-- Isoksikohan meidän voittomme voisikaan vuodessa tulla, jos aina
saisimme suuria tilauksia? sanoi Kalle helmikuun loppupuolella.
-- Meidät voisi vallata se tauti, joka suomalaisten kesken riehuu,
että ryhtyisimme yrityksiin, jotka olisivat liian suuria, vastasi
insinööri. -- Nämä kuukaudet ovat olleet kaikkein korkeimmat
saavutukset, mihin voimme tulla tehtaan ja itsemme kannalta katsoen.
Varsinkin itsemme.
-- Kuinka niin? kysyi Kalle.
-- Odotahan, niin saat nähdä. Kun tämä kiire päättyy, on sinussa
vielä toiminnan nälkää sellaisessa määrässä, että kestää kauan,
ennenkuin tasaannut. Ellet ajoissa pane itseäsi aisoihin, niin ovat
hermosi pilalla. Olet silloin aivan kuin kone, jota on käytetty niin
kauan, että laakerit ovat alkaneet kuumeta. Minä neuvoisin sinua
menemään naimisiin.
Kalle tuli vakavaksi.
-- Niinkö arvelet? sanoi hän hiljaa. -- Naimisiin. Luuletko, että
nainen minun kanssani voi tulla onnelliseksi?
-- Sinä olet oikea mies. Jos valikoit oikean naisen, niin hän on
onnellinen. Mutta älä herran nimessä vain tee sitä tyhmyyttä, että
otat liian herrassäätyisen. Hän tahtoo sinua sorvata muutamiin
määrättyihin muotoihin, ja muutaman vuoden päästä hän on siinä
onnistunut itselleen iloksi ja sinulle suureksi tappioksi. Sinusta
on silloin kadonnut tuo palava voima, joka sinut tekee siksi, mikä
nyt olet. Sinä tulet aina pysymään toiminnan ihmisenä, muuksi et voi
tullakaan, sillä jos rupeat elämän suuria arvoituksia mietiskelemään,
olet mennyttä. Sinun vaimosi täytyy olla sellainen, joka ei koskaan
tahdo olla enempää kuin mitä sinä olet. Hänen täytyy voida sinä
hetkenä, jona onni pettää, sillä sekin voi tapahtua, ruveta elämään
aivan yksinkertaisena sepän vaimona.
Tämä keskustelu saattoi Kallen entistään enemmän punnitsemaan Alman
luonnetta, ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että Alma oli
juuri se nainen, jota hänen kaltaisensa mies tarvitsi, ehdottomasti
tarvitsi. Hän aikoi kirjoittaa Almalle tästä, mutta kykenemätön
kun hän oli tunteitaan ilmituomaan, ei kirjeestä tahtonut tulla
mitään. Hän lykkäsi asian päivästä toiseen ja lopulta arveli, että
hän menee kesällä kotikyläänsä ja selittää silloin suullisesti
kaiken. Ja kun hän tähän varmuuteen oli tullut, piti hän kirjettä jo
tarpeettomanakin.
-- Enhän minä kuitenkaan voi sanoa sitä, mitä minun pitää. Kyllä Alma
jaksaa odottaa. Täytyyhän hänen olla minusta varma, vaikka en mitään
tietoa annakaan. Ellei hän ole, niin sitten hän ei ole se, miksi
hänet olin uskonut.
Kun shrapnellitilaus alkoi tulla valmiiksi, täytyi Kallen ajatella
työväen vähentämistä. Mistään ei konepaja saisi kuitenkaan sellaista
määrää työtä, että voisi pitää kolminkertaisen miehistön. Ensi kertaa
hän nyt oli määräämässä toisten toimeentulon kadottamisesta, ja se
koski häneen kovasti. Hän oli mielestään tekemässä mitä suurinta
vääryyttä näitä olentoja kohtaan, jotka olivat olleet auttamassa
häntä varojen kokoamisessa. Tätä asiaa hän paljon ajatteli, ja se
tuotti hänelle monta levotonta hetkeä. Miehet kyselivät jo, mitä
aiotaan tehdä, kun tilaus loppuu, ja häntä hävetti vastata heille
aivan suoraan.
