luo. Kaikkialla otti kansa hänet riemuiten vastaan. Vanhat ja nuoret
lankesivat polvilleen hänen tiellään, suutelivat hänen käsiään,
vaatteitaan, jopa hänen hevosensa askeleiden jälkiäkin. Mitä
kummallisimpia satuja hänen syntymisestään ja kuluneesta elämästään
alkoi päästä liikkeelle. Hän oli poppamies Merlinin ennustama tyttö
Bois-Chenusta, hän voi tehdä suurempia ihmetöitä kuin mikään pyhimys.
Hänen sormuksiaan pidettiin ihmeitätekevinä, tahdottiin, että hän
siunaisi amuletteja, häntä alettiin rukoilla kirkoissa. Kansa ja
runoilijat lauloivat hänen kiitostaan. Yksinpä vanha runoilijatar Pisan
Kristinakin viritti lyyrynsä »la Pucelle d'Orléansin» eli Orléansin
impyen kunniaksi. Jeanne pelkäsi tätä jumaloimista. Hän piti sitä
syntisenä, ja tervejärkinen kun oli luonteensa pohjalta, pelkäsi hän,
että näillä kunnianosotuksilla olisi turmiollinen vaikutus häneen
itseensä. »Todellakaan en olisi voinut suojella itseäni näiltä
houkutuksilta», sanoi hän kerran myöhemmin, »jollei Jumala itse olisi
tehnyt sitä.»
Kuningas vastaanotti Jeannen hyvin huomaavasti, mutta Jeanne olisi
kernaammin nähnyt, että hän olisi ollut taipuvainen tottelemaan hänen
neuvojaan. -- Hän tahtoi, että kuningas heti seuraisi häntä Rheimsiin
kruunauttamaan siellä itsensä. Hän olisi silloin Ranskan todellinen
kuningas ja voisi asettua Henrik VI:ta vastaan. Kaarle ei kuitenkaan
ollut lujan toiminnan mies. Hetken innostamana oli hän asettunut Jeannen
puolelle, hän oli nähnyt hänen menestyksensä, mutta oli kuitenkin
vaipunut uudestaan entiseen pelkurimaisuuteensa ja päättämättömyyteensä.
Toiset saivat ajatella ja toimia hänen puolestaan, ja hänen
seuralaisissaan oli Jeannella monta vastustajaa, ennen kaikkea La
Tremoille. Tämä viekas ja sukkela hovimies, joka ei suvainnut mitään
kilpailijaa kuninkaan suosiosta, oli jo alusta asettunut pahansuovalle
kannalle Jeanneen nähden ja toimi aina häntä vastaan, vaikkei tosin aina
avoimesti: »Jalo dauphin», sanoi Jeanne eräänä päivänä, langeten maahan
ja tarttuen kuninkaan polviin, »elä pidä niin useita ja pitkiä
neuvotteluja. Tule sen sijasta Rheimsiin ja ota vastaan kruunusi!» »Minä
en tule kestämään kauvempaa kuin yhden vuoden», sanoi hän useita
kertoja, »käytä minua hyvin sinä aikana.»
Kun Orléans oli vapautettu, oli kuningas päästänyt sotajoukkonsa
hajalleen. Viipyi kotvan aikaa, ennen kuin hän taaskin voi koota sen.
Sitä paitsi hän ei katsonut voivansa tulla Rheimsiin, valloittamatta
ensin niitä lujia paikkoja, jotka olivat hänen tiellään, ja tätä pitivät
sekä hän että hänen seuralaisensa jotenkin vaikeana tehtävänä.
Antaakseen Jeannelle kuitenkin jotain tointa, antoi kuningas hänen
seurata sitä sotajoukkoa, jonka tehtävänä oli puhdistaa Loiren rannat
englantilaisista. Alençonin herttua, isänmaallinen ja toimekas mies,
joka oli ollut englantilaisten vankina ja sen vuoksi ottanut tähän
saakka vain vähän osaa sotaan, nimitettiin tämän joukon päälliköksi. Hän
sai kuninkaalta käskyn »toimia kokonaan neitsyen neuvojen mukaan».
