Josefia olemasta hänelle rakkaampi kaikkia muita hänen lapsiansa. Hän ei
voinut elää ilman Josefia, ja hän ei toivonut mitään niin hartaasti kuin
tehdä Josefille mieliksi. Hänen hellyytensä palkittiin. Josef II ei
koskaan laannut rakastamasta ja ihailemasta äitiään.
Ja kuitenkin oli heidän yhteishallituksensa kumpaisellekin alituisena
eripuraisuuden ja surun lähteenä. Se käy jo selville Josefin luonteesta.
Hän edusti kaikkea uutta, halusi muutoksia, Maria Teresialla taas oli
luonnollista, käytännöllistä viisautta, ja siihen yhtyi lisääntyvän ijän
haluttomuus muutoksiin. Josef oli radikaali, Maria Teresia
konservatiivi.
Kirkollisissa asioissa huomaamme Josefin olevan suvaitsevaisuuden
korkeammalla kannalla. Maria Teresia oli ylipäänsä suvaitsematon, mutta
hänellä oli erityisissä tapauksissa vapaamielinen katsantokanta, eikä
hän vastustanut jesuittien karkoittamista 1773. Kuitenkin hän ensin
tarkkaan punnitsi asiaa ja päätti omin päin, että heidän suuri
omaisuutensa käytettäisiin perusrahastoksi koulua varten. Samoin hän
vastoin yliopiston tahtoa sai aikaan sen, että protestantteja saisi
arvoittaa samojen ehtojen mukaan kuin katolilaisia.
Kuten poikansa, harrasti hänkin kansan opetusta. Saganin rovasti, Johan
Felbiger, kutsuttiin 1774 Wieniin järjestämään itävaltalaista
kansakoululaitosta. Maria Teresia näytti itse esimerkkiä perustamalla
tiluksilleen kansakouluja, joissa hän kävi rohkaisten opettajia ja
oppilaita. Kaunotaiteellista aistia, lukuunottamatta musikaalista, ei
Maria Teresialla oikeastaan ollut, mutta musikilla oli hänen aikanansa
kultakautensa. Gluck, Haydn, Mozart esittävät hänelle sävellyksiään.
Muut kaunotaiteet kukoistivat kuitenkin seurauksena koko siitä
suuremmasta henkisestä eloisuudesta, joka hänen hallituksensa aikana ja
suureksi osaksi hänen persoonallisen osanottonsa kautta, virtaili läpi
itävaltalaisen valtion. Kaunitz sitävastoin suosi kaikkia kaunotaiteita,
ja oikeastaan hänen huolenpitonsa kautta perustettiin 1773 taideakatemia
Wieniin.
Tapojen parannuksesta piti keisarinna edelleenkin suurta huolta. Hän
menetteli monen mielestä joskus epäviisaalla innolla. Hän sekaantui
usein yksityisten olosuhteisiin ja pakoitti naimisiin ihmisiä, joilla ei
siihen ollut halua. Vieläpä hän lienee perustanut n. k.
siveellisyys-toimikunnan, jonka toiminta kuitenkin on hämärä ja jonka
olemassa-oloakin on epäilty.
Myöskin annettiin asetuksia kaupan ja elinkeinojen edistämiseksi,
joskohta ne olivat yhtä puutteellisia kuin kaikki sentapaiset asetukset
siihen aikaan.
Sitävastoin vastusti Maria Teresia virastojen perinpohjaista
uudistamista, jota Josef halusi. Ainoastaan muutamia pienempiä muutoksia
tehtiin. Uusi valtioneuvosto oli Kaunitzin ehdotuksen mukaan sitä ennen
perustettu.
Meitä ihmetyttää enemmän se, että Maria Teresia niin vastahakoisesti
myöntyi parannuttamaan yllämainittua rikoslakia siihen suuntaan, että
kidutus ja muut julmat rangaistukset poistettaisiin. Hänen poikansa
mielipide ja oma hyväsydämmisyytensä saivat kuitenkin viimein voiton
hänen tässä kohdin ennakkoluulojen pimentämästä ymmärryksestään.
