Läpättipä Kallen sydän jokseenkin kovasti, kun hän insinööri Salon
kanssa astui pankin johtokuntaan. Konepajan asiat olivat kireät, ja
pankin johtajat olivat senvuoksi hermostuneita.
Insinööri Salo otti asian esille hänelle ominaisella selvyydellä
ja lyhykäisyydellä. Hän sanoi, että pankki varsin hyvin tiesi jo
silloin, kun hän tuli toimitusjohtajaksi, että konepajan asiat olivat
huonot. Sen johtokunta, jumala paratkoon, hyvin tiesi! Nyt kireiden
aikojen vuoksi pankki ei tietysti mielellään kannattanut yritystä,
jonka kumoonmenemisestä se oli melkein varma. Ei tietystikään! Jos
yhtiö tekee vararikon, niin pankki ei voi odottaa suurtakaan määrää
saavansa liikkeeseen antamistaan rahoista, koska konepajaa tällaisina
aikoina ei voi myydä, ja sen hoitaminen tulisi pankille sekä
hankalaksi että ehkä vahingolliseksi. Kuinka hyvin johtajat tämän
tiesivät! Kallen mielestä he olivat aivan kuin rippikoulussa, jossa
vastataan määrätyllä tavalla kysymyksiin.
Mutta sitten Kalle sai nähdä sen kummallisuuden, että pankki, joka
yhtiölle, siis useille henkilöille, ei ollut halukas myöntämään lisää
luottoa, oli valmis sen tekemään heille kahdelle.
Johtokunta lupasi miettiä asiaa ja antaa lopullisen vastauksen kahden
päivän päästä. Herrat kumarsivat toisilleen ja erosivat.
Kadulla Kalle ei voinut olla sanomatta:
-- Elämä on sentään hiukan hullunkurista. Tässä me ostelemme suurta
tehdasta, vaikka meillä ei ole mitään taskussamme. Ja meille annetaan
luottoa! Mutta miksi?
-- Jokainen liikeyritys panee rahaa liikkumaan. Pankki hyötyy aina
silloin, sillä suuri määrä asioita käy sen kautta. Pankki luottaa
minun tarmooni, sillä minä tulin toimeeni melkein suorastaan
pankin pakotuksesta. Se tietää siis, että jos minä uskallan kaiken
ottaa niskoilleni, niin tiedän onnistuvanikin, sillä kukaan
järkevä ei ota muuta huostaansa kuin sen, minkä hän varmasti
tietää osaavansa hoitaa. Pankki näkee minun haluavan rikastua, ja
auttaa siinä, jos vain pelastaa samalla rahansa, jotka se kerran
on ajattelemattomuudessaan tähän liikkeeseen sijoittanut. Minä
yksityisenä saan luoton, ei yhtiö, johon nähden pankki jo ennestään
on asettunut epäilevälle kannalle.
-- Mistä pankki teidät tiesi ja tunsi?
-- Minä olin ennen eräässä suuressa konepajassa, jonka tosin
jokseenkin hyvät asiat saatoin tehdä aivan loistaviksi. Minä
onnistuin siellä onnellisten liikeolojen vuoksi. Minä sain sädekehän
pääni päälle, minua pidettiin erinomaisena insinöörinä, luultiin
minun tekevän ihmeitä, ja siksi tarjottiin tämä paikka minulle.
-- Kyllä minä ymmärrän, että te paljon taidatte, minäkin, mutta miksi
sitten johtokunta on ollut kiero teitä kohtaan?
-- Sitä en oikein voi selittää. Se on kai tuota tavallista
suomalaisuutta, että luotetaan aina siihen, joka ei ole mies
paikallaan, mutta ei koskaan siihen, joka toimensa taitaa. Nyt he
saavat tyhmyytensä maksaa, ja sen minä heille niin sydämeni halusta
suon.
-- Mutta jos antaisi kaiken mennä ensin vararikkoon?
