sijassa äiti, sitten hallitsijatar, mutta sitä ei voi päättää tytärten
avioliitoista, sillä niissä politiikalla oli suuri sija. Itävalta tahtoi
lähestyä Espanjaa ja espanjalais-sukuisia italialaisia valtioita.
Sentähden oli prinsessa Josefa jo kaksitoista vuotiaana 1763 luvattu
Neapelin kuninkaalle Ferdinandille, vaikka tämän kevytmielisen luonteen
Maria Teresia kyllä tunsi. Kirjoittipa hän vielä tämän johdosta eräälle
ystävättärelle seuraavat omituiset rivit: »Minä pidän Josefaa politiikan
uhrina. Jos hän vaan täyttää velvollisuutensa Jumalaa ja puolisoaan
kohtaan ja pitää huolta sielunsa pelastuksesta, niin olen minä
tyytyväinen, vaikkapa hän tuntisikin itsensä onnettomaksi.» Josefa kuoli
1768, kuten on mainittu. Neapelin kuningas sai silloin valita joko
Amelien tahi Karolinan. Hän valitsi vastoin Maria Teresian tahtoa
nuoremman, Karolinan, joka oli lahjakas prinsessa, sukkela ja vilkas.
Maria Teresia piti häntä eniten itsensä kaltaisena ja oli häneen
suuresti kiintynyt. Siinä äidillisessä kirjelmässä, jonka hän sai
lähtiessään, saa hän pontevan varoituksen olla sekaantumatta
hallitukseen. Maria Teresia luotti kuitenkin enemmän hänen kykyynsä kuin
sisarien. Hän kirjoittaa tästä: »Elä sekoitu yleisiin asioihin useammin,
kuin kuningas tahtoo, ja kuin voit olla hänelle suuremmaksi hyödyksi
kuin kukaan muu. Se on hyvin arka asia. Toinen äiti kehoittaisi ehkä
sinua koettamaan päästä osalliseksi hallitukseen, mutta minä tunnen
liian hyvin sekä sen painon että sen vaikeudet tahtoakseni johtaa sinua
siihen suuntaan. Jos voit, niin on sinun velvollisuutesi palvella
lähimmäistäsi ja olla hänelle hyödyksi. Saakoot kaikki sinun luonasi
lievitystä huolissaan sen kautta, että kuuntelet valituksia ja lohdutat,
mutta ei mitään saa tapahtua ilman kuninkaan hyväksymistä ja tyytymistä.
Jos hän tahtoisi tehdä sinut osalliseksi hallituksesta ja ilmoittaa
sinulle toimenpiteitään, puhua kanssasi, kuunnella neuvojasi, niin elä
koskaan kerskaile siitä, anna hänelle kaikki kunnia maailman silmissä ja
ole tyytyväinen hänen sydämmeensä ja hänen luottamukseensa, ainoat
hyvät, jotka todella ovat verrattomat.» -- Maria Teresia kehoittaa
myöskin tytärtään yksinkertaisuuteen, vaiteliaisuuteen ja
varovaisuuteen, tutustumaan italialaisten luonteeseen ja tapoihin,
välttämään suosikkeja ja ennen kaikkea ottamaan huomioon uskonnon
sääntöjä. Näissä viimeksi mainituissa neuvoissa on paljon liioittelua
siihen nähden, että Maria Teresialla oli taipumusta panna enemmän arvoa
monien ulkonaisten katolilaisten menojen seuraamiseen kuin syvempään
kristilliseen luonteeseen. Tämän hänen taipumuksensa saa luultavasti
käsittää vastukkeeksi sille kirkkoa vihaavalle suunnalle, joka juuri
tähän aikaan levisi Voltairin kotimaasta. -- Että Neapelin kuningatar
Karolina ei ollut sellaisen äidin arvoinen tytär, lienee kaikille
tunnettua. Maria Teresia ei kuitenkaan elänyt kylläksi kauan nähdäkseen
