antaa hänen kuolla luonnollista kuolemaa, ja kaikkia lääkäritaidon
keinoja koetettiin. Hän paranikin, vaikka hitaasti. Koetettiin käyttää
hyväksi hänen heikkoustilaansa ja taivuttaa häntä tunnustamaan
ilmestyksensä vääriksi. Vasta silloin kuin hän itse myöntäisi tekemänsä
työn olevan saatanasta eikä Jumalasta, olisi vihollisten voitto
täydellinen, vasta silloin olisivat englantilaiset tunteneet
kostaneensa. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, vaan hän pysyi
entisissä sanoissaan. Häneltä kiellettiin Herran ehtoollinen, mutta
kuolo silmien edessä oli hän kuitenkin tyyni. Jumala oli suojeleva hänen
ruumistaan ja sieluaan; pahempi oli hänen tuomariensa laita, arveli hän.
Hänet, vietiin huoneeseen, jossa oli kidutuskoneita. »Voitte murskata
kaikki jäseneni», sanoi hän, »ja jos muutan mielipidettä, ei se
kuitenkaan merkitse mitään, sillä silloin kipu pakoittaa minut väärään
tunnustukseen.»
Mutta Pariisin yliopistosta tulikin kirjoitus, jossa Jeannen syyllisyys
täydellisesti tunnustettiin. Hän oli antanut leikata hiuksensa, jotka
Jumala oli hänelle antanut hänen päänsä peitteeksi, ja pukeutunut miehen
vaatteisiin, hän oli kerettiläinen, luopio j. n. e. Rouenin
tuomiokapituli näki parhaaksi yhtyä niihin viisaihin sanoihin, jotka
tulivat Pariisin »alma mater'ista». Jeannea kehoitettiin vielä kerran
valalla kieltämään, mutta turhaan. Silloin päätettiin panna toimeen
suuremmoiset juhlallisuudet, joiden kautta koetettiin häneen vaikuttaa.
24 p:nä toukokuuta vietiin Jeanne St. Ouen'in kirkkomaalle, johon oli
pystytetty kaksi parveketta. Toisella oli Winchesterin piispa,
englantilainen kardinaali, joka oli oikeudenkäynnin ylin johtaja ja
hänen ympärillään piispoja, jumaluusoppineita, lakimiehiä, sotilaita ja
muita eteviä miehiä. Toiselle parvekkeelle vietiin Jeanne. Sen
alapuolella oli pyöveli kidutusaseineen. Kansanjoukko tunkeili
ylt'ympärillä. Guillaume Erard seurasi Jeannea parvekkeelle ja piti
hänelle teoloogisen esitelmän siitä synnistä, johon hän teki itsensä
syypääksi, kun hän ei tahtonut paeta kirkon helmaan. Hän tuli sanoneeksi
muutamia kovia sanoja Kaarlo VII:nestä. Jeanne keskeytti hänet
selittäen, että hänen kuninkaansa oli hyvä kristitty ja ettei kuningasta
voitu syyttää siitä mitä hän, Jeanne, oli sanonut ja tehnyt. Koko
Jeannen käytöksestä huomattiin kuitenkin että hän oli levoton ja
epävarma.
Erardin puheen jälkeen luettiin hänen kuolemantuomionsa. Se ei enää
antanut aihetta epäilykseen. Kirkko jätti Jeannen maallisen vallan
käsiin, ja hän vietäisiin roviolle poltettavaksi. Hänen katseensa
himmeni, ja heikolla äänellä lausui hän: »Suostun siihen, mitä kirkon
tuomarit käskevät. Tahdon totella heidän tahtoaan.» -- »Ettekö enää
puolusta näkyjänne ja ilmestyksiänne?» -- »Vetoon kirkon tuomareihin.»
-- »Silloin tulee Teidän valalla kieltää ja panna nimenne tämän
asiakirjan alle.» -- Jeanne piti kynää kädessään, piirsi ristinsä ja
kirjuri kirjoitti »Jeanne» kirjoituksen alle. Josko tämä paperi, joka
luettiin Jeannelle, todella sisälsi kaiken sen, mikä on virallisessa
kieltoasiakirjassa, on asia, jota ei ole voitu saada täysin selville.
