-- Aina mies voi paikan saada, kysymys on siitä, täyttääkö paikkansa!
Sen saamme nyt nähdä! Käyköön kuinka tahansa, vähällä en hellitä!
ajatteli Kalle.
Konepajassa oli insinööri Salon apuna kaksi muuta, nuorempaa
insinööriä. Toinen, Sundqvist niminen, oli jo noin viisi vuotta ollut
insinöörinä ja palvellut muissa konetehtaissa, ennenkuin tuli tänne.
Hän oli valimo-osastolla, jonka vuoksi Kalle ei hänen kanssaan ollut
joutunut tekemisiin tähän asti. Hän puhui suomea vastenmielisesti,
ei senvuoksi ollut koskaan työmiesten kanssa missään erikoisessa
keskustelussa, eikä hän koskaan välittänytkään syventyä tarkastamaan
työmiesten toimintaa. Hän luotti aivan kokonaan työnjohtajaan ja
jakeli kaikki määräyksensä tämän kautta. Väki piti häntä ylpeänä,
mutta ei koskaan syyttänyt häntä mistään puolueellisuudesta tai
vääryydestä. Konepajassa hän tyytyi täyttämään tehtävänsä tarkkaan,
oli kaikessa aivan täsmällinen, mutta ei koskaan olisi voinut
ajatellakaan, että hän uhraisi minuuttiakaan ajastaan ulkopuolella
työtuntien tehtaan hyväksi. Istua skruuvia pelaamassa hauskojen
tovereitten seurassa oli hänen mielestään elämänsä hauskinta puolta.
Hän oli naimisissa, oli onnellinen ja hyvä aviomies.
Nuorempi insinööri Bergman, joka valvoi konepiirustusosastolla töitä,
oli päässyt pari vuotta sitten teknillisestä korkeakoulusta. Taitava
piirtäjä, hyvä matemaatikko ja kekseliäs, mutta tavattoman laiska.
Hän ei edes salannutkaan laiskuuttaan, vaan tuli toimeensa aina liian
myöhään ja poistui sieltä milloin halusi, joko hoitamaan vekseleitään
pankissa tai muiden asioiden vuoksi. Piirtäjät hän piti kyllä hyvässä
kurissa ja osasi ne valikoida taitavasti, mutta harvoin nähtiin
hänen muuta tekevän kuin korkeintaan luonnoksia toisille tai sitten
korjailevan toisten puolivalmiita piirustuksia.
Näille insinööri Salo oli puhunut Kallesta ja vakuuttanut miehen
olevan käytännöllisen ja tarmokkaan.
-- Konttoripuoli on aina liian kaukana varsinaisesta työmiehestä. Me
määräämme kyllä laskelmien ja oppikirjojen mukaan tehtävät, mutta
käytännöllisessä työssä varttunut voi tehdä huomautuksia, joista
meille voi olla apua.
-- Tuo ajatus ajatuksena ei ole suinkaan mikään huono, sanoi Bergman,
mutta mistä sellainen ihmelintu voitaisiin löytää?
-- Tämä mies on ehdottomasti sellainen, sanoi Salo.
Ja hän kertoi Kallen nopeista edistyksistä koneopin alalla, hänen
palavasta harrastuksestaan ja työinnostaan.
-- Kaikki tuo on hyvää, mutta varsinainen äly, mikä sen takaa? sanoi
Sundqvist.
-- Tiedätte kai, että alkuperäisen älyn mittana käytetään ihmisen
kykyä voida kädellään punniten tuntea painon?
-- Kyllä.
-- Tämä mies on erehtymätön siinä suhteessa. Hänen elimistössään on
jotain, joka puuttuu sivistyneeltä, sellaiselta kuin me olemme. Olen
katsellut häntä työssä. Hänellä on aivan erikoinen kyky mukautua
koneeseen, jokainen liikkeensä on juuri se, mitä tarvitaan, ei
koskaan enempää. Vaikka hän on roteva ja karkeatekoisen näköinen,
niin koneen ääressä hän tekee noita pieniä, varmoja liikkeitä,
jotka kuvaavat todellista voimaa. Kaikkien laskelmien mukaan täytyy
tällaisen olennon, jos hän ajatuksissaan aivan kuin sovelluttaa
itsensä uuden koneen suunnitelman sisään, löytää asioita, jotka
meille ovat vaikeita, löytää ne tuolla vaistolla, joka määrää hänen
lahjakkaisuutensa.
