-- Ei siinä ole viittätoista kiloa enempää.
-- No, se nyt on ihme ja kumma, kun minä kahdeksastatoista olen
maksanut, ja kauppiaan vaaka näyttää oikein.
-- Tässä ei ole viittätoista enempää!
-- Mutta kun minä vein voita kauppiaalla se pantiin ensin samaan
vaakaan, mihin sitten rautatanko, ja kun se kerran näytti, että voita
oli juuri se määrä, minkä muija kotona oli sanonut siinä olevan, ja
kun sitten rautatanko pantiin...
-- Niin, mutta tässä ei sittenkään ole viittätoista enempää.
Pajan ovella miehet kinastelivat. Talonisäntä oli toinen, ja toinen,
hän, joka viidestätoista puhui, oli nuori seppä. Hän piteli kädessään
rautatankoa ja kätensä voimalla punnitsi sen painavuutta.
-- Saatte ottaa vaikka ruumiistani ne kilot, jotka tässä ovat päälle
viidentoista, sanon minä.
Talonpoika löi oikean käden nyrkin vasempaan käteensä, ja ääneen tuli
vinkaiseva sävy, kun hän huusi:
-- Ja päästä minä alotan, vaikka se onkin huonointa sinussa, senkin
itsepäinen vesa!
Nuori seppä katsoi suuttuneeseen talonpoikaan ja nauroi. Ja kun
hän sen teki ja valkoiset terveet hampaat tulivat näkymään tuosta
hiukan liian suuresta suusta ja silmien veitikkamainen välke osui
talonpoikaan, niin tämä tunsi jo hiukan lauhtuvansa. Hänkin jo
hymähti, mutta samassa kiukku tarrasi täydellä voimalla sieluun
kiinni ja pakotti sanat huulille:
-- Sinä itsepäinen nulikka, sanon minä. Vai sinä tässä tulet
opettamaan minua! Tiedätkö sinä kuka minä olen?
Nuori seppä antoi raudan pudota maahan ja vastasi rauhallisesti:
-- Kyllähän tuo tiedetään. Ja ellei isäntä nyt kohta lakkaa
rähisemästä, niin muutan jalkanne tuonne aidan toiselle puolen.
Samassa pajasta, josta tähän asti oli kuulunut tasaista alasimen
kilinää ja nakutusta, pisti päänsä esiin nokinen, vanhanpuoleinen,
laiha ja jo hiukan kumarassa asteleva seppä. Hän lausui tyynesti:
-- Ei saa turhia pöyhistellä siinä. Ensiksikin sinä, Kalle! Mitä sinä
suotta vanhempien ihmisten kanssa kinastelet? Olisit siinä hiukan
hiljaa!
Kalle sipaisi kädellään lakkinsa lippaa, painoi sitten reuhkan
syvempään päähänsä ja meni pajaan.
-- Ja mitä teihin, isäntä, tulee, jatkoi vanha seppä, niin sen minä
sanon, että turhaa tässä on tulla kenenkään minun poikani kanssa
riitelemään painoista. Hänen kätensä on elävä vaaka. Kyllä se aina
oikein näyttää.
-- Mutta kun minä kauppiaan luona...
-- Näitte silloin väärin tai oli vaakaan pantu toinenkin tangon
kappale.
Riitelevän isännän suu jäi aivan selälleen. Hän kääntyi äkkiä
ympäri, hyppäsi rattaittensa luo, pöyhi pohjaa ja otti sieltä lyhyen
raudankappaleen esiin.
-- Totisesti olikin. Sen minä unohdin.
Hän heilutti raudankappaletta kädessään ja huusi pajan ovesta sisään:
-- Sinä olit oikeassa, Kalle, ihan oikeassa! Tämä puuttui siitä!
-- Jahaa, vastasi nuori seppä vain ja jatkoi pajassa työtään.
Vanha seppä jäi oven ulkopuolelle keskustelemaan töistä isännän
kanssa. Sinä aikana kuului pajasta tasainen takominen. Säännöllisesti
löi suuri moukari iskunsa, ja väliin kuului aina kaksi lyöntiä,
joista ensimäinen oli jälkimäistä hiukan vahvempi, toinen kun tuli
aivan kuin sen seuraksi.
Takojat olivat Kalle, joka moukaria heilutti, ja hänen nuorempi
veljensä Mikko, viisitoistavuotias poika, joka pienemmällä vasaralla
nakutteli alasimella olevaa hehkuvaa rautaa, pidellen sitä pihdeillä.
