-- Tässä ei itkut auta, vaan ainoastaan kannallaan pysyminen, sanoi
Kalle, kun hän insinöörin seurassa tuli ensimäisestä suuresta
pankista, jossa heille oli oltu kohteliaita, mutta sanottu, ettei ole
tällaisina aikoina rahoja liikenemään uusiin yrityksiin.
-- Mennään toiseen pankkiin.
Siellä luvattiin miettiä ja ilmoittaa viikon kuluttua.
-- Se edes ennustaa jotain hyvää, sanoi Kalle.
-- Ei ole sanottu, vastasi insinööri. -- Tällaisella tavalla pääsee
aina kaikkein vähimmällä. Kohteliaisuus on niin mukava ja helppo
kieltämiskeino. Mutta toivokaamme parasta.
Muutaman päivän päästä ilmoitettiin siitä pankista, joka heitä
ahdisti, että leski oli siirtänyt heille tuon sadantuhannen markan
saatavansa, ja sekin sanottiin nyt irti.
-- Puukko kurkkuun, sehän on yksinkertaisinta, se auttaa varmasti,
sanoi insinööri.
-- Että hän sentään kehtaa tuolla tavoin tehdä, naisihminen!
-- Raha on aina rakas, ja hän on nyt hätääntynyt. Siltä taholta ovat
siis kaikki toiveet menneet!
Viikko kului umpeen. He menivät yhdessä kuulemaan vastausta pankista,
joka oli luvannut miettiä lainan myöntämistä. Vastaus oli kieltävä.
-- Nyt on meiltä mennyt kymmenen päivää, sanoi Kalle. -- Jälellä on
vielä kaksikymmentä.
He menivät kolmanteen pankkiin. Sieltä luvattiin satatuhatta, mutta
varmoja takuita vastaan. Molemmat miehet lupasivat ajatella asiaa.
-- Meillä ei ole kai ketään, joka meille tuon satatuhatta takaisi?
sanoi Kalle. -- Minä en ainakaan tunne.
-- Ei ole. Emmekä me sadallatuhannella minnekään pääse. Kolmesataa
meillä pitää nyt olla.
Kymmenen päivää kului kaikenlaisissa kassoissa käymiseen. Missään ei
ollut rahoja.
Jälellä oli enää kymmenen päivää. He menivät vielä yhteen pankkiin.
Siellä luvattiin antaa rahat ja järjestää kaikki viikon päästä.
Miehet hengähtivät helpotuksesta. Työ tuntui taas oikealta ilolta
konepajassa, ja Kalle kulki hyräillen paikasta toiseen. Jahka tämä
kaikki on vain ensin järjestetty, niin sitten hän lähtee Alman luo,
tulee juuri juhannukseksi. Ja silloin hän muisti, että oli ollut
juhannus silloinkin, kun hän ensi kertaa huomasi sydämensä lyövän
kiivaammin Alman nähdessään.
-- Ja kun minä sen hänelle kerron, niin eiköhän hän siitä ilahdu?
Viikko kului, ja säteillen tyytyväisyydestä menivät molemmat herrat
pankkiin, josta heille oli laina luvattu. Laina kyllä luvattiin
antaa, mutta vasta neljän kuukauden päästä. Pankki oli äskettäin
saanut kärsiä suuren tappion, ynnä muuta sellaista heille kerrottiin.
He kiittivät ja tulivat kadulle.
-- Kolme päivää enää! sanoi Kalle, joka oli aivan kalpea.
-- Niin, kolme päivää! Meidän täytyy nöyrtyä!
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- Mennään kerjäämään noiden herrojen luo ja pyydetään oikein
kauniisti, että laina vielä saisi seista.
Kalle tunsi, kuin häntä olisi joka taholta puristettu ja puserrettu.
Taipua siinä määrässä! Tämä oli vielä hirveämpää kuin kaikki se, mitä
hän oli saanut kokea sinä aikana, jona oli ollut työtä etsimässä
Helsinkiin tultuaan. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Kaikkea
muuta hän voi tehdä, mutta ei tätä, ei koskaan tätä!
