-- Olisipa miehellä tietoja, niin sitten ei olisi hätää eikä mitään,
arveli Kalle eräänä päivänä. -- Mutta mistä minä ne otan? Kytölä
puhui teollisuuskoulusta, mutta sinne minä olen jo liian vanha. Ja
pääsisikö sinne edes ja millä rahoilla minä sen kävisin?
Hän muisti nuo kolmekymmentä markkaa, jotka olivat vielä jälellä
hänen kotoa tuomistaan rahoista ja joita hän oli säästellyt huonojen
aikojen varalta.
-- Koetetaan niillä hankkia jotain. Rahallahan saa.
Hän tuumiskeli, mistä saisi jonkun opettajan. Hän kyseli Kytölältä,
mutta tämä ei voinut hänelle antaa mitään muuta neuvoa kuin koettaa
saada käsiinsä joku koneinsinööri.
Kalle otti käsiinsä puhelinluettelon ja kirjoitti sieltä kaikki
insinöörit paperille. Ja nyt hän alkoi etsiä itselleen sopivaa
opettajaa. Hänelle naurettiin, hän sai lähteä monesta paikasta
pois, ennenkuin oli ennättänyt asiaansa selittääkään, monet
insinöörit olivat muita kuin koneinsinöörejä. Joillekuille hän sai
selittää asiansa, nämä neuvoivat häntä menemään teollisuuskoulun
iltakursseihin.
Kalle ajatteli jo tätä. Mutta kun hän siellä kävi kuulustamassa, niin
vastattiin, että hänen täytyy odottaa syksyyn, jolloin kurssi jälleen
alkaa, ketään ei voitu ottaa kesken.
Ja taas alkoi Kalle etsiä itselleen opettajaa.
-- Se nyt on ihme ja kumma, ellei tästä tällaisesta kaupungista tapaa
edes yhtä, joka osaa ja tahtoo minua auttaa!
Ja viimein hän löysi insinööri Salon. Tämä antoi Kallen selittää
ensin tarkoituksensa keskeyttämättä häntä vähääkään. Hän katsoi
mieheen pitkään ja lausui sitten:
-- Yksityisopetus mekaniikassa, jota siis tahdotte, on vaivalloista,
sillä te ette tietysti osaa vieraita kieliä, joilla parhaimmat
oppikirjat ovat.
-- No mutta, hyvä jumala, kai sitä nyt sentään suomeksikin jotain on,
huudahti Kalle.
Insinööri hymähti.
-- Onhan hiukan. Tässä on yksi pieni kirja. Hän otti hyllyltä
hetkisen etsittyään kirjan ja ojensi sen hänelle.
-- Lukekaa tämä ja tulkaa sitten, kun sen olette saanut päähänne,
niin kysyn, oletteko ymmärtänyt.
Kalle otti kirjan hellästi käteensä.
-- Kiitoksia. Ja sitten minun piti sanoa herra insinöörille, että
kyllä minä maksan vaivasta.
-- Vai niin. Minä luulin teidän... Kalle punastui.
-- En minä ole koskaan kerjännyt enkä aio sitä tehdäkään.
-- Hyvä on.
-- Minulla on kolmekymmentä markkaa, niin että sen edestä minä nyt
voin ottaa opetusta. Ja kai sitten saan jostain lisää, jos tarvitaan.
-- Kai me siitä sitten sovimme. Luuletteko viikon päästä voivanne jo
tulla tänne?
-- Koetetaan.
-- Hyvä on. Hyvästi siis siksi.
Kalle meni. Hänellä oli sellainen kiire asuntoonsa kirjan ääreen,
että hän nousi raitiotievaunuun.
Kirjaltaja oli kotoa poissa, sen Kalle tiesi. Hän sytytti lampun ja
istui kirjan ääreen.
-- Tule nyt sitten, sinä katkismus!
Hän alkoi lukea, alun hän sai jokseenkin selville, mutta sitten
alkoi tulla oikea kasa tieteellisiä sanoja, joista hänellä ei ollut
aavistustakaan. Työhuoneessa oli koneiden eri osilla niin toiset
nimet, eikä niitä voimia, jotka koneessa vaikuttavat, millään
erikoisilla nimillä oltu mainittu. Hän luki kuumeisena sivun toisensa
jälkeen, haroi toisinaan tukkaansa harmissaan, kun ei voinut
ymmärtää. Luki siksi, että päätä kivisti.
