Huone Collatinuksen kotona Collatiassa. Ovi oikeanpuolisesta taustasta,
toinen etualalta vasemmalta. Perällä pitkä penkki, vasemmalla
taka-alalla tuikkiva hiilos, oikealla pöytä, hylly ynnä talouskaluja.
Kaikki karua, yksinkertaista ja korutonta.
Myöhäinen iltahetki. Ulkona tuulta ja sateen ropinaa. _Lucretia_,
penkin vasemmanpuolisessa päässä, kehrää värttinällä. _Orjattaret_
samoin hänen vierellään. — Himmeä lamppu valaisee näyttämön taka-alan.
Koputus ovelle. _Orjattaret_ lakkaavat työstään ja kuuntelevat.
_Lucretia_ kohottaa päänsä kummastuneena.
LUCRETIA: Kuka se voi olla? — (Uusi koputus.) Menkää ja avatkaa
hänelle! (_Orjatar_ tekee työtä käskettyä. _Sextus_ tulee sisälle,
päällysvaippa vettä valuvana, pysähtyy ovensuuhun ja katsoo uteliaasti
ympärilleen.)
SEXTUS: Tämä siis on Collatinuksen koti!
LUCRETIA: Niin, tunnetko isännän vai ehkä saavutkin sanantuojana
häneltä?
SEXTUS: Miksi sitä kysyt, kielevä tyttöseni?
LUCRETIA (miellyttävästi): Siksi että jos niin on, ei tervetulleempi
vieras koskaan ole käynyt tuon kynnyksen yli.
SEXTUS: Hm. Saammehan nähdä. — (Huolettomasti orjattarille.) Pyydän
teitä nyt tuloni talon emännälle ilmoittamaan.
LUCRETIA: Talon emäntä olen minä täällä.
SEXTUS: Kuinka? Oletko sinä Lucretia? — (Astuu peremmälle ja tervehtii
kohteliaasti häntä.) Ja sinä kehräät todellakin?
LUCRETIA (hymyillen): Tietysti kehrään minä, — mutta koska näyt
tuntevan minutkin nimeltäni, salli minun nyt kysyä sinulta, ketä
puhuttelen.
SEXTUS: Anteeksi, enkö ole vielä sitä sanonut sinulle? Olen Sextus
Tarquinius, poika kuninkaan.
LUCRETIA: Poika kuninkaan! (Yrittää nousta hämmästyneenä, _orjattaret_
seuraavat hänen esimerkkiään.)
SEXTUS: Ei, ei! Pyydän, istu! Ja te muut siellä, pysykää paikoillanne!
— Noin. Juuri tuossa asennossa tahtoisin minä ijät kaiket nähdä sinut.
(_Lucretia_ painuu takaisin paikalleen yhä enemmän hämmästyneenä.
_Orjattaret_, arkoina ja pelokkaina, seuraavat hänen esimerkkiään.
_Sextus_ on astunut oikealle etualalle ja tarkastelee nyt taustan
ryhmää iki-ihastuneena.)
LUCRETIA: Minä en ymmärrä...
SEXTUS: Etkö? — Mikä armas taulu!... Nuo tytöt ... tämä valaistus ...
sinä itse siellä värttinäsi takana... Minä en ole tiennyt, minä en
ole voinut aavistaa, että olisi olemassa mitään samalla niin siveätä,
kaunista ja päätä-pyörryttävän pyhää maailmassa! (Varjostaa silmänsä
kädellään. Vaitiolo.)
LUCRETIA (arasti): Minä en ymmärrä, mitä huvia poika kuninkaan voi
keksiä itselleen niin tavallisesta ja arkipäiväisestä näystä.
SEXTUS: Huvia, sanoitko? Suurin autuus on se minun sielulleni. —
Siveä Lucretia! Tuon näyn tahtoisin minä painaa ikiajoiksi sydämeni
syviinpään.
LUCRETIA (punehtuen): Miksi sanot minua siveäksi Lucretiaksi?
SEXTUS: Siksi että kaikki ihmiset nimittävät sinua niin. — Ah!
Maan päällä on siis olemassa jotakin _niin_ kaunista, että se voi
pakottaa kuolevaisen ehdottomasti polvilleen. (Polvistuu. _Lucretia_
nousee kokonaan hämmentyneenä, _orjattaret_ seuraavat edelleen hänen
esimerkkiään.)
LUCRETIA: Pelkään, että pilkkaat yksinkertaista työtäni ja pukuani...
SEXTUS (nousten nopeasti): En, kautta jumalien! — (Tarttuu hänen
käteensä.) _Heitä_ saatan minä pilkata, mutta heitäkin ainoastaan niin
kauan kuin he pysyvät pilvien takana ja näkymättöminä. Nyt, jumalat,
minä tunnustan teidän valtanne ja suuruutenne!