Tähän aikaan Bergman tuli konepajaan juuri häntä tapaamaan. Erääseen
maaseutukaupunkiin oli perustettava uusi konepaja ja sinne tarvittiin
miehiä. Bergman tahtoi mielellään ottaa varmoja ja luotettavia. Hän
tiesi Kallen kyvyn miehien valikoimisessa ja tuli nyt kysymään,
kuinka suuressa määrässä tämä voisi luovuttaa omasta konepajastaan
hänelle.
Tämä onnellinen sattuma tuli Kallelle niin äkkiä, että se löi
hänet aivan lamaan. Hän istui siinä paikallaan, aivan kuin hänelle
olisi tehty jotain pahaa tai sanottu loukkaavaa, aivan surkean ja
saamattoman näköisenä.
Bergman tämän huomasi ja kysyi:
-- Enhän vain ole millään tavoin tehnyt sopimatonta kysymystä? Se ei
ollut tarkoitukseni.
-- Voi, hyvä ihminen, sanoi Kalle, minähän olen niin perhanan
onnellinen!
Bergman pysyi aivan ymmällä, sillä hän ei käsittänyt sanaakaan tästä
kaikesta.
-- Onnellinenko?
-- Niin juuri. Kyllä minä olen tiennyt, että ihminen voi paljon
järjestää, mutta tällä kertaa minun täytyy sanoa, että tämä on tullut
aivan kuin taivaasta. Minunhan täytyi, kuuletteko, täytyi saada
sijoittaa osa miehistä jonnekin muualle. Minulla ei ollut tiedossa
mitään paikkaa. Ja nyt tulee tämä. Hyvänen aika, kuinka minä olen
onnellinen!
Hän oli vielä niin surkean näköinen, että Bergman arveli hänen
ilveilevän. Mutta pian Kalle oli toipunut tästä odottamattomasta
mielentilastaan ja saattoi puhua asiasta aivan rauhallisesti.
-- Jos puolet miehistä otatte täältä, niin minä annan teidän ne itse
valita.
-- Sitä minä en tee. Minä olen varma siitä, että täällä on
kunnollista joukkoa kaikki tyynni. Valitkaa te!
Kun Kalle tämän keskustelun jälkeen tuli konepajaan, katsoi hän
työmiehiin aivan toisella tapaa. Nyt hän jo selitti heille, että
hän aikoo pitää puolet miehistöstä, mutta että toiselle puolelle on
hankittu hyvät paikat.
Seuraavana päivänä oli shrapnellien valmistus saavuttanut kaikkein
korkeimman tuloksensa, tuhatkahdeksansataa. Kalle katseli miesten
työtä, ja suuri ihailu täytti hänen mielensä. Jokainen teki vain ne
määrätyt liikkeet, jotka olivat välttämättömiä, ei mitään liikaa,
ei mitään sellaista, joka rasittaisi ruumista ylimääräisesti.
Kukaan ei puhunutkaan hänelle enää, ei kukaan katsonutkaan hänen
kulkiessaan ohitse. Konepaja oli yksi ainoa yhteinen kone, joka toimi
säännöllisesti ja ponnisti viimeiseen asti. Ja kun vuoro vaihtui,
kun uudet miehet virtasivat sisään, kun työhön saapui verestä väkeä,
niin kuuli aivan selvästi, miten ensimäisenä tuntina aivan kohina
kasvoi suuremmaksi, laskeutuen sitten vähitellen aivan kuin suureksi
suvannoksi, joka tasaisena meni eteenpäin, kunnes uusi vuoro taas toi
uuden voimakkaan laineen.
