TULLIA (miettien): _Maata_? — Miksi hän sitä suuteli?
SEXTUS: Maa on muka meidän kaikkien yhteinen äitimme, selitti hän...
TULLIA: Niinkö?
SEXTUS: ... ja sen mukaan pitäisi nyt muka hänestä tulla Rooman
hallitsija.
TULLIA: Brutuksesta?
SEXTUS (nauraen): Niin, Brutuksesta. Voitko kuvitella, äiti, mitään sen
mielenvikaisempaa?
TULLIA: Kuka tietää. — (Levottomana.) Delphoin suuri Apollo käyttää
usein sanoja, jotka näyttävät selkeiltä ensi katsannolla, mutta
saattavat itse asiassa olla hyvinkin hämäriä ja salaperäisiä...
SEXTUS: Päinvastoin äiti, juuri päinvastoin! Ne _näyttävät_ hämäriltä,
mutta _ovat_ päivänselkeitä sille, joka ne selkeästi ja rohkeasti
ymmärtää.
TULLIA (huolestuneena): Voi olla. — Minä pelkään tuota miestä.
SEXTUS: Ketä? Brutusta? — (Nauraa.) Kenties alat sinäkin uskoa jo, että
hänestä tulee Rooman kuningas?
TULLIA: Kenties. Minä en pitäisi sitä mahdottomana.
SEXTUS: Äiti! Nyt uneksit sinä.
TULLIA (poissa-oleva ilme kasvoillaan): ... joskus kun ajattelen häntä,
tuntuu minusta kuin voisi hänkin olla jonkun tuntemattoman jumalan
oraakkelilause, täynnä himmeitä ja peljättäviä aavistuksia...
SEXTUS: _Hän_? — (Nauraa.) Jos _hänestä_ tulee Rooman kuningas...
(Mykistyy äkkiä huomatessaan isänsä _Tarquinius Superbuksen_, joka
edellisen aikana on tullut oikealta ja pysähtynyt otsa rypyssä,
käsivarret ristissä rinnan yli, erään pylvään taakse. Vaitiolo.)
TULLIA: Mitä aiot sanoa?
SEXTUS (kuiskaten): Isäni!
TULLIA: Missä?
SEXTUS: Tuolla, tuon pylvään takana. Hän seisoo siellä ja tarkastelee
meitä katseella, joka saa kaiken veren suonissani jähmettymään.
TULLIA (hiljaa): Minä näen.
SEXTUS: Luuletko hänen meitä vakoilevan?
TULLIA: Hän vakoilee omia hiljaisimpia ajatuksiaankin. Sillä hän on
mies, jota suuri pimeys ympäri piirittää.
TARQUINIUS (harvakseen): Kenestä tulee ... Rooman kuningas?
TULLIA: Pojastamme Sextuksesta tietysti, ellei mitään arvaamatonta tule
sinun kuolemasi jälkeen tapahtumaan. Mutta olkoon se aika vielä etäällä
meistä!
TARQUINIUS: Aina tapahtuu jotakin arvaamatonta. — (Vaitiolo.) Täällä
keskustellaan Rooman kuninkuudesta?
SEXTUS: Leikkiähän se oli, isäni armas, leikkiä.
TARQUINIUS: Luonnotonta leikkiä se oli. (Värähtävällä äänellä.) _Minä
... elän ... vielä._
TULLIA: Kukaan ei ole sinusta kuolleena miehenä keskustellut.
TARQUINIUS: Hiljaa. Minä tunnen tuon puhetavan omasta nuoruudestani.
TULLIA (hiukan ivallisesti): Todellakin?
TARQUINIUS: Kyllä. Se ennustaa kuolemaa niille, jotka elävät vielä, ja
ääretöntä vaivaa ja kärsimystä niille, jotka astuvat heidän sijalleen.
(Vaitiolo. Käy kohti Sextusta ja pysähtyy hänen eteensä silmä tuimana
ja tutkivan.) Sinä olet palannut siis?
SEXTUS: Olen, isäni.
TARQUINIUS: Ja Phoibos Apollon vastaus minulle?