Kesäk. 11 p:nä alkoi Jargeaun piiritys. Jeanne määräsi, minne patterit
olisi sijoitettava, ja Alençonin herttua on itse kertonut, miten neitsyt
tässä tilaisuudessa ennakolta-arvaamiskyvyllään pelasti hänen henkensä.
Kaupunki antautui seuraavana päivänä. Sitten valloitettiin Beaugenci, ja
Jeannen sotajoukko yhtyi konnetaabeli Richemontiin ja hänen
joukkoihinsa. Tämä, joka oli epäsovussa kuninkaan kanssa, ei voinut
rauhallisesti istuen katsella, miten Ranska vapautettiin ilman hänen
apuaan, ja hänen luottamuksensa Jeanne d'Arciin lisäsi tämän arvoa.
Yhtyminen tapahtui lähellä Meungia. Vihollinen ei ollut etäällä, ja sen
asema tarjosi ranskalaisille tilaisuuden hyökkäykseen. Ranskalaiset
päälliköt olivat kuitenkin hyvin epäilevällä kannalla, sillä heissä asui
miltei taikamainen pelko englantilaisten etevämmyyttä vastaan avoimella
kentällä. »Teemmekö hyökkäyksen, Jeanne?» kysyi Alensonin herttua. »Onko
teillä hyvät kannukset?» kysyi Jeanne puolestaan. »Mitä! paetakseniko?»
-- Ei, vaan ajaaksenne takaa. Englantilaiset ne tulevat pakenemaan, ja
te tarvitsette ehdottomasti kannuksenne, voidaksenne ajaa heitä takaa.
Jumalan nimessä, ratsastakaa rohkeasti heitä vastaan. Me otamme heidät
vangeiksi, vaikka he riippuisivat kiinni pilvistä, ja ilman juuri mitään
omaa tappiota. Minun neuvostoni on sanonut minulle, että he kuuluvat
meille.» Tämä oli Jeanne d'Arcin ehdotuksena niiden todistusten mukaan,
jotka Dunois, Alençonin herttua ja Sire de Termes myöhemmin antoivat
oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Ranskalaiset ryhtyivät sitten
viivyttelemättä taisteluun; englantilaiset eivät olleet valmistautuneet
hyökkäykseen ja tekivät useita anteeksiantamattomia erehdyksiä.
Sekaannusta syntyi heidän riveissään, ranskalaiset sitä vastoin
taistelivat vastustamattomalla voimalla. Englantilaiset pakenivat
kaikille tahoille, yli kaksituhatta miestä lienee jäänyt
taistelutantereelle, ja vankeja otettiin joukottain. Englantilaisen
armeijan päävoima oli hajaantunut, ja Talbot, kelvollisin
englantilaisista sotapäälliköistä, oli vankina. Tällainen oli lyhyesti
kertoen Patayn taistelun kulku.
Loire oli täten vapautettuna vihollisista. Kesäk. 11 p:nä käytiin
Jargeaun kimppuun, kesäk. 18 p:nä oli taistelu Patayn luona. Joka päivä
tällä viikolla merkitsi menestystä. Väestön riemu nousikin nousemistaan.
