Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG
Distributed Proofreaders.
KUULUISIA NAISIA.
Kirjoittanut
fil. toht. Ellen Fries.
Suomennos.
Ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1901.
Maria Teresia.
Vuonna 1740 lokakuun 20 p:nä nukkui keisari Kaarlo VI, vanhan kuuluisan
Habsburgin suvun viimeinen miespuolinen jäsen, kuoleman uneen. Keisari
oli ainoastaan viidenkymmenen viiden vuoden vanha, hänellä oli ollut
hyvä terveys ja hän oli viettänyt säännöllistä elämää, jotenka kuolema
tuli odottamatta ja herätti yleistä hämmästystä. Itävallan sisälliset ja
ulkonaiset olosuhteet olivat siksi epävarmat, että hallitsijan muutos
helposti saattoi aikaansaada arveluttavia selkkauksia, ja se vaara oli
tarjona, että niin monen eri kansakunnan muodostama valtakunta hajoaisi
Habsburgin suvun sammuessa miespuolelta. Tätä tapausta välttääkseen oli
Kaarlo VI jo huhtikuussa v. 1713 julkaissut n. k. *pragmatisen
sanktionin*, joka valtakunnan perustuslakina osaksi vahvisti
keisarikunnan jakamattomuuden, osaksi oikeutti perinnöllisyyden
siirtymisen naispuolelle miehisen sammuttua, jolloin perintöoikeus ensi
kädessä oli joutuva keisarin omille, toisessa hänen veli vainajansa
keisari Josefin tyttärille. Sen nojalla oli keisarin ulkopolitiikka,
hänen ainoan poikansa kuoltua 1716, yksinomaan tähdännyt hänen vanhimman
tyttärensä Maria Teresian perintöoikeuden turvaamista, eikä hän ollut
pelännyt uhrauksia tätä päämaalia saavuttaakseen. Euroopan vallat
olivatkin tunnustaneet pragmatisen sanktionin, mutta varovaisen
valtiomiehen olisi pitänyt käsittää, että nämä vallat tunnustaisivat
Maria Teresian perintöoikeuden ainoastaan niin kauvan, kuin pakko vaati
tahi heidän oma etunsa sen salli. Pysyväisesti turvatakseen pragmatisen
sanktionin olisi Kaarlo VI:nnen pitänyt seurata sotapäällikkönsä Savoyin
Eugenin viisasta neuvoa, järjestää vankka puolustuslaitos. Mutta sen
sijaan oli tämä kokonaan laiminlyöty, ja viimeinen Turkin sota oli vielä
puolestaan heikontanut valtakunnan sotavoimia. Monet kenraalit olivat
siitä pitäen vankeudessa, sotajoukko ei ollut läheskään täysilukuinen ja
oli hajallaan laajassa valtakunnassa, se oli puutteellisesti varustettu,
ja linnoitukset olivat rappeutuneet. Ei ollut mahdollista kiireisesti
pestata joukkoja, sillä rahasto, jota ei oltu ajanmukaisesti hoidettu,
oli tyhjä, vaikka kansa huokasi raskaan ja epätasaisen verokuorman alla.
Tyytymättömyys olikin yleinen alemmissa kansankerroksissa, ja mitä
aatelistoon tuli, oli se masentunut tahi välinpitämätön valtakunnan
kohtalosta. Pelättiinpä Unkarin nousevan kapinaankin. Neuvoskunnassa
istui epäröiviä ja saamattomia seitsenkymmenvuotiaita. Yleinen mielipide
arveli, että riitojen välttämiseksi oli yhtä hyvä ottaa hallitsijaksi
baijerilainen kuuriprinssi kuin habsburgilainen arkkiherttuatar.
Valtiopursi oli siis puutteellinen ja vaarojen ympäröimä, kun sen
peräsimeen tarttui kaksikymmentäneljä-vuotias kokematon nainen.
Mutta Maria Teresia käsitti asemansa hankaluudet, ja eräs sen aikuinen
arvostelija lausuu, että jos olisi ollut valittava maailman kaikkien
naisten parista, olisi pitänyt valita juuri hänet.
Maria Teresia oli harvinaisen lahjakas: terävä arvostelukyky, hyvä
muisti ja taito lausua mielipiteensä selvästi ja varmasti. Tähän liittyi
vielä hurskas usko Jumalaan, syvä lain- ja oikeudentunto, voimakas,
vallitseva tahto, luja luottamus vaatimustensa oikeudenmukaisuuteen,
lämmin halu ylläpitää sukunsa kunniaa ja tehdä alamaisensa onnellisiksi.
Maria Teresia oli yhtä rikaslahjainen sydämen kuin ymmärryksen puolesta.
Hän oli todellinen persoonallisuus.
Hänen ulkomuotonsakin oli omiaan herättämään mieltymystä. Hän oli
kookas, käynti keveä, kaunis vartalo, tumman siniset silmät, vaaleat
hiukset, miellyttävä suu ja häikäisevän valkeat hampaat.
Nuoren kuningattaren taipumukset hallitustoimiin olivat kuitenkin vielä
koettelematta. Hän oli kyllin viisas valittaen tunnustamaan sen ja
huolimatta vallanhimoisesta luonteestaan alistumaan kokeneiden miesten
johdettavaksi, kunnes hän tunsi voimiensa ja taitonsa kasvaneen
vastaamaan niitä tärkeitä toimia, jotka oli uskottu hänen käsiinsä. On
omituista, ettei hänen isänsä, joka oli uhrannut niin paljon
turvatakseen hänelle kruunun, ollut häntä kasvattanut kykeneväksi sitä
kruunua kantamaan. Muissa suhteissa ei hänen kasvatustaan nähtävästi
oltu laiminlyöty, joskohta hänen lapsuutensa on meille jotenkin
tuntematon. Tiedetään ainoastaan että hän valtaistuimelle noustessaan
puhui ja kirjoitti saksaa ja ranskaa hyvin, ja että hän myöskin taisi
latinaa, espanjankieltä ja itaaliankieltä.
Mutta jos Kaarlo keisari oli laiminlyönyt kasvattaa tytärtään
hallitsijaksi, oli hän sitävastoin varhain ajatellut puolison
hankkimista hänelle tueksi. Hän oli suunnannut ajatuksensa Lothringin
sukuun ja siellä Frans Stefaniin, suuren sotapäällikön Lothringin
Kaarlon jälkeläiseen, joka päällikkö oli taistellut keisarin isän
lippujen alla. Jo v. 1723 saapui Frans Stefan Wieniin kasvatettavaksi
itävaltalaisten prinssien tavoin. Maria Teresia, joka oli syntynyt 13 p.
toukok. 1717, oli siis silloin vain kuuden vuoden vanha. Lothringilainen
prinssi oli iloinen, avomielinen ja vilkas viisitoistavuotias poika.
Vasta 1729, isänsä kuoltua palasi Frans Stefan Lothringiin. Pian sen
jälkeen ilmaantui kaikenlaisia esteitä aijotulle avioliitolle, jota
suuri puolue Itävallassa ei koskaan ollut hyväksynyt. Espanjalaisia tahi
baijerilaisia prinssejä pidettiin sopivampina. Mutta keisari tahtoi
vävykseen Frans Stefanin eikä ketään muuta. Vuonna 1732 tuli Frans
Stefan uudelleen Wieniin. Maria Teresia oli silloin täysikasvuinen, ja
hänen ja herttuan välillä syntyi tosi tunne. »Arkkiherttuattaren
voimakkaasta luonteesta huolimatta», kirjoittaa Englannin lähettiläs,
»ovat hänen tunteensa hellät Lothringin herttuaa kohtaan. Yöllä näkee
hän hänestä unta, ja päivällä puhuu hän hovineitsyensä kanssa ainoastaan
herttuasta, joten on luultavaa, ettei hän koskaan tule unohtamaan sitä
miestä, jonka hän luulee olevan syntymästä hänelle määrätyn.»