Hänet pakoitettiin vastoin tahtoansa säätämään vero juoma-aineksista,
joka vero käänsi monen alamaisen sydämen Maria Teresiasta hänen viime
vuosinaan. Maria Teresia oli vähitellen _lakkauttanut maaorjuuden_ ja
päivätyöpakon saksalaisista maakunnista muiden uudistusten rinnalla.
Suuri kurjuus, joka vallitsi seitsenvuotisen sodan ajoilta _Böhmissä_,
kehoitti häntä kiiruhtamaan erään päätöksen toimeenpanemista, jonka
päätöksen hän oli tehnyt jo aikoja sitten, nimittäin panna siellä
toimeen samat muutokset. Mutta kumma kyllä onnistui hänen
neuvonantajiensa tehdä kokemattomasta Josefista keisarinnan päätöksen
vastustajan. Maria Teresian täytyi luopua aikeestaan, vaikka se häneen
syvästi koski. Hän ei enää ollut kyllin voimakas panemaan toimeen
päätöstä vastoin sekä pojan että neuvonantajien tahtoa. Hän kirjoittaa
siitä pojalleen Ferdinandille 13 p:nä helmik. 1771: »Böhmin asiat
tuottavat minulle paljon surua ja erittäinkin senvuoksi, että keisari ja
minä emme ole yksimieliset keinoista, joita tulisi käyttää. Noita
ihmisraukkoja sorretaan ja itsevaltaisuus, josta he kärsivät, on
tunnettu ja todistaa sitä, että toiset periaatteet ovat otettavat
käytäntöön. Aijoin juuri panna ne toimeen, kun äkkiä böhmiläiset
tilanomistajat, joihin, sivumennen sanottuna, kaikki ministerit
kuuluvat, saattoivat keisarin jälleen epäilemään. Milloin milläkin
verukkeella tiesivät he siirtää koko toimen kahta vuotta edemmäksi.»
Keisarinnasta oli vaikeaa tukahuttaa väkivallalla talonpoikain kapina,
joka hänen mielestään oli oikeutettu, ja se teki hänen viimeisen
hallitusaikansa synkäksi.
Josefin osalla oli erittäin hovikunta ja sotalaitos, mutta Maria Teresia
ei voinut olla näihinkin asioihin sekaantumatta ja toimimatta useinkin
vastoin Josefin tahtoa. Tämä oli säästäväinen ruhtinas, itsellään
hänellä ei ollut suuria vaatimuksia ja hän tahtoi tuoda hoviin samat
yksinkertaiset tavat, kuin hänen omansa olivat. Maria Teresia ei pitänyt
näistä muutoksista, ja kun Josef säästäväisyyden innossa rupesi
vähentämään palkkoja ja erityisiä palkkioita, oli hän Maria Teresian
mielestä kiittämätön vanhoja palvelijoita kohtaan. Josefin toimenpiteet
olivat viisaat, sillä Maria Teresia oli usein ollut palkitessaan
ymmärtämättömän antelias.
Sotajoukkoon uhrasi Josef sitävastoin suuria summia. Huomattavia
muutoksia tehtiin toimeliaan Lascyn johdolla. Maria Teresaan mielestä
poika liian paljon piti huolta sotajoukosta muiden alamaisten
kustannuksella. Kaunis piirre keisarinnassa oli se, että hän tahtoi
perustaa kouluja sotilaillekin. Hän oli jo hallituksensa aikana suuresti
edistänyt upseerien sivistystä. Hänen aikansa ei kuitenkaan ymmärtänyt,
kuinka tärkeä on sivistynyt sotajoukko, ja hänen ehdotuksensa hylättiin.
Vielä kireämpään suhteeseen joutuivat äiti ja poika _ulkopolitiikan_
johdosta.
Ruhtinas Kaunitz oli keisarinnalle ehdottanut lähenemistä Preussiin.
Maria Teresia ei voinut vapautua vihastaan Fredrik II:sta kohtaan. Ja
hän koetti viimeiseen asti estää Preussin kuninkaan ja keisari Josefin
yhtymistä. Se tapahtui kuitenkin hänen tahdostaan huolimatta Neisessä
1769 ja uudistettiin seuraavana vuonna.