Oli saatu korvaus niistä monista tappioista, joita ranskalaiset olivat
kärsineet kuluneena aikana. Vain kuningas ja hänen hovinsa
vastaanottivat tiedon hieman kylmäkiskoisesti. Kuninkaan suosikit La
Tremoille ja Le Maçon näkivät kademielin innostuksen Jeanne d'Arciin
kasvavan. Richemontin osanotto taisteluun oli myöskin herättänyt hovin
erikoista paheksumista. Kuningas selitti, että hän kernaammin olisi
koskaan kruunauttamatta itseään kuin tekisi sen Richemontin
läsnäollessa. Tämä oli kyllin jalomielinen vetäytyäkseen takaisin ja
kävi sitten omasta puolestaan sotaa englantilaisia vastaan läntisessä
Ranskassa. Kernaasti olisi La Tremoille tahtonut sysätä syrjälle vielä
useampiakin Patayn sankareista, mutta hän ei uskaltanut tehdä sitä. Yhtä
vähän uskalsi myöskään kuningas asettua yleistä mielipidettä vastaan,
joka vaati, että hänen Jeanne d'Arcin toivomuksen mukaan tulisi koota
hajaantuneet sotajoukkonsa ja lähteä Rheimsiin. Kuningas käski, että
armeija olisi koottava Gieniin. Siellä otettiin hanke marssia Rheimsiä
vastaan vieläkin kerran punnittavaksi, ja useat kuninkaan seuralaisista
nostivat äänensä sitä vastaan. Ei kuitenkaan rohjettu vastustaa Jeanne
d'Arcia, koska hänellä oli sotajoukot kokonaan käsissään. Kaikki, mitä
voitiin päättää, oli valloittaa tiellä olevat linnoitetut kaupungit,
seikka, jota Jeanne, varomattomasti kyllä, piti vähemmän tarpeellisena.
Hän taipui kuitenkin heidän tahtoonsa.
Kulku Rheimsiin oli uhkarohkea yritys. Kuusikymmentä lieues'tä (265 km.)
kautta vihollisen maan, suurien kaupunkien ohi, jotka voivat tehdä
vastarintaa kuukausia. Kuninkaan sotajoukko oli huonosti varustettu
ampumavarojen ja elintarpeiden puolesta ja hänen rahastonsa tyhjä. Mutta
itse yrityksen uhkarohkeus innostutti sotilaita. Kesäkuun 28 p:nä läksi
sotajoukko liikkeelle Gienistä. Kaikkialla maaseudulla otti kansa joukot
suosiollisesti vastaan. Se ei ollut tottunut semmoiseen sotakuriin,
jonka »la Pucelle» oli pannut toimeen, ja hän sai talonpojat suostumaan
mihin uhrauksiin tahansa. Maaseudun aatelistokin näytti taipuvan
luopumaan Englannin kuninkaasta ja liittymään dauphiniin. Etenkin
Champagnessa vastaanotettiin Kaarlo ja Jeanne maan vapauttajina.
Kaupungit osoittivat suurempaa epäluottamusta, etenkin korkeampi
porvaristo ja linnaväki, mutta heidän täytyi myöntyä alempain
yhteiskuntakerrosten pakoituksesta. Jeanne oli heidän silmissään
yliluonnollinen olento, he tahtoivat taistella hänen lippunsa alla ja
jälleen tulla ranskalaisiksi. Kaupungeista teki Troyes suurinta
vastarintaa. Sen asukkaat pelkäsivät Kaarlon kostoa yllämainitusta
sopimuksesta, joka oli tehty siellä ja joka oli riistänyt häneltä
perintöoikeuden. Kaupungin papisto epäili Jeannen kutsumusta ja toimitti
lähetystön ottamaan siitä selkoa. Nähdessään Jeannen rupesivat
lähetystön papit tekemään ristinmerkkiä ja pirskoittamaan vihkivettä.
»Tulkaa rauhassa luokseni», sanoi hän hymyillen, »en minä lennä
tieheni.» Hänen tyyneytensä teki edullisen vaikutuksen, ja kaupunkiin
palatessaan antoi lähetystö hänestä puoltavan lausunnon. Kansa tahtoi
avata portit, mutta korkeampi porvaristo ja jotensakin vahvalukuisen
englantilais-burgundilaisen varusväen päällikkö kieltäytyi antamasta
suostumustaan. Kaupunki oli hyvästi varustettu kaikenlaisilla tarpeilla
ja taisi tehdä pitkällistä vastarintaa.