Kuitenkin näytti lähinnä seuraavaan aikaan siltä, kuin heidän tiensä
eroaisivat. Ranska vaati nimittäin, hyväksyäkseen pragmatisen
sanktionin, että herttua luopuisi valtakunnastaan, kun saisi
korvaukseksi Toskanan sitä hallitsevan Medici-suvun sammuttua. Keisari
Kaarlo VI näki parhaaksi puoltaa Ranskan vaatimusta. Frans Stefan
epäröi. Hän oli kiintynyt perittyyn maahansa, mutta: »joko Lothringi
tahi arkkiherttuatar», kuului kova vaali. Tarkan harkinnan jälkeen
valitsi Frans Stefan arkkiherttuattaren, ja ainoa helpotus, mikä hänelle
suotiin, oli se, että vaikea luopuminen lykättiin tapahtuvaksi häitten
jälkeen, jotka vietettiin helmik. 12 p:nä 1736. Seuraavana vuonna sai
Frans Stefan Toskanan suurherttuakunnan haltuunsa ja oleskeli siellä
jonkun aikaa nuoren puolisonsa kanssa. Keisari Kaarlo VI aikoi
nähtävästi ajan tullen toimittaa vävynsä Rooman kuninkaaksi
vahvistaakseen siten hänen ja tyttärensä asemaa Saksassa, mutta hän
tahtoi ensin odottaa tyttärenpojan syntymistä. Hänelle ei kuitenkaan
suotu sitä iloa, sillä Maria Teresian kolme vanhinta lasta olivat
tyttöjä. Kun siis kova isku kohtasi, keisarin kuolema, oli Frans Stefan
vain muukalainen Itävallassa ja sai semmoisena osakseen epäluuloa.
Hänellä oli kuitenkin puolisoonsa verraten suurta kokemusta
valtioasioissa, häneltä ei puuttunut ymmärrystä ja hänen olentonsa oli
miellyttävä, joten hän vieraasta sukuperästään huolimatta saattoi olla
kuningattarelle tukena hänen vaarallisessa asemassaan.
Maria Teresia ei hukannut hetkeäkään pyrkiessään oikeuksiensa
saavuttamiseen. Samana päivänä, jona hänen isänsä kuoli, puhutteli hän
neuvoskuntaa, tosin kyyneleitä vuodattaen, mutta vapaasti ja hyvin. Hän
antoi heti nimittää itseään Unkarin ja Böhmin kuningattareksi sekä
Itävallan arkkiherttuattareksi, ja esiintyi heti sillä vallalla, joka
hänelle semmoisena tuli. Kaikki hallitsijanmuutoksessa välttämättömät
muodollisuudet toimitettiin nopeudella, johon siihen aikaan ei oltu
totuttu, kaikkein vähiten Itävallassa. Päättäväisyydellään herätti hän
rohkeutta neuvosherroissaan. Harmaapäiset valtiomiehet ottivat hänet
kuitenkin vastaan jonkunmoisella säälivällä itsetietoisuudella, ja hän
puolestaan tunsi itsensä aluksi liian kokemattomaksi ollakseen
myöntymättä heidän mielipiteisiinsä ja toivomuksiinsa. Ainoastaan
_yhdessä_ kohden uskalsi hän heitä kohtaan osoittaa kunnioitusta
herättävää lujuutta, nimittäin, kun hänen perintöoikeutensa tuli
kysymykseen. Ja juuri tässä kohden tarvittiin sillä hetkellä lujuutta.
Maria Teresia, jolla nähtävästi oli suuret ajatukset puolisonsa kyvystä,
koetti heti hallitukseen ryhdyttyään toimittaa hänelle apuhallitsijan
arvon. Maria Teresia toivoi myöskin siten helpommin saavansa puolisonsa
valituksi Rooman keisariksi. Mutta tätä hanketta kohtasi kova vastustus
sekä omassa maassa että sen ulkopuolella. Oltiin sitä mieltä, että se
oli ristiriidassa pragmatisen sanktionin kanssa, että sitä oli mahdoton
toteuttaa Unkarissa ja että suhde moneen ulkovaltaan sen kautta kävisi
entistä kireämmäksi. Maria Teresia ei kuitenkaan taipunut vastustuksen
vuoksi luopumaan päätöksestään ja hänen onnistuikin valituttaa Frans
Stefan apuhallitsijaksi. Tässä tilaisuudessa selitti Maria Teresia
julkisesti, ettei hän siten suinkaan luopunut oikeuksistaan, vaan
ainoastaan luovutti osan hallitustoimista puolisolleen. Harvoin on
riidelty niin paljon asiasta, jolla tuli olemaan niin vähän
käytännöllistä merkitystä. Frans Stefanin vaikutusvalta hallitusasioihin
väheni sen mukaan, kuin kuningatar alkoi huomata oman kykynsä niiden
päättämiseen, ja ainoastaan taloudellisten asiain johto jäi pysyväisesti
puolison haltuun. Frans Stefan vetäytyi mielellään pois. Hänen monien
hyvien ominaisuuksiensa ohessa huomaa hänessä jonkinmoista velttoutta,
joka vuosien kuluessa lisääntyi.
Ensi viikkoina isänsä kuoleman jälkeen onnistui Maria Teresian monien
toimenpiteiden kautta voittaa kansan suosio Wienissä ja sen
ympäristöllä. Ken vain tahtoi, sai tulla hänen puheilleen ja kaikille
oli hän ystävällinen ja hyvä. Kun hän maaliskuulla 1741 sai pojan ja
perillisen, joutui hän yhä enemmän kansan suosioon. Ennen pitkää oli
hänen onnistunut karkoittaa sekä ylhäisten että alhaisten epäluulo ja
synnyttää se rakkaus, jota hän sitten neljäkymmenvuotisen
hallituskautensa aikana osasi vireillä pitää. Hän tulikin tarvitsemaan
alamaistensa luottamusta ja uskollisuutta enemmän kuin moni muu uusi
hallitsija, voidakseen poistaa vanhoja epäkohtia ja varsinkin voidakseen
kestää ne tuhannet vaikeudet, jotka piakkoin hänen valtaistuintaan
piirittivät. Valtiollinen taivas synkkeni synkkenemistään, valtiopursi
ruskahteli joka liitoksestaan, ja ainoastaan levollinen perämies, jonka
usko oli luja, taisi kaikkia rohkaista ja ohjata purren onnellisesti
uhkaavien hyrskyjen halki.
Maria Teresian suhde ulkovaltoihin vaati tietysti ensi sijassa hänen
huomiotaan, kun valta-istuimelle nousemisen tärkeimmät muodollisuudet
oli suoritettu. Tunnustaisiko Eurooppa pragmatisen sanktionin, toisin
sanoen hänen perintöoikeutensa? Se oli suuri kysymys. Baijeri ei sitä
tunnustanut, se kävi heti selville, vaan puolusti omia etuoikeuksiaan
erään keisari Ferdinand I:sen vanhan testamentin nojalla. Sen lähettiläs
Wienissä, kreivi Perusa, esitteli salaisessa neuvoskunnassa herransa
vaatimukset. Mutta hän sai omin silmin monen läsnäollessa nähdä
testamentin ja lukea, että siinä sanottiin Baijerin perintöoikeuden
astuvan voimaan vasta silloin, kun Habsburgin suvun kaikki _lailliset_
perilliset olivat kuolleet, eikä siis miespuoliset, kuten hän oli
väittänyt. Tästä huolimatta syntyi kynäsota Baijerin kanssa. Englanti,
Italia, Alankomaat, Venäjä, Saksi tunnustivat vähitellen Maria Teresian
perintöoikeuden. Preussin uudelta kuninkaalta Fredrik II:selta tuli
Maria Teresialle ystävällinen kirjoitus, jossa kuningas yksityisesti
tunnusti hänen perintöoikeutensa. Hänelle kerrottiin siinä myöskin ettei
hänellä ollut odotettavissa mitään hyvää Espanjalta ja Ranskalta.