-- Olen sitäkin ajatellut, mutta ennenkuin asiat ovat selvitetyt,
voi joku toinen ottaa kaiken huostaansa. Voi myöskin sattua, että
johtokunta panee minut pois ja ottaa taas jonkun toisen, joka ei
tietysti mitään taida eikä osaa. Sellaista on nähty. Vararikko on
ikävä asia, siihen he eivät laskisi ainakaan näin ensi hetkenä,
vaikka siitä kuinka paljon tahansa huutavat. Minä tunnen nuo äijät
niin erinomaisen hyvin ja heidän merkillisen ajatusjuoksunsa.
Antaahan olla, kun johtokunnan kokous tulee, niin siitä syntyy
ilonpito. Ette kai tiedä, että melkein kaikki nämä herrat ovat muuta
kuin liikemiehiä. Siksi he niin kauheasti huutavatkin liikeasioissa.
Kaksi päivää myöhemmin vastasi pankin johtokunta myöntävästi, mutta
tahtoi tuon uuden lisälainan varmuudeksi takaukset.
-- Niiden hankkimiseen on meillä kyllä vielä aikaa, sillä ensin on
asiat muuten saatava kuntoon, arveli insinööri.
Johtokunta kokoontui hyvin murheellisena. Kokous pidettiin konepajan
konttorihuoneessa. Kalle sai odottaa piirustushuoneessa sitä hetkeä,
jona hänen oli astuttava sisään.
Insinööri Salo oli arvannut oikein, johtokunta ei mistään
hinnasta tahtonut mennä uusiin vekseleihin, jotka olisivat
olleet välttämättömiä, mutta ei se myöskään olisi tahtonut antaa
kaiken mennä vararikkoon. Insinööri antoi heidän rauhassa puhua,
soutaa ja huovata asiassa. Kun he viimein olivat kaiken järkensä
tuhlanneet eivätkä enää tienneet, minnepäin olisivat kääntyneet
pelastuakseen tästä kaikesta, teki hän ehdotuksensa. Sen vaikutus
oli hämmästyttävä. Johtokunta pyysi saada keskustella siitä ilman
toimitusjohtajaa. Insinööri meni Kallen luo.
-- Nyt ovat suostumassa siellä. Ehdotukseni oli heille suoranainen
yllätys.
-- Oletteko siitä aivan varma?
-- Olen. Muuten suoraan sanoen tekisin minä aivan samoin kuin he
tulevat tekemään, sillä mitään muuta pelastusta ei ole.
Kymmenen minuutin päästä johtokunta kutsui herrat sisään. Asia
oli heidän puolestaan selvä, heidän täytyi se vain ehdottaa
yhtiökokoukselle.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen se oli suoritettu.
Konepaja luovutettiin insinöörille ja Kallelle, kun he vain ensin
maksoivat viisikolmatta prosenttia osakkeiden nimellisarvosta.
Samana päivänä oli insinööri saanut kirjeen Pietarista. Suuri
shrapnellitilaus oli selvä, hänen täytyi vain matkustaa sitä varten
Pietariin sopimaan viimeisistä ehdoista.
-- Ja nyt hankkimaan takuut! sanoi insinööri. -- Toisen saan sen
luottamuksen perustuksella, mikä ihmisillä on minuun, toisen hankkii
teidän ruumiinne meille.
-- Millä ihmeen kummalla? kysyi Kalle.
-- Toinen on muuan rikas leski, ruma kuin syötävä, mutta
herraseurasta kovin pitävä. Hän ei voi teidän ulkomuotoanne vastustaa.
Kallea tämä nauratti.
-- Riippuuko luotto sitten sellaisista seikoista?
-- Luuletteko, että ihmisen kunnollisuus yksinään riittää? Kaukana
siitä! Koettakaa niellä tämä pilleri rohkeasti. Ämmä on hirveän
näköinen, mutta olkaa aivan kuin hän olisi kaunis kuin taivaan
enkeli. Hän on tyytyväinen, kun saa ystävällisyyttä osakseen. Kaikki
riippuu vain siitä, kuinka hän sen saa, kuka sen antaa.