Ulkosalla vanha seppä isännän kanssa puhetta jatkoi. Kun vähäksi
aikaa taonta taukosi ja kuului vain palkeitten vihainen puhkunta,
katsoi hän ovesta sisään ja kysyi:
-- Tarvitaanko minua?
-- Isä on vaan siellä, ei täällä tarvita, sanoi Kalle. -- Johan tämä
kohta loppuukin.
Seppä kääntyi isännän puoleen ja sanoi puoliääneen, jotta pajaan ei
kuuluisi:
-- Kuulitteko, isäntä? Sellaisia minun poikani ovat. Eivät päästä
minua kohta enää työhön laisinkaan.
Ja hän pudisti säälitellen päätään, mutta suupielissä leikki
tyytyväisyyden ja onnen väre, jonka isäntäkin huomasi.
-- Parempihan tuo, että poika isänsä ajaa työstä pois, kuin että isä
poikansa, sanoi isäntä.
-- Eihän tuota pitäisi lastaan kiittää, hulluhan sellainen mies
on, sanoi seppä. -- Mutta kyllä minä sen sentään sanon, että olisi
pitänyt olla nuorempana ahkerampi, jotta olisi enempi tuollaisia kuin
Kalle on ja millaiseksi Mikko lupaa tulla. Tai ehkä on hyväkin, ettei
ole monta sellaista kuin tuo meidän Kalle. Se pitää niin tiukasti
oman päänsä, että...
-- Isäkinkö saa taipua?
-- No, eihän tuota juuri vielä ole saatu tehdä. Mutta herra tiesi,
millainen metakka olisi talossa, jos tuollaisia olisi liian monta.
Työssä sisu kyllä on hyvä asia, mutta työn ulkopuolella se on kuin
hevonen ensi kertaa valjaissa, vie rattaat helposti ojaan. Mutta
työssä! Kerronko isännälle mitä viime viikolla tehtiin. Tuli tässä,
kun on näin juuri työaseitten korjuu-aika ja kylä suuri, sellainen
työnruhka meille, että jo alkoi pelottaa. Ja Kalle otti vastaan työtä
ja lupasi määräpäiväksi valmiiksi. Jo minua alkoi panna ajattelemaan,
että tappaako se tässä meidät toiset työllä, ja sanoin, että ei
pitäisi ottaa enää lisää työtä, mutta hän vastasi vain, että kyllä se
valmistuu. Ja sitten hän eräänä päivänä, se oli niinkuin tiistaina
viime viikolla, alkoi aamusta alkaen panna sellaisen tulisen puhdin
kaikkeen, että minä jo luulin maailman saranojen menneen nastoistaan
ja niitä kiireimmän kautta pitävän korjata. Minut he panivat
palkeisiin, en kelvannut, nähkääs, enää muuhun heidän mielestään.
Mutta siinäkin oli sellainen kiire ja touhu, että sylki tahtoi suussa
kuivua. Ja kun minä olen tottunut henkeä vetämään aina sen mukaan
kuin vasara lyö, lyön sitten itse tai toinen sen tekee, niin siinä
minä koko päivän läähätin kuin rintatautinen. Sellaisella kiireellä
poikien käsissä moukarit ja vasarat iskivät. Ja valmista työtä tuli!
Hyvä jumala, kuinka sitä tuli! Minä jo pelkäsin, että tässä tulee
huonoakin, kun kiire on niin kova. Mutta täyttä tehtiin, aivan
täyttä. Ne isännän uudet viikatteet olivat siinä samassa myllyssä
silloin.
-- Ja oikein hyviä tulivatkin, ne ovat parhaita koko talossa.
-- Kas, sen Kallen käsi, se on niin ihmeen varma. Kun hän iskee,
niin sitten ei siihen ole enää hyvä mennä toisen sorkkimaan. Mutta
tulihan siitä viimein päivän päätös, sillä jumala on niin asettanut,
että meidän joskus levätäkin pitää. Ja lepo siitä tulikin. Kalle meni
järveen uimaan ja sitten heti makuulle. Ja kannattikin levätä, sillä
minä sanon sen suoraan, että nuoruudessani, jolloin minäkin olin
taitavimpia seppiä näillä tienoin, en kahden apulaisen kanssa olisi
kahdessa päivässä saanut sitä valmiiksi, minkä nyt saimme yhdessä.