Suuri valtiollinen kysymys koski silloin Puolan kuningaskuntaa. Oli
selvää, että Venäjän kunnianhimoinen yksinvaltias, Katarina II, pyrki
tämänkin maan vallitsijaksi. Itävalta ja Preussi eivät tainneet
välinpitämättömin silmin katsella Venäjän aikeita. Heidän
velvollisuutensa olisi ollut tukea Puolan horjuvaa valtaistuinta, mutta
Fredrik II keksi toisen keinon kumota Katarinan suunnitelmat, nimittäin
_Puolan jakamisen_ sen kolmen naapurin kesken, Venäjän, Preussin ja
Itävallan. Kun Maria Teresia ensin sai näistä ehdotuksista vihiä,
kieltäytyi hän lujasti niihin osaa ottamasta. Hänen ympäristönsä oli
samaa mieltä kuin hän. Toivottiin saatavan Turkista, Ranskasta,
Englannista apua Venäjää vastaan. Tultiin kuitenkin huomaamaan, että
nämä vallat eivät voineet tahi eivät tahtoneet antaa apuaan. Turkki oli
kauvan käsittänyt, mikä vaara Venäjältä uhkasi, ja oli nähnyt parhaaksi
kannattaa Puolaa, jossa Venäjä harjoitti suurta vaikutusvaltaansa.
Vuonna 1768 julisti siis Turkki Venäjälle sodan. Mutta tämä sota oli
Venäjälle yhtämittainen voittosarja. Sekä Preussi että Itävalta tulivat
toden teolla levottomiksi peläten venäläisen jättiläisen saavan varmaa
jalansijaa Balkanniemellä, josta olisi vaaraa sekä eurooppalaiselle
tasapainolle että näiden molempien valtain kehitykselle. Silloin esitti
Fredrik II ehdotuksensa Puolan jaosta. Aivan uusi ei tämä ehdotus ollut.
Jo Ruotsin kuningas Kaarlo X oli, kuten tietty, sitä ajatellut.
Kunnianhimoinen Saksin kuuriruhtinatar Maria Antonia, oli 1763 esittänyt
samantapaisen ehdotuksen Maria Teresialle, joka kuitenkin oli vastannut
jyrkkään kieltävästi semmoiseen toimenpiteeseen. Nyt ehdotti Fredrik II,
että Venäjä luopuisi valloituksistaan Turkissa saaden korvaukseksi osan
Puolaa. Katarina II suostui heti ehdotukseen, ja Preussi ja Venäjä
tekivät liiton helmikuulla 1772. Sulttaani oli tosin tarttunut aseisiin
Puolaa kannattaakseen, mutta hänen tappionsa oli muuttanut aseman, ja
nyt hän näki Puolan jaossa pelastuksensa.
Itävalta oli sopimuksen kautta yhdistetty Turkkiin ja oli tälle vallalle
luvannut edullisen rauhan. Kuinka olisi se voinut täyttää tämän
sopimuksen muuten kuin liittymällä Fredrik II:sen jakoehdotukseen?
Eivätkä Itävalta ja Turkki voineet toivoa, että Englanti niiden tähden
jättäisi siirtomaapolitiikkansa, tahi että Ranska rappeutuneine
raha-asioineen ryhtyisi sotaan niiden hyväksi. Tästä huolimatta epäröi
Itävalta politiikassaan. Jos olisi voitu saada Schlesia takaisin
antamalla Preussille osa Puolasta, mutta muu olisi jäänyt koskematta,
olisi mieluummin suostuttu. Vähitellen asettuivat sekä Josef että
Kaunitz kuitenkin Fredrik II:sen jakoehdotuksen puolelle. Ainoastaan
Maria Teresia kieltäytyi. Häntä ahdistettiin moitteilla. Mikä olisi
seuraus Itävallan kiellosta? Että Preussi ja Venäjä kahden jakaisivat
saaliin. Eihän toki Itävalta yksin voinut tarttua aseisiin Puolan
itsenäisyyden puolustukseksi! Hän taipui, mutta jakoehdotuksen
suunnitelmaan on hän kirjoittanut seuraavat merkilliset sanat: »Minä
suostun, koska niin monet suuret ja viisaat miehet sen tahtovat, mutta
kuoltuani nähdään, mikä tulee olemaan seurauksena tästä kaiken tähän
