Auto kiisi. Lähellä kaupunkia oli pakko hillitä vauhtia, mutta jota
pitemmälle maaseudulle tultiin, sitä hurjempaa vauhtia mentiin.
Tämä kiivaus, joka oli täydessä sopusoinnussa Kallen luonteen
kanssa, vaikutti häneen ihmeellisen viihdyttävästi. Kun tuli
pitkä, aivan suora tienkappale eteen, eikä missään näkynyt ajajia
tai jalankävijöitä, silloin kuljettaja lisäsi nopeuden kaikkein
korkeimmaksi, pieni kone nousi kepeästi mäkiä ylös ja laskeutui
hurjaa menoa niitä alas. Koneen pienuus teki mahdolliseksi, että
se saattoi haitatta liikkua tavallisilla maanteillä ja väistää
vastaantulijoita tarvitsematta konetta kokonaan pysäyttää.
Mitään onnettomuuksia ei matkalla tapahtunut, auto kesti koeajonsa
mestarillisesti.
Oli ihana suvinen ilta, kun auto pyyhkäisi rautatien radan yli ja
Kalle tiesi kohta pajan näkyvän kylän laidassa. Hän käski hiukan
hiljentämään vauhtia. Heta huuhtoi astioita pihalla ja nosti päänsä
katsellakseen ohitse-ajajia. Hän ei tuntenut Kallea. Olisihan Kallen
tehnyt mieli seisauttaa kone vanhan kodin kohdalla, mutta hänellä ei
ollut siihen aikaa.
Aitan kohdalle, juuri siihen, missä Alma oli erotessa häntä
suudellut, Kalle antoi auton pysähtyä. Talon veräjällä seisoi muuan
keskikasvuinen poika.
-- Onko Alma siellä?
-- Niin, Almako? Se piika Almako?
-- Niin.
-- Ei ole täällä.
-- Missä hän on?
-- Meni jonnekin tuonnepäin.
-- Ette tiedä minne?
-- En pitänyt silmällä.
Pojan rauhalliset vastaukset suututtivat Kallea. Tuossa oli juuri
sellainen tavallinen suomalainen, joka hidastelee, ei mistään ota
selkoa, ei pidä silmiään auki, on vain ja elää ja antaa toisten
määrätä, jos aina mitään määrättävää onkaan. Jos hän tuollaisia
olentoja tiellä tapaa, niin kauan kestää, ennenkuin hän saa tietoa
siitä, mistä tahtoi.
Auto läksi liikkeelle. Tien oheen väistyi noin kahdentoistavuotias
poika, otti lakkiräyskän päästään ja hurrasi. Kalle käski
seisauttamaan. Äkkinäisen nykäyksen tehden jäi auto puhkuen
paikalleen.
-- Oletko nähnyt Alatalon Almaa? kysyi Kalle pojalta.
-- Olen. Hän oli äsken vasikoita haassa juottamassa. Hän tuli sieltä
juuri kun minä kuljin ohitse ja meni tuonne mäelle päin. Kai meni
sulhastaan tapaamaan. Saatte kiinni, jos kiiruhdatte.
Vastauksen lyhyys ja tyhjentävä selvyys miellytti Kallea sinä
hetkenä. Poika katsoi Kalleen ja kysyi:
-- Oletteko sepän Kalle?
-- Olen.
-- Saanko tulla koneeseen roikkumaan?
-- Saat.
Poika tarrautui koneen takaosaan, ja auto läksi liikkeelle. Tien
mutkan takana näkyi yksinäinen nainen kävelevän. Valkoinen huivi oli
laskettu kaulalle. Kalle tunsi heti hänet Almaksi.
-- Seis, sanoi hän. Kone pysähtyi.
-- Odottakaa tässä, kunnes palaan.
Hän hyppäsi autosta ja läksi juoksemaan. Kuullessaan jonkun tulevan
takanaan väistyi Alma hiukan tien syrjään. Hän kääntyi vasta silloin,
kun Kalle oli hänen kohdallaan.
-- Se olen minä, sanoi Kalle. -- Sain tänään kirjeesi. En ennättänyt
junaan. Otin auton. Se on tuolla. Minun täytyi tavata sinut.
Alma oli tullut aivan kalpeaksi. Kalle odotti vastausta. Hetkisen
seisoivat molemmat aivan vaiti.
-- Miksi sinä nyt enää tulit? sanoi Alma. -- Olisit ollut siellä
kaupungissa, niin olisi helpompi.
