuteen, mutta kiihtyneet

hermoni olivat nyt sellaisessa tilassa, että mikään lepo ei voinut

niitä tyynnyttää eikä mikään ilo elähyttää.

Bessie oli käynyt kyökissä ja toi tullessaan kauniin leivoksen

koreaksi maalatulla kiinalaisella teevadilla. Tämä vati, jolle oli

maalattu paratiisilintu pesässään keskellä kieloja ja ruusunnuppuja,

oli aina herättänyt minussa mitä suurinta ihailua ja olin usein

pyytänyt saada ottaa mainitun teevadin käteeni voidakseni tarkastaa

sitä lähempää, mutta aina tähän saakka oli minua pidetty arvottomana

moiseen etuoikeuteen. Tämä kallisarvoinen astia laskettiin nyt

polvelleni ja minua pyydettiin mitä ystävällisimmin syömään sillä

oleva herkullinen, pyöreä leivos. Turha suosionosoitus! Kuten muutkin

kauan toivotut ja usein tavoitellut armot tuli sekin liian myöhään.

En voinut syödä torttua, ja linnun höyhenet, kukkien värit näyttivät

omituisen haalistuneilta. Panin sekä teevadin että leivoksen syrjään.

Bessie kysyi, tahdoinko kirjan. Sana _kirja_ sai aikaan ohimenevän

virkistyksen, ja pyysin häntä tuomaan kirjastosta Gulliverin matkat.

Tämän kirjan olin yhä uudelleen ja uudelleen lukenut aina samalla

nautinnolla. Mielestäni tässä kirjassa kerrottiin tosiseikkoja ja

senvuoksi pidin sitä syvemmin mielenkiintoisena kuin satukirjoja, sillä

mitä hengettäriin tuli, joita turhaan olin etsinyt kellokukkain lehtien

ja kukkien keskeltä, sienien alta ja vanhojen, muurivihreän peittämien

seinien viereltä, olin jo aikoja sitten mukautunut siihen surulliseen

tosiseikkaan, että ne olivat jättäneet Englannin ja lähteneet johonkin

villiin seutuun, jossa metsät olivat jylhemmät ja taajemmat ja väestö

harvalukuisempi. Sitävastoin uskoin, että Lilliput ja Brobdignag

ovat oleellisia osia maan pinta-alasta, enkä epäillyt etten kerran,

tehtyäni pitkiä matkoja, voisi omin silmin nähdä edellisen valtakunnan

pieniä peltoja, taloja ja puita, pienoiskokoisia ihmisiä, lehmiä,

lampaita ja lintuja, sekä jälkimäisen metsänkorkuisia ruispeltoja,

suunnattoman suuria koiria, kummitusmaisia kissoja, torninkorkuisia

miehiä ja naisia. Mutta kun tämä mieluisa kirja nyt oli kädessäni,

kun nyt kääntelin sen lehtiä ja etsin sen ihmeellisistä kuvista sitä

viehätystä, jonka olin niistä aina ennen löytänyt, oli kaikki outoa

ja peloittavaa, jättiläiset olivat laihoja kummituksia, kääpiöt

pahansuopia ja ilkeitä menninkäisiä, Gulliver onneton matkustaja, joka

oli joutunut mitä kaameimpiin ja vaarallisimpiin maihin. Suljin kirjan,

jota en enää uskaltanut selailla, ja laskin sen pöydälle koskemattoman

leivokseni viereen.

Bessie oli nyt lopettanut huoneen siivoamisen, ja pestyään kätensä

hän avasi erään pienen pöytälaatikon, joka oli täynnä koreita

silkki- ja satiini tilkkuja, ja alkoi tehdä uutta lakkia Georgianan

nukelle. Kesken työtään hän lauloi:

"Maita, mantereita kiertelimme,

kauan, kauan sitten --."

Olin usein ennen kuullut saman laulun, ja aina suurella ilolla, sillä

Bessiellä oli kaunis ääni -- ainakin minun mielestäni. Mutta nyt,

vaikka hänen äänensä oli yhtä heleä kuin ennenkin, tuntui laulu minusta

sanomattoman surulliselta. Väliin, ollessaan hyvin vaipunut työhönsä,

hän lauloi kertosäkeen hitaasti ja matalalla äänellä, ja silloin kuului

"kauan, kauan sitten" ikäänkuin hautauslaulun kertosäkeeltä. Hän

siirtyi toiseen balladiin, tällä kertaa todella surulliseen.

"Pitkä on polku ja jalkani heikot,

vuorien tuimuus peljättää.

Kohta jo ehtoo tähdetön, musta

kulkijalapsen yllättää.

Miksi mun yksin lähteä täytyi

kauas vuorten ja soitten taa?

Kova on maailma turvattomalle,

ylhäältä vain hän apua saa.

Lauhkea tuuli se pilvet poistaa,

tähdet syttyvi taivahan.

Jumalan armias lohtua antaa

orpolapsen rintahan.

Jalkani kiviin jos kompastuukin,

taikka jos korpeen eksynkin,

taivahan Isä mua suojaa ja hoivaa,

miksi mä vaaroja pelkäisin?

Taivaassa mullakin koti on kerta,

Jumala orpoa rakastaa.

Hältäpä turvaton kulkijalapsi

voimaa ja lohtua kyllin saa."

"Kas niin, Miss Jane, älkää itkekö!" sanoi Bessie lakattuaan

laulamasta. Yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa tulelle: "Älä pala",

mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa, mikä tuska kalvoi mieltäni.

Aamupäivän kuluessa Mr. Lloyd tuli takaisin.

"Mitä, jo pystyssä!" sanoi hän astuessaan huoneeseen. "No, hoitaja,

miten hän jaksaa?"

Bessie vastasi, että minä voin erittäin hyvin.

"Silloinpa hänen pitäisi näyttää iloisemmalta. Tule tänne, Miss Jane

Eyre, nimesi on Jane, eikö totta?"

"On, sir, Jane Eyre."

"Sinä olet itkenyt, Miss Jane Eyre, ja voitko sanoa minulle,

minkätähden? Onko sinulla vaivoja?"

"Ei, sir."

"Ahaa, minä arvaan, hän varmaan itkee kun hän ei päässyt rouvan kanssa

ajelemaan", arveli Bessie.

"Varmasti ei, onhan hän liian iso sellaisiin lapsellisuuksiin."

Niin minäkin ajattelin, ja koska väärä arvelu oli loukannut

itsetuntoani, vastasin nopeasti: "En eläissäni ole itkenyt sellaisesta

syystä, minä vihaan ajelemista, mutta minä itken, koska olen onneton."

"Hyi toki, Miss!" sanoi Bessie.

Hyvä apteekkari näytti hiukan hämmästyneeltä. Seisoin hänen edessään,

ja hän katsoi silmiini hyvin lujasti. Hänellä oli pienet, harmaat,

ei erittäin kirkkaat silmät, mutta luulen, että nyt sanoisin niitä

teräviksi. Hänellä oli karkeapiirteiset, mutta hyväntahtoiset kasvot.

Katseltuaan minua mielin määrin hän kysäisi: "Mikä teki sinut sairaaksi

eilen?"

"Hän kaatui", pisti Bessie taaskin väliin.

"Kaatui? Tuo tuntuu taas liian vauvamaiselta. Eikö hänen iässään osata

kävellä? Hän on ainakin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias."

"Minut lyötiin maahan", oli lyhyt selitys, sillä loukattu ylpeyteni

rohkaisi minua. "Mutta ei se minua sairaaksi tehnyt", lisäsin heti. Mr

Lloyd otti sillävälin hyppysellisen nuuskaa.

Kun hän pani nuuskarasian takaisin liivinsä taskuun, kuului kova

kellonsoitto, joka kutsui palvelijoita päivälliselle. "Se on teitä

varten, hoitaja", sanoi hän. "Te voitte mennä. Minä annan Miss Janelle

pienen oppitunnin teidän poissaollessanne."

Bessie olisi mieluummin jäänyt, mutta hänen täytyi mennä, sillä

Gateshead Hallissa vaadittiin säntillisyyttä ruoka-aikojen suhteen.

"Kaatuminen ei tehnyt sinua sairaaksi, mikä sitten?" jatkoi Mr. Lloyd

Bessien mentyä.

"Minut suljettiin huoneeseen, jonne pimeän aikana tulee haamu."

Huomasin Mr. Lloydin sekä hymyilevän että rypistävän kulmiaan. "Haamu!

Mitä, sinä olet siis lopultakin pikkuvauva! Sinä pelkäät haamuja!"

"Minä pelkään Mr. Reedin haamua. Hän kuoli tuossa huoneessa ja lepäsi

siinä ruumiina. Ei Bessie eikä kukaan muukaan mene sinne pimeässä, jos

vain voivat olla sen tekemättä, ja oli julmaa sulkea minut sinne yksin

ilman kynttilää, niin julmaa, etten koskaan unhoita sitä."

"Lorua! Ja sekö tekee sinut onnettomaksi? Pelkäätkö nyt päivänvalossa?"

"En, mutta kohta tulee taas pimeä, ja sitäpaitsi olen onneton -- hyvin

onneton -- muista syistä."

"Mistä muista syistä? Voitko sanoa minulle muutamia niistä?"

Kuinka mielelläni olisin tahtonut vastata täysin tyydyttävästi tähän

kysymykseen! Kuinka vaikeata oli muodostaa minkäänlaista vastausta!

Lapset voivat tuntea, mutta he eivät osaa eritellä tunteitaan, ja

jos he osittain suorittavatkin erittely työn ajatuksissaan, he eivät

osaa pukea sen tuloksia sanoiksi. Peläten kuitenkin menettäväni tämän

ensimäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä,

onnistuin vihdoin, kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, muodostamaan

laihan, mutta kaikessa vaillinaisuudessaan toden vastauksen.

"Ensiksikin, koska minulla ei ole isää ei äitiä, veljiä eikä sisaria."

"Sinulla on kiltti täti ja serkkuja."

Vaikenin taaskin ja jatkoin sitten katkonaisesti:

"Mutta John Reed kaatoi minut, ja täti sulki minut punaiseen

huoneeseen."

Mr. Lloyd otti toistamiseen esille nuuskarasiansa. "Eikö Gateshead Hall

ole mielestäsi hyvin kaunis talo?"

"Se ei ole minun taloni, sir, ja Abbot sanoo, että minulla on vähemmän

oikeutta olla täällä kuin palvelustytöllä."

"Lorua! Ethän ole niin tyhmä, että tahtoisit jättää näin komean paikan."

"Jos voisin mennä jonnekin muualle, jättäisin sen mielihyvällä, mutta

minä en voi lähteä Gatesheadista ennenkuin olen täysikasvuinen nainen."

"Ehkä hyvinkin voit -- kuka tietää? Onko sinulla muita sukulaisia kuin

Mrs. Reed?

"En luule, sir."

"Ei ketään isäsi sukulaista?"

"En tiedä. Kysyin täti Reediltä kerran, ja hän sanoi, että minulla ehkä

voi olla joitakin köyhiä, alhaisia sukulaisia nimeltä Eyre, mutta että

hän ei tietänyt niistä mitään."

"Jos sinulla olisi niitä, tahtoisitko mennä heidän luoksensa?"

Minä mietin. Köyhyys tuntuu vastenmieliseltä täysikasvuisille,

vielä enemmän lapsille. Heillä ei ole mitään käsitystä ahkerasta,

työtätekevästä, kunnioitettavasta köyhyydestä, he yhdistävät tämän

käsitteen ryysyisiin vaatteisiin, niukkaan ravintoon, kylmiin

tulisijoihin, raakoihin tapoihin ja alhaisiin paheisiin. Minulle

köyhyys merkitsi alennusta.

"Ei, minä en tahtoisi kuulua köyhään kansaan", oli vastaukseni.

"Eikö sittenkään vaikka he olisivat hyviä sinulle?"