asti pyhänä ja oikeana pidetyn loukkaamisesta.» Kuvaavaa hänen
kannalleen on myös se, mitä hän kirjeessä 17 p:ltä syysk. 1772 uskoo
pojalleen Ferdinandille. Hän lausuu »että tämä onneton jako on maksanut
hänelle 10 vuotta hänen elämäänsä. Saatpa nähdä», jatkaa hän, »tämän
asian koko onnettoman kulun. Kuinka kauvan olenkaan koettanut sitä
vastustaa! Ainoastaan turkkilaisten vastoinkäymiset, jotka seurasivat
toisiaan isku iskulta, mahdottomuus saada apua Ranskalta ja Englannilta,
todennäköisyys saada yksin käydä sotaa sekä Venäjää että Preussia
vastaan, kurjuus, nälänhätä ja hävittävät taudit maissani pakoittivat
minut myöntymään tähän onnettomaan ehdotukseen, joka luo varjonsa yli
koko hallitukseni. Jumala suokoon, ettei minua toisessa maailmassa
asetettaisi edesvastuuseen tästä teosta! Tunnustan sinulle, etten näe
missään loppua tälle asialle, niin se painaa sydäntäni, seuraa minua ja
katkeroittaa muutenkin synkät päiväni. Minun täytyy jo heretä siitä
puhumasta, jotten joutuisi liian suuren levottomuuden ja surumielisyyden
valtaan.»
Itävalta sai tässä Puolan jaossa Galizian, jossa oli 2 1/2 miljoonaa
asukasta. Josef oli erittäin tyytyväinen, matkusti katsomaan uutta
valtakuntaansa ja teki lukuisia suunnitelmia, joita hänen äitinsä ei
hyväksynyt. Hän tahtoi muun muassa vaihtaa Alankomaat Baijeriin, ja se
olisi hänelle kenties onnistunut, ellei Fredrik II olisi ruvennut sitä
vastustamaan ja antanut sotajoukkonsa hyökätä Böhmiin. Maria Teresia,
joka ei tahtonut nähdä toista veristä sotaa, sai poikansa luopumaan
aikeistaan ja tekemään rauhansopimuksen Teschenissä 1779. Maria Teresia
oli sitä ennen saanut kestää monta kovaa hetkeä. Itävallan sotajoukko ei
voinut, kaikista parannusponnistuksista huolimatta, kilpailla Preussin
sotajoukon kanssa ja Maria Teresia oli kylliksi kärsinyt niistä monista
tappioista, jotka hänen sotajoukkonsa oli saanut kestää seitsenvuotisen
sodan aikana. Kirje hänen pojalleen Leopoldille 12 p.ltä maalisk. 1778
kuvaa selvästi sitä levottomuutta, joka hänessä vallitsi. »Aika on
kallis», kirjoittaa hän, »ei mikään muu valta voi antaa meille bona
officia'nsa. Venäjän ja Ranskan pitäisi se tehdä, mutta ne ovat molemmat
omiin asioihinsa kiintyneet ja enemmän preussiläiset kuin
itävaltalaiset. Niitä ei voi siitä soimata, sillä heidän asemassaan
ajattelisimme me samoin. Olenpa valmis halventamaan nimeäni ja
suostumaan heikkouden tekoon pelastaakseni valtakunnan. Ainoastaan tämä
ajatus minua tukee asemassani, mutta kun miekka kerran on paljastettu,
on syytä pelätä ettei sitä pian jälleen tuppeen pistetä. -- Olen täällä
yksinäni, voinpa sanoa ilman neuvonantajia, koska keisari (Josef II) jo
muutamia vuosia on alituisesti matkustellut.» -- -- Teschenin rauha oli
voitto Maria Teresian sovinnolliselle ja varovaiselle politiikalle.
Josef kävi Katarina II:sen luona ja teki monta muutakin matkaa, joka
suinkaan ei Maria Teresiaa miellyttänyt, sillä hänen mielestään Josef
olisi paremmin hyödyttänyt maataan pysymällä kotona. Mutta nuorekas
keisari tahtoi hankkia itselleen kokemusta ja myöskin valtiollisia
ystäviä.
