COLLATINUS: Onpas ollut vasta vaivaa löytää sinua! — Me saavumme
iltamyöhällä Collatiaan: sinä et ole kotona. Orjattaret eivät tiedä
sinun lähdöstäsi mitään. Sanovat vain sinun jääneen kahdenkesken erään
vieraan keralla...
LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Sextus Tarquiniuksen keralla, niin.
COLLATINUS: Missä hän nyt on?
LUCRETIA: Minä en tiedä.
COLLATINUS: Samapa tuo, kun tiedän hänen vain käyneen meidän kotonamme.
— No niin, me riennämme takaisin Roomaan, luullen sinun lähteneen ehkä
meitä etsimään: Roomassa ei ole kukaan nähnyt sinua...
LUCRETIA (katsoo tiukasti silmiin häntä): Tarquinius Collatinus: miksi
et sinä heti matkalta palattuasi saapunut minua tervehtimään?
COLLATINUS: Minulla oli asioita Roomassa... Ja sitäpaitsi: lähetinhän
minä tuon nuoren sukulaiseni sinulle tulostani ilmoittamaan.
LUCRETIA: Sinä lähetit _suden_ edelläsi.
COLLATINUS (säpsähtäen): Kuinka? — (Vaitiolo. Sitten hiljemmin ja
arastuneemmin.) Et usko kuinka levottomia olemme sinun tähtesi olleet...
LUCRETIA: Todella?
COLLATINUS: Tietysti. Emme ole tienneet, mitä ajatella...
LUCRETIA: Ettekö todellakaan?
COLLATINUS (tutkivasti): Sinun äänesi soinnahtaa niin vieraalta ja
luonnottomalta eivätkä sinun kysymyksesi ole mitään kysymyksiä.
— (Vaitiolo.) Vasta nyt, kun päivä painuu jo laskulleen, saapuu
palatsiin kaksi maalaista, jotka kertovat sinun seisovan Porta Capenan
ulkopuolella ja odottavan meitä.
LUCRETIA: Hyvä, että tulitte. Olen seisonut näin tuntikaudet tässä.
COLLATINUS: Kuinka? — Miksi et ole käynyt sisälle kaupunkiin? Taikka
tullut suoraan palatsiin, missä arvasit meidän niin suuressa tuskassa
ja hädässä olevan.
LUCRETIA (vaikeasti): Minä en ole uskaltanut.
COLLATINUS: Sinä. Mitä olet peljännyt muka?
LUCRETIA: Oma itseni on ollut hirvitys ja kalpea kauhu minulle. —
Toisinaan olen minä vavissut kuin kuutamon varjo tässä.
COLLATINUS: Ja seisonut siinä kaikkien ohikulkevien pilkkana ja
naurun-esineenä. — (Väkinäisellä leikillä.) Hyi, etkö häpeä! Eihän se
sovi Tarquinius Collatinuksen puolisolle.
LUCRETIA (hiljaisesti): Vain yksinkertaista maalaiskansaa on tästä
kulkenut ohitse eivätkä he ole nauraneet minulle. Päinvastoin ovat
he väistyneet syrjään kunnioittavasti ja kuiskineet puoli-ääneen
keskenään: "Tuossa on muudan, jolla on sydämen suru."
COLLATINUS (kuten edellä): Eivätkö he ole kysyneet sinulta, onko
sulhosi jättänyt sinut vai miehesi rikkonut vastaan vannottua
uskollisuutta?
LUCRETIA: Eivät.
COLLATINUS: Sepä merkillistä!
LUCRETIA: He eivät ole olleet niin sukkelia. — He ovat vain pudistaneet
päätään ja kaartaneet kauempaa minua häiritsemättä. (Vaitiolo.)
COLLATINUS: Ja nyt? Kuinka kauan aiot seisoa siinä?
LUCRETIA (katsoo häneen): Sinulla on kovin kiire, Collatinus.
COLLATINUS: Eipä suinkaan, mutta mielestäni vaikutamme me kaikki tässä
tilaisuudessa hiukan hullunkurisilta...
LUCRETIA: Niinkö sinun mielestäsi?
COLLATINUS: Minä itse en suinkaan vähimmän meistä. — (Vaitiolo.) No,
Brutus? Eikö sinulla ole enää yhtään kokkapuhetta hammastarhassasi?
BRUTUS (kuivasti): Ei.
COLLATINUS: Sinä näet itse, Lucretia, olethan saanut hänetkin
sanoillasi aivan jääksi jähmettymään. — (Vaitiolo. Hiljaa ja
sydämellisesti.) Etkö aio tulla kotiin?
LUCRETIA: Minulla ei ole mitään kotia enää.
COLLATINUS: Sinulla? Ei kotia? — Oletko järjiltäsi?
LUCRETIA (soinnuttomasti): Eikä enää sinullakaan, Tarquinius
Collatinus. (Painaa sydäntään suurimman tuskan vallassa.) Ah, jospa
tietäisit...!
COLLATINUS: Mitä? — (Vaitiolo.) Sinä _olet_ järjiltäsi. — Taikka olet
sinä jostakin suuttunut minulle? — (Hiukan hämillään.) No niin, minä
myönnän, että se oli kevytmielistä leikinlaskua, tuo, joka aiheutti
Sextus Tarquiniuksen matkan sinne...
LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Minä tiedän: eräs veto.
COLLATINUS: Niin, eräs veto, jota minä heti kaduin sen lyötyäni...
LUCRETIA: Etkö peljännyt ollenkaan häviäväsi sitä?
COLLATINUS (naurahtaen): En. Se ajatus ei juolahtanut mieleeni
todellakaan. — Mutta eihän se ollut niin suuri rikos? Eihän se
ansainnut näin ankaraa rangaistusta?
LUCRETIA: Ei.