Edellinen valta osottikin heti rehellisesti vihollisen kantansa, sanoi
vaativansa koko keisarikuntaa, vaikka oikeastaan vain levoton kuningatar
Elisabet halusi maata nuorimmalle pojalleen. Ranska viivytteli
selitystään. Siellä hallitseva yhdeksänkymmenvuotias kardinali Fleury
kirjoitti ystävällisen kirjeen. Hän olisi todella tahtonut säilyttää
rauhan politiikkaa, jota hän aina oli kannattanut, mutta hänen valtansa
oli heikkonemassa, ja oli olemassa mahtava sotapuolue, jota johti
marsalkka Belleisle, ja sen mielestä tuli käyttää hyväkseen Itävallan
satunnaista heikkoutta ja paloitella vanha vihollinen. Kun Belleisle
sitten lähetettiin Saksaan ja hän esiintyi ylvästellen Saksan säätyjen
edessä Frankfurt am Mainissa, rupesi Itävallan hovi aavistamaan, mitä
sillä siltä taholta oli odotettavissa, ja katui hetkeäkään uskoneensa
Ranskan rauhan ajatuksia.
Mutta Maria Teresiaa odotti paljoa suurempi pettymys kuin Ranskan
vihollisuus. Wieniin saapui tieto, että Fredrik II ilman sodanjulistusta
oli tunkeutunut puolustusväkeä vailla olevaan Schlesiaan joulukuulla
1740, että hän siellä oli levittänyt kirjelmää, joka käski kansaa
pysymään pelotta, koska muka hän ja Unkarin kuningatar jo olivat hyvissä
väleissä ja neuvottelivat keskenään. Tämä sanoma teki Maria Teresian
rehelliseen luonteeseen haihtumattoman vaikutuksen. Hän oli luottanut
Fredrikin ystävyyden vakuutuksiin, ja hän oli luullut Fredrikin olevan
kiitollisuuden velassa siitä avusta, jota hän perintöprinssinä oli
saanut Wienistä riidellessään isänsä kanssa. Mutta nyt Fredrik miehitti
hänen turvattoman maakuntansa ja yllytti Euroopan vallat sotaan.
Hänen lähettiläänsä Wienissä, Gotter, esiintyi mitä suurimmalla
julkeudella ja rohkeni pyytää Schlesiaa korvaukseksi siitä, että Fredrik
kannattaisi Maria Teresian perintöoikeutta. Tämä ei aluksi tahtonut edes
nähdä lähettilästä, mutta hänen täytyi vihdoin neuvotella. Hänen
neuvosherransa arvelivat, ettei voinut maksaa kyllin suurta hintaa
Fredrikin arvokkaasta ystävyydestä. Ainoastaan v. Bartenstein oli sitä
mieltä, ettei Maria Teresia saisi näyttää heikkoutta.
Tämä mies oli alhaista sukua ja oli oikeastaan vain salaneuvoston
pöytäkirjuri. Koska hän oli ollut Frans Stefanin vastustajia, oli hän
otaksunut menettävänsä asemansa hallitsijanmuutoksen tapahtuessa, mutta
sen sijaan hänen onnistuikin edellä kaikkia muita voittaa kuningattaren
täydellinen luottamus suuren työkykynsä, syvällisten historian
tietojensa ja valtiotaitonsa vuoksi sekä sillä, että hän koetti
kehoittaa kuningatarta itsetoimintaan, jota vastoin muut virkamiehet
varsin selvään osoittivat tahtovansa johtaa häntä. Maria Teresia
muisteli aina kiitollisuudella tätä puolta v. Bartensteinin luonteessa.
Hänen lujuutensa Fredrik II:sen vaatimuksiin nähden oli täysin
sopusoinnussa Maria Teresian oman ylpeän, habsburgilaisen näkökannan
kanssa. Viimeiseen asti oli perittyä maa-alaa puolustettava. Maria
Teresia pysyi päätöksessään olla luovuttamatta Schlesiaa. Mahdollisesti
olisi hän suostunut luopumaan Alankomaista, mutta ainoastaan eräillä
rajoittavilla ehdoilla.
Mutta Fredrik olikin vain odottanut Maria Teresian kieltävää vastausta
lähestyäkseen Ranskaa. Toukokuulla 1741 solmittiin sitä paitsi liitto
Nymphenburgissa Ranskan, Espanjan ja Baijerin kesken, vaikkakin Maria
Teresia oli osoittanut suurta myötätuntoisuutta viimemainittua valtaa
kohtaan. Hän oli personallisesti neuvotellut Baijerin prinssin Kaarlo
Albertin anopin kanssa ja oli luvannut prinssille Alankomaat ja osia
Italiasta, mutta kaikki myönnytykset olivat turhat.
Englannin lähettiläs Wienissä, Robertson, koetti taivuttaa Maria
Teresiaa rauhantekoon Preussin kanssa, mutta kuningatar ei tahtonut
kuunnella hänen ehdotustaan. Hän epäili Fredrik II:sta siksi paljon ja
arveli, että jos hän tänään pyysi Schlesiaa, voisi hän huomenna pyytää
myöskin Böhmiä. Frans Stefankaan ei uskaltanut kosketella sitä kieltä.
Sotaa siis ei voinut välttää. Fredrikin esimerkkiä noudattaen tarttuivat
pian Baijeri ja Ranskakin aseisiin. Ranskalais-baijerilainen sotajoukko
Kaarlo Albertin johtamana hyökkäsi Passauhun heinäkuun 21 p:nä 1741 ja
valloitti myöskin Linzin. Maria Teresian asema oli nyt sellainen, että
hän oli mielestään pakoitettu tarjoamaan Fredrikille osaa Schlesiasta,
mutta Fredrik hylkäsi tarjoumuksen ja yhtyi Nymphenburgin liittoon
syyskuulla 1741.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Muutamia vapaajoukkoja oli järjestetty
ja kaikkiin mahdollisiin puolustusvarustuksiin ryhdytty. Saksalaisilta
alueilta ei kuitenkaan voinut toivoa paljoa apua, elleivät
unkarilaisetkin suostuneet osaa ottamaan. Eräs unkarilainen
isänmaanystävä ja uskollinen habsburgilainen, Johan Palffy, kehoitti
unkarilaisia ryhtymään toimeen, mutta arveltiin että todellista apua ei
kyetty toimittamaan ilman valtiopäiväin kannatusta, vaikka samalla
pelättiin niiden usein hyvinkin myrskyisiä istunnoita.
