Kahta viikkoa myöhemmin oli Kallen asia esillä raastuvassa. Hän
pääsi vapaaksi. Tarkan kyselyn kautta tuli tuomari huomaamaan Hildan
väärän syytöksen. Ja kun päätös oli julistettu, silloin Hilda, joka
siihen asti oli ollut jyrkästi syyttäväinen, pyyteli kovasti Kallelta
anteeksi, mutta tämä ärjäisi:
-- Pidä suusi kiinni, senkin otus! Hän kumarsi oikeudelle ja meni.
Ensiksi hän tuli asuntoonsa. Siellä sanottiin, että hänen oli
etsittävä muualta asuinsijansa. Kalle selitti syytöksen olleen
väärän, se ei auttanut, hänen täytyi muuttaa. Hän lupasi tulla
etsimään tavaroitaan iltapäivällä. Kauppias, jonka luokse hän
poikkesi, otti hänet hyvin omituisesti vastaan. Hän oli hurskas ja
sääliväinen ja sanoi:
-- Niin, niin, kurja ihmisparka! Nyt on Herra lähettänyt
koettelemuksensa. Ja se synti, jota ette ole tähän asti elämästänne
löytänyt, on nyt Herran armosta teidän hartioillenne laskettu.
-- Tekopyhä heittiö! huusi Kalle. -- Minä olen niin viaton tähän
asiaan kuin suinkin ihminen olla saattaa. Minä en rupea omiksi
synneikseni ottamaan toisten ihmisten tyhmyyksiä.
-- Te paatunut olento!
-- Jos tämä on paatumusta, niin sitten... Minä en viitsi jankata
teidän kanssanne. Hyvästi!
Hän läksi suutuksissaan. Hän etsi itselleen asunnon erään lesken
luona. Samassa huoneessa hänen kanssaan tuli asumaan muuan nuori
kirjaltaja. Vuokra oli maksettava etukäteen. Kun Kalle sen oli
tehnyt, oli hänellä enää kaikista rahoistaan jälellä vain vähän yli
kolmekymmentä markkaa.
-- No, nyt se leikki alkaa kohta oikein todenteolla.
Oli jo joulukuun alku. Kalle läksi kadulle, sillä jonnekin
hänen täytyi mennä, koska asunnossakaan oleminen ei häntä olisi
miellyttänyt. Talvitamineita ei hänellä ollut, ohut syksypalttoo
ainoastaan, ja kylmä viima tuntui sen läpi.
-- Ellen minä nyt kohta saa jotain kunnollista hommaa ja työtä, niin
ei taida olla pitkä matka siihen, että teen jotain kunnotonta, sillä
mitä ihmettä minä enää välitän mistään, kun ei täällä voi terve ja
työkykyinen olento saada edes työtä itselleen.
Hän tapasi muutamia tuttujaan kadulla ja sai kuulla, että nämä olivat
kunnan hankkimissa hätäaputöissä sepeliä hakkaamassa. Hän tiedusti,
minne oli tätä varten ilmoittauduttava.
Seuraavana päivänä hän oli pyrkimässä kivenhakkuuseen. Kun hän ei
ollut siirtänyt papereitaan Helsinkiin, niin hän ei voinut päästä
näihin töihin, jotka olivat varatut ainoastaan kunnan omille
jäsenille. Häntä kehotettiin lähtemään kotipuoleensa.
-- No sinne minä en mene häpeämään, se nyt on varmaa! arveli Kalle
palattuaan kadulle. -- Ennen kuljen vaikka talosta taloon ja teen
joka paikassa vähän työtä. Kai se kiinteä kohta jostain ilmestyy.
Hän ei voinut olla naurahtamatta omalle ajatukselleen:
-- Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi moni nuori, komea mies ottaa
akakseen vaikka mimmoisen kääkän, jos sillä vain on rahaa. Ottaisin
minäkin melkein tänä hetkenä. Ei, pentele vieköön, en sentään ottaisi!