Pudistin päätäni, sillä en käsittänyt, kuinka köyhät ihmiset voisivat

olla hyviä. Sitten olisi pitänyt oppia puhumaan kuin he, omistaa

heidän tapansa, jäädä vaille kasvatusta, tulla samanlaiseksi kuin

köyhät vaimot, joitten väliin näin imettävän lapsiansa tai pesevän

pyykkiä Gatesheadin kylän mökkien ovilla -- ei, minä en ollut niin

sankarillinen, että olisin ostanut vapauden kastini hinnalla.

"Mutta ovatko sukulaisesi niin köyhiä? Ovatko he työväkeä?"

"En osaa sanoa. Täti Reed sanoo, että jos minulla on sukulaisia, niin

he ovat kerjäläisiä, ja minä en tahtoisi kulkea kerjäämässä."

"Tahtoisitko käydä koulua?"

Mietin taas. Tuskin tiesin, mitä koulu on. Bessien puheista ymmärsin,

että se on paikka, jossa on paljon nuoria herrastyttöjä, ja kun nämä

ovat aikansa kuluttaneet koulun penkkejä, oletetaan, että he ovat

tulleet mallikelpoisen viisaiksi, siroiksi ja täsmällisiksi. John Reed

vihasi kouluansa ja sätti opettajaansa, mutta John Reedin maku ei

suinkaan ollut minun lakini. Vaikkakin Bessien tiedonannot koulukurista

(hän oli saanut tietonsa perheistä, joissa hän oli palvellut ennen

Gatesheadiin tuloansa) tuntuivatkin jonkun verran pelottavilta,

olivat hänen seikkaperäiset kertomuksensa samojen perheitten nuorten

neitojen saavutuksista mielestäni kerrassaan viehättäviä. Hän puhui

ylpeillen kauniista maisema- ja kukkamaalauksista, joita nämä olivat

suorittaneet; he osasivat laulaa ja soittaa, he osasivat ommella

kauniita koruompeluita, lukea ranskankielisiä kirjoja j.n.e. Minä

kuuntelin kateudella. Sitäpaitsi merkitsisi koulu minulle täydellistä

olojen muutosta, pitkää matkaa, eroa Gatesheadista, uuden elämän alkua.

"Tahtoisin kylläkin käydä koulua", kuului vihdoinkin mietteitteni tulos.

"Hyvä on. Kuka tietää, mitä voi tapahtua?" sanoi Mr. Lloyd ja nousi.

"Lapsen pitäisi saada ilman ja ympäristön vaihdosta", lisäsi hän

itsekseen, "hermot huonossa kunnossa."

Bessie palasi nyt takaisin, ja samassa kuulin vaununpyörien ratinaa

hiekkakäytävältä.

"Onko tuo emäntänne, hoitaja?" kysyi Mr. Lloyd. "Tahtoisin puhua hänen

kanssaan ennenkuin lähden."

Bessie avasi ruokasalin oven ja johti hänet emäntänsä luo.

Keskustelussa, joka seurasi hänen ja Mrs. Reedin välillä, oli --

mikäli seurauksista ymmärsin -- apteekkari uskaltanut ehdottaa

minun lähettämistäni kouluun. Ehdotus otettiin epäilemättä vastaan

mielihyvällä, sillä, kuten Abbot sanoi eräänä iltana puhellessaan

asiasta Bessien kanssa, kun molemmat neuloivat lastenkamarissa ja minun

luultiin jo nukkuvan, "rouva oli luonnollisesti iloinen päästessään

vapaaksi sellaisesta väsyttävästä, pahantapaisesta lapsesta, joka

näytti aina vaanivan toisia ja hautovan salaisia juonia". Abbot

nähtävästi piti minua todellisena Guy Fawkesina lapsen hahmossa.

Samassa tilaisuudessa sain ensi kertaa Abbotin kertomuksesta Bessielle

kuulla, että isäni oli ollut varaton pappismies ja että äitini oli

mennyt hänen kanssaan naimisiin vasten ystäviensä tahtoa, jotka pitivät

mainittua avioliittoa hänelle liian huonona. Isoisäni Reed oli niin

suuttunut hänen tottelemattomuudestaan, että oli lähettänyt hänet

luotaan ilman penniäkään. Kun isäni ja äitini olivat olleet vuoden ajan

naimisissa, sairastui edellinen lavantautiin käynneillään erään suuren

tehdaskaupungin köyhien luona, jotka kuuluivat hänen seurakuntaansa

ja joitten keskuudessa mainittu tauti raivosi. Hoitaessaan häntä sai

äitinikin tartunnan ja kuoli kuukautta jälkeen isäni kuoleman.

Kuultuaan tämän kertomuksen huokasi Bessie ja sanoi: "Miss Jane parka

on hyvin säälittävässä asemassa, Abbot."

"Niin kyllä", vastasi Abbot, "jos hän olisi sievä ja kiltti lapsi,

säälisi hänen turvattomuuttaan, mutta ihminen ei totisesti saata

välittää sellaisesta jukopäästä kuin hän."

"Ei paljoa tietenkään", myönsi Bessie, "Miss Georgianan tapainen

kaunotar olisi luonnollisesti paljon liikuttavampi samassa asemassa."

"Tietysti! Minä olen aivan hullaantunut Miss Georgianaan", huusi Abbot

innoissaan. "Pikku kulta -- hän on aivan kuin maalattu kuva! Nuo

pitkät kiharat ja siniset silmät, ja mikä väri sitten! -- Bessie, minä

tahtoisin kaniininpaistia illalliseksi."

"Niinpä minäkin -- paistetun sipulin kanssa. Tulkaa, mennään alas!" He

menivät.

Neljäs luku.

Mr. Lloydin puheista sekä edellä kerrotusta keskustelusta Bessien ja

Abbotin välillä sain kyllin aihetta toivoa parempien päivien koittoa.

Muutos näytti olevan lähellä -- toivoin ja odotin sitä hiljaisuudessa.

Se viipyi kuitenkin, päiviä ja viikkoja kului, terveyteni oli taas

tullut entiselleen, mutta mitään viittausta ei tehty asiaan, jota minä

haudoin mielessäni. Mrs. Reed katseli minua aika ajoin ankarin silmin,

mutta puhutteli minua harvoin. Sairauteni jälkeen hän oli tehnyt

jyrkemmän eron kuin koskaan ennen minun ja omien lastensa välillä. Hän

pani minut nukkumaan erikseen pieneen huonekomeroon, tuomitsi minut

syömään ateriani yksin ja viettämään kaiken aikani lastenkamarissa,

kun taas serkkuni olivat alituisesti seurusteluhuoneessa. Kuitenkaan

hän ei hiiskahtanut sanaakaan minun lähettämisestäni kouluun,

mutta vaistomaisesti tunsin, että hän ei kauan sietäisi minua

kattonsa alla, sillä hänen katseensa, sattuessaan minuun, ilmaisi

suurempaa ja syvempää vastenmielisyyttä kuin koskaan ennen. Eliza ja

Georgiana, nähtävästi seuraten hänen määräyksiänsä, puhuivat minulle

mahdollisimman vähän. John näytti kieltään niin usein kuin näki minut

ja yritti kerran kurittaa minua, mutta kun heti, saman syvän vihan ja

epätoivoisen kapinantunteen yllyttämänä kuin edelliselläkin kerralla,

ryhdyin vastarintaan, näki hän parhaaksi jättää minut rauhaan ja juosta

tiehensä. Mennessään hän syyti minulle herjauksia ja vannoi, että olin

musertanut hänen nenänsä. Olin todellakin antanut tuolle ulkonevalle

osalle hänen kasvoissaan niin kovan iskun kuin pienille rystöilleni oli

mahdollista, ja kun näin, ettei se eikä julmistunut katseeni pelottanut

häntä, tunsin mitä suurinta halua jatkaa samaan suuntaan, mutta hän

oli jo ehtinyt äitinsä luo. Kuulin hänen ruikuttavalla äänellä alkavan

kertoa, kuinka "tuo ilettävä Jane Eyre" oli lentänyt hänen niskaansa

kuin hullu kissa, mutta hänet keskeytettiin melkein tylysti:

"Älä puhu minulle hänestä, John, minähän sanoin, ettet saisi mennä

hänen lähelleen, hän ei ole sen arvoinen. Minä en tahdo, että sinä ja

sisaresi seurustelette hänen kanssaan."

Silloin nojauduin yli kaidepuun ja huusin äkkiä, punnitsematta

hiukkaakaan sanojani:

"He eivät ole kyllin hyviä seurustelemaan minun kanssani."

Mrs. Reed oli lihavahko nainen, mutta kuullessaan tämän merkillisen

ja häikäilemättömän julistuksen hän juoksi ihmeteltävän nopeasti

portaita ylös, tempasi minut rajutuulen tavoin lastenkamariin, painoi

minut istumaan vuoteeni laidalle ja kielsi jylisevällä äänellä minua

hiiskahtamasta paikaltani ja sanomasta sanaakaan loppupäivänä:

"Mitähän eno Reed sanoisi jos hän eläisi?" kysyin melkein

vaistomaisesti. Sanon melkein vaistomaisesti, sillä tuntui melkein kuin

kieleni olisi puhunut ilman tahtoni suostumusta: toinen olento, jonka

tekoja en voinut hallita, puhui minun kauttani.

"Mitä?" sanoi Mrs. Reed henkeään pidättäen, ja hänen tavallisesti niin

kylmät, levolliset, harmaat silmänsä hämmentyivät ja näyttivät melkein

säikähtyneiltä. Hän hellitti kätensä käsivarrestani ja tuijotti minuun

ikäänkuin hän todella ei olisi tietänyt olinko lapsi vai demooni. Mutta

nyt olin kerrankin päässyt alkuun.

"Eno Reed on taivaassa ja näkee kaiken mitä sinä teet ja ajattelet, ja

niin näkevät isä ja äitikin. Kaikki he tietävät kuinka sinä kohtelet

minua ja kuinka toivot, että olisin kuollut."

Mrs. Reed oli pian entisellään, hän ravisti minua kovakouraisesti, löi

minua molemmille korville ja jätti minut sitten sanaakaan sanomatta.

Bessie täydensi toimituksen tunnin kestävällä parannussaarnalla, jossa

hän kumoamattomasti todisti, että minä olin ilkein ja turmeltunein

lapsi, mikä koskaan oli katon suojassa kasvanut. Uskoinkin häntä

melkein, koska sillä hetkellä tunsin vain pahojen ajatusten ja

tunteitten riehuvan rinnassani.