Viisi päivää oli kuninkaan sotajoukko Troyesin porttien edustalla.
Pelättiin että odotus kestäisi viisi kuukautta. La Tremoille puhui jo
Loirelle palaamisesta. Pidettiin sotaneuvottelu, ja mielipiteet
näyttäytyivät olevan hyvin erilaisia. Useimmat oli epätoivo vallannut.
Robert le Maçon ehdotti, että kysyttäisiin neuvoa Jeanne d'Arcilta.
Oltiin kahden vaiheilla. Silloin »la Pucelle» äkkiä astui sisään.
Kysyttiin häneltä mitä oli tehtävä. »Uskotaanko minua?» kysyi hän
päättävästi. -- »Niin, riippuu siitä, mitä Teillä on sanottavaa.» --
»Jalo dauphin, käskekää väkenne tehdä rynnäkkö, älkääkä pitäkö niin
pitkiä neuvotteluja, sillä Jumalan nimessä, kolmen päivän kuluessa olen
minä vievä Teidät Troyesin kaupunkiin hyvällä tahi pahalla.» --
»Jeanne», sanoi le Maçon, »jos varmaan tietäisimme saavamme sen kuuden
päivän kuluttua, niin mielellämme odottaisimme, mutta en tiedä voiko se,
mitä sanotte, käydä toteen.» -- »Älkää epäilkö», vastasi Jeanne
vakuuttavasti, kääntyen kuninkaan puoleen, »jo huomenna olette Te
kaupungin herra.» Jeanne d'Arc tunsi suuren vaikutusvaltansa. Hänen
sanansa kävivät toteen. Jo samana iltana rupesi hän tavallisella
toimeliaisuudellaan valmistamaan piiritystöitä. Kaikki häntä kilvan
auttoivat, ja eräs vanha sotilas (Dunois) todistaa, että hän teki työtä
kuin kolme tottunutta sotamiestä. Pattereita rakennettiin niitä harvoja
kanuunoita varten, joita ranskalaiset kulettivat mukanaan, ja kaikki
järjestettiin rynnäkköä varten. Öiset valmistukset herättivät
kaupungissa suurta levottomuutta, joka yhä kiihtyi, kun aamun koittaessa
nähtiin neitsyen salaperäisen lipun liehuvan muurien alapuolella,
kuultiin hänen lujalla äänellä jakavan käskyjään ja huomattiin
ranskalaisten sotajoukkojen ryhtyvän rynnäkköön järjestyksellä ja
vakuudella, kuin jos olisi ollut mitä helpoin asia valloittaa korkeat
vallit ja tornit. Yleinen kauhu valtasi piiritetyt. Ei ollut muuta
neuvoa kuin antautuminen. Kuningas, yhtä mielissään kuin hämmästyneenä
tästä odottamattomasta menestyksestä, lupasi mitä edullisimmat ehdot;
englantilais-burgundilainen miehistö sai vapaasti lähteä pois, ja Kaarlo
VII ratsasti kaupunkiin Jeanne d'Arcin rinnalla asukkaiden riemuitessa.
Se tapahtui heinäkuun 11 p:nä. Saman kuun 16:na oli kuningas Rheimsin
ulkopuolella.