Kaikesta tästä käy selville, että yhteishallinto tuotti äidille ja
pojalle suuria ristiriitaisuuksia, Josef pyysi pari kertaa päästä
hallituksesta, jossa hän mielestään oli liiallinen henkilö. Niin hän
esim. jo 1769 kirjoitti äidilleen kiivauden hetkenä: »En ole mitään,
enkä valtio-asioissa edes ajatteleva olento, minun vain tulee kannattaa
kaikkia Teidän toimenpiteitänne ja mukautua kaikessa tahtoonne.»
Kirjeissään veljelleen Leopoldille, joka isän kuoleman jälkeen oli
tullut Toscanan suurherttuaksi, lausuu hän peittelemättä katkeruutensa
siitä, että keisarinna on niin haluton kaikkiin muutoksiin ja että hän
yksin tahtoo määrätä kaikki. Maria Teresiakin kärsi näistä
ristiriitaisuuksista ja tahtoi usein vetäytyä pois. Mutta samalla arveli
hän velvollisuudekseen jäädä paikalleen. Hän oli huolissaan poikansa
uhkarohkeista yrityksistä ja näki tulevaisuuden pimeänä.
Maria Teresian _perhe-elämässä_ oli näinä vuosina suru ja ilo
vaihdellut. Kuudestatoista lapsestaan oli hän kadottanut neljä pienenä,
tytär, Johanna, kuoli 1762, toinen, Josefa, vuonna 1768, jolloin hänen
oli solmittava avioliitto Neapelin kuninkaan kanssa; muut elivät häntä
kauvemmin. Itse onnellisena avioliitossaan hän aina innokkaasti harrasti
avioliittojen perustamista, eikä mikään ole luonnollisempaa kuin että
kaikki hänen lapsensakin tässä suhteessa olivat hänen huolenpitonsa
esineinä. Kruununperijä meni jo 1760 avioliittoon _Parman Isabellan_
kanssa.
Tämä prinsessa tuli kuin auringonsäde Wienin hoviin seitsenvuotisen
sodan viimeisenä synkkänä vuonna. Harvoin lienee luonto niin anteliaasti
jakanut lahjojaan ihmisolennolle. Hän oli kaunis, miellyttävä, lahjakas,
tunteellinen ja harvinaisen teräväpäinen. Hänestä tuli koko hovin
lemmikki, keisari ja keisarinna koettivat kilvan voittaa hänen
suosiotaan, hänen puolisonsa jumaloi häntä. Näytti siltä kuin olisi hän
piakkoin voinut hallita koko hovia, koko valtakuntaa. Kuinka monta
itsenäistä ajatusta ja tunnetta liikkuikaan tässä nuoressa naisessa!
Vielä tänä päivänä, lukiessa niitä harvoja hänen kirjoituksiaan, jotka
ovat säilyneet, hämmästyy sitä terävänäköisyyttä, omintakeisuutta ja
asiaintuntemista, jommoista harvoin tapaa niin nuorella ja
kokemattomalla henkilöllä. Mutta tässä rikaslahjaisuudessa löytyi tumma
kohta, päähänpisto. Isabella toivoi kuolemaa, oli elämään väsynyt, tunsi
itsensä hyödyttömäksi tässä maailmassa. Kolme vuotta naimisen jälkeen
luuli hän kuoleman tulevan, sen hän uskoi kälylleen Marialle, jota
kohtaan hän tunsi haaveilevaa ihailua. Ja kolmannella vuodella kuolema
tulikin. Isabella jätti jälkeensä suuren tyhjyyden. Josef ei koskaan
lakannut häntä suremasta ja kaikista muista naisista oli hän
välinpitämätön. Aluksi oli hän lohduttamaton. Isabellalle oli hän
uskonut kaikki tuumat, joita hän hautoi levottomassa mielessään. Hänen
ainoana tyydytyksenään oli lukea uudelleen hänen kirjeitään ja
muistiinpanojaan. Niissä löysi hän yhtä lämpimää valtion menestyksen
harrastusta, kuin hän itse tunsi, ja sitäpaitsi ihmisrakkautta ja
ymmärrystä, jota hän ei voinut laata ihailemasta. Hänelle kävi yhä
selvemmäksi, mitä hän oli kadottanut. Hän ei kuitenkaan saanut antautua
surunsa valtaan, sillä piakkoin hänet valittiin Rooman kuninkaaksi,
joten hänelle varattiin oikeus tulla keisariksi isänsä jälkeen. Häntä
kohdeltiin kaikkialla matkallaan Frankfurt am Mainiin mitä suurimmalla
hyväntahtoisuudella, mutta se ei voinut häntä rauhoittaa. Hän ei voinut