Marraskuu, joulukuu ja puolet tammikuuta olivat kuluneet, joulua ja

uuttavuotta oli juhlittu Gatesheadissa herkkupöytien ääressä, lahjoja

oli vaihdettu, päivällisiä ja iltakutsuja annettu. Minä olin tietysti

suljettu pois kaikista hauskuuksista, minun osalleni lankesi vain

se ilo, että sain joka päivä olla todistajana Elizan ja Georgianan

pukeutumisessa ja nähdä heidän laskeutuvan seurusteluhuoneeseen

puettuina ohuisiin musliinipukuihin, punaiset silkkinauhat vyöllä ja

hiukset kauniilla kiehkuroilla, sekä myöhemmin kuunnella alhaalta

kaikuvaa pianon ja harpun soittoa, kellarimestarin ja lakeijan juoksua

portaissa, lasien ja kiinalaisen porsliinin kilinää virkistysten

aikana ja keskustelun katkonaista huminaa, kun seurusteluhuoneen ovet

avattiin ja suljettiin. Väsyttyäni tähän jätin porraskäytävän ja

vetäydyin yksinäiseen ja hiljaiseen lastenkamariin, ja vaikka olinkin

alakuloinen, en ollut onneton. Totta puhuen en vähääkään ikävöinyt

alas vierasten joukkoon, sillä seurassa minusta pidettiin hyvin vähän

lukua, ja jos Bessie vain olisi ollut ystävällinen ja puhelias,

olisin mielihyvällä viettänyt iltani rauhassa hänen kanssaan, paljon

mieluummin kuin Mrs. Reedin pelottavan katseen alla huoneessa, joka oli

täynnä vieraita herroja ja rouvia. Mutta heti kun Bessie oli saanut

nuoret neitinsä puetuiksi, hän tavallisesti vetäytyi palvelusväen

huoneisiin ja kyökin iloiseen valtakuntaan ja otti useimmiten kynttilän

mukanaan. Minä istuin tummenevan takkavalkean ääressä nukke polvillani

ja katselin silloin tällöin ympäri hämärätä huonetta tullakseni

vakuutetuksi ettei siinä ollut mitään pahempaa kuin minä itse, ja kun

kekäleet alkoivat mustua riisuuduin nopeasti, kiskoen parhaani mukaan

solmut ja nauhat auki, ja etsin turvaa pimeätä ja kylmää vastaan

sängystäni. Tähän sänkyyn otin aina nukkenikin. Inhimillisten olentojen

täytyy aina rakastaa jotakin, ja parempien rakkauden esineitten

puutteessa minä tuhlasin mielin määrin hellyyttäni ja hyväilyjä

haalistuneelle nukkeparalleni, joka oli ruma kuin pienoiskokoinen

linnunpelätin. Minua hämmästyttää vieläkin muistellessani miten

järjettömästi olin kiintynyt tuohon pieneen leluun, jota melkein

kuvittelin elolliseksi ja tuntevaksi olennoksi. En voinut nukkua,

jollen ollut käärinyt sitä yöpaitani laskoksiin, ja kun tunsin sen

olevan siellä, lämpimänä ja turvassa, olin verrattain onnellinen, sillä

luulin sen olevan yhtä onnellisen.

Pitkiltä tuntuivat tunnit, joitten aikana odotin vieraitten lähtöä ja

kuuntelin Bessien askeleita portaissa. Muutamina iltoina hän pistäytyi

silloin tällöin sisään noutamaan sormustimensa tai saksensa tai

mahdollisesti tuomaan minulle joitakin osia illallisesta, voileivän

tai kaakkuviipaleen, ja silloin hän tavallisesti istui vuoteenlaidalla

sillä aikaa kun minä söin, ja kun olin lopettanut, hän peitteli minut

hyvin ja kahdesti suutelikin minua sanoen: "Hyvää yötä, Miss Jane."

Näin kilttinä ollessaan oli Bessie mielestäni maailman paras, suloisin

ja kaunein olento, ja toivoin hartaasti, että hän aina olisi ollut näin

hyvä ja ystävällinen eikä, kuten useimmiten, olisi tuupannut minua

pois tieltään, torunut ja antanut minulle töitä, joita en osannut

tehdä. Bessie Lee oli varmaankin hyvälahjainen tyttö, sillä hän teki

kaikki työnsä nopeasti ja omasi huomattavan kertomataidon, niin ainakin

päättäisin siitä vaikutuksesta, jonka hänen lastenkamaritarinansa

tekivät minuun. Hän oli myöskin sievä, jos oikein muistan hänen

kasvonsa ja olemuksensa. Muistan, että hän oli hoikka nuori nainen,

mustatukkainen, tummasilmäinen, hänellä oli kauniit piirteet ja hyvä,

terve iho, mutta hän oli oikullinen ja pikainen luonteeltaan, ja hänen

oikeuskäsitteensä eivät olleet varsin lujat. Sellaisenakin pidin

hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta Gateshead Hallissa.

Oli tammikuun viidestoista päivä noin yhdeksän tienoilla aamulla.

Bessie oli mennyt aamiaiselle, ja serkkujani ei vielä oltu kutsuttu

tätini luo. Eliza pukeutui parastaikaa lämpimään puutarhatakkiinsa

ja pani hatun päähänsä mennäkseen ruokkimaan kanojansa -- toimi,

joka häntä erityisesti miellytti. Yhtä hauskaa oli hänen mielestään

myydä munia taloudenhoitajalle ja panna siten saadut rahat säästöön.

Hänellä oli taipumusta kauppa-alalle ja erittäin huomattava taito koota

säästöjä, hän kun ei myynyt ainoastaan munia ja kananpoikasia, vaan

harjoitti myös erittäin tuottavaa kauppaa puutarhurin kanssa myyden

hänelle kukkasipuleita, siemeniä ja kukantaimia -- puutarhuri oli

nimittäin saanut Mrs. Reediltä määräyksen ostaa mainitulta nuorelta

neidiltä kaikki hänen oman maansa tuotteet, jotka hän halusi myydä,

ja Eliza olisi myynyt hiuksetkin päästään, jos vain olisi voinut

tehdä edullisen kaupan. Rahansa hän oli ensin käärinyt vanhoihin

riepuihin tai paperiin ja piiloittanut ne pimeisiin loukkoihin,

mutta kun sisäkkö oli löytänyt muutaman näistä aarrehaudoista,

pelkäsi Eliza mahdollisesti kadottavansa koko rakkaan rikkautensa,

ja suostui senjälkeen uskomaan sen äidilleen korkeata korkoa vastaan

-- viisikymmentä tai kuusikymmentä prosenttia -- minkä koron hän

vaati ulos joka neljännesvuosi. Kaikki laskunsa hän kirjoitti pieneen

kirjaansa erittäin täsmällisesti.

Georgiana istui korkealla tuolilla peilin edessä leikitellen

kiharoillaan ja pistäen niihin tekokukkia ja haalistuneita sulkia,

joita hän oli löytänyt eräästä pöytälaatikosta ullakolla. Minä tein

vuodettani, sillä olin saanut nimenomaisen määräyksen Bessieltä tehdä

se valmiiksi ennen hänen tuloaan (tähän aikaan Bessie usein käytti

minua jonkinlaisena alilastenhoitajattarena, jonka työnä oli siistiä

huone, pölyyttää tuolit j.n.e.). Käärittyäni kokoon yöpaitani ja

levitettyäni peitteen sängyn yli menin ikkunan luo ja aloin järjestää

siellä olevia kuvakirjoja ja nukkekaapin kalustoon kuuluvia esineitä,

kunnes Georgiana keskeytti puuhani lyhyeen käskien minua jättämään

hänen lelunsa paikoilleen (nuo hienot pienet peilit ja tuolit,

pienoiskokoiset vadit ja lautaset olivat tietysti hänen omaisuuttaan).

Muun työn puutteessa seisoin ikkunan luona ja sulatin hengitykselläni

jääkukkia, joita oli tarttunut ikkunaruutuihin, ja sain vihdoin tehtyä

niin suuren aukon, että voin katsella ulos talviseen luontoon, jossa

kaikki oli hiljaista ja jäätynyttä.

Tästä ikkunasta voin nähdä portinvartijan asunnon ja ajotien, ja

juuri kun olin saanut sulatetuksi niin paljon tuota hopeanvalkeata

lehtiverkkoa, joka verhosi ruudut, että voin katsella ulos, näin portit

avattavan ja vaunujen vierivän sisään. Katselin läheneviä vaunuja

välinpitämättömästi, niitä tuli usein Gatesheadiin, mutta ne eivät

koskaan tuoneet vieraita, jotka olisivat jossakin suhteessa olleet

minulle mielenkiintoisia. Vaunut pysähtyivät talon edustalle, ovikello

soi, ja tulija päästettiin sisään. Koska tämä kaikki ei mitenkään

koskenut minuun, oli kaiken huomioni kiinnittänyt pieni, nälkäinen

varpunen, joka tiukutti lehdettömän kirsikkapuun oksalla seinän

vierellä. Pöydällä oli vielä leipä- ja maitoaamiaiseni jätteet, mursin

palasen leipää, ponnistin voimani saadakseni ikkunan auki ja voidakseni

panna leivänmuruset ikkunalaudalle, mutta samassa juoksi Bessie ylös

portaita ja syöksyi lastenkamariin.

"Miss Jane, ottakaa pois esiliinanne! Mitä te teette täällä? Oletteko

pessyt kasvonne ja kätenne tänään?"

Ponnistin vielä kerran ennenkuin vastasin, sillä tahdoin, että lintu

saisi leipänsä, ikkuna aukesi vihdoin ja minä ripottelin leivänmuruset,

minkä ikkunalaudalle, minkä kirsikkapuun oksalle. Sitten suljin ikkunan

ja vastasin:

"En, Bessie, olen juuri lopettanut tomun pyyhkimisen."

"Väsyttävä, vaivalloinen lapsi, mitä te nyt teette? Te olette aivan

punainen, ikäänkuin teillä olisi jotakin tekeillä. Minkätähden olette

avannut ikkunan?"

Säästyin vastaamisen vaivasta, sillä Bessie näytti olevan aivan liian

kiireissään ehtiäkseen kuulemaan selityksiä. Hän veti minut pesukaapin

luo ja pani toimeen säälimättömän, mutta onneksi lyhyen pesun, hieroen

kasvojani ja käsiäni vedellä, saippualla ja karkealla pyyhinliinalla,

pehmitti päätäni suurella, kovalla harjalla, kietaisi auki esiliinani,

lennätti minut sitten porraskäytävään ja käski minun mennä suoraan

alas, sillä minua tarvittiin ruokasalissa.

Olisin tahtonut kysyä kuka tarvitsisi minua ja oliko Mrs. Reed siellä,

mutta Bessie oli jo tiessään ja lastenkamarin ovi kiinni. Laskeuduin

hitaasti. Lähes kolmeen kuukauteen ei minua oltu kutsuttu Mrs. Reedin

eteen, ja koska maailmani jo niin kauan oli rajoittunut lastenkamariin,

oli ruokasaleista ja seurusteluhuoneista tullut vieraita, peloittavia

alueita, joihin ei tehnyt mieli tunkeutua.

Seisoin nyt tyhjässä käytävässä, edessäni oli ruokasalin ovi, jonka

eteen pysähdyin epäröiden ja pelokkaana. Minkä vaivaisen pienen

jäniksen olikaan alituinen rangaistuksen pelko tehnyt minusta siihen

aikaan! Pelkäsin palata takaisin lastenkamariin ja pelkäsin mennä

eteenpäin, seisoin kymmenisen minuuttia oven edessä arkana ja vavisten,

kunnes kiivas kellonsoitto ruokasalista katkaisi epäilyni: minun

_täytyi_ astua sisään.

"Kukahan voi kysyä minua?" ihmettelin itsekseni yrittäessäni

molemmin käsin kääntää oven kädensijaa, joka pariin sekuntiin ei

liikahtanutkaan. "Kenen tulen näkemään huoneessa paitsi täti Reedin,

miehen vai naisen?" Kädensija kääntyi, ovi aukeni, pujahdin sisään,

niijasin syvään ja katsoin ylös -- mustaan pylvääseen! -- siltä

minusta ainakin ensi näkemältä näytti tuo suora, kaita, mustiinpuettu

hahmo, joka seisoi kohtisuorana matolla. Pylvään yläpäässä olevat

tuimannäköiset kasvot olivat kuin veistetty naamio, joka muodosti

kapiteelin.

Mrs. Reed istui tavallisella paikallaan tulen ääressä. Hän viittasi

minua lähemmäksi ja esitteli minut kiviselle vieraalle sanoen:

"Tässä on pieni tyttö, jonka tähden käännyin puoleenne."

_Hän_ -- sillä tuo pylväs oli todellakin ihminen ja mies -- käänsi

hitaasti päänsä siihen suuntaan, jossa seisoin, ja tutkittuaan minua

terävillä harmailla silmillään, jotka välähtivät tuuheitten ripsien

alta hän virkkoi juhlallisesti, syvällä äänellä:

"Hän on pieni kooltaan; mikä on hänen ikänsä?"

"Kymmenen vuotta."

