Saadessaan jälleen käsitellä koneita tunsi Kalle itsensä hyvin
onnelliseksi, ja tätä tunnetta kesti pitkät ajat. Insinööri Salo piti
häntä silmällä ja hankki hänelle piankin tuntuvan palkanlisäyksen.
Tämä jossain määrin herätti hänen työtovereissaan kateutta, mutta
rehellisimmät tunnustivat kyllä suoraan, että Kalle erinomaisen
nopeutensa ja täsmällisyytensä vuoksi oli ansainnut työnsä mukaisen
palkan.
Toukokuun lopulla hän pääsi alemmaksi työnjohtajaksi erääseen
osastoon. Alussa tämä nuoren miehen asema herätti suoranaista
vihaa häntä kohtaan, sillä kaikki pelkäsivät hänen asettavan samat
vaatimukset toisille työn suhteen, kuin mitkä hänellä itselläänkin
oli. Alkuaikoina ei huomattu kuitenkaan mitään tämänsuuntaista
piirrettä hänessä. Hän vaihtoi miehiä eri töihin kyllä, mutta
jokainen oli tyytyväinen siihen, sillä Kallen terävä silmä ja
ihmisten käytännöllisten lahjojen punnitsemiskyky sai hänet näkemään,
millä työalalla kukin saattoi tuottaa eniten.
Palkkansa ylenemisen johdosta hän oli saanut tilaisuuden vuokrata
itselleen yksityisen huoneen, jossa hän viihtyi erinomaisen hyvin.
Oleskellessaan konepajassa suuren ihmisjoukon kanssa tunsi hän aivan
vastustamatonta halua olla yksinään. Näinä hetkinä, joina hän mietti
koneita ja niiden käyttämistä, tuli hän tehneeksi huomioita, mitkä
hän sitten omalla paikallaan toteutti.
-- Jokaisella ihmisellä on nyt kerta kaikkiaan vain muutamia
määrättyjä ominaisuuksia. Niitä hänen on käytettävä. Minä olen
mieltynyt koneisiin, siis minun on oltava niiden parissa. Minä olisin
huono puutarhuri. Mutta koneittenkin hoitamisessa on katsottava
kunkin luontaisia ominaisuuksia. Muutamat vaativat käyttäjältään
suurta kätevyyttä. Sen täytyy olla ihmisessä jo luonnostaan,
sillä jos hänen täytyy siihen pakottaa itsensä, niin tehdastyö
lamauttaa hänen henkiset ominaisuutensa. Toisissa vaaditaan mitä
suurinta tarkkuutta, sekin on luontainen ominaisuus. Minä itse
olen huolellinen, mutta en tarkka. Minun täytyy saada kaikki
pian valmiiksi, sillä se on minun veressäni. Itse en kelpaisi
siihen paikkaan, mihin pajassa voin panna toisen. Ellen saa tehdä
sellaista työtä, joka mieluisessani ajassa valmistuu, niin tulen
kärsimättömäksi, ja silloin työ on rangaistus.
Ja hän tuli piankin huomaamaan tuon meidän maassamme aivan yleisen
vian kaikilla työaloilla, että ei pyritä saavuttamaan kylliksi suurta
ammattitaitoa. Jokainen konepajan mies uskoi olevansa kykenevä
melkein mihin työhön tahansa siellä, kun hän vain työtavan ymmärsi ja
koneen käyttämisen. Mutta juuri tässä oli erhetys.
-- Älykäs mies onnistuu epäilemättä monellakin alalla, mutta
ainoastaan muutamilla aloilla hän on täydellisesti kotonaan. Minä
rakastan koneita, mutta jos minun pitäisi olla kelloseppä ja sitten
kumarassa hypistellä noita pieniä rattaita, niin tulisin hulluksi.
Minä en rakasta pientä naksutusta, kaikessa täytyy olla voimaa.