SEXTUS: Kuuluu näin: "Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa
voittajana takaisin Roomaan Porta Capenan kautta, ei hänellä ole enää
mitään peljättävää kaikkena elin-aikanansa."
TARQUINIUS (innokkaasti): Kuinka? Porta Capenan kautta? — (Vaipuu
mietteisiinsä.) Mitä sotaretkeä saattaa Delphoin jumala tarkoittaa?
(Vaitiolo.)
SEXTUS (kuiskaten äidilleen): Luuletko, että hän äsken suuttui minulle?
TULLIA: Minä en tiedä. Mutta sellainen hän on: sinä näet, hänen
sielunsa vaeltaa kaukana näistä maailmoista.
SEXTUS (päätä pudistaen): Minusta on hänen tilansa suorastaan
huolestuttava.
TULLIA: Kuinka niin?
SEXTUS: Etkö usko, että hän siten kadottaa kaiken rauhansa ja
elämän-ilonsa?
TULLIA (kuin itsekseen): Toimitarmonsa hän on jo aikaa sitten
kadottanut. — Mutta mene nyt! Ethän ole vielä tervehtinyt edes vaimoasi.
SEXTUS: Oh, hän ei ole tainnut minua liiaksi ikävöidä! (Menee
vasemmalle, luoden vielä aran silmäyksen isäänsä, joka on pysähtynyt
oikealle etualalle mietteissään. Vaitiolo. _Tullia_ lähestyy varovasti
häntä.)
TULLIA: Armaani...
TARQUINIUS (säpsähtäen): Mikä on? — Oletko vielä täällä?
TULLIA: Etkö muista taikka kenties et tahdo muistaa, että tänään
senaatti kokoontuu?
TARQUINIUS: Tarkoitat, että minun paikkani kenties tällä hetkellä olisi
curiassa?
TULLIA (hiljaisesti): Kenties tarkoitan minä sitä.
TARQUINIUS: Tiedäthän, etten ole enää pitkään aikaan käynyt siellä.
— (Kuin itsekseen.) Minulla on tätä nykyä muuta, tärkeämpää,
toimittamista.
TULLIA (varovasti): Mietitkö Delphoin Apollon vastausta sinulle?
TARQUINIUS: Ehkä. Siksi pyydänkin sinua nyt olemaan minua
häiritsemättä. (Siirtyy vasemmalle etualalle. _Tullia_ jää paikalleen
keskinäyttämölle. Vaitiolo.)
TULLIA: Kansa käy yhä tyytymättömämmäksi...
TARQUINIUS (kärsimättömästi): Käyköön!
TULLIA: Ja vihamieliset heimot Rooman ympärillä yhä rohkeammiksi...
TARQUINIUS: Luuletko sen minua liikuttavan?
TULLIA (pidätetysti): Mielestäni sen pitäisi liikuttaa kuitenkin Rooman
kuningasta.
TARQUINIUS: Kuka sanoo, että tahdon olla Rooman kuningas? Kuka sanoo,
etten tahdo olla ylhäisempi?
TULLIA: Mikä on kuningasta korkeampi?
TARQUINIUS: Se, joka ... ei, sinä et ymmärtäisi sitä kuitenkaan. Paras,
että päätämme tämän keskustelun. (Menee taustaan. Vaitiolo.)
TULLIA: Tahdoinkin oikeastaan kysyä sinulta vain yhtä asiaa.
TARQUINIUS: Mitä?
TULLIA (vienosti): Rakastatko minua vielä?
TARQUINIUS: Epäiletkö sitä? — (Kääntyy, katsoo häneen, tulee hänen
luoksensa ja pitää kauan kiinni hänen käsistään. Sitten toisella,
muuttuneella äänellä, josta eräs etäinen kaunis muisto soinnahtaa:)
Olethan sinä Tullia, _tulitukka_!
TULLIA: Sinä nimitit minua nuoruudessani niin.
TARQUINIUS (purskahtaen): Minun nuoruuteni sammui vereen, samalla kuin
nousi meidän rakkautemme!
TULLIA. Sitten mahdamme me tuntea kovin toisin nuo asiat sydämessämme.