"Niinkö paljon?" oli epäilevä vastaus, ja tarkastusta jatkui vielä pari

minuuttia. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.

"Nimesi, pikku tyttö?"

"Jane Eyre, sir."

Tämän sanoessani katsoin ylös. Hän näytti minusta hyvin suurelta

ja pitkältä, mutta minä olinkin silloin hyvin pieni. Hänen

kasvonpiirteensä olivat suuret, ja sekä ne että koko hänen olemuksensa

tuntuivat kovilta ja jäykiltä.

"No niin, Jane Eyre, oletko sinä hyvä lapsi?"

Mahdotonta vastata myöntävästi: kannattihan koko pieni maailmani

päinvastaista mielipidettä. Vaikenin. Mrs. Reed vastasi puolestani

pudistamalla päätään sangen merkitsevästi ja lisäsi sitten: "Kenties on

sitä parempi, mitä vähemmän puhutaan tästä asiasta, Mr. Brocklehurst."

"Olen todellakin pahoillani kuullessani tämän. Hänen ja minun täytyy

puhua keskenämme." Ja hän jätti kohtisuoran asentonsa ja asettui

nojatuoliin vastapäätä Mrs. Reedin tuolia. "Tule tänne!"

Astuin maton yli. Hän asetti minut suoraan eteensä. Minkälaiset kasvot

hänellä olikaan, nyt kun ne olivat melkein minun tasallani! Mikä suuri

nenä! Minkälainen suu! Mitkä suuret, ulkonevat hampaat!

"Mikään näky ei ole surullisempi kuin ilkeä lapsi", alotti hän,

"etenkin ilkeä pieni tyttö. Tiedätkö, minne pahat ihmiset menevät

kuolemansa jälkeen?"

"He menevät helvettiin", oli valmis ja oikeauskoinen vastaukseni.

"Ja mitä on helvetti? Voitko kertoa sen minulle."

"Se on suuri kuoppa, joka on täynnä tulta."

"Ja tahtoisitko sinä pudota kuoppaan ja palaa siellä ikuisesti?"

"En, sir."

"Mitä sinun on tehtävä välttääksesi sitä?"

Mietin hetkisen, ja kun vastaukseni vihdoin tuli, oli se koko lailla

arveluttava: "Minun täytyy pysyä hyvin terveenä, eikä kuolla ollenkaan".

"Kuinka sinä voisit pysyä terveenä? Nuorempia lapsia kuin sinä kuolee

joka päivä. Vain pari päivää sitten hautasin pienen viisivuotiaan

lapsen -- hyvän pienen lapsen, jonka sielu nyt on taivaassa. Pelkäänpä

pahasti, että samaa ei voitaisi sanoa sinusta, jos sinut kutsuttaisiin

pois."

Koska en kyennyt poistamaan hänen pelkoansa, loin silmäni kahteen

leveään jalkaan, jotka olivat asetetut matolle, ja huokasin, sillä

toivoin olevani kyllin kaukana poissa.

"Toivon, että tämä huokaus lähtee sydämestäsi, ja että todella kadut

koskaan pahoittaneesi oivallisen hyväntekijäsi mieltä."

"Hyväntekijä, hyväntekijä", toistin itsekseni. "Kaikki he sanovat Mrs.

Reediä hyväntekijäkseni. Jos se on totta, on hyväntekijä vihoviimeinen

olento."

"Luetko rukouksesi aamuin ja illoin?" jatkoi tutkijani.

"Kyllä, sir."

"Luetko raamattua?"

"Joskus."

"Luetko sitä mielelläsi? Pidätkö siitä?"

"Minä pidän Ilmestyskirjasta, ja Danielin kirjasta, ja ensimäisestä

Mooseksen kirjasta, ja Samuelin kirjasta, ja pienestä kohdasta toisessa

Mooseksen kirjassa, ja muutamista osista Kuningasten kirjaa ja

Aikakirjaa, ja Jobin kirjasta ja profeetta Joonaasta."

"Entä psalmit? Minä toivon, että pidät niistä?"

"En, sir."

"Etkö? Oi, sehän on kauheata! Minulla on pieni poika, nuorempi kuin

sinä, joka osaa kuusi psalmia ulkoa, ja kun häneltä kysytään, mitä hän

tahtoo mieluummin, syödä piparikakun vai oppia ulkoa säkeen psalmeista,

hän sanoo: 'Oi, säkeen psalmeista! Enkelit laulavat psalmeja. Minäkin

tahtoisin olla pieni enkeli täällä maan päällä.' Sitten hän saakin

kaksi piparikakkua palkaksi lapsellisesta hurskaudestaan."

"Psalmit eivät ole hauskoja", huomautin.

"Se osottaa, että sinulla on turmeltunut sydän, ja sinun täytyy

rukoilla Jumalaa muuttamaan se ja antamaan sinulle uusi, puhdas. Hän

voi ottaa pois kivisydämesi ja antaa sinulle lihasydämen."

Pyörittelin mielessäni kysymystä, joka kosketteli tapaa ja

toimenpiteitä, joitten kautta tuo sydämeni vaihtaminen tapahtuisi, kun

Mrs. Reed keskeytti käskien minun istuutua, sitten hän ryhtyi itse

jatkamaan keskustelua.

"Mr. Brocklehurst, luullakseni kävi kolme viikkoa sitten

kirjoittamastani kirjeestä selville, että tämän pienen tytön luonne ja

tavat eivät kokonaan vastaa toiveitani. Jos hyväksytte hänet Lowoodin

kouluun, olisin iloinen, jos johtajatarta ja opettajia pyydettäisiin

pitämään häntä tarkan valvonnan alaisena, ja ennen kaikkea olemaan

varuillaan hänen pahimman virheensä, hänen vilpillisyytensä, tähden.

Sanon tämän sinun aikanasi, Jane, ettet koettaisi pettää Mr.

Brocklehurstia."

Syystäpä minä pelkäsin, syystä vihasin Mrs. Reediä, sillä hänen

toiseksi luonnokseen oli tullut haavoittaa minua säälimättömästi. En

ollut koskaan hänen läheisyydessään onnellinen. Niin tarkoin kuin

tottelinkin, niin rehellisesti kuin koetinkin olla hänelle mieliksi,

olivat ponnistukseni aina turhat, ja palkaksi sain edellämainitun

kaltaisia arvosteluita. Tämä syytös, joka lausuttiin vieraan kuullen,

haavoitti sydänjuuriani. Aavistin hämärästi, että hän tahtoi jo nyt

tehdä tyhjiksi kaikki toiveeni sen uuden elämän suhteen, johon hän

oli minut määrännyt. Tunsin, vaikka en silloin osannutkaan pukea

tunnettani sanoiksi, että hän jo edeltäpäin kylvi ennakkoluuloja

ja epäystävällisyyttä tulevaisuuteni tielle. Nyt jo olin Mr.

Brocklehurstin silmissä juonikas, pahantapainen lapsi, ja mitä voin

tehdä puhdistuakseni syytöksestä?

"En mitään", ajattelin taistellessani nyyhkytyksiä vastaan ja pyyhin

kiireesti pois pari kyyneltä, tuskani voimattomat ilmaukset.

"Vilpillisyys on todellakin ruma ominaisuus lapsella", sanoi Mr.

Brocklehurst, "se on sukua petoksen kanssa, ja kaikki valehtelijat

saavat osansa järvestä, jossa tulta ja tulikiveä palaa. Tyttö pidetään

tarkan valvonnan alla, Mrs. Reed. Olen puhuva Miss Templen ja

opettajien kanssa."

"Tahtoni olisi, että hänet kasvatettaisiin asemaansa sopivalla

tavalla", jatkoi hyväntekijäni. "Hänen on opittava olemaan hyödyllinen

ja nöyrä. Mitä tulee loma-aikoihin, viettää hän ne teidän luvallanne

aina Lowoodissa."

"Mielipiteenne ovat erittäin viisaat, armollinen rouva", vastasi Mr.

Brocklehurst. "Nöyryys on kristillinen hyve, ja eritoten sovelias

Lowoodin oppilaille. Senvuoksi olenkin määrännyt, että tämän

hyveen viljelemisestä heidän keskuudessaan on pidettävä erityistä

huolta. Olen tutkinut, millä keinoin maallinen ylpeys parhaiten

voitaisiin kukistaa heissä, ja vasta toissapäivänä sain ilahuttavan

todistuksen menestyksestäni. Toinen tyttäreni, Augusta, oli äitinsä

kanssa katsomassa koulua, ja palatessaan hän huudahti: 'Oi, rakas

isä, kuinka tasaisilta ja yksinkertaisilta kaikki Lowoodin tytöt

näyttävät! Sileäksi kammattuine tukkineen, pitkine esiliinoineen ja

hollantilaisine ulkotaskuineen he ovat melkein kuin köyhän kansan

lapsia, ja he katselivat minun pukuani, ja äidin, ikäänkuin eivät he

koskaan ennen olisi nähneet silkkipukuja'."

"Tuo kaikki miellyttää minua suuresti", sanoi Mrs. Reed. "Jos olisin

etsinyt läpi Englannin, olisin tuskin löytänyt kasvatusjärjestelmää,

joka paremmin sopisi Jane Eyren kaltaiselle lapselle. Johdonmukaisuus,

rakas Mr. Brocklehurst, johdonmukaisuus on asia, jota puollan

kaikkialla."

"Johdonmukaisuus, armollinen rouva, on ensimäinen kristillinen hyve,

ja sen vaatimukset on otettu huomioon kaikissa asioissa, jotka tulevat

kysymykseen Lowoodin laitoksessa: yksinkertainen ruoka, yksinkertainen

vaatteus, teeskentelemätön käytös, kovat ja työteliäät tavat, siinä

talon ja sen asukkaitten päiväjärjestys."

"Aivan oikein, sir. Voin siis luottaa, että tämä lapsi otetaan

oppilaaksi Lowoodin kouluun ja että hänelle siellä annetaan sekä

nykyisen että tulevan asemansa mukainen kasvatus."

"Armollinen rouva, voitte luottaa siihen, hänet istutetaan valittujen

taimien tarhaan, ja toivon, että on osoittautuva mahdolliseksi tuohon

ansaitsemattomaan onneen."

"Lähetän hänet sinne mahdollisimman pian, Mr. Brocklehurst,

sillä vakuutan teille, että kärsimättömästi odotan vapautusta

vastuunalaisuudesta, joka jo alkoi käydä liian raskaaksi."

"Epäilemättä, hyvä rouva, epäilemättä. Ja nyt toivon teille hyvää

huomenta. Palaan Brocklehurst Halliin viikon tai parin kuluttua,

ennemmin ei hyvä ystäväni arkkidiakooni päästä minua menemään. Ilmoitan

Miss Templelle että uusi tyttö on odotettavissa, joten hänet voidaan

vaikeuksitta ottaa vastaan milloin tahansa. Hyvästi."

"Hyvästi, Mr. Brocklehurst, tervehtikää puolestani Mrs. ja Miss

Brocklehurstia, Augustaa ja Theodorea, ja Master Broughton

Brocklehurstia!"

"Kiitän teitä, armollinen rouva. Tyttöseni, tässä on kirja nimeltä

'Lapsen opas'. Lue se rukouksella, etenkin se kohta, jossa kerrotaan

Martha G:n, ilkeän ja vilpillisen lapsen äkillisestä ja kauheasta

kuolemasta."

Tämän sanoessaan Mr. Brocklehurst pisti käteeni ohuen nidotun kirjasen,

antoi määräyksen vaunuistaan ja lähti.

Mrs. Reed ja minä jäimme kahden. Pari minuuttia kului hiljaisuudessa.