seurauksia siitä, että viisitoistavuotias, vilkas, lämminsydämminen
neito yksin, vaikkapa hyvillä aikomuksilla ja hyvillä neuvoilla, vietiin
tavoiltaan turmeltuneeseen Neapelin hoviin. Maria Teresian elinaikana
oli kuitenkin aina hyvä suhde hänen ja Karolinan välillä, mutta niin ei
ollut asian laita Amelien kanssa, joka joutui naimisiin Parman herttuan
kanssa. Maria Teresian neuvot tälle tyttärelle osoittavat, ett'ei Amelie
koskaan ollut osoittanut mitään korkeampia harrastuksia, mutta että äiti
piti häntä kilttinä ja myöntyväisenä. Hän oli levoton ainoastaan siitä,
kuinka hän voisi miellyttää viittä vuotta nuorempaa prinssiä, joka oli
saanut erinomaisen kasvatuksen. Pianpa kuitenkin tuli näkyviin että
kuusitoistavuotiasta Parman herttuaa, huolimatta siitä vaivasta, jota
oli käytetty hänen kasvatukseensa, oikeastaan huvitti ainoastaan
kastanjojen paistaminen tahi juominen talonpoikien pidoissa, ja että hän
antoi puolisonsa pitää huolta hallitusasioista. Siitä tosin ei olisi
ollut niin paljon sanomista, jos Amelie olisi pystynyt tähän tehtävään,
mutta hän oli tuhlaavainen, ylpeä ja ymmärtämätön; myöntyväisyys, jota
hän oli osoittanut Wienissä, oli hävinnyt. Espanjan hallitus valitti
hänen tapaansa syrjäyttää herttuaa. Maria Teresia koetti parantaa
asemaa, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että äidin ja tyttären väli
täydellisesti rikkoontui.
Maria Teresian nuorin tytär, Maria Antoinette joutui jo 1765, kymmenen
vuoden vanhana kihloihin Ranskan Dauphinin, sittemmin Ludvig XVI:nen
kanssa. Hän sai ranskalaisen opettajan, ja joka vuosi lähetettiin
tietoja hänen kehityksestään Ranskan hoviin. Hänkin sai runsaan osan
äitinsä helliä neuvoja ja varoituksia, hänkin, kuten useimmat Maria
Teresian tyttäristä, enemmän lahjakas kuin hänellä oli korkeampia
harrastuksia, oli ylpeä ja käskevä, kaunis ja miellyttävä, hänkin aivan
nuorena heitettiin kevytmieliseen hoviin onnellisesta perhe-elämästä.
Maria Teresia olisi tahtonut, että eräs vanhempi tytär, Elisabet, olisi
seurannut nuorinta Ranskaan tullakseen vanhan Ludvig XV:nen
kuningattareksi. Hän olisi tämän avioliiton kautta saanut tuen nuorelle
Maria Antoinettille huonomaineisessa Ranskan hovissa, mutta Ludvig XV ei
ollut halukas heittämään kevytmielistä elintapaansa, ja kun isorokko oli
hävittänyt Elisabetin kauneuden, ei enään ollut tätä naimahanketta
ajatteleminenkaan.
Iso-rokko[1], joka oli vienyt yllämainitun prinsessa Josefan ja Josefin
molemmat puolisot, ahdisti myöskin keisarinnaa vuonna 1775. Ei koskaan
näkynyt selvemmin, kuinka rakastettu hän oli, kuin näinä levottomuuden
päivinä, jolloin puoli Wieniä virtasi linnaan saamaan tietoja hänen
terveydentilastaan. Vanhat kenraalit käyskentelivät kyynelsilmin, hänen
neuvonantajansa vääntelivät käsiänsä levottomuudesta, ja keisari Josefia
ei voitu silmänräpäykseksikään saada väistymään äitinsä sairasvuoteen
äärestä.