-- Olenko minä niin tavattoman typerä, koska tämä ei mene minun
päähäni, vai missä vika on?
Hän tarttui taas kirjaan ja puristi sitä käsissään aivan kuin
vihamiestä, josta tahtoi saada voiton. Hän alkoi lukea uudelleen ja
uudelleen. Viimein hän huonotuulisena meni levolle ja unissaan hän
oli näkevinään vain koneenosia.
Kun hän seuraavana iltana jälleen ryhtyi kirjaa lukemaan, niin
hän ymmärsi alun jo paljoa paremmin, mutta sitten tuli taas noita
kirottuja nimiä ja tie nousi pystyyn.
-- Kyllä minä sinut päähäni saan, sanoi hän kiukuissaan, ellen muuten
niin lukemalla kuin katkismusta.
Hän turvautui tähän keinoon, luki aina palan palalta ja sitten
silmät ummessa kertasi sen puoliääneen. Ja näin vähitellen kokoontui
mieleen lauseita ja määritelmiä, ja muistellen työhuoneen koneita hän
alkoi aavistaa, millaista liikettä kullakin tieteellisellä sanalla
tarkoitettiin. Ja kun hän tällaisesta oli päässyt varmuuteen, niin
tuntui oikein suloiselta, ja yhä suuremmalla voimalla hän ponnisti
eteenpäin.
Päivää ennen kuin hänen piti mennä insinööri Salon luo, oli hän
mielestään saanut koko kirjan päähänsä. Mutta kun hän sitten työstä
palattuaan ja siistittyään itsensä läksi astelemaan insinöörin
asuntoa kohden, niin tuntui aivan kuin kaikki olisi unohtunut.
Hän koetti muistella, mutta lopulta alkoivat käsitteet sekaantua.
Hän pysähtyi toisinaan kadulla ja selaili lyhdyn valossa kirjaa
tarkistaakseen muistiaan. Hän oli varma siitä, että osasi kirjan
sisällyksen, mutta kaikki tuntui olevan aivan sekaisin, eri asiat eri
paikoissa, ja aina väärässä paikassa.
-- No, otetaan häpeä, kun se tulee, sanoi hän viimein. -- Eihän mies
tästä pahene, ellei osaakaan. Pyydän anteeksi ja paiskaan rahat
kouraan, sillä hyvä. Ja jos hän sanoo, etten mitään taida, niin
jääkööt sitten kaikki opinnot. Tullaan koneeksi koneitten ääressä
niinkuin muutkin.
Kalle tunsi olevansa aivan kuin koulupoika astuessaan insinöörin
huoneeseen. Hän tunsi punastuvansa aivan tukan rajaa myöten, ja se
häntä hävetti. Ja kun hän ajatteli, että kohta tulee oikea häväistys,
kun insinööri nauraa hänelle, niin oli hänellä hetkisen aivan
vimmattu halu tarttua tuohon vieraaseen mieheen ja heittää hänet ulos
ikkunasta.
Insinööri ei alkanutkaan kysellä niin kuin Kalle oli odotellut, ei
niinkuin kirkkoherra aikoinaan rippikoulussa kohta kohdalta. Hän
kyseli ensin, millaisia koneita Kalle oli hoidellut työpaikassaan, ja
sanoi:
-- Tarkastakaamme hiukan metallisorvia! Kalle oikein riemastui.
-- Sen kai tunnette? kysyi insinööri.
-- No totta kai.
Ja Kallen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki heti paikalla, mitä hän
koneesta tiesi.
-- Älä hätiköi, älä hätiköi, kun hyvä kohta tuli heti alkuun! sanoi
hän itselleen.
Insinööri alkoi selittää, ja Kalle liitti joka hetki omia lauseitaan.
Kuinka helppoa olikaan kaikki nyt! Kuinka jokainen noista
tieteellisistä sanoista, joille hän ei osannut kotonaan antaa oikeata
paikkaa ja merkitystä, tuntui luonnolliselta, kun insinööri sijoitti
ne koneen eri osiin!