Tämä kaupunki antautui, vastoin luuloa, samana päivänä ja ilman
vastustusta. Päällikkö Châtillon, innokas burgundilainen, oli jo ennen
kuninkaan tuloa poistunut huomatessaan asukasten mielialan. Jo samana
yönä ryhdyttiin kruunausvalmistuksiin. Seuraava päivä, sunnuntai, alkoi
hyvillä enteillä. Barin herttua, René d'Anjou, Ranskan etevimpiä
vasalleja, saapui suurehkon seurueen saattamana ja teki sovinnon
kuninkaan kanssa. Oliko Jeanne siihen osallisena, sitä ei ole saatu
selville. Sitä vastoin oli hän Gienistä kirjoittanut Burgundin
herttualle ja kehoittanut häntä saapumaan kruunajaisiin. Kun häntä ei
kuulunut, lähetti Jeanne vielä kruunauspäivänä hänelle kirjelmän, jossa
pyytää häntä »ristissä käsin, taivaan Jumalan nimessä tekemään hyvän
sovinnon Ranskan kanssa ja antamaan anteeksi sekä toiselle että toiselle
hyvästä sydämmestä, kuten tosi kristityn tulee».
Kruunaus tapahtui suuressa tuomiokirkossa. Vanhoja tapoja seurattiin
mikäli mahdollista. Kaarlo VII ei omistanut koko Ranskaa eikä ollut
kaikkien vasalliensa ympäröimä. Mutta lähinnä alttaria seisoi »La
Pucelle» täydessä sota-asussa ja lippu kädessä. Hän oli kuin itse
ranskalaisen isänmaan hengetär. Isänmaa ei voinut sortua, se oli
voittava ja jälleen tuleva mahtavaksi. Olihan itse taivaskin esiintynyt
sen puolustajana. Mitä merkitsi se, että ruhtinas, joka oli kruunattava,
oli heikko raukka, ja että juhlatoimituksen toimittaja oli
huonomaineinen pappismies. Orléansin neitsyt, hän oli uudestisyntynyt
Ranska, ja hän seisoi kuninkaan vieressä.
Kun pyhä toimitus oli päättynyt, astui Jeanne esiin ja syleili kuninkaan
polvia kyynelsilmin. »Rakas kuningas», lausui hän, »nyt on Jumalan tahto
täytetty, joka vaati, että Te tulisitte Rheimsiin kuninkaan tavoin
kruunattavaksi, voidaksenne näyttää, että Te juuri olette todellinen
kuningas, jolle valtakunta on tuleva.» Kyynelten ja nyyhkytysten
katkaisemia riemuhuutoja kaikui korkeissa temppeliholveissa. Ilon
huumaus oli vallannut jäykimmätkin mielet. Jokainen tunsi, ettei niin
suurta ollut tapahtunut S:t Remis'in kaupungissa, siitä päivästä,
jolloin frankkilaisten apostoli oli vihkinyt Klodovikin ja hänen
kansansa kristinuskoon.
Ensimmäinen osa Jeanne d'Arcin kutsumuksesta oli täytetty, mutta vielä
oli paljon tehtävää. Englantilaisten hallussa oli vielä Pariisi, koko
Normandia ja muita tärkeitä alueita. Burgundin herttua oli yhä
vastakruunatun kuninkaan vastustaja. Jeanne d'Arc tahtoi heti
kruunauksen jälkeen jatkaa vapauttamistyötä. Hyökkäys oli nyt
suunnattava Pariisia kohti, sen hän oli alusta alkaen selittänyt.
Eräät historiankirjoittajat ovat tahtoneet väittää, että Jeanne d'Arc
oli mielestään täyttänyt tehtävänsä, kun kuningas oli kruunattu, ja että
hän tahtoi vetäytyä pois, mutta häntä kehoitettiin jäämään. On sanottu
että hän senjälkeen kävi vaiteliaaksi eikä enää omannut entistä
vaikutusvaltaansa. Uudemmat, perinpohjaisemmat tutkimukset ovat
kuitenkin kokonaan kumonneet nämä väitteet. Hän tosin lausui ikävöivänsä
kotiin, entiseen, vaatimattomaan elämäänsä, mutta sille lausunnolle on
annettu liian suurta merkitystä. Itse asiassa ikävöi Jeanne aina
heikkouden hetkinä pois taistelutantereelta, mutta »hänen äänensä»,
hänen omatuntonsa ei sallinut semmoista askelta. Monet muut Jeanne
d'Arcin lausunnot, kuten koko hänen menettelytapansa, osoittavat sitä
vastoin selvästi, että hän piti tehtävänään englantilaisten
perinpohjaisen karkoittamisen Ranskasta ja että hän uskoi kutsumukseensa
sekä kruunauksen jälkeen että ennen sitä, niin, jopa kuoloon asti.
