jonka hänen äitinsä oli hylännyt ja jolta oli riistetty suurin osa
perinnöstään kauhistavien englantilaisten kautta, ja lukemattomia
kertomuksia näiden väkivaltaisuuksista sekä julmuuksista oli liikkeessä.
Myöskin läheltä käsin sai hän nähdä sodan kauhuja. Käytiin taisteluja
naapurikylien kanssa, hänen veljensä tulivat haavotettuina kotia,
vihollinen tunkeutui jopa Domremyynkin ja Jeannen täytyi paeta
muutamiksi päiviksi kotoaan. Kaikki nämä kärsimysten, taistelujen ja
alennuksen kuvat tekivät häneen syvän vaikutuksen ja yhdistyivät hänen
eloisassa mielikuvituksessaan niiden pyhien legendojen, ja tarumaisten
kertomusten kanssa, jotka olivat hänen syvän, tuntehikkaan sielunsa
ainoana henkisenä ravintona. Moni mietti, mikä kaiken tämän kurjuuden
loppuna tulisi olemaan. »Nainen, Baijerin Isabella, on myynyt Ranskan,
toinen nainen on sen pelastava», niin kuului ennustus, joka alkoi levitä
kansan keskuudessa, milloin ja mistä, se on epävarmaa. Se tuli myöskin
Jeanne d'Arcin korviin. Hän ei tosin koskaan kerro, että tämä ennustus
teki, häneen mitään syvempää vaikutusta, vaan mainitsee siitä ainoastaan
ohimennen. Tiedottomasti lienee se kuitenkin juurtunut lujasti,
luonteeseen, joka oli samalla niin rikas mielikuvituksista ja
lujatahtoinen kuin Jeannen. Hän lisäsi hartaudenharjoituksiaan kaksin
verroin, kidutti itseään ja rukoili saadakseen Jumalalta lohdutusta ja
selityksen siitä surusta ja kurjuudesta, joka oli kaikkialla häntä
vastassa. Näiden hartaudenharjoitusten kautta terottui hänen
mielikuvituksensa äärimäisyyksiin saakka. Samalla säilytti hän kuitenkin
rauhallisen, voimakkaan olemuksensa ja selvän, terävän järkensä. Juuri
tämä omituinen vastakohta Jeanne d'Arcin luonteessa tekee hänet yhtä
huomattavaksi sekä psykoloogisessa että historiallisessa suhteessa.
Kertomus Jeanne d'Arcin esiintymisestä ei ole mikään legenda. Se ei ole
tullut jälkimaailman tiedoksi kansan suun kautta. Hän on itse kertonut
historiansa, rauhallisesti ja selvästi, ja sen ovat sittemmin
kirjoittaneet muistiin hänen tuomarinsa. Allaolevaan kertomukseen ovat
näin ollen päälähteinä hänen omat sanansa sekä ne lukuisat todistukset,
joita annettiin hänen oikeudenkäynnissään. Jeanne sanoo saaneensa
kutsumuksensa Jumalalta. Selittipä tämän seikan miten hyvänsä, pysyy
kuitenkin kieltämättömänä tosiasiana, että hän uskoi sen, ettei hän
tahtonut pettää ketään ja ettei hän koskaan ollut minkään valtiollisen
salajuonen työaseena.
Jeanne oli eräänä kesäpäivänä -- niin kuuluu kertomus hänen ensimäisestä
kutsumuksestaan -- isänsä puutarhassa. Oli keskipäivä. Silloin kuuli hän
äkkiä äänen kirkon oikealta puolelta huutavan: »Jeanne, ole kiltti ja
hyvä lapsi, käy usein kirkossa»; hän näki myöskin kirkkaan valon ja
omituinen tunne valtasi hänet. Jeanne oli silloin 13-vuotias. Sen
jälkeen toistuivat nämä ilmestykset ja kävivät muodoltaan määrätymmiksi.
