voimattomia tämän päätöksen suhteen. Nuo urhoolliset sotilaat, jotka
kaksi ja puoli kuukautta sitten olivat jättäneet Loiren rannat toivoen
vapauttavansa koko Ranskan, jotka olivat tehneet sotaretken palkatta ja
ryöstöittä, heidän piti nyt väistyä, vaikka heitä ei edes oltu voitettu.
Usko Jeanne d'Arcin kutsumukseen oli murtunut, »syy ei ollut hänessä, ei
onnen vaihteluissa, eikä hänen innostuksensa heikontumisessa, vaan
niiden juonitteluissa, joiden puolesta hän oli tehnyt niin monta
ihmetyötä». Historia ei voi näyttää toista Jeanne d'Arcia, mutta se ei
onneksi myöskään voi näyttää monta esimerkkiä niin suuresta
kiittämättömyydestä, kuin jota Kaarlo VII osoitti tässä kohdin.
Jeanne d'Arcin piti seurata kuningasta. Itse tahtoi hän jäädä S:t
Denis'iin, mutta kuningas ei tahtonut häntä jättää, ja hän suostui
»vastoin ääniään». Kaarlo VII palasi Loiren rannoille ja antautui
alhaisiin huvituksiin pitämättä väliä maastaan ja kunniastaan. Jeanne
d'Arc teki pari pientä partioretkeä, mutta muuten pidettiin häntä
toimettomuudessa. D'Alencon, joka koetti koota ympärilleen sotajoukon
taistellakseen omin päinsä, olisi toivonut hänen läsnäoloaan, mutta
kuningas kielsi häntä lähtemästä. Sen sijaan koetti kuningas lohduttaa
häntä kaikenlaisilla lahjoilla ja kunnianosoituksilla. Hän ja hänen
perheensä saivat aatelisarvon, »ilman hänen pyyntöään ja äänien
ilmestystä», selitti hän itse. Ainoa suosionosoitus, jota hän
kuninkaalta pyysi, oli hänen syntymäseutunsa vapauttaminen veroista,
johon suostuttiinkin, ja siten olivat Domromy ja Greux vapaita veroista
viime vuosisataan asti.
Tämä aika oli Jeanne d'Arcille kova koetuksen aika. Usein vaikenivat
hänen äänensä, hän oli levoton ja epäilevä. Hän kuuli puhuttavan
kansansa vastoinkäymisistä, eikä saanut rientää sen avuksi, johon hän
kuitenkin oli kutsuttu. Hänen vaikein koetuksensa oli kuitenkin nähdä
kuninkaansa läheltä, oppia tuntemaan hänen velttoutensa,
kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä ja huomaamaan, ettei
hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa siihen mieheen, jota hän niin
voimakkaasti oli auttanut ja joka hänen silmissään oli itse Ranska.
Mutta sotaa jatkettiin joka taholla. Kansallinen liike, jonka Orléansin
neitsyt oli herättänyt, ei voinut kuolla. Mutta koska koossapitävää
valtaa ei enää ollut, käytiin sotaa eri tahoilla ilman suunnittelua ja
yhteyttä. Se ankara sotakuri, jonka Jeanne oli pannut toimeen, oli
höltynyt, ja maa kärsi sanomattomasti näistä alituisista taisteluista.
Englantilaiset osoittivat suurta voimaa jälelle jääneiden omistustensa
puolustamisessa. He tekivät uuden sopimuksen Burgundin herttuan kanssa,
jonka mukaan tämän piti saada Champagne omakseen, jos hän vain voisi
valloittaa sen takaisin ranskalaisilta. Hän rupesikin piirittämään sen
kaupunkeja, ja menestys seurasi hänen aseitaan.