Toukokuun 18 p:nä 1741 oli avattu valtiopäivät Pressburgissa, ja Maria
Teresia oli matkustanut sinne voidakseen personallisesti vaikuttaa
säätyjen päätökseen. Hän koetti parhaansa mukaan heti saavuttaa
unkarilaisten mieltymystä. Heidän rakkautensa vaakunaan ja
kansallisväreihin oli yleisesti tunnettu, jonka vuoksi laiva, joka
kuletti Maria Teresiaa pitkin Tonavaa, ja myöskin laivaväki, oli puettu
punaiseen, vihreään ja valkoiseen. Hän nousi maalle rajalla, johon
tilaisuutta varten oli pystytetty teltta, 1/2 tunnin matkan päässä
Pressburgista. Piispat kalliisti koristetuissa vaunuissaan, ylimykset
ratsain loistavissa puvuissaan olivat häntä vastassa, ja iltapäivällä
kesäk. 20:tenä kulki Maria Teresia juhlasaatossa Unkarin pääkaupunkiin.
Unkarilaisessa puvussa, sinisiä ja keltaisia kukkia valkealla pohjalla,
ajoi hän riemuitsevan kansanjoukon keskellä avonaisissa roomalaisissa
voittovaunuissa. Jo seuraavana päivänä jätti hän säädyille
kuninkaallisen esityksensä. Hän lopetti latinalaisen puheensa
toivomuksella, että hänestä tulisi unkarilaisille hallitsijan ohella
todellinen äiti.
Mutta hänen ehdotuksensa ei lainkaan miellyttänyt unkarilaisia. He
olivat jo ennen hänen tuloaan määränneet vaatimuksensa. Muun muassa
tahtoivat he, että aateliston täydellinen veronvapaus vahvistettaisiin,
ettei Unkaria hallittaisi niinkuin muita maita, varakuninkaan virka ei
koskaan jäisi avoimeksi, kaikki unkarilaiset virat annettaisiin
unkarilaisille ja Sibenbürgiä pidettäisiin unkarilaisena maakuntana
y. m. määräyksiä, joista useimmat olivat vanhoja riitakysymyksiä. Maria
Teresia nimitti heti uskollisen Palffyn varakuninkaaksi, mutta ei
myöntynyt mielellään muissa kohdin.
Kiihko ja levottomuudet unkarilaisilla valtiopäivillä olivat aina
arvelluttavat ja tällä kertaa oli asian laita tavallista pahempi. Meteli
muistutti puolalaisia valtiopäiviä. Etenkin unkarilainen alahuone n. k.
Ständertafel, jonka muodosti vähäaateli, oli hyvin hillitön. Ylähuone
oli taipuvampi mukautumaan Maria Teresian toivomuksiin. Sen jäsenet
joutuivat lähemmin tekemisiin kuningattaren kanssa, ja hän taisi
monenlaisten suosionosoitusten kautta voittaa heidät puolelleen.
Pidettiin viisaimpana lykätä useat riitakohdat ratkaistaviksi
kruunauksen jälkeen, joka vietettiin kesäk. 25 p:nä, kun pitkien
neuvottelujen jälkeen oli sovittu valan muodosta.
Kruunaus oli sunnuntaipäivänä, paljon väkeä oli liikkeellä, suuret
joukot aatelisia valtakunnan kaikista osista, koreita pukuja, kultaa,
hopeaa, koruompeluja, kaikki se häikäisevä väriloisto, jota unkarilaiset
rakastavat. Kuningatar ajoi avonaisissa vaunuissa, jalokivien
peittämässä puvussa. Hän oli kalpea, näytti ensin pahastuneelta ja
levottomalta, mutta nähdessään riemuitsevan kansan muuttuivat hänen
kasvonsa jälleen ystävällisiksi ja samalla kunnioitusta herättäviksi,
jommoinen oli hänen ulkomuotonsa. Juhlallisuudet toimitettiin
Martinkirkossa. Unkarin kirkon päämies, kunnianarvoinen vanhus, kehoitti
nuorta kuningatarta hallitsemaan hyvin ja antoi hänen suudella ristiä.
Kuningatar lankesi polvilleen, vannoi selvällä äänellä hallitsevansa
maata lakien mukaan ja ylläpitävänsä oikeutta. Kun hänet juhlallisesti
oli voideltu, puettiin hänen ylleen pyhän Stefanin viitta ja hänen
miekkansa kiinnitettiin kuningattaren vyötäisille. Kun se oli tehty,
veti hän miekan tupesta ja teki kolminkertaisen ristinmerkin
riemuitsevan seurakunnan ylitse. Sitten sai hän kruunun, valtikan ja
omenan, ja istuen valtaistuimella otti hän vastaan uskollisuuden valan
ja häntä nimitettiin »pyhäksi apostoliseksi majesteetiksi». Kaikkialla
kaikui huuto: »vivat domina et rex noster»[1].
[1] »Eläköön hallitsijattaremme ja kuninkaamme.»
Kuninkaallisessa puvussaan kulki Maria Teresia Fransiskanikirkkoon,
jossa hän vanhan tavan mukaan löi pyhän Stefaninritareja; sieltä hän
läksi armeliaiden veljesten kirkolle, jonka edustalle oli tehty lava ja
puettu se Unkarin väreihin, ja siltä vannoi kuningatar kansalle valansa.
Sitten virtasi väki n. k. kuninkaankummulle Tonavan rannalla[1].
Kuningatar astui sen juurella vaunuista ja nousi kalliisti koristetun
hevosen selkään. Hän ajoi täyttä laukkaa kumpua ylös ja heilutti siellä
neljälle ilmansuunnalle pyhän Stefanin miekkaa merkiksi, että hän
puolustaisi ja laajentaisi Unkarin valtaa.
[1] Ihmiskäsin tehty ja hävitetty 1873.
Kaikki juhlamenot oli toimitettu. Loistava kulkue palasi linnaan, jossa
suuri juhla päätti kruunajaiset.
Ihastus nuoreen kuningattareen oli kohoamassa. Hän oli uskollisesti
seurannut vanhoja unkarilaisia tapoja, ja hän oli toimittanut ne kaikki
miehen voimalla ja naisen suloudella.
Maria Teresialle ei tämä päivä ollut pelkkää päivänpaistetta. Häntä
vaivasi se, ettei hänen puolisonsa saanut ottaa osaa juhlallisuuksiin.
Häntä varten ei ollut sijaa juhlamenoissa, ja hän sai ainoastaan
syrjäkaduilta nähdä puolisonsa juhlakulkueen. Vasta juhlan aikana
linnassa esiintyi hän kuningattaren rinnalla.
Maria Teresialla olikin syytä olla liiaksi luottamatta joukkojen
eläköönhuutoihin. Sen osoittivat seuraavien päiväin
valtiopäivätoimitukset. Tingittiin hänen kruunauslahjaansa, ja se
hallinto- ja veronmaksuehdotus, joka esitettiin elok. 30 p:nä 1741, ei
vastannut kuningattaren toiveita, joskohta hänellä ei ollut muuta neuvoa
kuin useimmissa kohdin hyväksyä se.
Sitä suurempi syy oli kuningattarella olla suututtamatta tätä levotonta
kansaa, kun hän oli aikeessa antaa aseet unkarilaisten käsiin ja kutsua
heidät puolustamaan hänen perintöoikeuksiaan. Kaikki hänen saksalaiset
neuvonantajansa kehoittivat häntä luopumaan tuumasta, joka heidän
mielestään oli hyvin vaarallinen. Mutta kuningatar tunsi ritarillisen ja
tunteellisen piirteen unkarilaisten luonteessa ja päätti käyttää sitä
hyväkseen. Neuvoteltuaan eräitten ylimysten kanssa ja saavutettuaan
heidän täydellisen suostumuksensa, kutsui hän valtiopäiväin jäsenet
luokseen linnaan syysk. 11 p:nä. Surupuvussa, kruunu päässä, puhui hän
unkarilaisille, selitti lyhyin piirtein huolestuttavan asemansa ja
lausui, että hän kaikkien hylkäämänä oli paennut uskollisten ja
vanhastaan uljaiksi tunnettujen unkarilaisten luo. »Me pyydämme
säätyjä», lisäsi hän, »tässä suuressa vaarassa, joka uhkaa omaa
itseämme, lapsiamme, kruunua ja valtakuntaa, antamaan meille viipymättä
todellista apua. Minkä me voimme, sen teemme, palauttaaksemme Unkarin ja
sen kansan entisen onnellisen tilan ja sen nimen loiston. Uskolliset
säädyt tulevat tuntemaan armollisen suosiomme vaikutuksen»[1].