Hän oli näkevinään sekä pääenkeli Mikaelin että lempipyhimyksensä Pyhä
Margaretan ja Pyhä Katarinan. Ei enää ollut kysymys vain kilttinä
tyttönä olemisesta, äänet puhuivat hänelle Ranskan onnettomuuksista,
kehottaen häntä lähtemään kuninkaan luo ja antamaan hänelle takaisin
hänen valtakuntansa. »Minä olen nähnyt heidät yhtä hyvin kuin näen
teidät», sanoi hän tuomareilleen, »ja kun he jättivät minut, itkin minä
ja olisin hyvin kernaasti tahtonut, että he olisivat ottaneet minut
mukaansa.» Jeanne epäili ja huomautti äänien kehotuksia vastaan, että
hän oli vain köyhä tyttö, joka ei osannut ratsastaa, eikä ymmärtänyt
sodankäyntiä. Äänet jatkoivat kuitenkin kehotuksiaan ja neuvoivat häntä
menemään seigneur Baudricourtin luo Vancouleursiin, joka tulisi viemään
hänet kuninkaan luo.
Useita vuosia ahdistelivat nämä ilmestykset Jeannea, mutta hän ei siitä
huolimatta voinut päättää jättää huomaamatonta kyläänsä ja lähteä
suurien tapahtumain pyörteeseen. Hän uskoi salaisuutensa eräälle
kaukaiselle sukulaiselle, setä Laxartille, joka kykeni käsittämään hänen
tunteensa ja näkynsä. Hän vei hänet vihdoin Baudricourtin luo, mutta
tämä teki vain ivaa tytön puheista ja sanoi, että hänen korviaan olisi
perinpohjaisesti kuumennettava. Vanhemmat koettivat nyt naittaa pois
tytön, mutta tämä ei tahtonut noudattaa heidän toiveitaan, vaan oli
lujemmin kuin koskaan päättänyt mennä »Dauphinin» luo, kuten kansa vielä
yleensä kutsui Kaarle VII:tä, koska hän ei ollut kruunattu. Huhu
Orléansin piirityksestä oli saapunut Vancouleursiin, ja äänet kehottivat
entistä innokkaammin Jeannea kiiruhtamaan avuksi onnettomalle
kaupungille. Vieläkin kerran kävi hän Baudricourtin luona, mutta ilman
parempaa menestystä. Nyt hän ei kuitenkaan enää antanut pelottaa
itseään, vaan asettui asumaan erään vaununtekijän luo, käytti osan
aikaansa rukouksiin, osan perheenemännän auttamiseen, ja odotteli
luottavasti, milloin hänen hetkensä oli tuleva. Linnanherran
ympäristössä oli muutamia, jotka olivat taipuvia kuulemaan tytön sanoja.
Apu oli tarpeen, ja ihmeelliset kertomukset eivät yleensä kohdanneet
mitään epäluuloa sen ajan ihmisten keskuudessa.
Jean de Novelonpont, jota tavallisesti kutsuttiin Jean de Metziksi, kävi
Jeannen luona eräänä päivänä. «Pieni ystäväni», sanoi hän, »mitä
tekemistä sinulla täällä on? Ajetaanko kuningas todellakin pois maasta
ja muutummeko me englantilaisiksi?» Jeanne vastasi: »Minä olen tullut
tänne kuninkaalliseen kaupunkiin puhuakseni Robert de Baudricourtin
kanssa. Hänen tulisi viedä tai antaa viedä minut kuninkaan luo. Mutta
hän ei välitä minusta, eikä minun sanoistani. Ja kuitenkin tulee minun
ennen puolipaastoa olla kuninkaan luona, vaikka minun tulisi kuluttaa
rikki jalkani polviin saakka, sillä ei kukaan maailmassa, eivät
kuninkaat ja herttuat, ei skotlantilaisen kuninkaan tytär, eikä kukaan
muukaan voi uudestaan perustaa Ranskan kuningaskuntaa, eikä ole mitään
pelastusta muutoin kuin minun kauttani. Tosin kehräisin mieluummin äiti
raukkani luona, sillä tämä ei ole minun säätyni, mutta minun täytyy
lähteä ja suorittaa tämän, sillä Herra tahtoo, että minä sen suoritan.»