Kallella oli aivan sama tunne kuin kotipajassaan silloin, kun
aivan melto rauta muodostui hänen vasaransa alla, muodostui juuri
sellaiseksi kuin hän tahtoi.
Tuo pelottava kirja, jonka kanssa hän oli asunnossaan taistellut,
olikin äkkiä sulanut kuin metalli ja muodostui, muodostui niin
ihmeellisen selväksi.
Ja jota pitemmälle keskustelu meni, sitä rohkeammaksi Kalle tuli.
Hän tohti tunnustaa kaiken sen, mitä ei ollut kirjassa täydellisesti
ymmärtänyt. Ja kun insinööri sitten selitteli ja pyrki tekemään sen
mahdollisimman laajasti, niin Kalle monasti keskeytti hänet ja sanoi:
-- Niin, niin, sen minä tiedän. Se on selvää!
Kun insinööriä tultiin hetkiseksi kutsumaan toiseen huoneeseen,
katsahti Kalle kelloaan. Hän oli ollut puolen kolmatta tuntia.
-- Kai tuollainen herra ottaa ainakin viisi markkaa tunnilta, laski
hän heti. -- Minä olen siis tuhlannut nyt jo kaksitoista ja puoli
markkaa. Vielä yksi tällainen kerta ja hyvästi silloin rahani.
Kun insinööri palasi, nousi Kalleja sanoi:
-- Minä olen jo ollut puolen kolmatta tuntia, enköhän minä jo tällä
kertaa mene.
-- Niin, kyllä kai me nyt voimme jo lopettaa täksi kertaa, sanoi
insinööri. -- Kai tupakoitte?
-- Kyllähän tuota... Insinööri tarjosi sikaarin.
Kalle kiitti ja ajatteli, polttaako sitä sisällä vai ei. Mutta kun
kerran tarjottiin tulta, niin täytyi alottaa.
-- Ei tuo suinkaan tästä tupakoimisajasta maksua ota?
Häntä nauratti oma lapsellisuutensa.
-- Mille te nauratte? kysyi insinööri.
-- Sillehän minä nauran, kun olen joka ilta tämän kirjan kanssa
tapellut ja se on ollut minulle aivan kuin hepreiskaa. Mutta kyllä
minä sen nyt ymmärrän.
-- Niin, kyllä teillä epäilemättä on taipumuksia mekaaniselle alalle,
muuta en voi sanoa. Ja miksi kirja oli niin vaikea? Onhan se niin
yleistajuinen kuin mahdollista.
-- Nuo monet kirotut uudet sanat.
-- No, nyt minä ymmärrän. Mutta kyllä kai ne nyt jo alkavat selvitä.
Ottakaa kirja matkaanne vielä ja tulkaa viikon päästä uudestaan.
Siksi kai kaikki on jo kirkastunut.
Kalle kiitti ja meni. Hän läksi niin kiireellisesti, että insinööri
sitä hiukan ihmetteli. Mies pakeni kuin pahanteossa. Kalle tunsi
olevansa iloinen; hänen olisi tehnyt mieli tuolle miehelle sanoa
jotain hyvää, kiittää häntä. Ja kun hän ei sitä osannut, niin hän
pakeni. Eihän hän voinut insinöörille sanoa niinkuin isälleen:
-- Senkin heittiö ja rosmo!
Isä sen olisi ymmärtänyt, mutta insinööri ei.
Portailla hänen oli niin hyvä olla, että oikein oudolta silmissä
tuntui, ja väkisinkin täytyi hänen lyödä kirjaan, joka oli taskussa,
ja sanoa:
-- Sinä senkin...
Mutta taaskaan ei hän löytänyt oikeaa sanaa.
Työpaikassaan Kalle oli aivan täynnä säteilevää iloa. Hän lauloi ja
huusi kuin hullu toisinaan. Kaikki koneet olivat hänelle nyt aivan
tuttuja, hän tiesi jo suunnilleen ne suuret lait, jotka luonnossa
ovat ja jotka ihminen on sitonut hyödykseen koneen muotoon. Hän
oikein toivoi jonkun koneen menevän epäkuntoon, jotta pääsisi sitä
korjaamaan ja näyttämään, mitä hän taitaa. Häntä hiukan harmitti se,
ettei hän ollut saanut tunnustusta metallisorvin kuntoonpanemisesta.