-- Kaunis teoria, hyvin kaunis teoria, sanoi Bergman. -- Hauskaa
nähdä, pitääkö se paikkansa. Näin päältäpäin ajatellen kyllä, mutta
todellisuus on toista. Minä olen Kalliokosken tilaamaan suureen
vesipumppuun...
-- Niin, siihen, joka juuri tilattiin.
-- Niin, samaan. Minä olen siihen nyt kaiken viisauteni ja
oppikirjojen mukaan tehnyt piirustukset ja suunnittelut. Mutta siitä
puuttuu muuan seikka, jonka tiedän voitavan jollain tavoin muuttaa,
mutta jota en taida. Olen laskenut pumppuun tarvittavan voiman
menekin ja huomannut sitä tuhlaantuvan hiukan liian paljon. Eihän se
suurtakaan merkitse, onhan puu maassa huokeata, mutta hauskaa olisi
ratkaista tämä seikka jotenkin helposti ja käytännöllisesti. Tässä
nyt on tuollainen asia, jonka voin panna miehen eteen. Jos hänessä
on tuo luontainen kyky, josta sinä puhut, niin hänen täytyy voida se
ratkaista.
-- Heti ensimäisenä päivänä! Se on sentään aivan liian suuri
vaatimus, sanoi Salo. -- Mutta voihan koettaa. Utelias olen minäkin.
Tämä oli tapahtunut edellisenä iltana, kun Kalle astui konttoriin.
Kun hän sinne saapui, tunsi hän itsensä kovasti kömpelöksi. Nuo
hienot herrat saivat hänet ujoksi ja harvasanaiseksi. Hän oli
odottanut jonkinmoista ylimielisyyttä näiden puolelta, mutta tunsi
helpotusta, kun kohtelu oli ystävällinen.
Pitemmittä selityksittä kääntyi Bergman hänen puoleensa ja sanoi:
-- Katsokaahan tänne näitä piirustuksiani Tämä on uusi tilaus.
-- Minä kai eilen sanoin teille, että koetan voimianne eräässä
työssä? lausui insinööri Salo Kallelle.
-- Kyllä insinööri sanoi.
-- Tämä on nyt se työ. Koettakaa ajatella asiaa.
-- Pinnistetään, pinnistetään, vastasi Kalle ja hymyili.
Hän antoi Bergmanin selittää itselleen piirustukset ja teki muutamia
kysymyksiä.
-- Saanko minä nyt rauhassa katsella näitä? lausui hän viimein.
-- Katselkaa vaan, älkää antako minkään häiritä itseänne. Tuolla
ikkunan luona on pöytä, istukaa sen ääreen. Siellä on paperia ja
kyniä, jos tahdotte tehdä laskelmia.
-- Minä ajattelen mieluummin, sanoi Kalle. Hän meni pöydän ääreen ja
laski piirustukset eteensä. Vähän ajan päästä ei hän enää kuullut
eikä nähnyt mitään. Koneen lumous oli saanut hänet valtaansa. Hän oli
aivan hurmaantunut. Tässä ei ollut enää valmis kone, vaan unelma,
kone, jonka muotoja vielä voi muuttaa ja vaihdella. Ja juuri siksi
se oli hänelle rakas ja jännitti hänen mieltään. Hän tuki molemmin
käsin päätään ja loi eteensä kuvan koneesta täydessä käynnissä. Hän
katseli sen eri osien liikuntaa, näki kuinka ne liittyivät toisiinsa
ja vaikuttivat voiman siirtäjinä määrättyä tarkoitusta varten.
Piirustusten mukainen kone oli pian hänellä selvillä, mutta sen
rinnalla alkoi näkyä toinen kone, joka oli edellisen kaltainen,
mutta muutamissa yksityiskohdissaan erosi siitä. Se muutti muotoaan,
toimi milloin paremmin, milloin huonommin kuin edellinen kone. Hän
yhä istui ja mietti. Hän ei huomannut, että huoneessa liikuttiin tai
puheltiin, ei hän nähnyt, että toiset menivät syömään ja palasivat
jälleen. Hän vain istui ja palavalla kiihkolla ajoi ajatuksissaan
takaa jotain määräämätöntä, jolle hän tahtoi antaa selvän muodon. Tuo
hänen etsimänsä liukui aivan kuin limainen eläin hänen käsistään. Hän
kouri huomaamattaan käsillään, aivan kuin ottaakseen sen kiinni, hän
ajoi sitä takaa, koetti saada sen valtaansa. Äkkiä se oli hänellä!
