Oltuaan kaksi päivää Pietarissa palasi insinööri Salo takaisin.
Hän oli tehnyt Venäjän valtion kanssa sopimuksen sadantuhannen
shrapnellin valmistamisesta.
-- Me voimme alottaa kohta, sanoi hän Kallelle. -- Valmistaminen
on yksinkertaista. Olen viisi vuotta sitten entisessä paikassani
niitä tehnyt. Sähkötin sinne. Sain ostaa heidän entiset koneensa. Me
tarvitsemme koneita erikoisesti tätä varten. Maksua ei minun tarvitse
niistä suorittaa, ennenkuin milloin itse haluan. Siis se meno on
säästynyt. Ja sitten tulee raaka-aine. Tänään kirjoitan kaikki sen
johdosta tarvittavat kirjeet. Kuinka te täällä olette tällä välin
toiminut?
-- Takaukset ovat valmiina, paperi pankissa.
-- Tänään siis noudamme rahat ja suoritamme osakkaille heille tulevan
määrän, ja konepaja on meidän. Ja nyt on toimittava. Meillä on
tulinen kiire. Olen saanut tilauksen sentähden, että olen luvannut
suorittaa sen kolmessa kuukaudessa.
-- Satatuhatta shrapnellia! Meidän konepajassa ja kolmessa
kuukaudessa! Sehän on mahdotonta!
-- Miksi niin?
-- Sehän on enemmän kuin tuhannen kappaletta päivässä.
-- Vuorokaudessa! Me otamme kautta koko vuorokauden. Kolme työvuoroa!
-- Mutta miehet! Mistä ne saamme?
-- Kaikki on olemassa, kun te olette! Te olette paras mies ja te
olette paras kone.
-- Mutta jos tulee lakkoja, esteitä?
-- Niin on suoritettava hyvityssakko. Silloin olemme tehneet aivan
turhaa työtä. Jos kaikki saadaan menemään, niinkuin olen arvellut,
niin voimme, koska meille maksetaan kahdeksantoista markkaa
shrapnellilta, ottaen varteen kaiken, raaka-aineet, palkat, koneiden
kulumisen, työaseet, saada jokaisesta itsellemme kolme markkaa, joten
voitto on kolmesataatuhatta. Me olemme täydellisesti pelastuneet.
-- Tai vastaisessa tapauksessa olemme suossa.
-- Aivan oikein. Mutta kannattaa yrittää ensin pysytellä kuivilla.
Minä olen kaikesta jokseenkin varma, oikein varma, täytyy minun
sanoa. Ne koneet, jotka saan, ovat samoja, joita olen ennen
käyttänyt, tunnen ne siis ja voin panna työt hyvin kuntoon. Sain
siellä entisessä paikassani kuusisataa shrapnellia, mutta minulla ei
silloin ollut teitä vielä. Te olette tässä tärkeä. Te osaatte jakaa
jokaisen miehen oikeaan työhön, me voimme siis vähässä ajassa saada
kaikki tekemään korkeimpansa. Se merkitsee täyttä tulosta. Olen siitä
aivan varma.
-- Meillä on nyt marraskuun viidestoista päivä, siis helmikuun
viidentenätoista päivänä on kaikki oleva valmiina.
-- Ei. Olen ottanut ajasta jo pois kaksi viikkoa kaiken
kuntoonsaattamiseen. Me voimme alottaa joulukuun ensimäisenä päivänä,
ja tilaus on oleva valmiina maaliskuun ensimäisenä.
Insinöörin varmuus tarttui Kalleenkin. Hän ei enää epäillytkään
mitään. Kaiken täytyi tapahtua niin kuin he tahtoivat!
He kävivät pankissa, järjestivät asiat, suorittivat osakkeiden
hinnan. Tehdas oli nyt heidän. Kalle kirjoitti tästä isälleen
ja Almalle. Mikon hän tahtoi tehtaaseen aivan välttämättömästi
apulaisekseen.
Kun saman päivän iltana Kalle ja insinööri Salo olivat muuten tyhjän
konepajan konttorissa, niin insinööri sanoi:
-- Nyt me olemme muuta kuin insinööri ja työmies. Nyt sinuttelemme.
Lyhyt kättely, ja sillä asia oli selvä molempien välillä.
-- Ja nyt ryhdymme asioita järjestämään. Meillä on konepaja,
johon pankilla, paitsi tätä viimeistä lainaamme, on kiinnityksiä
neljänsadan tuhannen edestä. Tämän arvo on siis puoli miljoonaa tällä
hetkellä. Meillä ei ole rahoja paljoakaan. Pankista kyllä voimme
saada siksi, kunnes ensimäinen suoritus tulee valtiolta, se tapahtuu
aina kuukausittain tarkastuksen jälkeen. Mutta me tarvitsemme
rahastonhoitajan. Minulla on jo tiedossa sellainen. Hän on kyllä
sukua minulle, mutta sen tähden en häntä ota, vaan siksi, että luotan
häneen. Hänen nimensä on Henrik Jaakkola. Hän on ollut monissa
toimissa, on nykyään ilman paikkaa. Me tarvitsemme miestä, kaikki
sopii hyvin.