-- »Kuka on teidän herranne?» kysyi Jean. -- »Se on Jumala», oli
yksinkertainen vastaus.
Jean de Metz oli vakuutettu, ja hän ei ollut ainoa. Useita tarjoutui
seuraamaan tyttöä. Vancouleursin väestö alkoi kääntää häneen huomiota ja
tahtoi hankkia hänelle tarpeellisen varustuksen. Baudricourt, jota
tekisi mieli kutsua selväajatukselliseksi, viisaaksi mieheksi, mutta
jonka viisaus oli kärsivä tappion, kieltäytyi kauan antamasta
suostumustaan, mutta lopuksi hän ei enää voinut vastustaa yleistä
mielipidettä. Jeanne sai vihdoinkin lähteä matkalle paaston ensimäisenä
sunnuntaina (helmik. 13 p:nä 1429). Hän oli puettu jonkinlaiseen
varustukseen. Ei nimittäin ollut neuvokasta matkustaa näinä raakoina
aikoina naispuvussa. Hänellä oli seurassaan kuusi henkilöä, kaikki
miehiä. Syrjäteitä, kautta metsien ja poikki jokien, läpi vihollisten
maan ja kaikenlaatuisten vaarojen uhkaamana, matkusti tyttö
vähälukuisine seuralaisineen mahdollisimman suurella nopeudella. Hänen
rauhallinen innostuksensa, hänen samalla viehkeä ja voimakas käytöksensä
herätti niissä raa'oissa miehissä, jotka häntä seurasivat, pyhää
kunnioitusta. Vaikkakin yksinäinen nainen, ei häntä kohdannut
minkäänlaisia solvauksia. Hänen seuralaisensa vannoivat pyhästi,
etteivät he tunteneet edes mitään epäpuhdasta ajatustakaan tämän
ihmeellisen naisen edessä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja sulostaan.
Sillä Jeanne d'Arc oli kaunis tyttö: vaalea tukka, siniset silmät,
hienosti muodostuneet kasvonpiirteet ja samalla sekä voimakas että
sulava vartalo. Niin kuvaavat häntä hänen aikalaisensa; mitään
luotettavaa kuvaa hänestä ei ole.
Maalisk. 6 p:nä saapui Jeanne onnellisesti Chinoniin, jossa kuningas
silloin oleksi. Hänen asemansa oli epätoivoisempi kuin koskaan. Minä
päivänä hyvänsä voi tieto Orléansin antautumisesta saapua. Kaikki varat
olivat lopussa, hänen ystävänsä olivat epätoivoissaan ja alkoivat luopua
hänestä.
Huhu Jeanne d'Arcista oli kulkenut hänen edellään. Itse hänen
matkansakin kautta vihollisten alueen muutamien harvojen seuralaisten
kanssa tuntui ihmeelliseltä. Ei kuitenkaan tietty mitä uskoa. Ei hän kai
voinut antaa mitään todellista apua, köyhä, kiihkomielinen
talonpoikaistyttö muutamine uskollisine ihailijoineen! Oliko kuultava
hänen sanojaan? Oliko päästettävä hänet puheille vai ei? Eihän
puhelemisesta hänen kanssaan voinut kuitenkaan olla mitään vahinkoa.
Kaksi päivää odotettuaan pääsi Jeanne sen vuoksi kuninkaan puheille.