Hän nousi ja astui Bergmanin luo.
-- Eiköhän olisi parasta tehdä näin!
Muutamalla sanalla hän selitti ajatuksensa. Nuori insinööri kuunteli,
nyökkäsi vain päällään. Kun Kalle oli lopettanut, huusi hän:
-- Tulkaahan tänne! Toiset insinöörit saapuivat.
-- Selittäkäähän kerta vielä! Kalle selitti ajatuksensa uudelleen.
-- Ratkaisu on oikea kaikesta päättäen, sanoi insinööri Salo. -- Se
oli hyvin tehty.
-- Oikein hyvin, oikein hyvin, lausui Sundqvist ja kätteli häntä.
Kalle ei kuullut enää heidän sanojaan, sillä häntä pyörrytti.
-- Voitteko pahoin? kysyi Salo.
-- Minä en tiedä, mikä minun on, tuntuu niin kummalliselta. Minun
täytyy päästä raittiiseen ilmaan.
Hän läksi kiireesti ja päästyään ulos hän tunsi, miten häntä
pyörrytti, ja koko ruumiissa tuntui horjuttava raukeus. Hän pesi
kasvonsa kylmällä vedellä. Se helpotti. Hän palasi takaisin.
-- No? kysyi Salo.
-- Voin paremmin.
-- Hyvä on.
-- En ole ennen sellaista saanut. Kun tulee herrojen joukkoon, niin
saa herrojen tapoja.
-- Se oli kai ainoastaan väsymystä. Te olette ollut paikallanne niin
pitkän ajan, että se on vaikuttanut. Ettehän käynyt edes aamiaisella.
-- En tainnut käydä. Joko kello on niin paljon?
-- Te olette neljä tuntia istunut yhdellä paikalla liikkumattomana.
Kalle katsoi insinööriin pitkään. Tämä nauroi.
-- Katsokaa kelloanne, ellette usko!
Kalle teki sen ja lausui:
-- Kas kummaa!
-- Menkää nyt ja tulkaa takaisin. Siksi on tuo keksintönne, sillä
keksintö se todella on, voin iloksenne ilmoittaa, matemaattisesti
laskettu.
-- Se on jo tehty, huusi Bergman toisesta huoneesta. -- Ratkaisu on
oikea.
Kalle katsoi kummissaan ympärilleen, otti ylleen ja läksi ulos.
Päästyään kadulle tunsi hän itsensä kovin voimattomaksi, mutta
sittenkin oli ruumiissa aivan ihmeellinen rauhan ja hyvinvoinnin
tunne. Ja eniten häntä ilahdutti se, että hän oli jotain pystynyt
saamaan aikaan, oli insinöörille todistanut, että hänessä oli sisällä
jotain siitä, mitä tämä oli uskonut.
Ruoka maistui tavattoman hyvältä. Hänen mielestään ei se ollut niin
hyvältä maistunutkaan sen jälkeen, kun hän sorvikoneen korjattuaan
oli poikennut ruokalaan.
Hänen palattuaan konttoriin ei edellisestä asiasta enää puhuttu
mitään. Se oli jo ohitse. Bergman vain sanoi:
-- Piirustukset tein minä valmiiksi, sillä ne innostuttivat minua.
Tulkaa malliosastoon.
Kalle ei koskaan ollut vielä käynyt siinä osastossa, missä puusepät
valmistivat ne mallit, joiden mukaan valettiin muotit. Täällä
annettiin työnjohtajalle piirustukset. Vanha mestari katseli
piirustuksia ja sanoi:
-- Se on hyvä juttu, oikein hyvä juttu. Insinööri on kai tämän
keksinyt?
-- En, vaan hän, sanoi Bergman viitaten Kalleen.
-- Se on hyvä juttu, sanoi mestari katsoen Kalleen silmälasiensa yli.
-- Oikein hyvä juttu. Yksinkertainen ja helppo. Tulee huokeaksi ja on
käytännöllinen. Vai eikö olekin, insinööri?
-- On. Se säästää hyvin paljon voimaa. Vähemmällä voiman kulutuksella
saadaan suurempi nostokyky.
-- Aivan niin minäkin ajattelin.