Hän meni työväentalolle. Siellä sattui olemaan metallityöntekijöiden
hautausapurenkaan johtokunnan kokous. Hän tapasi portailla Kytölä
nimisen vanhanpuoleisen miehen, joka oli erään pienenlaisen
peltisepänliikkeen palveluksessa. Jo aikaisemmin oli Kalle
hänen kanssaan puhellut ja mieltynyt miehen vaatimattomaan ja
suoraan käytökseen. Tosin Kytölä ei ollut hänelle kovin suurta
ystävällisyyttä osoittanut, kuultuaan hänen olevan työttömänä, mutta
siihen ei Kalle silloin enää suurta painoa pannut, kun hän oli
tottunut huomaamaan kaikissa toisissakin samanlaatuista varovaisuutta.
-- No, sepä oli hyvä, että teidät tapasin, sano Kytölä. -- Olen
teitä jo katsellutkin muutaman päivän ja koettanut ottaa selkoa
asunnostannekin, mutta ei ole onnistunut. Minä voin tarjota teille
paikan.
Kalle aivan riemastui.
-- No, mistä ihmeestä se nyt lohkesi? sanoi hän.
-- Meidän liikkeestä kuoli muuan mies, ja hänen tilalleen tarvitaan
toinen. Olen teidän tähtenne pyytänyt mestaria pitämään paikkaa vielä
vähän aikaa auki. Lupasin ainakin viikon sisällä hankkia siihen
miehen. Minä luulen, että te siinä tulette toimeen. Palkka on huono,
mutta voihan se nousta, jos jotain osaatte.
-- En minä enää suurtakaan usko osaavani, vaikka kyllä vielä syksyllä
sen tein, sanoi Kalle.
-- Niin, niin, kyllä täällä nöyrtyy, vastasi Kytölä hymyillen.
-- Mutta työtä minä osaan tehdä, sen tiedän niin varmasti, että ei
katkismuksessakaan ole sen varmempaa asiaa.
Hänen mielensä oli niin hyvä, että hänen teki mieli tanssia. Kyllähän
hänen riemunsa hiukan talttui, kun hän sai kuulla, kuinka pieni
palkka oli, sillä eihän siitä suuriakaan jäänyt, kun asunnon ja ruuan
oli maksanut. Asunnon suhteen hän ei juuri voinut päästä huokeammalla
kuin nyt, ellei mennyt pelastusarmeijan yömajaan öitään viettämään.
Ja sitä hän ei sentään tahtonut. Mutta ruuan suhteen voi kyllä jotain
sovitella. Söi kerran ulkona ja hankki muiksi aterioiksi jotain
kotia. Hän oli pian laskenut tämän kaiken, ja mielensä oli jälleen
iloinen. Hänellä oli paikka ja työ, joka hänelle sopi. Metalli,
sitä hän tahtoikin käsitellä, vaikkakin se sitten oli ainoastaan
läkkipeltiä ensi aluksi.
-- Missä te olette ollut, kun ei teitä täälläkään ole näkynyt? kysyi
Ketola.
Kalle huomasi heti, että ilmoittamalla istuneensa vankilassa,
vaikkakin ainoastaan syyttömästi, hän voi kadottaa kaiken. Hän päätti
senvuoksi salata sen tarkoin ja vastasi:
-- Olen istunut hiukan sisällä.
-- Terveys on ollut huono, vai mitä?
-- Onhan se, sisu varsinkin. Mutta kyllä minä taas pian tästä
suoriudun.
-- Kyllä te olettekin hiukan kalpeampi kuin syksyllä.
-- Sydän on keittänyt kiukkua niin paljon, että kuluuhan se veri
sellaisessa.
Hän joutui niittauskoneen ääreen. Liike, minne hän oli tullut, ei
ollut suuri, mutta siinä oli tasaisesti työtä ja siellä oli useita
koneitakin. Ja päästä näitä käsittelemään, se tuntui Kallesta aivan
ihmeelliseltä. Kone, se oli sittenkin jotain suurenmoista.
Kuinka suuri apu hänelle oli kätensä tavaton varmuus, se kun kykeni
jo painonkin määräämään milloin tahansa, sen hän täällä täydellisesti
huomasi. Pian hän oli tottunut siihen koneelliseen liikkeeseen,
minkä työnsä vaati, niin täydellisesti, että hän oli itse kuin
osa koneesta. Koko hänen ruumiinsa aivankuin sovellutti itsensä
määrättyyn liikkeeseen ja teki sen niin täydellisesti, että ajatukset
olivat aivan vapaat.
