tyytymättömät siihen suurempaan järjestykseen, joka kaikkialla pantiin
toimeen, ja Maria Teresiakin sai osansa siitä kiittämättömyydestä, joka
seuraa parannusten kintereillä, niiden kaikkien kiittämättömyydestä,
joilla oli ollut hyötyä epäjärjestyksestä. »Minä en ole mitään
huomaavinani», kirjoittaa Maria Teresia myöhemmin itse tästä, »toivossa
että viisaammat vähitellen tunnustaisivat kaiken tapahtuneen vain
isänmaan hyväksi, siis vain heidän itsensä hyväksi. En antanut
vanhastaan tutun hälinän pettää itseäni, en myöskään luopunut aikeestani
panna toimeen sitä, mihin Jumalan avulla olin ryhtynyt, sillä olin
varmasti vakuutettu sen oikeudenmukaisuudesta ja välttämättömyydestä.»
Keisarinna sekaantui kirkollisiinkin asioihin, vaikka ei aina
menestyksellä. Olemme jo maininneet että hän oli hartaasti
uskonnollinen. Hän oli lisäksi uskollinen katolisen kirkon tytär ja
noudatti nöyrästi sen tapoja ja sääntöjä. Tämä hänen kirkollisuutensa ei
kuitenkaan estänyt häntä puoltamasta valtion oikeuksia kirkkoon nähden.
Hän ei sallinut pappien sekaantua maallisiin asioihin, ja hänen
suhteensa paavinistuimeen oli valtiollisista syistä usein kireä.
Papiston kuten aatelistonkin täytyi luopua monesta etuoikeudesta, ja
hengellisten itsensä ottamia oikeuksia vastustettiin ankarasti. Samaten
oli keisarinna kaiken taikauskon vihollinen. Noitatutkinnot poistettiin,
ja 24 kirkollista juhlapäivää poistettiin ediktillä v:lta 1754, vaikka
taikauskoinen kansa sitä vastusti. Hän koetti myöskin vähentää raakuutta
ja siveettömyyttä sääntöjen ja asetusten avulla.
Toiselta puolen täytyy myöntää että Maria Teresia oli suvaitsematon
muunuskoisia kohtaan. Etenkin on Pragin juutalaisedikti v:lta 1744
saanut huonon maineen. Hän olisi mieluimmin tahtonut karkoittaa heidät
kokonaan maastaan, mutta siitä hänen täytyi luopua. Eivät
protestantitkaan saavuttaneet tosi vapautta hänen aikanaan, ja luullaan
keisarinnan rippi-isän Pittermannin olleen siihen syypään.
Uskonvapausaate, joka juuri tähän aikaan syntyi, ja jota Maria Teresian
vihollinen Fredrik II niin innokkaasti kannatti, ei koskaan miellyttänyt
häntä, joka pysyi lujana uskossaan ja vanhassa lauseparressa: yksi
valtio, yksi kirkko.
Jättäkäämme kuitenkin tämä hänen hallituksensa varjopuoli ja puhukaamme
hänen suhteestaan opetukseen. Hänellä on siinä kohden suuret ansionsa.
Korkeamman opetuksen järjesti hän etupäässä kelvollisten virkamiesten
kasvattamista varten. Mitään varsinaista tieteellistä harrastusta ei
hänellä koskaan ollut. Siksi oli hän liian käytännöllinen. Mutta sitä
vastoin hän suuresti kunnioitti kaikkea tietoa, josta suorastaan oli
hyötyä elämässä, ja hän auttoi innokkaasti henkilääkäriään Gerhard van
Swieten'iä, joka järjesti uudestaan Wienin yliopiston, ja joka toi sen
lääkeopilliseen tiedekuntaan kukoistusajan. Maria Teresia lahjoitti
rahoja uutta yliopistorakennusta varten, jonka hän itse vihki 1756.
Hänen toimestaan perustettiin akatemia itämaisten kielten tutkimista
varten. Hänen luomiaan on myös se aateliskoulu, joka hänestä sai nimen
Theresianum, ja jota hän anteliaasti avusti lahjoituksilla. Myöskin
alkeiskoulut olivat hänen huolenpitonsa esineitä. Hän ei suinkaan
sokeasti ihaillut jesuiittain opetustapaa ja eräässä ediktissä v:lta
1752 vastustaa hän useaa väärinkäyttöä, niiden joukossa kaikkea
järjetöntä ulkolukua. Hän aikoi myöskin perustaa realikouluja, mutta
häntä neuvottiin aikeestaan luopumaan.