Insinööri oli jatkanut Kallen kanssa koneoppia, herättänyt nuoressa
miehessä tavattoman suuren innostuksen syventymään tähän alaan yhä
enemmän.
-- Teidän täytyy oppia saksankieltä, sanoi hän kerran Kallelle, sillä
muuten ette voi ottaa kylliksi itse selkoa.
-- Opitaan, vastasi Kalle.
Insinööri hankki hänelle erään ylioppilaan neuvojaksi. Kahden viikon
päästä oli Kalle tämän jättänyt. Hänellä ei ollut aikaa tämän miehen
opetuksen mukaan harjoittaa kieltä. Se kävi liian hitaasti. Hän
ei ollut tottunut lukemaan kielioppia, ja sen monituiset vieraat
sanat tekivät hänelle tavatonta haittaa. Omin päin hän etsi erään
saksalaisen vanhanpuoleisen neidin, joka alotti opetuksensa puhumalla
heti vierasta kieltä. Kallea tämä huvitti. Hänen ei tarvinnut
kotona mitään kirjaa lueskella, ei muuta tehdä kuin koettaa pitää
muistissaan sen, mitä neidin luona oli kuullut. Hän edistyi nopeasti,
puhui aivan virheellisesti ja ääntäen tavattoman huonosti kieltä,
mutta hän puhui kuitenkin ja ymmärsi jo jotain saksalaisesta
sanomalehdestäkin. Mitä ei oikein ymmärtänyt, sen hän arvasi. Hän
sai täten suuren sanavaraston ja välitti vähät siitä, olivatko
päätteet, joita hän käytti, oikeita ja sanat oikeassa vieraan kielen
määräämässä järjestyksessä, kun vain löysi joka ajatukselleen
vieraasta kielestä muodon.
Koneittensa ääressä hän aina puhui itsekseen saksaa.
Elokuussa hän sai viikon loman ja meni kotiaan. Almalle hän oli
silloin tällöin kirjoittanut ja saanut tältä kirjeitä. Toisinaan oli
kaipaus ollut hyvin suuri, mutta toisinaan hän pitkiksi ajoiksi aivan
unohti nuoren tytön. Hänen aivoihinsa eivät mahtuneet koneet ja nuori
tyttö rinnatusten. Silloin ainoastaan, kun ruumis oli oikein väsynyt,
saattoi ikävä tulla ja hän kaipasi naisellista hyvyyttä.
Isän ilo poikansa nähdessään oli hyvin suuri, ja Mikko kuunteli
suu ja silmät auki tehtaasta, jossa veljensä nyt oli alempana
työnjohtajana.
Vasta toisena päivänä tulonsa jälkeen Kalle meni Almaa tapaamaan.
Ei hän itselleen voinut selittää, miksi ei hän jo ensimäisenä tätä
tehnyt. Tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi hiukan viivyttää.
Alma oli hiukan ujo nähdessään kaupunkilaisesti puetun Kallen, jonka
käytökseen ja esiintymiseen oli tullut jonkinmoista liioittelevaa
varmuutta. Tämä säikytti Almaa, ja hän vastasi Kallen kysymyksiin
hyvin lyhyesti. Pettyneenä Kalle palasi kotiaan.
-- Siinä oli suuri erehdys, sanoi hän itsekseen.
-- Minä olen muuttunut, Alma on pysynyt samana. Me emme enää sovi
yhteen.
Hän koetti seuraavana päivänä puhella Alman kanssa uudelleen
tavatessaan hänet entisellä kohtaamispaikallaan. Alma oli nyt hiukan
puheliaampi. Hän muistutti Kallen mieleen entisiä pieniä seikkoja,
puhui päivistä, jolloin jotain määrättyä oli tapahtunut. Kalle ei
näitä muistanutkaan enää.
-- Mitä sellaisista pikkuasioista, sanoi hän.
-- Eihän niillä ole mitään merkitystä.
Hän hyväili rajusti Almaa, siten löytääksensä jotain tuosta entisestä
suuresta tunteestaan. Tämä teki Alman araksi, ja hän kiiruhti pois.