-- Yhdeksi apulaiseksi tahdon nuoren Miettisen.
-- Miksi?
-- Hän on luotettava, siitä olen varma.
-- Liian hidas ja aina hymyilevä ja puhuu liian paljon. Hänhän on jo
täältä erotettukin.
-- Minä tahdon hänet kuitenkin saada tänne. Hän minulle antoi sen
neuvon, jonka mukaan nyt olen täällä. Minun täytyy kuitata se
palvelus.
-- Se syy riittää. Saat tehdä niinkuin itse tahdot. Mutta muun
konttorihenkilökunnan valikoin minä.
Konepaja oli viime aikoina käynyt vain puolella voimalla. Kaksi
viikkoa aiottiin tällä tapaa jatkaa, kunnes koneet ja raaka-aineet
olivat saapuneet ja voitiin ryhtyä täydellä voimalla shrapnellien
valmistukseen. Pieniä tilauksia tuli, monet tuon lesken hommaamia.
Kalle niitä kiroili, sillä niistä ei tullut juuri mitään hyötyä.
-- Hänen tuttavansa voivat hankkia meille suuria tilauksia, sanoi
Salo. -- Hän on saanut puristetuksi heiltä meille muutamia töitä,
ne täytyy meidän toimittaa heille aivan ensiluokkaisessa kunnossa,
vaikka emme voittaisi penniäkään. Ne tuottavat toisella tavalla
meille, siitä olen varma. Pieni tilaus on meille aina vaarallisin,
sillä sen tekijä on henkilö, joka pitää sitä kovin tärkeänä; hän
joutuu siitä puhumaan ja on elävänä reklaamina. Ei mikään maailmassa
vastusta naisten suun kautta käypää ylistystä.
Kalle oli ottanut selkoa shrapnellien valmistuksesta. Ne eivät
olleet kovin merkillisiä. Se keksintö, jonka avulla räjähdys saatiin
aikaan, oli valtion salaisuus, shrapnellit siis lähetettiin ilman
tätä viimeistä osaa. Tarkastajana tuli toimimaan muuan valtion
lähettämä kapteeni. Levottomana odotti Kalle koneitten saapumista.
Ne tulivat paria päivää ennen kuin oli odotettu, ja montööri seurasi
pannakseen ne kokoon. Kalle käytti jokaista konetta moneen kertaan
itse, kunnes oli niiden toiminnasta aivan selvillä. Raaka-aineet
tulivat perille, osa liian myöhään, mutta insinööri oli tämän tietäen
asettanut määräpäivän viittä päivää aikaisemmaksi. Konttoripäällikkö
Jaakkola, tuo insinöörin sukulainen, saapui, oli hyvin toimelias ja
hyvin ystävällinen. Kalle tunsi häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Hän
ei pannut sille mitään suurta painoa, sillä insinöörinhän tehtävä
oli pitää huolta kaikesta, mikä oli konttorin puolella, hänen
hoidettavanaan oli konepaja.
Hän alkoi heti järjestää miehiä eri ryhmiin ja tiedusteli uusia,
koska kolme vuoroa tarvittiin. Pyrkijöitä oli paljon. Kalle ei
ottanut ketään työhön, ennenkuin oli koetellut miestä koneitten
ääressä. Ei hän milloinkaan ollut niin iloinnut tuosta kyvystään
punnita miehen työkykyä kuin juuri nyt. Heti kun mies tarttui
koneeseen, saattoi hän nähdä, oliko hänellä kyky liittyä aivan kuin
osana koneeseen. Jokainen mies joutui vähintään kolmen koneen kanssa
tekemisiin, jotta hänen työkykynsä täydellisesti tuli joka tavoin
selväksi Kallelle. Hän jakoi miehet kolmeen suureen ryhmään, nopeat,
täsmälliset ja tarkat, voidakseen sitten antaa kullekin sen työn,
mikä hänelle sopi.
Marraskuun viimeisenä päivänä oli kaikki valmiina ja työt alotettiin
kolmella kahdeksan tunnin vuorolla. Miehet olivat tyytyväisiä lyhyeen
työpäivään, mutta eivät tienneet, että Kalle oli valmis tänä aikana
puristamaan heistä viimeisenkin voiman. Mikko oli myöskin saapunut,
ja Kalle oli ottanut hänet asumaan omaan huoneeseensa. Hän ei näet
ollut joutanut hankkimaan itselleen uutta asuntoa, vaan pysyi tuossa
entisessään.