Hän oli kyllä lukenut usein siitä tuskasta ja kuolettavasta
painostuksesta, mikä johtuu koneellisesta työstä, ihminen kun tunti
tunnilta, päivä päivältä on pakotettu tekemään samaa liikettä. Hän ei
sitä ymmärtänyt.
-- Pitää hankkia sellainen työ, että ruumis siihen itsestään tottuu,
silloin pää on tarpeeton, tuumi hän. -- Ei tarpeeton, mutta vapaa
kaikkeen muuhun.
Hän rakasti omaa konettaan päivä päivältä yhä enemmän. Hän tunsi
pian sen jokaisen kohdan ja koko sen rakenteen. Mekaniikka alkoi
tulla hänelle mieluisaksi. Ja hän antoi koneitten jyskyä ja rämistä
työhuoneessa ja lauloi täyttä kurkkua joukkoon. Tuntui niin
helpottavan hyvältä, kun sai laulaa. Mitä siitä, ettei aina kuullut
edes omaa ääntään, rinnan sisällä kuitenkin tuntui hyvältä, kun ääni
pääsi suusta virtaamaan.
Kun hän oli koneeseen tutustunut, sai hän oikean vimman pakottaa
itsensä yhä suurempaan ja suurempaan nopeuteen. Tunnit kuluivat niin
helposti, kun oikein tulista vauhtia teki työtä. Hän asetti kellonsa
sellaiseen paikkaan, että helposti saattoi nähdä sen, ja laski,
kuinka paljon saattoi jouduttaa työtä. Ja jota pikemmin työ sujui,
sitä suloisempaa se oli. Hän sai tämän tulisen vauhtinsa tähden pian
työhuoneessa liikanimen "laulava masiina".
Mutta eivät kaikki mielihyvällä häntä katselleet. Olipa sellaisiakin,
joiden mielestä tämä kiire oli väärää.
-- Mitä ihmettä te sillä tavoin teette? sanoi muuan mies. -- Jos se
olisi urakkatyötä, mutta tuntipalkalla, eihän se kannata. Isäntä
siitä hyötyy eikä kukaan muu.
Tätä ei Kalle ollut tullut ajatelleeksikaan. Hän huomasi kyllä, että
oikeastaan hänen olisi pitänyt saada palkanlisäystä lisääntyneestä
työkyvystä. Sehän olisi ollut oikeus ja kohtuus. Mutta pian kaikki
terve ja voimakas pääsi hänessä valloilleen. Hän vastasi kysyjälle
melkein samassa:
-- Minä siitä hyödyn ensin, kun näen, paljonko kullakin koneella voi
saada aikaan.
-- Mitä varten?
-- No, totta kai tulevaisuutta varten, sillä en minä kai elämääni
niittaa tähän kiinni.
-- Vai niin, sanoi toinen ivallisesti. -- Ennenkuin tällä alalla
mihinkään pääsee, tarvitaan kapitaalia, ei hyvällä työkyvyllä pääse
kerrassaan minnekään. Ellette tämän koneen ääreen jää, niin joudutte
toiseen. Ja siinä te sitten istutte elinikänne. Kapitaalia pitää
olla, kapitaalia!
-- Sitä minulla onkin, vastasi Kalle voitonvarmana.
-- Jos on, niin hyvä on, se muuttaa asian. Olettekin kai siis vain
tuollainen herrasmies, joka käy tehtaissa katsomassa, paljonko voi
kiristää työtä raatajilta. Kyllä me ne tunnemme. Huonoa väkeä.
-- Minä olen työmies, ja minun kapitaalini on päässäni, sanoi Kalle.
-- Kyllä minä sellaisetkin tunnen. Ne ovat kaikkein pahimmat. Niistä
tulee viimein kaikkein suurimmat nylkyrit.
-- Millainen minusta tulee, sitä en tiedä, sanoi Kalle, mutta
sittenhän sekin nähdään. Kukin ilo kerrallaan, ja nyt on tämä minun
iloni.
Pian oli Kalle päässyt selville kaikista työhuoneessa olevista
koneista ja tunsi jokaisen kohdan niissä. Mitä hänellä vähänkin oli
joutoaikaa, käytti hän niiden tutkimiseen. Kytölä, joka oli liikkeen
vanhimpia miehiä, selitti hänelle parhaansa mukaan. Monasti Kalle
teki kysymyksiä, joihin Kytölä ei voinut vastata.