-- Ei kai minun kaulaan tarvitse mennä?
-- Sanoja, ei muuta kuin sanoja! Hän lukee romaaneja, ja silloin
riittävät sanat. Muuta ei tarvita.
-- Te tunnette hänet?
-- Kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä nuori ja kaunis, sain
hänet takuuseen. Minä maksoin kaiken määräpäivänä takaisin. Minuun
hän luottaa kyllä, sen tiedän, mutta nyt tarvitsemme sataantuhanteen
takaamaan. Summa on suuri, siihen tarvitaan enemmän lumousta, enemmän
lumousta!
-- Onkohan tällainen peli oikeaa?
-- On. Hän auttaa lopulta aivan mielellään ja hän on tekemisissä
rehellisessä asiassa. Takuumiehet saavat vastatakuuksi minun
henkivakuutukseni, se on juuri sama määrä, satatuhatta.
Takaajat heidän piti hankkia yhdessä päivässä, sillä insinöörin
täytyi kiiruhtaa Pietariin. Ensimäinen, tuo insinöörin tuttava,
oli koroillaan elävä vanha kartanonomistaja. Hän oli ollut jollain
tavoin läheinen ystävä insinöörin isän kanssa. Kun hänelle näytettiin
Pietarista tullut kirje ja kun hän sai kuulla, että vastatakuuksi
tulee henkivakuutus, suostui hän heti. Sen ehdon hän pani, että laina
olisi suoritettava kahden vuoden päästä.
Vanha leski otti insinöörin vastaan suurella ilolla. Hän loi Kalleen
tutkivan katseen. Tämä huomasi, että akka oli todellakin hirvittävän
näköinen, paljoa pahempi kuin mitä hän oli kuvitellutkaan, mutta hän
veti kuitenkin suunsa ystävälliseen hymyyn tervehtiessään, jolloin
hänen kauniit valkoiset hampaansa näkyivät, ja kumarsi mahdollisimman
sirosti. Ryppyiset kasvot kirkastuivat.
He astuivat saliin. Insinööri ei vähään aikaan puhunut mitään
käyntinsä tarkoituksesta. Hän kyseli lesken vointia ja ihmetteli,
kuinka terveen näköinen hän oli. Hän vetosi Kalleen. Ei koskaan voisi
uskoakaan rouvaa niin vanhaksi kuin hän itse väitti.
-- Kas, se on nyt niin, että nuorena koettaa salata ikäänsä ja
keikailee sillä, vanhana keikailee taas jo iällään, sanoi leski.
Sitten puhe kääntyi reumatismiin ja kylmiin ilmoihin. Leski selitti,
millainen erinomainen uusi kamiini hänellä oli eteisessä, se kun
lämmitti siitä kokonaista kolme huonetta.
-- Huomasin heti sen, sanoi insinööri. -- Onhan se meidän konepajassa
tehty ja näkyy olevan uusinta mallia.
-- Erinomainen, erinomainen. Vai teidän tekemänne? Minä olen aina
sanonut, että niin lahjakasta miestä, kuin te, harvoin tapaa
maailmassa!
-- Se keksintö, joka tämän tekee erinomaisen suuressa määrässä
hiiliäsäästäväksi, ei ole minun, vaan tämän toverini.
Leski loi ihailevan katseen Kalleen. Nyt insinööri löi varmimman
valttinsa pöytään. Hän kertoi, että Kalle oli ollut vain
maalaisseppä, mutta oli lahjakkaisuutensa avulla noussut hyvin pian.
Hän kertoi Kallen opinnoista, tavasta, millä he olivat tutustuneet.
-- Ihan kuin romaanissa, ihan kuin romaanissa! sanoi leski.
Hänen täytyi mennä etsimään jotain vieraille tarjottavaa.