Mutta jos tämä on todistettu todeksi, on yhtä totta että Rheimsin
kruunaus oli Jeanne d'Arcin maineen kukkula. Ranskan kansa häntä ihaili,
ei ihmisenä eikä edes pyhimyksenä, vaan ilmestyksenä toisesta
maailmasta. Kunnioituksesta, jota hänelle kaikkialla osoitettiin, on jo
mainittu. Hänen maineensa alkoi levitä Ranskan ulkopuolelle.
Ranskalaiset olivat tunnettuja epäilijöitä; kun _he_ uskoivat, että »la
Pucelle» oli korkeampi olento, täytyi hänen välttämättömästi olla jotain
erinomaista. Hänen vallalleen ei nähty rajoja. Hänen mielipidettään
kysyttiin paaviriidoissa ja läänikiistoissa. Hän rupesi itse
laajentamaan aikeitaan englantilaisten karkoittamisesta kauvemmaksi,
puhumaan kerettiläisten lannistamisesta ja epäuskoisten kukistamisesta.
Sokea jumaloiminen, jonka esineenä Jeanne d'Arc oli, ei kuitenkaan
voinut suuressa määrin häiritä, hänen mieltään ja viedä hänen
ajatuksiaan niiden varsinaisesta päämaalista, sillä hän oli pysynyt
hurskaana lapsena kaikista kunnian-osoituksista huolimatta. Mutta se
lisäsi hänen vihollistensa lukua ja voi siten käydä vaaralliseksi hänen
tuumainsa toteuttamiselle. Kaikki liioitteleminen synnyttää murroksen.
Ihmiset voivat ainoastaan poikkeustiloissa elää ihastuksen ja
ihanteellisuuden maailmassa. Jeanne d'Arcilla oli _aina_ ollut
vastustajia. Rheimsin kruunauksen jälkeen kävivät ne sekä lukuisammiksi
että voimakkaammiksi. Englantilaiset olivat alusta pitäen luonnollisista
syistä hänen vihollisiaan. Heidän silmissään oli hän aina paholaisen
palvelija, joka oli lähetetty heidän häviökseen. Se oli ainoa selitys,
johon heidän ylpeytensä myöntyi, ja ajan näkökanta salli sekä ylhäisten
että alhaisten englantilaisessa sotajoukossa omaksua tämän mielipiteen.
Mutta Jeannella oli muitakin vihollisia, jotka olivat sitäkin
vaarallisempia, kun olivat hänen omia maamiehiään.
Keskiajan suuri uskonnollisuus ja taipumus ihmeitä uskomaan selittää
tosin osaksi sekä Jeanne d'Arcin esiytymisen että hänen saavuttamansa
suuren vaikutusvallan, mutta sinäkään aikana ei uskonto ollut vain
uskoa, tunnetta ja elämää, vaan myös muodollisuutta. Katolilainen
puhdasoppisuus skolastinen filosofia aseenaan oli raudankova muoto,
johon Jeanne d'Arc ei sopinut. Häntä vastassa oli sen vuoksi aina osa
papistoa ja oppineita. Moni näistä kirjainten orjista, joilta puuttui
henkeä ja elämää, pelkäsi vilpittömästi tuota ihmeellistä olentoa, jota
he eivät voineet selittää tunnetuilla perusteilla. Toiset taas tunsivat
salaista vihaa ja kateutta oppimatonta naista kohtaan, joka selitti
olevansa suorastaan Jumalan innostama ilman pappien välitystä, joka
väitti näkyjensä merkitsevän enemmän kuin kaikki heidän kirjansa, joka
puhui, vastasi ja opetti oman päänsä eikä kirkon opin mukaan, jota hän
vain puolittain käsitti.