-- Minä en tule rukoilemaan, minä en voi taipua noiden herrojen
edessä väärässä asiassa.
-- Sitten saamme jättää kaiken, sanoi insinööri rauhallisesti. --
Eihän tässä mikään muu auta.
Sanaakaan sanomatta he palasivat konepajalle. Kalle teki kiivaasti
työtä, karttoi insinööriä, jonka kanssa hän ei voinut mielestään
keskustella joutumatta raivoon.
Hän oli koko yön konepajassa. Kaikki oli hiljaista. Kuinka rakas tämä
oli hänelle, sen hän nyt tiesi, kun hänen kohta täytyi siitä luopua.
Kaikki nuo koneet hän tunsi, jokaisen hihnan, jokaisen rattaan,
jokaisen pienenkin esineen. Häneen tuli suuri nöyryys. Entinen aika
isän pajassa palasi mieleen. Siellä hän oli aina tottunut illalla
lakaisemaan pajan puhtaaksi. Hän tarttui erääseen luutaan ja lakaisi.
Tunnin päästä hän heitti sen, istui erään koneen reunalle ja painoi
päänsä käsiinsä.
Aamulla hän astui insinöörin luo ja sanoi:
-- Mennään pankkiin. Minä taivun mihin tahansa, mutta minä en voi
jättää konepajaa, minä en voi!
-- Ei mennä, jos se on sinulle vaikeaa. Antaa kaiken romahtaa ja
koetetaan alottaa jollain muulla tavalla. Kestäähän se, ennenkuin
pääsemme taas jaloillemme, mutta kyllä sinun kanssasi kaikki aina
luonnistuu.
-- Koetetaan kuitenkin vielä. Mennään noiden herrojen luo. Ehkä
heillä on sydäntä.
He menivät. Johtokunta, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut
erittäin ystävällinen heidän tullessaan, oli nyt jäykkä. Kaikki
kyllä kumarsivat, mutta yksi ainoa heistä ryhtyi puheeseen. Heitä ei
pyydetty edes istumaan. Kaikki tapahtui seisaaltaan.
-- Me olemme tulleet ilmoittamaan, että emme voi suorittaa huomenna
pankille noita rahoja, alkoi insinööri.
-- Se on hyvin ikävää, varsinkin pankille, sanoi johtaja.
Kalle punastui, mutta ei sanonut mitään. Johtaja jatkoi:
-- Me olisimme niin mielellämme tahtoneet auttaa, mutta tällaisina
aikoina on meidän pakko sanoa paljon irti lainoja. Se korko, jolla
rahat ovat teille annetut, on myöskin liian alhainen. Meidän on ollut
pakko itse korottaa talletuskorkoja, me suorastaan emme saa mitään
hyötyä teidän asioittenne takia. Ja meidänhän on vieraitten rahojen
hoitajina katsottava etupäässä pankin parasta, niin ikävää kuin onkin
ajatella, että kaksi kunnollista miestä joutuu tämän asian tähden
kärsimään.
-- Vai on korko liian alhainen? sanoi insinööri.
-- On, sen te kai nyt ymmärrätte.
-- Mutta jos me maksamme enemmän. Jos suoritamme yhden prosentin
enemmän, niin voiko silloin olla mahdollista, että pankki antaa
lainan olla?
-- Minun täytyy neuvotella toisten johtajien kanssa. Herrat ovat niin
hyvät ja odottavat.
Molemmat miehet siirtyivät eteiseen ja odottivat.
-- Yksi prosentti lisää! sanoi Kalle. -- Konepaja tuottaa ainoastaan
kaksi prosenttia pääomalle hyötyä meille; ellemme ota lukuun
shrapnellien antamaa voittoa.
-- Niin. Mutta me pelastamme ainakin kaiken sillä tavoin.