[1] Maria Teresiaa kuvataan tavallisesti pitäen pientä poikaansa
käsivarrella, kun hän puhuu unkarilaisille, mutta on todistettu ettei
hän ollut läsnä.
Puheen loppupuolella joutui Maria Teresia syvän liikutuksen valtaan,
mutta hän voitti sen pian ja näytti »loukkaantuneelta viattomuudelta»
tyynellä arvokkaisuudella kuunnellessaan arkkipiispan puhetta, jossa
tämä lupasi kuningattarelle maan voimat. Maria Teresia oli oikein
käsittänyt unkarilaisten tunteellisen luonteen. Mieltyneenä koko hänen
esiintymistapaansa valtasi heidät syvä ihastus. He unohtivat hetkeksi
kaikki valituksensa ja etuoikeuskiistansa, ja sali kaikui heidän
innokkaista, eläköönhuudoistaan ja lupauksistaan uhrata veri ja henki
kuningattaren puolesta[1]. Se seikka että Maria Teresian saksalaiset
neuvonantajat olivat vastustaneet hänen käytöstään, lisäsi vielä
unkarilaisten ihastusta kuningattareen, samalla kuin he katkerasti
soimasivat saksalaisia. Nämä puolestaan eivät voineet salata
suuttumustaan, ja he arvelivat, »että kuningatar yhtä hyvin olisi voinut
luottaa piruun kuin unkarilaisiin».
[1] »Vitam nostram et sanguinem consecramus», kaikui joka taholta.
Syysk. 13 p:nä määräsivät valtiopäivät, että 30,000 miestä oli
kutsuttava kokoon. Maria Teresia käytti myöskin suotuisaa mielialaa
saadakseen puolisolleen apuhallitsijan arvon. Hän sai sen kuitenkin
oikeastaan vain nimeksi.
Moraalinen vaikutus tästä Maria Teresian esiintymisestä on arvosteltava
hyvin suureksi. Saksalaiset maat huomasivat, ettei puolustussodan taakka
painanut ainoastaan heitä, ulkovallat näkivät, ettei voinut ottaa lukuun
Unkarin kapinaa, ja kaikille sekä ystäville että vihollisille selvisi,
että joskohta Maria Teresia olikin nainen, oli hänessä päättäväisyyttä
ja voimaa, jota ainoastaan harvoin tapaa miehessä. Aineellinen etu
sitävastoin ei tullut olemaan niin suuriarvoinen, kuin oli toivottu.
Suuriherttuan hallitsija-arvo täällä kuten Itävallassakin oli merkitystä
vailla ja juuri Maria Teresian itsensä asiaan puuttumisen vuoksi, hänen
joka oli ollut niin innokas häntä valituttamaan. Mitä noihin luvattuihin
30,000 mieheen tuli, ei niitä saatu likimailleenkaan kaikkia kokoon, ja
sitä paitsi osottautuivat unkarilaiset joukot kovin vaikeiksi pitää
kurissa, joten heidän apunsa sodassa tuli olemaan jotenkin mitätön.
Valtiopäiväin loppuajat olivat yhtä myrskyiset kuin alkukin. Kun
kuningatar kiitollisuudesta hyväksyi unkarilaisten 70 artikkelia,
katuivat he, etteivät olleet pyytäneet enempää. Nyt seurasi kiivaita
otteluja. He tahtoivat kumota päätöksen. Mutta kuningatar oli tyyni ja
luja. Hän taisi hillitä puolueet. Yksimielisyys palasi, ja 29 p:nä
lokak. 1741 päätti kuningatar itse nämä omituiset valtiopäivät.
Tätä seuraava aika oli synkkä. Baijerin kuuriruhtinas hovinensa oleskeli
Linzissa, Prag sortui, kuuriruhtinasta kunnioitettiin Böhmin kuninkaana
ja pelättiin Wienin puolesta. Maria Teresia pysyi näiden koettelemusten
aikana maltillisena. Frans Stefan matkusti sotajoukon luo. Maria
Teresiaa suretti syvästi, ettei hän terveydentilansa[1] vuoksi itse
voinut armeijaansa johtaa. Kirjeitten kautta kehoittaa hän kenraalejaan
rohkeuteen ja kestäväisyyteen. He älkööt säästäkö joukkoja eikä
maalaisväestöä. »Te sanotte», kirjoittaa hän, »että olen julma. Se on
totta. Mutta tiedän myöskin, että kykenen satakertaisesti hyvittämään
kaiken sen julmuuden, jota nyt sallin Teidän harjoittaa maani
puolustukseksi, ja olen sen tekevä. Mutta nyt suljen sydämeni säälin
tunteilta. -- -- Surkuttelen kaikkien Teidän kohtaloa, jotka syöksen
onnettomuuteen. -- Se on kenties suurin suruni, mutta olette aina
löytävä minussa ainakin kiitollisen sydämen.»
[1] Hänelle syntyi tytär toukokuussa 1742.
Ei se ole uudenaikainen ihmisystävä, joka täten puhuu. Se on ylpeän
Habsburgin suvun ylpeä jälkeläinen. Huomaa kuitenkin lämminsydämisen
personallisuuden kovien sanojen takana, mutta valtiollista
terävänäköisyyttä ei hämmentänyt mikään, hänen asemassaan sopimaton,
tunteellinen herkkämielisyys.
Vaihtelevista sotatapahtumista ja valtiollisista selkkauksista puhumme
lyhyesti. Muistutamme ainoastaan että lokakuulla 1741, kun Saksi
hiljakkoin oli liittynyt Maria Teresian vihollisiin ja Englannin
kuningas Yrjö II peläten kadottavansa kuuriruhtinaskuntansa Hannoverin
oli solminut puoluettomuusliiton Ranskan kanssa, näki Maria Teresia
parhaaksi tehdä aselevon Klein-Schnellendorfissa vaarallisimman
vastustajansa Fredrik II:sen kanssa ja tässä aselevossa tunnustaa hänen
valloittaneensa Schlesian. Hänen _oikeuttansa_ Schlesian omistamiseen ei
kuningatar silloin eikä myöhemminkään tunnustanut, ja hyvillä
perusteilla, sillä niistä viisastelevista todisteista, jotka Fredrik II
antoi lakimiestensä sommitella, todistaakseen perintöoikeuttaan vanhaan
itävaltalaiseen Schlesiaan puuttui kokonaan todellinen pätevyys. Hänen
oikeuttaan Schlesiaan kuvaa paraiten hänen oma lausuntonsa
preussiläiselle ministerille Wienissä: »Jos voimme jotakin saavuttaa
rehellisyydellä, niin olemme rehelliset; jos sitävastoin pettäminen on
välttämätön, niin olkaamme sitten pettureita.»
