Rautatievaunujen tilaus tuli tehtaalle. He eivät saaneet niin monta
kuin olivat toivoneet, ainoastaan kaksikymmentä. Mutta sekin jo
ilahdutti Kallea, sillä hän tiesi tämän voivansa suorittaa täysin
tyydyttävästi. Konepaja oli hyvässä kunnossa, joka työssä oikea mies,
hän itse valvomassa kaikkea.
Kuinka haitallisia sivutyöt voivat olla, sen hän huomasi annettuaan
malliseppien ryhtyä työhönsä. He olivat kirjoituspöytiä laatiessaan
kadottaneet varsinaisen tarkkuutensa ja tekivät nyt puumallit
hätiköiden. Valumestari huomautti siitä Kallelle. Tämä sieppasi
mallit käteensä, riensi työhuoneeseen, heitti ne keskelle permantoa
niin että jysähti ja sanoi:
-- Roskaa! Kaikki hyljätty! Työ tehtävä huolellisemmin uudestaan!
Miehet murahtivat pahasti. Mutta Kalle tunsi väkensä.
-- Työ on täydellisesti hutiloitu! Mallit ovat tehdyt sellaisia, että
niiden mukaan ei voi muottia valaa. Teidän palkastanne vähennetään
tämän tähden kokonaisen päivän palkka.
Miehet katsoivat toisiinsa. Tällaista he eivät vielä ennen olleet
kuulleet. Jos teki huonoa työtä ja se hyljättiin, niin sai toki
siitäkin tuntipalkkansa. Eihän tämä ollut urakka- tai kappaletyötä.
Aivan kuin yhdestä suusta he sanoivat:
-- Sitten menemme mieluummin.
-- Te ette mene minnekään, vaan teette työnne ja otatte rangaistuksen
vastaan. Ellei teillä ole työn kunnioitusta, niin minä sen teille
opetan. Kas niin, ei mitään mukinaa tai motkotusta, vaan työhön ja
heti, sillä meillä on kiire!
Jos miehiä olisi ollut suurempi lauma, niin ei Kalle olisi näin
tohtinut puhua, sillä hän tiesi varsin hyvin, että loukattu
kunniantunto voisi siirtää syrjään velvollisuudentunnon, mutta
pienessä joukossa hän aina tiesi järjen pääsevän valtaan, kun heti
alussa otti tiukasti kiinni.
Hän oli laskenut oikein. Kun mallit tulivat valimon puolelle, olivat
ne joka suhteessa moitteettomat. Kun viikon lopulla maksettiin
konttorissa palkkoja, eivät puusepät ottaneet yhden päivän palkkaa
vastaan, vaikka Miettinen oli valmis sen heille maksamaan.
-- Eikö johtaja ole puhunut mitään? kysyi mestari.
-- Ei ole.
-- Ehkä hän on unohtanut. Meiltä piti otettaman yhden päivän palkka
pois, ja minä meinaan sillä tapaa, että se oli oikein. Antaa rahojen
olla täällä siksi, kunnes kasööri saa tietää, kuinka asian laita on.
Kun Kalle sai tapahtumasta tiedon, lausui hän:
-- Se saarna ei totisesti langennut tien oheen.
-- Maksetaanko heille tuo yhden päivän palkka? kysyi Miettinen.
-- Tietysti ei. He tunnustavat rangaistuksen oikeaksi, siis se
on säilytettävä. He ovat muuten näinä kuukausina ansainneet tuon
kirjoituspöydän takia niin paljon, ettei heille tämä seikka tuota
mitään haittaa aineellisestikaan.
Kirjoituspöytien suhteen Kalle oli tullut huomaamaan tuon
yleisesti suomalaisessa liike-elämässä ilmenevän virheen, että
mahdollisimman moni ryhtyy aina samaan asiaan, jolloin pilataan
työalat liikatuotannolla. Nyt oli näitä koulupoikien kirjoituspöytiä
ilmestynyt vaikka mistä puusepäntehtaasta, välittäjät vaativat liian
suurta osuutta, hinnat täytyi painaa alas ja, jotta edes vähän
ansiota jäisi, huonontaa tavaraa. Kalle ei siihen suostunut. Hän
lopetti pöytien valmistuksen.