[1] Maria Teresia pani sitten lääkärien vastustuksista huolimatta
englantilaiseen tapaan käytäntöön rokotuksen keisarillisessa huoneessa,
jota esimerkkiä useat sitten seurasivat.
Hän pelastui, ja vielä hän oli viisi vuotta valtion peräsintä
hoitamassa.
Voimat olivat kuitenkin tuntuvasti vähenneet, ja hän vanhentui nopeasti
seuraavina vuosina. Häntä rupesi vaivaamaan hengen ahdistus ja
ainoastaan vaivaloisesti hän taisi kulkea portaita ylös. Maria Teresia
ei ollut koskaan pitänyt huolta terveydestään ja käytti vastahakoisesti
lääkkeitä. Hän oli aina nukkunut akkunat avoimina ja kesti hovin
kauhuksi pahinta vetoa. Enenevästä kivuloisuudestaan huolimatta ei hän
tahtonut muuttaa elintapojaan. Syksyllä 1780 ilmestyi pahanlainen yskä.
Keisarinna pyysi lääkäriä suoraan sanomaan totuuden. Hän ei pelkäisi
kuolemaa. Hänelle sanottiin, että hänen terveydentilansa antoi aihetta
pelkoon. Levollisella arvokkaisuudella valmistautui hän viimeistä hetkeä
varten. Yksityisasiansa järjesti hän pienimpiä yksityiskohtia myöten[1].
Yleiset asiat jätti hän Josefille, joka kuitenkaan viimeiseen asti ei
tahtonut uskoa, että äidin tila olisi hengenvaarallinen. Hän
pysyttelikin ylhäällä, vaikka hän oli heikko ja häntä vaivasivat kovat
tukehtumiskohtaukset. Hän kokosi ne lapsistansa ympärilleen, joiden oli
mahdollista tulla Wieniin, puhui ja varoitti heitä. Josefin kanssa puhui
hän kauan ja usein yksin. Kun Josef eräänä iltana ainoastaan vaivalla
voi hallita ääntänsä, sanoi hän: »Tuo ääni ei ole minun korviani varten,
se voi saada minut luopumaan päätöksestäni olla levollinen kuolemassa.»
Keisarinna nautti ehtoollisen ja sai viimeisen voitelun. Vielä 28
päivänä marraskuuta istui hän ylhäällä, lastensa ja ystäviensä
ympäröimänä. Puhelu sujui kankeasti. Pitkät hetket äänettömyyttä. »Elkää
uskoko», sanoi keisarinna vihdoin, »että minun tunteeni teitä kohtaan on
muuttunut näinä kahtena viime vuorokautena, ja ett'en rakasta teitä
niinkuin ennen, mutta minä olen antanut teidät Jumalalle ja kaikki, joka
on minulle kalleinta ja jota minun on vaikea jättää. Sentähden katselen
rauhallisesti teitä kaikkia.» Hänellä oli monta vaikeata
tukehtumiskohtausta, ja luuli olevan lähellä kuolemaa. »Tuleeko vielä
vaikeampaa?» kysyi hän.
[1] Testamentissaan määräsi hän melkoisen summan koulurahastoa varten.
Illemmalla ei hän tahtonut totella lastensa kehoitusta, kun nämä
pyysivät häntä nukkumaan. »Te tahdotte minua nukkumaan, samalla kuin
minä joka hetki odotan kutsumusta tuomarini eteen. Minä pelkään
nukkumista, sillä minä en tahdo tulla yllätetyksi, minä tahdon avoimin
silmin nähdä kuoleman tulevan.»
Kului kuitenkin vielä vuorokausi, jonka aikana keisarinna monta tuntia
täydessä tajussa istuen patjojen nojassa, osasi puhua lastensa kanssa.
29 päivän illalla meni hän vaivalla nojatuolista vuoteeseen, johon hän
voimatonna vaipui. Yritettiin asettaa hänet paremmin ylös. Josef kysyi,
lepäsikö hän huonosti. Maria Teresia myönsi, mutta sanoi lepäävänsä
kyllin hyvästi kuollaksensa. Muutama kiivas hengenveto, ja mahtava
keisarinna oli kuollut.