Mikko kun on vielä tuollainen kasvava poika, vaikka visaa sekin on
ja sisu silläkin on, niin että ihan hirvittää toisinaan, hän ei
jaksanut syödä illallistakaan, vaan kellahti heti vuoteelle, kun oli
päältään ottanut. Mutta eihän sitä nyt sentään naama pesemättömänä
nukkumaan saa mennä. En minä vanhaa Hetaa viitsinyt käskeä sellaiseen
hankaamiseen, eikä siinä sitten mikään muu auttanut kuin tehdä se
itse.
-- Mikä?
-- No, se poikani naaman peso, sanoi seppä nauraen. -- Olen minä jos
jossain toimessa ollut, mutta en ole vielä lapsen naamaa pessyt. Kun
vaimoni eli, niin hänhän ne lapset pesi. Mutta nyt istuin ja pesin
Mikon naamataulua. Ja niin väsynyt oli vekara, ettei edes herännyt,
vaikka minä hankasin oikein veden ja saippuan kanssa ja karkea pyyhe
kädessäni.
Seppä naurahti ja sanoi:
-- Narrihan minä olen ja jo vanhuudenhöperö, kun vieraille lapsiani
kiitän.
-- Ei sentään, asia on aina asia.
-- Ja täytyyhän minun vieraille kiittää, kun en heille saa sanoa
kiitoksen sanaakaan.
-- Ettekö?
-- No, en niin alkuunkaan pääse, kun jo tulee oikein pahalla äänellä:
Pitäkää suunne kiinni! Kyllähän ne muuten muistavat tuon käskysanan,
missä lapsia vaaditaan kunnioittamaan isäänsä, mutta ei silloin, ei
silloin koskaan.
-- Mahdatte te itse asiassa olla hyvin onnellinen?
-- Onnellinenko? En.
-- Mutta oletteko te hassu? Seppä hymyili vastatessaan:
-- En juuri sitä. Mutta sanokaas, isäntä, mistä tässä pitäjässä
riittää niin paljon työtä, kuin nuo pojat tahtovat tehdä? Pois Kallen
jo pitäisi päästä muualle. Mutta minne? Sitä minä tässä olen tuuminut.
Pajasta alkoi kuulua niin kiivasta takomista, että keskustelevat
miehet katsoivat parhaaksi vaieta ja odottaa. Isäntä otti käteensä
rautatangon ja kohotteli sitä. Kun puheenloma jälleen tuli, sanoi hän:
-- Viisitoista kiloa! Nyt muistan, kun kauppias sen punnitsi, se oli
prikulleen niin paljon.
-- Kalle ei koskaan siinä erehdy, sanoi seppä. -- Kun vain hän
elämässä osaisi kaiken muun yhtä hyvin punnita. Kun osaisi!
Vaitiolo oli katkaissut entisen keskustelun, eivät he enää sen lankaa
löytäneet, puhelivat pitäjän ja kunnan asioista. Erotessa isäntä
kuitenkin vielä käänsi puheen Kalleen sanoen:
-- Jos minun Emmani olisi edes viittä vuotta vanhempi, mutta kun se
vasta on kymmenen korvissa, niin kyllä minä poikanne meille kiskoisin
vävyksi. Mutta kun Emma siihen ikään tulee, jolloin pojalle kelpaa,
niin on poikanne jo ottanut omansa, sillä kai tuollaisen jälestä
tytöt ravaavat.
-- En minä tuota niin tiedä sanoa, mutta taitaa Kallella olla omansa
jo katsottuna ja varattuna.
-- Tuollainen mies kuin poikanne, on enemmän kuin suuret perut. Hän
on itse pääoma, joka tuottaa hyvin runsaan koron.
-- Kai se niinkin on, mutta moni näyttää hyvältä nuorena, tuleekin
huonoksi vanhempana. Ei sitä päästä pitkälle paljaalla työkyvyllä,
älyä ja ymmärrystä sitä pitää olla, jotta maailman suuri hyrrä ei
pääse pyörittämään mielensä mukaan. Ja onko hänellä älyä, kuka noin
nuoresta vielä tietää, kun älyä ei ole koeteltu.
Miehet erosivat, ja seppä palasi pajaan. Hän tarttui vasaraan ja
aikoi kolmantena tulla lyömään hehkuvaan rautaan. Mutta silloin Kalle
antoi moukarinsa vaipua alas ja sanoi:
-- Mitä tuo vanha krääkkä täältä hakee?