Tämä otti päälleen yksinkertaisen puvun koetellakseen häntä, muutamat
hovimiehet esiintyivät sen sijaan loistavissa asuissa Jeanne tuli
sisään, rauhallisena kuten tavallisesti. Hän oli nyt niin monien
vastustusten jälkeen tämän ruhtinaan edessä, josta hän oli uneksinut ja
haaveksinut, mutta, läsnäolevien todistajain kertomuksen mukaan, ei hän
näyttänyt käyvän yhtään hämilleen hänen läsnäolostaan. Hän teki
tavanmukaiset tervehdykset ja kumarrukset kuin olisi hän syntynyt
hovissa. Heti tunsi hän kuninkaan. Hän tervehti häntä sanoilla: »Jumala
antakoon Teille onnellista elämää, rakas kuningas.» Koetellakseen häntä
vieläkin, sanoi kuningas: »Minä en ole kuningas, vaan täällä hän on»,
viitaten erääseen hovimieheen. »Jumalan nimessä, rakas ruhtinas, Te se
olette, eikä kukaan muu», kuului Jeannen tyyni vastaus.
Jeanne vietiin erääseen kunnialliseen perheeseen, jossa hän
vaatimattomalla, naisellisella olemuksellaan saavutti kaikkien suosion.
Hän puhui innostuneesti kutsumuksestaan, osotti ihmeteltävää viisautta
vastauksissaan ja ihmetytti kaikkia tottumuksellaan aseiden
käyttämisessä; hän oli iloinen ja ystävällinen seurustellessaan
ympäristönsä kanssa, yksin ollessaan rukoili hän ja itki.
Kuningas oli vielä epäilevällä kannalla. Keskustellessaan kerran
yksityisesti Jeannen kanssa tuli hän kuitenkin vakuutetuksi hänen
kutsumuksestaan ja päätti kannattaa häntä, kun hän pyysi tulla viedyksi
Orléansiin karkottamaan pois englantilaiset. Ei voi varmaan sanoa, mitä
sellaisia syitä Jeanne esitti, jotka saivat hänet vakuutetuksi. Jeanne
kieltäytyi aina antamasta tässä suhteessa mitään tietoja, huomauttaen,
ettei se ollut vain hänen salaisuutenaan. On arvattu, että hän sai
kuninkaan vakuutetuksi tämän oikeasta sukuperästä, josta oli liikkeellä
kaikenlaisia huhuja kuninkaan äidin huonojen elintapojen vuoksi. Olipa
tämän asian laita kuinka hyvänsä, hänen onnistui lietsoa tähän heikkoon,
nautinnonhaluiseen luonteeseen luottamusta ei ainoastaan hänen, vaan
myöskin kuninkaan omaan kutsumukseen, ja tämä ei suinkaan ollut vähimmän
välttämätöntä, jos mieli tehdä jotakin maan pelastamiseksi.
Jeannen asia oli kuitenkin tutkittava. Papeilta kysyttiin neuvoa, ja
kuningas päätti viedä hänet Poitiersiin, jossa Rheimsin arkkipiispa ja
useat kirkkoruhtinaat tulisivat häntä kuulustelemaan. Sen pahempi
puuttuu pöytäkirjoja näistä käsittelyistä. Jeanne vetoaa niihin
kuitenkin myöhemmin oikeudenkäynnissään, ja ne on sen ohessa merkinnyt
muistiin kaksi silminnäkijää. Hän on näiden oppineiden miesten edessä
osottanut samaa tyyntä uskoa korkeaan kutsumukseensa, joka aina ilmeni
hänen esiintymisessään. Tehtyään selkoa ilmestyksistään, selitti hän,
että kuninkaan tulisi jättää hänelle sotaväkeä Orléansin auttamiseksi.
»Jos Jumala tahtoo vapauttaa Ranskan kansan», huomautti eräs
jumaluusoppineista, »ei Hän tarvitse mitään sotajoukkoa.» -- »Jumalan
nimessä, sotajoukot tulevat taistelemaan, Jumala on antava voiton»,
vastasi Jeanne. Seguin, muuan oppinut tohtori, on itse kertonut
kysyneensä tytöltä, mitä kieltä hänen äänensä puhuivat. »Parempaa kuin
teidän», kuului vastaus. Oppinut herra puhui rumaa limousinin murretta.