Kun Kallessa kerran oli tuo herätys saanut alkunsa, että hänen
työllään omalla alallaan voisi olla laajempi merkitys ja kantavuus
kuin vain hänen yksityinen voimainsa käyttö ja rahan ansaitseminen,
niin olihan aivan luonnollista, että tuo jo aikaisemmin herännyt
ajatus voida keksiä kone, joka pystyisi huokeasta hinnasta kaivamaan
soiden valtaojia, täyttäisi hänen mielikuvituksensa.
Konepaja ei vaatinut kaikkea hänen aikaansa, hänen tuli siellä
ainoastaan valvoa, ja siksi hänellä oli aikaa tämän ojituskoneen
miettimiseen. Järjestelmällisesti hän ryhtyi työhön. Hän otti selkoa
siitä, minkälaatuiset suot Suomessa ovat tavallisimpia, voidakseen
sen mukaan järjestää keksintönsä käytännöllisyyden. Häntä aivan
kauhistutti kuullessaan, millaisen suuren osan maata suot täyttävät
ja millainen pieni murunen niistä vasta on voitu ottaa viljelykseen.
Ja aina vähitellen syntyi uutta suota siten, että varsinkin
pohjoisosassa maata suo vähitellen siirtyi metsiin ja pilasi puita,
joissa oli maan paras rikkaus.
Pian hän pääsi selville siitä, mihin leski jo oli viitannut,
että valtaojien kaivaminen oli ensimäisiä ehtoja, ja että tämä
tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että voitiin hankkia tähän
tarkoitukseen kone, joka mahdollisimman huokealla hinnalla voisi
kaiken toimittaa. Kun suuret valtaojat olivat olemassa, silloin
saattoi ajatella sivuojien kaivamista ihmisvoimalla.
Hän tiesi eräässä paikassa maatamme nostettavan suoturvetta suurissa
määrin ja käytettävän polttoaineena. Hän läksi sinne tarkastamaan
koneita toukokuulla. Hän oppi koneesta yhtä ja toista, mutta se ei
sopinut laisinkaan hänen tarkoitukseensa, se oli pelottavan suuri
ja raskas laite. Hänen koneensa ensimäinen ehto oli kepeys ja sen
yhteydessä mahdollisimman suuri voima. Järjestelmällisesti hän
ajatteli. Pian hän oli selvillä niistä laitteista, jotka saattoivat
pysyttää kohtalaisen suuren painon suon pinnalla vaipumatta alas ja
tarjoten tilaisuuden liukumiseenkin molemmin puolin aiottua ojaa. Ne
olivat tavallaan ruuhen muotoisia, aivan litteäpohjaisia, ja niiden
päälle, ulottuen toisesta toiseen ajatellun ojan yli, hän aikoi
rakentaa koneensa. Käyttövoimaksi täytyi tulla sähkön, sen hän tiesi,
ja voimakkaita dynamoita ja moottoreita oli aina saatavissa. Se asia
oli siis selvä. Varsinaisen koneen tuli toimia kolmella tavalla,
viiltää turve, nostaa se ojan reunalle ja pystyä kiskomaan suon
sisässä olevat kannot ja lahonneet puut ylös.
Ensiksi hän päätti ratkaista kantojen nostamisen. Hän ajatuksissaan
laati koneensa keskelle pienen, mutta hyvin rakennetun
nostolaitoksen. Siihen hänellä oli paljon malleja. Hän vain
tuumiskeli, kuinka paljon nuo ruuhentapaiset laitteet pystyivät
vastustamaan suohon painumista sinä hetkenä, jona koukut olivat
iskeneet kantoon ja alkoivat nostaa sitä ylös. Tämän ratkaiseminen ei
ollut vaikeaa, sillä kaikki riippui ruuhilaitosten rakenteesta.