-- Ja meidän hyödyksemme jää yksi ainoa prosentti jaettavaksi meidän
kahden kesken! Meillähän on jokseenkin sama palkka kuin hyvällä
työmiehellä.
-- Niin kyllä, mutta konepaja on sittenkin meidän ja me voimme
odottaa parempia aikoja.
Heidät kutsuttiin sisään.
-- Olen neuvotellut toisten johtajien kanssa. Pankki suostuu
ehdotukseenne.
Kalle hengähti syvään. Pelastua millä keinoin tahansa, kun vain
pelastui, saada tehdä työtä omassa konepajassa, se kai sittenkin oli
pääasia, vähät palkasta.
-- Mutta sitten on pankilla yksi ehto?
-- Mikä? kysyivät molemmat miehet.
-- Se, että pankki saa asettaa toimitusjohtajan, jonka määräyksiä
te olette velvolliset noudattamaan. Ja kaikki raha-asiat hoidetaan
pankin kautta.
Nyt Kalle ei enää voinut hillitä itseään. Toinen tulisi määräämään
hänen konepajassaan, hänen konepajassaan, kohtelisi häntä kuin
alaistaan! Hän haukkui pankin johtokunnan herrat suut silmät täyteen,
sanoi heille suoraan, mitä hän heistä ja pankin menettelystä
ajatteli. Herrat kuuntelivat hetkisen aivan tyyninä, ikäänkuin ei
asia vähääkään heitä liikuttaisi. Viimein sanoi johtaja rauhallisesti:
-- Eiköhän ole hyvä, että herrat menevät hiukan rauhoittamaan
mieltään ja ajattelemaan, mistä saavat huomiseksi ennen pankin
sulkemista rahat?
Kalle käänsi selkänsä ja meni ovesta. Insinööri seurasi häntä.
-- Tyhmästi sinä teit, mutta nuorempana olisin minä tehnyt
samoin. Konepajan pelastaminen noilla ehdoilla olisi ollut meille
paljoa suurempi tappio kuin vararikko. Me olisimme olleet silloin
orjuudessa, jotavastoin nyt voimme ajatella, miten järjestämme
elämämme uudelleen, uudelle pohjalle ja uusilla voimilla. Ikää meillä
on vielä ja uskoa myös.
He kävelivät vähän aikaa vaiti rinnatusten. Insinööri sanoi viimein:
-- Mennään konepajaan, siellä ainakin on meidän hyvä olla.
-- Minä en voi sinne nyt tulla, sanoi Kalle. -- Minä tahdon olla
yksin. Tulen sitten myöhemmin. Odota siellä. Minä tulen aivan
varmasti. Minun täytyy saada ensin ajatella.
Hän läksi kävelemään Eläintarhaan päin. Luonto oli täydessä
kauneudessaan, sillä juhannus oli juuri ovella. Kalle muisti
kotipaikkaansa ja ajatteli, onkohan kotituvan lähellä olevassa
pihlajassa tänä vuonna paljon kukkia ja tuleekohan siis hyvästi
siihen marjoja, mikä tietää aina lumista talvea. Ja haikealta tuntui
ajatella, että Alman täytyisi odottaa jälleen, tiesi kuinka monta
vuotta, odottaa siksi, kunnes Kalle olisi saanut varman pohjan
jalkojensa alle.
-- Kyllä minä tiedän, että jos hän tänä hetkenä olisi ollut vaimoni,
niin hän ei olisi hätääntynyt. Mikä onni olikaan tuo keskustelu
Bergmanin kanssa, kun sinä hetkenä pääsin vapaaksi siitä ajatuksesta,
että voisin asettaa elämäni yhteen jonkun kaupunkilaisnaisen kanssa.
Sellainen tekisi tämänkin päivän minulle hyvin raskaaksi. Mutta
minä tiedän varmasti, mitä Alma sanoisi. Ei itkisi, ei valittaisi,
hymyilisi vain ja antaisi minulle uutta rohkeutta kaikkeen.