-- Temppuja! arveli Kalle tultuaan kotia. -- Hän luulee sillä tavoin
sitovansa minut paremmin. Hän on olevinaan kaino ja arka, niinkuin
tuollainen piika pahanen sitä koskaan olisi.
Vielä kerran hän kuitenkin yritti keskustella Alman kanssa ja puhui
silloin koneista ja tehtaasta. Alma ei osannut vastata mitään.
-- Se on kaikki minulle aivan vierasta, sanoi hän suoraan. -- Minun
täytyisi ensin saada nähdä kaikki tuo ja sitten vähän ajatella. Minä
en voi heti paikalla saada kaikkea päähäni mahtumaan.
-- Ei puhuta sitten siitä, mikä ei päähäsi mahdu, lausui Kalle
harmistuneena.
Hän olisi niin mielellään suonut Alman taipuvan kaikkeen, mitä hän
tahtoi, ja kun ei sitä tullutkaan, käsitti hän itselleen tehtävän
julkeaa vääryyttä. Jäähyväishetkellä Alma kyllä koetti olla
mahdollisimman herttainen ja välitön ja puhui siitä, kuinka oli
ikävöinyt Kallen kirjeitä ja kuinka oli jokaisen lukenut aivan moneen
kertaan. Tämä miestä miellytti, ja hän lupasi vastedes kirjoittaa
useammin.
-- Oletko jo ajatellut, milloin vietämme häät? kysyi Alma.
-- En, vastasi Kalle.
Tämä kysymys aivan kuin sitoi hänet, tahtoi hänet pakottaa johonkin
määrättyyn elämän muotoon. Ja sitä hän ei tahtonut. Vapaa hän tahtoi
olla, aivan vapaa etsimään tietään eteenpäin maailmassa!
-- Kyllä minä odotan siksi, kunnes se sinulle soveltuu, sanoi Alma
rauhallisesti. -- Luotanhan minä sinuun ja entisiin lupauksiisi.
Kallea jo harmitti tämä hänen lupauksiinsa vetoaminen. Hän oli
sittenkin tehnyt tyhmästi, kun silloin meni karjapihan aidan luo.
Ellei hän olisi mennyt, niin ei tuotakaan kahletta olisi olemassa.
Hänen teki mieli sanoa ajatuksensa suoraan Almalle, mutta katsottuaan
tämän silmiin ja nähdessään niiden suloisen ilmeen hän ei rohjennut.
Jotain oli kuitenkin, jotain määräämätöntä, jota hän ei voinut
selvittää, mikä hänet sitoi juuri tähän naiseen. Hän pehmeni ja ennen
eroa lausui hänelle monta hellää sanaa ja oli sydämestään iloinen,
kun huomasi Alman onnellisuuden.
Kotipajassa oli Kalle tehnyt hiukan työtä aikansa kuluksi ja isäänsä
auttaakseen. Käsi oli kyllä vielä yhtä varma kuin ennenkin, eikä
voimistakaan ollut puutetta, mutta koneiden antama lumous oli jo niin
hänen veressään, että tämä kaikki tuntui jonkinjoutavalta ja hänen
kaltaiselleen miehelle melkein arvottomalta.
Kun hän oli lähtenyt, pudisteli vanha seppä hiukan päätään ja mutisi:
-- Poikaa riivaa ylpeyden perkele, sen huomaan. No, kun onni
potkaisee, niin tulee aina ylpeys nuorella iällä, mutta kyllä
viimein nöyryyskin tulee. Ei elämä ole ulkonaisessa menestyksessä.
Sisässäpäin se on, sisässäpäin! Hän tahtoo, että koko maailma olisi
häntä varten. Kyllä tasaantuu, kun huomaa, että hän on maailmaa
varten. Kunnollisena hän on pysynyt, sen kuulee jo hänen äänestään,
ja se on sentään toistaiseksi pääasia kaikessa. Kaikki muu voidaan
saada, sitä ei, jos se kerran menee. Ei sitä!
