Saavuttuaan Helsinkiin Kalle tunsi aivan huumaantuvansa. Kaikki oli
uutta, hyörinä ja ihmisten tulinen kiire herätti hänessä terveen
toiminnan iloa. Täällä oli hänellä varmasti paljon tehtävää, kun
hänkin voimansa sai panna liikkeelle.
Aseman edessä hän katseli lukuisia ajoneuvoja ja nähtyään
automobiilin hän itsekseen lausui:
-- Kyllä minäkin jonkun vuoden päästä vielä tuollaisella, ja silloin
aivan omalla koneellani, asemalle ajan, se on aivan varmaa!
Hän löysi erään huokean matkustajakodin, käveli pari päivää kaupunkia
katselemassa ja ihailemassa sen komeutta. Hän osti kaupungin kartan
ja tutki sen tarkoin, painaen päähänsä kaikkien katujen nimet.
Kolmantena päivänä hän alkoi etsiä itselleen tointa.
Kun hän oli seppä ja mielestään ammatissaan taitava, läksi hän
kaikissa konepajoissa käymään. Hän sai kaikkialta saman vastuun,
työtä ei ollut eikä työmiehiä siis lisää tarvittu. Muutamin paikoin
kysyttiin häneltä todistuksia entisistä paikoistaan, missä hän oli
työskennellyt. Niitä hänellä ei ollut, ja hänelle hymyiltiin, kun
hän sanoi olleensa ainoastaan oman isänsä pajassa työssä. Kalle puri
hammasta ja raivosi itsekseen.
-- Sehän on ihan hemmettiä, ellei työtä haluava ihminen sitä saa!
Hän näki ihmisten hyörivän, mutta hänelle ei annettu tilaisuutta
tarttua hommaan. Hän alkoi jo ajatella etsiä mitä työtä tahansa,
päästäkseen alkuun.
-- Mutta mitä hittoa minä menen jollekin toiselle alalle kuin sille,
mihin kykenen? tuumi hän. -- Juhtahan minä olen, ellei minulla ole
tietoa siitä, että pääsen eteenpäin. Minä en voi haaskata aikaani
siihen, että teen työtä ainoastaan elääkseni päivästä päivään.
Sitä varten on kotikylässä minulla paikkani. En kai minä ole tänne
lähtenyt sen vuoksi, että hukkaisin kaiken, mitä taidan ja mitä voin?
Seuraavalla viikolla hän etsi itselleen huokean asunnon eräässä
työmiesperheessä Söörnääsin puolella. Heitä nukkui kolme miestä
samassa huoneessa. Näistä oli yksi maalari, jolla oli kesällä ollut
kyllä runsaasti työtä, mutta joka nyt teki ainoastaan muutaman
tunnin. Kaksi oli muuraria, jotka valittivat sitä, että heidänkin
työmaillaan työt loppuvat aivan kohdakkoin ja sitten sai ajatella
mennä maalle vaikka halonhakkuuseen tai metsätöihin, jos niihinkään
pääsee, kun paikkakuntalaiset aina varaavat ne itselleen talvitöiksi.
Kaikki he olivat innokkaita sosialisteja ja kaikki he joivat. Joka
lauvantai, saatuaan palkkansa, he olivat humalassa ja puhelivat
silloin suurista tulevaisuudenunelmistaan. Jos he eivät olisi selvin
päin ruikuttaneet, vaan silloin olisivat puhuneet siitä, mitä
tahtoivat tehdä ja saada aikaan, niin silloin Kalle olisi kuunnellut
heidän puheitaan, mutta nuo unelmat ja haaveilut, jotka tulivat esiin
vasta humalassa, ilettivät häntä.
-- Se on raukka, joka ei uskalla selvin päin luottaa
tulevaisuuteensa! tuumi hän.
Näiden seurassa tuli hänestä kuitenkin suuri sosialisti, ja hän tunsi
aivan selvästi itsessään tuon verivihan, joka syntyy kapitaalia
vastaan. Hän ymmärsi sen välttämättömyyden maailmassa, mutta tajusi
myös täydellisesti sen kirouksen. Kunnollisen työntekijän täytyi
saada se, mitä hän ansaitsi. Keinottelulla ei saanut olla mitään
sijaa maailmassa.