Ensimäisen vuorokauden Kalle valvoi aivan kokonaan yhteen menoon. Hän
pani työt alkuun insinöörin ollessa apuna. Kaikki ensimäisen vuoron
shrapnellit tulivat kelpaamattomia, milloin mistäkin syystä. Toisen
vuoron tuotteista oli jo puolet kunnollisia, ja viimeinen toimi jo
virheettömästi. Kalle meni levolle. Kun hän viisi tuntia nukuttuaan
palasi, järjesti hän töitä pikkuisia yksityiskohtia myöten.
Seuraavana vuorokautena tuli kolmesataa valmiiksi, otaksuttavasti
kaikki kelvollisia.
Kalle siirteli miehiä uusiin paikkoihin. Niiden joukkoon, joiden
oli valmistettava shrapnellien ohut teräskehys, pani hän nopeasti
toimivia miehiä. Koneet toimivat moitteettomasti, nopeus oli
siinä pääasia. Shrapnellin päähän tulevan hatun tapaisen liitteen
kiertoruuvien valmistajiksi hän otti kaikkein tarkimmat miehet. Ne
olivat melkein kaikki yli keski-iän olevia miehiä. Suurta päänvaivaa
tuotti Kallelle, mistä hän saisi sopivan miehen, joka täyttäisi
metallihylsyt kuulilla ja sillä massalla, joka tarvittiin niiden
liittämiseen. Hän päätti siihen ottaa Mikon. Hän opetti veljeään,
ja tätä tehdessä oli joukko sillä hetkellä joutilaita työmiehiä
tullut katsomaan sitä. Kun erikokoiset kuulat pudoteltiin hylsyyn,
kuuli hän erään miehen hyväntuulisena nauravan. Tämä oli muuan
vähäjärkinen olento, joka oli konepajassa ollut jo aikaisemmin ja
jota Kalle säälistä ei voinut panna pois, vaikka hän ei juuri mitään
osannutkaan. Kalle huomasi, että mies piti tätä leikkinä. Hän pani
vähäjärkisen työhön. Mies teki sen suurella ilolla. Oikea mies
oli oikeassa paikassa! Mikon hän asetti viereen tarkastamaan. He
ennättivät kyllä yhden vuoron aikana täyttää ne shrapnellit, jotka
päivän kuluessa toistaiseksi saatiin valmiiksi.
Kymmenen päivän päästä oli tuotanto saatu nousemaan kuuteensataan
vuorokaudessa. Kalle tuli kärsimättömäksi. Hän ei enää ollut kotonaan
nukkumassa, vaan valmistutti itselleen vuoteen tehtaan puolelle.
Hän ei kolmeen vuorokauteen riisunut laisinkaan yltään, nukkuen
aina pari tuntia otteeseen. Sitten hän kävi saunassa ja oli taas
täysissä voimissa. Tuotanto nousi kahdeksaansataan. Mutta siitä se
ei kohonnut, vaikka Kalle kuinka olisi koettanut lisätä voimaa. Hän
olisi tarvinnut uusia koneita. Niitä ei mitenkään keskellä talvea
voinut saada ulkomailta.
Eräänä päivänä särkyivät valumuotit kuuteen kertaan. Kalle raivosi.
Hän tutki muottiaineen kokoonpanon, kyseli ja tiedusteli tarkoin
miehiltä, jotka ennen olivat tätä tointa hoitaneet, antoi heidän
selittää omalla hitaalla tavallaan ja monisanaisesti kaiken. Hän ei
katkaissut heitä kertaakaan. Hän ajatteli. Hän löysi uuden tavan
aineiden yhdistämiseen, joka teki muotit aivan lujiksi.
Eräs kone meni rikki. Hän kulutti kymmenen tuntia sen
kuntoonpanemiseen. Se oli entistään lujempi sen jälkeen. Hän teki
siinä muutamia lisäyksiä ja parannuksia, sen tuotantokyky nousi.
Terässorvarien joukossa ei ollut ketään aivan erinomaista. Työ tuli
monasti huonoa. Metallia oli heitettävä pois. Kalle oli kuullut parin
miehen puhuvan innokkaasti luistelemisesta. Hän pani toisen heistä
kokeeksi koneen ääreen. Mies suoritti tehtävänsä mallikelpoisesti.
Teräslastu oli aivan tasainen ja yhtämittainen ja jälki aivan sileää.
Kalle otti irti viimeisetkin voimat miehistä järjestämällä heidän
työtään monella tavalla. Ennen joulua päästiin tuhanteen shrapnelliin
vuorokaudessa.
Pieni konepaja tuotti nyt sen, minkä suuri olisi tuottanut monine
koneineen. Kalle oli tyytyväinen.
Juuri silloin ilmoitti leski puhelimella, että hän lähettää
konepajaan priimus-keittiönsä korjattavaksi. Kalle vimmastui.