Hän käveli siksi, että ruumiissa alkoi tuntua suloinen uupumus.
Hän meni erääseen yksinäiseen paikkaan metsässä, laskeutui puiden
siimekseen nurmelle ja nukkui.
Kun hän heräsi, oli jo iltapäivä. Hän tunsi levon antaneen hänelle
uusia voimia ja uutta rohkeutta. Elämä ei ollut harmaa eikä vaikea
niin kauan, kun varmasti tiesi yhdenkin olennon olevan, johon voi
täydellisesti luottaa. Ja hänellähän oli kaksi sellaista, insinööri
ja Alma, molemmat aivan varmoja, täydellisesti varmoja.
Hän oli pankissa saanut nöyrtyä, alemmaksi kuin oli koskaan voinut
ajatellakaan mahdolliseksi elämässä. Nyt tuntui niin helpolta
ajatus, että hän voisi vielä koettaa viimeisen kerran vaikuttaa
leskeen, puhua hänen kanssaan, rukoilla vaikka. Ja olihan hänellä
varma valtti, jota voi käyttää, tuo valmistumaisillaan oleva
ojankaivuukone. Se oli ollut tuon vanhan naisen unelma, ja ehkä
vuosikausia hän oli toivonut saada nähdä sitä käytännössä. Sen
lumousta hän ei voisi vastustaa, sen Kalle nyt tiesi. Ihminen uhraa
mitä tahansa saadakseen nähdä toteutettuna sen, jota on paljon
ajatellut ja jonka hyödyn on huomannut suureksi monille tuhansille.
Joustavin askelin hän tuli konttoriin. Hän hymyilikin astuessaan
sisään.
-- No, sanoi insinööri, sinähän olet aivan sen näköinen kuin olisit
keksinyt keinon, jolla meidät pelastat tästä kaikesta.
-- Niin olenkin keksinyt. Minä menen vielä tänään lesken luo, minä
vien hänelle tuon ojankaivuukoneen piirustukset. Hän ei voi sitä
vastustaa. Ja jos hän sitä vastustaa vielä, niin sitten vaikka käytän
kaikki keinoni, mitä ulkomuotoni tarjoo. Vaikuttanut se on ennenkin,
vaikuttaa -- kai vielä nytkin.
-- Sinä luotat siihen varmasti?
-- Tuohon lumousvoimaaniko?
-- Se on mielestäni nyt sivuasia, tarkoitan tuota keksintöäsi.
-- Siihen minä luotan. Ja minä annan sinulle kunniasanani, että en
lähde sieltä pois, ennenkuin hän on nuo rahat antanut minulle. Minä
olen tähän asti saanut kaiken muun paitsi pankkiherrat taipumaan
tahtooni, minä olen tuon naisen punninnut ja minä saan hänet
taipumaan. Minä saan. Minä vakuutan, että saan.
Kallen varmuus vaikutti insinööriinkin. Hänkin alkoi jo hymyillä.
-- Mene sitten heti toimittamaan asia. Tarkasta ensin postisi. Tuolla
pöydällä on sinulle päiväpostissa tullut kirje.
Se oli Almalta. Hän siinä koruttomin sanoin vapautti Kallen kaikista
lupauksistaan. Hän oli tähän asti jo talvella kirjoittamaansa
kirjeeseen odottanut vastausta, mutta turhaan. Nyt hän jo oli varma,
kun oli saanut kuulla, kuinka suureksi herraksi Kalle oli tullut,
ettei heidän yhdyselämästään kuitenkaan mitään tule. Hän oli antanut
lupauksensa toiselle miehelle, ja juhannuksena heidät kuulutetaan.
Kalle sulki silmänsä, kirje vapisi hänen käsissään. Hetkisen tuntui,
kuin koko maailma olisi hänen ympärillään romahtanut kokoon. Mutta
äkkiä hän tunsi, että vielä hänessä oli voimaa, vielä hän oli hän,
mies, joka voi voittaa esteet. Alma rakasti häntä vielä. Kaikki oli
pelastettavissa, jos hän vain ehtisi ajoissa perille.