karkoittaa vaimonsa kuvaa mielestään. »Te tiedätte, mitkä tunteet
minussa vallitsevat», kirjoitti hän äidilleen. »Te voitte käsittää
tilani ja surkutella onnetonta poikaanne, jonka ainoa lohdutus on Teidän
osanottonne.» Maria Teresia etsi hänelle uutta morsianta. Hän nai
Baijerin Josefan 1768. Tämä prinsessa ei ollut kaunis eikä lahjakas,
mutta voitti kaikkien suosion hyväsydämmisyydellään. Josef kadotti
samana vuonna ainoan lapsensa Isabellan kanssa, tytön, jota hän yksin
hoiti sairasvuoteella. Josefa kuoli 1775 isoonrokkoon, johon Isabellakin
oli kuollut, ja keisari jäi sitten leskeksi, vaikka äiti olisi toivonut
hänen menevän vielä kolmannen kerran avioliittoon. Hän näyttää
liittyneen vielä lähemmin äitiinsä, tämän elämän loppuaikoina.
Valtiollisissa asioissa oli äidillä oma mielipiteensä, mutta kaikessa
muussa alistui hän poikansa tahdon alle.
»Erimielisyyden sattuessa meidän molempien kesken, saa hän aina tahtonsa
perille», sanoi keisarinna, »parin tunnin kuluttua olen epätoivoissani
siitä, että olen saattanut hänet levottomaksi.»
Maria Teresian toinen poika, kunnon Leopold, tuli Toscanan
suuriruhtinaaksi. Kolmas poika, Ferdinand, tuli 1771 Lombardian
kenraalikuvernööriksi. Lähtiessään sai hän äidiltänsä lavean
virkaohjeen, ja Maria Teresian kirjeissä hänelle on yltäkyllin viisaita
neuvoja sekä hänen yksityistä että julkista elämäänsä varten. Myöskin
hän saa neuvon, ett'ei hän ympäristössään suosisi ainoastaan niitä,
jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Kerran kirjoitti hän: »minä näen
ainoastaan polvistuvia ja vähempiarvoisia ihmisiä ympärilläsi, mutta
sinulla ei ole kokemusta eikä tarpeeksi kärsivällisyyttä.» Sekä Leopold
että Ferdinand olivat naimisissa, ja Maria Teresia oli mitä hellin
anoppi ja oli ahkerassa kirjevaihdossa miniöidensä kanssa. Nuorin
pojista, Maximilian, vähemmän lahjakas mies, rupesi hengelliseen
säätyyn.
Kaikki Maria Teresian tyttäret olivat kuuluisat kauneudestaan.
Varsinaista perinpohjaista sivistystä he eivät olleet saaneet. Vanhin,
Marianne, oli vähimmin kaunis, mutta lahjakkain. Hän oli sitäpaitsi
hyvin kivuloinen, joten Maria Teresia tyytyi nimittämään hänet suuren
luostarin abbedissaksi Pragiin. Toinen järjestyksessä, hänen
lempityttärensä Maria, tuli oman mielensä mukaan naimisiin Saksin
prinssin Albertin kanssa, joka nimitettiin Unkarin maaherraksi. Näytti
siltä kuin Maria Teresian olisi ollut vaikea erota tästä tyttärestään.
Hän lausui myöskin, että Maria oli ainoa hänen tyttäristään, jonka
onnesta avioliitossa hän voi olla varma. Kolmea muuta tytärtään piti
Maria Teresia itse politiikan uhrina. Maria eli Maria Kristina, joksi
häntä myöskin joskus kutsuttiin, ei kuitenkaan ollut saanut saksilaista
prinssiään ilman vastustusta. Keisari Frans nimittäin ei eläessään
tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, vaan tahtoi, että hän menisi
naimisiin erään sardinialaisen prinssin kanssa, joka oli hänen oman
sisarensa poika. Keisarinnan mielestä hänellä oli oikeus toteuttaa
tahtonsa valtiollisissa asioissa vastoin puolisoansa, mutta kun oli
kysymys yksityisistä asioista katsoi hän velvollisuudekseen totella
keisaria. Sen hän tekikin, kun keisari joskus, kuten tässä tapauksessa,
puhui lujuudella. Mutta kun hän näki nuorten rakkauden, ei hän voinut
olla toimetonna, ja hän oli liian viisas diplomaatti ollakseen
onnistumatta sardinialaisen naimisen lykkäämisessä, sen vanhan
diplomaattisen säännön mukaan, että joka voittaa aikaa, voittaa kaikki.