Hän neuloi ja minä katselin häntä. Mrs. Reed oli siihen aikaan

luullakseni kolmekymmentäkuusi tai seitsemän vuotta vanha. Hän

oli kookas, harteva ja voimakas nainen, ei varsin pitkä eikä

liian lihava. Hänellä oli suurehkot kasvot, varsinkin alaosa oli

voimakkaasti kehittynyt, matala otsa, suuri ja ulkoneva leuka, nenä

ja suu säännölliset. Silmät, jotka välähtivät vaaleitten ripsien

alta, olivat kokonaan vailla myötätuntoa, kasvojen väri oli tumma ja

hiukset kellertävät. Hänen ruumiinrakenteensa oli läpeensä terve, eikä

pieninkään sairaus vaivannut häntä koskaan. Taloutensa hoidossa hän

oli tarkka ja taitava, palveluskunta oli alituisesti hänen valvontansa

alaisena, vain hänen omat lapsensa uskalsivat silloin tällöin uhmata

hänen käskyjänsä ja nauraa niille. Hän pukeutui hyvin, ja koko hänen

olemuksensa ja esiintymisensä sopi hyvin yhteen hänen kauniitten

pukujensa kanssa.

Istuessani matalalla tuolillani parin metrin päässä hänen

nojatuolistaan tarkastelin hänen kasvojaan, tutkin hänen koko

olemustaan. Kädessäni oli kirjanen, joka sisälsi kertomuksen

valehtelijan äkkinäisestä kuolemasta: kertomus, johon huomiotani

tahdottiin kiinnittää, koska se muka oli erityisesti omiaan

varoitukseksi minulle. Koko äskeinen tapahtuma, kaikki mitä Mrs. Reed

oli sanonut minusta Mr. Brocklehurstille, heidän keskustelunsa koko

sävy oli vielä mielessäni läheisenä, armottomana ja pistävänä, olin

tuntenut joka sanan yhtä tuskallisesti kuin olin kuullut sen selvästi,

ja loukattu oikeudentuntoni yllytti minua nyt kiihkeään kostonhimoon.

Mrs. Reed katsahti ylös työstään, hänen katseensa pysähtyi minuun ja

samalla taukosi hänen sormiensa nopea liikunto.

"Mene pois, mene takaisin lastenkamariin!" kuului ankara käsky. Ilmeeni

tai jokin muu seikka oli mahtanut loukata häntä, sillä hänen äänestään

voi päättää, että hän oli hyvin suuttunut, vaikka hän hillitsikin

itsensä. Nousin, menin ovelle, palasin takaisin, menin ikkunan luo,

läpi koko huoneen, sitten suoraan hänen eteensä.

_Puhua_ minun täytyi, sillä minua oli poljettu, ja minun _täytyi_ saada

hyvitystä, mutta kuinka? Olinko kyllin voimakas sinkoamaan koston

nuolet vastustajaani kohti? Kokosin kaiken rohkeuteni ja sain suustani

seuraavan odottamattoman lauseen:

"Minä en ole vilpillinen; jos olisin, sanoisin rakastavani sinua, mutta

minä sanon että en rakasta sinua. Ei ole ketään koko maailmassa, josta

pitäisin yhtä vähän kuin sinusta, paitsi John Reed, ja tämän kirjan

valehtelijasta voit antaa tytöllesi Georgianalle, sillä hän valehtelee,

enkä minä."

Mrs. Reedin kädet lepäsivät vieläkin toimettomina hänen työnsä päällä

ja hänen jäiset silmänsä tarkastelivat minua kiinteästi.

"Mitä sinulla vielä on sanottavaa?" kysyi hän melkein kuin olisi hänen

vastustajansa ollut aikuinen eikä minunlaiseni lapsi.

Tuo katse, tuo ääni saattoi vastenmielisyyteni huippuunsa. Vapisin

kiireestä kantapäähän ja jatkoin hillittömän kiihkon vallassa:

"Hyvä on, että et ole sukulaiseni! Minä en koskaan enää, niin kauan

kuin elän, sano sinua tädiksi. En koskaan tule katsomaan sinua kun olen

kasvanut suureksi, ja jos joku kysyy, pidinkö sinusta ja kohtelitko

minua hyvin, vastaan että tulen sairaaksi jos vain ajattelenkin sinua

ja että sinä kohtelit minua halpamaisesti."

"Kuinka uskallat sanoa sellaista, Jane Eyre?"

"Kuinkako uskallan, Mrs. Reed? Uskallan? Koska se on totuus. Sinä

luulet että minulla ei ole tunteita, ja että minä voin tulla toimeen

ilman hituistakaan rakkautta tai hyvyyttä, mutta minä en voi elää

niin. Sinä olet säälimätön. Minä muistan kuolinpäivääni saakka kuinka

sinä viskasit minut -- tylysti ja kiivaasti -- takaisin punaiseen

huoneeseen, vaikka minä tuskan ja kauhun vallassa huusin: 'Sääli

minua! Sääli minua, täti Reed!' Ja sinä pakotit minun kärsimään tuon

rangaistuksen siksi että ilkeä poikasi oli lyönyt minua -- lyönyt minut

maahan ilman syytä. Tämän kerron sanasta sanaan jokaiselle, joka kysyy

sinusta. Ihmiset luulevat, että sinä olet hyvä nainen, mutta sinä olet

paha ja kovasydäminen. _Sinä_ olet vilpillinen."

Jo ennenkuin olin ehtinyt loppuun, oli outo vapautumisen ja

voitonriemun tunne alkanut paisuttaa mieltäni. Oli kuin näkymätön

kahle olisi katkennut, kuin olisin voittanut epätoivoiselta näyttäneen

taistelun vapauteni puolesta. Tämä tunne ei ollut aiheeton. Mrs. Reed

näytti pelästyneeltä, työ oli luiskahtanut hänen polveltaan, hän

kohotti kätensä, huojutti ruumistaan edestakaisin, ja hänen kasvonsa

vääntyivät kuin itkun edellä.

"Jane, sinä erehdyt. Mikä sinua vaivaa? Minkätähden vapiset noin

kauheasti? Tahtoisitko juoda vettä?"

"En, Mrs. Reed."

"Haluatko jotakin muuta, Jane? Minä vakuutan, että tahdon olla

ystäväsi."

"Etpäs tahdo. Sinä sanoit Mr. Brocklehurstille että minulla on huono ja

vilpillinen luonne. Minä sanon jokaiselle Lowoodissa mikä sinä olet ja

mitä olet tehnyt."

"Jane, sinä et ymmärrä noita asioita: täytyyhän lasten vikoja oikaista."

"Petollisuus ei ole minun vikani", huusin kovalla, hurjalla äänellä.

"Mutta sinä olet kiihkeä, Jane, se sinun täytyy myöntää, ja palaa nyt

lastenkamariin, kultaseni, ja makaa hetkisen!"

"Minä en ole sinun kultasesi! Minä en voi maata. Lähetä minut pian

kouluun, Mrs. Reed, sillä minä en siedä asua täällä."

"Totisesti minä lähetän sinut pian kouluun", muisti Mrs. Reed, _sotto

voce_, kokoili työnsä ja jätti äkkiä huoneen.

Siinä seisoin yksin -- voittajana sotatantereella. Se oli tuimin

taistelu minkä koskaan olin taistellut, ja ensimäinen voittoni. Seisoin

hetkisen matolla, jolla Mr. Brocklehurst oli seisonut, ja nautin

voitollisesta yksinäisyydestäni. Hymyilin ensin itsekseni ja tunsin

ylpeyttä, mutta kiihkeä riemuni lauhtui mikäli valtimoitteni nopea

tykytys tasaantui. Lapsi ei voi riidellä vanhempien ihmisten kanssa,

kuten minä olin tehnyt, ei voi, kuten minä, päästää rajuja tunteitansa

valloilleen tuntematta jälestäpäin omantunnonvaivoja ja jäähdyttävää

vastavaikutusta. Kun syytin ja uhkasin Mrs. Reediä, oli mieleni kuin

tulinen ahjo, liekehtivä, loistava, tuhoisa, mutta sama ahjo mustuneena

ja sammuneena olisi yhtä hyvä kuva lähinnä seuraavasta mielialastani,

kun puolen tunnin hiljaisuus ja mietiskely olivat näyttäneet minulle

käyttäytymiseni mielettömyyden ja vihatun ja vihattavan asemani koko

surkeuden.

Olin ensikerran maistanut jotakin kostonriemun tapaista. Kuin jalo

viini oli se lämmittänyt ja huumannut minua, mutta tuntiessani sen

väkevän, metallisen jälkimaun tuntui minusta kuin olisin myrkytetty.

Kernaasti olisin nyt mennyt pyytämään Mrs. Reediltä anteeksi, mutta

tiesin, osaksi kokemuksesta, osaksi vaistomaisesti, että hän olisi

työntänyt minut takaisin halveksien minua entistä enemmän, ja

sitäpaitsi olisin sen kautta uudelleen kiihdyttänyt luontoni kaikkia

kapinallisia vaistoja.

Halusin käyttää jotakin parempaa kykyäni kuin kiihkeitten syytösten

lausumista, halusin löytää ravintoa valoisammille tunteille kuin

synkälle kiukulleni. Otin kirjan -- arabialaisia satuja -- istuuduin ja

koetin syventyä siihen. En vähääkään tietänyt, mistä siinä puhuttiin,

sillä omat ajatukseni sukeltausivat aina esiin itseni ja sivujen

välille, jotka ennen olivat viehättäneet minua. Avasin ruokasalin

lasioven. Puisto oli aivan hiljainen, harmaa halla vallitsi yli

maitten ja metsien, joita ei mikään päivänsäde lämmittänyt, ei mikään

tuulenhenki elähyttänyt. Nostin hameeni pääni ja käsivarteni peitoksi

ja lähdin kävelemään erääseen erillään olevaan osaan puutarhassa,

mutta mitäpä iloa minulla olisi ollut hiljaisista puista, putoavista

männynkävyistä ja keltaisista lehdistä, syksyn viime jätteistä, joita

tuuli oli koonnut kasoihin ja jotka nyt olivat jäätyneet. Nojauduin

porttia vastaan ja katselin autioita peltoja, joilla ei nyt mikään

lammaslauma kulkenut ja joilla ruoho oli väritöntä ja näivettynyttä.

Päivä oli hyvin harmaa, paksut, tummat lumipilvet peittivät taivaan,

ja silloin tällöin putosi niistä lumihiutaleita, jotka jäivät

sulamattomina kovalle tielle ja kelmeälle nurmikolle. Siinä seisoin,

onneton, hyljätty lapsi, ja sopersin itsekseni kerta toisensa jälkeen:

"Mitä minun on tehtävä -- mitä minun on tehtävä?"

Äkkiä kuulin heleän äänen huutavan: "Miss Jane! Missä olette? Tulkaa

aamiaiselle!"

Se oli Bessie, tiesin sen varsin hyvin, mutta en liikahtanutkaan.

Kuulin hänen kevyet askeleensa jäätyneellä polulla.

"Te pieni ilkimys", sanoi hän, "miksi ette tule, kun teitä kutsutaan?"

Bessien läheisyys tuntui hauskalta kaikkien synkkien ajatusteni

jälkeen, vaikka hän tapansa mukaan olikin pahalla tuulella. Mutta

kun juuri olin uhmannut Mrs. Reediä ja voittanut hänet, en ollut

taipuvainen välittämään lapsentytön ohimenevästä suuttumuksesta.

Tahdoin vain osani hänen nuorekkaasta huolettomuudestaan. Nostin käteni

hänen vyötäisilleen ja sanoin: "Kas niin Bessie, älä toru!"

Noin reipasta ja avomielistä käyttäytymistä ei minulle yleensä

myönnetty. Se miellytti kuitenkin Bessie'ä.

"Te olette kummallinen lapsi, Miss Jane", sanoi hän ja katseli minua,

"sellainen pieni, yksinäinen olento. Ja nytkö te sitten menette

kouluun?" Nyökäytin päätäni.

"Ja eikö teidän tule ollenkaan ikävä Bessie parkaa?"

"Mitäpä Bessie minusta huolii. Bessie toruu minua aina."