Jeanne d'Arc ei ajan pitkään voinut olla toimeton näitä huolestuttavia
sanomia kuullessaan. Maaliskuun lopulla läksi hän sen vuoksi salaa
kuninkaan luota, jäähyväisiä sanomatta, ainoastaan pienen uskollisen
sotilasjoukon seuraamana, joka ei koskaan ollut hänestä luopunut. Hänen
itseluottamuksensa ei ollut, entisellään, sillä hän oli ollut
kuulevinaan ääniä, jotka sanoivat: »Jeanne, sinut otetaan ennen
juhannusta, sen täytyy tapahtua! Älä kummastele; ota kaikki vastaan,
Jumala on sinua auttava.» Mutta nämä epäilykset voitti usein usko
kutsumukseen, jonka hän kerran oli saanut, ja jonka kautta hän jo oli
toimittanut niin monta suurta tekoa, kun hän häiritsemättä oli saanut
siihen antautua. Hän ei enää uskaltanut lausua mielipiteitään samalla
varmuudella kuin ennen puhtaasti sotaa koskevissa kysymyksissä, vaan
jätti ne upseereille, mutta missä hän vain näyttäytyi joukkojen
keskuudessa, jotka Champagnea puolustivat, otettiin hänet ystävällisesti
vastaan, ja hänen onnistui elähyttää sotilasten rohkeutta. Filip hyvä
pani erittäin arvoa tärkeän Compiègnen kaupungin anastamiseen, Jeanne
otti osaa sen puolustamiseen. Toukokuun 23 p:nä 1430 tehtiin kaupungista
hyökkäys. Jeanne kulki kuten ainakin etunenässä; vihollinen koetti
tavallista innokkaammin suunnata päällekarkauksensa juuri häntä vastaan.
Sotilaat ympäröivät hänet, hän lyötiin maahan hevosen selästä ja
vangittiin. On epäilty että ranskalaiset sotilaat olisivat jättäneet
hänet vaaralle alttiiksi Compiègnen päällikön käskystä, joka lienee
ollut hänen vastustajiaan, mutta asiaa ei ole voitu näyttää toteen.
Jeannen vangitsi eräs picardialainen jousimies, tämä antoi hänet eräälle
ritarille, joka möi hänet nuorelle Luxemburgin Juhanalle, Burgundin ja
Englannin liittolaiselle. Hänen hallussaan oli Jeanne monta kuukautta ja
häntä kuletettiin linnasta toiseen. Häntä vartioittiin yhä ankarammin
siitä syystä, että hän pari kertaa oli koettanut paeta. Kerran hän
hyppäsi eräästä vankitornista, joka oli vähintäin kuusikymmentä jalkaa
maasta. Hän oli kauvan tajuttomana, mutta vahvistui jälleen ja kertoi,
että hän kauvan oli tuuminut hypätä tornista alas, mutta että äänet
olivat häntä varoittaneet. Samalla olivat ne luvanneet hänelle vapauden,
mutta »silloin ajattelin, että minun itse tuli tehdä jotain
vapautuksekseni», lisäsi hän sillä tervejärkisyydellä, joka liittyi
hänen haaveellisimpiinkin luuloihinsa.
Luxemburgin Juhana tahtoi päästä vaivaloisesta vangistaan, ja
englantilaiset lupasivat hänelle runsaita rahoja, jos hän antaisi hänet
heille. Juhanaa pidätti kuitenkin hänen isänsä sisaren ja hänen
puolisonsa hartaat rukoukset. He olivat mieltyneet Jeanneen, jonka
olivat tavanneet hänen ollessa vankina Beaurevoir'en linnassa.
Ylimalkaan, missä vain Jeanne tuli tekemisiin henkilöiden kanssa omasta
sukupuolestaan, mieltyivät he häneen hänen naisellisen olemuksensa ja
hiljaisen hurskautensa vuoksi. Mutta vaikutusvaltainen Luxemburgin
Johanna kuoli, ja vaikka hän testamentissaan pyysi, ettei veljenpoika
pettäisi Jeanne d'Arcia, jätti tämä marraskuun lopulla kallisarvoisen
saaliinsa englantilaisille 10,000 écus'ta. Burgundin herttua valitti
tätä häpeällistä ostoa. Kaarlo VII ei pannut rikkaa ristiin häntä
pelastaakseen. Rheimsin arkkipiispa meni niin pitkälle hävyttömyydessä,
että selitti kirjeessä Jeannen olevan kohtalonsa arvoisen.