-- Mitä sinä sanot? tiuskaisi seppä.
-- Emme me tuollaista apua tarvitse! Pois näistä nurkista ja heti
paikalla.
-- Sinä helvetin korvennettava, etkö läpätä siivommin!
-- Ulos nyt täältä tai me kyöräämme! Eikö niin, Mikko?
-- Tietysti me lennätämme ukon ulos! vastasi Mikko äänellä, joka ei
enää ollut pojan, mutta ei vielä nuorukaisenkaan.
-- Tämä käy jo kunnian päälle, sanoi seppä. -- Minä manaan teidät
käräjiin molemmat.
-- Olettehan te lautamies, manatkaa vaan. Kyllä me tulemme ja siellä
me laulamme lisää, sanoi Kalle...
-- Minä ajan teidät molemmat pitäjästä pois, niin tulista kyytiä,
että koirat kintuissanne räksyttävät!
-- Jos arvoisa kunnallislautakunnan jäsen sen tahtoo, niin voi sen
tehdä. Mutta silloin me nostamme ilmi sodan ja vihaisen villityksen
kylässä. Eikä pidä lähtiessämme olla yhtäkään ikkunaa tai ovea
ehjänä, kun nämä kaksi kulkevat raittia.
-- Ja kaikki aidat me kaadamme kumoon ja tytöt me otamme seuraksemme,
sanoi Mikko nauraen lapsellisella ilolla.
Näin he riitelivät siinä suuressa ilossaan, joka heidän sydämensä
täytti toisiaan ajatellessaan. Ja kun he ujostelivat sanoa helliä
sanoja toisilleen, niin he tarttuivat riidan muotoon. Ja niinpä he
viimein uhkailivat vanhaa seppää moukareillaan niin kovasti, että
tämä hädissään kiersi alasinta ja viimein ryntäsi ulos ovesta.
-- Senkin hävyttömät roikaleet! Senkin lurjukset! huusi hän oven
ulkopuolelle päästyään.
-- Vai loksutat sinä vielä leukojasi! huusi Kalle pajan ovelta. --
Missähän sinä luulet olevasi, kun kerran kimppuusi käymme?
Ja sydämensä suuressa ilossa syytäen mitä hirveimpiä haukkumasanoja
kippasi seppä tupaansa kohden. Mutta vielä portaille päästyään hän
kumartui, aivan kuin siten heittääkseen sanat kovemmalla voimalla, ja
huusi pajan ovella nauraville pojilleen:
-- Ryökäleet!
Mutta samassa jo poikain päät katosivat, ja ennenkuin ukko oli
päässyt tupaansa, nousi jo pajan katon aukosta kirkas kipinäsade
syksyistä iltataivasta kohden.
* * * * *
Pajan ahjo oli jo sammutettu, nuoret miehet käyneet uimassa,
pestäkseen ruumiinsa pajan tomusta ja liasta, illallinen syöty ja
talo valmistautui ottamaan vastaan sunnuntaita. Vanha seppä istui
tuvan portailla, kun Kalle, joka oli ollut aitassa ja ottanut ylleen
siistit vaatteet, kulki hänen ohitseen ja läksi kylälle päin. Ukko
ei mitään kysellyt eikä poika mitään sanonut. Vähän ajan päästä tuli
Mikko tuvasta ja aikoi hänkin mennä.
-- Minne sinulla on matka? kysyi seppä.
-- Verkkoja kokemaan, vastasi Mikko.
-- Kiekkoa lyömään sinä menet, kyllä minä sinut tunnen! sanoi seppä
tiukasti.
-- Sitäkin. Mutta verkkoja ensin kokemaan. Missä Kalle on, jotta
tulee soutamaan?
-- Meni.
-- Tyttöjenkö luo?
-- Meni minne meni, en kysynyt.
-- Miksi ette, isä, koskaan häneltä kysy, minne hän menee, mutta aina
minulta? Tässä ei saa ottaa askeltakaan ilman että on tehtävä tili
kaikesta.
-- Pidä suusi kiinni! Kun Kalle oli sinun ikäisesi, niin kysyin
häneltäkin. Kun olet hänen iässään ja hänen tapaisensa, saat tehdä
mitä tahdot! Sinun ikäiseesi ei vielä voi luottaa.
Mikko vaikeni.
-- Minä otan Hetan soutamaan, sanoi hän viimein.
-- Ota vaan, jos hän tulee.