"Kun te olette sellainen säikähtänyt pieni otus. Teidän pitäisi olla

rohkeampi."

"Niinkö? Ettäkö minua kolhittaisiin vielä enemmän?"

"Loruja! Mutta en minä teitä kadehdi, se on varma se. Äiti sanoi,

käydessään viime viikolla minua katsomassa, että hän ei tahtoisi ketään

omista pienokaisistaan teidän sijalleen. Tulkaa sisään nyt, minulla on

teille hyviä uutisia."

"Sitä en usko, Bessie."

"Lapsi! Mitä tarkoitatte? Kuinka surullisin silmin katselette minua!

Kuulkaahan toki! Rouva ja nuoret neidit ja Master John menevät

teekutsuille iltapäivällä, ja te tulette teelle minun luokseni. Pyydän

keittäjätärtä leipomaan teille pienen kaakun, ja sitten tarkastamme

yhdessä laatikkonne, sillä minun on pian laitettava matkatavaranne

kuntoon. Rouva on määrännyt, että te jätätte Gatesheadin päivän tai

parin kuluttua, ja sitten te valitsette itse ne lelut, jotka tahdotte

ottaa mukaanne."

"Bessie, sinun täytyy luvata, ettet toru minua enää ennen lähtöäni."

"Hyvä on, minä lupaan, mutta muistakaa myös olla kiltti tyttö älkääkä

pelätkö minua! Älkää säpsähtäkö jos satun puhumaan hiukan tuikeasti, se

on niin ärsyttävää!"

"Minä en luule että pelkään sinua enää koskaan, Bessie, olen nyt

tottunut sinuun, ja kohta saan aivan uusia ihmisiä pelättävikseni."

"Jos pelkäätte heitä, niin he eivät pidä teistä."

"Niinkuin sinäkin, Bessie."

"Ei ollenkaan, Miss, minä luulen pitäväni teistä enemmän kuin kaikista

muista yhteensä."

"Sitäpä et näytä."

"Te pieni tarkkanäköinen olento! Te puhutte aivan uudella tavalla. Mikä

tekee teidät niin rohkeaksi tänään?"

"Minähän lähden heti pois luotanne, ja sitäpaitsi --". Aioin juuri

viitata siihen mitä oli tapahtunut Mrs. Reedin ja minun välillä, mutta

tarkemmin ajateltuani pidin parhaana vaieta.

"Ja te olette iloinen saadessanne jättää minut."

"En suinkaan, Bessie, tällä hetkellä olen tosiaankin melkein

suruissani."

_"Tällä hetkellä_, ja _melkein!_ Kuinka kylmästi pieni neitiseni sanoo

sen! Luulenpa, että jos nyt pyytäisin teiltä suukkoa, niin ette antaisi

sitä vaan sanoisitte että _tällä hetkellä_ ette viitsi."

"Minä annan sinulle suukon mielihyvällä, kunhan vain taivutat päätäsi."

Bessie kumartui, me suutelimme toisiamme ja minä seurasin häntä sisään

täysin rauhoittuneena. Iltapäivä kului rauhassa ja sovussa, ja illalla

Bessie kertoi minulle ihastuttavimmat tarinansa ja lauloi kauneimmat

laulunsa.

Minunkin elämälläni oli auringonpilkahduksensa.

Viides luku.

Kello oli tuskin lyönyt viittä tammikuun yhdeksännentoista päivän

aamuna, kun Bessie toi kynttilän huoneeseeni ja tapasi minut jo

melkein valmiiksi puettuna. Olin noussut jo puolen tuntia ennen hänen

tuloansa, pessyt kasvoni ja pukeutunut laskevan puolikuun valossa,

joka tunkeutui sisään komeroni kapeasta ikkunasta. Olin sinä aamuna

lähtevä Gatesheadista vaunulla, joka sivuuttaisi linnan portin kello

kuusi aamulla. Bessie vain oli ylhäällä, hän oli sytyttänyt tulen

lastenkamarin takkaan ja valmisti siinä aamiaistani. Harvat lapset

voivat syödä, kun edessä olevan matkan ajatus heitä kiihoittaa,

enkä minäkään voinut. Koetettuaan turhaan saada minua ottamaan pari

lusikallista minulle valmistamaansa leipä- ja maitokeittoa Bessie

kääri pari leivosta paperiin ja pisti ne taskuuni, sitten hän auttoi

päällystakin ylleni ja lakin päähäni, heitti saalin selkäänsä, ja niin

jätimme lastenkamarin. Kulkiessamme Mrs. Reedin makuuhuoneen ohi hän

sanoi: "Tahdotteko mennä sanomaan rouvalle hyvästi?"

"En, Bessie. Hän tuli huoneeseeni eilen illalla, kun sinä olit

illallisella, ja sanoi, että minun ei tarvitse häiritä häntä tänä

aamuna, ei myöskään serkkujani. Sitten hän käski minua muistamaan, että

hän oli aina ollut paras ystäväni, ja ajattelemaan häntä ja puhumaan

hänestä kiitollisin mielin."

"Mitä te sanoitte siihen, Miss?"

"En mitään. Piiloitin kasvoni tyynyyn ja käännyin seinään päin."

"Se oli väärin tehty, Miss Jane."

"Se oli aivan oikein tehty, Bessie, sinun rouvasi ei ole koskaan ollut

ystäväni, hän on ollut vihamieheni."

"Oi, Miss Jane, älkää sanoko niin."

"Hyvästi Gateshead!" huusin, kun olimme kulkeneet käytävän läpi ja

astuimme ulos päätyovesta.

Kuu oli laskenut, ja oli hyvin pimeä. Bessie kantoi lyhtyä, jonka valo

lankesi märille jalanjälille tiellä, jonka äskeinen suojailma oli

pehmittänyt. Talviaamu oli kostea ja kylmä, ja hampaani kalisivat kun

kiiruhdin käytävää alas. Portinvartijan asunnossa oli valoa, ja kun

pääsimme sinne, teki portinvartijan vaimo paraillaan tulta takkaan.

Matka-arkkuni, joka oli kannettu sinne edellisenä iltana, seisoi

valmiina oven vieressä. Kello oli vain muutamia minuutteja vailla

kuusi, ja pian sen lyötyä alkoi kuulua etäistä pyörien ratinaa, joka

ilmoitti vaunun olevan tulossa. Menin ovelle ja näin vaunulyhtyjen

lähenevän nopeasti.

"Yksinkö hän lähtee?" kysyi portinvartijan vaimo.

"Niin."

"Ja kuinka pitkä on matka?"

"Viisikymmentä peninkulmaa."

"Voi, kuinka pitkä! Kumma kun Mrs. Reed uskaltaa lähettää hänet niin

kauas yksin."

Vaunu oli pysähtynyt portin eteen ja näin sen nyt selvästi. Neljä

hevosta oli valjastettu sen eteen, katto oli täynnä matkustajia, ja

ajaja käski äänekkäästi pitämään kiirettä. Matka-arkkuni hinattiin ylös

ja minut irroitettiin Bessien kaulasta, johon olin takertunut.

"Pitäkää hyvää huolta hänestä!" huusi Bessie ajajalle nostettuaan minut

vaunujen sisäpuolelle.

"Kyllä, kyllä", kuului vastaus, ovi lyötiin kiinni, kuului huuto:

"Valmis", ja vaunut vierivät eteenpäin. Näin minut eroitettiin

Bessiestä ja Gatesheadista, näin etenin kohti tuntemattomia ja, kuten

silloin arvelin, kaukaisia ja salaperäisiä maailmoita.

Matkasta muistan hyvin vähän. Tiedän vain, että päivä tuntui minusta

yliluonnollisen pitkältä ja että näytimme matkustavan satoja

peninkulmia. Sivuutimme useita kaupunkeja, ja eräässä hyvin suuressa

ajaja pysäytti vaunun ja matkustajat nousivat alas syödäkseen

päivällistä. Minut vietiin ravintolaan, jossa ajaja kehoitti minua

syömään jotakin, mutta koska minulla ei ollut ruokahalua, hän jätti

minut suunnattoman suureen huoneeseen, jossa oli tulisija kummassakin

päässä, kynttiläkruunu katossa ja pieni punainen koroke soittokoneineen

seinän vieressä. Täällä kävelin hyvän aikaa edestakaisin hyvin

omituisessa mielialassa ja pelkäsin kauheasti, että joku tulisi ja

ryöstäisi minut, sillä uskoin vahvasti lapsenryöstäjiin, joitten

ilkitöillä oli usein ollut suuri osa Bessien iltatarinoissa. Vihdoin

vahti palasi, vielä kerran minut pistettiin vaunuun, suojelijani

nousi omalle istuimelleen ja puhalsi onttoon torveensa, ja niin ajaa

kolistimme pois pitkin L:n kivisiä katuja.

Iltapäivä oli sumuinen ja sateinen. Hämärän tullessa alkoi minusta

tuntua, että olimme jo hyvin kaukana Gatesheadista. Olimme lakanneet

sivuuttamasta kaupunkeja, maisema oli muuttunut ja nyt reunustivat

korkeat, harmaat kukkulat taivaanrantaa. Kun ilta pimeni, laskeuduimme

laaksoon, jota metsät tummensivat, ja kun pimeä oli jo kauan peittänyt

näköalat, aloin kuulla vinhan tuulen huminaa puissa.

Tämän laulun tuudittamana nukahdin vihdoin, mutta en ollut vielä kauaa

nukkunut kun heräsin siihen että vaunut äkkiä pysähtyivät. Vaunujen ovi

oli auki, ja muuan palvelustytöltä näyttävä olento seisoi sen edessä.

Näin hänen kasvonsa ja pukunsa lyhtyjen valossa.

"Onko täällä pieni tyttö, jonka nimi on Jane Eyre?" hän kysyi.

Vastasin: "Kyllä", ja minut nostettiin pois vaunuista, matka-arkkuni

laskettiin alas, ja vaunu vieri viipymättä edelleen.

Olin jäykistynyt pitkällisestä istumisesta ja hämmentynyt vaunun

tärinästä. Katselin ympärilleni. Sade, tuuli ja pimeys täytti ilman.

Voin kuitenkin hämärästi eroittaa suoraan edessäni seinän ja siinä

avonaisen oven, tämän oven läpi kuljin nyt uuden oppaani kanssa,

joka sulki ja lukitsi sen jälkeemme. Nyt voi jo nähdä koko talon tai

taloryhmän -- rakennus oli laaja -- lukuisine ikkunoineen, joista

muutamissa oli valoa. Kävimme pitkin leveätä, kivistä polkua, joka oli

märkä ja rapainen, meidät päästettiin sisään eräästä ovesta, sitten

palvelustyttö saattoi minut käytävän läpi huoneeseen, jossa oli tulta

takassa, ja jätti minut yksin.

Seisoin ensin tulen ääressä lämmitellen jäykistyneitä käsiäni, sitten

katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut kynttilää, mutta takkatulen

häälyvässä loimussa voin aika ajoin eroittaa paperoidut seinät,

mattoja, uutimia ja kiiltävän mahonkikaluston. Se oli vierashuone, ei

niin suuri ja loistava kuin seurusteluhuone Gatesheadissa, mutta mukava

kylläkin. Vaivasin päätäni keksiäkseni seinällä olevan maalauksen

aiheen, kun ovi aukeni ja sisään astui kynttilää kantava henkilö.

Toinen seurasi heti hänen takanaan.

Ensimäinen oli pitkä, hieno nainen, jolla oli tumma tukka, tummat

silmät ja korkea, valkoinen otsa. Hänen olkapäitään ja vartaloaan

peitti huivi, hän kulki hyvin suorana ja hänen ilmeensä oli vakava,

miltei juhlallinen.

"Lapsi on hyvin nuori yksin lähetettäväksi", sanoi hän ja laski

kynttilänsä pöydälle. Hän katseli minua tarkkaavaisena parisen

minuuttia ja lisäsi sitten:

"Parasta että hänet pannaan pian vuoteeseen, hän näyttää väsyneeltä.