-- Te olette voittanut hänet. Hän tuo kohta vanhoja, huonoja omenia,
joita hän saa omasta kartanostaan maalta. Syökää niitä niin monta
kuin jaksatte, hän pitää siitä.
-- On tämäkin konepajan ostamista! sanoi Kalle.
Aivan oikein, leski toi omenia. Varmuuden vuoksi hän pyyhki
hedelmäveitset hameeseensa. Kalle tarttui omenaan ja söi sen
muutamalla puraisulla. Sitten hän otti toisen.
-- Eikö ole hyviä? sanoi leski.
-- Erinomaisia!
-- Ne onkin minun omasta puustani, joka on istutettu sinä vuonna,
jona synnyin.
Kalle oli jo vähällä kysyä, kuinka niin vanha puu enää laisinkaan
omenia kantaa.
Hedelmien terveellisyydestä johti insinööri keskustelun terveyteen
yleensä ja siitä hän pääsi Kallen erinomaiseen kykyyn sanoa paljaalla
käden tuntemuksella esineiden paino.
Tätä lesken täytyi saada koettaa. Hän tarjosi erään suuren
hopeamaljakon punnittavaksi. Kalle piti hetkisen sitä kädessään.
-- Kilo ja ehkä kaksisataa viisikymmentä grammaa.
Nyt lesken jo täytyi mennä hakemaan keittiöstä vaaka. Malja
punnittiin. Kalle oli sanonut aivan oikein.
-- En ole ennen kuullut koskaan tällaisesta. Aivanhan teitä voisi
rahan edestä näyttää!
Hän pyysi sanomaan, kuinka paljon muuan tuoli painoi. Kalle vastasi
siihen. Tosin leski ei voinut puntarissa painoa todeta, sillä niin
paljoa se ei mitannut, mutta hän uskoi aivan varmasti.
-- Kai te voitte jo silmälläkin sanoa, paljoko jokin painaa. Kuinka
paljon luulette minun painavan?
Kalle naurahti.
-- Pitäisi saada pidellä käsissään. Leski huudahti, mutta nauroi
samalla.
-- Jos tahdotte tietää, niin kyllä sanon, lausui Kalle ja nousi
seisomaan veikeä hymy huulillaan.
Leski kirkui ja huitoi käsillään, mutta tavalla, jonka Kalle aivan
oikein ymmärsi. Hän nosti ämmän käsivarsilleen, piteli siinä
miettivän näköisenä hetken, kiikutti hiukan ylös ja alas ja laski
sitten maahan.
-- No? kysyi leski aivan jännittyneenä. -- Minä olin eilen saunassa,
minä punnitsin siellä itseni. Nyt saamme nähdä, tiedättekö!
-- Kuusikymmentäkahdeksan kiloa ja neljäsataa grammaa.
-- Nyt sanotte väärin. Ettepäs tiennyt, lausui leski veikeästi. --
Kilot on oikein, mutta grammoja on seitsemänsataa.
Äkkiä hän löi kätensä yhteen kovasti hämmästyen.
-- Minulla oli silloin paksut kengät jalassa, nyt minulla on
kotikengät. Te olette varmasti ollut oikeassa. Mikä lahjakkaisuus,
mikä lahjakkaisuus! Hyvä jumala, onko teillä edes maailmassa
tilaisuutta päästä eteenpäin? Tuollainen mies ei saa jäädä avun
puutteessa syrjään, ei koskaan. Enkö minä voisi jollain auttaa?
-- Juuri sen vuoksi olemme tulleet, sanoi insinööri.
Ja sitten hän selitti koko konepajan jutun ja kuinka hän juuri sen
vuoksi on uskaltanut tähän hommaan ryhtyä, että hänellä on tiedossa
sellainen apulainen kuin Kalle oli.
-- Sitä minä en ihmettele, sanoi leski. -- Sellainen kyky, sellainen
kyky!