-- Minä en tahdo, että sinä menet tuon toisen kanssa vihille.
-- Minä olen hänelle sen jo luvannut ja ollut pappilassa kuulutusta
ottamassa. Minun täytyy pitää sanani.
-- Minulle sinä annoit aikaisemmin sanasi.
-- Sinä et ole siitä välittänyt.
-- Et saa sanoa tuolla tavoin, lausui Kalle nöyrästi. -- Minä olen
tehnyt väärin, minä tunnustan sen nyt. Peruutathan tuon toisen kanssa?
-- Minä olen tätä asiaa ennättänyt jo niin paljon ajatella, sanoi
Alma tyynesti. -- Ei meistä ole yhteen. Me olemme niin erilaiset.
Sinä olet nyt herra ja minä olen ainoastaan palkollinen.
-- Loruja! Se ei merkitse mitään. Mies minä olen ennen kaikkea muuta
ja sinut minä tarvitsen omaan elämääni. Sinun täytyy tulla minulle.
-- Jos olisit näinä vuosina ollut edes jonkun kerran hyvä, jos olisin
nähnyt, että olisit tahtonut edes joskus sanoa minulle hyvän sanan.
Mutta ei. Ei muuta kuin lahjoja, jotka minun kaltaiselleni olivat
aivan liian hienoja. Ne ovat vielä koskemattominakin.
-- Kuulehan nyt, sanoi Kalle hyvin ystävällisesti, minä en silloin
ymmärtänyt, että tuollaisia sanoja tarvitaan, en silloin, ennenkuin
vasta viime aikoina, jolloin ajatuksissani tiesin, millä tavoin sinä
olisit minulle puhunut. Ja minä luulin, että sinä aina olisit tiennyt
samalla tapaa. Minä en huomannut, että nainen on toisenlainen kuin
mies. Ja sitten on minulla ollut kiire, tulinen kiire. On ollut
vastuksia ja vaivoja, minä en ole joutanut sinulle kirjoittamaan.
-- Et joutanut?
-- Kyllä minä tiedän, että sinä et sitä käsitä, ja näenhän minä nyt,
että olisin joutanut, jos olisin oikein tahtonut. Mutta minä en ole
osannut. Ja kun minä en uskonut sitä tarpeelliseksi.
Hän tunsi itsensä avuttomaksi Alman edessä. Ei hänellä ollut sanoja,
ei hän osannut selittää, mitä mielessään liikkui, hän uskoi nytkin,
että Alman täytyi käsittää kaikki ilman niitä.
-- Rakastathan sinä vielä minua? kysyi hän hiljaa ja rukoilevasti.
-- Minä en saa sanoa sitä, kun olen toiselle antanut sanani.
-- Ja kuka tuo toinen on?
-- Mäkelän isäntä. Tunnethan sinä hänet.
-- Ja tuon keski-ikäisen miehen kanssa sinä menet naimisiin? Tuon
vätyksen! Oletko ihan hullu?
Ja samassa hän oli täysin tietoinen omasta arvostaan, ei ainoastaan
työnsä ja tarmonsa takia, vaan miehenä ilman mitään yhteiskunnallisia
koristuksia. Hän tarttui Alman käteen ja sanoi:
-- Ei sinun tarvitse vastata, kyllä minä nyt tiedän. Olet sinä niin
viisas, että tunnet erotuksen tuon miehen ja minun välillä. Minua
sinä rakastat ja minulle sinä tulet.
-- Mutta me olemme niin monella tavalla kaukana toisistamme. Sinulla
on suuri tehdas...
-- Joutavia. Huomenna minä voin olla yhtä köyhä kuin täältä
lähtiessäni. Kaikki on nyt vaarassa. Mutta minä olen aivan varmasti
tiennyt, että voin kaiken pelastaa, jos sinut saan. Jos sinä
tietäisit, kuinka välttämätön sinä juuri nyt olet minulle!
Alma vapisi. Kalle otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
-- Älä sano enää mitään, onhan kaikki taas hyvin, lausui hän hiljaa.
-- Kalle, Kalle!
-- Kas niin, pikku lapsi, sinä olet väsynyt, olet kärsinyt, ja minä
olen siihen syypää. Mutta annetaan kaiken olla unohduksissa ja
alotetaan alusta.
-- Minä en ole sinua voinut unohtaa, ja senvuoksi etten voinut, että
tiesin...