* * * * *
Tajunnan nopeus, syvä ihmistuntemus, taito mukautua olosuhteisiin,
käytännöllinen järki, kas siinä omaisuuksia, jotka muodostavat
kelvollisen hallitsijan tai valtiomiehen. Kaikki nämä ominaisuudet ovat
enemmän kuin kerran olleet naisilla, jotka sallimus on asettanut
johtamaan kansojen kohtaloja. Muinaisuuden hämärässä näkyy Artemisia ja
Zenobia, Pohjoismaiden historia kertoo unionikuningattaresta,
Margaretasta, Ranskan Kastilian Blanchesta, Beaujeun Annasta ja Albretin
Johannasta, Espanja voi esiintuoda jalon Isabellan, Englanti ylpeän
neitsytkuningattaren Elisabetin, ja Venäjä itsevaltiaan Katarina II:sen.
Maria Teresia on eturivissä näiden suurten hallitsijattarien joukossa.
Ei kukaan heistä voita häntä luonteen puhtaudessa ja voimassa.
Johanna d'Arc.
Hastingsin taistelu 1066 ja se että Normandian herttua oli valloittanut
Englannin, oli syynä sotaan, joka pitempine tahi lyhempine
väli-aikoineen kesti vuosisatoja Ranskan ja Englannin välillä. Se sai
alkunsa läänityskiistoista, sitten tulivat valta-istuin riidat, ja
vihdoin sai sota kansallisen luonteen. Siitä riippui toisen kansan
olemassaolo tahi olemattomuus. Aseita käytettiin erilaisella
menestyksellä. Vaaka painui milloin toiselle, milloin toiselle puolelle.
Urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta, voimaa ja kuntoa oli vaihdellen
kumpaisellakin puolella. Ranskalla oli sodan alkuaikana menestystä,
mutta Valoisin suvun mukana alkavat sen onnettomuudet. Kuninkaat olivat
heikkoja, valtakunta pirstottu mahtavien lääniherrojen kesken, aatelisto
jakautunut vihamielisiin puolueihin, ja maa köyhdytetty niiden
pitkällisten riitojen kautta, joita oli ollut sen rajojen sisäpuolella.
Troyesin sopimus 21 päivänä toukokuuta 1420 osoittaa Ranskan suurinta
nöyrtymystilaa. Sopimus tehtiin Englannin kuninkaan Henrik V:nen,
Ranskan kuningattaren Bayerin Isabellan, joka oli ollut
hallitsijattarena mielipuolen Kaarlo VI:nen aikana, sekä Burgundin
herttuan Filip hyvän kesken. Tämän sopimuksen mukaan tulisi Englannin
kuningas Henrik V ja hänen jälkeläisensä hallitsemaan Ranskaa. Kaarlo VI
saisi kuolemaansa asti olla valta-istuimella, mutta itse asiassa oli
valta Henrik V:llä. Tosin Troyesin sovinto tarkoitti ainoastaan
personaaliunioonia, mutta huomioon ottaen Englannin voiman ja Ranskan
heikkouden, sisälsi se kuitenkin suuren vaaran Ranskan itsenäisyydelle.
Englantilaiset omistivat melkoisen osan maata, ja heidän pöyhkeä
käytöksensä osotti paraiten, että he pitivät itseään sen varsinaisina
herroina. Ranskalaiset pakoitettiin hyväksymään sopimus. Useat maan
ensimmäisistä miehistä, parlamentti ja Parisin yliopisto eivät tienneet
muuta neuvoa kuin allekirjoittaa se. Sekä Bayerin Isabella että Filip
hyvä, joiden velvollisuus olisi ollut katsoa Ranskan etua, olivat
kokonaan antaneet persoonallisten ja itsekkäiden vaikutinten johtaa
itseään.