-- Minä matkustan tänään kotia.
-- Mutta mies, sanoi insinööri, sehän on mahdotonta. Matkusta
huomenna.
-- Minä matkustan tänään.
-- Juna on jo lähtenyt.
-- Minä otan ylimääräisen junan.
-- Kestää noin tunnin, ennenkuin se on valmis ja ennenkuin sitten on
sen aikataulu kaikille asemille annettu tiedoksi. Ja jos aiot palata
huomenna, niin et ehdi käydä lesken luona ennen pankin sulkemista. Et
ainakaan ennätä hänen kanssaan keskustella, et ennätä häntä taivuttaa
tuumiisi.
-- Minä palaan ylimääräisellä junalla.
-- Jätä, hyvä mies, kaikki huomiseen, jos matkasi on välttämätön.
-- Minun täytyy päästä tänään.
-- Miksi?
-- Minä olen nyt kuin kone, jonka yksi osa on höllällä, hyvin
höllällä. Ellen nyt toimi, niin singahtaa osa siitä pois, aivan
samoin kuin tuossa koneessa helmikuun lopulla.
-- Siis rakkaus?
-- Niin. Minun täytyy saada puretuksi hänen kihlauksensa. Hänet
kuulutetaan muuten ylihuomenna.
-- No, sitten ymmärrän. Yksi keino on vielä. Automobiili.
-- Meillä ei ole sellaista.
-- Sen voimme saada. Minä toimitan. Pitkäkö on matka?
-- Luullakseni satakuusikymmentä kilometriä, insinööri meni
puhelimeen ja soitti kaupungin suurimpaan automobiililiikkeeseen.
-- Onko teillä pieniä kahden hengen automobiileja?
-- On, kuului vastaus.
-- Nimeni on insinööri Salo. Tahdon sellaisen koeajoa varten.
-- Tuleeko matka olemaan pitkäkin?
-- Satakuusikymmentä kilometriä.
-- Saako perillä bentsiiniä?
-- Luultavasti ei.
-- Milloin auton pitää olla?
-- Viidentoista minuutin päästä.
-- Missä?
-- Konepajallani.
-- Se on siellä silloin.
-- Antakaa hyvin luotettava ajaja ja varatkaa kumien särkymistä
varten kahdet varapyörät.
-- Se on selvää.
-- No, nyt voit mennä ja ajaa yötä myöten takaisin, sanoi insinööri
lopetettuaan puhelun. -- Aamulla varhain olet jo takaisin täällä.
Kalle puristi lujasti insinöörin kättä.
-- Jos minä siellä saan kaiken kuntoon, niin sitten ei täällä kukaan
voi vastustaa minua. Ei kukaan!
-- Sen minäkin uskoin heti, kun menin soittamaan liikkeeseen. Siksi
sen teinkin. Minä tunnen sinut jo siksi hyvin.
-- Sinä sanoit, että kone tulee koeajoa varten. Aiotko sen ostaa?
-- Minä tiedän sinun huomenna ostavan sen.
-- Niin ostankin. Niin ostankin! Minuutilleen oli auto tehtaan
pihalla. Kalle hyppäsi siihen. Hän loi tutkivan katseen ajajaan.
Hän punnitsi miehen kelpoisuuden yhdellä katseella. Käyköön kuinka
tahansa, hän tiesi, että tuo mies vie hänet perille.
Automobiili läksi hyvää kyytiä pihalta ja teki portilla kauniin
kaaren. Molempien miesten ruumiit käännöksessä taipuivat.
-- Keskipakoinen liike, ajatteli Kalle muistellen koneopin
määritelmiä. -- Mutta minua ei elämän keskipakoinen voima
singahutakaan pois, sillä minä olen itse vastainen voima, joka vetää
luokseen.