Bergman läksi, ja mestari nosti lakkiaan hänelle. Ja tuntui Kallesta
hauskalta, kun mestari hänellekin nosti.
Konttoriin palattuaan ei Kalle sinä päivänä kyennyt enää mihinkään
työhön. Hän katseli toisten työtä. Ja katsellessa hänelle selvisi,
mitä nyt oli tullut hänen elämäänsä. Nyt hän ei enää ollut olento,
joka hoiti kuollutta konetta, hän voi luoda jotain uutta, voi
kehittää entisiä muotoja edelleen. Ja tämä ajatus tuntui niin ihmeen
oudolta ja samalla mieltä hivelevältä. Tämä oli ala, jolla ei ollut
rajaa, tässä ei mikään enää häntä pidättänyt.
Samana iltana hän etsi tuon entisen saksankielen opettajattarensa,
jonka luona hän ei ollut pitkään aikaan käynyt. Hän tiesi, että nyt
hän tarvitsi vieraan kielen kokonaan valtaansa.
Kallen koko elämä sai uuden muodon konepajassa. Hän ei ollut millään
tavoin sidottu olemaan yhdellä kohtaa, vaan sai huoleti liikkua
tehtaan eri osissa. Monasti hänen täytyi käydä asioilla, kun
insinöörit lähettivät hänet valvomaan jotain työtä, mutta usein hän
läksi sinne aivan syyttäkin, ainoastaan jonkinmoisen salaisen voiman
vetämänä.
Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi sulatusuunien luo. Siellä,
missä metalli pakotettiin tottelemaan ihmistä ja ottamaan varmat,
määrätyt muodot, olisi hän voinut olla vaikka kuinka kauan. Siellä
olevat koneelliset laitteet olivat yksinkertaiset, ne eivät häntä
vetäneet puoleensa, mutta hän katseli aina suurella nautinnolla,
kuinka sula metalli valui muottiin. Ja hänestä tuntui aivan siltä,
kuin tuo metalli olisi kuva hänestä itsestään. Nyt hänkin oli
joutunut sulatusuuniin, oli valmistunut käytettäväksi maailmaa
varten, ei tarvittu muuta kuin muotit, joihin pääsisi valumaan.
Työ insinöörien seurassa tuli hänelle hyvin rakkaaksi. Jota selvemmin
hän huomasi tietopuoliset puutteensa, sitä kiivaammin hän koetti
niitä korjata. Entisessä työssään oli hän aina valmistanut vain
koneen osia, täällä syntyivät itse koneet kaikessa ihmeellisessä
monipuolisuudessaan. Tehtaalla oli muutamia määrättyjä tuotteita,
joiden avulla sen toiminta pääasiassa pysyi pystyssä. Niitä
Kalle tutki ja teki niihin pieniä korjauksia, joista ne tulivat
käytännöllisemmiksi. Kauan aikaa häntä erikoisesti ihastuttivat
moottoriveneiden koneet. Niitä hän joka puolelta tutki, kyllästyi
sitten, kun sai kuulla, että sillä alalla oli jo tehty sellaisia
edistysaskeleita muissa maissa, että kukaan tuskin voi löytää mitään
uutta niihin, sai tyytyä kopioimaan ainoastaan toisten keksintöjä.
Insinöörit eivät lähettäneet mitään uusia piirustuksia koskaan
konepajan puolelle, ellei Kalle ollut niitä tarkastanut. Hän teki
usein hyvin sattuvia huomautuksia, antoi käytännöllisiä ohjeita, jopa
joskus kiivaassa väittelyssä kumosikin toiset.
-- Te kulutatte kaiken aivoissanne yksinomaan koneisiin, nuori mies,
sanoi Bergman. -- Milloin te aiotte elää?
-- Mitä elää?
-- Itse elämää.
-- Eiköhän tämä jo riitä?
-- Te mahdatte olla suuri lapsi, koska niin sanotte. Jos te
arvelette, että elämä on siinä, että me aina teemme ja teemme jotain,
niin eihän vanhoilla päivillä ole enää edes mitään, mitä muistelisi.
Onko teillä täällä edes naistuttaviakaan?
-- Onhan noita, mutta ne ovat sitten myös sen mukaan.
-- Minä toimitan teille uusia.
-- Mitä minä niillä teen?
-- Kyllä nainen opettaa, mitä hänellä tehdään, sanoi Bergman nauraen.