Mimmoiseksi tämä kohtalo oli muodostuva, sen aavisti jokainen. Jo
silloin kun sanoma hänen vankeudestaan saapui Pariisiin, oli osa
yliopiston ja ranskalaisen inkvisitsioonin jäsenistä pyytänyt, että hän
jätettäisiin tutkittavaksi oikeauskoisuudestaan. Beauvais'in piispa
Pierre Cauchon, jonka hiippakunnassa hän oli vangittu, intoili erittäin
hänen tuomituksi saattamistaan ja tarjoutui heti järjestämään
oikeudenkäyntiä sitä varten. Hänellä oli erityinen syy vihata Jeanne
d'Arcia, sillä tämän retki Pariisiin oli saanut aikaan liikkeen
Beauvais'sa, joka oli karkoittanut englantilais-ystävällisyydestään
vihatun piispan. Hän vannoi Jeannelle kostoa ja hän piti sanansa.
Viekkaana, tunteettomana ja voimakkaana tuli hänestä etevin ase
viattoman tyttöraukan tuomitsemiseen. Häntä pidettiin jonkun aikaa
vankina Crotoy'ssa, sitten hän vietiin Roueniin, johon hän saapui
joulukuun 23 p:nä. Siellä hän vietiin linnaan ja pantiin ensin
rautahäkkiin, mutta muutettiin sitten kovaan vankeuteen, rautaketjut
pantiin hänen jalkoihinsa, eikä hän koskaan saanut olla yksin, vaan oli
aina raakojen vartioiden törkeille loukkauksille alttiina. He eivät
tunteneet häntä kohtaan sitä kunnioitusta, jota hän aina herätti
sotilaissaan.
Sillä aikaa tehtiin valmistuksia oikeudenkäyntiin. Se halukkaisuus, jota
osa Ranskan papistosta osoitti saadakseen hänet tuomituksi
inkvisitsioonitribunaalin edessä, ei voinut kuin herättää mielihyvää
englantilaisissa. Ei mikään voinut olla mieluisampaa heidän
ylpeydelleen, kuin että hän toimitettiin hengiltä heidän vihollisenaan
ja että hänen omat kansalaisensa polttivat hänet saatanan aseena.
Tribunaalissa, joka nyt valittiin, oli ainoastaan ranskalaisia jäseniä,
mutta oikeudenkäynti toimitettiin linnassa englantilaisen tarkastuksen
alaisena ja englantilaisilla varoilla. Eräitä ulkonaisia muodollisuuksia
tosin noudatettiin, mutta ylimalkaan tapaa siinä oikeudenkäynnissä, joka
nyt seurasi, moniaita laittomuuksia. Se oli inkvisitsiooni-tuomioistuin,
ja sen oikeudenkäsitteet olivat aina epämääräisiä. Oli seurattava
osittain vanhoja kirkollisia lakeja, osittain tapaa. Laillisesti
tutkittiin tosin Jeannen siveellisyyttä ja koko hänen entistä elämäänsä,
mutta koska niiden huomattiin ainoastaan puhuvan hänen puolestaan, ei
niihin pantu huomiota itse oikeudenkäynnissä. Myöskin koetettiin
pöytäkirjoissa muutella sekä hänen omiaan että niiden todistajien
sanoja, jotka häntä puolustivat. Hän huomautti siitä monesti, sillä hän
ei koskaan hämmentynyt ja muisti, mitä hän kerran oli lausunut tahi
kuullut. Tuomarin toimesta erotettiin myös eräs pappi, joka heti alusta
vastusti oikeuden käyntiä.