-- Kyllä Heta tulee vaikka naimisiin minun kanssani, jos pyydän,
sanoi Mikko nauraen.
-- Vensperi! lausui seppä nauraen. -- Mikähän sinustakin tulee?
-- Jotain, ellei omalla voimalla, niin naisten avulla!
-- Nyt pidät suusi suipemmalla, sanoi seppä, jonka nauru taukosi. --
Mies olkoon miesten kautta jotain, pois naiset pelistä.
Mikko palasi tupaan ja tuli kohta vanhan Hetan seurassa, joka
kiireesti seurasi häntä, sitaisten mennessään huivin päähänsä. Hän
oli jo hiukan kumarassa kulkeva nainen, joka hoiti sepän taloutta.
Jo oli hän päässyt jonkun matkaa, kun seppä raapi tikulla maata
portaitten pielestä ja huusi:
-- Heta! Et sinä kaloja saa, ellet kotipihalta lähtiessä ensin
onkimatoa näe. Tule tänne katsomaan, tässä on sellainen sinulle.
Heta palasi, otti onkimadon käteensä ja heitti sen mennessään
portilla päänsä yli.
* * * * *
Tasaisesti asteli Kalle tietä pitkin ja saapui kylän halki
kuljettuaan sen toiseen laitaan, nousi siellä olevalle mäelle, istui
tien laidassa kivelle, katsoi kelloaan ja alkoi odottaa. Ei hän
katsellut minnekään, istui vain tyynesti paikallaan ja mietti aivan
liikkumattomana.
Siististi puettu palvelijatar lähestyi miestä. Kalle kuuli askeleet
ja astui vähän matkaa häntä vastaan. He kättelivät, ja nuori mies
kysyi:
-- Joko pääsit töistä?
-- Jo, vastasi tyttö.
-- Istutaan tähän, minulla on sinulle vähän asiaa. He kävivät tien
viereen istumaan.
-- Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi Kalle.
Tyttö katsoi häneen kummastuneena.
-- Mitä sinä sinne menet? Eikö täällä ole työtä?
-- Ei niin, että minulle riittäisi. Onhan nyt jo syksy ja kohta
loppuvat pajatyöt. Se vähä mitä on kengittämistä ja semmoista, sen
jaksavat kyllä isä ja Mikko tehdä hyvästi. Mutta ei yksistään se
pakota minua pois. Täytyy ajatella vähän pitemmällekin. Muutaman
vuoden päästä on Mikko jo aivan varttunut, ja silloin ei tässä
pitäjässä enää riitä työtä kolmelle sepälle kiireimpänäkään aikana.
Ja sitäpaitsi, enhän minä voi jäädä tänne elinajakseni.
-- Kyllähän minä tuon ymmärrän vallan hyvin, sanoi tyttö. -- En
minä koskaan ole ajatellutkaan, että sinä aina täällä olisit. Mutta
minä en olisi uskonut sinun lähtevän juuri nyt, vaan vasta sitten
myöhemmin.
-- Milloin myöhemmin?
Tyttö oli vaiti.
-- Sanohan nyt, Alma, milloin olet ajatellut minun lähtevän täältä?
-- Silloin kun olemme ensin menneet naimisiin. Onhan silloinkin vielä
aikaa.
-- Minä olen ajatellut lykätä sen asian tuonnemmaksi. Kyllä siihen on
sittenkin aikaa, myöhemmin. Jos se sitten tulee.
-- Ja miksi ei se tulisi, jos kerran nyt jo olet sitä ajatellut.
-- Voihan jommankumman mieli muuttua.
Alma oli vaiti, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä, ja sormensa
hypistelivät esiliinaa.
-- Älä siinä vaan rupea itkemään sellaista pikku asiaa, sanoi Kalle.
-- Tiedäthän, etten minä voi sietää itkua. Se saattaa minut aivan
raivoon.
-- En minä itke, vastasi Alma, vaikka äänensä tätä lausuessaan
värisikin. -- Sinähän tietysti teet, niinkuin sinulle on parasta.
-- Juuri niin, mikä minulle on parasta!
-- Eikä minulle?
-- Kuka sen tietää nyt vielä, mikä sinulle on parasta? Näet hyvinkin
toisia ja silloin...
-- Ei puhuta siitä, Kalle. Ja millä sinä aiot ansaita siellä enemmän
kuin täällä? Puhutaan siitä.
-- En tiedä vielä, mutta kai työtä tekevälle tulee eteen.