Kun seuraavana aamuna sen illan jälkeen, jolloin hän koneesta oli
voiton saanut, työhuoneessa kaikki pantiin käyntiin, niin ei sorvin
hoitaja edes ihmetellyt koneen kunnossaoloa. Kalle huomautti hänelle:
-- Konehan käy taas.
-- Niin käy.
-- Mutta eilen ei käynyt.
-- No, se oli sellainen pikkuinen vika.
-- Minä korjasin sen.
Mies katsoi pitkään häneen.
-- Vai niin. Ja olette kai siitä ylpeä? Ei kannata. Sen vian minä
olisin korjannut heti, jos olisin tahtonut.
-- Mutta ette siis tahtonut?
-- En. Minä olen täällä koneen käyttäjä, en sen korjaaja. Jos sen
panen kuntoon, niin ei minulle siitä kuitenkaan mitään makseta.
-- Te olette nero! sanoi Kalle.
Muuta sanaa hän ei löytänyt sillä kertaa. Mutta hänessä oli aivan
kuin veriviha noussut tuollaista työntekijää kohtaan.
Toinen käynti insinöörin luona tuotti Kallelle vielä suuremman ilon
kuin ensimäinen. Luettuaan kirjan uudelleen oli kaikki hänelle tullut
aivan selväksi. Hänen terve ja huomioille altis älynsä oli kuin
ihmeellisellä löytöretkellä. Jokainen seikka kiinnitti uutuudellaan
hänen mieltään. Ja kun nyt insinööri otti esiin teoksia, joissa oli
suurien koneiden malleja, ja selitteli niitä, niin Kalle ahmi tätä
kaikkea hänelle uutta ja mielenkiintoista. Hän vilkaisi tuontuostakin
kelloaan. Insinööri huomasi sen.
-- Onko teillä jonnekin kiire?
-- Ei ole. Mutta ehkä insinöörillä.
-- Minä olen varannut tänä iltana teille aikaa. Minun aikaani ei
teidän siis tarvitse ajatella.
-- Nyt se kiskaisee koko sen kolmikymmenisen, tuumi Kalle. -- Mutta
menköön, nyt sitä saadaan ja sitä siis maksetaan.
Kolme ja puoli tuntia oli kulunut, ennenkuin he lopettivat.
-- Eiköhän ole jo aika jättää kaikkea taas seuraavaan viikkoon? sanoi
insinööri viimein.
-- Insinööri on kai jo väsynyt?
-- Mitä vielä. Hyväähän tällainen kertaus minullekin tekee. Mutta te
ette sulata liikoja.
Lähtiessään Kalle puristi hyvin lämpimästi insinöörin kättä, ja nyt
hän jo osasi kiittääkin.
-- Nyt se ilo siis on loppunut! ajatteli hän kadulle tultuaan. --
Mutta jatkettava tätä on. Ja nyt minun on hankittava rahaa jostain
lisää. Ja ellen saa nyt, niin ehkä hyvinkin insinööri luottaa ja
odottaa siksi, kunnes rahaa tulee.
Työpaikassa tuli väen vähennys. Nuorimmat sanottiin irti työstä,
näiden joukossa Kalle. Kaksi viikkoa oli hänellä siis mahdollisuutta
ansaita, mutta sitten oli hankittava jostain muualta jälleen paikka.
Hän alkoi tiedustella Kytölältä. Tämä vastasi:
-- Jos teillä on mahdollisuus päästä ansioon maalle, niin menkää
sinne. Kaupungissa ei ole nyt paikkoja. Te olette kyllä hyvä työmies,
aivan erinomainen, ja olen varma siitä, että täältä saatte kiittävät
paperit, mutta te olette naimaton.
-- Hyvä jumala, pitääkö miehellä olla vielä muijakin, ennenkuin työtä
saa? huudahti Kalle huvitettuna.
-- Jos työväkeä vähennetään jossain paikassa, niin otetaan aina
varteen, onko mies perheellinen vai ei.
-- Se on kyllä oikein, sillä paremmin yksi vatsa nälän kestää kuin
kaksi tai ehkä kolme ja neljäkin. Mutta en minä sentään akkaa mene
hakemaan saadakseni työtä, vaan sellaisen minä otan silloin, kun
minulla on varmasti työtä.