Mutta sitten tuli kysymykseen suon halkaiseminen. Ensin ajatteli
hän suuria sirkkelisahan teriä, mutta huomasi, että ne olisivat
ainaisessa vaarassa, kun ei koskaan voinut tietää, milloin voi
sattua kivi tielle ja terät pirstaantua niihin. Uusia voisi
hankkia kyllä, mutta ne tulisivat kalliiksi. Hänen täytyi voida
luoda jotain sellaista, joka ei rikkoontuessaan maksanut paljoa ja
oli silmänräpäyksessä uusittavissa. Suopiilut hän tutki kaikissa
eri muodoissaan ja loi aivan uuden, jonka terä oli hyvin ohut ja
kulmikas, jotta leikkaamiskyky siten tuli suuremmaksi.
Hän muisti kerran lukeneensa Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä
tuollaisesta kuokkimiskoneesta ja hän alkoi sydämestään nauraa.
-- Minun koneestani taitaa tulla samanlaatuinen kummitus, joka on
vain unissa ja ajatuksissa!
Miettimällä hän sai selville, millaisen laitteen hän valmistaisi
näiden piilujen käyttäjäksi. Voiman ei siinä tarvinnut olla kovin
suuri, koska aines, joka oli halkaistava, oli pehmeää.
Halkaistun turpeen nostaminen ojan syrjään oli viimeinen ratkaistava.
Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki mahdolliset muodot ruoppauskoneen
nostolaitoksista nostoranoihin asti. Hän löysi keinon, joka
mielestään oli oikea.
Ja nyt hän alkoi ajatuksissaan antaa koneen käydä. Sen täytyi toimia
ja toimia täydellisesti. Hän paranteli jokaista yksityiskohtaa,
laati kaikki yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka kolmen miehen
käyttämänä voisi toimia.
Juuri kun hän oli piirtäjien avulla saanut koneen paperille ja aikoi
pyytää insinööriä matemaattisesti laskemaan kaiken, tuli heille
ankara isku.
Pankki alkoi tehdä vaikeuksia.
He olivat maksaneet pankille velastaan satatuhatta maaliskuulla.
Satatuhatta he olivat käyttäneet uusien koneitten ostamiseen ja
uudistusten hankkimiseen konepajassa. Loput voitosta pidettiin siltä
varalta, että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka teki rahojen
käsilläolemisen välttämättömäksi, koska kerran oli vielä kireät
ajat. Konepaja toimi kyllä säännöllisesti, mutta jos laskettiin pois
pankille tuleva korko ja kaikki menot, niin se ei tuottanut koko
pääomalle muuta kuin kahden prosentin koron. Se ei ollut paljoa,
mutta senkin varassa voi pitää kaikkea pystyssä ja odottaa uusia ja
parempia aikoja.
He olivat leskeltä saaneet nuo satatuhatta, suorittaneet pankille
senkin velan, voittivat tämän velan yksityiselle siirtymisen
kautta puoli prosenttia. Mutta pankille he olivat vielä velkaa
kolmesataatuhatta.
Ja silloin pankista eräänä päivänä sanottiin lainat irti. Kuukauden
päästä ne olivat maksettavat. Pankin täytyi koota kassaan rahoja,
ja kohteliaasti pyydettiin insinööriä, jolle ilmoitus puhelimitse
tehtiin, hankkimaan rahat jostain muualta.
Kun insinööri Kallelle tämän seikan ilmoitti, niin nuori mies
huudahti:
-- Ovatko he hulluja? He antavat meille luottoa silloin, kun liike
oli kaikkein huonoimmillaan, ja nyt he kieltävät sen, kun kaikki
alkaa mennä hyvin.
Insinööri oli aivan rauhallinen.