Ja hän voitti, vaikka tavalla, jota hän vähimmin aavisti. Keisarin
kuolema teki sardinialaisen naimisen tyhjäksi. Marraskuussa 1765
nimitettiin Saksin Albert Unkarin maaherraksi, ja huhtikuussa 1766
vihittiin hän arkkiherttuattaren kanssa, joka äidiltään sai mitä
rikkaimmat myötäjäiset. Lähtiessään Pressburgiin sai hänkin huomattavan
ohjeen, jossa Maria Teresia esiintoi elämänkäsityksensä. Hän neuvoo
tytärtään alistumaan miehensä tahdon alle, sillä avioliiton onni, jatkaa
hän, riippuu molemminpuolisesta lähestymisestä täydellä luottamuksella.
Siihen tulisi tyttären ennen kaikkea pyrkiä. Hänen täytyy varoa
ulkonaisesti liian kiivaasti näyttämästä rakkauttaan, sillä intohimoinen
rakkaus haihtuu pian. Täytyy kunnioittaa toisiansa, olla uskollisia
tosiystäviä, silloin omistaa salaisuuden olla onnellinen avioliitossaan
ja voi yhdessä kantaa ne koetukset, jotka elämä aina tuo muassaan.
Säädyllisyys vaatetuksessa, järjestys kodissa, hyödyllisissä toimissa
askaroiminen, jos kaikki tämä otetaan huomioon, on vaimo miehellensä
mieliksi, ja mies viihtyy silloin paraiten hänen luonansa. Maria Teresia
varoittaa tytärtänsä ylpeydestä, pyytää häntä seurustelemaan
ystävällisesti kaikkien kanssa, niin alhaisten kuin ylhäistenkin,
elämään yksinkertaisesti, mutta olemaan vierasvarainen, koettamaan
voittaa unkarilaiset oppimalla heidän kielensä ja kunnioittamalla heidän
tapojansa. Maria Teresia kävi usein tyttärensä luona. Unkarilaisten
politillisissa asioissa kääntyi hän kuitenkin aina vävynsä puoleen. Hän
ei semmoisissa tapauksissa luottanut tyttärensä tietoihin. Sitävastoin
luotti hän vävyynsä, ja Maria Teresia ei tehnyt häntä maaherraksi
ainoastaan saadakseen pitää tytärtään läheisyydessään. Hän teki sen
myöskin voittaakseen unkarilaiset. Juuri tähän aikaan Maria Teresia pani
toimeen yllämainitun veroitus- eli urbariaalijärjestelmänsä, joksi sitä
tavallisesti kutsuttiin. Maaseutuväestö, jonka vanha veroitusjärjestelmä
oli saattanut epätoivoon, tuli lähetystöissä jalkaisin Wieniin pyytämään
apua, samaan aikaan kuin unkarilaisen aateliston edustajat rukoilivat
kuningattarelta, että he saisivat väkivallalla kukistaa kapinalliset
talonpojat. Aseteltiin tutkintolautakunta, joka työskenteli virkeästi ja
sai aikaan sen että verotaakkaa kevennettiin järjestämällä veronmaksu
tarkoituksen mukaisesti. Mutta kun tämä tapahtui valtiopäiviä
kuulustamatta, vaadittiin suurta varovaisuutta, ja Maria Teresia pitikin
sentähden tarkkaa huolta siitä, että nuori hovi Pressburgissa teki hyvän
vaikutuksen. Hän ei millään muotoa tahtonut loukata unkarilaista
aatelistoa, jolle hän oli kiitollisuuden velassa, ja jota kiitollisuutta
hän ei milloinkaan unhottanut.