Eniten suretti Kallea se, että kuultuaan erostaan hän ei voinut
ajatellakaan mennä insinöörin luo. Hän ei kehdannut selittää tälle,
ettei hänellä ollut työtä ja että siis voisi mennä aikojakin,
ennenkuin hän suorittaa opetusmaksun. Kun se ilta tuli, jolloin
hänen olisi pitänyt saapua, niin hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi
anteeksi, ettei voinut tulla. Syytä poissaoloonsa hän ei maininnut.
Hänestä tuntui, kuin hän sen tekemällä olisi tavallaan tahtonut
kerjätä. Ja sitä hän ei voisi tehdä, ei koskaan.
Tuli päivä, jolloin hänen oli jätettävä työpaikkansa. Erinomaisen
todistuksen hän sai ja kiitti siitä. Oudolta tuntui ajatella, että ei
saisi palata enää noiden jo rakkaiksi tulleiden koneitten seuraan.
Siellä olevia ihmisiä ei hän suuresti kaivannut, Kytölää korkeintaan,
mutta koneita!
Ja nyt alkoi kulku paikasta toiseen. Nyt hänellä oli hyvä todistus
näytettävänä, mutta siitä ei ollut apua. Todistus vaikutti sen, että
hänelle edes selitettiin, miksi ei voitu ottaa työhön, eikä heti ensi
lauseen jälkeen ajettu ulos.
Hän panttasi kellonsa saadakseen hiukan rahaa elääkseen, sillä noihin
kolmeenkymmeneen markkaan hän ei tahtonut kajota. Ne eivät enää
olleet hänen, vaan insinöörin.
Kaupungissa olevassa suuressa konepajassa hän kävi tiedustelemassa
työtä. Kun hän konttorissa oli selittänyt asiansa, vastattiin hänelle:
-- Ei ole paikkoja!
-- Mutta kun oikein kurkistaisi, niin eiköhän löytyisi.
Konttoristia nauratti Kallen lause. Hän vastasi ystävällisesti:
-- Pitäisikö teidän sitten niin välttämättömästi päästä tänne? Juuri
tänne?
-- Kyllä se on aikomukseni. Minä teen vaikka ilmaiseksi aluksi työtä.
-- Minkätähden?
-- Tutustuakseni koneisiin.
-- Olette siis teknillisessä korkeakoulussa?
-- Kuinka niin?
-- No, tahdotte kai suorittaa insinöörintutkintoon vaadittavat
palvelukset tehtaassa.
-- En minä herra ole, minä olen työmies.
-- Sitten teidän on vaikea tänne päästä.
-- Mutta jos minä tulisin sittenkin! Minulla on hyvät työtodistukset.
-- Ne eivät auta nykyään. Persoonallisen suosituksen nojalla ehkä
voisitte saada paikan.
-- Mitä tuo persoonallinen suositus on?
-- Ettekö sitä ymmärrä? Jos joku henkilö jonka sanoille insinööri
panee painoa, kysyy teille täältä paikkaa, niin...
Kalle riemastui.
-- No, kyllä sitten tiedän. Minä tulen tänne vielä tänään,
saattepahan nähdä.
Konttoristi nyökkäsi ystävällisesti.
-- Te taidatte mennä aina minne tahdotte?
-- No, jos vain tahtomalla pääsee jonnekin, niin kyllä minä sitten
menen. Hyvästi nyt ja tuhannet kiitokset neuvosta.
Heti insinööri sanan kuultuaan Kalle tiesi, mitä hänen oli tehtävä.
Hän riensi insinööri Salon luo. Nyt oli jätettävä turha arkuus
syrjään ja toimittava kuin mies ainakin. Insinööri on mies ja kyllä
hän silloin suoruuden ymmärtää. Ja ellei vähällä ymmärrä, niin
selittää siksi, kunnes se mahtuu hänen päähänsä.
Insinööri Salo ei ollut kotona, mutta sanottiin hänen tulevan
neljännestunnin päästä. Kalle meni ulos ja asettui kadun toiselle
puolelle odottamaan. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, seisoi siinä
ja piti katuovea silmällä. Hän oli päättänyt odottaa siinä vaikka
vuorokauden.
Insinööri tuli. Kalle antoi hänen mennä sisään.