Maalari oli sukkela ja hauska puheissaan selvinkin päin. Hänen
kauttaan Kalle joutui tutustumaan kaikenlaisiin ihmisiin, joiden
kanssa hän saattoi puhella kahviloissa ja kadulla.
Eräänä päivänä oli maalari jättänyt hänet kahvilaan kahden hänelle
siihen asti oudon miehen seuraan. Kallen selvä järki ja luontainen
huomiokyky sanoi heti, että nämä kuuluivat siihen yhteiskunnan
pohjasakkaan, joka suuressa laumassa tuontuostakin nousee pinnalle.
Hän huomasi piankin näiden olevan aivan työttömiä, mutta se ei heitä
vähääkään painanut, vaan heillä oli runsaasti rahaa joka päivä
käytettävänään. Tämä kummastutti Kallea, ja ajatellessaan sitä, että
voisi mennä kuukausiakin sillä tavoin, ettei hän saisi työtä, ja siis
isän antamat rahat hupenisivat, päätti hän ottaa hiukan selkoa niistä
rahalähteistä, jotka näillä miehillä oli käytettävinään.
Eivätkä miehet sitä salanneetkaan millään tavoin.
-- Kyllä ihminen aina rahaa saa, jos ei muusta ole puutetta, sanoi
toinen heistä pilkallisesti nauraen. -- Ei muuta kuin käy ottamassa.
-- Varastamassa siis? sanoi Kalle.
-- Ei siihen pidä mennä, se tulee lopulta liian kalliiksi.
-- Mistä sitä sitten saa?
-- Käy pyytämässä niiltä, joilla sitä on.
-- Siis kerjäämässä?
-- Ei aivan sitäkään. Menee ja sanoo muutamille, että on kärsinyt
työn puutetta, ja puhuu kauniisti, kyllä moni antaa. Kas, jaloja
tahtovat ihmiset olla ennen kaikkea muuta!
Ja jota pitemmälle keskustelu johtui, sitä selvemmin Kalle huomasi,
että nämä miehet olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen
rahaa. Koko se rehellisyys, mikä hänen luonteessaan oli, joutui
tästä aivan vimmoihin. Hän haukkui heidät suut silmät täyteen.
Kahvilassa syntyi aika metakka, tappelu, joka päättyi siihen, että
Kalle pehmitti pahanpäiväisesti molemmat miehet. Hötäkässä rikkoutui
astioitakin.
Poliisi tuli väliin, Kalle joutui kiinni. Häntä hävetti niin
tavattomasti astuessaan poliisin pitäessä häntä käsivarresta kiinni
ja noiden molempien miesten seuratessa poliisikamariin. Hän sai maata
siellä yönsä. Molemmat hänen syyttäjänsä saivat lähteä tiehensä,
vaadittuaan ensin korvausta kärsimistään kivuista. Aamulla tutkittiin
asiaa. Kalle oli vaitelias ja nöyrä. Hän tunnusti syyllisyytensä,
mutta ei ilennyt suoraan sanoa, miksi oli suuttunut. Hän sai sakkoa
rauhanhäiritsemisestä, sai suorittaa korvaukset rikkoutuneista
esineistä ja maksaa noille kahdelle kipurahoja. Kaikki tämä nousi
viiteenkymmeneen markkaan.
-- Totisesti sen minä sanon, lausui hän astellessaan
poliisikamarista, -- että nuo miehet ovat viisaita. He ansaitsivat
nytkin tappelulla. Ottaisin minäkin selkääni rahaa saadakseni, ellei
minulla olisi voimiani ja sisuani. Raukat taitavatkin elämässä aina
onnistua. Minä olen piena, joka en mene toisten mukaan, vaan asetun
poikkipuolin.
Häpeä häntä kismitti. Tuo putkaan joutuminen oli hänen mielestään
sellainen häpeä, ettei hän sitä olisi millään kehdannut isälleen
tunnustaa. Ja sitten kiukutti rahan meno. Niinkuin hänellä olisi
liikoja rahoja tuhlattavana sen vuoksi, että häntä halutti tapella
toisinaan!
-- Olisin edes haukkumaan tyytynyt. Mutta kun se käsien voima aina on
varmempi ja vakuuttavampi.