-- En minä kysy, minkätähden kone tekee niin ja niin, lausui hän. --
Se on koneen asia. Ja minä olen minä.
-- Ellen minä tiedä, miksi kone tekee tehtävänsä juuri niin eikä
toisin, en ole tyytyväinen.
-- Kai sen niin pitäisi olla, mutta ennenkuin pääsee ymmärtämään
kaikkea, täytyy lukea vaikka mitä. Minun nuoruudessani ei ollut
kaikkia niitä teollisuuskouluja ja muita sellaisia kuin nyt on. Ja
mitä noihin kouluihin tulee, niin tuskin siellä käyneet suurtakaan
ymmärtävät käytännölliseen elämään tultuaan. Ovat laiskoja ja
velttoja niinkuin kaikki muutkin.
Kalle sai hiukan palkankorotusta heti seuraavassa kuussa. Se häntä
ilahdutti. Hän kirjoitti ensi kerran isälleen ja Almalle ja ilmoitti
saaneensa paikan. Vaikeuksista hän ei puhunut.
Palkanlisäys oli vaikuttanut sen, että Kalle saattoi ostaa itselleen
kunnolliset talvivaatteet, tosin käytetyt, mutta enää ei hänen
tarvinnut pelätä ulkona liikkuessaan vilustuvansa.
Pian oli hän työhuoneessa oppinut käyttämään kaikkia koneita ja
tarpeen tullen olikin hän siirtynyt koneesta toiseen. Mutta kun hän
oli niiden rakenteesta selvillä, niin kaikki tämä alkoi häntä jo
kyllästyttää.
Helmikuussa hän oli aivan välinpitämätön kaikesta. Hän oli
saavuttanut tarpeellisen nopeuden koneiden käyttämisessä, nopeuden,
josta hänellä ei ollut mitään hyötyä, koska palkka ei kuitenkaan sen
korkeammalle kohonnut. Hän oli ylimääräinen työmies, hän ei voinut
päästä toisten sijalle. Oli siis tyydyttävä siihen, mitä sai. Tämä
mahdottomuus päästä tätä pitemmälle alkoi painostaa häntä ja lopetti
hänen laulunsakin. Koti ja paja siellä tulivat toisinaan mieleen,
ja silloin aina oli niin vaikea olla ja silloin sattui tulemaan
virheitäkin työssä. Siellä hän oli sittenkin ollut oma herransa,
täällä ainoastaan ratas suuressa koneessa, eikä edes mikään tärkeä
ratas, vaan sellainen, jona kuka tahansa saattoi olla. Hän pelkäsi
hukkuvansa suureen joukkoon, ei nähnyt mitään tietä, minkä kautta
olisi päässyt pitemmälle, ja mieli tuli apeaksi.
Kolme viikkoa oli tällä tavoin kulunut, hän oli tullut työhönsä,
tehnyt sen tunnollisesti, mennyt kotiaan, aterioinut, kävellyt
kadulla toimettomana ja sitten nukkunut. Hän ei viitsinyt edes
lukeakaan mitään, korkeintaan sanomalehtiä. Ja nekin häntä toisinaan
aivan suututtivat, kun niissä ei puhuttu juuri koskaan kunnollisista
ihmisistä, ei muuta kuin rikollisista ja taiteilijoista ja niiden
ohella urheilijoista.
Eräänä päivänä meni työhuoneessa oleva metallisorvi epäkuntoon.
Tämä tapahtui juuri työajan viimeisenä tuntina. Koneen käyttäjä
jätti silloin sen ja ilmoitti ainoastaan mestarille asiasta. Tämä
lupasi ilmoittaa siihen liikkeeseen, josta kone oli ostettu, jotta
lähettävät mekaanikon sitä korjaamaan.