Niinkuin hänellä juuri nyt olisi ollut aikaa ottaa sellaisia vastaan.
Leski vaati, että siihen oli tehtävä jokin uusi polttolaite, jotta
sen lämpömäärä lisääntyisi. Kalle sulki puhelimen.
Kun lesken palvelijatar vähän ajan päästä toi keittiön ja nimenomaan
tahtoi antaa sen yksinomaan Kallelle, tämä sieppasi sen kiukuissaan
naisen kädestä ja aikoi heittää nurkkaan. Samassa hänelle selvisi se,
mitä leski tahtoi! Hän sovitti entisen polttolaitteensa pienemmässä
muodossa siihen.
Hän meni itse tekemään sen. Tuntui aivan levolta saada jälleen
nakutella ja puuhata aivan kuin tavallinen työmies.
Insinöörin kanssa hän ei joutanut koskaan montakaan sanaa haastamaan.
Tämä hoiti konttorinpuolta ja meni aina niiksi tunneiksi, joina Kalle
nukkui, konepajaan valvomaan töitä.
Konepaja tuotti hiukan yli tuhannen shrapnellia vuorokaudessa.
Pari päivää ennen joulua meni Kalle lesken luo viemään itse
keittiötä. Hän ei tahtonut olla konepajassa. Hän tiesi sen toimivan
mallikelpoisesti sillä hetkellä, mutta kiivaassa työinnossa suututti
häntä se, että muutamat osat siinä olivat melkein joutilaina. Hän
oli sinä päivänä käynyt mallipuuseppien puolella ja huomannut, että
siellä ei ollut juuri mitään työtä. He nakuttelivat kaikenlaista
pientä, mutta mitään varsinaista kiireellistä työtä heillä ei ollut.
Kallea suututti se, ettei hän voinut keksiä heille mitään. Uusia
konetilauksia ei oltu tehty, siis ei ollut mallejakaan veistettävänä.
Mitä tarvittiin valaa, niitä varten olivat mallit jo olemassa. Hänen
täytyi hetkiseksi päästä vapaaksi kaikesta tästä miettimisestä ja
siksi hän lähti lesken luo.
Tämä ilahtui kovasti Kallen tulosta. Hän oli monisanainen
ylistellessään keittiötä, jonka toimimista hänen täytyi heti saada
koettaa. Kallea hän silloin inhotti. Tuossa istui kodissaan olento,
joka ei mitään tehnyt, jolla oli pääomaa ja joka eli niillä koroilla,
mitkä toiset hänelle hankkivat hiellä ja vaivalla. Kun keittiöllä oli
kahvi keitetty, sanoi leski:
-- Minulla on eräs tuttava sukulaispoika, joka käy koulua, ja minä
tahtoisin antaa hänelle ennen lukukauden alkua kirjoituspöydän, kun
hän sitä niin kovasti kaipaa.
-- Onhan niitä missä kaupassa tahansa, ja rahaa teillä kyllä on,
millä sen ostatte, sanoi Kalle hiukan tylysti.
-- Ei ole sellaista kuin minä tahtoisin.
-- Ja millainen sen sitten pitäisi olla?
-- Minä olen aina ajatellut, miksi ei kukaan valmista erikoisia
kirjoituspöytiä koululaisia varten, huokeita ja käytännöllisiä.
Niiden pitäisi ottaa niin vähän kuin mahdollista tilaa silloin kun
niitä ei käytetä.
-- Eihän sellaista voi tehdä. Eihän kirjoituspöytä ole mikään
harmonikka tai sänky, jonka voi panna kokoon.
-- Yhdellä tavalla se voisi olla mahdollinen. Kallea väsytti tämä.
Hän olisi tahtonut päästä johonkin toiseen puheluaiheeseen, mutta
leski piti kiinni omastaan.
-- Jos ajattelee miehenkorkuista tavallista kirjahyllyä, aivan suoraa
ja yksinkertaista, ja sitten ajattelee, että sen keskelle on pantu
puulevy, joka peittää osan hyllyistä ja alas laskettuna muodostaa
aivan kuin pöydän levyn, niin saisi yksinkertaisemmassa muodossa sen,
mitä vanhaan aikaan käytettiin, kun tehtiin laatikot ja hyllyt yhteen
suljettavan kirjoituspöydän kanssa.
Kalle sieppasi ajatuksen omakseen, sillä hän näki heti sen
kauppa-arvon.
-- Minä teetän sellaisen teille meidän mallinikkareilla. Niitä voi
tulla useampiakin kuin tämä yksi. Poika on itsepäinen olento, se
jäyrää siksi, kunnes saa sen, mitä haluaa. Jokainen poika tahtoo
itselleen oman pöytänsä, sen tiedän. Ja kun yksi saa, mankuu toinen,
kunnes vanhempansa hankkivat hänelle sellaisen.