Oletko väsynyt?" kysyi hän laskien kätensä olalleni.

"Kyllä vähän, Miss."

"Ja nälkäinen myöskin, epäilemättä. Antakaa hänelle illallista, Miss

Miller, ennenkuin hän menee nukkumaan. Oletko ensi kerran jättänyt

vanhempasi tullaksesi kouluun, pikku tyttöseni?"

Selitin hänelle että minulla ei ole vanhempia. Hän kysyi, kuinka

kauan he olivat olleet kuolleina, sitten, kuinka vanha olin, mikä oli

nimeni, osasinko lukea, kirjoittaa ja ommella. Sitten hän kosketti

poskeani kauniisti sormenpäillään, sanoi toivovansa, että olin hyvä

lapsi, ja lähetti minut pois Miss Millerin kanssa. Nainen, jonka olin

jättänyt, oli kenties kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Toinen, joka tuli

kanssani, näytti muutamia vuosia nuoremmalta. Edellisen ääni, ulkonäkö

ja ilme oli vaikuttanut minuun syvästi, Miss Miller sitävastoin oli

tavallisempi ihminen, hänellä oli punakat kasvot, joihin huolet jo

olivat painaneet jälkensä, hän oli kiireissään, kuten henkilö, jolla on

paljon ja monenlaisia töitä suoritettavana, ja näytti aliopettajalta,

mikä hän olikin, kuten myöhemmin sain tietää. Hänen taluttamanaan

kuljin pitkiä matkoja läpi tuon suuren, epäsäännöllisen rakennuksen

huoneitten ja käytävien, joissa kaikissa vallitsi täydellinen,

melkein kaamea hiljaisuus, kunnes vihdoin alkoi kuulua ihmisäänten

hyminää, ja me saavuimme pitkään, tilavaan huoneeseen. Sen molemmissa

päissä oli kaksi suurta honkaista pöytää, joka pöydällä paloi kaksi

kynttilää, ja pitkin salia oli penkkejä, joilla istui kaikenikäisiä

tyttöjä, yhdeksän- ja kymmenvuotiaista kaksikymmenvuotiaisiin saakka.

Talikynttiläin himmeässä valossa he näyttivät minusta luvuttomilta,

vaikkei heitä itse asiassa ollut yli kahdeksankymmenen. He olivat

kaikki puetut samalla lailla, heillä oli oudonmalliset ruskeat puvut

ja pitkät hollantilaiset esiliinat. Oli parhaillaan lukutunti, jolloin

kaikkien tyttöjen täytyi lukea seuraavan päivän läksyjä, ja hyminä,

jota olin kuullut tullessani, johtui heidän hiljaisesta luvustaan.

Miss Miller käski minun istua penkille lähellä ovea, sitten hän kulki

pitkän huoneen päähän ja huusi: "Järjestäjät, kootkaa kirjat ja pankaa

ne pois!" Neljä suurta tyttöä nousi eri pöytien äärestä, kulki ympäri,

kokoili kirjat ja vei ne pois. Miss Miller antoi uuden määräyksen.

"Järjestäjät, tuokaa illallistarjottimet!" Suuret tytöt menivät ulos

ja palasivat heti kantaen kukin tarjotinta, jolle oli pantu annoksia

jotakin ruokaa, en tiedä mitä, sekä vesikannu ja kuppi. Annokset

jaettiin, ja ne, joita halutti, joivat vettä kaikille yhteisestä

kupista. Kun tarjotin tuli minun luokseni, join, sillä minun oli jano,

mutta en koskenut ruokaan, sillä jännitys ja uupumus olivat kokonaan

vieneet ruokahaluni. Nyt näin kuitenkin, että illallisena oli ohut

viipale kauraleipää.

Aterian jälkeen piti Miss Miller rukoukset, ja tytöt menivät riveissä,

parittain, yläkertaan. Olin silloin ylenmäärin väsynyt ja voin tuskin

huomata, minkälainen huone makuuhuone oli. Näin vain, että se oli hyvin

pitkä, kuten koulusalikin. Tänä yönä piti minun olla Miss Millerin

sänkytoverina, ja hän auttoi minua riisuutumaan. Kun minut oli pantu

sänkyyn, katselin tuota pitkää vuoderiviä, joista jokaiseen pian

pujahti kaksi olentoa, ainoa kynttilä sammutettiin kymmenen minuutin

kuluttua, ja kesken hiljaisuutta ja täydellistä pimeyttä nukahdin.

Yö kului nopeasti. Olin liian väsynyt nähdäkseni uniakaan. Heräsin

vain kerran ja kuulin tuulen vinkuvan raivoisasti ja sateen valuvan

virtanaan, sekä huomasin Miss Millerin asettuneen viereeni. Kun taas

avasin silmäni, kuulin kovaäänistä kellonsoittoa. Tytöt olivat jo

pystyssä ja pukeutuivat. Päivä ei vielä koittanutkaan, mutta pari

pientä kynttilää tuikutti huoneessa. Nousin vastenmielisesti, sillä

oli purevan kylmä, pukeuduin niin hyvin kuin hytisemiseltäni taisin ja

peseydyin niin pian kuin joku pesuvati oli vapaana, mikä ei tapahtunut

pian, koska huoneessa oli vain yksi vati kuutta tyttöä kohti. Kello soi

uudelleen, tytöt kävivät riviin kaksittain, ja tässä järjestyksessä

laskeuduttiin portaita ja tultiin kylmään, himmeästi valaistuun

koulusaliin, missä Miss Miller piti rukoukset. Tämän jälkeen hän

määräsi: "Käykää luokkiinne!"

Seurasi suuri meteli, jota kesti muutamia minuutteja ja jonka

aikana Miss Miller huusi kerta toisensa jälkeen: "Hiljaa!" ja:

"Järjestyksessä!" Kun melu oli lakannut, näin, että tytöt olivat

jakautuneet neljään puoliympyrään neljän pöydän ympärille. Jokaisella

oli pieni kirja kädessään ja joka pöydällä, tyhjän istuimen edessä,

oli suuri, raamatuntapainen kirja. Seurasi muutamia sekunteja kestävä

hiljaisuus, jonka täytti tyttöjoukoista kuuluva matala, epämääräinen

supina. Miss Miller kulki luokasta luokkaan vaientaen tätä epäselvää

ääntä.

Kuului etäinen kellonsoitto ja heti sen jälkeen astui huoneeseen

kolme neitiä, jotka menivät kolmen pöydän luo ja istuutuivat. Miss

Miller asettui neljännen pöydän ääreen, joka oli lähinnä ovea ja jonka

ympärille pienimmät lapset olivat kokoontuneet. Tähän alimpaan luokkaan

minutkin kutsuttiin ja asetettiin istumaan sen alimmalle istuimelle.

Nyt alkoi työ. Päivän muistivärssy toistettiin, sitten kerrottiin

eräitä raamatunkohtia ja senjälkeen luettiin pitkiä lukuja raamatusta.

Tätä kesti tunnin, jonka aikana oli tullut täysi päivä. Väsymätön kello

kilisi nyt neljännen kerran, luokat asettuivat riveihin ja marssivat

toiseen huoneeseen aamiaiselle. Kuinka nautinkaan ajatuksesta, että

saisin syödä jotakin! Edellisenä päivänä olin syönyt tuskin ollenkaan

ja nyt olin melkein sairas paastoamisesta.

Ruokasali oli suuri, matala, pimeä huone. Kahdella pitkällä pöydällä

oli höyryäviä maljakoita, joissa oli jotakin kuumaa, mutta suureksi

pettymyksekseni tunsin, että niistä tuleva tuoksu oli kaikkea muuta

kuin houkutteleva. Näin yleisen tyytymättömyyden ilmeen leviävän

kaikkien kasvoille, kun keiton tuoksu tunkeutui aterioivien sieraimiin,

ja kulkueen etupäästä, suurten tyttöjen joukosta, kuului kuiskauksia:

"Inhoittavaa! Velli on taaskin palanut pohjaan!" "Hiljaa!" kuului

käskevä ääni, joka ei ollut Miss Millerin, vaan erään ylemmän

opettajan. Tämä oli pieni, tumma, siististi puettu, mutta jonkun

verran tylyn näköinen neiti, joka asettui toisen pöydän yläpäähän,

kun taas toinen, hauskemman näköinen, oli toisen pöydän päässä. Etsin

turhaan häntä, jonka ensiksi olin nähnyt edellisenä iltana, mutta

häntä ei näkynyt. Miss Miller istuutui minun pöytäni alapäähän, ja

eräs vanhanpuoleinen, muukalaiselta näyttävä nainen, jonka myöhemmin

sain tietää olevan ranskan opettajan, asettui vastaavalle paikalle

toisessa pöydässä. Ensin luettiin pitkä pöytärukous ja veisattiin

virsi, sitten toi palvelustyttö opettajille teetä ja ateria alkoi.

Nälissäni ja uupunut kun olin, ahmin ensimäiset lusikalliset

annoksestani ajattelematta sen makua, mutta kun kiihkein nälkä oli

ohi, huomasin, että edessäni oleva ruoka oli kerrassaan ilettävää.

Palanut velli on melkein yhtä pahaa kuin mädänneet perunat, eikä

tuiminkaan nälkä voi sitä höystää. Lusikat liikkuivat hitaasti, näin

kuinka tytöt maistelivat ruokaansa ja koettivat niellä sitä, mutta

useimmissa tapauksissa oli tämä turha yritys jo heitetty sikseen.

Aamiainen oli ohi eikä kukaan ollut syönyt. Kun oli lausuttu kiitokset

siitä mitä emme olleet saaneet, laulettiin taaskin virsi ja palattiin

koulusaliin. Minä olin viimeisten joukossa, ja kulkiessani pöytien ohi

näin erään opettajista maistavan velliä, hän katsoi toisiin, kaikkien

kasvot ilmaisivat suuttumusta, ja eräs heistä, suurin, kuiskasi:

"Ilettävää moskaa! Kuinka hävytöntä!" Kului vielä neljännestunti ennen

oppituntien alkamista, ja sen aikana vallitsi kouluhuoneessa hirveä

meteli. Nähtävästi oli tänä aikana lupa puhua ääneen ja vapaammin, ja

tytöt käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Joka taholla koski keskustelu

aamiaista, jota kaikki yhteen ääneen moittivat. Poloiset! se oli

heidän ainoa lohdutuksensa. Huoneessa ei nyt ollut muuta opettajaa

kuin Miss Miller, ja hänen ympärillään seisoi ryhmä isoja tyttöjä,

jotka puhuivat keskenään totisina ja tyytymättömin elein. Kuulin joskus

Mr. Brocklehurstin nimen mainittavan, ja silloin Miss Miller pudisti

moittivasti päätään, mutta muuten hän ei näyttänyt koettavan hillitä

yleistä kiukkua, johon hänkin varmaan hiljaisuudessa yhtyi.

Kouluhuoneen kello löi yhdeksän, Miss Miller jätti ryhmänsä, meni

keskelle huonetta ja huusi:

"Hiljaa! Paikoillenne!"

Järjestys palasi, viidessä minuutissa tuo hajallaan oleva lauma oli

löytänyt paikkansa, ja verrattain hyvä hiljaisuus seurasi tuota

Baabelin sekoitusta. Yliopettajat palasivat täsmällisinä paikoilleen,

mutta kaikki näyttivät vielä odottavan jotakin. Nuo kahdeksankymmentä

tyttöä istuivat suorina ja liikkumattomina pitkillä penkeillään. Se

oli omituinen näky. Ei ainoatakaan kiharaa, vaan kaikkien hiukset oli

kammattu sileästi korvien taakse, kaikilla oli samanlainen ruskea

puku korkeine, ahtaine kauluksineen, samanlainen hollantilainen

ulkotasku, joka muodoltaan muistutti ylämaalaisten kukkaroa ja joka

oli tarkoitettu jonkinlaiseksi työlaukuksi, oli sidottu jokaisen

hameen etupuolelle, ja kaikilla oli paksut villasukat ja kotitekoiset,

messinkisoljilla kiinnitetyt kengät. Noin kaksikymmentä tästä joukosta

oli jo täysikasvuisia tyttöjä, melkein nuoria naisia, näille sopi puku

huonosti ja teki sievimmänkin kummallisen näköiseksi.