-- Hyvä ystävä, sanoi hän, minä ymmärrän tämän varsin hyvin. Kun
pankki silloin antoi meille luoton, niin se tahtoi siten saada meidät
nostamaan konepajan asiat hyvään kuntoon, voidakseen sopivana hetkenä
kaapata suuret voitot itselleen.
-- Kaapata, millä tavoin kaapata? kysyi Kalle.
-- Samalla tapaa kuin mitä me käytimme yhtiön suhteen.
-- Kuinka niin?
-- Me käytimme toisten pulaa hyväksemme. He tekevät samoin. Pankilla
on varmaankin tiedossa joku, joka haluaa ostaa tämän konepajan
siltä. Pankki tietää varsin hyvin, että kun ajat ovat kireät, tämän
konepajan asiat kautta maan olleet tunnetusti huonot, emme saa
keltään yksityiseltä rahoja, ja toisilla pankeilla ei ole tähän
aikaan mitään halua ryhtyä suuriin uusiin yrityksiin, kaikilla kun on
täysi työ saadakseen nykyiset edes jollain tavoin hoidetuiksi.
-- Tämä tietää siis, että meidän on pakko lyödä kintaamme pöytään ja
heittää kaikki ansiomme ja työmme tulokset tuolle rahalaitokselle
aivan kuin lahjaksi?
-- Sitä pankki aikoo. Huonot ajat ovat aina olleet pankkien
kulta-aikoja, sitä sinä et kai tiedä.
-- Ja sinä pysyt rauhallisena tällaisen häviön edessä? sanoi Kalle.
-- Minä olen voinut tällaista aavistaa, ja siksi se ei minua
kummastuta. Pankit tekevät huonoina aikoina tavallisesti näin.
Jos on esimerkiksi talo, johon pankilla on ensimäinen kiinnitys,
sanokaamme neljäsataatuhatta, ja sitten talolla on viisi-kuusi muuta
kiinnitystä, yhteensä ehkä satatuhatta, ja näiden lisäksi ovat
rakentajat panneet tietysti kaikki ne rahat, mitä heillä suinkin on
ollut, niin se on pankille kultakaivos. Tulee huono aika. Syystä
tai toisesta ei talo voi suorittaa kaikkia maksujaan, se tarvitsee
lisää luottoa ja kääntyy pankin puoleen. Tämä kieltäytyy. Talon
omistajat eivät voi hankkia mistään muualta. He antavat kaiken mennä
vararikkoon. Tulee huutokauppa. Pankki huutaa talon itselleen omaan
kiinnitykseensä asti. Silloin se saa talon neljälläsadallatuhannella,
vaikka sen arvo on ehkä kuusisataatuhatta.
-- Ja kaikki nuo muiden kiinnitysten omistajat kadottavat rahansa?
-- Tietysti, elleivät itse osta taloa. Mutta millä rahoilla?
-- Me emme päästä konepajaamme tällä tavoin menemään! huusi Kalle. --
Nyt minä sen tahdon pitää, sillä nyt minä tiedän, että täällä minä
osaan olla ja että työlläni on jokin muukin merkitys kuin oma hyötyni.
-- Ja mikä se on?
-- Kansallinen merkitys, kun koetan kehittää omaa teollisuutta
ulkomaalaisen rinnalle ja sen arvoiseksi.
-- Hyvä ystävä, jos noin ajattelet, niin ajattele vaan, sillä oikein
se on. Mutta älä puhu siitä, muuten sinut pannaan vaikka millaisen
horjuvan liikkeen johtajaksi. Tässä maassa perustetaan suuret määrät
liikkeitä yksinomaan tuolle aatteelle. Sinä olet mennyttä miestä,
jos saadaan tietää, että sinulla on tuollaisia suunnitelmia. Ei,
mies hyvä, nyt me ajattelemme itseämme ja teemme kaiken voitavamme
pelastaaksemme itsemme. Me voimme raapia omasta kassastamme aina
kokoon satatuhatta markkaa, sen tiedän. Olemme tähän asti maksaneet
kaikki tilauksemme täsmällisesti, meillä on siis hyvä nimi, voimme
jatkaa liikettä ja saada luottoa raaka-aineiden hankinnassa; mutta
sittenkin tarvitsemme kaksisataatuhatta.