-- Mutta tehkää hyvä ja käytännöllinen! Poika on aina arvosteluvalmis.
Kalle lähti. Hän meni heti suoraan mallihuoneeseen. Hän selitti
mestarille hyllyn, joka samalla oli kirjoituspöytä.
-- Ei mitään tarkkaa ja tavallista puusepän työtä, huokeus on
pääasia, sanoi hän.
-- Siis kaikki laitteet vain nauloilla ja puu havupuuta ja kai
ripoliinia päälle, niin on kauniin näköinen? sanoi mestari.
-- Aivan oikein. Mitä tulee niihin lokeroihin, jotka tulevat esiin,
kun levy lasketaan alas kirjoituspöydäksi, niin tehkää sinne
kaikenlaisia.
-- Otanko vähän mallia amerikkalaisesta kirjoituspöydästä?
-- Se sopii. Ei, kutsukaa tänne kaksi koulupoikaa, kai teillä
sellaisia on tuttavienne joukossa, antakaa heidän määrätä. Sellainen
itse tietää, mitä hän tahtoo.
-- Miksi kaksi? Eikö yksi riitä?
-- Ottakaa toinen, joka on laiska, ja toinen, joka on hyvin ahkera.
Niillä on erilaiset vaatimukset. Silloin saatte tietää, missä
kumpikin mielellään pitää erilaiset paperinsa. Sanokaa ensin, että
kumpikin saa aivan sellaisen kuin itse tahtoo. Ja sen jälkeen teette
kummallekin samanlaatuisen, jossa molempien toivomukset ovat yhdessä.
Se on täydellinen malli. Sen täytyy olla.
Seuraavana päivänä oli kirjoituspöytä valmis. Kalle oli siihen itse
hyvin tyytyväinen. Se oli hänen mielestään hyvin käytännöllinen.
Se oli maalattu ja kiilsi kauniisti. Kaksi samanlaatuista oli
puolivalmiina noita neuvonantajina käytettyjä poikia varten.
Kalle käski viemään heti pöydän leskelle. Hän oli parhaillaan
konehuoneessa, kun häntä tultiin noutamaan puhelimeen. Leski
kiitti lahjasta, mutta sanoi, että siitä puuttui ylhäältä kaksi
metallisilmukkaa, joiden avulla pöytä lyödään seinään kiinni, sillä
muutenhan se kaatuu, kun nojaa lukiessaan pöytälevyyn.
Kalle nauroi. Hän lähetti miehen heti tuollaisten silmukkojen kanssa
lesken luo. Kun mies palasi, toi hän leskeltä terveisiä. Tämä oli
antanut kokeeksi lyödä pöydän omaan seinäänsä kiinni.
-- Te panitte silmukat hyllyn ylälaitaan? kysyi Kalle.
-- En, vaan ylimäisen hyllyn alapuolelle, jotta sitten, kun kirjoja
tulee sille, ei näy niitä, sanoi mies. -- Siinä tuo rouva oli
oikeassa.
-- Oli kyllä.
Taas kutsuttiin Kalle puhelimeen. Se oli jälleen leski.
-- Te olette pannut tuota pöytälevyä alaslaskettaessa kannattamaan
ketjut.
-- Niin, sillä ei kai se muuten ylhäällä pysy, vaan saranat
irtaantuvat.
-- Ketjut menevät poikki.
-- Ne ovat lujaa tekoa, eivät ne mene.
-- Ne menivät. Minä istuin pöydälle.
-- Mitä hemmettiä te sinne istuitte, ei kai se sitä varten ole!
-- Minä koetin, kestävätkö ne. Toinen ketju katkesi ja toinen läksi
irti toisesta päästä. Minä putosin lattialle.
-- Se oli oikein teille.
-- Te saatte laittaa siihen lujemmat kannattimet.
-- Eivät kaikki kuitenkaan käytä pöytää istuinpaikkana.
-- Vaikka ei, mutta sen täytyy olla kestävä, sillä yksi
puutteellisuus pilaa sen täyden arvon. Tehkää samanlaiset raudat kuin
on sohvien päissä, jotka voidaan laskea alas.
-- Jotka menevät sitten johonkin lokeroon ja siellä repivät tavarat.
-- En minä tiedä, mutta jotain muuta siinä täytyy olla kuin
tällaiset, sen minä sanon.
-- Menkää hiiteen! ärähti Kalle puhelimeen. Hän meni suuttuneena
konepajaan, koettaen unohtaa lesken vaatimukset. Mutta ajatus ei
päästänyt häntä rauhaan. Leski oli oikeassa. Levyn täytyi kestää.