Sitä paitsi oli tuomareiksi koetettu valita uskollisia englantilaisten
kannattajia ja henkilöitä, jotka toisesta tahi toisesta syystä olivat
tunnetut Jeannen verivihollisiksi. Hänen pyyntöönsä, että muutamia
ranskalaismielisiäkin pappeja kutsuttaisiin, ei pantu huomiota.
Beauvaisin piispa oli pannut toimeen valmistavia kokouksia, joihin oli
kutsuttu hengellisiä ja yliopiston sekä inkvisitsioonin jäseniä,
tuomarien luku oli määrätty, samaten muodot, joita oli seurattava, ja ne
seikat, joista häntä oli syytettävä.
Helmikuun 21 p:nä 1431 kutsuttiin Jeanne ensi kertaa tuomioistuimen
eteen, ja tutkinnot seurasivat sitten taajasti toisiaan. Ne pidettiin
ensin isossa salissa, mutta koska ne näyttivät muodostuvan liian
myrskyisiksi, pienemmässä huoneessa. Ne kestivät usein monta tuntia.
Hänen kanssaan pidettiin yksityisiäkin tutkintoja ja eräs Loiseleur
niminen pappi koetti tekeytymällä hänen ystäväkseen ja puolustajakseen
houkutella häntä tunnustamaan.
Riitakysymys, joka monta kertaa otettiin puheeksi, oli se tuomioistuimen
pyyntö, että hän vannoisi _sanovansa koko totuuden_. Jeanne vannoi
useita kertoja sanovansa koko totuuden itsensä suhteen, mutta hän ei
tahtonut sanoa kaikkea ilmestystensä suhteen. »Voi olla», sanoi hän,
»että Te kysytte minulta asioita, joissa en voi Teille sanoa totuutta,
esimerkiksi ilmestyksieni suhteen; sillä Te voisitte pakottaa minua
sanomaan semmoista, josta olen vannonut olevani puhumatta, ja silloin
minusta tulisi valapatto, joka ei voi olla Teidän tahtonne.» Mahdotonta
oli, rukouksista, uhkauksista ja takertavista kysymyksistä huolimatta,
saada häntä pitemmälle tässä kohdin. »Minä tulen Jumalan, luota», lausui
hän kerran väsyneenä, »ja minulla ei ole mitään tekemistä täällä.
Lähettäkää minut Jumalan luo.» Hän lupasi sanoa, mitä tiesi, vaan ei
kaikkea mitä tiesi. Pitemmälle ei hän voinut mennä.
Jean Beaupère, muuan oppinut ja viekas tohtori Pariisin kuuluisasta
teoloogisesta tiedekunnasta, taisi tuntikausia käyttää
teräväjärkisyyttään ja skolastisten opintojen kautta harjaantunutta
puhujataitoaan saadakseen tätä oppimatonta talonpoikaistyttöä
takertumaan sanoihinsa. Useampia kertoja onnistui Jeannen saattaa hänet
sanattomaksi terveellä järjellään ja luonnollisella kekseliäisyydellään.