Kalle palasi konepajaan ja ryhtyi jälleen työhönsä. Hän oli lomalla
ollessaan ikävöinyt koneita. Ne jälleen nähdessään eivät ne häntä
enää lumonneetkaan. Hän tunsi jo ne aivan liian hyvin. Hänen
osastossaan tekivät kaikki miehet omilla koneillaan sen määrän, minkä
saattoi vaatia.
Kalle kaipasi suurempaa tehtävää.
Hän ajatteli tulevaisuutta, ja se tuntui hämärältä. Hän voisi
muutaman vuoden päästä ehkä nousta työnjohtajaksi koko tehtaassa
ja olla siis insinöörin lähin mies, mutta silloin olikin tie
loppunut. Siitä ei hänen kaltaisellaan miehellä ollut enää
nousemisen mahdollisuutta. Hän osasi jo kaiken, mitä siihen toimeen
vaadittaisiin, sen hän varsin hyvin tiesi. Edessä ei siis ollut muuta
kuin odottaa, ehkä vuosikausia odottaa, että toinen väistyy hänen
tieltään. Mitään enempää ei hänen enää tarvinnut ponnistella, paikka
tuli aivan kuin itsestään ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Saksankieltä hän luki, mutta ei sitäkään enää millään erikoisella
innolla. Hän sai insinööriltä katseltavakseen muutamia suuria
teoksia, joissa oli selitettynä koneita ja niiden osia. Ne häntä
kyllä huvittivat, mutta ne olivat ainoastaan kuvia, hänen täytyisi
saada itse koneet haltuunsa. Ja jos hän sellaiset saisikin, niin
silloin taas kaikki olisi seisahduksissa. Hän ei olisi mitään muuta
kuin työnjohtaja, ei mitään muuta!
Hän rupesi jo miettimään uusien koneitten keksimistä ja
loma-aikoinaan piirusteli parhaan kykynsä mukaan ja tuumi, miten
hän ne toteuttaisi. Hän huomasi, että saadakseen tällä alalla
jotain erikoista aikaan täytyisi hänellä olla tietoja korkeammasta
matematiikasta. Ja mistä hän ne hankkisi?
Hän puhui tästä insinöörille kerran.
-- En minä pidä sitä teille tarpeellisena, sanoi tämä. --
Matemaattiset laskelmat voi aina hankkia rahalla. Laskijoita on aina
olemassa. Te olette käytännön mies.
Tie pystyssä taas! Käytännön mies, käytännön mies! Mutta kun hänellä
ei ollut tilaisuutta käyttää kaikkea sitä, mitä hänessä oli!
Ja tämän miettimisen ohella hänessä syntyi jälleen pelottavan
voimakkaana se ajatus, että yhteiskunta jollain tavoin teki hänelle
vääryyttä. Tuossa oli tuokin insinööri, joka oli saanut kaiken
opin, mikä hänelle, Kallelle, olisi ollut välttämätön. Ja oppi oli
hänessä kuolleena painolastina. Ihmisien täytyi syntyä johonkin
herrasluokkaan, saadakseen sen, mitä halusi elämässä; sepän pojalle
eivät kaikki tiet olleet auki.
Katkeruudessaan hän alkoi juoda. Ensin vähän, mutta sitten yhä
enemmän. Ei hän sille pannut suurtakaan painoa, kun ruumiinsa kesti
sen erinomaisen hyvin. Tosinhan toisinaan työhön tullessa hiukan
väsytti, eikä käsi aina ollut yhtä varma kuin ennen, mutta saattoihan
silloin pysytellä hiukan syrjässä, kun oli työnjohtaja, ja järjestää
tehtävänsä pajassa ruumiinvointinsa mukaan.