»Uskotteko Jumalaan?» kysyi hän silloin terävästi. -- »Enemmän kuin te.»
-- »Jumala ei tahdo, että me uskoisimme teidän sanoihinne, ennen kun
annatte merkin, joka todistaa, että teihin tulee luottaa.» -- »Minä en
ole tullut Poitiersiin antamaan merkkejä; viekää minut Orléansiin, niin
olen näyttävä teille ne merkit, joiden vuoksi minut on kutsuttu.
Annettakoon minulle sotaväkeä kuinka pieni luku hyvänsä, ja minä olen
lähtevä! Minä olen, Jumalan nimessä, keskeyttävä Orléansin piirityksen,
minä olen vievä dauphinin kruunattavaksi Rheimsiin, minä olen
kruunauksen jälkeen antava hänelle takaisin Parisin ja minä olen vievä
Orléansin herttuan hänen vankeudestaan Englannissa. Ei tarvita niin
monta sanaa; ei ole aikaa puhua, vaan tulee toimia!» Kun oppineet
herrat, hyvin hämillään hänen sattuvista vastauksistaan, etsivät
raamatusta sekä kirkkoisien ja vanhojen kirjailijain teoksista
todistuksia hänen ilmestyksistään, kohotti hän katseensa taivaaseen ja
sanoi rauhallisesti: »Jumalan kirjoissa on paljoa enemmän kuin kaikissa
teidän.» Tämän pitkällisen tutkimuksen tuloksena oli, että kokoutuneet
hengenmiehet julistivat, että hänen kutsumuksensa oli Jumalalta, että
hänessä oli huomattavissa vain »nöyryyttä, neitsyeellisyyttä, hartautta,
rehellisyyttä ja vaatimattomuutta», ettei hänen sanojaan voinut jättää
varteen ottamatta sekä että hän viivyttelemättä oli vietävä Orléansiin,
avunantosotajoukko mukanaan.
Hänen neitsyeelliseen puhtauteensa pantiin suurta painoa, koska yleisenä
mielipiteenä oli, ettei piru voinut ilmestyä puhtaalle naiselle.
Kuninkaan anoppi ja kaikki ne naiset, jotka olivat seurustelleet Jeannen
kanssa, antoivat myöskin mitä parhaita lausuntoja hänen puhtaista
tavoistaan, ja tällä seikalla oli suuri vaikutus käsityskantaan hänen
kutsumuksestaan.
Tämän perinjuurisen tutkimuksen päätyttyä palasi Jeanne Chinoniin.
Kuningas olisi tekevä viimeisen ponnistuksen Orléansin auttamiseksi.
Jeanne saisi tällöin koettaa voimiaan, ja kaikki olivat kernaasti
taipuvaisia tukemaan sellaista yritystä. Aragonian Yolanta, kuninkaan
anoppi, hyvä ja kunnollinen nainen, osotti eloisaa harrastusta Jeanneen
nähden ja hankki tarvittavat rahavarat. Jeanne sai täydellisen
varustuksen, hevosia ja hovisaattueen, johon kuului asemies, paasheja,
kappalainen ja kaksi airutta. Keihästä, jonka kuningas hänelle antoi, ei
hän tahtonut ottaa vastaan, vaan antoi tuoda toisen eräästä kirkosta,
joka oli pyhitetty hänen suojeluspyhimykselleen Pyhä Katarinalle.