Hänen asunnossaan ei kukaan ihmetellyt hänen poissaoloaan, sillä
nuo ihmiset olivat siksi usein putkassa, etteivät moista tapausta
kummastelleet. Ja asunnon vuokraaja välitti vähät kaikesta muusta,
kun hän vain sai vuokransa, ja sen hän taas vaati aina etukäteen.
Kalle olisi halunnut itselleen hyvää seuraa, miehiä, joiden kanssa
olisi voinut keskustella ja tuumia asioista. Mutta kun hän joskus
sattuikin tällaisen tapaamaan, huomasi hän piankin jonkinmoista
epäluuloa heissä. Omista asioistaan he eivät puhelleet mielellään, ja
kuultuaan, että Kalle etsi työtä, he eivät halunneet pysytellä hänen
lähellään, peläten olevansa pakotettuja auttamaan tarpeen tullen.
Kaikki yhteiskuntakysymykset olivat hänelle tulleet hyvin
mieluisiksi. Maalla ei hänellä ollut tilaisuutta niihin tutustua,
täällä se tarjoutui. Jos hän vain sai kuulla esitelmistä, niin
hän kävi niitä kuulemassa, ja häntä harmitti ainoastaan se, että
esitelmänpitäjät niin harvoin alkoivat sellaisista asioista, joita
hän olisi voinut seurata. Hän tunsi, että puhuja edellytti tietoja,
joita hänellä ei ollutkaan. Hän otti osaa työväen luentosarjoihin ja
kävi niillä hyvin uskollisesti. Hän huomasi saavansa muruja, mutta ei
osannut sitoa niitä yhteen. Hän koetti lainata sopivia kirjoja sitä
varten ja huomasi ne tavallisesti aivan liian vaikeatajuisiksi.
Voimakas tiedonjano oli hänessä herännyt, mutta hän ei osannut sitä
suunnata minnekään. Ja kun hän tämän huomasi, niin hänessä heräsi
kärsimättömyys ja kiukku yhteiskuntaa kohtaan, joka ei hänelle
antanut sitä, mitä hän olisi halunnut.
Ja sitten häntä aina vaivasi tuo, ettei hänellä ollut mitään
toimeentuloa. Rahat alkoivat huveta, sen hän huomasi, vaikka
kuinkakin säästäväisesti eli. Hän söi mahdollisimman huokeissa
paikoissa, mutta hänen terve, voimakas ruumiinsa vaati runsaan
ravinnon, mihin hän kotonaan oli tottunut. Ja sitten hän alkoi tuntea
ruumiissaan jonkinmoista kipua ja vaivaa. Hän tiesi sen johtuvan
siitä, ettei hänellä ollut työtä, ettei hän siihen saanut purkaa
voimiaan.
Hän liittyi metallityöntekijäin ammattiyhdistykseen ja harmitteli,
kun heti sinnekin oli maksettava. Kaikkialla tarvittiin rahaa, aina
vain rahaa! Ja hän olisi tahtonut sitä ansaita, ottaa sen työnsä
kautta omakseen, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hän kyseli
ammattiyhdistyksessä muutamilta miehiltä, oliko heidän tiedossaan
mitään sopivaa paikkaa hänelle. Aina sama vastaus, ettei mitään
paikkoja ollut avoinna, että työttömiä oli runsaasti ja monet
sellaisia, jotka olivat olleet tehtaissa ennen työssä ja joilla siis
oli todistukset näytettävinä.
Nyt hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin saada edes sen verran
ansaituksi, että ei tarvinnut pelätä kaiken rahansa kesken loppuvan.
Hän joutui muutamaksi päiväksi luomaan lunta ja teki työnsä hyvin
ja oli onnellinen, kun ruumis oli toiminut. Mutta sitten ei enää
satanutkaan lunta ja kadut olivat tyhjät kinoksista. Se ajuri, jonka
apulaisena hän oli ollut, sanoi:
-- Lumenajo on huonoa ansiota täällä. Ellei tule aivan kovaa tuiskua,
niin ei sillä paljoakaan saa.
-- No, on täällä sitten talvikin merkillinen, lausui Kalle, kun ei se
edes sen vertaa pidä huolta ihmisistä, että niille työtä hankkisi!