Almalle hän kirjoitti toisinaan. Monasti hän valitti tälle elämän
tyhjyyttä ja sanoi toivovansa pian saada viedä Alman vihille. Mutta
jokaisen tällaisen kirjeen, jonka hän illalla oli kirjoittanut, hän
aamulla luettuaan repi. Alma ei kuitenkaan ymmärtäisi häntä, siitä
hän oli aivan varma.
Ja sitten tuli naisseura! Olihan hän monasti huomannut, että juhlissa
ynnä muissa tilaisuuksissa, missä hän oli suuren väkijoukon keskellä,
naisten katseet häneen kääntyivät. Ennen ei hän ollut siihen
kiinnittänyt mitään huomiota, sillä työ oli täyttänyt niin hänen
ajatuksensa, ettei niissä naisväelle jäänyt tilaa. Mutta nyt hän
kaipasi tuota tyhjänpäiväistä lavertelua, päästäkseen vapaaksi omista
mietteistään.
Ja seuran mukana tuli suhteita. Hän sai hyvin pian jokaisen
naisen omakseen. Ja kun se oli tapahtunut, ei se häntä enää
miellyttänytkään. Vaikka nautinto olikin hänet hetkiseksi yhdistänyt
toiseen olentoon, niin hän tunsi, miten he sittenkin pysyivät
toisilleen aivan vieraina. Alman seurassa hän sittenkin oli tuntenut
suurempaa henkistä yhteyttä kuin näiden kaupunkilaistyttöjen kanssa.
Ja kun nämä sitten puhuivat naimisiinmenosta ja pitivät sitä aivan
luonnollisena suosionsa antamisen tuloksena, niin Kallea harmitti.
Kaikki oli kauppaa elämässä, joko sitten sitä käytiin rahalla tai
ruumiilla. Jokainen pyrki siten vain anastamaan itselleen.
Eräänä päivänä hän oli humalassa vielä aamullakin, heräsi liian
myöhään ja jäi tehtaasta pois, ei kehdannut mennä työn alkamisen
jälkeen.
Hän häpesi tätä niin, että pysytteli sen jälkeen aivan raittiina
kaksi viikkoa. Mutta sitten tuli uusi juopottelu-aika. Hän oli kaksi
päivää perätysten pajasta poissa.
Kun hän kolmantena päivänä tuli tehtaalle, sai hän kutsun saapua
insinöörin työhuoneeseen.
Hänen astuessaan sisään käveli insinööri huoneessa edestakaisin.
-- Te olette ollut mitään ilmoittamatta paikaltanne poissa kahtena
päivänä perätysten. Tiedättekö, että siinä on kylliksi syytä teidän
erottamiseenne?
-- En tiennyt, mutta uskon nyt, vastasi Kalle.
-- Minä en tahdo olla kohtuuton enkä halua ihmistä tuomita. Mikä oli
syynä poissaoloonne?
-- Minä olen juopotellut. Insinööri oli vähän aikaa vaiti.
-- Minä luulin teitä ehdottomasti raittiiksi, sanoi hän viimein.
-- Minä olin raitis ennen, mutta olen jo jonkun aikaa juopotellut.
-- Tuottaako se teille nautintoa?
-- Hittoako se nautintoa tuottaa! Lopulta siinä istuu kyyröllään ja
hokee itselleen: älä mene tappelemaan, sillä humalassa tahtoisin sitä
aina tehdä, älä mene, muuten joudut putkaan! Ja sinne minä taas en
tahdo mennä. Se on sentään häpeä!
-- Ja humalan mukana tulevat naiset.
-- Tietysti, ne ovat se peräkaneetti siinä.
-- Voitteko selittää itsellenne, miksi te juotte?
-- En. Olen koettanut, mutta en ole voinut.
-- Minä sen sanon teille. Teillä on tulinen kiire päästä käyttämään
voimianne jossain suuremmassa, ette jaksa odottaa, kunnes sellaiseen
kelpaisitte, ja kuvittelette teille tehtävän vääryyttä. Siinä syy,
eikö niin?