Suurinta huomiota kiinnitti hän lippuihinsa. Hän tilasi suuremman ja
pienemmän sotalipun ja määräsi itse kaikki yksityiskohdat, miten ne
olisi maalattava. Suuri lippu, jota Ranskan liljat ja kirjoitus: »Jeesus
Maria» koristivat, oli hänelle rakkain ja sitä tahtoi hän aina kantaa
taistelussa. Hän antoi sen ohessa kappalaisensa, muiden pappien ja
joukon valikoituja sotamiehiä, jotka olivat käyneet ripillä, ollen hänen
käsityksensä mukaan armontilassa, seurata toista lippua, johon hän oli
maalauttanut ristiinnaulitun Kristuksen kuvan. Muutoin antoi hän neuvoja
ja osotuksia tulevaa sotaretkeä varten, mutta näyttää kiinnittäneen
suurinta huomiota valmistusten siveydelliseen puoleen. Hän kehotti
sotamiehiä tekemään synnintunnustuksen, luopumaan juoppoudesta ja
kiroilemisesta ja hän kielsi ratkaisevasti ketään huonoa naista
seuraamasta mukana retkellä. Hän tartutti muihin sitä innostusta, joka
elähdytti häntä itseään. Ennen oli tällaista retkeä pidetty turhana, nyt
tahtoivat kaikki ottaa siihen osaa. Sitä pidettiin pyhänä yrityksenä,
väestö yhtyi toivolla ja ilolla »neitsyeen» asiaan. Moni vanha soturi ei
kuitenkaan ollut liioin tyytyväinen tähän naisvaltaan, yksi ja toinen
yritti tehdä retken ilman häntä, mutta häntä suosi kansa jo niin
yleisesti, että yritys osottautui mahdottomaksi.
Jeanne oli kärsimättömänä sen johdosta, että valmistuksiin kului niin
paljon aikaa. Vihdoinkin huhtik. 27 p:nä voi suurempi sotajoukko, jota
seurasi tuntuva muonasto, lähteä liikkeelle Eloisista. Joukon etunenässä
kulki Jeannen valitsema kohortti, mukanaan pyhä sotalippu ja laulaen
Jumalan kunniaa, sitten seurasi hän itse täysissä varustuksissa,
mukanaan Dunois, Gaucourt, La Hire, Xaintrailles ja muita eteviä
sotilaita. Jeanne oli selittänyt, että olisi kulettava pitkin Loiren
oikeaa rantaa, ja vakuuttanut, että englantilaiset pysyisivät
rauhallisina. Kokeneet sotilaat eivät kuitenkaan sitä uskaltaneet, vaan
päättivät seurata vasempaa rantaa, pitäen kuitenkin aikeensa salassa
Jeannelta, jolla ei ollut siitä aavistustakaan ennen kun hän oli joen
rannalla Checin luona. Tarkotuksena oli ollut, että lauttue Orléansista
olisi siellä ollut heitä vastassa, mutta vastatuuli ja veden korkea
asema olivat ehkäisseet tämän tuuman toteuttamisen. »Te aijoitte pettää
minua, mutta nyt olette te itse tulleet petetyiksi», sanoi Jeanne.
»Jumalan, meidän Herramme, neuvo on varmempi kuin teidän. Tietäkää, että
minä tuon teille paremman avun kuin mikään sotajoukko tai kaupunki
koskaan on saanut, taivaiden kuninkaan avun.» Mutta tuuli kääntyi --
neitsyeen rukouksesta, niin uskottiin yleisesti. Jeanne, mukanaan
kaksisataa sotamiestä, nousi venheisiin, muonasto lastattiin, ja muut
sotajoukot palasivat Bloisiin koettaakseen päästä Orléansiin Jeannen
ehdottamaa tietä. Kaupungista tehtiin ulosryntäys, joka antoi
englantilaisille työtä. Näin ollen voi Jeanne d'Arc 28 p:n iltana lulla
kaupunkiin väestön riemuitessa. »Ilo oli niin suuri», sanoo eräs
silminnäkijä, »kuin jos Jumala olisi astunut alas heidän keskuuteensa.»
»Neitsyeen» saapumisen siveellinen vaikutus oli tavattoman suuri.