Hän kulki pienen siirrettävän ahjon ohitse. Sen päällä oli kappale
rautaa. Hän otti sen, pani erään pojan lietsomaan, kuumensi raudan ja
takoi alasimella siitä kauniit kääntösaranat, jotka olivat sellaiset,
että levyyn kiinnitettyinä ne taipuivat levyn päälle, menemättä
lokeroiden sisään. Hän välitti tätä tehdessään vähät konepajasta ja
shrapnelleista, hän oli taas vain maalaisseppä, joka hiljaa nakutteli
meltoa rautaa alasimella. Hän vei saranat mallihuoneeseen, koetti
niitä toiseen siellä olevista pöydistä, käski miehiä pitämään kiinni
ja istui pöytälevylle. Se kesti.
-- Hän on kymmenen kiloa minua köykäisempi, istukoon nyt sen päällä
vaikka kaikki joulunpyhät, kyllä se nyt kestää, tuumi hän nauraen.
Mies lähetettiin viemään saranat lesken luo.
Oli jouluaaton aatto. Kalle muisti äkkiä, että hänen piti jotain
lähettää kotiaan ja Almalle. Hän meni kiireesti kaupungille, poikkesi
erääseen naisten pukukankaita ja koruja kauppaavaan liikkeeseen ja
sanoi puotineidille:
-- Minä tahdon eräälle maalla olevalle nuorelle tytölle ostaa jotain.
Mitä minä ostan?
-- Onhan täällä vaikka mitä.
-- Ottakaa sitten sellaista kuin itse tahtoisitte.
-- Paljonko edestä?
-- Sadanviidenkymmenen.
Neiti toi Kallen eteen kankaita, huiveja ja muuta naiselle sopivaa.
Kalle hyväksyi heti kaiken. Hän otti käärön kainaloonsa. Sitten hän
osti isälleen yhtä ja toista mielestään sopivaa, muun muassa hyvän
taskukellon. Tavarat hän toi konepajalle ja sanoi Mikolle:
-- Saat mennä huomenna kotia ja viedä nämä lahjat sinne.
-- Etkö sinä tule?
-- En jouda.
-- Onhan paja kiinni huomisen ja ylihuomisen.
-- Ei haluta tulla.
-- Kai Alma näkisi sinut mielellään.
-- Saahan hän lahjat, samahan tuo on.
Kalle oli mielestään tehnyt kaiken voitavansa. Mikko läksi seuraavana
aamuna kotia. Kalle meni levolle. Hän nukkui ne päivät, mitkä
konepaja oli kiinni, käyden koko aikana vain kaksi kertaa syömässä.
Toisena joulupäivänä hän oli täysissä voimissa paikallaan.
Mikko palasi aamupäivällä.
-- Isä kiittää ja Alma samoin, sanoi hän.
-- Olivatko tyytyväisiä?
-- Olivat kyllä, vaikka sanoi Alma, että hän olisi paljoa mieluummin
ottanut vaikka kuinka lyhyen kirjeen sinulta.
-- En minä jouda sellaisia kyhäämään, ymmärräthän sinä sen.
Mikko vaikeni.
Konepaja ryösti Kallen jälleen täyteen työhön, hän ei muistanutkaan
Almaa enää.
Kuun lopulla oli tarkastus. Shrapnellit olivat yhtä tuhatta
lukuunottamatta kelvollisia. Mutta niitä ei ollut kuin
kuusitoistatuhatta.
Rahat tulivat parin päivän päästä. Työt sujuivat jälleen konepajassa
täydellä kiihkolla.
-- Meidän täytyy päästä siihen, että tuhatviisisataa shrapnellia
valmistuu vuorokaudessa, sanoi insinööri, sillä muuten meidän on
maksettava hyvityssakko.
-- Tiedän sen kyllä, vastasi Kalle. -- Koneet eivät pysty saamaan
sitä aikaan. Miehet eivät ennätä.
-- Ymmärräthän, että meidän täytyy päästä siihen määrään
vuorokaudessa! Eikä sittenkään jää suuria siltä varalta, että osa
tulee hyljätyksi.
Kalle ei sanonut mitään. Hän päätti jättää koko asian
miettimättäkään. Konepaja tuotti nykyään kaikkein korkeimpansa.
Enempää miehiä ei voitu ottaa työhön, sillä koneita ei ollut
tarpeeksi. Hän meni mallihuoneeseen. Hän oli käskenyt valmistamaan
lisää noita kirjoituspöytiä. Miehet tekivät veltosti työtään.
-- Miksi ei enempää ole valmiina? kysyi Kalle.
-- Ei ole aineita tullut hankituksi.
-- Hankkikaa!
-- Ei ole annettu määräystä.
-- Minä en voi katsoa kaikkea, teidän tulee itse hommata jotain.
Miehet olivat vaiti.
Kalle katseli heitä hetkisen.