Viimeistä edellisenä päivänä rikkoutui äkkiä kaksi konetta. Niitä
ei olisi enää millään ennätetty panna kuntoon ajoissa! Kalle
aivan sävähti. Hyvityssakko ei voisi olla suuri, sen hän tiesi,
jos shrapnellien määrästä hiukan vielä puuttuisikin, mutta hän ei
olisi tahtonut kunnian vuoksi olla täyttämättä tilausta, sillä hän
tiesi varsin hyvin, että tämän suoritus voisi tuoda pajaan uuden
tilauksen, uuden työlaineen, joka heittäisi kaiken korkealle jälleen,
kannustaisi toiminnan viimeisiinsä asti ja antaisi jokaisen tuntea
sen suuren ilon, mikä on työssä, kun se kuumeisena täyttää ihmisen.
Hän vihasi koneita, jotka nyt rampoina seisoivat. Miehet olivat vaiti
hänen ympärillään. Olisi tarvittu valaa uusia koneenosia, ja siihen
ei enää ollut aikaa. Jokainen ymmärsi, että koneet eivät olleet
kestäneet sitä hirveää kulutusta, jonka alaisiksi ne olivat joutuneet
näinä kolmena kuukautena.
Kalle seisoi kauan aivan liikkumattomana. Ei kukaan tohtinut sanoa
hänelle mitään. Kaikki olivat jättäneet työnsä, pysäyttäneet monet
koneet, hihnat vain surisivat hiljalleen katossa, ja muutamat akselit
napsuttivat. Kalle kuuli tämän, ja häntä kauhistutti. Mikä olisikaan
ollut seurauksena, jos tällaisia onnettomuuksia olisi tapahtunut
usein ja aikaisemmin? Kaikki oli siis ollut hiuskarvan varassa.
Hän oli väsynyt, kun hän virkkoi: -- Menkäähän joku tiedustamaan,
paljonko valmiita on varastossa.
Muuan mies läksi. Kalle ei sanonut mitään, hän nojasi vain vieressään
olevaan rampaan koneeseen, jonka yksi osa oli irtaantunut äkkiä ja
lentänyt konehuoneen kautta vahingoittamatta kuitenkaan ketään. Hän
tuli ajatelleeksi, että hänkin voisi olla tuollainen kone, josta
äkkiä jotain erkanee, menee rikki, sinkoo kauas, eikä sitten kone
enää toimikaan, on rampa ja kelvoton.
Ja sinä hetkenä hän aivan selvästi tiesi, että tuo osa, jota hän
tarvitsi, aivan ehdottomasti tarvitsi elämäänsä, oli tuo vaatimaton
tyttö kotikylässään.
Tiedustamaan mennyt mies palasi.
-- Puuttuu täydestä määrästä tuhatviisisataa vielä.
-- Se kerrottuna kahdeksallatoista merkitsee siis minulle
kaksikymmentäseitsemäntuhatta tappiota, sanoi hän puoliääneen. --
No kun on otettava vastaan sekin, niin otetaan sitten. Mitä kesken
jääneitä on, ne tehtäköön valmiiksi, ja antaa sitten koneiden
pysähtyä kokonaan.
Miehet siirtyivät paikoilleen. Koneet kävivät jonkun aikaa täydellä
voimalla, sitten jokainen, joka oli oman osansa saanut valmiiksi,
siirsi sen seuraavalle käsittelijälle. Viimeinenkin kone jo seisahtui
ja kuului vain etäältä kuulien rapina, kun niitä laskettiin
teräshylsyyn, ja sitten heikkoa pihinää, kun sekaan kaadettiin massaa
niitä sitomaan toisiinsa.
Mutta miehet eivät menneet pois. Työaika ei ollut loppunut, ja
kuukausia kestänyt rautainen järjestys oli niin piintynyt ruumiiseen,
että heistä tuntui oudolta jättää kaikki kesken.
Sillä hetkellä Kalle huomasi, kuinka paljon miehet hänestä omalla
tavallaan pitivät, ja näki mitä yhden määräävä voima merkitsi. Kaikki
nämä olivat toimettomia, kun käskyä ei ollut. Hänen olisi pitänyt
jotain määrätä, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa.