Sotilastenkin joukossa oli Jeannella vastustajia. Toiset kadehtivat
hänen menestystään ja mainettaan, toisia vaivasi, se että heidän täytyi
totella oppimatonta naista, jonka näkyjä he tosin taikauskoisesti
pelkäsivät, mutta jota he kuitenkin sydämmensä syvyydessä halveksivat,
toiset taas olivat tyytymättömiä siihen sotakuriin, jonka Jeanne oli
pannut toimeen ja jota hän piti voiton välttämättömänä ehtona.
Innostuksen hetkenä kävi vanhojen raakojen sotatapojen poisjättäminen
laatuun, mutta pitemmän aikaa vilpittömällä sydämmellä noudattaa Jeanne
d'Arcin vaatimia jumalisia elintapoja ei ollut niin helppoa, ja nurinaa
ja tyytymättömyyttä kuului monelta taholta. Kuninkaastakin tuntui Jeanne
d'Arcin valta painostavalta. Hän tunsi, missä suhteessa he olivat
toisiinsa, mutta tiesi myöskin, mitä Jeanne häneltä vaati, ja koetti
mikäli mahdollista vetäytyä pois hänen vaikutusvallastaan. Kaarlo
VII:nnen luonteessa huomaa aina taipumusta kateuteen. La Tremoille
yllytti tätä kuninkaan mielialaa ja hänen onnistui tehdä Rheimsin
arkkipiispasta, epäluotettavasta ja tylystä Reinhold de Chartres'ta,
Jeannen vastustaja. _Etupäässä tämä hovin salainen tyytymättömyys_ teki
lähinnä seuraavana aikana Jeannen aseman vaikeaksi.
Pariisiin, heti, viipymättä, se oli Jeanne d'Arcin vakava tahto. Häntä
kannattivat siinä kohdin sotajoukon etevimmät päälliköt. Viivytys
saattoi olla turmioksi. Rheimsin kruunaus oli tehnyt valtavan
vaikutuksen, jota tuli käyttää hyödykseen. Pariisin väestö, joka siihen
asti vihasta armagnac'eja kohtaan oli ollut burgundilais- ja
englantilaismielistä, alkoi horjua. Burgundin herttua ei vielä ollut
päättänyt tuliko hänen kannattaa englantilaisia vaiko kuningasta.
Bedford työskenteli innokkaasti Pariisin puolustusvoimien lisäämiseksi,
joukkojen hankkimiseksi Englannista ja Normandiasta. Oli tärkeätä ettei
hänelle annettaisi aikaa näihin varustuksiin, joita varten hän oli
toiminut Patayn tappiosta asti tunnetulla pontevuudellaan, mutta jotka
kuitenkaan eivät vielä olleet päätetyt rahanpuutteen vuoksi. Hän oli
vastikään sopinut enonsa, Winchesterin mahtavan piispan kanssa, hän
neuvotteli Filip hyvän kanssa. Näiden toimenpiteiden hedelmät eivät
saisi kypsyä. Pariisiin, ja viipymättä, se oli järkevintä. Mutta Kaarlo
ja hänen neuvostonsa epäröivät, joka on selitettävissä vain siten, että
he vastahakoisesti ottivat vastaan Pariisinkin Jeanne d'Arcin kädestä.
Ensin viivytteli kuningas Rheimsissä, eikä kulkenut sieltä lyhintä
tietä, sekä oleskeli sitten Soissonsissa ja Compiègnessä kauvemmin kuin
oli tarpeellista. Korvaamaton aika kului hukkaan. Jeanne oli alla päin,
sotajoukko tyytymätön.
