LUCRETIA (vetäen hiljaa kätensä pois): Hyvää yötä.
SEXTUS: Viivy vielä hetki! Tarinoimme vähän ja tulemme hyviksi
ystäviksi.
LUCRETIA: Emmekö ole jo ystäviä?
SEXTUS: Tulemme vielä paljon paremmiksi. Etkö sinä toivoisi sitä?
LUCRETIA: Epäilemättä...
SEXTUS: Niinpä jäät sinä vielä hetkiseksi. Minä pyydän... Yö on niin
pitkä ja minua vaivaa sellainen sisällinen levottomuus...
LUCRETIA: Minkä tähden?
SEXTUS: Minä en tiedä... Se seuraa sieluni ääretöntä yksinäisyyttä...
(Kuin itsekseen.) Ei kukaan ole niin yksin kuin minä, ei kukaan avaran
taivaan alla!
LUCRETIA (epätietoisena): Jäisin mielellänikin kanssasi vielä hetkeksi
pariksi pakisemaan, ellen pelkäisi sinua aivan uneen uuvuttavani. —
(Hymyillen.) Kas niin, nyt nukut jo taas!
SEXTUS: Minäkö? Mistä sen päätät?
LUCRETIA: Sinä suljit silmäsi ja näytit jälleen niin rajattoman
väsyneeltä ja raukealta...
SEXTUS (katsoo kummallisesti häneen): Näytinkö? — Ihmetteletkö sitä?
LUCRETIA: En, oikeastaan, sillä onhan ilta jo myöhäinen ja sinulla on
ollut pitkä matka tänne Roomasta tuulessa ja sateessa ratsastettavana.
SEXTUS (kuten edellä): Niinkö?
LUCRETIA: Niin, ja siksi tahdonkin jättää sinut nyt yksin lepäämään ja
kuulla huomenna, mitä sinulla on minulle kerrottavaa ... varmaan mahtaa
se olla jotakin tärkeätä, koska se on saanut itse kuninkaan pojan
liikkeelle lähtemään.
SEXTUS (pudistaa päätään hitaasti ja surumielisesti): Nyt ei viisas
Lucretia minua oikein ymmärtänyt.
LUCRETIA: Enkä? — Siksi onkin väärin sanoa minua viisaaksi Lucretiaksi.
Tiedän itse kyllä olevani hyvin typerä ja minun mieheni sanoo...
(Vaikenee äkkiä punehtuen.)
SEXTUS: Ja sinun miehesi sanoo mitä?
LUCRETIA: Nyt olin minä sanoa typerimmän typeryyteni.
SEXTUS: Juuri sen tahtoisin minä kuulla, näetkös.
LUCRETIA: Nauraaksesi minulle, niin.
SEXTUS (kauniisti): En, vaan sulkeakseni silmäni jälleen ja nähdäkseni
unta onnesta, joka ei ole ihmislasten. — (Vaitiolo. Matalalla äänellä.)
Nyt ymmärsit sinä minut, eikö niin?
LUCRETIA: En tiedä. — (Hiljaa.) Mutta minusta tuntuu kuin _olisin_
sinut oikein ymmärtänyt.
SEXTUS: Ah! — Istu siis ja salli minun painaa pääni sinun syliisi ja
uneksia, että tämä onni edes hetkisen on minun omani. (Tarttuu hänen
käsiinsä ja vetää hänet lavitsan päähän istumaan. _Lucretia_ sallii sen
tahdottomana tapahtuvan. Pitkä vaitiolo.)
LUCRETIA: Sinä mahdat olla ... hyvin onneton mies.
SEXTUS (raukeasti): Olen. Minulla ei ole paikkaa, kuhun pääni
kallistaisin.
LUCRETIA: Kuitenkin on koti sinullakin.
SEXTUS: Minulla? — (Katkerasti.) Koti!
LUCRETIA: Niin, olenhan kuullut, että on sinulla vaimo valio. Eikö hän
rakasta sinua täydestä sydämestään?
SEXTUS (kuten edellä): Minun vaimoni!
LUCRETIA: Myöskin äitisi elää vielä.
SEXTUS (kuten edellä): Minun äitini! — (Vaitiolo.) Ei, sinä et tunne
heitä. Etkä minua! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä palatsissa!
LUCRETIA: En. Mutta olen kuvitellut, että se olisi niin paljon
suurempaa ja korkeampaa kuin on elämä täällä meidän syrjäisessä
maaseudussamme. — (Vaitiolo. Hymyillen.) Nyt nukut sinä.
SEXTUS (uneksien): Kuinka täällä on hiljaista! Kuulee aivan oman
sydämensä tykytyksen.
LUCRETIA: Eikö sitä kuninkaan palatsissa kuule?
SEXTUS: Ei aina. — (Vaitiolo.) Tiedätkö, mitä nyt mietin, Lucretia?
LUCRETIA: Sano se minulle!
SEXTUS: Tuumin jäädä tänne elinpäiväkseni.
LUCRETIA: Varmaan tulisi sinun hyvin pian ikävä täällä. Ja sitäpaitsi,
kun sinusta tulee Rooman kuningas...
SEXTUS (nauraen): Delphoin suuri Apollo on sen minulle ennustanut —
(Karkaa ylös.) Mutta kuinka sinä sen tiedät?