Hänen kansansivistysharrastuksensa on hänen historiansa kauneimpia
lehtiä. Hänen harrastuksensa perusteena ei ollut ainoastaan yleinen
ihmisrakkaus, vaan vaikuttivat siihen valtiollisetkin syyt. Koska tämä
huolenpito kuuluu hänen loppuhallitukseensa, saamme tilaisuutta palata
siihen.
Maria Teresia ei niin täydellisesti ihaillut ranskalaista sivistystä
kuin useimmat hänen aikalaisensa. Päinvastoin rakasti hän lämpimästi
kieltänsä ja suosi sen kirjallisuutta. Onpa sanottu että hän tahtoi
perustaa saksalaisen akatemiankin ranskalaisen mallin mukaan, mutta
sillä seikalla ei ole todellista perää. Hän ei ollut akatemiain ystävä
ja vastusti ehdottomasti tiedeakatemian perustamista. Kenties oli siihen
syynä hänen jyrkkä vastenmielisyytensä kaikkiin korulauseisiin, joita
sen ajan oppineet seurat usein suosivat. Sitä vastoin antoi hän perustaa
valtioarkiston 1749, vieläkin olemassa oleva Reichs und Geheime-Archiv
Wienissä. Sitä ennen olivat historialliset asiapaperit olleet hajallaan.
Alkuperäinen Westfalin rauhankongressin pöytäkirja oli esim. myyty
lumppukaupassa Wienissä. Bartensteinistä tuli arkiston johtaja.
Maria Teresia valvoi, kuten jo huomautettiin, _kaikkien_ itävaltalaisten
maitten parasta. Hän työskenteli väsymättä yhdistääkseen valtakunnan
hajanaiset osat keskushallintoa vahvistamalla, ja hän ymmärsi tehdä oman
personallisuutensa täksi todelliseksi yhtenäisyydeksi. Sekä Wienin
asukkaat että kansa Posin ja Scheldenin rannoilla tahi Karpatein ja
Erzgebirgen rinteillä olivat sitä mieltä, että oli onni totella Maria
Teresian lempeää valtikkaa, joskin sieltä täältä toisinaan kuului
tyytymättömiä ääniä.
_Unkari_ oli aina keisarinnan erityisen huolenpidon esineenä. Tämä maa
muodosti 1/3:n koko Itävallasta sekä asukaslukunsa että pinta-alansa
puolesta, mutta siitä huolimatta tuotti se ainoastaan 1/10:n
valtiorahaston tuloista. Paitsi sitä vallitsi siellä enemmän aatelisia
etuoikeuksia ja keskiaikaisia laitoksia kuin useimmissa muissa maissa.
Ei kukaan halunnut hartaammin kuin Maria Teresia parantaa näitä
epäkohtia, mutta Unkarissa oli hänen valtansa, kuten jo olemme nähneet,
tarkasti rajoitettu. Ne surulliset kokemukset, jotka hänellä oli 1741:n
valtiopäiviltä uudistuivat vielä suuremmassa määrässä valtiopäivillä
1751 ja 1764. Maria Teresia oli itse läsnä, hän teki parhaansa
personallisesti voittaakseen ulkonaisille huomionosoituksille alttiit
unkarilaiset, hän perusti heille erityisen ritarikunnan, St Stefanin
ritarikunnan, hän matkusti ympäri maata, rakennutti linnan Pestiin
j. n. e., mutta kaikista näistä yrityksistä ei ollut sanottavasti
hyötyä. Unkarilaiset vakuuttivat mitä nöyrimmin sanoin uskollisuutensa,
he lisäsivät jossakin määrin verojaan, mutta eivät tahtoneet luopua
ainoastakaan etuoikeudesta, vaan jättivät sen sijaan 1764 kokonaista 227
valituskohtaa. Heidän kuningattarensa vetosi turhaan heidän
myötätuntoisuuteensa köyhää väestöä kohtaan. Vuonna 1765 onnistui Maria
Teresian kuitenkin valtiopäiväin myötävaikutuksetta saattaa voimaan
verojärjestelmän, jolla oli suuri merkitys. Hän toimi varsin viisaasti,
kun ei äkkiä pannut toimeen kaikkia niitä parannuksia, jotka hän huomasi
välttämättömiksi. Hänen poikansa Josefin hallitus on parhaana todisteena
siitä. Hän poisti väkivaltaisesti aateliston etuoikeudet ja toimitti
useita hyödyllisiä muutoksia, mutta sillä seurauksella että vanha viha
habsburgeihin heräsi uuteen eloon, ja koko maa nousi kapinaan. Maria
Teresia taasen ei käynyt pitemmälle parannuksissaan, kuin rauhan
ylläpitäminen salli.
