COLLATINUS: Ja avojaloin sinä olet! — Näetkö? Päivä menee mailleen ja
kaste lankeaa... Meidän on nyt heti kotiin kiirehdittävä.
LUCRETIA (säpsähtäen): Ei! Ei kotiin! (Tempautuu irti ja katsoo
suurin silmin häntä. _Brutus_ on vaistomaisesti astahtanut askeleen
lähemmäksi.)
COLLATINUS: Kuinka? Minne siis?
LUCRETIA: Luuletko minun todellakin kutsuneen teitä kahta tänne vain
kuulemaan minun häpeääni ja vaikerruksiani?
COLLATINUS (hiljaisesti): En tiedä, miksi olet kutsunut meidät. Mutta
arvelin sen tapahtuneen siksi, että...
LUCRETIA: ... siksi että kostaisit minut, Collatinus! (Tempaa tikarin
poveltaan, pistää sen sydämeensä ja vaipuu maahan äänettömänä.)
COLLATINUS: Lucretia! (Aikoo syöksyä polvilleen hänen ruumiinsa ääreen.
_Brutus_ estää häntä siitä.)
BRUTUS (juhlallisesti): Hiljaa! — Hän on oikeassa. Ei kyyneleitä. —
Toisin on Lucretia Collatinan kuolemaa vietettävä.
COLLATINUS: Ystäväni!
BRUTUS: Salli minun hoitaa vaimosi maahanpaniaiset! — Oh, minä vannon,
että hän on saapa peijaat, joista vielä vuosituhannet tulevat kertomaan.
COLLATINUS (hämmästyneenä): Mitä aiot?
BRUTUS (kätensä kohottaen): Kostaa! — Kostaa, kuten hän itse käski
meitä! — Kostaa _hänen_ puolestaan, joka viruu tuossa verissään, kostaa
kaikkien niiden puolesta, jotka Tarquinius Superbus on saattanut
manalle ennen aikojaan! — Mutta kostaa ennen kaikkea koko Rooman
kansan puolesta, jonka tämä turmaa tuova kuningasheimo on tallannut
jalkoihinsa.
COLLATINUS: Syöstäkö hänet valtaistuimelta?
BRUTUS: Niin. Mitta _on_ nyt täysi, Collatinus. Rooman kansa ei voi
sietää tätä sortovaltaa kauempaa.
COLLATINUS (kokonaan tyrmistyneenä): Ystäväni! — Brutusko noin puhuu?
BRUTUS: Niin. On aika, että opit jo vihdoinkin minut tuntemaan.
COLLATINUS: Kuinka? Enkö tuntisi sinua, _sinua_, lapsuuteni
leikkitoveria, nuoruuteni ystävää ja... (Katsoo häneen ja mykistyy
äkkiä.) Ei, minä _en_ tunne sinua. Näen aivan oudon miehen edessäni.
BRUTUS: Uuden, tarkoitat sinä?
COLLATINUS: Tuo ääni ... tuo ryhti ... vanhan ystävyytemme nimessä
vannotan sinua sanomaan minulle: kuka _olet_?
BRUTUS (tarttuu hänen käteensä): Olen Brutus, olen ystäväsi, vaikka
en se Brutus, mikä ennen olin ja joka sinua ennen on niin usein
lystikkäillä leikkipuheillaan naurattanut.
COLLATINUS: Et ... se ... Brutus? — Kuka siis?
BRUTUS: Toinen, suurempi, korkeampi ... synkkä kuin yö ja leppymätön
kuin tähdet taivahalla...
COLLATINUS: Todellakin: onhan kuin kasvaisit puhuessasi!
BRUTUS (katkerasti): Niin hyvin on minun siis onnistunut oma itseni
peittää, että kun ensi kerran elämässäni tahdon esille sen, ei minun
paras ystäväni tunne minua! — (Painaa sydäntään.) Oh! Täällä sisällä on
asunut aina eräs toinen Brutus...
COLLATINUS: Ystäväni: oikeastaan olen minä sitä aina aavistanut.
BRUTUS: _Jos_ sinä olet sen aavistanut, niin sinä tiedät myös, _mitä_
minä olen kärsinyt näinä vuosina, siitä saakka kuin vanha kuninkaamme
Servius Tullius murhattiin...
COLLATINUS: Ja kuitenkin: kuinka sinä olet voinut ilveillä ja hymyillä,
hullutella ja teeskennellä...?
BRUTUS (raivoisasti): Itkenyt verta minä olen, syönyt sappea minä olen
ja kyyn kylmän myrkkyä keittänyt sydämessäni. — Aika on nyt kypsä,
Collatinus. Minä tahdon Rooman kansan ja samalla oman sieluni tästä
mätäpaiseesta puhdistaa.