-- Mutta ne hyljätyt rapnellit! sanoi muuan mies.
Sana lensi kuin salama Kallen aivojen kautta. Nuo muutamat tuhannet
hyljätyt olivat olemassa vielä, sillä ne olivat jätetyt syrjään.
Joulukuussa oli niitä hyljätty paljonkin ja tammikuussa myöskin.
Hän käski tuomaan ne esiin. Kaikki purettiin ja tarkastettiin. Hän
itse otti jokaisen käteensä ja jakoi ne eri osiin sen mukaan, missä
kussakin oli vikaa.
Kaikki miehet tarttuivat niihin tulisella kiireellä. Kun uusi
työvuoro tuli, niin Kalle lupasi kaikille edellisen vuoron miehille
kaksinkertaisen palkan, jos he käytyään tunnin ajan syömässä palaavat.
Miehet palasivat. Nyt oli kahdet miehet jokaisen koneen luona.
Helmikuun viimeisenä päivänä iltapäivällä olivat viallisetkin
shrapnellit korjatut. Ylijäämä oli viisisataa. Tarkastaja saattoi
huoleti tulla.
Kaikki saivat kaksi päivää lomaa ja siltä ajalta täyden palkan.
Miesten lähtiessä sanoi Kalle:
-- Kiitos kaikille. Minä olen ollut kova isäntä, minä tiedän sen,
mutta työtä te myös nyt osaatte tehdä ja sillä sitä sittenkin
päästään eteenpäin maailmassa, ei millään muulla. Ilman teitä ja
horjumatonta uutteruuttanne en olisi päässyt siihen tulokseen, missä
nyt ollaan. Minä en, ikävä kyllä, voi pitää teitä kaikkia luonani,
mutta olenhan saanut paikan niille, joista minun täytyy luopua.
Miehet tulivat kaikki kättelemään Kallea. Ei kukaan sitä ehdottanut,
ei kukaan ensimäisenä alottanut, kaikki puhkesivat eläköönhuutoon.
Muuan työnjohtaja sanoi viimeksi:
-- Me tiedämme, että te olette sepän poika, vaikka olette nyt meidän
herramme. Me olemme nähneet, että te ette työtä ole pelännyt. Kyllä
sellaista miestä työmies aina tottelee. Me aioimme kerran tehdä lakon
tässä välissä. Hyvä oli, ettei siitä tullut mitään.
-- Teillä oli siihen oikeus, vastasi Kalle ystävällisesti. -- Työn
tulee saada palkkansa. Minä vaadin teiltä silloin paljon, totta kai
minun täytyi paljon maksaakin teille. Näkemiin asti!
Seuraavana päivänä oli tarkastus. Kaikki shrapnellit hyväksyttiin.
Toisena päivänä suoritettiin maksu.
Kalle valikoi miesten joukosta ne, jotka hän tahtoi säilyttää
itselleen.
Miettinen näytti uuden kirjanpidon avulla liikkeen tilan samana
iltana. Puhdasta voittoa oli hiukan päälle kolmesataatuhatta. -- Ja
se on meidän! sanoi insinööri. Kallesta tuntui oudolta sanoa, että
sellainen summa oli hänen. Hän katsoi pitkään insinööriin, ja hänen
teki mielensä sanoa, että hän oli ollut ainoastaan kuin toimiva
ruumis, kun toinen oli ollut aivot, mutta hän ei osannut pukea
ajatuksiaan sanoiksi.