Samaa maltillista viisautta noudatti Maria Teresia _Alankomaissakin_
(Belgiassa), jonka väestö myöskin piti tarkkaa huolta vanhoista
oikeuksistaan. Tämä maa oli saanut kärsiä paljon itävaltalaisen
perintösodan aikana, ja Maria Teresia, joka koetti parantaa sen monia
haavoja, huomasi pian että paras tapa oli jättää maakunta rauhaan ja
ainoastaan suojella sitä hollantilaisten ja ranskalaisten väkivallalta.
_Italiassa_ onnistui hänen sitä vastoin saada aikaan monta parannusta.
Täällä kuten tavallisesti tiesi Maria Teresia saada palvelukseensa kelpo
virkamiehiä. Uusi maakuntahallitus pantiin toimeen, inkvisitioni
poistettiin, ja italialaiset maakunnat kukoistivat hänen aikanaan.
Myöskin _ulkopolitiikkaa_ piti Maria Teresia tarkasti silmällä. Niin
epävarmat kuin valtiolliset olot 1700-luvulla olivatkin, ja niin
kokonaisuutta vailla kuin itävaltalainen yksinvalta oli, vaadittiin sen
päämieheltä suurta valtiollista tarkkuutta ohjaamaan kulkunsa kaikkien
vaarojen läpi ja säilyttämään sitä suurvallanasemaa, jota perintösota
oli järkyttänyt, mutta jonka Aachenin rauha jälleen onnellisesti oli
vahvistanut.
Tämän rauhanpäätöksen jälkeen neuvoteltiin ahkerasti siitä, mitä
politiikkaa Itävallan tulisi seurata. Kaikkien yhteinen mielipide oli,
että Preussi oli Itävallan vaarallisin vastustaja, kaikkien mielestä
Venäjä oli luonnollinen, mutta epäluotettava liittolainen. Suhteesta
Ranskaan oltiin sitävastoin eri mieltä. Keisarista tämä maa oli
Itävallan perivihollinen ja sen uskottomuus viime sodassa näytti hänestä
todistavan sitä, mitä tältä vallalta aina voitiin odottaa. Vastoin tätä
ehdotti nuori ministeri Kaunitz, joka oli herättänyt huomiota Aachenin
rauhankokouksessa, että Itävallan pitäisi koettaa voittaa Ranska
puolelleen, sillä ainoastaan se valta voisi auttaa Itävaltaa
valloittamaan Schlesia takaisin.
Keisarinna, jonka hallussa oli päätösvalta, taipui Kaunitzin puolelle.
Tämä lähetettiin Parisiin ministeriksi 1750, ja Itävalta koetti sen
jälkeen lähestyä Ranskaa. Tämän vallan uskottomuuden voi Maria Teresia
valtiollisesta viisaudesta antaa anteeksi, mutta Schlesian menettämistä
ei hän arvellut voivansa eikä saavansa unohtaa. Kuitenkin puhui hän
suoraan, kun hän ranskalaiselle lähettiläälle Wienissä lausui: »En
tarkoita, etten surisi Schlesian menettämistä. En myöskään sano, etten
aikoisi sitä anastaa takaisin, jos aikojen kuluessa suotuisa tilaisuus
tarjoutuisi. Mutta toistan Teille vielä, että nykyhetkenä en sitä
ollenkaan ajattele.»
Vuosikausia olikin kestävä ennenkuin Itävallan onnistui voittaa Ranskan
luottamus ja suurta valtiollista viisautta vaadittiin, jottei epäluulo
ennenaikojaan heräisi. Vuosisatoja kestäneen eripuraisuuden jälkeen oli
ranskalais-itävaltalainen liitto uskaliaimpia ja huomiotaherättävimpiä
valtiollisia näytelmiä, mitä eurooppalainen valtiotaito koskaan on
esittänyt. Siihen päämaaliin pyrki Maria Teresia ja se saavutettiin,
vaikka vasta toukokuulla 1756.