Kotinsa ja lapsuutensa suhteen ei hän mitään salannut, mutta tiedettiin
ennestään ettei niistä aineista voitu löytää todisteita hänen
syyllisyyteensä. Hän puhui peittelemättä kodistaan, lapsuudenuskostaan
ja ensimmäisistä ilmestyksistään. Sen ajan käsityksen mukaan ei häntä
suinkaan voitu tuomita taikauskoisuudesta. Hän selitti kammoovansa
loihtulukuja, metsänhaltijain manausta j. n. e. Jonkinlaisella
ylpeydellä hän kertoi, ettei kukaan tyttö koko kylässä voinut ommella ja
kehrätä niin hyvin kuin hän. Hänen veljensä olivat saaneet hänen
hevosensa ja kaikki, mitä hän oli saanut sodan aikana, yhteensä kymmenen
tahi kaksitoista écus'ta. Ainoastaan Jumalan nimenomaisesta käskystä ja
suru sydämmessä oli hän lähtenyt kotoaan pois. Hänen esiintymisensä
Ranskassa oli kaikille niin perin tuttu, ettei siinäkään paljon toivoa
ollut syytöksen löytämiseen. Kyseltiin hänen ihmeellisestä keihäästään,
mutta hän kielsi sen olevan jollain tavoin tarkoitukseensa vihityn. Se
oli ollut eräässä kirkossa ja oli pyhälle Katarinalle pyhitetty, siinä
kaikki. Hän sanoi, ettei hän koskaan ollut ketään tappanut ja selitti
pitävänsä kaksikymmentä kertaa enemmän lipustaan kuin keihäästään. Hän
ei ollut voinut ehkäistä sitä, että muut olivat koettaneet lippua
jäljitellä ja etsiä hänen apuaan. Useita taruja, joita hänestä
kerrottiin, niinkuin että hän olisi Orléansin edustalla tapahtuneessa
taistelussa ottanut vastaan kaikki nuolet, tahi että hänellä oli
sormuksia, jotka paransivat taudeista, näytti hän vääriksi antamalla
tarkkoja tietoja. Paaviriidasta, josta hän kuitenkin oli julkaissut
kirjelmän, näytti hänellä olevan hyvin hämärä käsitys. »En tiedä muuta
kuin että _yhtä_ paavia on toteltava, ja että hän on Roomassa», oli
hänen yksinkertainen vastauksensa tähän kysymykseen, joka oli pannut
mielet kuohuksiin koko kristikunnassa. Sitävastoin hän vastasi siitä
kirjeestä, jonka hän oli lähettänyt Orléansin luona ja jossa hän
ennustaa englantilaisten karkoittamista maasta. Hän selitti uudestaan
tietävänsä, että he ennen seitsemän vuoden kuluttua kokonaan jättävät
maan, »mutta», lisäsi hän, »minä suuresti pahastun, jos se kestää niin
kauvan». Hän lausui toisella kertaa, että hän olisi kuollut surusta,
ellei tämä ilmestys olisi ylläpitänyt häntä. Kertomuksessa hänen
ilmestyksistään toivottiin helpommin tavattavan syytöskohtia, mutta
vaikeata oli saada häntä niitä kertomaan. Koetettiinpa puhtaasti
jumaluusopillisiakin kysymyksiä, jotta löydettäisiin jotain, joka soti
kirkon oppia vastaan. Jeanne vaikeni tahi vastasi ainoastaan lyhyesti ja
epämääräisesti.
Niinpä kysyttiin esim. kuuliko hän vielä ääniä; hän vastasi myöntävästi.
-- »Mitä äänenne sanoo?» -- »Että minun tulee vastata häikäilemättä, ja
että Jumala on minua auttava.» -- Samassa tilaisuudessa kysyttiin, josko
äänet koskaan puhuivat ristiin. »Ei», sanoi Jeanne, »ne eivät koskaan
puhu ristiin, ne käskivät minua tänä yönä vastaamaan rohkeasti.» --
»Ovatko ne kieltäneet Teitä sanomasta kaikkea, mitä Teiltä kysytään?» --
»En voi tähän kysymykseen vastata. Minulla on ilmestyksiä, jotka
koskevat kuningasta ja joista en puhu.» -- Tuomari kysyi, tuliko ääni
suorastaan Jumalalta, vai oliko välittäjää. Jeanne vastasi kierrellen,
että se tuli Jumalalta. Hän pyysi lykkäystä saadakseen ilmestyksessä
tietää, saisiko hän kertoa kaikki: »Luuletteko siis», sanoi tuomari,
»että Jumala paheksuu totuuden lausumista?» -- »Äänet ovat käskeneet
minua sanomaan muutamia asioita kuninkaalle, eikä Teille. Juuri viime
yönä sanoi ääni minulle moniaita asioita kuningasta varten, ja hyvin
mielelläni tahtoisin, että hän saisi niistä tietoa. Jos hän tietäisi ne,
voisi hän ilolla ryhtyä päivällistään nauttimaan.» -- »Mutta ettekö voi
taivuttaa ääntänne ilmoittamaan kuninkaalle uutista?» -- »En tiedä. Se
ei sitä tee, ellei Jumala tahdo. Jumala voisi itse, jos hän sen hyväksi
näkisi, ilmoittaa sen kuninkaalle, ja silloin olisin kovin iloinen.» --
»Mutta miksi ei ääni puhu kuninkaalle, kuten Teidän läsnäollessanne?» --
»En tiedä, onko se Jumalan tahto; ilman Jumalan armoa en tee mitään.»