Hän oli muutaman päivän halkoja hakkaamassa, mutta huomasi
ansaitsevansa sillä töin ja tuskin sen verran, että juuri saattoi
elää; mitään säästöjä ei sillä tullut niiden päivien varalta, jolloin
ei ollut sitä työtä.
-- Kaikki tämä on aivan kuin työn pätkiä, nuoria, joita ei voi edes
sitoa solmulla yhteen! Enkö minä jo mistään saa sellaista työtä, että
pääsen yhtämittaisesti jatkamaan?
Hän oli ostanut tupakkaa itselleen aina samasta pienestä
sekatavarakaupasta. Tämän omistaja oli hyväntahtoinen äijän hesseli,
joka silloin tällöin, kun ei muita ostajia ollut kaupassa, mielellään
puheli hetkisen Kallen kanssa. Tälle hän tuli kerran maininneeksi
ansiopulastaan. Kauppias otti hänet silloin apulaisekseen ja
antoi hänen kanniskella tavaroita kotia suuremmista liikkeistä,
säästääkseen siten hevosmaksut.
Kalle suostui tähän toimeen, sillä hän sai siitä juuri sen verran
kuin häneltä meni asuntoon ja ruokaan. Hän oli siis edes siinä
suhteessa turvattu. Mutta iletti häntä kuitenkin tämä tällainen homma.
-- Enhän minä ole hevosta parempi, ajatteli hän. -- Kulkea nuhjustan
taakkojen kanssa paikasta toiseen ja saan sen verran, että juuri ja
juuri elän.
Pian hän huomasi kauppiaan suuren heikkouden, sen, joka esti häntä
koskaan mitään suurempaa saamasta elämässä aikaan, hänen kummallisen
uskonnollisuutensa. Hän oli ainaisessa synnintunnossa. Eräänä iltana
hän tästä puheli Kallelle:
-- Ihminen ei saa rauhaa, ellei hän tunnusta syntejään. Se on hänelle
aivan välttämätöntä.
-- Mutta ellei sellaisia ole, niin mitä niitä tunnustaa?
-- Aina ihmisellä syntejä on, kun alkaa niitä ajatella.
-- Jos liikoja niitä ajattelee, niin taitaa tulla halu syntiin.
-- Voi, voi, nuori mies, kyllä niitä tulee tehdyksi aivan
huomaamattaankin. Oletteko te koskaan tunnustanut syntejänne?
-- Minäkö? Kelle?
-- Jumalalle ja hänen sijassaan jollekin hänen apulaiselleen.
-- En ole tullut tuota ajatelleeksikaan.
-- Te ette tiedä, mikä palsami sellainen tunnustus on.
Ja nyt kauppias pakotti Kallen kanssansa rukoilemaan. Kallea tämä
nauratti, mutta kun hän ei siinä huomannut mitään pahaa, suostui hän
siihen. Kauppias meni polvilleen keskellä kauppahuoneensa lattiaa,
laski kätensä erään avaamattoman tulitikkulaatikon päälle ja alkoi
hartaasti rukoilla, että Herra valaisisi tämän nuoren miehen mielen.
Ja kun rukous oli päättynyt, lausui hän:
-- Ja nyt tunnustakaa minulle kaikki syntinne.
-- Teillekö? kysyi Kalle aivan ihmeissään.
-- Niin, minulle, minä otan sen vastaan, lausui kauppias lempeällä
äänellä. -- Tunnustakaa nyt, niin huomaatte, kuinka se helpottaa.
-- En minä tiedä mitään syntiä itselläni olevan.
-- Etsitään.
Ja sitten kauppias alkoi tehdä mitä kummallisimpia kysymyksiä
Kallelle. Löytyihän viimein yhtä ja toista pientä, joka kauppiaan
mielestä haiskahti synnille, ja sen hän nyt levitteli oikein
suureksi. Mutta kun ei mitään oikein huomattavaa sittenkään tavattu,
niin hän ryntäsi täydellä innolla kyselemään Kallen nuoruutta ja
kaikkia mahdollisia nuoruudensyntejä. Arvelihan Kalle, että hän olisi
voinut vastata yhteen ja toiseen kauppiaan kysymykseen myöntävästi,
mutta nyt tämä häntä jo alkoi äköttää. Hän kielsi kaikki aivan
jyrkästi. Pettyneenä sanoi kauppias hänelle viimein hyvästi ja lupasi
rukoilla hartaasti, että Herra hänen jäykän mielensä taivuttaisi.