Kalle joutui suureen seurapiiriin Bergmanin kautta. Se ihmeellinen
mukautumiskyky, joka Kallessa oli, tuli tällöinkin esiin. Kyllähän
hän alussa astuessaan hienoihin asuntoihin pelkäsi käyttäytyvänsä
kömpelösti, mutta voimakas ja joustava ruumiinsa esti häntä tekemästä
mitään sellaista, joka olisi ollut rumaa tai loukkaavaa. Ja sitten
oli hänellä tuore luontainen iloisuutensa, joka piankin astui esiin,
jos hänelle vain oltiin ystävällisiä. Bergman jokaiselle uudelle
tuttavalle esitteli hänet apulaisekseen "siellä meidän konepajalla".
Hienotunteisesti hän täten syrjäytti sen, että Kalle oli ainoastaan
työmies. Muuta ei tarvittu, ihmiset tunsivat vaistomaisesti
vetovoimaa tätä nuorta miestä kohtaan, joka oli terve, lahjakas ja
aina iloinen.
Alussa Kalle hiukan kummasteli sitä usein liian kepeätä
keskustelutapaa, jota naiset käyttivät hiukankaan tutummiksi
tultuaan, mutta hän tottui siihen pian ja sillä oli häneen aivan oma
viehätyksensä.
Ja sitten hän joutui tähän pyörteeseen! Nautinto tuntui hyvin
suurelta, ja elämä tuntui siten saavan kuin aivan uuden ja voimakkaan
värityksen. Ja sitten näiden joukossa ei kukaan vaatinut häntä
tilille, ei ehdottanut avioliittoa. Kaikella oli hetken huumaava ja
mihinkään velvoittamaton lumous.
Tähän aikaan Alma kirjoitti hänelle tavallista useammin ja kipeästi
hän sanoi kaipaavansa Kallen puolelta edes joitakin helliä sanoja.
Kuinka kömpelöiltä tuntuivatkaan Kallen mielestä nämä palvelijattaren
kirjeet. Hän aikoi jo monta kertaa selittää Almalle, että turhaa
hänen oli odottaa enää entistä sulhastaan, vaan parempi oli, että hän
kääntäisi silmänsä johonkin toiseen mieheen, joka epäilemättä ottaisi
hänet mielellään vaimokseen. Mutta sitten tuli jonkinmoinen katumus.
Hän oli antanut lupauksensa, hänen täytyi se pitää, hän oli vapaa
vasta silloin, kun Alma hänet päästi.
Alman kirjeitten jälkeen hän aina tylysti kohteli niitä naisia,
jotka hänen seurassaan silloin olivat. Mutta jota karkeammin hän
menetteli, jota sydämettömämpi hän oli, sitä suuremman viehätyksen se
vain näytti hänelle antavan. Naisten kiintymys tuli yhä suuremmaksi.
Riitakohtausten jälkeen tuli jälleen nautinnon täyttämiä aikoja.
Konepajalla Kalle teki työtä uutterasti, ja monta hyvää ja aivan
tarpeellista keksintöä hän valmisti. Insinöörit kohtelivat häntä
aivan kuin vertaistaan, hän uneksi jo siitäkin, että joskus voisi
saada heidän kaltaisensa paikan, saisi sen omien ansioittensa
perustuksella, todistamalla mitä oli keksinyt, ilman mitään
oppikouluja ja tutkintoja. Se maailma, minne hän nuorena seppänä
maalta lähtiessään ei saattanut kuvitellakaan voivansa päästä, oli
nyt hänelle auki, työmies oli herran arvoinen ja monessa suhteessa
häntä parempikin. Kaikki se lisäsi hänen varmuuttaan. Hän kuvitteli
jo menevänsä tuollaisen kauniin, sivistyneen naisen kanssa naimisiin,
kohoavansa huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan, mutta tulikin
ajatelleeksi, paljonko tuollainen nainen voisi olla hänen apunaan
silloin, kun vaikeat hetket koittavat. Onnenpyörä oli hänet nostanut
korkealle, mutta se voi paiskata hänet alaskin, ja juuri silloin
täytyi olla hänen rinnallaan nainen, johon hän voi täydellisesti
luottaa. Ja sellaisina hetkinä hän tiesi Alman pysyvän rauhallisena
ja olevan valmiin alottamaan koko kiertokulun uudelleen.