Varmaa on kuitenkin, että Jeanne kielsi kutsumuksensa heikkouden
hetkenä, tuskallisen kuoleman pelosta, rakkaudesta elämään, joka oli
luonnollista yhdeksäntoista vuotiaalle, elinvoimaiselle tytölle.
Varsinaisena syynä siihen lienee kuitenkin ollut se, että hän siten
luuli pääsevänsä englantilaisten käsistä kirkon huostaan. Sen vuoksi hän
hämmästyi saadessaan kuulla tuomionsa, jonka mukaan hänen piti viettää
loput elämästään vankeudessa. Jeanne vietiin sitten takaisin linnaan.
Paluumatkalla nostivat lukuisat saapuvilla olevat englantilaiset ankaran
metelin, sillä he olivat äärimmilleen kiivastuneet siitä, että Jeanne
nyt näytti pääsevän heidän käsistään. He eivät voineet käsittää sitä
häijyyden syvyyttä, joka piili tässä kieltämisnäytännössä. »Vielä me
hänet löydämme jälleen», virkkoi eräs tämän julman näytelmän etevimpiä
näyttelijöitä. Koko tämä meteli oli pantu toimeen ainoastaan siinä
tarkoituksessa, että hänen valtansa ja maineensa alenisi Ranskan kansan
silmissä. Sokeat ihailijat ovat tahtoneet kieltää tahi kokonaan toisin
selittää tätä Jeannen heikkoutta, mutta se pysyy, eikä kukaan tuominne
häntä siitä, että inhimillisiäkin tunteita asui tässä Jumalan
ihmeellisessä aseessa.
Jeanne palasi vankeuteen. Hän puettiin naisen pukuun ja pantiin entistä
kovempiin kahleisiin. Hänen kainoudentuntoaan loukattiin mitä
törkeimmällä tavalla, ja hän huomasi, katkerata kyllä, että hänen
äänensä olivat olleet oikeassa, kun olivat käskeneet häntä käyttämään
miehen pukua, niin kauvan kuin hän seurusteli miesten kanssa. Häntä
vaivasi epäilys ja omantunnon vaivat, hänen äänensä joko vaikenivat tahi
moittivat hänen menettelytapaansa. Kun hän eräänä aamuna heräsi, löysi
hän vuoteensa äärestä ainoastaan miehen vaatteita. Vanginvartija oli
ottanut pois hänen naispukunsa korkeammasta käskystä, kuten luullaan.
Asiaa ei kuitenkaan ole saatu selville. Yhtä kaikki, Jeannen oli pakko
jälleen pukeutua miehenpukuunsa. Hän ymmärsi, että se merkitsi kuolemaa,
sillä samalla hän oli »luopio». Vielä kerran taisteli hän heikon
luontonsa kanssa, mutta heti kun hän oli saanut vanhan pukunsa ylleen,
oli kuin hän olisi saanut entisen voimansakin takaisin. Hän sai jälleen
rohkeutta kärsimyksen kautta sovittaa mitä hän kieltovalallaan oli
rikkonut. Hän rupesi taas uskomaan ääniinsä.