Oli kuitenkin olemassa puolue, joka uskalsi asettua englantilaisten
vaatimuksia vastaan, mutta tämä puolue ei nauttinut mitään arvoa. Se oli
ranskalainen, ja se seikka olikin sen ainoana ansiona. Sen luonnollisena
keskuspisteenä oli Kaarle VI:n poika, Kaarle, joka Troyesin sopimuksen
kautta oli kadottanut vaatimuksensa Ranskan valtaistuimeen. Hän oli
hyvin nuori mies, höllä tavoiltaan, ilman viisautta ja voimaa,
ympäristönsä leikkipallo. Häntä epäiltiin sen ohessa osalliseksi
Burgundin Juhana Pelottoman murhaan, joka oli tapahtunut edellisenä
vuotena Montereaussa, herättäen maassa tavatonta huomiota. »Dauphin»
ympäröi itsensä n. k. Armagnacin puolueen jäsenillä, joka puolue
kiskomisillaan ja julmuuksillaan useiden vuosien kuluessa oli tehnyt
itsensä vihatuksi, ja sen keskustana ei ollut ketään voimakasta
henkilöä, joka oli kyennyt ottamaan käsiinsä Ranskan horjuvan asian.
Henrik V katsoikin vastustajainsa kukistamisen vallan helpoksi asiaksi.
Kuolema katkaisi kuitenkin hänen tuumansa. Kuusi viikkoa hänen jälkeensä
päätti Kaarle VI onnettoman elämänsä.
Marrask. 12 p:nä 1422 laskettiin Ranskan kuninkaan ruumis S:t Denisin
hautaholviin, ja valtiokuuluttaja huudahti kuninkaallisella haudalla:
»Suokoon Jumala onnellista elämää Henrik VI:lle, Jumalan armosta Ranskan
ja Englannin kuninkaalle, meidän hallitsijallemme ja herrallemme.»
Samaan aikaan nostivat muutamat ritarit pienessä kaupungissa Berryssä
Ranskan valtiolipun liehumaan, huutaen: »Eläköön kuningas Kaarle,
seitsemäs mainitulta nimeltä, Jumalan armosta Ranskan kuningas.»
S:t Denisissä julistettu Ranskan hallitsija, Henrik VI, oli tosin vain
kymmenen kuukauden ikäinen lapsi, mutta hänen sivullaan seisoi hänen
setänsä, Bedfordin herttua, tarmokas ja kyvykäs mies, joka oli lujasti
päättänyt tukea veljenpoikansa vaatimuksia. Englannin hallituksen
etunenään asetti hän nuoremman veljensä, Gloucesterin herttuan, ja
päätti itse omistautua kokonaan Ranskan asioille. Nuorella kuninkaalla
oli huostassaan miltei koko maa Loiren pohjoispuolella ja sen lisäksi
vielä Guyenne mainitun joen eteläpuolella. Vastakuninkaalla, Kaarle
VII:llä, oli hallussaan vain eteläiset maakunnat. Hänellä oli
neuvostonsa, parlamenttinsa ja yliopistonsa Poitiersissä. Itse muutteli
hän hoviaan linnasta linnaan ja ympäröi itsensä epäilyttävillä,
keskenään riitaisilla ritareilla. Hänen sotajoukkonsa muodostivat
pääasiallisesti skotlantilaiset ja lombardialaiset, joiden täytyi elää
ympäristön väestön kustannuksella ja jotka sen johdosta vetivät sekä
omille että Kaarlen niskoille yleistä vihaa. Kaarle kärsikin tappioita
useissa tappeluissa ja, mikä pahempi, näytti hän vastaanottavan
vastoinkäymisensä jotenkin rauhallisesti sekä tyytyvän hetken tarjoamiin
huvituksiin.