Niin menetteli Fredrik II. Jo keväällä 1742 rikkoi hän aselevon, ja
hänen voittonsa Czaslaussa vei Maria Teresialta viimeisen toivon
valloittaa takaisin Schlesia, ja hänen täytyi tehdä Fredrikin kanssa
rauha Breslaussa kesäkuulla 1742, jossa Itävalta muodollisesti luovutti
Preussille koko ylä- ja ala-Schlesian sekä Glatzin kreivikunnan ja sai
pitää ainoastaan Teschenin ruhtinaskunnan ja pari läheistä piirikuntaa
ylä-Schlesiaa.
Maria Teresialla oli ollut kovat päivät Pressburgin linnassa ennenkuin
rauhanpäätös tapahtui. Baijerin Kaarlo Albert oli valittu Saksan
keisariksi tammikuulla 1742. Neljännestätoista vuosisadasta alkaen
olivat keisarinkruunua kantaneet ainoastaan habsburgilaiset ja oli
melkein näyttänyt siltä kuin olisi se perinnöllisesti kuulunut tälle
suvulle ja itävaltalaisille maille. Naista ei voinut valita keisariksi,
mutta Maria Teresian hartain toivo niinkuin hänen isänsä tuumien
tarkoitus oli se, että hänen puolisonsa saisi tämän arvon. Se näytti nyt
mahdottomuudelta.
Valonvilahdus Maria Teresian tukalassa asemassa oli, että samaan aikaan
kuin keisarinvaali tapahtui näytti Englanti aikovan luopua
puoluettomuuspolitiikastaan. Englanti ei voinut toimetonna katsella
Itävallan paloittelua. Ranskan ja Espanjan valta olisi siinä tapauksessa
käynyt Euroopan tasapainolle vaaralliseksi. Viimeksi mainitun vallan
kanssa kävi Englanti sitäpaitsi jo jonkun aikaa kestänyttä
siirtomaasotaa. Tämä antoi lisäaihetta Englannille, rauhaa rakastavan
ministeri Walpolen erottua tammikuulla 1742, suorastaan sekaantumaan
mannermaan sotaan. Armeijanosasto lähetettiin saksalaiseen armeijaan.
Vielä suurempiarvoinen oli Englannin raha-avustus, sillä Maria Teresian
raha-asiat olivat mitä surkuteltavimmassa tilassa.
Englannin apu ja aselepo Fredrik II:sen kanssa saivat v. 1743 voiton
kallistumaan Maria Teresian puoleen. Böhmi valloitettiin uudelleen, jopa
valloitettiin Baijerikin; äskettäin valitun keisarin, joka juuri aikoi
viettää kruunajaisiaan, täytyi paeta, ja kun brittiläis-saksalainen
sotajoukko oli saavuttanut voiton Dettingenin tappelussa lähellä
Aschaffenburgia, ajettiin ranskalaiset kokonaan Reinin taa. Itävalta ja
Englanti saivat myöskin kaksi uutta liittolaista, Sardinian ja Saksin,
Alankomaat lupasivat lähettää apujoukkoja.
Maria Teresia ei ollut koskaan vastoinkäymisissä kadottanut uskoa
asiansa oikeudenmukaisuuteen, ja tämä usko oli ylläpitänyt ja
vahvistanut hänen ja hänen palvelijainsa voimia. Myötäkäymisessä pysyi
hän tyynenä ja arvokkaana, väheksymättä silti niitä vaaroja, jotka vielä
olivat voitettavina. Näinä vuosina oli hän kalliista hinnasta saanut
tutustua eurooppalaisen politiikan petollisuuteen sekä valtakuntansa
moniin sisällisiin puutteisiin. Hän oli väsymätön työssään, ei säästänyt
koskaan itseään ja taisi siten monesti itse oikaista ja rohkaista. Hänen
uskottunaan sisähallinnossa oli yhä edelleen Bartenstein,
ulkopolitiikassa alkoi esiintyä kreivi v. Kaunitz, jonka samalla varma
ja notkea tapa hoitaa valtioviisautta kysyviä asioita herätti Maria
Teresian mieltymystä. Kenraalit ja valtiomiehet toimivat aina yksissä
neuvoin kuningattaren kanssa, jonka hallitsijaluonne yhä selvemmin
esiintyi, samassa määrin kuin hän perehtyi yleisten asiain hoitoon.
Mutta vaikka Maria Teresia käsittikin kaikki ne vaikeudet, jotka vielä
olivat jälellä, voi hän nyt kuitenkin laskea vilkkaan luonteensa
valloilleen. Vuoden 1743:n kuluessa ei hänen hovinsa enää ollut
hiljainen ja synkkä, vaan siellä pidettiin komeita juhlia, etenkin
karuselleja, jota huvitusta kuningatar erityisesti rakasti. Turvatakseen
omistusoikeutensa Böhmiin antoi hän suurella juhlallisuudella kruunata
itsensä Pragissa ja ymmärsi sielläkin voittaa kaikensäätyisten
alamaistensa suosion miellyttävällä käytöksellään.
Fredrik II ei voinut tyhjin toimin katsella Maria Teresian kasvavaa
valtaa. Hän pelkäsi menettävänsä Schlesian ja rikkoi lokakuussa 1743
Breslaun rauhan. Taaskin huolten ja levottomuuden aika. Sota raivosi
vaihtelevalla onnella eri osissa Eurooppaa. V. 1745 tapahtui kuitenkin
seikka, joka painoi vaa'an Maria Teresian eduksi. Keisari Kaarlo VII
kuoli. Hänen poikansa tahtoi ainoastaan saada Itävallalta perintömaansa
Baijerin, ja suostui tekemään erityissovinnon Füssenissä 1745 Fredrik II
teki nyt rauhan Dresdenissä. Yleinen mielipide Saksassa arveli, että
Maria Teresian puoliso oli valittava keisariksi, ja kuuriruhtinaat
valitsivatkin hänet syyskuussa 1745. Fredrik II suostui siihen kuitenkin
vain sillä ehdolla, että hänen omistusoikeutensa Schlesiaan vieläkin
vahvistettaisiin. Wienin hovi päätti, että vastavalittu keisari
viipymättä kruunattaisiin, huolimatta rahanpuutteesta ja vaikka
kruunajaismenot arvioitiin moneksi miljoonaksi. Frans Stefan ja
itävaltalaiset ministerit pitivät erittäin tärkeänä, että Maria Teresia
seuraisi puolisoaan kruunauskaupunkiin Frankfurt am Mainiin, koska he
tarkalleen tunsivat hänen miellyttävän olentonsa vaikutusvallan. Hän
suostui siihen huolimatta satunnaisesta heikosta terveydestään, mutta
hän kieltäytyi lujasti, huolimatta kaikista rukouksista, kruunauttamasta
itseään keisarinnaksi. Hän tahtoi olla hallitseva kuningatar,
keisarinnana ei hän olisi mitään, koko hänen kruunauksensa olisi
narripeliä -- hän oli sanalla sanoen järkähtämätön. Sitävastoin tahtoi
hän olla juhlallisuuksissa läsnä ja vaati tarkalleen kaikkea sitä
kunnioitusta, jota hallitsevan majesteetin oli oikeus vaatia. Kun
puhuttiin siitä, missä keisari juhlatoimituksen jälkeen hänet tapaisi,
vastasi hän: »Niin kaukana kuin mahdollista, ilman että se vaivaa häntä
liiaksi.»
Wienin hovin otaksumiset olivat oikeat. Matka Frankfurt am Mainiin oli
voittoretki Maria Teresialle ja vahvisti hänen asemansa Saksassa.