Kun tuomarit kuulivat Jeannen pukeutuneen miehenvaatteisiin, eivät he
hämmästyneet, eivätkä pahastuneet. Cauchon kävi hänen luonaan uudelleen
uhkauksillaan ja viisasteluillaan vaivatakseen hänen omaatuntoaan,
uskotellakseen hänelle, että äänet, jotka olivat olleet hänen suurin
ilonsa, eivät tulleet Jumalalta, vaan saatanalta. Nyt ei ollut puhetta
vapautumisesta ruumiillisesta kuolemasta, siihen hän auttamattomasti oli
syypää, vaan oli puhe hänen ijankaikkisesta pelastuksestaan. Mitä hän
oikeastaan vastasi Cauchonille, on epävarmaa. Joka tapauksessa ne olivat
syvän epätoivon sanoja. Olisiko hän yksin oikeassa kaikkien kirkon
hurskasten ja oppineiden miesten rinnalla? Eivätkö äänet olleet
luvanneet hänelle vapautta? Ja mikä häntä odotti? Jeanne sai ripityttää
itsensä ja nautti syvästi liikutettuna Herran ehtoollisen 30 p:nä
toukokuuta 1431. Vanki puettiin pitkään pukuun ja tavanmukaiseen
hiippaan, joka oli koristettu piruilla, liekeillä ja sanoilla
»kerettiläinen, luopio, pilkkaaja ja epäjumalanpalvelija». Hänet pantiin
neljän hevosen vetämille rattaille; toisella puolen häntä oli pedelli,
toisella hänen rippi-isänsä ja Isambard de la Pierre, eräs hurskas ja
oppinut kapusiinilaismunkki, joka vastahakoisesti oli allekirjoittanut
kuolemantuomion. Kahdeksansataa sotilasta seurasi rattaita. Kansaa oli
tungokseen asti joka kadulla. Sääli kuvastui useimpien kasvoilla. Ei
kuitenkaan ollut pelkoa mistään mellakasta hänen pelastuksekseen, sillä
kaikki englantilaiset joukot olivat komennetut toimeen. Matka
suunnattiin mestauspaikalle, »le vieux marché».
Sinne oli pystytetty kolme lavaa, yksi hengellisen säädyn miehiä, yksi
maallisia tuomareita ja yksi syyllistä varten. Keskellä oli korkea
rovio. Sen nähdessään kauhistui Jeanne. »Rouen, Rouen, täälläkö minun
pitää kuolla! Oi, Rouen, pelkään pahasti, että sinä tulet kärsimään
minun kuolemastani.» Sitten hän rauhoittui ja kuunteli hiljaa saarnaa,
jonka Nicole Midi piti hänelle. Hän lankesi sitten polvilleen ja
rukoili, rukoili itsensä puolesta, niiden puolesta, joita vastaan hän
mahdollisesti oli rikkonut, maansa, kuninkaansa ja pyöveliensä puolesta.
Liikutus valtasi jokaisen. Nuo kuivakiskoiset teeskentelijät ja viekkaat
valtiomiehet eivät voineet pidättää kyyneliään tätä hurskasta, onnetonta
tyttöä nähdessään. Ainoastaan raa'at englantilaiset sotilaat olivat
haltioissaan ajatellessaan sitä julmaa näytäntöä, joka oli tulossa.
Vihdoin antaa Winchester merkin. Cauchon lukee kuolemantuomion: »Sinä
olet palannut niihin hairahduksiin ja rikoksiin, joista olet valalla
luopunut, kuten koira palaa oksennustensa luo. Me selitämme sinut
jälleen sen pannaanpanon alaiseksi, joka sinua kohtasi. Me sulemme sinut
mädänneenä jäsenenä kirkon yhteydestä pois ja annamme sinut maallisen
vallan haltuun, pyytäen sitä huojentamaan tuomiotaan sinun suhteesi,
mitä kuolemaan ja jäsenten hävittämiseen tulee.»
Tuomarit jättivät Jeannen. Hän tahtoi ristiinnaulitun kuvaa ja pyysi
ympärillä seisovia noutamaan semmoista läheisimmästä kirkosta. Sitä
odottaessa tehtiin risti kepistä. Jeanne suuteli sitä nöyrästi ja astui
rauhallisesti lavalta rovion luo. Isambard ja rippi-isä seurasivat
häntä. Kun hänet kiinnitettiin roviolle, kuulivat kaikki hänen ääneensä
huutavan pyhää Mikaelia avukseen. Pyöveli lähenee soihtu kädessä. Jeanne
päästää huudon ja lausuu sitten muutamia vilkkaita sanoja
rippi-isälleen. Ympärillä olijat kuulivat ainoastaan katkonaisia sanoja:
«Jumala, Jesus, Maria, ääneni.»
Isambard todisti sitten, että Jeannen viimeiset selvät sanat olivat:
»Niin, minun ääneni olivat Jumalasta. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen
tehnyt Jumalan käskystä. Ei, ääneni eivät ole minua pettäneet. Ne olivat
Jumalan ilmestyksiä.»