Kalle hengähti syvään.
-- Te osaatte arvostella hyvin työn ja hyvin työntekijät, sen tiedän.
Teidän osastollanne saavutetaan koko pajan parhaimmat tulokset.
Mutta itseänne ette osaa arvostella. Suunnaton itserakkautenne ja
varmuutenne sokaisee teidät. Te punnitsette itseänne koko ajan väärin.
Kalle tunsi, kuin olisi hänen olemuksensa sisäinen ruoto vedetty
esiin. Hän tunsi joka lauseen todeksi, niin kovasti kuin ne
koskivatkin. Ja sielunsa suuressa rehellisyydessä hänellä oli tänä
hetkenä vain yksi toivomus:
-- Ettei tuo hyvä mies vain kesken lopettaisi, vaan antaisi tulla,
kun kerran on alkuun päässyt!
Insinööri jatkoi tyynesti ja ystävällisesti:
-- Teillä on suuret lahjat, mutta ne eivät vielä ole siinä
yhteydessä, missä niiden tulee olla. Minä olen teitä pitänyt silmällä
ja olen ajatellut, että kerran me voisimme olla muutakin kuin vain
insinööri ja työmies. Nyt te olette pilaamassa kaiken, sillä vaikka
kuinka teitä suosisin, niin minun täytyy pitää täällä järjestystä
yllä. Minä en saa menetellä teidän suhteenne toisin kuin muidenkaan.
Ansioillenne olen velvollinen antamaan tunnustuksen, mutta
heikkouksillenne täytyy minun olla ankara.
-- Tietysti, vastasi Kalle.
Insinöörin antama tunnustus teki niin tavattoman hyvää hänen
sydämelleen.
-- Meidän maassamme, jatkoi insinööri, on kaiken onnettomuus juuri
siinä, että tuolla teidän iällänne haaskataan kaikki voimat.
Terve ruumis kestää paljon, senvuoksi ei huomatakaan sen kärsimiä
vaurioita. Mutta kun päästään tuohon puoliväliin neljättäkymmentä,
silloin eivät hermot enää vastaa vaadittavaa voimanponnistusta. Ja
silloin ei enää voida mennä eteenpäin. Ja tämä tällainen ilmiö on
huomattavissa kaikilla aloilla. Minä en ole mikään raittiussaarnaaja,
kaukana siitä, mutta sen minä sanon teille, että nyt on teillä
valittavana, ollako kymmenen vuoden päästä mies, joka on päätänsä
muita korkeammalla, vai ottaako nyt turhanpäiväisiä nautintoja, jotta
silloin ollaan toisten päiden tasalla.
Insinööri vaikeni. Kalle katsoi häneen aivan suoraan ja odotti. Kun
ei mitään enää tullutkaan, astui hän insinöörin luo, ojensi kätensä
ja lausui:
-- Kiitos! Saanko vielä jäädä konepajaan, vai joko olen sanottu irti?
-- Saatte jäädä. Minä en vaadi mitään, minä odotan.
-- Ei tarvitsekaan vaatia, kyllä minä jo tiedän. En minä rupea tässä
lupailemaan, mutta kyllä minä jo tiedän mitä minun pitää tehdä.
-- Turhaa onkin luvata. Lupaukset ovat vain sanoja. Niitä on niin
helppo antaa.
-- Saanko tulla kuukauden päästä taas tänne?
-- Saatte.
-- Kiitos siitäkin. Kiitos tästä päivästä. Kalle puristi lujasti
insinöörin kättä ja palasi paikalleen pajassa.
Kun hän tarttui työhönsä, sanoi hän itsekseen:
-- Hän tahtoo olla minun kanssani kerran muutakin kuin vain insinööri
ja työmies. Niin tahdon minäkin!