Kaunitz oli silloin jo aikoja sitten jättänyt Parisin. Jo 1753
kutsuttiin hän takaisin Wieniin ja nimitettiin valtiokansleriksi eli
kuten nykyään sanottaisiin ulkoasiainministeriksi. Ulfeldt, kuuluisan
Leonora Kristina Ulfeldtin pojanpoika, jolla ennen oli ollut tämä virka,
sai hoviviran, ja Bartensteinille, jolla myöskin oli ollut
vaikutusvaltaa ulkopolitiikkaan, annettiin ylhäinen virka, joka hänet
kuitenkin erotti hänen entisestä toiminta-alastaan. Antonius Wenzel
Kaunitzista tuli siitä ajasta alkaen Maria Teresian vaikutusvaltaisin
virkamies, ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi vuosi vuodelta.
Keisarinnalla oli suuri luottamus häneen, ja siinä kohdin kuten
muissakin osottaa hän ihmistuntemistaan, sillä Kaunitz oli erinomainen
mies. Terävä pää, nerokas itsenäisyys, laajat tiedot ja suuri työkyky.
Mutta hänessä oli monta vikaakin, joita Maria Teresia muuten ei
sietänyt. Hän oli naurettavan tarkka vaatteistaan ja ulkonaisesta
esiintymisestään, hän oli ylen arka terveydestään, tavoiltaan
kevytmielinen ja lopuksi hän ihaili liiaksi Voltairiä, jottei olisi
syytä epäillä hänen oikeauskoisuuttaan. Sitäpaitsi oli hän luonteeltaan
vallanhimoinen ja käskevä. Mutta Maria Teresialla oli harvinainen kyky
antaa anteeksi vikoja, kun hän käsitti ansiot. Hän alkoi senvuoksi
kysellä häneltä neuvoja sisäasioissakin. Valtiokanslerin ja keisarinnan
välillä syntyi sellainen yhteistyö, sellainen yhtenäisyys päätöksissä ja
toimeenpanossa, että historia voi näyttää ainoastaan harvoja
samantapaisia esimerkkejä. Heidän kesken solmittiin mitä jaloin
ystävyysside, ja Kaunitz ihaili ja kunnioitti Maria Teresiaa yhtä
suuresti, kuin Maria Teresia häntä. Mutta se, joka ei aina näyttänyt
tyynesti kestävän Kaunitzin kasvavaa valtaa, oli keisari. Etenkin
näyttää hän paheksuneen ranskalaisystävällistä politiikkaa, johon
Kaunitz oli neuvonut Maria Teresiaa. Kerrotaanpa kiivaasta
väittelystäkin valtiokanslerin ja muuten niin tyynen keisarin kesken.
Keisari ei kuitenkaan voinut olla kauvan sopimatta ja lausui piakkoin
katuvansa ajattelemattomasti lausuttuja sanojaan.
Versailles'in sopimus 1756 Ranskan ja Itävallan kesken sisälsi sen, että
Ranska hankkisi Schlesian Itävallalle, joka korvaukseksi antaisi osan
Alankomaista Ranskalle. Sopimuksen tekoa olivat etupäässä vaikeuttaneet
ne seikat, että Ranska tahtoi suunnata liiton Englantia vastaan, ja
Itävalta Preussia vastaan, Ranska tahtoi Alankomaat kokonaan, Itävalta
tahtoi antaa osan Espanjan kruununperijälle Don Filipille. Kaunitzin
tahdonlujuus voitti kuitenkin kaikki vastukset ja hänen onnistui saada
mielipiteitään puolustamaan kuuluisa markisinna Pompadour. Onpa väitetty
että Maria Teresia olisi alentunut kirjoittamaan kohteliaan kirjeen
tälle kuninkaalliselle rakastajattarelle, mutta tämä väite on kokonaan
väärä. Semmoinen teko olisi sotinut keisarinnan luonnetta vastaan.
Maria Teresia sanoi, ettei hän koskaan niin iloisella mielellä ollut
allekirjoittanut sopimusta, kuin tätä yllämainittua Ranskan kanssa, ja
kuitenkin saattoi hän tuskin olettaakaan ettei siitä olisi seurauksena
suuri sota. Mutta hän luuli, että tästä sodasta olisi Itävallalle
hyötyä, ja hänellä oli suuria voitonvarmoja toiveita.