-- Puhukaa suunne puhtaaksi, lausui hän. -- Te ette tahdo tätä työtä
tehdä.
-- Se ei kuulu meille. Ei tämä ole mikään nikkarinverstas, sanoi
muuan mies.
-- Mutta se voi siksi tulla, sanoi Kalle.
-- Me teemme kaiken, mitä konepaja tarvitsee. Ellei se anna meille
työtä, niin ei meidän tarvitse ryhtyä sen ulkopuolella oleviin.
-- Saatte kaksi markkaa jokaisesta pöydästä palkkanne lisäksi.
Miehet liikahtivat.
-- Eikö voisi enemmän? sanoi mestari. -- Minä olen laskenut, että
ainekset nousevat ainoastaan kymmeneen markkaan kaikkein korkeintaan.
-- Samaa minäkin lasken, vastasi Kalle. -- Ja minä aion myydä näitä
kahdellakymmenelläviidellä.
-- Tämä on työmiehen nylkemistä! sanoi eräs mies.
-- Ei ole. Jos ette ole tällaisen suuren tilauksen valmistuksessa,
vaan näpertelette ylitöinänne, niin ette saa kymmenellä markalla
aineita. Se on varmaa. Toiseksi ei ole taattu, saatteko tuotantonne
myydyksi. Minä takaan sen. Te hyödytte enemmän tällä tavoin.
-- Saammeko ajatella asiaa? kysyi mestari.
-- Saatte, sanoi Kalle ja meni mallihuoneen toiseen päähän.
Miehet neuvottelivat. Viiden minuutin päästä he olivat suostuneet
kahdella markalla, mutta heille oli maksettava lisää siitä, mikä
menee aikaa lautojen sahaamiseen.
-- Sitä teidän ei tarvitse tehdä, sanoi Kalle. -- Kun kaikki pöydät
ovat samankokoisia, niin voidaan laudat tuottaa suorastaan sahasta
määrätyn pituisina. Teille jää ainoastaan yhteenliittäminen. Se
jouduttaa tavattomasti työtä.
-- Se on totta.
-- Voitatte vielä enemmän sen kautta.
-- Onhan se totta.
-- Mihin lautatarhaan on meiltä tilattu työaseita?
Mestari mainitsi erään suurimman lautatarhan.
-- Oletteko tavannut siellä olevia miehiä?
-- Olen.
-- Ovatko he tyytyväisiä?
-- Ovat. Meidän uusi sahamallimme kuuluu olevan parempi kuin
ulkolainen.
-- Menkää itse sinne tilaamaan, sanoi Kalle mestarille. -- Ette saa
tyytyä siihen, että tilaus tapahtuu konttorissa. Saatte valvoa, että
työmiehet valikoivat meille täydellisesti kuivia lautoja. Mies, joka
käyttää meidän työaseita, antaa meille myös taatusti hyvät ainekset.
Se asia oli päätetty. Kalle meni erääseen suureen huonekalukauppaan
ja sopi siitä, että tuota uutta "koulupojan kirjoituspöytää" myydään
sen välityksellä. Liike sai viisi markkaa jokaisesta myyntipalkkiota.
Mallihuoneessa tuli tavaton kiire, sillä pöytien kysyntä tuli äkkiä
suureksi. Puusepät palkkasivat omaan laskuunsa apulaisia. Kalle ei
pannut tälle mitään painoa. Hän voitti jokaisesta pöydästä sittenkin
kahdeksan markkaa.
Tammikuun kymmenentenä päivänä konepaja tuotti jo ensimäisen kerran
tuhatviisisataa shrapnellia. Kalle oli tehnyt muutamia uudistuksia
pajassa ja järjestänyt miehiä taas uudella tavalla.
Kun kuukauden lopulla valtion tarkastaja otti huostaansa shrapnellit,
oli niitä, hyljätyt pois laskettuina, neljäkymmentätuhatta.
Tilauksesta oli siis jälellä vielä neljäkymmentäneljä tuhatta.
Helmikuussa oli päiviä vähemmän, siis tuotantoa oli vielä lisättävä.
Kallen kaikki hermot olivat jännityksessä. Hänen täytyi lisätä
vielä tuotantoa. Mutta kaikki oli jo viimeiseen asti kiristetty.
Hyvityssakko tulee aivan ehdottomasti.
Juuri silloin hän sai Almalta kirjeen. Kirje oli alakuloinen, mutta
ei valittava. Nuori tyttö siinä sanoi, ettei hän kahteen kuukauteen
ollut saanut mitään tietoa Kallesta, ei kirjettä kertaakaan. Ja hän
kaipasi niin kovasti jotain hyvää sanaa, jotain, joka vakuuttaisi
hänelle, ettei Kalle ollut häntä unohtanut.