COLLATINUS: Sinäkin olet surrut siis Rooman kohtaloa?
BRUTUS (katsoo häneen): Minä?
COLLATINUS: Niin. Sinäkään et ole siis ollut kylmä isänmaasi asialle?
BRUTUS: Minä? — _Minä_, joka en ole muuta miettinyt, siitä saakka kuin
opin ajattelemaan? — _Minä_, joka en ole muuta murehtinut, siitä saakka
kuin silmäni avautuivat näkemään rotuni rohkean pohjatonta kurjuutta ja
häpeätä? _Minä_ olisin outo isänmaani asialle!
COLLATINUS: Ystäväni! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua...
BRUTUS: _Minä_, joka olen _isänmaa itse_, sellaisena kuin se nyt
tomusta nousee, heittää naamionsa, paljastaa oikeat kasvonpiirteensä
ja astuu esiin peljättävänä, vanhurskaana tuomarina vaatimaan tilille
kaikki tyrannit ja väärintekijät!
COLLATINUS (hiljaisesti): _Uskotko_ sinä siis, että se vielä _voi_
nousta todellakin?
BRUTUS: Nyt _se_ nousee, ja jumalat olkoot laupiaat sen äidin lapselle,
joka nyt asettuu sen rankaisevaa valtaa vastustamaan. — Oh, mitä me
olemme sietäneet ja nielleet näiden ajast'aikojen vieriessä!
COLLATINUS: Todellakin, tämä on ollut raskas aika jokaiselle Rooman
kansalaiselle. Kukin on saanut kestää sen omalla tavallaan.
BRUTUS (pidätetyllä raivolla): Kuinka me olemme kumartaneet ja
hymyilleet, kuinka me olemme luikertaneet ja liehakoineet! Suudelleet
ruoskaa me olemme ja kiittäneet "kost'jumala" jokaisesta potkusta,
jonka tuo tuolta Palatinumilta on suvainnut antaa meille.
COLLATINUS: Se on totta!
BRUTUS: Ja mitä me olemme saaneet siitä palkaksemme? Lokaa ja verta me
olemme saaneet siitä niin paksulta, että me siihen pakahdumme ja siihen
uppoamme!
COLLATINUS: Mutta voitko sinä siis todellakin kuvitella mielessäsi,
että _mikään_ vääryys ja väkivalta enää voisi pakottaa siveellisen
suuttumuksen myrskyn tämän kansan povesta ilmi mylvähtämään?
BRUTUS: Niin totta kuin minä uskon omaan elämääni! Niin totta kuin minä
uskon siihen myrskyyn, joka tällä hetkellä minun omassa rinnassani
raivoaa! Niin totta kuin minä uskon tähtiin taivaalla ja jokaiseen
vapaasen, itsenäiseen ajatukseen, joka näinä pitkinä vuosina on
puhjennut kukkaan ja kypsynyt tekoon minun aivoissani: _uskoani Rooman
kansan terveesen ytimeen en minä toki vielä milloinkaan ole kadottanut_.
COLLATINUS (hiljaisesti): Hyvä olisi, ellet erehtyisi. Omasta
puolestani täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, etten aina ole ollut enää
niin aivan varma siitä.
BRUTUS: Kenties ... en aina ... minäkään. — (Jälleen riehahtaen.) Mutta
mitä? Silloin kun Lucretia surmataan, silloinko ei Rooman kansa menisi
vastaan murhaajia? Mitä? Silloin kun Lucretia Collatina häväistään
omassa kodissaan, silloinko ei rikas ja köyhä, vanha ja nuori,
tarttuisi tapparaansa? _Minä_ en ainakaan voi muuta ymmärtää!
COLLATINUS (surumielisesti): Etkö?
BRUTUS: En. — Mitä? Jos vielä tämäkin saa rankaisematta tapahtua,
silloinhan tippuvat tähdet taivaalta, silloinhan ei kannata elää enää,
silloinhan kuolee kaikki kaunis maailmasta ja jää jälelle vain kaikki
huono ja mätä ja madonsyömä! — Ei, ei, ei! — _Siihen_ et sinä saa minua
uskomaan, Collatinus.
COLLATINUS (päättävästi): Hyvä. Siispä kantakaamme ruumis kaupunkiin
ja asettakaamme se julkiseen paikkaan nähtäväksi, ja minä vannon, että
se on saapa olla siinä korjaamatta, siksi kuin sinä olet pitänyt sille
lupaamasi hautapuheen.