Katselin heitä vielä ja tarkastelin myös aika ajoin opettajia,

joista kukaan ei minua erityisesti miellyttänyt, sillä lihava neiti

näytti kömpelöltä ja sivistymättömältä, tumma sangen tuittupäiseltä,

muukalainen töykeältä ja kummalliselta ja Miss Miller, ihmisparka, oli

punainen, työn ja huolten rasittama, -- kun, katseeni vielä siirtyessä

kasvoista toisiin, koko koulu nousi äkkiä seisomaan kuin yhteisen

jänteen ponnahuttamana. Mitä oli tekeillä? En ollut kuullut mitään

käskyä ja olin hyvin kummastunut. Ennenkuin olin selviytynyt istuivat

kaikki taas, mutta koska kaikkien silmät nyt olivat kääntyneet samaan

suuntaan, katselin minäkin sinne ja huomasin silloin henkilön, joka oli

ottanut minut vastaan edellisenä iltana. Hän seisoi huoneen perällä

tulisijan luona -- huoneen kummassakin päässä oli tulta takassa --

ja tarkasti tyttörivejä hiljaisena ja vakavana. Miss Miller lähestyi

häntä ja näytti kysyvän jotakin, ja saatuaan hänen vastauksensa, palasi

paikalleen ja sanoi ääneen: "Ensi luokan järjestäjä, hae karttapallot!"

Sillä aikaa kuin käsky pantiin täytäntöön kulki äsken tullut

henkilö hitaasti yli huoneen. Luulen omaavani erityiset taipumukset

kunnioittamiseen, sillä muistan vieläkin, millä pelonsekaisella

ihailulla silmäni seurasivat hänen jälkiään. Nyt päivänvalossa

näin, että hän oli pitkä, kaunis ja hyvin muodostunut nainen.

Hänen ruskeissa silmissään oli ystävällinen tuike, pitkät ripset

ja hienosti kaartuvat kulmakarvat kohottivat hänen korkean otsansa

valkeutta ja tummanruskea tukka oli molemmilla ohimoilla taivutettu

pitkämäisiksi, pyöreiksi kiharoiksi ajan tavan mukaan. Puku, joka myös

seurasi senaikuista muotia, oli purppuranpunaista verkaa ja siinä oli

eräänlainen espanjalainen reunakoriste mustasta sametista. Kultaiset

kellonvitjat -- silloin eivät kellot olleet vielä yhtä yleisiä kuin nyt

-- loistivat hänen vyöllään. Täydennykseksi kuvaan lisätköön lukija

vielä hienostuneet piirteet, kalpean, mutta kirkkaan hipiän, hienon

ja miellyttävän käytöksen, ja hän on saava täysin oikean kuvan Miss

Templen ulkomuodosta -- Maria Templen, kuten myöhemmin luin hänen

nimensä rukouskirjasta, joka oli uskottu minulle kirkkoon vietäväksi.

Kun Lowoodin johtajatar (sillä hän se oli) oli asettunut erään pöydän

ääreen, jolle oli tuotu kaksi karttapalloa, kokosi hän ylimmän luokan

ympärilleen ja aloitti maantiedetuntinsa. Alempien luokkien opettajat

kutsuivat oppilaitaan, ja tunnin ajan opetettiin nyt historiaa,

kielioppia y.m. Sitten seurasi kirjoitusta ja laskentoa, ja Miss

Temple antoi soittotunteja muutamille vanhimmista tytöistä. Jokaisen

oppitunnin pituuden määräsi kello, joka vihdoin löi kaksitoista.

Johtajatar nousi.

"Minulla on vähän puhumista oppilaille."

Melu tunnin jälkeen oli jo alkanut, mutta hänen äänensä vaimensi sen.

Hän jatkoi:

"Te saitte tänään aamiaista, jota ette voineet syödä, ja nyt olette

varmaan nälissänne. Olen määrännyt, että kaikille tarjotaan leipää ja

juustoa välipalaksi."

Opettajat katsoivat häneen hämmästyneinä.

"Se tehdään minun vastuullani", lisäsi hän kääntyen heihin ja jätti

huoneen.

Juusto ja leipä tuotiin nyt sisään ja jaettiin koko koulun suureksi

iloksi ja virkistykseksi. Sitten annettiin käsky: "Puutarhaan." Kukin

tyttö pani nyt päähänsä karkean olkihatun, jota koristi värillinen

pumpulinauha, ja harmaan päällystakin ylleen. Minut varustettiin

samalla tavalla, seurasin virran mukana ja pääsin vihdoin ulkoilmaan.

Puutarha oli laaja aitaus, jota ympäröivä korkea muuri esti

pienimmänkin mahdollisen näköalan. Toisella reunalla oli katettu

parveke, ja leveät käytävät ympäröivät keskustassa olevaa maa-aluetta,

joka oli jaettu pieniin penkkeihin. Nämä penkit oli aiottu oppilaitten

viljeltäviksi, ja jokaisella oli omistajansa. Kesällä, kukkien aikana

ne varmaan näyttivät sieviltä, mutta nyt, tammikuun lopulla, oli kaikki

paljasta, ruskeata ja alakuloista. Hytisin kylmästä seisoessani siinä

ja katsellessani ympärilleni. Päivä ei ollut suotuisa ulkonaolemiselle

-- ei tosin sateinen, mutta kostean, kellertävän sumun synkistämä,

ja maa oli vielä kauttaaltaan märkä ja rapainen edellisen päivän

rankkasateen jälkeen. Reippaimmat tytöt juoksivat ja aloittivat

leikkejä, mutta pienet, laihat ja kalpeat kasautuivat parvekkeelle

lämmittäen ja suojaten toisiaan, ja kun tiheä sumu tunkeutui heidän

värisevien ruumiittensa ympärille, kuulin heidän joukostaan usein

lyhyitä, onttoja yskähdyksiä.

Koska en ollut vielä puhutellut ketään eikä kukaan näyttänyt

huomaavan minua, seisoin siinä hyvin yksin, mutta tottunut kun

olin eristäytymisen tunteeseen, ei se minua suuresti painostanut.

Nojauduin parvekkeen pylvääseen, käärin harmaan takkini tiukemmin

ympärilleni, koetin unhottaa kylmän, joka nipisteli minua ulkoapäin, ja

tyydyttämättömän nälän, joka kaiveli minua sisältäpäin, ja antauduin

kokonaan katselemiseen ja ajattelemiseen. Ajatukseni olivat liian

epäselvät ja katkonaiset ansaitakseen muistelemista. Tuskin vielä

tiesin missä olin. Gateshead ja entinen elämäni näyttivät siirtyneen

mittaamattoman etäisyyden taakse. Nykyisyys oli epämääräinen ja outo,

ja tulevaisuudesta en voinut arvata mitään. Katselin luostarimaista

puutarhaa, sitten taloa. Se oli suuri rakennus, jonka toinen puoli

näytti vanhalta ja harmaalta, toinen aivan äskettäin rakennetulta.

Uudessa osassa, johon koulusali ja makuuhuone kuuluivat, oli suuret

ristikkoikkunat, jotka antoivat sille kirkkomaisen leiman. Oven päällä

oli kivinen taulu, jossa oli seuraava kirjoitus:

"_Lowoodin laitos_. -- Tämän osan rakennutti armon vuonna ---

Naomi Brocklehurst, Brocklehurst Hallista, tätä kreivikuntaa. Näin

valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he näkisivät

teidän hyvät työnne ja kunnioittaisivat teidän Isäänne, joka on

taivaissa. Matt. 5: 16."

Luin nämä sanat yhä uudelleen. Tunsin, että ne vaativat selitystä,

ja olin kykenemätön tajuamaan niitten koko merkitystä. Mietin vielä

"laitos"-sanaa ja koetin keksiä jotakin yhteyttä ensimäisten sanojen ja

raamatunlauseen välillä, kun aivan takanani kuuluva yskäys sai minut

kääntämään pääni. Näin erään tytön, joka istui kivipenkillä aivan

lähelläni. Hän oli kumartunut erään kirjan yli, jonka lukemiseen hän

näytti kokonaan syventyneen. Paikaltani, jossa seisoin, voin nähdä

kirjan nimen -- se oli _Rasselas_ -- mikä nimi tuntui minusta hyvin

kummalliselta ja niin ollen houkuttelevalta. Lehteä kääntäessään tyttö

sattui katsahtamaan ylös, ja minä kysyin häneltä suoraan:

"Onko kirjasi hauska?" Minulla oli jo valmiina ajatus pyytää sitä

joskus luettavakseni.

"Minä pidän siitä", vastasi hän pari sekuntia kestäneen hiljaisuuden

jälkeen, joitten aikana hän tarkasteli minua.

"Mistä siinä puhutaan?" jatkoin. En käsitä, mistä sain rohkeutta

noin vain ryhtyä puheisiin vieraan kanssa. Askel oli kokonaan vasten

luontoani ja tapojani, mutta luulen, että hänen askartelunsa kosketti

jotakin myötätuntoista kieltä minussa, sillä minäkin pidin lukemisesta,

vaikkakin vain lapsen tavoin. En voinut vielä sulattaa enkä ymmärtää

vakavampia, täyspainoisia kirjoja. "Voit katsella sitä", vastasi tyttö

ojentaen minulle kirjansa.

Minä tein sen. Lyhyt katsaus riitti vakuuttamaan minulle, että sisällys

oli vähemmän houkutteleva kuin nimi. Minun vähäpätöisen makuni

mukaan näytti _Rasselas_ ikävältä. En nähnyt mitään keijukaisista

tai hengettäristä, eivätkä mitkään loistavat seikkailut näyttäneet

värittävän sen taajaan painetuita sivuja. Annoin sen hänelle takaisin.

Hän otti sen ääneti ja näytti tahtovan uudelleen syventyä lukuunsa.

Uskalsin taaskin häiritä häntä.

"Voitko sanoa minulle, mitä merkitsee kirjoitus oven päällä? Mikä on

Lowoodin laitos?"

"Se on talo, jossa tulet asumaan."

"Ja minkätähden sitä sanotaan laitokseksi? Eroaako se jollakin tavalla

muista kouluista?"

"Se on osittain hyväntekeväisyyslaitos. Sinä ja minä ja kaikki muut,

me olemme vapaaoppilaita. Minä otaksun, että olet orpo. Eikö isäsi tai

äitisi ole kuollut?"

"Molemmat ovat olleet kuolleina niinkauan kuin muistan."

"No niin, kaikki tytöt täällä ovat kadottaneet joko toisen tai molemmat

vanhempansa, ja tämä koulu on orpolasten kasvatuslaitos."

"Emmekö maksa mitään puolestamme? Pitävätkö he meitä ilmaiseksi?"

"Me maksamme jokainen, tai ystävämme maksavat, viisitoista puntaa

vuodessa."

"Minkätähden meitä sitten sanotaan vapaaoppilaiksi?"

"Koska viisitoista puntaa ei riitä ravintoon ja opetukseen, ja loput

kerätään listoilla."

"Kuka niihin kirjoittaa?"

"Eräät hyväätekevät rouvat ja herrat näillä tienoilla ja Lontoossa."

"Kuka on Naomi Brocklehurst?"

"Rouva, joka rakennutti tämän talon uuden osan, kuten taulussa

sanotaan, ja jonka poika määrää ja johtaa kaikkea täällä."