SEXTUS: Niinkö? — (Tarttuu hänen käsiinsä merkitsevästi.) Mutta minun
isäni elää vielä.
LUCRETIA: Tarkoitan: tietysti vasta hänen kuolemansa jälkeen.
SEXTUS: Niinkö? — (Päästää jälleen hänen kätensä.) Mutta tiedätkö,
kuinka minun isäni itse kohosi kuningasistuimelle?
LUCRETIA (hiljaisesti): Minä olen kuullut siitä.
SEXTUS: Hän tappoi edeltäjänsä kuin koiran ja minun äitini oli
siinä hänelle avullisena! — (Äkkiä.) Sinä? Sinulla ei ole halua
kuningattareksi?
LUCRETIA: Minun kunnianhimoni ei ole koskaan lentänyt niin korkealle.
(_Sextus_ katsoo vielä hetkisen häneen ja purskahtaa sitten kaikuvaan
pilkkanauruun.)
SEXTUS: Jää sitten piikojesi ja värttinäsi luo! (Katsoo ympärilleen.)
Missä he ovat? Mihin he ovat menneet? Miksi et sinä kehrää, siveä
Lucretia? (Vaipuu ruhmolle lieden ääreen ja painaa pään itkien
käsiinsä. _Lucretia_ katsoo neuvottomana häneen.)
LUCRETIA: Oletko sairas?
SEXTUS: Sairas sydämestä, siveä Lucretia, sairas sydämestä! — Ah, olisi
parempi, etten koskaan olisi tämän talon ovea lähestynyt!
LUCRETIA: Kadutko käyntiäsi? Ja äsken sanoit sinä tahtovasi jäädä tänne
elinpäiväksesi. — Katsopas: noin pian sinä muutat mieltäsi.
SEXTUS: Olisi parempi, sanon, sille, joka kerran syntyi syvyyksissä
elämään, että hän ei ikinä näkisi jumalten taivaan korkeuksia! — Siveä
Lucretia: sitä et sinä koskaan tule ymmärtämään.
LUCRETIA: Nyt en todellakaan ymmärrä sinua.
SEXTUS: Etkö? Etkö sittenkään, kun sanon, että olisi parempi sille,
jonka paikka on yössä ja pimeydessä, että hän ei ikinä olisi siveän
Lucretian kotiliettä lähestynyt? — (Vaitiolo.) Nyt menen minä.
LUCRETIA: Miksi?
SEXTUS: _Siksi että rakastan sinua saakka hulluuteen._ — Nyt tiedät
sinä sen. (Vaitiolo.)
LUCRETIA: Nyt pyydän sinua itse lähtemään.
SEXTUS: Oletko vihainen siitä, mitä sinulle sanoin, Lucretia?
LUCRETIA: Olen ... sillä pidin paljon sinusta.
SEXTUS: Ja nyt?
LUCRETIA (surumielisesti): Nyt olet siirtynyt minusta niin kauas kuin
en koskaan elämässäni olisi kohdannut sinua. — Eikö totta, Sextus
Tarquinius? Sitä ei olisi pitänyt sanoa minun mieheni ystävän ja
sukulaisen.
SEXTUS: Hyvä, että muistutat minulle minun suvustani. Sillä olin jo
unohtaa todellakin, että myöskin _minä_ olen Tarquinius ja isäni poika,
hänen, jota ylpeäksi nimitetään.
LUCRETIA: _Minä_ puolestani en ole sitä hetkeäkään unohtanut.
SEXTUS: Hyvä. Siispä muistat, kuinka minun isäni saavutti sen naisen
suosion, jota hän nyt nimittää vaimokseen ja puolisokseen?
LUCRETIA: Olen kuullut himmeitä huhuja kuiskittavan...
SEXTUS (terävästi): Katsopas, sinäkin olet kuullut niistä.
LUCRETIA: Kyllä, mutta olen aina kammolla evännyt itseni niitä
uskomasta. Niiden _täytyy_ olla pelkkää panettelua.
SEXTUS: Niinkö luulet? — (Hitaasti.) Minun isäni kuristi vaimonsa...
LUCRETIA: Se ei ole totta!
SEXTUS: On. Ja minun äitini pisti miehensä kuoliaaksi...
LUCRETIA: Ah!
SEXTUS: Niin sytyttivät he kaksi hääsoihtunsa ja hallitsevat vielä
tänäkin päivänä Roomaa riemussa ja kunniassa. — (Hurjasti.) Siveä
Lucretia! Olisiko sinusta miehesi murhaajaksi?