Tämä oli käytettäväksi kelpaava sana. »Oletteko armotilassa?» kysyi
tuomari. Jos vastaus oli kieltävä, voitiin sitä käyttää häntä vastaan,
jos se oli myöntävä, sisälsi se semmoista ylpeyttä, että sitä silloinkin
voitiin käyttää, Jeanne vastasi: »Ellen ole armontilassa, pankoon jumala
minut siihen; jos siinä olen, pitäköön minut Jumala siinä tilassa.»
Häneltä kysyttiin monta kertaa eksyttävällä tavalla, oliko hän tehnyt
minkään kuolemansynnin, ja mikä oli kuolemansynti, mutta hän vastasi
vältellen. Kysyttiin vastaisiko hän paaville kaikkeen, mitä hän kysyisi.
»Viekää minut hänen luokseen, ja minä olen vastaava hänelle kaikki, mitä
minun tulee vastata», kuului varovainen vastaus.
Hän oli järkähtämätön. Eräänä päivänä kysyi Jean Beaupère aivan
ystävällisesti: »Kuinka voitte viime näkemästä?» -- »Kuten näette, niin
hyvin kuin saatan.» -- »Paastootteko joka päivä paaston aikana», lisäsi
hän. -- »Kuuluuko se oikeudenkäyntiin?» -- »Kuuluu.» -- »No hyvä, kyllä
minä paastoon.» Sitten seurasi kysymyksiä siitä mitä äänet olivat
sanoneet, mutta samat välttelevät vastaukset. Mitä Jeanne oli
kuulevinaan kuninkaasta, ei kukaan koskaan saanut tietää, eikä myöskään,
mitä hän ensi kertaa esiintyessään oli sanonut kuninkaalle häntä
vakuuttaakseen, vaikka sitä häneltä kysyttiin yhä uudestaan. Se ei ollut
yksinomaan hänen salaisuutensa, eikä Kaarlo VII:nnenkään tehnyt mieli
sitä ilmoittaa.
Tuomarit eivät koskaan väsyneet kyselemään hänen ilmestyksistään, vaikka
hän useimmiten vastasi, ettei se hänen mielestään kuulunut
oikeudenkäyntiin tahi ettei hänen ollut lupa siitä puhua tahi ettei hän
nyt voinut vastata, vaan ehkä vastedes. Kuvaavia yleiselle
käsitystavalle ovat monet yksityisseikkoja koskevat kysymykset hänen
ilmestyksistään. »Miltä enkelit ja pyhimykset näyttävät? Mistä tiedätte,
mieskö vai nainen Teitä puhuttelee? Onko pyhimyksillä hiukset? Onko
heillä pitkät hiukset?» j. n. e. loppumattomiin. Jeanne väitti tosin
varmasti nähneensä sekä pyhän Mikaelin, pyhän Margaretan että pyhän
Katarinan yhtä selvään kuin hän näki tuomarinsa, mutta kaikkiin näihin
yksityisseikkoja koskeviin kysymyksiin tiesi hän harvoin vastausta.