-- Ainahan sanotaan, ettei talvella työtä ole Helsingissä. Sitähän
kaikki valittavat.
-- No, on se ihme ja kumma, ellei sitä minulle tule.
Paljon he tästä puhelivat ja tyynesti kaikkea harkitsivat. Odottihan
nuori Alma, että Kalle sittenkin olisi jollain tavoin luvannut palata
häntä noutamaan, mutta kun Kalle ei sitä sanonut, ei hänkään tohtinut
kysyä.
He erosivat, eikä Kalle ollut mitään luvannut eikä Almalla ollut siis
mitään, mille olisi elämänsä rakentanut vastaisuudessa.
Kyllähän Kalle lähtiessään ajatteli juuri sitä, että hänen olisi
pitänyt jotain kuitenkin Almalle luvata, ja tämä ajatus hidastutti
käyntiä kotia kohden ja mieli teki kääntyä puhelemaan siitä Alman
kanssa. Mutta ajatukset eivät päästäneet häntä palaamaan:
-- Eihän sitä tiedä kuinka käy, sanoi hän. -- Nyt voi Alma näyttää
parhaalta tytöltä, minkä voi saada. Mutta kun pääsen toisaanne
elämään, niin ehkä voi sattua siellä eteen vielä parempia. Annettu
sana on annettu sana, sitä ei pidä heittää tarpeettomasti toiselle ja
sitoa itseään. Jos siksi kääntyy, etten toista, parempaa tapaa, niin
saatanhan silloin tulla tänne takaisin.
Ja tämä ajatus rauhoitti mieltä ja sen avulla hän pääsi kaikista
ristiriidoista. Eikä hän nyt paljoa joutanutkaan Almaa enää
ajattelemaan, sillä kotiaan lähestyessään hänen tuli miettiä, millä
tavoin isälleen kaiken selittäisi. Ei isä vastusta, sen hän tiesi,
mutta eihän tiennyt, mitä äijä oli ajatellut. Ja Kalle pani suuren
painon isänsä mielipiteille.
Kun hän kotiaan tuli, oli isä jo levolla. Kallea ei nukuttanut. Hän
istui tuvan portailla, ja vasta myöhäiseen, kun Mikko palasi kylältä,
hän tämän seurassa siirtyi tupaan.
Aamulla aterioitua Kalle otti asian puheeksi.
-- Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi hän. -- Mitä te, isä,
siitä ajattelette?
-- Kyllä minä olen arvannut, että kerran tämä ajatus sinuun tulee,
kun olet jo kolmenkolmatta. Mutta mitä varten sinne menet, eikö
täällä ole hyvä olla?
-- Minä tahdon ansaita enemmän kuin täällä.
-- Onhan se hyvä halu, mutta ei rahalla parasta saa.
-- Ja sitäpaitsi ei täällä ole työtä minulle kylliksi.
-- Kaikenlaista lisätyötä voi hankkia.
-- Minä kaipaan suurempaa työalaa.
-- No, se oli ensimäinen kunnollinen vastaus. Kyllä sinut siksi hyvin
tunnen, että tiedän sinun sitä tarvitsevan. Ethän sinä terveenä pysy,
ellet saa rynnistää. Ja milloin aiot lähteä?
-- Huomenna vaikka.
-- Parasta on heti koettaa, ajattelen minäkin. Ellei onnistu, niin
pianhan pääset sitten takaisin.
-- En minä takaisin tule. Ukko hymähti.
-- Ei sisu kai anna myöten?
-- No, ei anna.
-- Arvasinhan sen.
He puhelivat asiasta vielä jonkun aikaa, ja pian oli päätös valmis.
-- Tarvitset tietysti alkua varten rahaa, sanoi isä.
-- Ehkä vähän. Mutta eiköhän tuota työtä piankin siellä saa.
-- Se ei ole varmaa. Onhan minulla säästöjä, ja ovathan ne isoksi
osaksi sinunkin ansiotasi. Paljonko tahdot?
-- Jos satasen saisin.
-- Ota kaksisataa. Voithan säästää, jos siksi tulee. Mutta voihan
olla, että rahaa hyvinkin tarvitset. Ja niinkuin sinut tunnen, et
sinä täältä pyytämään tule kesken ainakaan.