Seuraavana päivänä olivat Kallen aivot uutterassa toiminnassa. Hän ei
enää ollut niin paljoa kuin ennen konepajan puolella, sillä kaikki
kulki nyt entistä rauhallista latuaan. Missään ei ollut tulista
kiirettä. Oli keksittävä uusia töitä, löydettävä sellaisia, joita
voi tehdä paljon ja siis sen avulla ansaita, parantaa sellaisia
käyttöesineitä, jotka olivat välttämättömiä. Piirustushuone, jossa
Kalle mieluimmin oleili ja mieluimmin istui samalla paikalla kuin
silloinkin, kun hän ensi kertaa oli antanut aivojensa toimia
uuden keksinnön palveluksessa, oli aivan täynnä kaikenlaisia
metalliesineitä. Hän oli käynyt kaupungin suurimmassa rautakaupassa,
tuottanut sieltä erilaisia työkaluja, kaikki ulkomaalaisia, oli
merkinnyt niiden hinnan jokaiseen ja punnitsi, mitä niistä voisi
kotimaassa valmistaa. Ensi kertaa hän nyt huomasi, että hänen
konepajallaan voisi olla muukin tehtävä kuin ainoastaan olla hänen
tarmonsa työpaikkana. Hän tekisi maalle palveluksen, jos voisi estää
ulkomaalaisen tavaran tuontia, luomalla yhtä hyvää ja kestävää omassa
maassa. Vaikka voitto ei olisikaan suuren suuri, niin saihan ainakin
suuri määrä työmiehiä elatuksensa.
Hän antoi kokeilla yhtämittaa, meni usein koneiden ääreen itse
niitä hoitamaan, pyrki saavuttamaan loistavia tuloksia, epäonnistui
monasti, mutta onnistui myöskin, teki rautakaupan kanssa sopimuksia
ja saattoi konepajassaan siten pitää yhtämittaista työtä yllä.
Eräänä päivänä tehdas sai Suomen valtiolta tiedustelun, mistä
hinnasta se voisi valmistaa viisikymmentä uutta rautatievaunua.
Sen tilauksen takana oli leski, koulupojan kirjoituspöytä,
pari huomattavaa lesken sukulaista ja kapteenin kertomukset
koeammunnoista. Kallen valitsema heikkomielinen mies oli keksinyt
uuden tavan sovitella kuulat shrapnellin sisään, hän oli sen tehnyt
omin päin, huvin vuoksi ainoastaan. Tulokset olivat ammunnassa olleet
hyvin hyvät, ja siitä oli kapteeni asianomaisille ilmoittanut.
Kallelta pyydettiin uuden keksinnön patenttia ostettavaksi. Hän
oli ymmällä sen kuullessaan. Siksi paljon hän jo kuitenkin oli
liikemies, ettei mitään ilmaissut tietämättömyydestään. Jos jotain
uutta oli shrapnelleissa, niin sen oli saanut aikaan varmasti tuo
heikkojärkinen mies. Hän kyseli tältä. Mies selitti sen mukaan
kuin osasi. Kalle ei ymmärtänyt. Hän antoi miehen täyttää erään
shrapnellin hylsyn. Silloin hän sen huomasi. Patenttirahat hän pani
eri kassaksi liikkeeseen kasvamaan korkoa siltä varalta, että tuo
mies, joka oli tehnyt keksinnön, tarvitsi apua. Miehelle hän ei
puhunut mitään.
Kalle oli jo niin tottunut oleskelemaan melkein aina konepajassa,
että hänen oli vaikea olla sieltä poissa. Kun työt olivat päättyneet,
sillä nyt tehtiin työtä ainoastaan yhdellä vuorolla, saattoi hän
mennä tyhjään verstaaseen ja siellä liikuskella edestakaisin.
Täällä ainoastaan hän saattoi löytää oman itsensä ja täällä hän
tohti ajatella tulevaisuuttaan Alman seurassa. Tällaisina hetkinä
oli tuo tyttö hänelle sanomattoman rakas, ja yhä uudelleen palasi
hänen mieleensä ilta ennen kotikylästä-lähtöä, hetki jolloin Alma
oli rientänyt hänen luokseen aitan luona. Mutta mitään ei hän
kirjoittanut, sillä hän ei pitänyt sitä tarpeellisena. Pitihän Alman
tietää kuitenkin kaikki ja ajatella yhtä hyvästi hänestä kuin aina
ennenkin.