LUCRETIA (siihen tarttumatta): Etkö tahdo tietää tarkemmin, missä
olosuhteissa Sextus Tarquinius tapasi minut?
COLLATINUS: Sitä ei minun todellakaan ole tarvis kysyä sinulta,
Lucretia.
LUCRETIA: No niin, sitten sanon minä sen sinulle kysymättäsi: hän
tapasi minut värttinäni ääressä.
COLLATINUS (sydämellisesti): Sen arvasinkin! — Ja sitten juttelitte te
hetken keskenänne...
LUCRETIA: Niin. Me juttelimme.
COLLATINUS: Ja sitten ratsasti hän takaisin Roomaan, vai kuinka? — Ihme
vaan, että palatsissa ei ole kukaan, ei edes hänen vaimonsa, nähnyt
häntä.
LUCRETIA: Niin, hän ratsasti ... mutta hän palasi takaisin.
COLLATINUS: Takaisin?
LUCRETIA (tukahtuneella äänellä): Minä olin mennyt levolle juuri.
— Silloin syöksyy Sextus Tarquinius äkkiä minun kammiooni, pyytää,
rukoilee ja uhkaa minua...
COLLATINUS: Uhkaa?
LUCRETIA: ... uhkaa kuninkaan kostolla ja omallaan, joka oli kohtaava
meitä molempia, ellen minä heti suostuisi hänen kerallaan sopimattomiin.
COLLATINUS: Kautta jumalien! — Ja sinä?
LUCRETIA: ... Minä olin miltei alaston ... ja yksin ... yö pimeä
vain minun ympärilläni ... ja hän oli jo sitä ennen minut julmilla
puheillaan puolikuoliaaksi säikyttänyt...
COLLATINUS: Ja sinä? Sinä antausit hänelle?
LUCRETIA: Niin.
COLLATINUS: Ah!
LUCRETIA (syösten äkkiä hänen jalkoihinsa): Mutta tiedä, että tein sen
ainoastaan henkeni hädässä ja koska kovin pelkäsin ja vapisin myös
sinun puolestasi...
COLLATINUS: Minun!
(Kääntyy pois hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan. Hänen hartiansa
painuvat kumaraan: hän itkee. Pitkä vaitiolo.)
(_Lucretia_, maassa polvillaan, katsoo rukoilevasti ylös häneen.
Vaippa on valahtanut hänen hartioiltaan: hän ei huomaa sitä. _Brutus_
oikealla, yhä edelleen liikkumattomana, mutta ääretön sisällinen
jännitys kasvoillaan. Pilvet kaupungin yllä palavat purppurassa.)
LUCRETIA (hiljaa): Kallis puolisoni! Eikö sinulla ole enää yhtään sanaa
minulle sanottavaa? (_Collatinus_ kääntyy hitaasti ja katsoo häneen.
Lähestyy ja ojentaa kätensä hänelle.)
COLLATINUS: Nouse! — (_Lucretia_ nousee väristen.) Sinun on kylmä?
LUCRETIA: On.
COLLATINUS: Sinähän vapiset kiireestä kantapäähän. — (Korjaa vaipan
hänen hartioilleen.) Kuinka? Nyt vasta näen, kuinka ohuesti puettu sinä
olet...
LUCRETIA: Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella. — Heti kun hän oli
poistunut, syöksyin minä ulos pimeään yöhön ja olen harhaillut siitä
saakka pitkin lehtoja ja viidakoita... (Koettaa hymyillä.) Tämän vaipan
lienen vain jostakin saanut hartioilleni...
COLLATINUS (hiljaa): Siveä Lucretia. (Suutelee lempeästi otsalle häntä.
_Lucretia_ nojaa päänsä raukeasti hänen povelleen.)