Vähän ajan päästä oli leski valmis mihin tahansa. Kun hän oli
jo suostunut, luetteli insinööri hänelle kaikki varmuudet,
henkivakuutukset, toisen takaajan, äsken tulleen suuren tilauksen.
Leski oli aivan tyytyväinen. Hän vakuutti, että jo insinöörillekin
hän olisi ollut valmis menemään takuuseen, mutta teki sen kahta
vertaa suuremmalla ilolla, kun sai tarjota sen kahdelle kunnon
miehelle.
Ja nyt hän kyseli yhtä ja toista konepajasta ja mitä siellä
valmistetaan. Ja kun hän kaiken sen oli saanut tietää, niin hän
arveli voivansa hankkia muutamia tilauksia sinne hänkin vuorostaan.
-- Minä en lupaa mitään varmasti, minä en lupaa mitään. Minä koetan
ainoastaan. Ja pikkuisia tilauksia, ei muuta kuin pikkuisia.
Nyt hänen jo täytyi tarjota viiniä ja hän meni sitä etsimään.
-- Hän hankkii meille, oikeammin teille, vaikka mitkä tilaukset.
Hänellä on hyvin huomattavia sukulaisia, hän käy niitten
kimppuun, sanoi insinööri. -- Mikä oivallinen keksintö tuo hänen
punnitsemisensa.
-- Hän sen keksi, minä huomasin sen hänen silmistään. Täällä on moni
nainen tahtonut sitä koettaa, ja minä näen sen heti aina heidän
tavoistaan, kaikilla on samat räpättävät liikkeet ja kaikilla sama
vikinä. Olkoot sitten nuoria tai vanhoja.
Viini tuotiin ja maljoja kilisteltiin. Insinööri sanoi kiiruhtavansa
vielä pankkiin ja panemaan velkakirjan kuntoon, jotta sitten
seuraavana päivänä takaajat saisivat kirjoittaa siihen nimensä.
Insinööri pyyteli kovasti anteeksi sitä, että hänen vielä samana
iltana täytyi lähteä Pietariin ja että hän siis ei voinut tulla
noutamaan allekirjoitusta, niinkuin kohteliaisuus olisi vaatinut.
Kallen täytyi tehdä se yksinään.
Leski antoi sen niin kovasti mielellään anteeksi.
-- Eihän sellaiset pikkuasiat voi tulla kysymykseenkään meidän,
vanhojen tuttujen kesken.
Itsestään leski, ryypättyään kolmannen lasin, ehdotti, että laina
otettaisiin ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi sillä hän olisi silloin
valmis antamaan itse rahat. Ne olivat talletustilillä, mutta hän
voisi sanoa ne heti huomenna irti. Lainan voisi panna Kallen nimiin,
ja sitten insinööri ja tuo toinen takaaja takaisivat.
-- Se on meille molemmille edullista, sanoi leski. -- Minä saan sillä
tavoin puolen prosenttia enemmän korkoa ja te saatte rahat puolta
prosenttia huokeammalla, kuin mitä pankki ottaa.
Hyvin herttaisten jäähyväisten jälkeen he erosivat, lesken vielä
eteisessä ihailtua Kallen keksimää kamiinia ja kehotettua häntä
tulemaan varmasti seuraavana päivänä.
Kadulla Kalle sanoi:
-- Mutta eikö tuota ämmää puijata kovasti?
-- Ei sentään. En tiedä hänen tehneen ainoatakaan huonoa afääriä.
Hänellä on sittenkin jonkinmoinen vaisto, joka häntä johdattaa.
Ulkomuoto ei yksin riitä hänenkään edessään, tarvitaan siihen jotain
muutakin. Hän oli nuoruudessaan hyvin onnettomassa avioliitossa,
mies oli hullu nimittäin. Hän tuli siitä hiukan kummalliseksi, mutta
muutamissa suhteissa hän on vielä nytkin aivan ihmeellisen nerokas.