Riemuhuudoista hänen vaunujensa ympärillä ei tullut loppua, ja ne, jotka
tulivat hänen läheisyyteensä, eivät kyllin voineet kiitellä hänen
arvokasta ystävällisyyttään. Kaikki tiesivät kertoa, kuinka luonteasti
hän oli ottanut hansikkaan kädestään ja aivan porvarillisesti ja
tuottavasti paiskannut kättä vastakruunatulle keisarille
kruunaustoimituksen jälkeen. Kun hän kerran oli myöhästynyt
vastaanotosta, pyysi hän tullessaan kaikilta läsnäolijoilta anteeksi.
Semmoista ei vielä koskaan oltu kuultu habsburgilaisesta!
Mutta Ranska ja Espanja jatkoivat sotatoimiaan. Alankomaissa ja
Italiassa raivosi sota vielä kiivaasti. Saksin marsalkan
sotapäällikkötaito hankki joksikuksi aikaa voiton Ranskan aseille.
Ranskan varat olivat jo kuitenkin vähissä, ja monituisten neuvottelujen
jälkeen tehtiin vihdoin tunnettu Aachenin rauha 1748, jonka kautta Maria
Teresian perintöoikeus tunnustettiin, mutta hänen täytyi luopua
Schlesiasta, Parmasta ja Piacenzasta -- kehno voitto liittolaisille,
jotka kerran olivat luulleet voivansa riistää häneltä koko
habsburgilaisen perinnön.
* * * * *
Aachenin rauhaa tehtäessä oli Maria Teresia yli 31:den vuoden vanha. Hän
oli ollut naimisissa kaksitoista vuotta ja hänellä oli ollut kymmenen
lasta, kolme poikaa ja seitsemän tytärtä. Tosin oli hän käynyt
lihavaksi, mutta hän oli kuitenkin yhtä miellyttävä, ja vielä 1755, kun
hänellä vieläkin oli ollut viisi lasta, kutsuu preussiläinen ministeri
Wienissä häntä kauniiksi, vaikkei hänestä muuten voi sanoa, että hän
imartelisi kuningatarta. Hän kehuu myöskin kuningattaren kohteliasta
seurustelutapaa. »Keisarinna», jatkaa hän, »puhuu hyvin ja käyttää
miellyttävää puhetapaa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, kuin kuulisi hän
mielellään omaa puhettaan. Päästäkseen hänen puheilleen täytyy kääntyä
palveluksessa olevan hovinaisen puoleen. Harvoin kieltäytyy keisarinna
vastaanottamasta. Kärsivällisyydellä ja hyvyydellä kuuntelee hän mitä
hänelle on sanottavaa, ja hän ottaa itse vastaan armonanomukset, jotka
hänelle lähetetään. Vastaanottopäivänsä käyttää keisarinna suurimmaksi
osaksi vastaanottoihin. Kaupungissa tapahtuvat ne yleisen kokoushuoneen
kulmassa, maalla hänen ollessaan kävelyllään.»
Maria Teresia oli jo silloin ruvennut käyttämään niitä tapoja, joita hän
sitten noudatti läpi koko elämänsä. Talvella nousi hän kl. 6, kesällä
kl. 4, harvoin 5. Jumalanpalvelusaikaa lukuunottamatta kului koko aamu
työssä. Kl. 1 söi keisarinna päivällistä, useimmiten yksin, ja lepäsi
sitten tunnin tahi kaksi. Sitten työskenteli hän jälleen seitsemän
paikoille, jolloin hän ryhtyi korttipeliin. Se oli hänen
lempihuvituksensa, mutta kuitenkaan ei hän siihen uhrannut kuin
puolitoista tuntia. Sen jälkeen nautti hän kevyen illallisen ja meni
aikaisin levolle. Huvitukset voivat kuitenkin keskeyttää tämän
työteliään päiväjärjestyksen, mutta ne olivat aina poikkeuksia ja
harvenivat, kuta vanhemmaksi keisarinna kävi.
Olemme maininneet karusellin häntä huvittaneen. Hän oli suuri
hevosystävä ja reipas ratsastaja. Nopeilla ratsuretkillään Wienin ja
huvilinnojen välillä oli hänen usein tapana yllättää matkan varrella
asuvia ystäviänsä ja käydä heillä suurustamassa. Silloin oli hän iloinen
ja luonteva käytökseltään, mutta kunnioitustakin herättävä, kun niin
tarvittiin. Metsästysretkiin otti hän harvoin osaa, ja silloin vain
keisarille mieliksi, joka oli innokas metsästäjä. Naamiohuvit, joissa
hän esiintyi sinisessä dominossa, häntä huvittivat. Hän piti myöskin
paljon soitannosta ja oli itse nuoruudessaan soittanut useita
soittokoneita. Lapsille pantiin toimeen tanssiaisia ja erityisiä pieniä
huvinäytelmiä.
Maria Teresia oleskeli mieluimmin Wienissä tahi Schönbrunn'in linnassa,
jonka hän rakennutti uudestaan ja kaunisti. Pitempiä huviretkiä tehtiin
harvoin. Silloin tällöin vaellettiin johonkin pyhään paikkaan tahi
vierailtiin Böhmin ja Mährin leireissä.
Velvollisuuksiaan vaimona ja äitinä ei Maria Teresia laiminlyönyt. Hänen
kuudestatoista lapsestaan tuli kymmenen täysi-ikäiseksi. Hän kirjoitti
omakätisesti sääntöjä, jotka tarkoittivat heidän kasvatustaan, ja valvoi
itse, että näitä sääntöjä noudatettiin. Hän ei kuitenkaan siten voinut
välttää useata vanhaa itävaltalaista hovitapaa, jotka eivät voineet
vaikuttaa edullisesti lasten kehitykseen. Maria Teresia osoitti
puolisoaan kohtaan hellintä rakkautta, mutta vaati myöskin häneltä
samaa. Harvoin tavannee onnellisempaa avioliittoa niin korkeasäätyisten
kesken. Toisinaan ilmestyi kuitenkin pilviä aviotaivaalle. Keisari
nimittäin erittäin suosi naisseuraa. Kun hän yhä enemmän vetäytyi pois
hallitustoimista, jäi hänelle paljon joutoaikaa, ja sen hän mielellään
kulutti jutellen sisarensa tahi ylihovimestarinna Fuchs'in tahi
muutamien muiden hovin naisten kanssa. Kaunis kreivinna Auersperg
herätti jonkun aikaa Maria Teresian mustasukkaiset tunteet täyteen
eloon. Hänen epäluulonsa oli kuitenkin perusteeton, ja puolisoitten hyvä
sopu palasi. Se oli kenties onneksi keisarille, sillä Maria Teresia oli
leppymätön, kun oli kysymys siveellisistä hairahduksista, eikä hän
voinut olla osoittamatta siveettömiä henkilöitä kohtaan suoranaista
halveksumista. Itse ei hän ollut vähintäkään keikaileva, ei huolehtinut
ulkomuodostaan ja hoitipa huonostikin pukuaan. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavan sukupuolensa heikkouksista, mutta välistä puhkesi ikäänkuin
valitus siitä, että hän oli syntynyt naiseksi.