BRUTUS: Ja minä vannon, että minä olen puhuva niin, että itse pimeä
yö sen ympärillä on iskevä kekäleitä. — Mutta joutukaamme! Päivä on
jo mennyt mailleen ja minä näen kaupungin päältä synkän ukkospilven
kohoavan. Me saamme yöksi myrskyn, Collatinus!
COLLATINUS (lennokkaasti): Mutta aamuksi ihanan auringon-nousun!
(Yrittävät käydä käsiksi ruumiisen, mutta polvistuvat kumpikin kuin
yhteisestä sisällisestä käskystä sen ääreen.)
(Pitkä vaitiolo. Nousevat hitaasti ja kantavat ruumiin kaupunginportista
sisälle. Pian alkaa perältä kuulua yhä kasvavaa meteliä, huutoja ja
äänten sorinaa. Portti suljetaan.)
(_Sextus_ tulee juosten oikealta yrittäen kaupunkiin. Huomaa portin
suljetuksi, huutaa, kolkutiaa, ei pääse sisälle. Vaipuu vihdoin
paasipenkille epätoivoissaan. Meteli taustassa kasvaa kumeana ja
onnettomuutta uhkaavana.)
(_Tarquinius Superbus_, tukka tuulessa ja parta hajallaan, vasemmalta.)
SEXTUS: Isä!
TARQUINIUS: Poikani Sextus! — (Syleilevät nopeasti.) Pois! Minun täytyy
tuosta portista sisälle.
SEXTUS: Sinä et pääse siitä portista. Se on suljettu.
TARQUINIUS: Mahdotonta. — Minä olen jättänyt jälkeeni kaiken
sotajoukkoni vain kiiruhtaakseni ennen yötä sisälle siitä. — Sillä
tiedä, poikani: Minä palajan voittajana!
SEXTUS: Ah!
TARQUINIUS: Siksi älä enää kauemmin viivytä minua. Sillä minun täytyy
sisälle Porta Capenan kautta. Sitten ei minulla ole enää mitään
peljättävää kaikkena elin-aikanani. (Rientää perälle.)
SEXTUS: Minä sanon sinulle, isä: portti on kiinni.
TARQUINIUS (kolkuttaen): Hoi! Ohoi! — Kuka sulkee kuninkaan silmien
edestä?
SEXTUS: Isä, minä pelkään. Mitä merkitsee tuo meteli kaupungissa?
TARQUINIUS: He ovat vain saaneet tiedon kotiintulostani ja uskollinen
kansani siitä jo ennakolta iloitsee. — Hohoi, ohoi! Miksi ei kuule
kukaan? Eivätkö vartiat ole paikoillaan? (Lyö ja potkii porttia.
Vaitiolo.)
SEXTUS: Ei kukaan tule meille avaamaan.
TARQUINIUS: Sitten täytyy sinun sisälle jonkun toisen portin kautta.
SEXTUS: Tulen juuri toiselta portilta: minä en päässyt sisälle.
TARQUINIUS (ällistyneenä): Mitä tämä merkitsee?
SEXTUS: Samaa olen minäkin kysynyt. Mutta minä en uskalla antaa pahan
aavistukseni vastata siihen.
TARQUINIUS (katsoo häneen): Sinä et uskalla...? — Mutta onhan tämä
tuiki naurettavaa. Minä olen lyönyt viholliseni, palajan voittajana ja
nyt en minä pääse Porta Capenan kautta Rooman muurien sisälle!
SEXTUS: Niin, isäni. Näyttää todellakin siltä kuin saisimme me viettää
tämän yömme campagnalla.
TARQUINIUS: Mutta minun täytyy päästä! — Kuka minä olen sitten?
Enkö minä ole kuningas Tarquinius Superbus? Enhän minä ole mikään
keppikerjäläinen. — Hoi! Ohoi! (Lyö ja rynkyttää porttia.)
SEXTUS: Turha vaiva, isäni. Me olemme jätetyt ulkopuolelle. (Portti
avautuu samassa.)
TARQUINIUS: Ei. Sinä näet: portti avautuu. Vihdoinkin! — Nyt täyttyy
vihdoinkin oraakelin lause. (_Tullia_ syöksyy ulos kaupungista kuin
kostotarten ajamana. Portti sulkeutuu.)
SEXTUS: Äitini!
TARQUINIUS: Tullia! Minne aiot?
TULLIA: Pois!
TARQUINIUS: Minun täytyy sisälle tuosta portista. — (Vaipuu kokoon.)
Ah! Se on jälleen sulkeutunut!
TULLIA: Pois, jos henkenne on kallis teille! — Me olemme karkoitetut
maanpakoon.