-- Tyttö rassu! sanoi Kalle. -- Olen kai tehnyt, väärin häntä
kohtaan. En ole kai tosiaan joutanut hänelle sanomaan, että hän
sentään vielä on ajatuksissani. Tämä perhanan kiire tappaa kaiken
sellaisen kuin tunteiden ilmaisemisen. Kuinkahan kauan onkaan
siitä, kun tapasimme? Lähdin silloin syksyllä. Keväällä olin alempi
työnjohtaja. Silloinhan kesällä kävin siellä, mutta en tainnuit
hänelle monta hyvää sanaa sanoa. Seuraavana keväänä tulin tänne
konttorin puolelle. Niin, ja sitten meni kesä siinä. Syksyllä minä
sitten pidin peliä noiden naisten kanssa. Ja sitten tuli taas kesä.
Ja sitten tuli syksy ja tämä konepaja tuli minulle. Kahteen ja
puoleen vuoteen en ole häntä tavannut. Ja harvoja kirjeitäkään olen
hänelle kirjoittanut.
Hän raapi päätään.
-- Hän oli varmasti oikeassa sanoessaan Mikolle, että parempi olisi
ollut kirje kuin sadanviidenkymmenen markan lahjat. Minä kirjoitan
hänelle nyt oikein hyvän ja rauhoittavan kirjeen.
Hän istui pöydän ääreen ja alotti kirjeen. Samassa tuli muuan
mallihuoneen työmies Kallen puheille.
-- Mitä nyt on asiaa? sanoi Kalle. -- Minulla ei olisi aikaa.
-- Johtaja antaa anteeksi, mutta kyllä minulla on tärkeää sanottavaa.
Siellä miehet ajattelevat lakkoa, kun tietävät, että nyt on tiukka
paikka.
-- Ovatko he ihan hulluja! sanoi Kalle ja hyppäsi seisaalleen.
-- He ovat tahtoneet meitäkin sieltä mallihuoneesta saada joukkoonsa.
Emme ole vielä päättäneet, kun tämä pöytätilaus on ollut niin kovasti
kannattava ja kun sekin sitten kai jää, sillä olen kuullut muuallakin
jo valmistettavan samanlaatuisia. Ja silloinhan meidän on pakko
lopettaa, koska ei jokainen poika kuitenkaan tässä maassa... Niin
että olisi hyvä, jos vielä...
Kalle kiitti miestä ja käski häntä pitämään suunsa kiinni koko
asiasta.
Hän jätti kirjeen, etsi insinöörin ja kertoi hänelle asian.
-- He tahtovat tietysti lisää palkkaa, sanoi hän.
-- Mitä muuta he tahtoisivat!
-- Mutta kannattaako meidän maksaa?
-- Voimmehan laskea.
Konttorinpuolelta he ottivat numerot kaikista menoista ja tuloista.
Insinööri istui laskelmien ääreen. Hän oli synkän näköinen. Kun hän
oli päättänyt, kirkastuivat hänen kasvonsa.
-- Me uskoimme, että saisimme shrapnellista kolme markkaa voittoa.
-- Niin teimme ja siinä uskossa olen elänyt, että kun vauhti nyt
lisääntyy, niin lopulta se on juuri se summa, vastasi Kalle.
-- Joulukuulla saimme voittoa ainoastaan yhden markan. Työpalkat ja
pieni tuotanto nielivät kaiken muun. Viime kuussa, epäilemättä juuri
sinun tekemiesi muutamien parannusten takia, kohosi voitto äkkiä
neljään markkaan. Keskimäärin siis olemme saaneet voittoa päälle
kolmen markan. Meidän kannattaa maksaa siis.
-- Maksetaan herran nimessä, kun kannattaa. Miehet ovat sen
ansainneet!
Samana päivänä ilmoitettiin kaikille miehille, että siitä päivästä
alkaen maksetaan aivan kautta koko konepajan jokaiselle työmiehelle
palkkaa viisitoista penniä lisää tunnilta.
Seuraavana päivänä kohosi shrapnellien tuotanto
tuhanteenseitsemäänsataan. Ja siinä se sitten pysyi. Kuullessaan sen
löi Kalle riemusta kätensä yhteen.
-- Ellei nyt tule mitään odottamatonta, niin on meillä täysi määrä
kuukauden lopulla. Tilaus on silloin suoritettu. Me olemme pelastetut!
Kun hän meni konepajan puolelle, tuntui siltä, kuin jokainen työmies
olisi ollut iloinen siitä, että he olivat saaneet aikaan enemmän kuin
tähän asti. Kalle sai osakseen monta kunnioittavaa ja ystävällistä
sanaa.
-- Ihminen on kone, mutta sitä on pidettävä hyvässä rasvassa, muuten
ei se toimi täydellä täsmällisyydellä, lausui hän erään osaston
työnjohtajalle, kun tämä kiitti palkanylennyksestä toisten miesten
puolesta.