Nyt Kalle koetti kaikin tavoin kiirehtiä illoin kotia kaupasta, jotta
ei tarvitsisi enää tähän hullutukseen liittyä.
-- Jos nyt kerran jumala on, ajatteli hän, ja miksi ei olisi, kun
kaikki siitä puhuvat! Tosinhan muutamat sitä ajatusta vastaan
sotivat, mutta eihän sodita muuta kuin sitä vastaan, joka on.
Mutta jos hän on, niin totta kai hän jotain ihmisessä, varsinkin
terveessä nuoressa miehessä ymmärtää. Ei kai sitä ihminen miksikään
tule maailmassa, jos hän aina käyttää kaiken voimansa siihen, että
sielustaan tonkii esiin ikäviä asioita ja niitä sitten taas koettaa
painaa alas. Eihän silloin jää mitään aikaa toimimaan. Ja sen nyt
huomaa aivan selvästi kauppiaastakin, joka ei totisesti maailmassa
pystyisi sen parempaan kuin korkeintaan juuri siihen, missä hän on.
Mutta minä pystyn muuhun. Ja minun täytyy päästä ylöspäin, hinnasta
mistä tahansa!
Saman talon talonmies kuoli ja isäntä, joka oli kuullut kauppiaan
kautta puhuttavan Kallesta, tarjosi hänelle paikkaa. Kalle vastasi
kieltävästi. Paikkaan olisi pitänyt jäädä vuodeksi ja siitä oli
palkkaa asunto, ei muuta. Kauppiaalta saadut rahat olisivat
korvanneet muut menot. Mutta silloinhan hän olisi ollut sidottu
siihen eikä olisi voinut käyttää hyväkseen niitä tilaisuuksia, joiden
hän aivan varmasti kaikesta huolimatta uskoi tulevan.
Liikkeessä ollessaan hän tutustu kaikenlaisiin ihmisiin. Näiden
joukossa oli muuan Hilda niminen nainen, joka kaikin tavoin
koetti vetää Kallen huomiota puoleensa. Pian hän huomasi, että
tämä oli yleinen nainen, huomasi sen kaikesta hänen eleistään ja
sanoistaankin. Hänessä oli kuitenkin jotain alakuloista suloa, ja
hänen ulkomuotonsa muistutti hiukan Almaa. Kalle tunsi jonkinmoista
myötätuntoa tätä naista kohtaan eikä tahtonut tuomita häntä millään
tavoin.
Eräänä päivänä Hilda vei iltahämyssä hänet asuntoonsa. Hän tahtoi
antautua Kallelle. Tämä tunsi veressään halun tyydyttää kiihkonsa,
mutta hän muisti Almaa, joka häntä odottaa ja jolle hän ei vielä
kertaakaan ollut mitään tietoa itsestään antanut. Hän kesti helposti
tämän hetken. Ja seuraavilla kerroilla ei kiusausta enää tullutkaan.
Tuollainen kauppatavara inhotti Kallea.
Heidän välilleen tuli jonkinmoinen tuttavallisuus, ja pian Hilda
oli kertonut hänelle koko elämänsä. Hän piti yhteiskuntaa kaikkeen
syypäänä. Kallen terve järki kyllä selvästi sanoi, että Hilda vain
kuvitteli tätä kaikkea ja ettei mikään voima olisi estänyt häntä
pysymästä kunniallisena ja rehellisenä työntekijänä, jos hän vain
olisi tahtonut.
Hilda puhui usein itsemurhasta aivan kuin luonnollisesta asiasta ja
oli sitä varten jo hankkinut itselleen pullon juomaa, joka hänen
uskonsa mukaan oli lopettava kaiken.
-- Kun ei ihminen millään muulla voi elämäänsä koristella ja tehdä
sitä omissa silmissään ihmeelliseksi, niin hän tahtoo edes kuolemansa
tehdä jollain tavoin muista eroavaksi.
Näin Kalle ajatteli, mutta ei hänellä ollut sydäntä sitä Hildalle
sanoa.