Jos hän olisi ollut nuori, niin olisin sitonut hänet liikkeeseemme
aivan kiinteästi. Hänessä on jotain, mitä, en voi sanoa, mutta
hänessä on liikeälyä. Minä tiedän, että hän vielä nytkin ostaa
ja myy kartanoita ja joka kerta voittaa. Hän aivan kuin haistaa
jokaisen tilan oikean arvon. Ja mitä tulee metsiin, sanoo hän niiden
kauppa-arvon ja kantojen lukumäärän melkein numerolleen, kun vain
on hetkisen metsää katsellut. Uskokaa minua, kun hän ihaili teidän
kykyänne painon määräämisessä, niin se oli aivan puhdasta ihailua.
Jotain yhteistä lienee teissä ja hänessä. Kun huomenna menette hänen
luokseen, niin kannattaa tutkia häntä tarkemmin. Hän jättää imelyyden
hyvin pian, jos vain ottaa selvät asiat käsiteltäviksi.
Illalla insinööri läksi Pietariin.
Seuraavana aamuna Kalle kävi etsimässä tuon tilanomistajan ja he
läksivät yhdessä pankkiin allekirjoittamaan. Tämän tehtyään hän meni
lesken luo.
Leski oli pukeutunut hienoksi ja näytti odottaneen, sillä eteisestä
näkyvän ruokasalin pöydällä olivat jo kahvikojeet valmiina ja
kahvikannu peitettynä.
Kalle oli hyvin luonnollinen ja iloinen. Hän ei enää millään tavoin
tahtonut vaikuttaa lesken ihailuvimmaan, vaan muisti insinöörin
sanat. Leski otti paperin, kävi sen keralla eräässä läheisessä
huoneistossa todistuttamassa nimensä ja ojensi sen sitten Kallelle.
-- Tässä on paperi. Ja mitä noihin minun rahoihini tulee, niin kävin
heti aamulla pankissa. Kuuden kuukauden päästä saatte ne käteenne.
He alkoivat juoda kahvia. Pöydän toiselta puolen katsellessaan tuota
rumaa ja ryppyistä naamaa, joka makeutensa tähden edellisenä päivänä
oli tuntunut ilettävältä, alkoi Kalle siitä pitää. Siinä oli jotain,
joka lumosi yhtäkaikki. Silmissä se oli, aivan varmaan silmissä, sen
hän päätti.
-- Insinööri Salo kertoi täältä mennessämme, että teillä on
erinomainen kyky arvioida silmän avulla, sanoi Kalle.
-- Ei mikään erinomainen, mutta kyllä minä jokseenkin täsmälleen
aina sanon. Sentähden minä eilen pidin tuosta teidän kyvystänne. Se
on samaa, mutta toisessa muodossa. Jos minä nuorena olisin saanut
ottaa osaa asioihin, niin olisin varmasti saanut jotain aikaan.
Mutta siihen aikaan eivät nuoret tytöt olleet muuta kuin avioliittoa
varten. Minä olen nyt vasta vanhoilla päivilläni saanut käyttää
muutamia ominaisuuksiani, jotka nuorena olisivat voineet kehittyä
vaikka kuinka pitkälle. Nyt ne ovat hajallaan, aivan kuin helmet
vadissa, vailla yhdistävää lankaa.
Leski oli tämän sanonut aivan vakavasti, ja Kallea kouristi se
ajatus, että ihmisen elämä voi ehkä pienen sattuman kautta mennä
aivan hukkaan. Hän oli pelastunut, mutta kuinka monta kertaa hänkin
olisi mennyt tuollaiseksi kasaksi nauhattomia helmiä, ellei insinööri
olisi voimakkaalla kädellään pistänyt kaiken läpi varmaa pidintä.