Välistä selitti hän ne hyödyttömiksi, välistä ei hän ollut niin tarkasti
katsonut. »Miltä näyttää pyhä Mikael?» kysyttiin häneltä eräänä päivänä.
-- »En nähnyt hänellä kruunua, enkä tiedä, mimmoiset vaatteet olivat.»
-- »Oliko hän alaston?» -- »Luuletteko, ettei Jumalalla ole kylliksi
häntä pukeakseen?» »Onko hänen päässään hiuksia?» -- »Miksikä ne
olisivat leikatut?» -- »Oliko hänellä vaaka?» -- »Sitä en tiedä.» -- Kun
tuomarit toisella kertaa rupesivat jäsen jäseneltä kyselemään
pyhimyksistä, vastasi hän, että hän ainoastaan ajatteli heidän ääniään.
-- »Mutta kuinka ne voivat puhua, ellei niillä ole jäseniä?» -- »Se on
Jumalan asia.» Hän lisäsi, että ääni oli kaunis, lempeä ja vaatimaton ja
puhui ranskaa. Tuomari kysyi, eikö pyhä Margareta puhunut
englanninkieltä. »Kuinka niin», vastasi Jeanne, »puhuisiko hän
englanninkieltä, kun hän ei kuulu englantilaiseen puolueeseen?» Tämä oli
melkein ainoa vastaus ilmestysten suhteen, jota tuomarit mielestään
voivat käyttää hyväkseen häntä tuomitessaan, niin oli hänen onnistunut
välttää kaikkia ansoja, joita hänelle Oli viritetty.
Selvempi oli se syytös, että hän oli ollut puettuna miehen vaatteisiin.
Siihen ei hän voinut vastata muuta, kuin että hän oli tehnyt sen Jumalan
käskystä, että hänen oli määrä käyttää niitä niin kauan kuin hän
työskenteli Ranskan vapauttamiseksi, eikä hän vielä ollut saanut ääniltä
eroa toimestaan. Hän ei tahtonut tunnustaa, että oli rikoksellista
Jumalaa ja ihmisiä kohtaan käyttää niitä vaatteita, jotka paraiten
sopivat sitä elämää varten, jota hän vietti. Hän ei millään ehdolla
suostunut niistä vielä luopumaan Tuomarit eivät kuitenkaan hänen
puolustuksestaan välittäneet, vaan merkitsivät hänen mielipiteensä tässä
kysymyksessä syytöskohtien joukkoon. Jeannella itsellään näyttää olleen
hyvä toivo. Hän luuli pääsevänsä vapaaksi ennenkuin kolme kuukautta
kuluisi, sillä sen olivat äänet hänelle sanoneet. Jos hän saisi
tilaisuuden paeta, myönsi hän käyttävänsä sitä hyväkseen. Hän varoitti
tuomareitaan siitä tuomiosta, jonka he tuottivat itselleen pitämällä
häntä vankina.
Jeannen käytös, hänen sattuvat ja viisaat vastauksensa herättivät
kaikkien ihailua. Monet hänen kiivaimmista vastustajistaankin ovat
lausuneet ihmettelynsä siitä. Vaikka hän oli yksin, ilman puolustajia
kaikkien noiden oppineiden, viekkaiden pappismiesten keskellä, ei häntä
oltu voitu tuomita. Ei mikään niin paljon ole kohottanut Jeanne d'Arcin
mainetta jälkimaailman silmissä kuin juuri tämä oikeudenkäynti, jonka
pöytäkirjat, hänen vihollistensa kirjoittamat, todistavat ainoastaan
hänen parastaan.