-- Menit toiselle. Voi sinua, lapsi rassua!
-- Vie minut täältä pois, Kalle! Minä tulen sinne, minne sinä tahdot.
Mies sulki tytön syliinsä uudelleen. Sitten hän piteli häntä vähän
matkaa luotaan ja katsoi noihin silmiin, jotka niin usein olivat
hänen ajatuksissaan olleet. Ja tuntui, kuin hänestä kaikki voima
olisi siirtynyt noihin silmiin, tehden hänet onnensa edessä heikoksi
kuin lapsen. Hän antoi kätensä vaipua alas, istahti tien viereen,
peitti kasvonsa ja purskahti ensi kertaa elämässään itkuun.
Mutta Alma kietoi kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:
-- Ole hyvällä mielellä, onhan kaikki nyt parhaiten!
-- Minä olen koko matkan niin pelännyt, etten saisikaan sinua!
Hän kuivasi silmänsä kädellään, nousi ja oikaisi itsensä.
-- Kas niin, nyt toimeen! Ensin menet Mäkelän luo ja teet kaiken
hänen kanssaan selväksi.
-- Minäkö? sanoi Alma säikähtyneenä.
-- No, en kai minä. Ei hän kai siitä kovaa sydänsurua saa.
Alma nauroi.
-- Ei suinkaan. Minä menen siis.
-- Aja autolla, niin on asia pikemmin toimitettu. Minä odotan tuolla
mäellä, kunnes palaat. Odotan vanhalla paikalla.
He menivät auton luo. Alma nousi siihen, ja kone läksi eteenpäin.
Kalle jäi tielle tuon pojan seuraan.
-- Ottakaa minut sinne omaan tehtaaseenne, sanoi poika. -- Teillä
kuuluu olevan sellainen.
-- Osaatko sinä mitään?
-- En, mutta minä osaan oppia vaikka mitä.
-- Mikä sinun nimesi on?
-- Mantan Esko.
-- Tule kolmen vuoden päästä, niin pääset. Hän erkani pojasta ja
asteli hiljaa mäelle.
Kuinka leppoiselta tuntuikaan ilta ja kuinka armaalta olo mäellä,
johon niin monta muistoa liittyi.
-- Ei kai ihminen ole onnellinen, jos hän vain kiitää eteenpäin,
ajatteli Kalle. -- Täytyy hänellä olla joitakin juuria menneessäkin
ajassa. Hyvä jumala, nyt minä tiedän voivani kaivaa huomenna rahat
vaikka maan alta!
Auto palasi. Alma oli selittänyt asian. Olihan isäntä hiukan surrut,
mutta oli sanonut, ettei hän tahdo olla Alman onnen tiellä.
-- Ja nyt pappilaan! sanoi Kalle, hyppäsi autoon ja otti Alman
syliinsä.
Kirkkoherra tuli portaille, nähtyään tiellä auton rientävän pappilaa
kohden.
-- Kas, sepän Kallehan se on? sanoi hän. -- Muuttokirjojako olette
tullut noutamaan?
-- En, vaan ottamaan kuulutusta Alman kanssa.
Kirkkoherra katsoi häneen pitkään.
-- Alman kanssa, tämän tässäkö kanssa? Mutta hänhän ylihuomenna
kuulutetaan Mäkelän isännän kanssa.
-- Siinä on tullut pieni muutos, sanoi Kalle hymyillen. -- Alma
ottaakin minut. Olisi nyt muutettava hiukan nimiä.
-- Mutta kirkkojärjestys!
-- Vähät siitä, kun kahden ihmisen onni on kysymyksessä. Almalle on
tullut pieni sekaannus, nyt hän sen suorii.
Kirkkoherra katsoi Almaan.
-- Onko se niin?
-- On.
-- Ja mitä Mäkelä sanoo?
-- Ettei hän tahdo olla minun onneni tiellä.
-- Ei minulla sitten ole mitään vastaan, vaikka tämä onkin vähän
tavatonta.
Asiat sovittiin, ja kun Kalle ei vielä ollut muuttanut papereitaan
Helsinkiin, niin pianhan kaikki suoritettiin.
-- Minulla on siellä kaupungissa konepaja, sanoi Kalle. -- Ja kun
kirkkoherra kolmannen kerran täällä kuuluttaa meitä, niin vannon,
että silloin kirkon katossa riippuu oikein komea kuparinen ja
rautainen kruunu. Riittääkö kolmekymmentäkaksi haarukkaa?
