COLLATINUS (tarttuu nauraen siihen): Myöskin minä, mutta en sillä
ehdolla, jonka Brutus mainitsee.
SEXTUS: Ehdoista voimme me kyllä sopia jälestäpäin. Nyt on vain kysymys
siitä, kuinka yllättää vaimosi, ennenkuin hän on saanut tiedon sinun
palaamisestasi.
COLLATINUS: Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Sinä ratsastat meidän
edellämme Collatiaan...
BRUTUS (happamesti): Pane pukki kaalimaan vartiaksi!
SEXTUS: Hyvä, minä ratsastan sinne. Ja te?
COLLATINUS: Me saavumme sinne tunnin pari myöhempään. Ja sitten istumme
me viinin vierellä ja nauramme yhdessä koko tälle hullunkuriselle
kiistanaiheelle. — Brutus! Erota! (_Brutus_ tekee niin. Kirkas ja
helisevä nauru vasemmalta.)
BRUTUS (tyrmistyneenä): Kuuletteko? Se oli _hänen_ naurunsa. Minä
tunnen sen.
COLLATINUS: Sinun vaimosi?
SEXTUS: Epäilemättä.
BRUTUS (puoli-ääneen): Se vintiö tietää jo minun tulostani ja
kuitenkin julkeaa hän nauraa noin. — Eikö se ole ennen kuulumatonta?
(Ulkona raikkaita torventoitotuksia. _Ystävykset_ katsovat toisiinsa
kummissaan.)
COLLATINUS: Noh? Mitä tämä on!