Rohkeus ja luottamus palasivat asukkaihin ja linnotusväkeen. Mutta ei
siinä kyllin. Kaikki kurinpitositeet olivat jo aikoja sitten käyneet
hölliksi ranskalaisten sotajoukkojen keskuudessa. He olivat antautuneet
mitä villeimpiin epäjärjestyksiin ja ryöstöihin. Jokainen johtaja oli
käynyt sotaa omasta puolestaan, ryöstänyt ja raastanut omaksi edukseen,
eikä kukaan ollut ajatellut yhtenäistä kokonaisuutta. Jeanne palautti
järjestyksen, tottelemisen ja sotakurin, lujitti rakkautta kuninkaaseen
ja isänmaahan. Sotamiehet valtasi into luopua vanhoista huonoista
tavoistaan, jotka Jeanne tyynesti selitti syyksi siihen, ettei voitto
ollut langennut heidän puolelleen. He tahtoivat nyt ponnistaa äärimäiset
voimansa ansaitakseen sen, että neitsyt johtaisi heidät voittoihin ja
menestyksiin. Yksinpä raaka La Hirekin, jonka solvauksista Jumalaa ja
kirkkoa vastaan monta kertomusta oli liikkeellä kansan keskuudessa,
alkoi nyttemmin vannoa keppinsä nimessä, kun hän ei enää Jeannen
läsnäollessa uskaltanut vedota muihin voimiin. Juuri tätä siveellistä
voimaa oli Ranskan sotajoukolta puuttunut. Mitä mieslukuun ja kuntoon
tulee, ei se ollut paljoakaan jälellä englantilaisista. Englantilaiset
sotajoukot Orléansin edustalla olivat etenkin kärsineet talvesta ja
pitkällisestä piirityksestä. Niiden lukumäärä oli myöskin vähennyt, kun
Burgundin herttua oli vienyt pois joukkonsa erään riidan vuoksi
Bedfordin kanssa. Ja sitä paitsi olivat ranskalaiset joukot saaneet
siveellistä voimaa, englantilaiset taas päin vastoin. Huhu tästä
ihmeellisestä naisesta ja siitä innostuksesta, joka oli vallannut
ranskalaiset sotamiehet, sotalippu, virret, kaikki tämä herätti suurta
pelkoa englantilaisissa. Jeanne oli kummitus, noita; sotamiehiä,
vastaan, jotka olivat lihaa ja verta, uskalsivat he kyllä taistella,
mutta rohkeimmatkin epäilivät ryhtyä taisteluun maanalaisten voimien
kanssa. »Ennen kun neitsyt esiintyi, karkotti kaksisataa englantilaista
joka ottelussa kahdeksansataa, jopa tuhatkin kuninkaan miestä, mutta
hänen tulonsa jälkeen voi neljä- tai viisisataa ranskalaista hyökätä
koko englantilaisen sotavoiman kimppuun ja pakottaa se pysymään
varustustensa sisäpuolella», todisti Dunois, eräs Ranskan sotajoukkojen
kyvykkäimmistä päälliköistä.
Jeanne d'Arc vastusti kaikkea verenvuodatusta. Hän toivoi voivansa vain
läsnäolollaan saada englantilaiset keskeyttämään piirityksen. Kolme
kertaa koetti hän taivuttaa heitä siihen rauhallista tietä, mutta sai
ainoastaan ivaa ja solvauksia vastaukseksi. Heidät voitiin siis pakottaa
vain asevoimalla.