Sillä _minun_ nuoruuteni nousi vasta minun lempeni keralla.
TARQUINIUS (harvakseen): Siitä saakka ... olen minä ... vanha mies.
TULLIA: Kuitenkin kohosit sinä kuninkaaksi.
TARQUINIUS: Minun kuninkuuteni kävi minulle liian kalliiksi, Tullia.
Voitko sitä ymmärtää?
TULLIA: En.
TARQUINIUS (merkitsevästi): Tarkoitan: minä makselen sitä yhä vieläkin
ja pelkään, että saan pian maksaa sen hengelläni...
TULLIA: Tarquinius!
TARQUINIUS (synkästi): En olisi ensimmäinen Rooman kuningas, joka
murhataan. — (Pidätetyllä tuskalla.) Kuitenkaan en soisi, että _hän_
sen tekisi!
TULLIA: Kuka?
TARQUINIUS: Hän, Sextus...
TULLIA (kauhistuen): Poikamme? Mitä mieleesi juolahtaakin?
TARQUINIUS: Samaa, mitä juolahti _meidän_ mieleemme silloin, kun sinun
isäsi virui curian portailla verissään! — (Kuin itsekseen.) Nonoh,
emmehän ole vielä niin pitkällä...
TULLIA: Emmekä tule koskaan siihen, kautta jumalien!
TARQUINIUS (katsoo häneen): Noin olisi myöskin sinun isäsi ollut valmis
kerran vannomaan. (Katsoo vielä hetkisen häneen, nyykähyttää päätään
ja poistuu sitten hitaasti oikealle. _Tullia_ jää keskinäyttämölle
synkkänä eteensä tuijottamaan. — Herää ajatuksistaan, hengähtää,
Poistuu vasemmalle. — _Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä.)
BRUTUS: Ai, ai! (Koettelee käsin kaksin päätään ja vääntää oikeaan ja
vasempaan sitä hullunkurisesti irvistäen.)
COLLATINUS: Noh? Mitä lemmon kujeita taas?
BRUTUS (luoden arkoja katseita ympärilleen): Aina kun nousen tämän
palatsin portaita, tuntuu minusta aivan kuin pelkäisi pääni niukahtaa
nivelistään. — Ai!...
COLLATINUS: Aina vaan hullutuksia!
BRUTUS: Älä sano! Muista, miten kävi Tarquinius Superbuksen
ensimmäiselle puolisolle! Luiskahtihan hän poloinen omissa portaissaan
ja taittoi niskaluunsa...
COLLATINUS (leikillisesti): Onneksi nämä eivät ole sinun portaasi.
BRUTUS: Eivät, kiitos jumalien. Mutta olenpa nähnyt myös vanhan
kuninkaamme Servius Tulliuksen kierivän kuin kiekko alas portaita
eivätkä nekään olleet hänen omansa.
COLLATINUS (synkistyen): Tuon tapauksen muistan. — Kaksikymmentä neljä
pitkää vuotta on siitä vierähtänyt.
BRUTUS: Minun ohitseni ovat ne lentäneet kuin laulava lintuparvi!
— Mutta vieläkö ihmettelet, että olen siitä saakka oppinut kaikkia
portaita syvästi kavahtamaan?
COLLATINUS: Lähemmin harkiten voi sinulla todellakin olla syytä
pelkoosi.
BRUTUS: Niin, näetkös, minulle se olisi korvaamaton vahinko...
COLLATINUS (nauraen): Entä sitten Rooman kansalle ja senaatille, sillä
joutuisihan silloin koko ritaristomme tavallaan päättömäksi!
BRUTUS: Se olisi niin heidän tapaistansa. Mutta mitä minun päähäni
tulee...
COLLATINUS: ... niin on turhaa, että enää pingoitat sitä minun tähteni.
— Mutta tuolla tulee Sextus, jonka niskaan pyydän sinua raskaimmat ja
kömpelöimmät sukkeluutesi kuormittamaan.
BRUTUS: Kiitos. — Miksi näyttää hän niin murheelliselta? (_Sextus_
tulee vasemmalta, tervehtii nyreällä pään-nyykähdyksellä edellisiä.)