-- Jos puhun ulkona, voi hän päästä minusta helpommin vapaaksi. Kun
pääsen sisälle, niin ei hän voi karata.
Hän odotti jonkun aikaa ja meni sitten soittamaan ovikelloa.
Insinööri tuli itse avaamaan.
-- Kas, sanoi hän ystävällisesti. -- Siinähän te olette! Olen jo
ihmetellyt, aiotteko kokonaan jättää kaikki.
-- Minä tahdon puhua insinöörin kanssa, sanoi Kalle.
-- Astukaa sisään. Voitteko toimittaa asianne neljännestunnissa?
Enempää aikaa en voi luovuttaa.
-- Voin.
-- Hyvä on.
He astuivat insinöörin työhuoneeseen.
-- No, asia?
-- Minulla ei ole paikkaa. Työpaikasta vähennettiin väkeä. Vanhemmat
ja naimisissa olevat saivat jäädä. Minä olen nuori ja naimaton.
Todistus on erittäin hyvä.
-- Tuon paikan menettämisenkö tähden ette enää käynyt täällä?
-- Niin.
-- Kirjoititte ja toitte kai itse kirjeen, koska siinä ei ollut
postimerkkiä?
-- Niin toin.
-- Miksi ette tullut selittämään suullisesti?
Kalle hengähti syvään. Oli niin vaikeaa sanoa.
-- Minä häpesin. Minä olin säästänyt, niinkuin jo alussa kerroin,
kolmekymmentä markkaa näitä täällä-käyntejäni varten. Laskin teidän
ottavan viisi markkaa tunnilta. Olin ollut yhteensä kuusi tuntia jo.
Minulla ei ollut enempää rahaa.
-- En ollut maksua määrännyt, ette siis tiennyt mitä otan. Olisinhan
voinut odottaa maksun saamista.
-- Ei työmieskään odota. Minulla on nuo kolmekymmentä markkaa
taskussani. Minä maksan vaikka heti.
-- Se toiseen kertaan. Ette kai tämän tähden tullut tänne?
-- Minä tahdon päästä työhön.
-- Ja tahdotte, että minun pitäisi hankkia paikka teille. Niinkö?
-- En. Minä tiedän paikan.
Ja Kalle mainitsi konepajan, jonne oli pyrkinyt. Insinööri hymähti.
-- Ja millä luulette sinne pääsevänne?
-- Sillä, että insinööri antaa minulle, niinkuin he konttorissa
sanoivat, persoonallisen suosituksen.
-- Minä voin tunnustaa, että teillä on mekaanikon taipumuksia, mutta
mitä työssä osaatte, sitä minä en tiedä.
-- Mutta sen tiedän minä, vastasi Kalle. -- Antakaa minulle mikä kone
tahansa, ja minä takaan, että kahden päivän päästä suoritan sillä
enemmän kuin kukaan muu.
-- Oletteko siitä niin varma?
-- Olen. Minä tunnen ruumiini. Katsokaa tätä kättä, se on aivan
varma. Pankaa mikä paino tahansa siihen, ja minä sanon sen
täsmälleen. Minä olen hyvä työmies, se on aivan varmaa. Jos minä
nyt vain pääsen tuohon konepajaan sisään, niin kyllä näytän mihin
kykenen. Minä takaan kunniasanallani, että insinöörin ei tarvitse
hävetä sitä, että antaa tuon persoonallisen suosituksen. Minä takaan
sen.
Ensi kertaa eläissään Kalle tunsi jotain rukoilevansa, mutta hän ei
sitä nöyryytykseksi laskenut, kun hän tiesi, aivan varmasti tiesi
voivansa vastata sanoistaan ja lupauksistaan. Insinööri seisoi hänen
edessään sanaakaan sanomatta, hymyili ainoastaan. Kalle tunsi, miten
helppoa hänen oikeastaan oli puhua tälle miehelle, joka aivan varmaan
häntä ymmärsi. Hän jatkoi siis:
-- Minä voisin kyllä mennä maalle kotia, sillä isäni on seppä ja
ansaitsee kohtalaisen hyvin. Mutta minä olen päättänyt päästä
suurempaan työhön, kuin mitä siellä on tarjona. Ja sitäpaitsi
ei minun sisuni anna myöten, että menisin sinne koko kylän
naurettavaksi, kun työn puutteessa olen ollut pakotettu lähtemään
kaupungista pois. Minun täytyy päästä eteenpäin! Minä tiedän varsin
hyvin, että minä saan aikaan kaiken sen, mitä tahdon, kun minä vain
pääsen ensin siihen kiinni. Antakaa nyt tuo suositus, jotta saan
paikan.