Maria Teresia oli suuri kuningatar, mutta kenties olisivat hänen
ominaisuutensa luoneet vielä suuremman kuninkaan. Hän olisi silloin
voinut kantaa aseita oikeuksiaan puolustaessaan ja hän olisi silloin
myöskin saanut toisen kasvatuksen, joka heti olisi tehnyt hänet
kykeneväksi käyttämään suurta teräväjärkisyyttään ja lämmintä sydäntään
maansa parhaaksi. Mutta Kaarlo VI olisi, kuten eräs englantilainen
historioitsija lausuu, »järkyttänyt taivaan ja maan vakuuttaakseen
tyttärensä perintöoikeuden suuriin kuningaskuntiin, ja samalla oli hän
tehnyt voitavansa saadakseen hänet kykenemättömäksi hallitsemaan näitä
alueita». Kenties olisi toisenlaisen kasvatuksen kautta voitu väittää
niitä virheitä, jotka näin ollen kieltämättä haittaavat hänen
hallitustaan, nimittäin jonkunlainen yksipuolinen ulkokultaisuus,
ymmärtämätön kovuus useita väärinkäytöksiä tukahuttaessa ja intohimoinen
niin hyvin viha kuin ihailukin.
Maria Teresian onnistui kuitenkin älyllään ja työkyvyllään suureksi
osaksi korvata se, minkä kasvatus oli laiminlyönyt. Kullakin
ministerillä oli oma viikonpäivänsä, jona hän esitti kuningattarelle
asiansa. Kuningatar luki itse lähettiläittensä tiedonannot ja muiden
virkamiesten kertomukset, niiden joukossa ahkeran v. Bartensteinin
laajat muistiinpanot. Ei tauti eikä huvitukset häntä siitä estäneet. Hän
kirjoitti omakätisesti muistutuksia kaikesta tärkeämmästä, jota hänelle
esitettiin, sekä ne päätökset, joita hänen virkamiestensä tuli seurata.
Nämä muistutukset ennen kaikkea todistavat Maria Teresian suurta
personallista osanottoa niihin merkillisiin toimenpiteisiin, jotka tapaa
hänen hallituskaudellaan. Ne todistavat myöskin, että hän oli lahjakas,
oikeudentuntoinen, velvollisuutensa käsittävä ja hurskas. Hän sanoi aina
ensimmäiseksi rukoilevansa Jumalalta kykyä oikein toimittamaan tärkeää
tehtäväänsä.
Perintöjärjestyssota oli saanut Maria Teresian huomaamaan, että
semmoisten saaliinhimoisten naapurien ympäröimänä ei Itävaltaa mitenkään
voisi pitää koossa ilman vahvaa sotajoukkoa, mutta sitä ei voinut
hankkia rahatta, eikä kylläksi rahaa milloinkaan voisi toimittaa
kumoomatta aateliston veronvapautta, muuttamatta hallintoa ja
parantamatta aatelittomain säätyjen ehtoja. Kaiken tämän piti vahvan
kuninkaanvallan panna toimeen, joka samalla muodostaisi vahvan
keskushallituksen, ja se pitäisi koossa valtakunnan eri osat.
Maria Teresia on omakätisessä kirjoituksessa esittänyt, mitenkä hänen
esi-isänsä heikkoudesta aatelia ja virkamiehiä kohtaan olivat
vahingoittaneet omaansa ja koko maan voimaa, ja hän viittaa samalla
siihen tiehen, jota kulkemalla hän aikoi vahvistaa kuninkaan valtaa. Hän
tosin epäröi rikkoa säätyjen etuoikeuksia, jotka hän oli vannonut
säilyttävänsä, mutta hän pelasti omantuntonsa sillä, että hänen valansa
ainoastaan oli koskenut heidän »oikeudella saamiaan oikeuksia», ja
niihin ei hänen mielestään mitenkään voinut lukea niitä oikeuksia, joita
he hänen edeltäjiensä heikkoudesta olivat saaneet.
Vanhan itävaltalaisen feodaliyksinvallan muodostaminen uudenaikaiseksi
valtioksi, vahvan kuninkaanvallan ja voimakkaan keskushallituksen
avulla, kuvaa lyhyin piirtein Maria Teresian sisäpolitiikkaa. Hänen
hallituskautensa oli siis käänne Itävallan kehityksessä. Siellä kuten
muuallakin oli rajaton yksinvalta välttämätön porras suurempaan
vapauteen ja lailliseen yhdenvertaisuuteen.
Maria Teresia koetti jo Dresdenin rauhanteon jälkeen oppia tuntemaan
maansa asetukset ja varat. Hän käytti apunaan v. Bartensteiniä sekä
kamarikirjuri Koch'ia, joka oli hiljainen, rehellinen mies, eikä
vehkeillyt, mutta ennen kaikkea käytti hän v. Haugewitz'iä. Tämä oli
synnyltään saksilainen, hiukan narrimainen, mutta uuttera ja varustettu
erinomaisella käytännöllisellä liikemiesälyllä. Maria Teresian suuriin
ominaisuuksiin kuului se, että hän tiesi käyttää ja löytää kelvollisia
virkamiehiä ja usein katsomatta sukuperää, vaikka hänen tässä suhteen
oli mahdoton kokonaan hylätä ikivanhat ennakkoluulot.
Haugewitz toimitti sen merkillisen veronjärjestelyehdotuksen, jonka
säädyt pitkän vastustuksen jälkeen, etenkin ala-Itävallan maakuntien
puolelta, lopulta hyväksyivät. Ehdotuksen yksityiskohdat täytyy tässä
jättää sikseen. On ainoastaan mainittava että se melkoisesti paransi
Itävallan tuloja ja puolustuslaitosta, etupäässä sen kautta että
_aateliston veronvapaus poistettiin_, joka tapahtui Ranskassa vasta
suuressa vallankumouksessa ja Preussissä meidän päivinämme, ja että
verot olivat maksettavat rahassa. Sen sijaan vapautettiin alamaiset
muista tilapäisistä ulosteoista paitsi majoituksista. Maria Teresian
käytös näissä kysymyksissä oli omiaan hankkimaan niille voiton: hän oli
samalla kohtuullinen ja luja. Virkamiehiltään vaati hän kannatusta, ja
eräs hänen uskotuistaan, kreivi Harrach, joka vastusti ehdotusta, joutui
auttamattomasti epäsuosioon. Täten saaduilla rahoilla uudistettiin
itävaltalainen puolustuslaitos ja vanhat väärinkäytöt poistettiin siitä.
Maria Teresia itse seurasi aina harrastuksella sotajoukkoaan ja kävi
usein leireissä ja kasarmeissa.
Sitten parannettiin ja järjestettiin rahavarainhallinto yksityiskohtia
myöten, ja siinä Maria Teresia käytti hyväkseen puolisonsa kokemusta
näissä asioissa.
Myöskin maitten hallinnossa tapahtui erittäin huomattavia muutoksia.
Periaate oli se, että samalla kun koetettiin yhdistää eri maiden
hallinnot mikäli suinkin, koetettiin erottaa hallinnon eri haarat, jotka
sitä ennen olivat jotenkin mielivaltaisesti yhdistetyt. Siten oli ollut
olemassa böhmiläinen ja itävaltalainen kanslia, ja böhmiläinen kansleri
oli ollut melkein yksinvaltias. Tämä kaikki muutettiin. Oikeusasiat
annettiin erityisen viraston haltuun.
Vuosina 1753--66 työskentelivät useat toimikunnat yhteisen
sivilioikeuden toimittamiseksi kaikille saksalaisille maakunnille. N. k.
_Codex Theresianus_ oli tämän työn tulos kuten kaksi vuotta myöhemmin
ilmestyvä rikoslakikin[1]. Mutta jokapäiväistäkin lainkäyttöä valvottiin
tarkemmin kuin siihen asti. Erottamalla yksityisissä maakunnissa
lainkäytön hallinnosta voitiin paremmin pitää huolta oikeuden
noudattamisesta.
[1] Constitutio Criminalis Theresiana.