Yleisesti tunnettua on etteivät ne toteutuneet. Vuodesta 1756 vuoteen
1763 raivosi n. s. seitsenvuotinen sota, jossa Itävalta, Saksi, Ranska
ja Venäjä ja lopulta Ruotsi olivat toisella puolen, Englanti ja Preussi
toisella. Fredrik II alkoi itse sodan, kun hän huomasi, ettei sitä
voinut välttää. Hänen rohkeutensa, hänen neronsa tässä taistelussa
ylivoimaisia vihollisia vastaan herätti hänen vastustajissaankin
ihailua. Maria Teresialle oli kova koetus nähdä vuosikausien
valtioviisaiden ja sotaisten ponnistusten menevän tyhjiin näissä
taisteluissa. Hänellä ei ollut sotapäällikköä, joka sotaisessa nerossa
olisi vetänyt Fredrik II:lle vertoja. Varmaankin oli hänestä, ylpeästä
itsevaltijattaresta katkeraa tuntea vihatun vastustajan edessä voimansa
ja valtansa rajoitetuksi. Hän turvautui Kaunitzin apuun, jonka näinä
levottomina vuosina täytyi antautua sota-asioihinkin. Keisarinnan ja
keisarin huomio oli kiintynyt etupäässä sodan rahalliseen puoleen. Ei
ollut niinkään helppoa hankkia rahoja ja Itävallan valtiovelka nousi
sodan loputtua 300 miljoonaan guldeniin.
Sodan eri tapahtumia emme tässä rupea selittämään. Kuten tietty petti
Venäjä Itävallan, Ranskan voimat väsähtyivät, ja kun Fredrik II oli
valloittanut Schweidnitzin, kadotti Maria Teresia kokonaan toivon
valloittaa takaisin Schlesia, »Itävallan helmi», ja hänen täytyi tehdä
Hubertsburgin rauha 1763, jossa Preussin valloitukset vahvistettiin ja
tunnustettiin samalla Preussin suurvalta-asema Saksassa.
Rauhanteko oli Maria Teresialle nöyryyttävä. Olisi voinut odottaa, että
Kaunitz olisi saanut maksaa tämän nöyryytyksen, hän kun oli ehdottanut
poliitista suunnitelmaa, jonka järkeväisyyttä oli syytä epäillä. Mutta
niin ei ollut asian laita. Kaunitz oli entistä suuremmassa suosiossa.
Sen tapaista pikkumaisuutta ei Maria Teresiassa ollut, ja hän käsitti
täysin, että suuren valtiomiehen neroa tarvittaisiin nyt enemmän kuin
koskaan ennen parantamaan kaikkia niitä halkeamia, jotka onneton sota
oli tuottanut yhteiskuntarakennukseen. Maria Teresia toimi yhtä
innokkaasti maansa hyväksi rauhan jälkeen kuin sodankin aikana, eikä
ulkopolitiikassakaan tapahtunut muutoksia lähinnä seuraavana aikana.
Kenties saattaa kuitenkin jo silloin huomata jonkunlaista epäröimistä
päätösten tekemisessä ja taipumusta jättää tärkeitä asioita ruhtinas
Kaunitzin päätettäviksi. Tämä muutos Maria Teresiassa esiintyy selvin
piirtein vasta erään tapauksen jälkeen, joka muodostaa käänteen hänen
hallituksessaan, ja joka samalla järkähytti koko hänen olentoansa sen
perusteita myöden. Sen surun jälkeen, joka häntä silloin kohtasi, ei
hänestä enää koskaan tullut sitä, mikä hän oli ollut.
Syynä siihen että lahjakkaasta naisesta niin harvoin tulee todellinen
henkinen nero on vähemmin se, että hänen henkiset ominaisuutensa ovat
_liian heikot_ elämän taistelussa kuin se, että hänen tunteensa ovat
_liian voimakkaat_. Maria Teresiankin suurenmoinen henki on todisteena
tästä väitteestä.
* * * * *
Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin Innsbruckissa Maria Teresian
lähinnä vanhimman pojan arkkiherttua Leopoldin ja espanjalaisen
prinsessan Luisan vihkiäisiä. Nämä juhlallisuudet keskeytyivät, kun
keisari Frans äkkiä sai halvauksen ja kuoli vanhimman poikansa
arkkiherttua Josefin käsiin. Tämä tapahtui elokuun 18 p:nä 1765.