-- Minä olen ajatellut, jatkoi leski, että vaikka ihminen olisi
kuinka kyvykäs tahansa ottamaan oppia vastaan, ei hän kuitenkaan
koskaan saavuta sitä, minkä terve havainto antaa. Ja tuo havainto on
synnynnäinen, sitä ei saa se, jolla sitä ei ole. Tiedättekö mitä minä
olen ajatellut viime aikoina?
-- No?
-- Sellaista auraa, jota voisi käyttää suon kuivauksessa tarvittavan
suuren pääojan tekemistä varten. Sitä ei ole, se on keksittävä.
Mikään tavallinen oja-aura ei tule kysymykseen, koska se on liian
raskas.
-- Siis sen pitää käydä moottorin avulla.
-- Niin, tietysti. Sen täytyy voida helposti liikkua vaikka kuinka
pehmeällä suolla, vajoamatta. Ja kun suomme ovat usein entisiä
metsämaita, jotka pohjaveden kasaantumisen ja sen synnyttämän
kasvullisuuden kautta ovat tulleet vetisiksi, ja siis alla on
kantoja, niin täytyy sen voida kiskoa ne ylös. Sitten sen pitää voida
leikata turve ja nostaa se syrjään. Sillä on siis oleva hyvin monta
ominaisuutta.
-- Mutta kannattaisiko sellainen? Jos koneen keksisikin, ja miksi
sitä ei voisi keksiä, niin kuka sen ostaisi?
-- Siinähän se juuri on, että se kannattaa. Tuollainen kone voidaan
siirtää pitäjästä pitäjään, sen voi omistaa lääni, käyttää sitä
kaikkialla. Pääoma, joka on käytetty sen hankkimiseen, kuoleentuu
sillä tavoin pian.
-- Se on totta. Se ei siis estä. Mutta käyttövoima? Ajatteletteko
turbiineja lähinnä olevissa koskissa ja siten saatavaa sähkövoimaa.
-- Turbiini tulee kalliiksi ja on tarpeeton, kun suo on kaivettu,
ellei sitä käytetä sitten myllyä varten. Ei, siirrettävä dynamo,
jota käytetään yksinkertaisesti höyryn voimalla, koska puuta voi
saada aina suon läheisiltä seuduilta, siis jonkinmoisista erämaista,
huokealla. Minä en tiedä, mutta jos minä olisin nuori, niin rupeaisin
insinööriksi. Yksinäni minä aina ajattelen tuollaisia asioita. Ei
mitä jo on olemassa. Minä en koskaan ole huvitettu sitä, mitä on
saatu valmiiksi, ei, vaan sellaista, joka olisi hyödyllistä, mutta
jota vielä ei ole löydetty. Jokainen keksintö, joka on välttämätön,
menestyy aina.
Kalle katsoi pitkään tuohon vanhaan naiseen, joka istui vastapäätä
häntä, tuohon eilen vielä hupsuksi luulemaansa, ja hän tunsi syvää
kunnioitusta.
Kun hän kaksi tuntia sen jälkeen läksi, oli hänen päänsä aivan täynnä
uusia keksintöjen mahdollisuuksia. Tuo puoliksi sortunut vanha vaimo
oli hänessä herättänyt ajatuksen luoda jotain sellaista, josta olisi
hyötyä ihmiskunnalle, eikä ainoastaan mikä voisi kilpailla toisten
koneiden kanssa.
Leski oli ovella sanonut hänelle:
-- Älkää unohtako minua!
Kalle ei enää hymyillyt. Hän katsoi tuon yksinäisen naisen
surullisiin silmiin, ja kun hän sanoi varmasti palaavansa takaisin,
niin hän tiesi sen tekevänsä. Hän oli tuon naisen sielun punninnut ja
huomannut sen täysipainoiseksi. Tuo yksinäinen olento oli löytänyt
ajatuksia, joita muilla ei ollut. Hän ei niitä voinut toteuttaa ja
hän hapuili sinne ja tänne etsiessään muotoa omille ajatuksilleen,
mutta Kalle tarrasi kiinni pääasiaan ja näki tehtävien mahdollisuuden.