-- Te olette sen jo saanut, vastasi insinööri.
-- Mitä?
-- Minä olen tuo insinööri, jolle minun on annettava suositus, ja
minä olen sen ottanut vastaan ja päästän teidät työhön.
Kalle hölmistyi vähäksi aikaa niin, ette osannut mitään sanoa. Hän
rupesi nauramaan. Ja sitten hän äkkiä iloisesti huudahti:
-- Mutta mitä te sitten siinä hönttielette?
Insinööri katsoi häneen hämmästyneenä. Kalle huomasi mitä oli sanonut
ja kiiruhti selittämään:
-- Katsokaas, minä olen tottunut haukkumaan silloin kun tahdon sanoa
jotain oikein hyvää.
Insinööri purskahti nauruun.
-- Te olette mukava mies. No, mitä työhön tulee, niin saatte mennä
heti konepajaan. Minä ilmoitan puhelimella konttoriin.
-- Kiitos, kiitos, minä menen ja takaan...
-- No, kyllä minä uskon.
-- Ja maksanko minä nyt noista tunneista ja opetuksista?
-- Minä jätän sen rahan teidän huostaanne korkoa kasvamaan, sen
summan sekä sen, joka tulee seuraavista tunneista. Kerran minä sen
karhuan ja silloin korkojen kanssa.
-- Ja minä maksan sen ja maksan tämänkin päivän!
-- Minä olen nimittäin varma siitä, että me kerran joudumme vielä
enemmänkin tekemisiin kuin ainoastaan täällä huoneessani ja
konepajassa.
-- Insinööri taitaa olla...
-- Aioitte varmaankin sanoa: yhtä itserakas kuin minäkin! Niin
olenkin. Mutta nyt minulla ei ole enää aikaa uhrata teille. Lähtekää!
Kalle meni sellaista kyytiä kuin suinkin pääsi konepajaa kohden. Hän
riuhtaisi oven auki konttoriin ja suu naurussa meni konttoristin luo.
-- Minä tulin nyt!
-- Paikka on teillä.
Ja niin hän mainitsi osaston ja työnjohtajan, jonka puoleen Kallen
piti kääntyä.
-- Minä kiitän vielä neuvosta, sanoi Kalle ojentaen kätensä
konttoristille. -- Minä en tätä unohda, saatte nähdä. Minulla on hyvä
muisti kuin hevosella ja koiralla.
-- Minä olen saman neuvon sanonut niin monelle ennen teitä.
-- Samapa se. Minä siitä ainakin hyödyin. Ja se on pääasia!
Konepajassa Kallea aluksi oikein huumasi sen suuri, korvia tukkiva
pauhu. Monenlaisten koneiden käynti ja niiden synnyttämä ääni
nostatti veren hänen kasvoilleen. Täällä oli uusia suuria koneita,
jotka hän voi ottaa omakseen, vallita niitä ja tarkoin tuntea niiden
toiminnan salaisuuden. Hän etsi työnjohtajan ja ilmoitti nimensä.
Hänelle annettiin paikka koneen ääressä, joka puristi metallilevyn
määrätyiksi muodoiksi. Tällainen kone, vaikkakin paljon pienempi ja
yksinkertaisempi, oli ollut hänen entisessäkin työpaikassaan.
-- Osaatteko käyttää tällaista konetta? kysyi työnjohtaja.
-- Luulen osaavani.
Työnjohtaja näytti koneen käynnin, ja kun Kalle oli muutamia levyjä
pannut koneeseen ja se oli toiminut hyvin, sanoi työnjohtaja:
-- Ottakaa työpuku yllenne ja ryhtykää toimeen.
Vasta silloin Kalle huomasi, että hänen yllään olikin ainoa, paras
pukunsa. Mutta hän ei tahtonut mennä kotiaan muuttamaan toista.
-- Se on kotona. Minä teen tässä puvussa nyt.