-- Leski?
-- Olen ajatellut häntäkin. Mutta kun nyt on vaarassa häneltä äsken
saamamme satatuhatta markkaakin, niin pelkään, että hän vastaa
kieltävästi.
-- Minä koetan, sanoi Kalle.
Hän läksi lesken luo. Vanha rouva oli huonolla tuulella, sen Kalle
huomasi jo sinne saapuessaan. Hän ilmoitti syynkin siihen heti.
-- Olen tänään aivan kiukkua täynnä. Minä olen saanut suorittaa erään
takauksen. Kymmenentuhatta markkaa. Ajatelkaa, kymmenentuhatta!
Niinkuin minulla olisi varaa heittää pois kymmenentuhatta. Sehän on
melkein kahdensadantuhannen korot!
Kalle surkutteli leskeä ja päätti kaikesta huolimatta ryhtyä
asiaan. Leski kuunteli kyllä selitystä, mutta liikahteli kovin
hermostuneesti. Kun Kalle pääsi siihen, että hän tahtoi saada
lainaksi vielä kaksisataatuhatta markkaa, niin leski kimmahti pystyyn.
-- Oletteko hullu? Minäkö antaisin teille kaksisataatuhatta markkaa.
Silloinhan annan teille melkein kaikki, mitä minulla on pankissa.
Ja sitten tulee vararikko kuitenkin kerran, ja sitten minä olen
menettänyt aivan kaikki.
-- Saatte ensimäisen kiinnityksen konepajaan.
-- Se ei mitään takaa. Kyllä minä tiedän, minkä arvoinen konepaja on,
kun se kerran menee rempalleen, koneista saa tuskin metallin hintaa.
Ja rakennukset eivät ole mitään, ei minkään arvoisia. Minä olen kyllä
nähnyt noita raunioiksi sortumassa olevia tehtaita, joiden ikkunat on
rikki ja katto luhistumassa. Ei, minä en anna. Menkää pois, menkää
pois!
Hän aivan kirkui ja huitoi käsillään. Kalle ei katsonut enää
tarpeelliseksi jatkaa keskustelua, hän meni eteiseen ja otti ylleen
päällystakkinsa.
Leski riensi jälestä.
-- Myykää koko konepaja minulle. Minä palkkaan teidät sinne
johtajaksi. Te kykenette siihen, minä uskon sen.
Kalle suuttui. Hänenkö olisi pitänyt luopua kaikesta näin vähällä?
-- En. Minä sanon: en. Kuuletteko, minä sanon: en!
Ja sitten hän paiskasi oven kiinni. Leski juoksi portaille hänen
jälestään.
-- Antakaa minulle takaisin rahani!
Kalle astui portaita alas vastaamatta sanaakaan.
-- Varas, varas!
Hän pääsi kadulle. Hänen olisi tehnyt mieli mennä lyömään tuota
naista. Haukkua häntä varkaaksi, häntä, joka ei koskaan voinut toisen
omaan koskea. Mutta hänhän oli nainen, ja mitä hyötyä olisi, jos
vielä tappelisikin. Tyyneyttä tarvittiin nyt, ennen kaikkea tyyneyttä.
Päästyään insinöörin luo sanoi hän:
-- Ämmä antoi pakit!
-- Arvasin sen, vastasi insinööri. -- Nyt on edessä kulku
rukoushuoneisiin.
-- Minne?
-- Pankkeihin. Kaikkiin järjestään.
-- On se kummallista, että kunnollisten ihmisten, joille työ on rakas
kuin uskonto, täytyy rukoilla saadakseen hiukan luottoa.
-- Se on maailman meno.