Bedford ei kuitenkaan voinut heti käyttää hyväkseen niitä etuja, jotka
hänen vastustajansa huolettomuus hänelle tarjosi, sillä Burgundin
herttua oli alussa hänen vastustajanaan. Hänen onnistui kuitenkin
vähitellen saada tämä mahtava liittolainen lepytetyksi, liittolainen,
jonka avutta englantilaiset eivät koskaan olisi päässeet herroiksi
Ranskassa. Olot Englannissa vaativat myöskin Bedfordin huomiota. Vasta
1428 olivat hänen kätensä taaskin vapaina, niin että hän voi ryhtyä
voimakkaasti lopettamaan sotaa Ranskassa. Ratkaiseva isku oli
kohdistettava _Orléansia_ vastaan, jonka kautta tie kulki Berryyn,
Bourbonnaisiin ja Poitouhin. Jos vain tämä kaupunki joutuisi
englantilaisten huostaan, silloin olisi Kaarle VII ainoastaan Dauphinen
ja Languedocin kuninkaana ja hänen valtaansa voitaisiin pitää täysin
murrettuna.
Lokak. 12 p:nä 1428 saapuivat englantilaiset lujasti linnoitetun
Orléansin kaupungin edustalle. He alkoivat heti rakentaa
hyökkäyslaitoksia ja järjestäytyä varsinaiseen piiritykseen. Kaupungin
asukkaat olivat kuitenkin lujasti päättäneet puolustautua viimeiseen
saakka. Linnoitusväkenä oli alussa vain noin 500 miestä, mutta kun
apujoukot olivat tulleet kaupunkiin, nousi koko sotavoima 7,000 mieheen.
Naapurikaupungit lähettivät sen ohessa elatustarpeitä ja ampuma-varoja.
Porvaristo jakautui 34 komppaniaan ja otti huostaansa palveluksen 34
linnoitustornissa, jotka sijaitsivat kaupunkia ympäröivillä lujilla
muureilla. Hyökkäyksiin ottivat jopa naisetkin osaa. Orléansilla oli sen
lisäksi vielä erinomainen tykistö, jollaista vihollisilla taas ei ollut.
»Maitre Jean» pitkine tykkeineen teki suuria aukkoja englantilaisten
riveihin. Yksinpä heidän ylipäällikkönsäkin, lordi Salisbury, sai
surmansa tykinluodista, jonka erään koulupojan kerrotaan ampuneen,
osaksi vallattomuudesta. Näin jatkui piiritystä neljä kuukautta. Sillä
välin olivat englantilaiset vallanneet käsiinsä kaikki tiet ja sillat,
sulkeneet ne ja rakentaneet lujia puuvarustuksia. Oli ilmeistä että
heidän tarkotuksenaan oli keskeyttää kaiken viennin kaupunkiin ja
pakottaa sen siten antautumaan. Tehtiin koe Orléansin auttamiseksi
elintarpeilla, mutta se ei onnistunut. Useat kaupungin huomatuimmista
sotilaista pitivät sen jälkeen puolustautumisen mahdottomana ja
poistuivat kaupungista. Myöskin kansleri ja useat ylhäiset hengenmiehet
jättivät kaupungin. Asukasten asema kävi yhä epätoivoisemmaksi. He
tekivät kokeen voittaakseen puolelleen Burgundin herttuan, mutta tämä
osottautui yleensä uskolliseksi Englannille, vaikka hän samalla piti
silmällä myöskin omia etujaan. Turhaan odottivat he apua »le roi de
Bourges'ilta», kuten Kaarle VII:tä pilkallisesti kutsuttiin. Tämä tuntui
välinpitämättömämmältä kuin koskaan ennen. Useat ylhäiset miehet, jotka
aikaisemmin olivat häneen yhtyneet, alkoivat horjua uskollisuudessaan.
Englanti näytti olevan saavuttamaisillaan päämääränsä: Ranskan
kukistamisen.