-- No, ei kai haluttaisi, vastasi Kalle nauraen. Vakava oli seppä
sen päivää, katseli vain, miten poikansa etsi tavaroitaan kokoon
ja ne järjesti matkalaukkuun, jonka itse oli kerran valmistanut
nähtyään toisilla samanlaatuisia. Hän oli takonut sen kulmiin
kauniit koristeet, ja lukkokin siinä oli aivan omatekoinen, siro ja
vahva. Mikon kanssa Kalle puheli paljon matkastaan ja oli reippaalla
ja hyvällä tuulella. Ei hän suuria tahtonut ajatella näin ensi
aluksi saavansa aikaan, mutta aivan varma hän oli siitä, että työtä
hänelle tulee ja sen mukana rahaa runsaasti, ja hän lupasi katsella
veljelleenkin sopivaa tointa ja kutsua hänet silloin seuraansa.
Mutta kun ilta tuli ja matkavalmistukset olivat päättyneet, lähtö
aamulla edessä ja kotikylästä luopuminen alkoi tuntua raskaalta,
silloin Kallessa heräsi kaipaus Alman luo.
-- Tuskin häntä parempaa mistään kohtaan, ajatteli hän. -- Niin
rauhallisesti kuin hän eilen otti asian, joka varmasti hänen
sydäntään kovasti koski Sellainen tyttö ei kesken säikähdy muutakaan
elämässä, sillä kai kaikki muu on pientä tällaisen rinnalla. En
minä häntä saa päästää pois. Kai minä rikkaammankin voisin saada,
sillä komea mies aina saa mitä hän tahtoo, mutta mikä apu minulla
semmoisesta olisi?
Hän läksi astelemaan Alataloa kohden, missä Alma palveli.
-- Jos minä kerran voin minkä painon tahansa kädelläni punnita ja
sen määrän tarkkaan sanoa, niin täytyy kai minun osata ihmisiäkin ja
niiden arvoa punnita, jos aion onnistua maailmassa. Ja painaa kai
Alma muiden rinnalla enemmän kuin muut.
Hän saapui taloon ja asettui aidan viereen. Lehmiä juuri lypsettiin.
Alma ei häntä heti huomannut, sillä hän oli kyyryllään työssään. Kun
hän rainta kädessään astui kaatamaan maitoa saaviin aidan toiselle
puolelle, huomasi hän Kallen.
-- Minä lähden sitten huomenna, sanoi Kalle.
-- Aamujunassako?
-- Niin on aikomus.
Alma tuli hieman kalpeaksi, ja hänen kaataessaan maitoa läikähti sitä
hiukan syrjään. Kalle sen huomasi eikä voinut selittää, miksi tuo
pieni seikka teki häneen syvän vaikutuksen.
-- Hän suree, mutta ei tahdo sitä näyttää, ajatteli hän, jotta minun
olisi helpompi lähteä.
Ja vaikka hän ei koskaan ollut kiihkeästi tohtinut hyväillä Almaa,
niin tällä kertaa oli hänellä aivan mieletön halu tarttua tuohon
sorjaan tyttöön, jonka pään kauneuden hän mielestään vasta nyt ensi
kertaa oikein huomasi, nostaa hänet kepeästi aidan yli ja sulkea
hänet lujasti syliinsä.
-- Minä olen tullut sanomaan sinulle hyvästiä, lausui hän.
Alma ojensi hänelle kätensä.
-- Onnea sitten matkalle ja onnistukoon kaikki, mitä tahdot.
-- Kiitos.
Kalle pidätti tytön kättä omassaan.
-- Ja sitten pyytäisin sinua odottamaan minua.
Kalle tunsi tytön käden värähdyksen omassaan.
-- Kyllä minä tulen kerran takaisin.
-- Kyllä minä odotan. He vaikenivat.
-- Kirjoitat kai sitten minulle, miten käy? kysyi Alma.
-- Kirjoitan varmasti.
Eivät he osanneet toisilleen mitään muuta enää sanoa.
-- Minun täytyy palata työhön, sanoi Alma.
-- Niin kai täytyykin.
Kalle olisi tahtonut pyytää, että Alma sinä iltana olisi tullut
vielä häntä tapaamaan, mutta ei tohtinut sitä sanoa. Tuntui niin
kummallisen oudolta hänen mielessään.
-- Kai minä sitten menen, sanoi hän.
-- Hyvästi vaan ja onnea matkalle.
He puristivat vielä toistensa kättä, ja Kalle läksi. Kun hän
oli päässyt aitan taakse maantielle, kuuli hän jonkun juoksevan
jälestään. Hän kääntyi. Alma riensi hänen luokseen. Hän seisahtui ja
katsoi miestä suoraan silmiin.