Kalle oli jo useiden naisten kanssa ollut suhteissa ja aikoi juuri
alottaa erään neidin kanssa, joka oli paljon ollut insinööri
Bergmanin seurassa, kun hän äkkiä lopetti kaiken. Ja tämän sai aikaan
keskustelu nuoren insinöörin kanssa.
-- Minä tiedän, että te olette rehellinen mies, sanoi Bergman kerran
hänelle, ja siksi puhun teille aivan avoimesti.
-- Ja sen te voittekin tehdä. Suoriin kysymyksiin minä vastaan
suorasti.
-- Hyvä on, silloin seisomme ainakin niinkuin kaksi miestä lujalla
pohjalla ja voimme siitä päästä aina varmaan tulokseen.
-- Emmeköhän voi. Mistä on kysymys?
-- Te olette olleet viime aikoina neiti Aallon seurassa tavallista
enemmän.
-- En juuri tavallista enemmän, mutta hän on pyytänyt minua
kävelemään kanssaan ja olen pari kertaa ollut hänen asunnossaankin.
-- Onko teidän kahden välillä suhdetta?
-- Saanko ensin kysyä, millä oikeudella tiedustelette tätä?
-- Minä olen hänen kanssaan ollut salakihloissa jo vuoden.
-- Silloin voin sanoa, etten ole missään suhteessa.
-- Ettekä ole aikonutkaan?
-- Olin aikonut, sen tunnustan suoraan, sillä hän miellytti minua.
Bergman oli vähän aikaa vaiti.
-- Onko hän teille millään tavoin ilmaissut tunnettaan?
-- Ei suorastaan, mutta olen ajatellut, että hän on mieltynyt
minuun. Älkää pahastuko, mutta minä olen viime aikoina saanut nähdä
niin paljon sellaista naisten suhteen, että olen tullut arvelleeksi
saavani melkein kenet tahansa omakseni, jos vain tahdon. Mutta
kun hän on teidän morsiamenne, niin se muuttaa asian. Minä en ole
koskaan varastanut. Ne, joiden kanssa olen ollut, ovat ainakin minun
tietääkseni olleet aivan vapaita tekemään mitä tahtovat.
-- Teidän tulee kai sääli minua ja senvuoksi...
-- Ei sääli, ei suinkaan. Minä uskon, että rakkaus voi olla toisinaan
heikko, ja silloin mieltyy syrjäisiin, mutta se palaa, jos se kerran
on ollut olemassa, palaa aivan varmasti.
-- Sitä minäkin olen uskonut.
Molemmat miehet olivat hetkisen vaiti, kumpikaan ei tiennyt mitä
sanoisi. Kalle katkaisi vaitiolon sanomalla:
-- Minä arvaan, että te mielisitte jotain pyytää minulta, mutta
ette tahdo sitä tehdä. Kyllä minä tiedän, mitä minun tulee tehdä.
Tuo maailma johon te minut veitte, ei ole niin merkillinen, etten
voisi olla siitä poissa. Ennen en sitä uskonut, nyt sen teen, kun
näen asioiden oikean puolen. Ja kun vertaan itseäni teihin, herra
insinööri, niin ehdottomasti tulen ajatelleeksi, että naiset ovat
mieltyneet minuun ruumiini ja ulkomuotoni tähden eikä suinkaan sen
vuoksi, että minulla voi olla jokin tulevaisuus. Jos siis olisin
vähäpätöisen näköinen, niin kaikki olisi toisin. Te ette ole minulta
mitään pyytänyt. Minä teen vapaaehtoisesti kaiken. Ja teen sen
sitä mieluummin. Minä voin helposti jättää koko tuon joukkion,
jonka kanssa en ole voinut vaihtaa yhtä ainoata kunnon sanaa, joka
olisi jossain määrin vienyt minua eteenpäin. Minulla on valittavana
joko teidän seuranne ja se suuri apu, jonka voin saada moninaisten
lahjojenne kautta, tahi sitten riita kanssanne, saadakseni pitää
nuo naiset. Valitseminen ei ole vaikea. Minä en osaa tämän paremmin
puhua, mutta kai minua ymmärrätte?
-- Te olette sellainen, miksi teidät olen otaksunut alottaessani
keskustelun. Kai se riittää vastukseksi? -- Riittää.
Insinööri Bergman alkoi opettaa Kallelle matematiikkaa. Kalle jätti
herrasväen seuran aivan kokonaan ja kulutti joutoaikansa asunnossaan
laskuihin.