Kalle kuuli tästä. Hän oli konetta käyttänyt ja nähnyt sen suuren
yksinkertaisuuden, millä se oli rakennettu. Hän uskoi tuntevansa
jokaisen sen eri kohdan aivan tarkkaan. Jos siinä siis oli vika, niin
hänen täytyi se heti huomata. Hän tunsi aivan vastustamatonta halua
tarttua siihen käsiksi. Mutta sitten tuli ajatus:
-- Mitä se minuun kuuluu? Eihän kone ole minun. Mekaanikko tulee
huomisaamuna ja laittaa sen entiselleen. Eihän minun tehtäväni ole
korjailla täällä koneita.
Vielä hän kuitenkin viivytteli työstä lähtiessä. Viimeisenä hän otti
ylleen ja oli jo siirtynyt ovesta porraskäytävään, kun hän ei enää
voinutkaan hillitä itseään. Hän palasi kiireesti työhuoneeseen,
sytytti sähkövalon sorvin kohdalla, heitti päällystakkinsa lähimmän
koneen päälle ja kumartui koneen puoleen.
Se ei toiminut, jotain siinä oli epäkunnossa. Hän alkoi ajatuksissaan
laskea jokaisen koneenosan toimintaa, mihin toiseen osaan se vaikutti
ja millä tavoin. Hän luuli jo päässeensä vian perille, kun huomasikin
tehneensä väärän päätelmän. Ja taas oli alotettava tutkimus alusta.
-- Jos tässä osaisi edes koneoppia, niin se olisi kai leikkiä,
sanoi hän aivan puoliääneen tyhjässä työhuoneessa. -- Mutta mistä
hiivatista minä sen olisin saanut päähäni! Nyt tässä saa rakentaa
aivan ajatuksissaan kaiken, kuin olisi konetta keksimässä. Kirottu
tyhmyyteni!
Hän otti jo päällystakkinsa toivottomana ylleen ja aikoi mennä, mutta
oli jo taas ymmärtävinään vian. Hän heitti uudelleen yltään ja kävi
entistä vihaisempana työhön. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä
kiiluivat. Hän oli niin jännityksessä, ettei kuullut eikä nähnyt
mitään.
Äkkiä hän muisti:
-- Mitähän minusta ajatellaan, jos joku tulee tänne? Luulevat kai,
että olen varkaissa tai jossain muussa sellaisessa. Kukapa niiden
ihmisten mietteistä tietää. Mennään pois!
Mutta hän ei voinut mennä, ei erota koneesta. Hänen täytyi päästä
selville viasta.
-- Sinä hiivatin itsepäinen masiina! sanoi hän. -- Mitä sinä teet
kiusaa? Mutta onpa toinen sinua vielä itsepäisempi kimpussasi. Ja
ellen minä sinua saa talttumaan, niin lyön sinut säpäleiksi.
Ja tuo tapa, mikä hänellä oli jo kodissaan ollut, haukkumalla
osoittaa hellyyttään, se nytkin tuli esiin. Hän syyti konetta kohtaan
mitä hirveimpiä sanoja, haukkuen sitä kaikilla niillä nimillä, mitä
ihminen toiselle voi antaa.
Äkkiä hän oikaisi vartalonsa. Hän tiesi vian! Neljännestunti vain
rauhallista työtä enää ja kone oli kunnossa.
Kun hän puki hitaasti päällystakkiaan ylleen, katseli hän sorvia
suurella hellyydellä. Se ei enää ollut mikään kone, vaan aivan kuin
elävä olento, joka oli taipunut hänen tahtoonsa. Ja kun se kerran oli
taipunut, niin hän rakasti sitä. Oikein teki mieli silitellä sitä ja
kutsua jollain hellällä nimellä.
-- Sinä senkin... sanoi hän, mutta sanaa ei löytynyt.
Hän meni, sammutti valon, sulki oven ja vei avaimen määrättyyn
paikkaansa. Ja sitten hän läksi astelemaan asuntoaan kohden. Hän oli
jo aivan sen lähellä, kun muisti, ettei ollut syönyt illallista.
Kotonahan kyllä oli haukattavaa, mutta nyt hänen teki mielensä saada
jotain parempaa. Hän poikkesi erääseen ruokalaan ja söi oikealla
nautinnolla. Ja mieli oli niin hyvä, että oli halu huutaa ilosta ja
onnesta.
Ja kun hän tuli kotiaan, kirjoitti hän hellän kirjeen Almalle ja
muistutti hänelle eron hetkeä ja suudelmaa aitan luona.