-- Te olette aina samanlainen, sanoi kirkkoherra. -- Aina pidätte
kiirettä ja aina touhuatte.
-- Niin täytyy, jos aikoo jotain saada aikaan! Hän läksi. He ajoivat
Alataloon. Isäntä oli kartanolla. Kalle meni suoraan hänen luokseen!
-- Päivää, isäntä!
-- Kas, Kallehan se on ja tulee oikein koneen selässä tänne. No, mitä
kuuluu?
-- Sitä, että Alman on päästävä vapaaksi nyt heti paikalla
palveluksestaan.
-- Mitä, häh?
-- Hän menee minun kanssani naimisiin.
-- Mutta näin kesken vuotta! Alma on hyvin hyvä palkollinen, oikein
hyvä.
-- Saatte sata markkaa. Pestatkaa uusi.
Isäntä katsoi silmäkulmiensa alta Kalleen.
-- Alma on niin hyvä palkollinen, ei hänen arvonsa sillä ole korvattu.
-- Saatte sataviisikymmentä, ja sillä olkoon asia päätetty, minulla
on kiire. Vastatkaa!
-- Taitaa olla Almallakin kiire vihille, kun näin hätyytetään?
Kalle punastui aivan tukan rajaa myöten.
-- Hävytön! Sata markkaa saatte. Muuta ette enää. Ellette hyvällä
päästä, niin olkaa varuillanne, minä olen nyt muuta kuin sepän Kalle
ja...
-- Suotta herra nyt suuttuu, sanoi isäntä lepytellen. -- Leikkiähän
minä laskin. Se oli siis sataviisikymmentä.
-- Ei enää muuta kuin sata.
-- Eiköhän nyt sentään, kun tässä alkaa heinäaikakin...
-- Juhannuksenako? Tyhmeliini! Kalle kaivoi lompakon taskustaan.
-- No tuossa on sitten sataviisikymmentä. Ja sitten olkoon asia
päätetty.
Hän otti Alman mukaansa, ja auto tuli pajan kohdalle. Kalle juoksi
tupaan, jossa isänsä istui pöydän ääressä.
-- Päivää, isä, minä se olen, Kalle. Minä olen tullut ottamaan
kuulutuksia Alman kanssa. Minulla on tulinen kiire Helsinkiin. Tulin
autolla tänne. En jouda selittämään. Kyllä Alma sen tekee. Hän on
tuolla pihalla.
Hän pudisti uudelleen isänsä kättä ja oli samassa pihalla. Hän sulki
Alman syliinsä, hyppäsi autoon, heilutti kättään Hetalle, joka tuli
läävän puolelta, ja huusi:
-- Helsinkiin!
Auto mennä hyrräsi jo maantiellä korkean tomupilven noustessa ilmaan,
kun seppä sai ensimäiset sanat suustaan päästyään tuvan portaille:
-- Senkin hätikkö! Perhanan vekara! Älä taita niskojasi!
Kaukaa heilutti Kalle enää kättään. Sitten oli auto kadonnut metsän
sisään.
-- Nyt se menee ja kaataa vaikka koko maailman, sanoi seppä. -- Kyllä
minä poikani otteet tunnen.
Auto pyyhälsi eteenpäin. Kalle istui vaiti. Hän oli niin onnellinen,
että ajatuksensa aivan lepäsivät. Hän otti mukavan asennon ja vaipui
uneen.
Vähän ennen Helsinkiä hän havahtui. Kun sen seudut alkoivat lähetä,
oikaisi hän koko jäntevän vartalonsa, nauroi ääneen, hihkaisi ilosta.
-- Nyt minua ei mikään enää kaada! lausui hän itsekseen. -- Ennen
olin voimakas, mutta nyt olen onnellinen.
Auto ajoi tehtaan pihaan, jonka portin yövahti avasi.
-- Kone saa jäädä tänne. Minä tulen iltapäivällä suorittamaan sen
maksun, sanoi hän ajajalle.
Mies kohotti lakkiaan ja poistui.
Kalle meni konttorihuoneistoon, heitti sen vuoteen päältä, jolla hän
oli kiireellisenä aikana nukkunut, siihen laskemansa rautaesineet
nurkkaan, heittäytyi vaatteissaan pitkälleen.
-- No, nyt ainakin minä lepään omassa konepajassani!
Pari minuuttia myöhemmin hän nukkui molemmat kätensä toisen posken
alla.