Cauchon ei kuitenkaan ollut menettänyt toivoaan. Hän antoi tehdä
lyhennyksen pöytäkirjoista ja luetti sen Jeannelle. Hän ei tehnyt muuta
muistutusta, kuin että hän tahtoi siihen koko nimensä, Jeanne d'Arc tahi
myös Jeanne Romée, sillä hänen kotiseudullaan oli tyttöjen tapana
käyttää äidin nimeä. Kun pöytäkirjanote oli luettu, tehtiin hänelle
kysymys, josta riippui enemmän kuin mistään edellisestä. Cauchon astui
esiin ja kysyi, tahtoiko Jeanne lykätä kirkon päätettäväksi, oliko hän
tehnyt jotain kirkon uskoa vastaan. Jeanne vastasi, ettei hänellä ollut
mitään sitä vastaan, että papisto tutki hänen vastauksiaan, mutta asian
antoi hän Herran, »joka minut on lähettänyt, pyhän Neitsyen ja kaikkien
taivaan pyhien huostaan. Herra ja kirkko on sama asia.» Koetettiin
selittää hänelle, että oli olemassa sekä »ecclesia triumphans»
taivaassa, että »ecclesia militans» maassa, mutta hän pysyi äskeisissä
sanoissaan.
Muuta ei tarvittukaan inkvisitsioonin lakien mukaiseen syytökseen
kerettiläisyydestä. Vähällä vaivalla saatiin kokoon kokonaista
seitsemänkymmentä eri artikkelia, joissa häntä syytettiin noidaksi,
vääräksi profetissaksi, pilkkaajaksi, koska hän ei uskonut pyhimysten
puhuvan englanninkieltä, halukkaaksi vuodattamaan ihmisverta, kainoutta
vailla olevaksi, koska hän oli pukeutunut sotilaspukuun, kerettiläiseksi
j. n. e. Vara-inkvisiittori Estivet ja nuori tohtori Thomas de
Courcelles, jota sanottiin »Baselin konsiliumin valoksi», olivat yhdessä
laatineet koko mestariteoksen. Se luettiin kohta kohdalta Jeannelle, ja
hän vastasi samaan tapaan kuin entisissäkin kuulusteluissa. Hän pyysi
hiukan mietintäaikaa vastatakseen kysymykseen kirkon puoleen
kääntymisestä. Pääsiäisaattona maalisk. 31 p:nä läksi Cauchon parin
tuomarin kanssa kuulemaan hänen vastaustaan: »Tahdotteko», kuului
kysymys, »vedota kirkkoon sanoinenne ja tekoinenne?» -- »Sen tahdon,
ellei se vaadi minulta mahdotonta asiaa», oli vastaus. «Mitä olen
sanonut ja tehnyt, niitä näkyjä ja ilmestyksiä, jotka olen Jumalalta
saanut, en mistään hinnasta tule peruuttamaan. Mitä Herra on antanut
minun tehdä, mitä hän on käskenyt ja on käskevä, sitä en mitenkään voi
kieltää. Jos kirkko tahtoisi pakottaa minua tekemään jotain Jumalan
käskyä vastaan, en sitä tekisi.» -- »Ettekö luule, että Teidän pitää
totella maallista kirkkoa s. o. paavia, kardinaaleja, arkkipiispaa,
piispoja ja muita pappeja?» -- »Kyllä, kun ensiksi on totellut Jumalaa.»
-- »Ovatko äänet kieltäneet Teitä alistumasta taistelevan kirkon alle?»
-- »En vastaa muuta kuin mitä minulla on päässäni. Mitä minä vastaan, on
äänieni käsky. Ne käskevät minua tottelemaan kirkkoa, mutta sitä ennen
Jumalaa» (»Notre Sire premier servi»). -- Ei mitään epäilystä enää.
Jeanne ei asettanut kirkkoa ensi sijalle. Hän oli kerettiläinen.
Seitsemänkymmentä artikkelia supistettiin kahdeksitoista. Rouenin
tuomiokapituli kutsuttiin kokoon tekemään päätöstä. Moni hurskas mies
kuitenkin epäili ja vetosi Pariisin yliopistoon.