LUCRETIA: Se onkin aina tunnustettava.
SEXTUS: Se on tunnustettava _silloin_, kun he ottavat päälleen
ihmismuodon ja meitä vastaan tuolla katseella hymyilevät...
LUCRETIA (hymyillen): Taikka tulevat iltamyöhällä meidän tupaamme,
haastavat hassutuksia, lankeavat polvilleen ja tekevät jos joitakin
temppuja, ollen muka aivan tyrmistyneitä näystä, jonka he voivat
kohdata missä maalaisessa majassa tahansa (Nauraa sydämellisesti.)
Oletpa sinä hyvin hullunkurinen!
SEXTUS: Olenko? — (Kokonaan hurmaantuneena.) Ja kuitenkin sanon minä
sinulle: ei edes Delphoin suuren Apollon temppelissä ole täyttänyt
minun sydäntäni sellainen hartaus ja nöyryys ja rauhallisuus kuin tällä
hetkellä sinun kattosi alla.
LUCRETIA: Tosiaan!
SEXTUS: Sinä, joka olet niin viisas ... voitko sen minulle selittää,
siveä Lucretia?
LUCRETIA (pudistaa hymyillen päätään): En.
SEXTUS: Sallitko siis, että minä sanon sen sinulle?
LUCRETIA: En, sillä arvaan, että jälleen lausuisit joitakin
hullutuksia. (Painaa päänsä ujostuneena Sextuksen rakastavasta
silmänluonnista.) Miksi katsot minuun noin?
SEXTUS: Olet oikeassa. Maan mato! Mikä olen minä, että tohdin katsoa
silmiin sinua?
LUCRETIA: Taas pilapuheita! Miksi ei sinulla olisi lupa katsoa minuun?
— (Sydämellisesti hymyillen.) Eihän silmä osaa ota.
SEXTUS (kuiskaten hänen korvaansa): Ei. Mutta syvältä minun sydämestäni
soi ääni, joka sanoo, että sinua on vain rukouksilla ja uhriliekeillä
lähestyttävä kuin kuolemattomia. — Ethän sinä suutu siitä minulle,
siveä Lucretia?
LUCRETIA (hiljaa): En. — (Vaitiolo. Pois haihduttaen.) Mutta minua
vaivaa, että sinä uudestaan ja yhä uudestaan ylistät minun siveyttäni.
SEXTUS: Todellakin? Se vaivaa sinua?
LUCRETIA: Niin, sillä ethän sinä tunne minua, et tiedä oikeastaan,
olenko minä kala vai lintu. Näethän vasta ensi kerran minut.
SEXTUS (hymyillen): Mutta _olethan_ sinä siveä Lucretia?
LUCRETIA: Mahdollista kyllä. Mutta en ole tottunut saamaan kunniaa
siitä, mitä pidän velvollisuutenani...
SEXTUS: Niinkö?
LUCRETIA (vilpittömästi): ... Samoin kuin pidän sitä jokaisen kunnon
vaimon velvollisuutena, joka miestään rakastaa.
SEXTUS: Todella? ja sinä rakastat miestäsi?
LUCRETIA: Tietysti rakastan minä häntä.
SEXTUS: Miksi?
LUCRETIA (hämmästyneenä): Miksikö? — Teetpä sinä kummallisia
kysymyksiä. — Tietysti siksi, että ... siksi, että ... no niin...
(Hymyillen.) Tiedätkö, suoraan sanoen, tuota asiaa en minä ole koskaan
tullut ajatelleeksi.
SEXTUS: Sallit ehkä, että minä autan sinua. — Sinä rakastat häntä
siksi, että hän ensiksikin on sinun miehesi...
LUCRETIA (innokkaasti): Juuri niin! — Ja toiseksi...
SEXTUS: Ja toiseksi, koska hän on minun sukulaisen! — (Nauraa.)
Tiedäpäs, Lucretia: niin erinomainen emäntä ja aviopuoliso kuin
lienetkin, olet sinä sentään unohtanut yhden hyvin tärkeän asian.
LUCRETIA: Minkä?
SEXTUS: Ethän ole antanut minulle vielä edes tervetuliais-suudelmaa.
LUCRETIA: Ah, sekö se vain oli!
SEXTUS: Niin. Olen jo kauan sitä turhaan odottanut.
LUCRETIA (hämillään): En tiedä, onko se oikein sopivaa...
SEXTUS: Näin läheisten sukulaisten kesken? — (Hymyillen.) Hyi,
Lucretia! Ajattelepas, mitä miehesi sanoo, jos hän kotiin palattuaan
kuulee, että olet ottanut näin huonosti vastaan hänen ystäväänsä,
poikaa kuninkaan.
LUCRETIA: En tunne myös, mikä on tapana kuninkaan hovissa. Mutta en
tahtoisi miestäni minulle vihastuvaksi... (Suo suudelman hänelle.)