-- Kiitos siitä, että tulit ja sanoit sen.
Kalle ei osannut sanoa mitään. Hän otti arasti tytön syliinsä ja
pelkäämättä vähääkään sitä, että joku voisi heidät nähdä, suuteli
häntä melkein ujosti. Toisinaan hän kyllä oli Almaa suudellut, mutta
ei koskaan tämä hyväily ollut niin suloiselta tuntunut kuin nyt.
Kun hän läksi astelemaan, tuntui aivan kuin jalat olisivat tulleet
raskaammiksi. Mutta pian se katosi ja suuri, ehjä riemu täytti hänet.
-- Hitto vieköön sentään, millainen tyttö hän on! Ei sano liikoja,
mutta juuri sen, mitä sanoa pitää. Ellen minä häntä ota elämääni,
niin tyhmä mies olen. Hänen rinnallaan ollessani saa elämä hanskata
minua niin paljon kuin tahtoo, kyllä minä aina sille takaisin annan.
Ja kulkiessaan kotiaan kohden hän oli mielestään ensi kertaa
kuulevinaan kaikki ne äänet, mitkä soivat hänen ympärillään. Pihoista
kuului karjan kellojen kilinää, jostain kaukaa koiran haukuntaa,
johon läheltä toinen koira vastasi. Illan syksyisessä ilmassa soivat
muutamat ihmisäänet omituisen pehmeinä. Mitä lienevätkään toisilleen
puhuneet. Olivat kai onnellisia ja iloitsivat siitä, että saivat elää
ja tehdä työtä.
Kotona oli illallinen valmiina. Paljoa eivät tuvassa-olijat
puhelleet. Kaikista tuntui aivan luonnolliselta vaitiolo. Kalle kyllä
huomasi, että Heta oli valmistanut kaikki ne ruuat, joista tiesi
hänen pitävän, ja tuntui niin leppoisan suloiselta ajatella, että
senkin kaiken hyvyyden sai osakseen näin ennen lähtöään.
Kun ateria oli päättynyt ja isä poikineen istui tuvassa tupakoiden,
sanoi vanha seppä:
-- Kai minun joitakin neuvoja tulisi sinulle antaa matkan varrelle,
mutta mitä niistä, kyllä elämä neuvoo, jos miehellä järki on
tallella. Ja jos selkääsi saat, niin kai siitä viisastut. Oppirahansa
saa jokainen maksaa. Yhden asian sentään sinulle painaisin mieleen,
koska se on tärkeä ja koska elämä ei näy sitä ihmiselle opettavan,
vaan saarnaa aivan toista. Muista aina, että toisen raha on toisen
rahaa!
Ei isällä muuta ollut pojalleen sanottavaa. Hän etsi lupaamansa
kaksisataa markkaa ja antoi ne pojalleen. Varhain he menivät levolle.
Aamulla ei pajaan sytytettykään ahjoa. Isä oli ottanut ylleen parhaat
vaatteensa ja valmistui saattamaan Kallea lähellä olevalle asemalle.
Mikko otti Kallen matkalaukun, ja yhdessä he läksivät astumaan. Heta
vetisteli pihalla ja toivotti jumalan siunausta lähtevälle. Kun Kalle
portille tuli, huomasi hän sen lähellä seipäässä olevaan rakoon
pannuksi muutamia kukkia. Hän arvasi kyllä mistä ne olivat tulleet.
Hävetti hiukan ottaa niitä, mutta sittenkin käsi ojentui niitä kohden
ja hän pisti ne takkinsa taskuun.
He saapuivat asemalle. Sanoivat toisilleen hyvästi, ja Kallen teki
mieli lausua jotain hyvää isälleen, mutta ei löytänyt mitään sopivaa.
-- No, äijä rähjä, sanoi hän, älkää rehkikö liikoja pajassa, jotta
minun ei tarvitse tulla takaisin pitämään teitä kurissa.
Seppä nauroi ja vastasi:
-- Pidä suusi kiinni, hävytön lurjus! Luuletko minun tässä aikovan
koota rahoja, jotta saisit kaupungissa herroiksi elää?
-- Joko lyön? sanoi Kalle vuorostaan nauraen.
-- Lyö vaan, mutta takaisin tulee, vastasi ukko.
He ymmärsivät toisensa varsin hyvin leikinlaskusta, puristivat
toistensa kättä, ja Kalle nousi junaan.