SEXTUS: Terve. Oletko siinä jo?
COLLATINUS: Kuten näet. Mutta sinä et näytä erikoisesti iloitsevan
kotiintulostasi.
SEXTUS: Hm. Se ei ole ollut minulle juuri mikään mieluinen palaaminen.
BRUTUS (kiertäen ja katsoen joka taholta häntä) Näytäthän siltä kuin
olisit maasi myönyt ja rahasi syönyt. — (Koettelee hänen vatsaansa.)
Ai! Sentään on hänellä vielä nälkä, poikaparalla. Sen huomaa kyllä
hänen ontelostaan.
COLLATINUS: Todellakin! Mikä vaivaa sinua?
SEXTUS (pahantuulisesti): Tulen juuri vaimoani tervehtimästä.
BRUTUS: Se olisi meidän pitänyt arvatakin!
COLLATINUS: Sitä vähemmän ymmärrän minä ystäväämme. — Eikö vaimosi ole
ottanut hyvin vastaan sinua?
SEXTUS: Hm, saatan sen sanoakin teille. — (Traagillisesti.) Ei ole enää
mitään hyvettä eikä uskollisuutta maailmassa!
BRUTUS: Ohoh! Mikä uutinen!
COLLATINUS (huolestuneena): Ystäväni: onko sinulle tapahtunut jotakin?
SEXTUS: Oikeastaan ei mitään odottamatonta. — (Jälleen traagillisesti.)
Mutta niin suureksi en minä vielä olisi tapainturmelusta tässä
kaupungissa uskonut!
BRUTUS: Etkö? Kun omia tapojasi ajattelen, en sitä isosti ihmettelekään!
SEXTUS: Veljet, veljet! Missä ajassa me elämmekään!
BRUTUS: Aika on paha, mutta jos aiot sitä ruveta parantamaan,
täytyy sinun ensin parantaa paikka, sillä minusta on kuin en minä
pitkään aikaan enää olisi kuullut omaa ääntäni tässä. — Mikä
kanakoppi? (Vasemmalta iloisia nais-ääniä, huudahduksia ja vallatonta
naurunkikatusta.)
SEXTUS (kärsimyksellä): Te kuulette itse. — Ei ole niin aivan hauska
palata pitkältä matkalta kotiin, missä on ilo ylimmillään...
COLLATINUS: Ilo sinun palaamisestasi? Mutta onhan se niinkuin olla
pitääkin.
SEXTUS (kiivaasti): Ilo minun poissa-olostani, ymmärrättekö! — No niin,
minään siveyden ja uskollisuuden ihanteena en minä ole koskaan pitänyt
puolisoani. Mutta luulin hänen kuitenkin ottavan varteen edes hiukan
enemmän yleisiä tapoja...
BRUTUS: ... joiden turmelusta juuri äsken pääsit valittamasta! — Mutta
kuinka kohtasit sinä hänet?
SEXTUS: Pitopöydässä kohtasin minä hänet, joukko, Rooman ylhäisiä
naisia ympärillään, kaikki seppelpäisinä ja posket viinistä
punertavina...
BRUTUS: Kiitä onneasi, ettei joukko Rooman ylhäisiä miehiä häntä
ympäröinyt! — Tässä tapauksessa tekisi mieleni miltei onnitella sinua.
SEXTUS (happamesti): Kuinka niin?
BRUTUS: Riennät yhtä syleilemään ja kohtaatkin puolentusinaa puolisoa.
— Mutta _heidän_ puolisoitaan käy minun sääliksi todellakin.
SEXTUS (katsoo häneen): Myöskin minun. — _Sinä_ et ole vielä käynyt
kotonasi?
BRUTUS: En, enkä aio sinne noin vaan suinpäin syöksyäkään.
SEXTUS: Aavistat pahaa kukaties?
BRUTUS (arvokkaasti): Minä en tahdo valmistaa vaimolleni, yhtä vähän
kuin itsellenikään, mitään epämiellyttäviä yllätyksiä. Siksi olen jo
edeltäni lähettänyt orjan hänelle hyvissä ajoin tulostani ilmoittamaan.