Usko oli palannut viimeisellä hetkellä. Hän käsitti, että kuolema oli se
luvattu vapauttaja. Hitaasti yllättivät liekit Jeannen korkealla
roviolla. Viholliset olivat tahtoneet tehdä hänen tuskansa niin
pitkällisiksi kuin suinkin. Taajat savupilvet estivät kansanjoukkoa
häntä näkemästä. Äkkiä hajosivat ne tuulenpuuskasta, »Jesus» kuului
liekeistä -- ja sitten oli kaikki hiljaa.
* * * * *
Väkivallan teko oli toimitettu, toimeenpanijat menivät kukin työhönsä,
kansa hajosi. Moni oli kuitenkin hänen kuolemansa kautta saanut
vakuutuksen hänen viattomuudestaan, joka pysyi läpi koko elämän. He
todistivat siitä, kun muutaman vuoden kuluttua (1456), seurauksena
uudesta, uskonnollisesta ja kansallisesta liikkeestä, Pariisin yliopisto
ja katolinen kirkko näki parhaaksi panna toimeen uuden oikeudenkäynnin,
jossa Jeanne d'Arc puhdistettiin kaikista niistä rikoksista, joista
häntä syytettiin 1431.
Jeanne d'Arcin muisto ei tarvinnut tätä kirkollista puhdistusta
säilyäkseen jälkimaailmalle yhtenä historian suurimmista muistoista. »La
pucelle d'Orleans» antoi Ranskan takaisin itselleen, hän loihti esiin
ranskalaisten isänmaanrakkauden, eikä se työ, jonka hän aloitti, sitten
koskaan kuollut. Jeanne oli ennustanut, että ennen seitsemää vuotta
olisivat englantilaiset poissa maasta. Vuonna 1436 joutui Pariisi Kaarlo
VII:nen haltuun, seuraavina vuosina Normandia. Ainoastaan Calais jäi
englantilaisille. Jeanne d'Arcin työ kantoi hedelmää. Ranska astui
paikoilleen Uuden ajan suurvaltojen pariin.
Jeanne d'Arcilla oli maailmanhistoriallinen tehtävä, kenties suurempi
kuin kellään naisella koskaan on ollut. Se innostus, joka oli vanhojen
gallialaisten papittarilla, se taito tulistuttaa hurmaukseen
taistelussa, josta germaanien valkyriat olivat tunnettuja, se hurskaus
ja nöyrä usko, joka ylimalkaan on naisen tunnusmerkkejä, oli Jeanne
d'Arcilla suuressa määrin. Isänmaanrakkaus, jota naisella usein
himmentää rakkaus perheeseen, joka kuitenkin on sen alkujuuri, oli
hänessä yhdistynyt syvään uskoon ja eteviin henkisiin ominaisuuksiin.
Näillä henkisillä voimillaan juuri hän voitti. Kenelle tahansa ei
kuitenkaan ollut suotu käsittää semmoista ilmestystä kuin hänen. Hän
kuolikin sen vuoksi marttyyrin kuoleman.
Uudempi arvostelu on, kuten tiedetään, syrjäyttänyt monta isänmaallista
ja pyhää muistoa, on asettanut sadun ja pyhäintarujen pariin lausuntoja,
mielipiteitä, tapauksia, joita kauvan on kunnioitettu ja joiden totuutta
ainoastaan harvat ovat uskaltaneet epäillä. Historiallinen arvostelu ei
ole unohtanut Jeanne d'Arcia. Yhtä ja toista on se karsinut pois, mutta
monta selittämätöntä asianhaaraa on sen täytynyt jättää jälelle, jotka
käyvät vielä omituisemmiksi sen kirkkaan historiallisen valon kautta,
joka lankeaa koko hänen esiintymiselleen. Moniaita yrityksiä on tehty,
vaikka vielä ilman menestystä, selittämään hänen luonteensa
omituisuuksia. Näihin selityskokeisiin emme tässä kajoa, varsinkin kun
ne vielä ovat sekä epätäydellisiä että tyydyttämättömiä. Olemme tässä
vain koettaneet kertoa Jeanne d'Arcin historian, jommoiseksi se
muodostuu täysin luotettavien lähteiden perusteella.