Eräänä päivänä Hilda oli hiukan humalassa ja tavallista katkerammalla
tuulella. Hän tiesi saaneensa taudin, jonka tähden hänen seuraavan
tarkastuksen jälkeen täytyy mennä sairaalaan. Hän syytti koko
maailmaa tästä, ihmiskuntaa sellaisenaan, ja uhkasi päättää päivänsä,
ennenkuin menisi sairaalaan, sillä siellä-olo oli aivan sietämätöntä.
Hän otti tuon pullon esiin ja aikoi nauttia siitä. Kalle riisti sen
hänen käsistään, pisti sen taskuunsa ja inhon vallassa hän meni,
kuullen vain, miten Hilda hänen jälkeensä syyti mitä hirveimpiä
kirosanoja uhaten vaatia hänet edesvastuuseen.
Illalla myöhään, kun jo levon aika oli tullut, saapui Kallen asuntoon
kaksi poliisia vangitsemaan hänet syytettynä varkaudesta. Kalle
katsoi hetkisen poliiseihin, ymmärtämättä yhtään mitään. Viimein hän
sai soperretuksi:
-- Minut varkaudesta? Mutta keneltä ihmeeltä minä sitten olisin
varastanut? Ja mitä minä olisin varastanut?
-- Sen saatte selittää muualla. Me emme tiedä muuta kuin että teidän
on seurattava meitä nyt ja tehtävä se heti.
Poliisikamarissa jonne Kalle seurasi noutajiaan, hän sai selityksen
kaikkeen, Hilda oli syyttänyt häntä varkaudesta, joka oli tehty
hänen asunnossaan. Kalle joutui aivan raivoihinsa tällaisesta. Hän
selitti asian niin hyvin kuin osasi, mutta hänelle vastattiin, että
kaikki varkaat vakuuttavat olevansa syyttömiä. Hänellä oli tilaisuus
raastuvassa selvittää asiansa, tämä ei ollut mikään oikea paikka
siihen.
Poliisien varmuus ja mahtipontisuus vaikutti Kalleen niin
voimakkaasti, ettei hän sanonut enää mitään. Hän vastasi hänelle
tehtyihin kysymyksiin tyynesti, ilmoitti ikänsä, syntymäpaikkansa,
toimensa ynnä muut seikat, jotka tulivat varteen otetuiksi, ja
sitten hän kertoi koko tapauksen Hildan luona niin selvästi kuin
taisi. Hän sai viettää yönsä putkassa, ja seuraavana aamuna oli
uusi kuulustelu, jossa komisarius pääasiassa kyseli, olivatko
edellisen illan pöytäkirjaan otetut seikat tosia. Kuullessaan koko
tapauksen virallisessa muodossa ei Kalle osannut vastata muuta kuin
myöntävästi. Tämä kaikki oli aivan kuin unta, joka kummastutti häntä.
Hän joutui tutkintavankilaan.
Kun ovi oli suljettu ja hän tiesi päässeensä siihen paikkaan,
jota kunniantuntonsa eniten häpesi, vankilaan, vieläpä syytettynä
varkaudesta, jota hän piti kaikkein häpeällisimpänä tekona, niin hän
kiukuissaan takoi nyrkkiään vankilan seinään ja sanoi:
-- Minä olen tyhmä, minä olen pässinpää! Kuka minua käski armahtamaan
toista olentoa! Oma syyni! Olisin antanut luuskan kuolla, niin se
olisi ollut yhteiskunnalle vain eduksi. Ei hänen kuolemansa olisi
mitään aukkoa tehnyt, mutta tämä vankeus tuottaa minulle tiesi mitä
vaurioita. Ja pääsenkö enää tästä edes sakollakaan? Ja jos tulee
se, niin millä sen maksan? Luulin minä kotoa lähtiessäni osaavani
arvostella ihmisiä. Tässä nyt on tulos!
Hän talttui, käveli huoneessa vähän aikaa ja koetti sitten kurkistaa
ikkunasta ulos.
-- Ei näe muuta kuin juuri taivaan siekaleen. Hyvä kun senkin näkee.
Ja kai tämä kerran päättyy, tämäkin hullutus elämässäni, ja silloin
ollaan hiukan varovaisempia hyvissä töissä. Opiksi koiralle kylmä
sauna!