Maria Teresia oli tuskasta murtunut. Hän tahtoi luopua hallituksesta,
oli välinpitämätön kaikesta. Ainoastaan Josefin ja Kaunitzin yhteiset
ponnistukset saivat hänet jäämään paikalleen, mutta Josef nimitettiin
apuhallitsijaksi, ja alussa jäivät kaikki toimet hänen huostaansa.
Maria Teresia ei mielestään voinut toimittaa kyllin suuria ulkonaisia
surun merkkejä. Teatterit suljettiin, syvin surupuku otettiin
käytäntöön, messuja ja hartaushetkiä käskettiin pitää. Keisarinna kielsi
hovinaisia ihomaaliakin käyttämästä. Tämä herätti suurta paheksumista
aikana, jona ihomaali kuului toalettiin. Kauniin ruhtinatar Auerspergin
sanotaan loukkaantuneena huudahtaneen: »Onko mahdollista, että omat
kasvonpiirteetkään eivät enää ole vallassamme? Ja kuitenkin olen ne
saanut Jumalalta, eikä valtiolta.»
Näytti aluksi siltä kuin keisarinna olisi menettänyt työhalun ja kaiken
maan ja valtakunnan harrastuksen. Hän oli sanonut aina pelkäävänsä
epäröimistä. Nyt oli se pelko käynyt toteen ja hän näyttäytyi heikoksi
ja epävarmaksi päätöksiä tehdessään. Olisipa melkein taipuvainen
luulemaan, että Frans Stefan oli ollut hänen neuvonantajansa
valtioasioissa, ellei tietäisi päinvastaista. Suuressa surussaan näytti
hän melkein sitä itsekin uskoneen, ja hän soimaamistaan soimasi itseään
siitä, ettei hän ollut puolisolleen ollut siinä määrin kaikki, kuin
hänen olisi tullut olla. Mutta nämä soimaukset olivat ainoastaan surusta
kiihtyneen mielikuvituksen luomat. Olemme jo maininneet että heidän
avioliittonsa pääpiirteissään oli onnellisimpia, mitä voi ajatella.
Maria Teresian etevämmyys oli tosin hänestä tehnyt hallitsevan, mutta
hän rakasti ja ihaili puolisoaan. Vuosien kuluessa kävi keisari yhä
myöntyvämmäksi ja hallitustoimille välinpitämättömämmäksi.
Seitsenvuotisen sodankin huolestuttavana aikana saattoi hän kuluttaa
aikansa tieteellisillä diletanttitoimilla ja mielihuvituksellaan
metsästyksellä uhraamatta tuntiakaan hallitusasioihin. Hän vetäytyi yhä
enemmän pois hovistakin. Hän ei tainnut koskaan esiintyä niin
arvokkaasti, kuin keisarin tuli, jonka vuoksi häneen useinkaan ei pantu
huomiota. Kerrotaanpa muun muassa että hän eräänä iltana hovijuhlassa
istuutui kauvas alhaalle saliin. Muutamat naiset läheisyydessä nousivat
paikoiltaan. »Ei, jääkää kaikella muotoa istumaan», sanoi keisari,
»istun vain tässä odottamassa hovin poislähtöä. Hovilla tarkoitan»,
lisäsi hän hyvänsävyisesti, »puolisoani ja lapsiani».
Aika kuitenkin osittain parantaa syvimmätkin surut. Maria Teresiakin
tyyntyi, ja kaikki alkoi taas vähitellen kulkea entistä uraa. Työkyky ja
harrastukset palasivat. Kuitenkaan ei hänestä koskaan tullut entistänsä.
Hän totteli neuvonantajiaan, etupäässä Kaunitzia, toisinaan enemmän kuin
tahtoikaan. Hänessä oli tunnollisuuden päättämättömyyttä, joka kenties
oli luontaista, mutta jonka hän sitä ennen oli voittanut voimakkaalla
tahdollaan. Mutta jos hänen tahtonsa olikin heikontunut, oli se
kuitenkin vielä siksi luja, että sen jyrkästi erotti hänen
apuhallitsijansa tahdosta.