Mutta pelastus ei ollut tuleva suurien puolelta. Säätyjä puolue-edut
kiinnittivät niin heidän mieliään, etteivät he voineet yhtyä toimimaan
maan pelastamiseksi. Se oli varsinainen kansa, joka alkoi huomata, mikä
nöyryytys uhkasi Ranskaa. Yhteys vierasmaalaisten kanssa ja ne
kärsimykset, joita Ranskan kansan täytyi näiden kautta joka päivä
kestää, kehittivät maaseudulla isänmaanrakkauden tunnetta, samoin
kaupungeissakin. Ennen oli oltu porvareita yhdessä kaupungissa, jäseniä
yhdessä maalaiskunnassa tai yhden lääninherran palvelijoita, eikä mitään
enempää, nyt sitä vastoin tunsivat asukkaat maan eri osissa
englantilaisten edessä, että he kaikki olivat ranskalaisia. Ritarilaitos
oli luonteeltaan kokonaan kosmopoliittinen. Feodalismi oli hajottanut
kansat ja tuhonnut isänmaanrakkauden. Sen aika oli nyt lopussa,
yhteiskunta oli uudestaluovan liikkeen alaisena. Oli huomattavissa
pyrintö yhtymään valtiollisesti ja lujan kuningasvallan halu.
Isänmaanrakkaus, tämä tunne, joka tuli näyttelemään niin tärkeää osaa
uudenaikaisessa Europassa, alkoi puhjeta esille väestön sydämessä,
pienten paikallisten harrastuksien täytyi väistyä kokonaisuuden,
isänmaan, vaatimuksille. Meidän tarvitsee vain johtaa mieleemme
Engelbrektin kapinan Ruotsissa, osottaaksemme, että samanlaisia, samojen
syiden aiheuttamia ilmiöitä näyttäytyi eri tahoilla.
Koko maassa vallitsi suuri kurjuus. Pitkällinen sotakanta oli
köyhdyttänyt väestön, jolta usein puuttuivat välttämättömimmätkin
tarpeet. Pienten lasten nähtiin juoksentelevan ympäriinsä ja huutavan,
että he olivat kuolemaisillaan nälkään, ja vanhat olivat kadottaneet
työnhalun, eivätkä jaksaneet enempää. Taudit riehuivat, ja kaikki
kirkkotarhat olivat täpösen täysinä. Metsät olivat ryövärien
pesäpaikkoina, ja sudet kokoutuivat suurissa laumoissa kaikkialla,
uskaltaen tunkeutua jopa Parisin kaduillekin. Mitkään viranomaiset eivät
voineet suorittaa tehtäviään, herrat tekivät kaikenlaatuisia
väkivaltaisuuksia, ja maanviljelijät pitivät parempana ryhtyä
sotapalvelukseen tai elää ryöstöistä kuin koettaa kylvää ja viljellä
peltojaan. Joku syy oli kaikkeen tähän hätään. Ja syitä oli epäilemättä
useampiakin. Mutta kansa näki vain yhden: englantilaiset. Näiden
vahingoittaminen, karkottaminen, tuhoaminen, saada oma kuningas, päästä
uudestaan vapaiksi ranskalaisiksi, se oli suuren enemmistön tietoisena
tai tiedottomana toivomuksena. Vaadittiin kuitenkin henkilö, joka voi
ottaa ajaakseen näiden onnettomien asiaa, koota pirstoutuneet voimat ja
johtaa ne haluttuun päämäärään. Mutta on tunnettu ja tunnustettu
historiallinen totuus, että kun suurta miestä tarvitaan suuren aatteen
toteuttamiseksi, ilmestyy sellainen aina. Tällä kertaa ei kuitenkaan
esiintynyt mikään suuri mies, vaan köyhä talonpoikaistyttö Jeanne
d'Arcissa muuttui rakkaus ranskalaiseen isänmaahan ikäänkuin henkilöksi,
ja hänestä tuli Ranskan pelastaja.