Ajatellessaan tätä kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen ja Bergmanin
välillä ja mikä oli johdattanut hänet jälleen yksinäisyyteen, Kalle
tuumi:
-- Minä joudun aina joihinkin selkkauksiin, kun menen seuraan, jossa
en osaa punnita ihmisiä. Miehet minä tunnen, naisia en. Miehestä en
koskaan enää erehdy, sillä jokainen, jonka kanssa puhun, on aivan
kuin kädessäni oleva esine, jonka painon voin määrätä, mutta naisen
edessä kadotan tämän kykyni.
Hän oli päässyt jälleen tasapainoon itsensä kanssa. Hän kirjoitti
Almalle kirjeen ja vakuutti rakastavansa häntä yksinomaan. Ja tämän
kirjoitettuaan hän pysyi kaikista naisista loitolla.
Hänen ajatuksensa saivatkin uuden suunnan konepajassa. Hän oli kauan
sitten huomannut, että koko yritys oli epävarma. Se oli muodostettu
osakeyhtiön pohjalle, mutta perustettu aikana, jolloin tällainen
liike ei ollut suorastaan välttämätön. Alkujaan oli perustamisessa
ehkä harjoitettu jonkinmoista huijaustakin. Insinöörit olivat
palkattuja, eivät siis liikkeen raha-asiat suorastaan sellaisina
heille kuuluneet. He ottivat vastaan tilaukset ja suorittivat ne
mahdollisimman hyvin, muuta tehtävää ei heillä ollut. Insinööri Salo
oli kyllä jonkinmoinen toimitusjohtaja, mutta hänen valtaansa oli
jo alussa tavattoman paljon rajoitettu. Hän koetti parhaansa mukaan
hankkia tilauksia, mutta ei aina onnistunut siinä.
Tuli kireät raha-ajat. Silloin se alkoi tuntua tehtaassakin.
Tilauksia oli vähän, ja osa työmiehistä oli erotettava. Insinööri
Sundqvist oli ajoissa varannut itselleen pakotien. Hän oli saanut
toiseen tehtaaseen paikan ja läksi sinne. Bergman ponnisti myöskin
päästäkseen muualle. Hän puhui siitä, että hän perustaa kaupunkiin
insinööritoimiston.
Kaikki oli hajoamassa.
Eräänä päivänä insinööri Salo kutsutti Kallen asuntoonsa. Hän tahtoi
rauhassa keskustella, niinkuin hän sanoi.
-- Konepaja on tuomittu menemään perikatoon, sanoi hän. -- Minä
tunnen liikkeen ja voin sen teille vakuuttaa. Nykyisessä muodossaan
se ei menesty.
-- Siis toisessa se voisi?
-- Juuri niin, ja siitä olen tahtonut teidän kanssanne puhella. Minä
olen aikonut ottaa teidän kanssanne koko konepajan huostaani.
Kalle hätkähti.
-- Minunko kanssani? Mutta eihän minulla ole rahaa. Sitä kai siihen
tarvitaan?
-- Rahaa voi saada. Teidät minä tarvitsen. Teidän päänne on kylliksi
suuri pääoma, jolle voi rakentaa. Tätä minä olen pitänyt koko
ajan silmällä, aivan siitä hetkestä alkaen, jolloin otin teidät
konttorin puolelle. Katsokaahan, minä tulin neljä vuotta sitten tähän
konepajaan. Sen entinen toimitusjohtaja oli tehnyt kavalluksia, ja
osakkeet olivat tuskin paperin hinnassa. Minä olen nostanut niiden
arvoa ja olisin varmasti voinut saada kaikki vuosien kuluessa
kuntoon, ellei olisi tullut kireätä raha-aikaa. Siinä muodossa
kuin kaikki nyt on, ei se voi jatkua. Osakkeenomistajat, jotka
johtokuntansa kautta tahtovat määrätä, ja kuinka he määräävät, sen
kai minä tiedän kokemuksesta, tahtoisivat nyt mielellään päästä koko
hommasta, jos saavat kohtuullisen hinnan osakkeilleen. Jos he saavat
viisikolmatta prosenttia nimellisarvosta, ovat he tyytyväisiä, sillä
tätä menoa jatkuen eivät he vuoden päästä usko saavansa enää mitään.
-- Mutta millä ostaa nuo osakkeet? Onko teillä siihen rahat?