Bedford ehti sill'aikaa koota tuntuvan sotavoiman, jolla hän kulki
vihollista vastaan. Tarkoituksena näyttää enemmän olleen ajan
voittaminen Pariisin puolustautumista varten kuin taisteluun ryhtyminen,
sillä kun hän kohtasi ranskalaiset Senlisin läheisyydessä, ei uhka eikä
houkutus voinut saada englantilaisia joukkoja jättämään vallitettua
leiriänsä. Hän peräytyi sitten Pariisiin, mutta ranskalaiset eivät
ajaneet häntä takaa. Nämä suuntasivat kulkunsa Compiègneen ja jäivät
sinne täydelliseen toimettomuuteen.
Vihdoin loppui Jeanne d'Arcin kärsivällisyys. Elokuun 23 p:nä kutsui hän
luokseen Alenconin, joka sotapäälliköistä oli häntä lähinnä, ja sanoi:
»Kaunis herttuani, antakaa järjestää Teidän ja muitten päällikköjen
joukot. Keppini nimessä, tahdon kulkea Pariisiin ja nähdä kaupungin
lähemmällä kuin ennen.» Käskyä toteltiin. Vastoin kuninkaan tahtoa
seurasi sotajoukon päävoima Jeannea. Etukaupunki, S:t Denis,
valloitettiin, sotajoukot asettuivat sinne ja sana sanan jälkeen
lähetettiin Kaarlo VII:nnelle. Lähempi tutustuminen Pariisiin näytti,
että täällä tarvittiin yhdistettyjä voimia ja kuninkaan läsnäoloa, jos
jotain oli saavutettava. Hyvällä se ei näyttänyt käyvän, sillä kun
Jeanne kehoitti kaupunkia antautumaan, sai hän vain ivallisia
vastauksia. Vihdoin saapui kuningas. Syyskuun 8 p:nä oli tehtävä
rynnäkkö kaupunkia vastaan. Jeanne d'Arc osoitti tavallista
toimeliaisuuttaan, oli ensimmäiseksi vallihautojen toisella puolen ja
jakeli käskyjä joka taholle. Sotilaita innostutti hänen uhrautuva
rohkeutensa kuten ennenkin, ja vihollinen väistyi säikähtyneenä monin
paikoin, mutta kaikesta huolimatta ei rynnäkkö ensinkään onnistunut.
Siihen oli monta syytä. Kuningas ei ottanut osaa taisteluun, Pariisin
asukkaat eivät, Bedfordin ansiosta, hyökkääjiä kannattaneet, Jeanne
d'Arc haavoittui ja kykeni lopulta vain maassa maaten kehoittamaan
sotilaitaan; sitä paitsi toimivat Jeannea vastaan, salaa Retz ja
Gancourt, hänen vastustajiaan, joille oli uskottu tärkeä päällikkyys.
Yksimielisyys ja sotakuri olivat olleet jumalallisia voimia, joilla
Jeanne oli voittanut, mutta, niitä ei enää sotajoukossa ollut. Seuraavat
päivät olivat hänelle osoittavat vielä selvemmin, kuinka hänen
vastustajansa saivat oman tahtonsa perille. Hänen aikeensa mennä Seinen
poikki ja hyökätä vasemmalta rannalta näyttäytyi mahdottomaksi, koska
kuningas hänen tietämättään oli hävittänyt sillan, jota hän aikoi
käyttää. Siihenkään keinoon ei siis voinut turvautua. Niissä
sotaneuvotteluissa, jotka seurasivat onnistumatonta rynnäkköä, olivat
hänen vastustajansa voiton puolella. Piirityksen jatkaminen olisi
mahdottomuutta, ja jokainen oli nähnyt, ettei neitsyen sanoihin enää
käynyt luottaminen. Oli ryhdytty neuvotteluihin Burgundin herttuan
kanssa. Niiden tulosta piti nyt odottaa ja sill'aikaa siirtyä takaisin
entiseen majailupaikkaan Loiren rannalle.