* * * * *
Jeanne d'Arc syntyi tammik. 6 p:nä 1412 pienessä Domremyn kylässä,
Champagnen ja Lothringenin rajalla. Hänen vanhempansa olivat Jacques
d'Arc ja Isabelle Romée. He omistivat pienen tuvan ja maakaistaleen sekä
elättivät itseään rehellisellä työllä. Lapsia oli viisi, kolme poikaa ja
kaksi tyttöä. Jeanne oli vanhempi tytöistä. Hän kasvoi vanhempiensa
luona ja oppi kaikki, mitä köyhän maatyömiehen tytär tarvitsee oppia.
Hän ompeli ja kehräsi äitinsä rinnalla myöhäiseen yöhön saakka ja auttoi
tätä sen ohessa taloustoimissa. Välistä avusti hän myöskin isäänsä
navetassa tai pellolla, välistä vartioi hän yhteisellä niittymaalla
kyläkunnan karjaa. Aina oli hän ahkera, huolellinen ja siveä. Lämmin,
syvä usko Jumalaan valaisi ja ilahdutti tätä yksitoikkoista
jokapäiväiselämää. Kodin puutarha oli aivan kirkon ääressä. Jeannen oli
niin helppo päästä sinne vapaina hetkinään ja vaipua pyhäin kuvien
edessä hiljaiseen rukoukseen. Kun kello soi auringon laskiessa, lankesi
hän aina polvilleen ja kiitti kuluneesta päivästä. Joskus unohti vanha
lukkari soittaa iltarukoukseen. Silloin oli Jeannen tapana nuhdella
häntä ja luvata hänelle hyviä leivoksia, jos hän vain muistaisi soittaa,
sillä kellot näyttivät hänestä taivaallisilta ääniltä, jotka kutsuivat
häntä rukoukseen. Lauvantaisin seurasi hän kylän muita nuoria tyttöjä
erääseen pieneen läheiseen kylän kappeliin, jossa he sytyttivät
vahakynttilänsä Jumalan äidin kunniaksi ja rukoilivat. Jeanne oli
kaikkien yhdenikäistensä suosiossa. Tosin pidettiin häntä joskus hieman
liiaksi hiljaisena ja liian ankarana hartaudessaan, mutta hän oli
samalla kaunis ja reipas tyttö, hyväntahtoinen ja avulias.
Epäystävällistä sanaa ei koskaan päässyt hänen huuliltaan. Kun nuoriso
kokoutui tanssimaan suuren, salaperäisen pyökkipuun ympärille
Bois-Chenussa, oli Jeanne mukana; iloisena ja huvitettuna kuten muutkin.
Pieni kylä ei ollut jäänyt koskemattomaksi sodan tuhoilta. Kun se
sijaitsi rajalla, oli se ollut sekä burgundilaisten että englantilaisten
hyökkäyksien alaisena. Etenkin vihasi kylän väestö englantilaisten
liittolaisia, burgundeja, niin kuin vain rajaseutulaiset voivat vihata
toisiaan. Kylä kuului Vancouleursiin, joka oli kuninkaallinen alue,
mutta ei ollut miksikään eduksi kuulua suorastaan kuninkaan alle, kun
kuninkaan nimenä oli Kaarle VI tai Kaarle VII. Heidän talonpoikansa
olivat huonommin kuin muut turvattuina väkivallalta ja he olivat
vihollisten sekä kaikenlaisten kiskomisten alaisina. Domremyn onnettomat
asukkaat olivat kuitenkin herralleen uskollisia. »Bourgesin kuninkaan»
surullinen tila herätti heissä sääliä, ja hänen vikansa eivät
saavuttaneet heidän korviaan. Näissä kuninkaan välittömissä alamaisissa
oli rakkaus ranskalaiseen isänmaahan kehittynyt enemmän kuin missään
muissa. He eivät vain tunteneet olevansa läänitysherran vasalleja, he
olivat ranskalaisia. Kuningasvalta -- se oli isänmaa. Väestö seudulla
olikin jo aikoja sitten tehnyt itsensä huomatuksi urhoollisuudellaan ja
itseuhrautuvaisuudellaan sodassa, jota parhaillaan käytiin.