Sen jälkeen hän oli ehdottomasti raitis. Työ ei tuottanut hänelle
suurta nautintoa, illat olivat yksinäisyydessä ikävät, niitä täytyi
kuluttaa käymällä kävelemässä, elävissä kuvissa ja teatterissa. Mutta
hän sai pidetyksi itsensä kurissa, vaikka toisinaan, kun halu tuli
mennä juomaan, olikin istuttava asunnossa ja hoettava itselleen:
-- Oletko sinä ämmä, joka et itseäsi voi hallita? Kuukauden päästä
hän astui insinöörin huoneeseen jälleen.
-- Mitä teillä on asiaa? kysyi insinööri, joka koko kuukauden aikana
ei ollut vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan ulkopuolella sen, mitä
jonkun harvan kerran oli ollut välttämätöntä töissä.
-- Siitä on nyt kuukausi, vastasi Kalle.
-- Mistä?
-- No, siitä saarnasta, minkä minä sain, vastasi Kalle hymyillen.
-- Niin taitaa olla.
-- Ja onkin minuutilleen. Minä panin sen mieleeni silloin.
-- Ja mitä teillä on minulle nyt sanottavaa?
-- Minä olen tämän ajan ollut ehdottomasti raitis ja tiedän
täyttäneeni tehtäväni pajassa mallikelpoisesti.
-- Minä tiedän sen, vastasi insinööri.
-- Mistä?
-- Olen pitänyt teitä silmällä ja... No niin, miksi en sitä sanoisi,
pitänyt teitä suoranaisen valvonnan alaisena.
Kallea ensi hetkessä hiukan harmitti, että häntä oli aivan kuin lasta
valvottu, mutta sitten hän näki asian oikean puolen ja sanoi:
-- Kiitos siitä! Vaikka olihan se tarpeetonta. Mitä kuukausi sitten
päätin, totta kai minä sen pidinkin.
-- Se on hyvä.
Insinööri istui pöytänsä ääreen ja jatkoi:
-- Te saatte ehdottaa omalle osastollenne miehen, joka voi astua
sijaanne. Onko sellainen tiedossanne?
-- On kyllä. Mutta minkätähden?
-- Minä siirrän teidät muualle. Te tarvitsette laajempaa työalaa,
saatte sen nyt.
Kalle kuunteli henkeään pidättäen.
-- Minä tarvitsen apulaisekseni miehen, joka ymmärtää
käytännöllisesti mekaniikkaa. Te tulette tänne konttorin puolelle
ja saatte yhdessä minun kanssani valvoa konepiirustusten ja niihin
kuuluvien seikkojen valmistamista.
-- Enhän minä osaa, sanoi Kalle hätääntyneenä.
-- Te opitte sen, minä tiedän sen varmasti, vastasi insinööri
hymyillen. -- No, ensi kertaa sai kuulla teidänkin sanovan, ettette
jotain osaa.
Kalle ei voinut mitään sanoa, hän vain nauroi, ääneen ja helakasti.
-- Täällä saatte sitten tuhlata henkistä voimaanne niin paljon
kuin tahdotte, sillä täällä ei ole enää mitään sen tiellä, jatkoi
insinööri. -- Ja minä olen varma siitä, että te näette paljon
sellaista, jota ei näe se, joka on saanut kaavamaisen opetuksen. Se
sitoo liiaksi käytännöllistä älyä. Tulee aina mieleen se, mikä on
kirjoissa. Te kelpaatte täydellisesti siihen, mihin teitä tarvitsen.
-- No, sen asian kai herra insinööri tietää paremmin kuin minä. Ja
milloin minä tulen tänne?
-- Huomenna. Saatte tänään määrätä seuraajanne. Meille on tullut eräs
tilaus, josta, tahdon huomenna kuulla mielipiteenne.
Kalle läksi melkein juoksujalkaa huoneesta.
-- Jos minä nyt uskoisin, että jumala on olemassa, niin kyllä hän nyt
saisi työtä ainakin insinöörin suhteen, sen minä vakuutan, sanoi hän
itsekseen.