-- Ei, mutta minä voin ne hankkia. Pankki, jolle konepaja on paljon
velkaa, on halukas kyllä myöntämään sen verran lisää lainaa, että
tämä yritys voi onnistua. Pankki laskee nimittäin näin: Jos nyt
kaikki menee vararikkoon, niin konepaja jää pankin huostaan, ja se
ei sitä voi käyttää itselleen edullisesti. Se antaa siis hiukan
luottoa lisää, pelastuakseen toiseen aikaan, jolloin sille voidaan
summa suorittaa. Ja minä olen varma siitä, että jos laskemme yhteen
osakkeiden arvon, konepajan kiinnitykset, niin saamme kaiken
summalla, joka on pienempi kuin sen arvo todellisuudessa. Kauppa on
siis edullinen.
-- Mutta ellei se kannata näin, niin kuinka hemmetissä se silloin
meidän hallussamme kannattaisi?
-- Tekemällä ensin puhdasta koko tehtaassa. Te valikoitte miehet,
sillä sen te osaatte tehdä erinomaisesti, sen tiedän. Te voitte
asettaa kunkin oikealle paikalleen, aivan kuin koneen osat, jotta
ne toimivat mallikelpoisesti. Minä hoidan liikepuolen ja piirtäjien
avulla piirustukset. Hankimme hyvän taloudenhoitajan, ja kaikki on
selvää. Me voimme, ollen omia herrojamme, tehdä joka hetki sellaisia
muutoksia konepajassa, jotka eivät nykyisen johtokunnan siipien
suojassa ole mahdollisia. Siinä on jokaisen liikkeen onnistumisen
salaisuus. Ja sitten on tärkeää saada tilauksia. Ja ne me saamme.
Minulla on jo muuan suuri tilaus puoliksi tiedossa Venäjän valtiolta.
Se tuottaa meille ainakin sen voiton, jonka tarvitsemme ensimäisenä
vuotena velkojemme kuoletukseen, katsottuna nimittäin siten, että
viidessä vuodessa koettaisimme päästä vapaiksi.
-- Mutta eikö tämä ole varkautta?
-- Mikä?
-- Se, että teillä on tilaus tiedossa, mutta ette sano sitä
johtokunnalle ja siis pelasta konepajaa.
-- Ennenkuin tilaus tulee, kuluu aikaa, ja sitä ei johtokunta
uskalla odottaa. Johtokunnan jäsenten nimet ovat jo niin suurissa
vekseleissä, että heidän omaisuutensa ei-missään määrin vastaa
kaikkea. He eivät suostu panemaan nimeään enää mihinkään. Minä
tunnen heidät siksi hyvin. Vaikka kuinka vakuuttaisin, että vuoden
päästä on kaikki hyvin, niin he eivät usko. He tahtovat saada
nimensä papereista vapaiksi ja, jos mahdollista, osan osakkeittensa
hinnasta. Ja he ovat silloin kiitollisia. Ennenkuin konepaja meni
huonoon kuntoon, siis edeltäjäni aikana, maksettiin osakkaille hyvä
vuosivoitto. Tämä saatiin aikaan peittelevän kirjanpidon avulla. Se
on niin suomalaista, se sellainen! He eivät oikeastaan siis kadota
paljoakaan todellisuudessa. Liike on hyvä, minä olen siitä aivan
varma, ja se voi olla loistavakin.
-- Mutta jos näin on ollut asian laita, niin miksi insinööri ei ole
tätä aikaisemmin ajatellut?
-- Minulla ei ollut silloin teitä.
-- Minuako?
-- Niin, juuri teitä. Konepaja oli aivan kuin kone, josta puuttui sen
tärkein osa. Nyt se minulla on teissä.
-- Mutta jos minä katkean?
-- Teidän itserakkautenne ja varmuutenne pakottaa teitä ainakin
viimeiseen asti ponnistamaan voimianne. Koettaa kannattaa. Jos kaikki
käy hullusti, lyödään sitten kintaat pöytään, sillähän se on tehty.
Kunnialla me kuitenkin siitä suoriudumme.
Kun Kalle asteli kotiaan, oli hän aivan kuin ihmeissään. Hän voisi
kohta olla suuren konepajan omistaja, hän, maalaissepän poika! Ja
tämä ei ollut unta, se oli selvää todellisuutta! Hän hengähti syvään!