-- Voitte saada rasvaa koneesta siihen. Minä tuon teille varatakkini.
Kallen mieli oli niin suloisen hyvä, kun hänelle aivan ventovieras
mies tarjosi lainaksi vaatteitaan. Hän puki hyvällä mielellä takin
ylleen ja ryhtyi konetta tarkastamaan. Hän antoi sen vähän aikaa
lyödä tyhjiltään ja iloitsi sen jyskyvästä äänestä. Sitten hän
seisautti sen ja tarkasti sen kaikki osat, ja insinöörin opettamat
tieteelliset nimitykset johtuivat hänen mieleensä.
-- Kyllä kai minä tämän oriin jo tunnen, koska tunsin varsankin siinä
entisessä paikassani. Annetaanhan hurista!
Hän ryhtyi työhön. Kone kävi ja metallilevy siirtyi hänen käsissään
säännöllisesti koneen puristimen alle. Pian hän huomasi, että
jotain puutteellista oli hänessä itsessään olemassa. Kone sai
lyödä monta kertaa aivan tyhjään, kun hän ei ennättänytkään
kylliksi pian sovittaa metallilevyä siihen. Tämä Kallea harmitti.
Hän tunsi olevansa aivan kuin puutteellinen koneenosa, joka ei
ollutkaan sopusoinnussa muun koneen kanssa. Vimmaisena hän alkoi
kiirehtiä kätensä liikkeitä. Jo tuli yhä useampia perätysten koneen
tarvitsematta turhaan toimia. Mutta sitten taas saattoi tulla
hukkalyönti. Vaistonsa sanoi hänelle sen määrän, minkä hän perätysten
saattoi valmistaa, ja hän laski yhä uudestaan hukkalyönnistä
eteenpäin, pyrkien saavuttamaan yhä suuremman määrän. Tasaisesti
nousivat kymmenluvut, turhat lyönnit vähenivät yhä enemmän, hän
tavoitteli jo sataa, johon hän kaikin keinoin koetti päästä. Vasta
silloin hän olisi mielestään tyytyväinen. Hän oli jo sivuuttanut
kahdeksankymmentä, kun huomasi jonkun tulleen viereensä ja kysyvän
jotain. Kalle arveli työnjohtajan siinä olevan, ei tahtonut
keskeyttää ja ärähti senvuoksi vihaisesti:
-- Ei saa häiritä!
Kysyjä vaikeni. Sanojen aikana oli tullut kaksi hukkalyöntiä, oli
siis alettava jälleen alusta. Kalle siirsi levyt koneeseen ja antoi
sen toimia. Vaikka koko tehdas olisi romahtanut hänen ympärillään,
niin nyt hän tahtoi päästä sataan asti, sen hän päätti. Koko
hänen ruumiinsa oli jännitetty, katseensa terävä, käsiensä liike
rauhallinen, säännöllinen, mutta hyvin nopea, pysytellen koko ajan
koneen lyöntien tasalla. Kymmenmäärät kulkivat ohitse, lähenivät
tasaisesti sataa. Määrä oli täysi, hän huusi riemusta:
-- Sata täyteen! Pääsinpäs sentään!
Nyt hän kääntyi. Insinööri Salo seisoi hänen vieressään.
-- Teillekö minä äsken ärähdin? kysyi Kalle.
-- Minulle, niin, ja teitte oikein siinä, sanoi insinööri. -- Sata
kappaletta ilman hukkalyöntiä, sitä ei ole vielä täällä kai kukaan
tehnyt! Te osaatte tehdä työtä, nyt minä sen uskon, kun itse näin.
Terve tuloa konepajaan!
Hän ojensi kätensä, ja Kalle tarttui siihen suurella ilolla.
Kun insinööri oli mennyt ja Kalle valmistautui jälleen työhönsä,
sanoi hän itsekseen:
-- Kyllä minä kuolleen esineen painon osaan määrätä tarkkaan, mutta
enköhän määrää elävässäkin oikein, jos sanon, että tuo mies on aivan
täysipainoinen. Ja sellainen olen minäkin, niin totta kuin elän.
Perhanan itserakkaus!
Hän pani koneen käyntiin. Hän osasi nyt sitä käyttää mielensä mukaan,
ja hän lauloi työssään.