SEXTUS: Se oli kyllä järkevästi ajateltu. Mutta luuletko hänen myös
tavanneen kotona vaimoasi?
BRUTUS (ällistyneenä): Missä hän olisi siis?
SEXTUS: Siellä, pitopöydässä. — (Nauraen.) Ja sikäli kuin minusta
tuntui, ei hänkään näyttänyt maan ydintä ja hedelmää halveksineen!
BRUTUS: Se virnasuu! (Pudistaa salassa nyrkkiään, tällä kertaa tuiki
rehellisellä suuttumuksella. _Sextus_ ja _Collatinus_ nauravat.
_Brutus_ näyttää sangen nolostuneelta.)
COLLATINUS: Ystäväni, minä valitan todellakin teidän huonoa onneanne.
BRUTUS (äkkiä Sextukselle): Mutta nyt, kun he näkivät sinut ja
arvasivat siis meidät kaikki palanneiksi...? Nyt lienevät he kukin
kotiinsa kiirehtineet?
SEXTUS: Mitä vielä! He siirtyivät vain viereiseen huoneeseen jatkamaan
juominkiaan. — (Vasemmalta iloisia ääniä, pitkää ja kaikuvaa
naurunkikatusta.) Kuuletko, Brutus! Tahdotko, että lähetän sinne orjan
sinun tulostasi ilmoittamaan? (Sextus ja Collatinus nauravat. _Brutus_
siirtyy syrjään synkistyneenä.)
BRUTUS (mutisten): Se on hävytöntä, se on...
COLLATINUS: Onpa onni, ettei ainakaan minun vaimoni ole siellä. Sillä
pelkäänpä muuten, että voisin sinun tavallasi ruveta jo kaikkea hyvettä
ja uskollisuutta maailmassa epäilemään.
SEXTUS: Tällä kertaa hän ei ole todellakaan siellä.
COLLATINUS (luottavaisesti): Eikä millään muullakaan kertaa. Minun
Lucretiani viihtyy parhaiten värttinänsä ja kangaspuittensa ääressä.
SEXTUS: Sinun vaimoasi sanotaan siveäksi Lucretiaksi?
COLLATINUS: Niin, ja hän ansaitseekin sen nimensä kaikella kunnialla.
SEXTUS (epäilevästi): Mutta onko hän siveä myös sinun poissaollessasi?
Kas, se on pulma juuri.
COLLATINUS: Kyllä. (Hymyillen.) Voin taata hänet.
SEXTUS: Hassutusta! Kaikki naiset ovat tehdyt samoista tarvispuista.
COLLATINUS (hellällä ylpeydellä): Kenties kaikki muut, mutta ei _minun_
vaimoni.
SEXTUS: Niin kaikki miehet sanovat. Ja sentään kaikki vaimot pettävät
miehiään.
COLLATINUS: Sitten on siveä Lucretia ihana ihme heidän joukossaan.
SEXTUS (olkapäitään kohauttaen): Ei ole olemassa mitään ihmeitä,
ystäväni. Minua vastaan ei ainakaan ole sellainen vielä milloinkaan
kahdella jalalla kävellyt.
COLLATINUS: Kuuletko, mitä hän sanoo, Brutus? Etkö tahtoisi tulla
todistajaksi minun puolestani? (_Brutus_ on edellisen aikana kuunnellut
katkeroitunein elein ilakoitsevia nais-ääniä vasemmalta, yrittänyt
raivoissaan hyökätä sinne ja jälleen hillinnyt itsensä. Puuttuu nyt
puheesen, silti äskeistä mykkää näyttelemistään unohtamatta.)
BRUTUS (äkeästi): Mitä siinä turhia kiistelette! Lyökää veto, lyökää
veto, ja se, joka häviää, saa pitää sekä omansa että toisen vaimon että
vielä minun vaimoni tuolta kaupanpäälliseksi! (_Sextus_ ja _Collatinus_
nauravat. _Brutus_ hääräilee yksin ja hermostuneena pylväiden välissä
vasemmalla taka-alalla.)