Laadittiin suunnitelma hyökkäykseksi heitä vastaan. Jeanne ei kuitenkaan
saanut ottaa osaa mihinkään neuvotteluun. Hän sanoi sen sijaan
neuvottelevansa »ääniensä» kera, ja kun hanketta ryhdyttiin
toteuttamaan, täytyi heikkouskoisimpienkin käyttää hänen apuaan, jotta
taistelut päättyisivät onnellisesti. Vaikka Jeanne näin ollen ei ollut
osallisena sodankäyntiin kokonaisuudessaan, näyttää kuitenkin siltä kuin
olisi hänen neuvoaan kysytty yksityisiin varustuksiin nähden sekä ennen
ulosryntäyksiä että niiden kestäessä, sekä että hän aina on saanut
tahtonsa täytäntöön. Osottautuikin edulliseksi noudattaa hänen
neuvojaan. Horjumattoman rohkeana ratsasti hän aina etunenässä valkeine
lippuineen, rohkaisten, järjestäen ja jaellen käskyjä varmalla ja
selkeällä äänellä. Hänen voitonvarmuutensa tarttui myöskin hänen
ympäristöönsä. Vihollinen, joka oli lamauksissa ja kauhuissaan, ei
voinut tehdä mitään. Valkea sotalippu oli Jeannen pääaseena. Eräässä
ulosryntäyksessä haavoittui hän hiukan, mutta koska hän oli itse sen
ennustanut, lisäsi tämä seikka vain sotamiesten rohkeutta. Lujuus, jolla
hän kesti sotilaselämän kaikki vaivat, kummastutti kaikkia. Hän voi
istua päivät pääksytysten ratsunsa selässä ja olla ruo'atta ja juomatta,
osottamatta koskaan mitään väsymystä. Aseitaan käytti Jeanne taitavasti
ja miellyttävästi, ja hänellä oli sotilaallinen kokemus, joka
hämmästytti kaikkia, niitäkin, jotka olivat vähimmän taipuvaisia
näkemään mitään yliluonnollista hänen esiintymisessään. Etenkin hyvin
ymmärsi hän tykistön käyttämisen, miten tykit oli asetettava ja
suunnattava, mutta sen ohessa antoi hän myöskin monta hyvää neuvoa
joukkojen asettamiseen nähden. Taistelun päätyttyä ei hän tahtonut antaa
aikaa ryöstämiseen, eikä myöskään pitänyt suotavana, että vihollista
turhanpäiten ajettiin takaa. Hän koetti aina, mahdollisuuden mukaan,
hoitaa sairaita ja vankeja. Uskonnon määräyksiä, tahtoi hän, oli
noudatettava. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt rukoilemista saadakseen
rukouksesta voimaa taisteluihin. Hän vetäytyi silloin syrjälle,
kernaimmin johonkin yksinäiseen kirkkoon, jossa hän mielellään nautti
herran ehtoollista lasten rinnalla.
Toukok. 4 p:nä olivat jälellä olevat sotajoukot Bloisista yhtyneet
Jeanne d'Arcin joukkojen ja Orléansin linnoitusväen kanssa.
Englantilaiset olivat katsoneet tätä yhtymistä, tekemättä mitään sen
ehkäisemiseksi. Upseerit eivät uskaltaneet luottaa sotamiehiinsä. Pelko
oli vallannut heidät kaikki. Vähitellen luopui vihollinen pienempien
ottelujen jälkeen Loiren eteläpuolelle rakentamistaan varustuksista,
lukuunottamatta Les Augustinsia ja Les Tournellesia. Nämä linnoitukset
sulkivat ranskalaisilta yhteyden Berryn kanssa, ollen sen vuoksi
suuresta merkityksestä. Niiden edustalla käytiinkin kuumia taisteluja.
Jeanne oli ensimäisenä hyökkäyksessä, hänelle lankesikin ensi sijassa
kunnia voitosta. Toukok. 7 p:nä hyökättiin Les Tournellesin kimppuun,
joka antautui. Seuraavana päivänä luopuivat englantilaiset myöskin
Loiren pohjoispuolella sijaitsevista linnoituksista, jättäen
ranskalaisten käsiin ampuma- ja muonavaroja sekä haavotettuja ja
vankeja. Jeanne kielsi sotajoukkoja ajamasta takaa vihollista, sillä oli
sunnuntai. Orléans oli vapautettu, ja vieläkin vietetään toukokuun 8
päivää siellä joka vuosi juhlapäivänä.