Maria Teresian vanhin poika, Josef, tuli isän kuoltua keisariksi. Hän
oli harvinaisen lahjakas, eikä jalompaa miestä koskaan liene nähty
valtaistuimella. Hän oli äidiltään perinyt rakkauden maahan ja kansaan,
hänen halunsa parantaa alamaisten asemaa, hänen teräväjärkisyytensä ja
hänen muistinsa. Sitä paitsi oli hän varhaisimmasta lapsuudesta saanut
oppia kaikkea, mitä prinssi tulevaan kutsumukseensa tarvitsi. Maria
Teresia oli siksi paljon kärsinyt omasta oppimattomuudestaan, että hän
koetti hankkia perilliselleen kaikkea mahdollista opetusta. Josef oli
sitä paitsi isältään saanut hyvän taloudellisen ymmärryksen ja hän taisi
säästää, jota Maria Teresia ei lainkaan voinut, hyvästä tahdostaan
huolimatta. Mutta Josef rakasti rahaa ainoastaan maansa tähden, ja kun
hänen isänsä oli tehnyt hänet pääperillisekseen, lahjoitti hän
anteliaasti koko perintönsä, 22 miljoonaa guldenia, itävaltalaiselle
valtiolle, parantaakseen jossain määrin sen huonoja raha-asioita.
Valistusfilosofian opetukset olivat tunkeutuneet vanhaan
habsburgilaiseenkin hoviin ja nuoresta Josefista oli tullut niiden
innokas puolustaja. Nämä valistusopetukset ovat suuri edistys, mutta
niiden heikkoutena on jonkunmoinen nuorekas pintapuolisuus ja
historiallisen käsityksen puute. Sen todistavat selvästi Josefin
uudistuspuuhat. Terävänäköisyydellään huomasi hän heti puutteet, ja
hänen vilkas älynsä keksi heti ehdotuksen niiden parantamiseksi. Mutta
siinä kohdin otti hän harvoin lukuun ne lukemattomat pikkuvaikeudet,
joista ainoastaan harkinnalla ja varovaisuudella vähitellen voidaan
selvitä.
Maria Teresialle olivat hänen poikansa uudet aatteet osittain vieraat,
osittain hän niitä kannatti, mutta kaikkia uudistuksia toimeenpantaessa
vaati hän varovaista menettelytapaa. Mutta tämä suuri valtiomieshyve
puuttui Josefilta. Maria Teresia oli etupäässä _käytännöllinen_, Josef
taasen oli kuten uusi aikansa etupäässä _tietopuolinen_.
Josefilta puuttui myöskin toinen hänen äitinsä suurista ominaisuuksista.
Maria Teresia voi nimittäin halukkaasti kuunnella jotain mielipidettä ja
sitä tarkalleen tuumia, vaikka se oli hänen omalle taipumukselleen
vastainen. Siitä oli se terveellinen seuraus, että jokainen antoi
hänelle sen neuvon, jota piti hyödyllisimpänä, eikä sitä, jonka hän
luuli keisarinnaa miellyttävän. Josef sitä vastoin kuunteli mieluimmin
itseään ja niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin hän, vaikka hänen
äitinsä jo aikaisin huomautti häntä tästä virheestä -- tavallisimmasta
virheestä, sillä todella voikin sanoa, että Maria Teresian vapaus
ennakkoluuloista tässä kohdin on kiitosta ansaitseva, harvinainen hyve.
Josefin itsekylläisyyteen liittyi myöskin kiusallinen, ivallinen olotapa
ja kiitollisuuden puute. Näistä virheistä Maria Teresia syyttää
poikaansa. »Olkoon sinulla mitä luonnonlahjoja tahansa, se ei kuitenkaan
ole mahdollista, että kokemus ja muisto menneisyydestä ja nykyisyydestä
niin ovat sinun hallussasi, että voit tehdä kaikki itse.... On jo aika
lakata löytämästä nautintoa tuosta sanansaivartamisesta, noista
sukkelista puheparsista, jotka ainoastaan tarkoittavat toisten
nöyryyttämistä ja tulemista naurunalaisiksi, sillä senkautta sinä
karkoitat kaikki kunnon ihmiset ja toimit ikäänkuin ihmiskuntaa ei
ansaitsi kunnioittaa ja rakastaa.» Etempänä samassa kirjeessä sanoo hän,
että poika on henkinen keikailija, joka keikailee sukkeluudellaan,
aivankuin hänen sisarensa Elisabet kauneudellaan.